Buddhalaisuudesta joulun alla

Muoviset joulukoristeet eivat ole kovin savayttaneet mutta tanaan tuli varsin epatodellinen olo kun kampuksen kuumuudessa joululaulukuoro visersi ”We wish you a merry christmas” – laulua arvaamatta taustalla. Tunne joulusta on varsin kaukainen naissa olosuhteissa ja joululaulukuoro autenttisessa jouluriemussaan oli aivan liian out of context. Siksipa muutama huomio buddhalaisuudesta lienee paikallaan.

Ensinnakin silmiini osui mielenkiintoinen tutkimus, jossa mitattiin ihmisten elaman merkityksellisyytta. Buddhalaiset saivat keskimaarin selvasti huonomman tuloksen kuin muista kulttuuritaustoista tulleet hahmot. Tama viittaa vahvasti siihen, etta buddhalainen elamanasenne poikkeaa merkittavasti lansimaisesta elamanasenteesta. Merkityksellisyytta mitattiin ’Life Regard Index”- menetelmalla, jossa oli kaksi perusdimensiota. Framework, jossa mitattiin kuinka paljon ihminen pystyy sijoittamaan elamansa johonkin merkitykselliseen perspektiiviin ja Fulfillment, joka mittaa ihmisten kasitysta siita, kuinka paljon he kokevat saavuttaneensa tai olevan matkalla saavuttamaan merkityksellisyytensa.

Tarkasteltaessa tata elaman merkityksellisyyden menetelmaa suhteessa buddhalaisuuteen voi tehda joitakin hypoteeseja tutkimustulosten syista. Lansimainen elamantyyli maarittyy vahvemmin suoritus- ja tavoitekeskeisesti. Elamaan rakennetaan joitain lyhyemman ja pidemman tahtaimen paamaaria, joiden saavuttaminen tuo sisaltoa ja merkitysta arkeen. Buddhalainen filosofia on tassa suhteessa kaanteinen. Se pyrkii hyppaamaan pois tasta oravanpyorasta. Kaikki tavoitteet ovat pohjimmiltaan illuusiota. Mikaan niista ei tuo lopullista merkitysta, nautintoa tai vapautusta. Tavoitteiden saavuttaminen luo vain uusia tavoitteita ja ihminen pysyy taman oravanpyoran vankina koko elamansa. Han ikaan kuin pyrkii peittamaan elamansa pohjimmaisen merkityksellisyystyhjion pysymalla jatkuvassa kilpajuoksussa, yrittaen unohtaa, etta maali on vain jatkuvasti kauemmaksi siirtyva kangastus.

Buddhalainen filosofia voitaisiin tasta perspektiivista nahda jonkinlaisena harjoitteena oppia elamaan ilman merkityksellisyytta. Pitaa uskaltaa kohdata elaman merkityksettomyys ja oppia elamaan sen kanssa. Vain hyppaamalla pois oravanpyorasta, antautumalla virran vietavaksi ilman takertumista illusorisiin paamaariin voi saavuttaa vapauden. Buddhalaisuus tavoittelee valaistusta, mutta valaistuminen on tila jossa tavoitteleminen on loppunut.

Lansimaissa elaman koetun merkityksellisyyden ja onnellisuuden valilla on selkea positiivinen korrelaatio. Tutkimuksia ei liene tehty mutta todennakoisesti tama korrelaatio ei ole laheskaan nain yksioikoinen buddhalaisten ihmisten osalta. Lansimaisten onnellisuus on tiukemmin kiinnittynyt omien tavoitteiden loytamiseen ja niiden saavuttamiseen. Life Regard Index mittaa naita kahta aspektia ja vahva positiivinen korrelaatio onnellisuuden kanssa on ymmarrettava ei universaalina tuloksena, vaan tietyn kulttuurikehikon sisalla patevana tuloksena. Buddhalaisuus pyrkii oppimaan elamaan ilman naita tavoitteita. Siksipa onnellisuus ei seuraa tavoitteiden loytamisesta.

Muutama hajahuomio viela loppuun:

1. Meditaatiokokeiluissani uskon, etta liika lukeneisuus on taakka. Kun on lukenut liikaa siita, mita meditaatiossa tapahtuu, sita ei osaa antautua tilan valtaan, vaan jatkuvasti analysoi tilaansa hakien siita lukemiaan elementteja. Tama luonnollisesti tukahduttaa meditaation syvenemisen mahdollisuuden.

2. Csiksentmihalyin flow-tilan yhteys buddhalaiseen valaistumiseen on mielestani vahva. Valaistuminen, jossa antaudutaan elamaan tavallaan ilman tietoista kontrollia tai oikeastaan tietoisen ja tiedostamattoman harmoniassa, on melko pitkalle jonkinlainen koko elamaan ulottuva flow-tila.

3. Epsteinin Going to Pieces without Falling Apart, jonka bongasin Markuksen blogista (http://www.valt.helsinki.fi/blogs/amoneuvo/post26.htm) oli varsin vehrea ja kepean sukeltava sisaantulo buddhalaisuuteen ja meditaatioon.

Houellebecq: Extension du domaine de la lutte

Luin Houellebecq:in ensimmäisen kirjan ”Extension du domaine de la lutte” englanniksi. Vaikka en tuota originaalikieltä ymmarräkkään, niin vahvasti vastustan englanninkielista nimeä ”Whatever”. Se on jotenkin niin halpa, redusoi koko kirjan yksinkertaiseksi ja lineaarisen tyhjäksi tokaisuksi. Houllebecq:in maailma on kyyninen ja nihilistinen mutta se ei ole sitä nykynuoren suoraviivaisen ajattelemattomalla tavalla ’Whatever’, vaan päinvastoin liiasta ajatustyöstä ja analyysistä johtuen.

Houellebecq:ista on muotoutunut jonkinlainen lempikirjailijani. Hänen maailmansa on niin rehellisen karu. Hän ei peittele mitään, vaan tuo elämän koko kirjon kirjoihinsa rumimpiakin yksityiskohtia unohtamatta. Samalla hänen analyysinsa ihmisen tilasta nykyaikana on niin osuva ja kaunistelematon, että hänen maailmansa avaa silmät näkemään paremmin tämän maailman. Tämä älyllinen rehellisyys on itsessään jo kunnioitettavaa, hyvin harva yksilö uskaltautuu yhta kauas sovinnaisuuksien kahleista kuin Michelimme. Siksipä Ranskassa hänen kirjalliset ansionsa kuulemma helposti hukkuvat kaikkien skandaalien ja kiivaiden väittelyiden alle. Häntä syytetään myös intellektuelliston kosiskelemisesta. Kirjat ovatkin hyvin intellektuelleja ja sisältävät varsin paljon älykkömäisiä kannanottoja suuntaan jos toiseenkin. Usein ne ovat kuitenkin niin tuoreita näkökulmia, että ainakin minuun ne tehoavat. Houellebecq on älykäs eikä Jackass-aikakautenakaan häpeä sitä.

Tässä esikoiskirjassa ovat läsnä jo kaikki Houellebecq – elementit. Päähenkilön vieraantuneisuus yhteiskunnasta, illuusiottomuus ja hänen elämänsä tarkoituksettomuus, narraattorin alhainen status ja ahdinko seksuaalisella saralla sekä yhteiskunnan kokonaistilan analysointi sen lisääntymisrituaalien kautta. Houellebecq:in maailma on synkkä ja ruma. Syynä on lähinnä se, että hän on liian selvänäköinen kyetäkseen jäämään niiden kauniiden illuusioiden vangiksi, joiden avulla ihmiskunnan valtaosa onnistuu pitämään elämäänsä onnellisena ja merkityksellisenä. Ihmiset ovat läpeensä seksuaalisia olentoja ja leijonanosa heidän käytöksestään eri elämänalueilla voidaan selittää heidän onnistumistensa ja epäonnistumistensa kautta tällä pelikentällä. Nyky-yhteiskunta avataan seksualisuuden kapitalistisena järjestelmänä, jossa jako niihin joilla on ja niihin joilla ei ole, on julma ja jyrkkä. Tässä iso H onnistuu tuomaan paljon sellaista esiin, mitä muut kirjailijat häpeävät myöntää.

Kaiken kaikkiaan diggasin kirjasta varsin paljon. Tosin loppuratkaisu oli aivan turhan kliseemäinen tämänkaltaiselle kirjallisuudelle. Ehkä muitakin ensimmäisen kirjan oireita oli viela havaittavissa mutta riemukas ja valaiseva kirja silti. Kuin katuojaan sammuminen.

Lyhyt tyollistymisraportti

Vaikuttaa silta, etten tule olemaan totaalisen tyottomana kevataikaa. Nailla nakymin toimin TKK:n informaatioverkostojen filosofiankurssin assistenttina neljannessa periodissa. Professorina on Pentti Maattanen. Kortistouhka on siis askelta kauempana kaltaiselleni vastavalmistuneelle teekkarille.

Vastavalmistuneella viittaan siihen, etta diplomi-insinooriyteni on enaa yhden tentin takana. Perjantaina, kun kavelen tenttisalista ulos olen urakkani TKK:lla suorittanut. Vain papereiden jattaminen sisaan ja kakkukahvit ovat jaljella sen jalkeen.

Enempaan raportointiin ei ole aikaa. Tenttiviikko paahtaa kuumana varsinkin esseiden kirjoittamisen osalta ja siksi oleilen nyt kolmen jalkeen yolla viela taalla tietokoneluokassa kirjoittamassa. Perjantaina, lukukauden ja teekkariurani viimeisen tentin jalkeen saatan juhlia. Onneksi muutama muukin henkilo on jo ilmoittanut halukkuutensa perjantai-illan juhlintaan.

Lopun merkkeja

Huomenna alkaa koulumme tenttiviikko, joka paattaa syyslukukauden osaltani jo ensi perjantaina. Varsin nopeasti on tama vaihto-opiskeluaika siis suhahtanut taalla Bangkokissa. Tuntuu, etta juurihan sita on vasta asettunut aloilleen ja nyt jo koulu on lahes ohitse. Onneksi matkustusaikaa on viela jaljella 22. tammikuuta asti, joten lahinaapurimaat ehtii viela katsastaa ennen kotiinpaluuta. Lukukauden loppuun liittyvat rituaalit vaihtelevat kuitenkin suuresti koulun sisalla.

Jossain aiemmassa kirjoituksessa jo puhuin tasta valtavasta erosta School of Managementin ja Gender & Development – osaston valilla. Tama tuli jalleen esiin perjantaina, kun viimeinen ’Transforming Gender Ideologies in Society’ – kurssin luento lahestyi loppua. Opiskelijat kiittelivat opettajaamme Barbara Earth:ia (Dharma & Greg – sarjan Dharman aidin klooni), joka kevaan jalkeen lahtee Hawaijille kymmenvuotisen taallaolon jalkeen. Kukka ja kaunissanainen kortti ojennettiin hanelle tunnustukseksi hienosta kurssista. Barbara itse puhkesi kyyneliin vastatessaan opiskelijoille ja kertoessaan kuinka merkittavaa tama tyo hanelle on ollut. Kameroita kaiveltiin esiin ja ryhmakuvien lisaksi valtaosa halusi yksin tai kaverin kanssa Barbaran kanssa samaan kuvaan. Tunnelma oli haikea, kyyneleet olivat lahes jokaisen silmakulmassa ajoittain, se vahva olo siita, etta tassa ollaan kuin yhta suurta toisistaan valittavaa perhetta purkautui ilmaan. Oli sellainen olo, etta naiden ihmisten kanssa on hyva olla, heihin voi luottaa.

Kontrastina talle tunnelmalle voidaan ottaa lauantai-ilta, joka – vaikka ei ollutkaan virallisesti mikaan laksiaisjuhla – on varsin deskriptiivinen School of Managementin tunnelmasta. Tanskalainen Jeannette oli kutsunut jengia tanskalaisravintolaan syomaan. Saavuin paikalle myohassa (yllattavaa) olettaen nakevani ehkapa kymmenisen ihmista. Paikalla olikin kolmekymmenta tyyppia, eli se sosiaalinen ryhma, jonka sisalla olen taalla elanyt, oli joitakin poikkeuksia lukuunottamatta varsin taysivaltaisesti edustettuna. Tunnelma oli riehakas, smorgasbord oli maukas ja olut virtasi. Gammel Dansk – snapsitkin tuli nautittua. Iloisen huolettomasti ihmiset sosialisoivat, heittaen hauskuuksia niin oikealle kuin vasemmallekin. Sielta siirryimme sitten ranskalaisen Bangkokissa tyoskentelevan Priscillan (jonka pintapuolisesti tunsin joistain aikaisemmista bileista) synttaribileisiin. Meidan parikytpaisen delegaation lisaksi paikalla oli hanen muita tuttaviaan pari-kolmekymmenta, joten varsin isot kotibileet olivat kyseessa. Tanskalaistyyppien kanssa pidin huolta siita, etta skandinaavinen osuutemme juhlien riehakkuuteen oli lukumaaraamme suurempi.

Kaksi aika eri maailmaa siis, ja molemmat melko mukavia. Rauhallisten Gender -asioita lukevien aasialaistyttojen kanssa en voisi koskaan kayttaytya lahimaillekkaan samalla metelilla kuin business-opiskelijoiden. Samalla tuntuu kuitenkin silta, etta vaikka bileissa kaikki olivat ’hyvia jatkia’ (termia kaytetaan tassa sukupuolineutraalissa muodossa), joiden nimea oli hauska huutaa, taputtaa selkaan ja heittaa joku hyva lappa, niin paria poikkeusta lukuunottamatta varsin pintapuolisia tuttuja nama silti ovat. Kun molemmilla menee hyvin niin miksipa ei toisiamme kannustamaan. Mutta jos jotain sattuisi, olisivat samat tyypit aika saman tien sinut unohtaneet.

Tassa nyt ehka polarisoin liikaa tata eroa saadakseni aikaan selkean kahtiajaon. Todellisuus on toki vivahteikkaampi, business-opiskelijoillakin on sydan. Karjistettyna kyse on merkityksellisyys – onnellisuus – vastakkainasettelusta naiden kahden ihmisryhman valilla. Ryhmien keskeinen ideologinen tausta-ajatus on eri. Toiset pyrkivat maksimoimaan elamansa merkityksellisyytta, toiset onnellisuutta. Nain voisi eroa ehka lyhyesti luonnehtia.

Lehtosen Putkinotko ja yhdenpäivänromaanit ylipäänsä

Luin Joel Lehtosen Putkinotkon. Suurten yhdenpäivänromaanien joukosta se erottuu siinä, että sen ihmiset tavallisesti saavat luettua loppuun.

Tämä johtunee romaanin sijoittumisesta suoraan suomalaisuuden keskeiseen idylliin ja perusmaisemaan. Ollaan mökissä järven rannalla kesäpäivänä, sauna lämpiää illaksi, lehmät ammuvat ja Juutas Käkriäinen on täydellisen juro, itsepäinen ja isokämmeninen suomalaismiehen prototyyppi. Kirjan lammin tunnelma tekee, että sen lukeminen on kuin makaisi kesämökin niityllä (harkitsin hetken kehtaanko käyttää näin lällärimäistä kielikuvaa). Kaiken kaikkiaan tämä Käkriäisten perheen kesäpäivän kuvaus näyttäytyy jonkinlaisena maisemana sadan vuoden takaiseen metsäläis-suomalaisuuteen. Pientä yhteiskunnallista konfliktia on tilan omistavan herran ja sita viljelevan perheen valilla mutta onnistuneen puolueettomasti kirjailija onnistuu luomaan molemmista osapuolista sympaattisen ja inhimillisen kuvan.

Kirja on niin leppoisa lukukokemus, etta tastakin tekstista tulee liian lupsakan hömppää. Siksi kysyn itseltani mieluummin miksi pidan niin paljon tallaisista yhdenpaivanromaaneista, kuten Joycen Odysseuksesta tai Rimmisen Pussikaljaromaanista. Vastaus on varmaan juuri se keskeinen ero elokuvan ja kirjan välillä. Elokuva on hyva kertomaan tarinan ja luomaan tunteita katsojalle nopeilla vedoilla mutta kirja on vahvimmillaan ihmisten pään sisälle tunkeutuessaan. Kuvatessaan yhden paivan ajalta henkiloidensa koko elämänkaaren ja ajatusmaailman, kirja pystyy opettamaan uskomattoman paljon ymmartamaan ihmista. Human conditionissa on kuitenkin niin paljon sellaista mita tieteellinen metodi yleistyksineen ei tavoita. Sartre oli (ollakseen Sartre) harvinaisen oikeassa todetessaan, että ”Mitä, tällä hetkellä, voidaan tietää ihmisestä? Minusta näytti siltä, että tähän kysymykseen voitaisiin vastata tarkastelemalla yksittäistä tapausta.” Tämän jälkeen hän kirjoitti vastaukseksi kysymykseensa noin 3000 painosivua Gustave Flaubertista. Verratessa esimerkiksi Rimmisen postmodernien laiskottelijoiden itsereflektiivista olemisen ja ajattelun tapaa Putkinotkon Käkriäisen toksähteleviin ajatuksiin oppii ymmärtämään paremmin mitä on olla näiden kahden ihmisryhmän edustaja, miltä tuntuu katsoa maailmaa heidän maailmankatsomuksensa sisältä. Nämä romaanit ovat niin suuria juuri siksi, että ne onnistuvat kertomaan niin paljon ainutlaatuista ihmisestä.

Tietenkin koen vähän snobbailuna myontaa innostukseni Joycen tai Proustin kirjoihin, koska ne edustavat keskeisesti juuri niita kirjoja, joita lukemalla ja kehumalla ihmiset pyrkivat erottumaan joksikin paremmaksi kastiksi taviksiin nähden. Siksi useimmiten pyrin pitamaan matalaa profiilia esimerkiksi siita, etta Proust oli yksi vahvimmista lukukokemuksistani ja tykkasin siita _ihan oikeesti hei_. Onneksi voi olla intellektuelli pitamatta naista kirjailijoista kuten esimerkiksi psykologian iso mies Carl Gustav Jung, joka toteaa Odysseuksesta ”Thus I read to page 135 with despair in my heart, falling asleep twice on the way.”

Syntymäpäiväpuhe

Syntymapaivani olivat viime viikolla ja kaikille niille, jotka eivat paasseet paikalle kunniakseni jarjestetyille gaalaillallisille lupasin toimittaa pitamani puheen kirjallisessa muodossa. Tassapa se siis. Helpottaakseni luku-urakkaanne olen kaantanyt sen suomeksi.

Herra presidentti, arvon kunniavieraat, arvon lehdiston ja poliisin edustajat! Hyvat naiset ja herrat! Iloni on suuri kun olette nain suurella joukolla keraantyneet tanne Bangkokin Millenium Bowliin kunnioittaman elamani taipaleen ensimmaista virstanpylvasta: neljasosavuosisadan tayttymista tassa noyrassa ihmiselossa. Kiitoksia myos kaikille radion kautta osallistuville lahettamistanne onnittelusahkeista sun muista muistamisista.

Nuoruus on ihmiselon etsimisen aikaa. Tama patee niin unelmiin, harrastuksiin, paamaariin, arvoihin kuin sosiaalisiin viiteryhmiin. Suomen nykyinen taloudellinen hyvinvointi yhdessa arvoliberalismin kanssa on tehnyt sen, etta tama lapsuuden ja aikuisuuden valimaastoon sisaltyva aikakausi on venynyt yha pidemmaksi sukupolvi sukupolvelta. Tama aikakausi, jolloin saamme nauttia aikuisuuden tuomasta vapaudesta ilman mainittavaa vastuullisuutta on varsinaista elamisen ja kokemusten aikakautta. Elama on taytelaisen rikasta ja monipuolista, kun mahdollisuuksien tavaratalon kaikki ovet ovat viela auki ja energiaa shoppailuun riittaa.

Vapaus synnyttaa kuitenkin omat ongelmansa. Kun perhetausta tai yleinen arvoilmasto ei determinoi tulevaisuuttasi, joudut itse tekemaan suuret valintasi elamasi suunnasta. Tama johtaa nuoren helposti eksistentialiseen ahdistukseen, kun paatos elamasta pitaisi kyeta tekemaan puutteellisen tiedon vallitessa kaikista mahdollisista tulevaisuudenvisioista. ’Oman jutun’ loytamisesta tulee haudanvakava kysymys, kun pitaa pystya valitsemaan itselleen paras mahdollinen elama ilman, etta on riittavasti informaatiota vaihtoehdoista.

Varsin yleinen ratkaisu, johon itsekin olen huomannut ajautuneeni on eraanlainen tulvametodi. Kaikki-pitaa-kokea-nyt-heti asenteella elaman taideteos tayttyy nopeasti erilaisista raikeista kokemuksista ja jutuista. Kaikkea mahdollista pitaa kokeilla, kaikkeen pitaa lahtea mukaan. Bungeehyppy, rock-festari, Irak, liftaus, frisbeegolf, akateemisten vuosijuhlien jarjestaminen, Alpit, vaihto-opiskelu, porvarillinen tyoskentely, naiset. Kaikki pitaa kokea. Tama kokeilunhalu ulottuu ulkoisten tapahtumien lisaksi myos persoonallisuuteen. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa kokeillaan ottaa erilaisia rooleja, esiinnytaan ja toimitaan erilaisilla arvomaailmoilla ja toiminta- seka puhetavoilla varustettuna, eri asenteella.

Nyt kun olen saavuttanut kahdenkymmenen viiden ikavuoden merkkipaalun on pienen retrospektiivin aika. Kaikenlaista on tullut kokeiltua, monessa on oltu mukana. Harvaa asiaa kadun, enemmankin kaduttavat ne jotkin asiat, joihin en jostain sosiaalisesta pelkotilasta onnistunut hyppaamaan mukaan. Onneksi niita on vahan. Erityisen rikastavaa on ollut se, etta sita on tutustunut kaikenmoisiin ihmisiin hyvin erilaisilta elamanaloilta ja saanut ymmarrysta varsin moninaisista tavoista nahda maailma.

Tama rikastava joka soppaan sekoittuminen on kuitenkin energiaavievaa ja jossain maarin hajoittavaa. Erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa sita on oppinut liikkumaan hiukan eri avaimin ja sita kautta minuuteen on kertynyt monia hankalasti keskenaan sovitettavia rooleja. Vaikka peruspersoonallisuus on varsin vakaalla pohjalla tuntuu se pukevan tilaisuudesta riippuen hyvin erilaiset vaatteet paalleen. Monet elavat nain lapi koko keski-ikansakin. Minulle se ei kuitenkaan riita.

Julistankin alkaneen 25-vuotiselamani ensimmaiset vuodet persoonallisuuden integraation vuosiksi. Tavoitteena on siis alkaa rakentaa yhta ainoaa persoonallisuutta kaikkien naiden roolien yhdistamiseksi yhdeksi konsistentiksi kokonaisuudeksi. Tiedan, etta projekti on hankala ja harva kykenee viemaan sita loppuun asti aikuisiallakaan, kun tavoitteita on viela niin paljon. Koen kuitenkin sen olevan juuri se mita kaltaiseni nuori mies tassa elamanvaiheessa tarvitsee. Kokeilujen aika on ohitse, on aika niittaa tulokset. Hyvasti sosiaalisiin systeemeihin sopeutuminen, tervetuloa itsenainen uusi mina!

P.S. Paikallisissa sanomalehdissa ilmestynyt tiivistelma on jossain maarin totuutta vaaristeleva ja lienee paasyyllinen juhlapuheestani revittyihin otsikoihin. Tassa puhe siis kokonaisuudessa yleison arvioitavaksi.

Uskollisuudesta ja eettinen dilemma

Ennen matkalle lahtoa minulle esiteltiin tilasto, jonka mukaan 80% seurustelevista opiskelijoista, jotka lahtevat vaihtoon, joko a) pettavat partneriaan b) tulevat petetyksi c) eroavat vaihdon aikana. Kun katselen eurooppalaisten vaihtarien sosiaalisen elaman kimurantteja kuvioita, tuntuu tilasto pitavan hyvinkin paikkansa.

En toki tunne kaikkien viidenkymmenen eurooppalaisen vaihtarin siviilisaatya tahi seikkailuja taalla Thaimaassa. Ne joista enemman tiedan tuntuvat paria kiltin oloista tyttoa lukuunottamatta antavan vaihdon aikana parisuhteelleen melko kyseenalaisen painoarvon. Eraskin herrasmies hankki itselleen kampukselta jonkinkaltaisen suhteen heti ensimmaisella viikolla. Kun hanen tyttoystavansa tuli kaymaan oli tama suhde sitten tauolla kolme viikkoa mutta haikeiden jaahyvaisten jalkeen tyttoystavan lahdettya heti seuraavana paivana homma jatkui entisellaan. Nyttemmin mies on jo taman suhteen jattanyt taakseen ja muutaman lyhyemman tapauksen jalkeen loytanyt uuden tyton itselleen. Humalassa han tilitti minulle, etta jos hanen tyttoystavansa saisi tietaa, etta han on pettanyt tata, lopettaisi tytto suhteen samantien. Mielenkiintoista, ettei talla ole mitaan jarruttavaa vaikutusta hanen toimintaansa tai aiheuta mitaan moraalisia katumaharjoituksia.

Nama tapaukset, joissa tyyppien tytto/poikaystavat tulevat kaymaan ja koko taallaoleva yhteiso tietaa tyypin seikkailuista tai kampuksen sisaisesta suhteesta mutta ottavat riemumielin partnerin vastaan ovat jotenkin ihmeellisen kollektiivisen valheellisia mutta kai varsin inhimillisia. Vahan hassua kun mies edellisena iltana bileissa suutelee intohimoisesti keskella tanssilattiaa toista vaihtaria ja seuraavana paivana esittelee kaikille hymyillen tyttoystavaansa.

Hankalampaan valikateen minut asetti eras jatka, joka viikonloppuretkemme aikana petti kampuksella olevaa vaihtari-tyttoystavaansa laskujeni mukaan kolmen eri tyton kanssa. Kun tyttoystava sitten seuraavalla viikolla kyseli reissustamme minulta, oli vastaaminen varsin hankalaa. Aivan suoraan han ei kysynyt mutta muutamista uteluista paistoi selkeasti lapi se, etta asia mita han todella halusi tietaa, oli, oliko poikaystava uskollinen. Pidan tata tyttoystavaakin kaverinani ja ei tekisi mieli valehdella hanelle suoraan pain naamaa. Toisaalta en oikein voi pettaa kaverini luottamustakaan kertomalla mita tapahtui. Siinapa eettinen dilemma, johon ei liene loydettavissa oikeata vastausta.

Utilitaristisesta perspektiivista kai parasta olisi valehdella parisuhteen onnellisuuden sailyttamiseksi, vaikka jos tasta tulisi toistuva tapahtuma voi olla, etta latautuva valheen verkko voisi lauetessaan aiheuttaa enemman tuskaa kuin hyvaa. Kant pistaisi minut puhumaan totta seurauksista piittaamatta (heille: parisuhteen katkeaminen; minulle: miehen ja todennakoisesti myos naisen kaveruuden menettaminen ja katkeran vihansa paalle saaminen). Hyve-etiikasta voitaisiin nostaa esiin eri hyveita, jotka antaisivat toisilleen ristiriitaisia toimintamalleja. Kai tama on tilanne, jossa konfliktissa olevat lojaliteetit (miehen, naisen) ja eettiset velvollisuudet (uskollisuus kaverille, valehtelemisen valttaminen) tekevat yhden oikean vastauksen olemassaolon mahdottomaksi. Mita tahansa teetkin, rikot ainakin yhta eettista periaatettasi vastaan.

Tilanne tuli paalleni yllattaen, eika eettiseen kontemplaation ollut aikaa. Mita tein? Olin kohtuullisen lukossa ja vastaukseni kiersivat tuon polttavan kysymyksen. En siis myontanyt tai kieltanyt mitaan mutta epavarmuuteni oli varsin epailyttavaa. Tyttoystava tiedosti taman ja oli kuulemma tiukannut poikaystavaltaan saman illan aikana toistuvasti pettiko tama hanta reissullaan. Poikaystava kielsi kaiken systemaattisesti. Tana paivana he vaikuttavat hyvinkin onnellisilta yhdessa.

meditaatiota ja buddhalaisuutta

Viime viikkoina olen pyrkinyt buddhalaisen ajatusmaailman parempaan sisaistamiseen. Tapani tutustua aiheeseen ovat sisaltaneet muutaman meditaatiosession, ennenaikaiseksi syntymapaivalahjaksi saamani buddhalais-kirjan seka keskustelut parin aasialaisen luokkatoverin kanssa.

Intialainen tyyppi piti viime maanantaina koulussamme luennon aiheesta ’spiritual base for inner harmony’ tai jotain sinne pain. Luonnollisesti olin paikalla. Luennon jalkeen han tarjosi mahdollisuutta meditaation aloittamiseen ja paatimme kokeilla. Kolmen meditaatiokerran jalkeen taytyy sanoa, etten viela ole saanut niin hirveasti siita irti. Kykyni olla ajattelematta tai pysya etaisyydessa ajatuksiini nahden ei ilmeisesti ole kovinkaan hyva. Puolen tunnin sessiossa huomaa kuinka tehokkaasti mielesta pulppuaa ajatuksia jatkuvalla syotolla. Jos saan sessioita jatkettua on mielenkiintoista nahda miten kehitysta tassa mielen keskittamisessa tapahtuu.

Kysymys siita milla termilla maaritella oma kiinnostukseni buddhalaisuuteen on myos vaivannut minua. En ole kiinnostunut siita uskontona, vaan enemmankin taman ajatustradition tarjoamasta mahdollisuudesta kehittaa omaa ajatteluani. Talloin termi itsensakehitys nousee vakisin pintaan mutta olen kokenut sen varsin vieraaksi. Peruskontradiktio itsensakehityksen ja buddhalaisuuden valilla on lokalisoitavissa yhdyssanan ensimmaiseen osaan. Itsensakehitys korostaessaan itsea sisaltaa vahvan amerikkalaiselta kalskahtavan individualismin mielikuvan. Ihminen maaritellaan sosiaalisista roolista irroitettavissa olevaksi autenttiseksi yksiloksi. Tata omaa itseaan pyritaan sitten kehittamaan. Asiaan kuuluu myos vahva ideologia ’omana itsenaan’ olemisesta ja kehitys tahtaa taman aidon itseyden vahvistamiseen.

Buddhalaisuus on perustaltaan varsin kaukana tasta yksilollisyydesta. Yksilo nahdaan paljon vahvemmin sosiaalisten rooliensa kautta. Etiikka ja hyveet koskevat tietyissa sosiaalisissa rooleissa oloa ja nayttavat kattavan yksilon varsin kokonaisuudessaan. Mina itse ja henkilokohtaiset preferenssit nahdaan enemmankin vihollisena, josta paastaan eroon oikeanlaisen harjoittelun kautta, vahan karjistetysti ilmaistuna. Nainhan asia on ollut myos Euroopassa ennen Uutta aikaa, keskiaikaisessa (paaosin uskonnollisessa) kirjallisuudessa itse sanana sisaltaa negatiivisia konnotaatioita ja roolien tayttaminen nahdaan keskeisena. Nykyinen individualismin aikamme on itse asiassa historiallis-maantieteellisessa katsannossa varsin harvinainen ilmio, nykyisessa lansimaisessa mittakaavassaan se lienee ainutlaatuisen voimakas ideologia.

Jos filosofian voidaan nahda ennakoivan yleisen ajatusmaailman muutoksia voisi viimeaikaisen uudelleenkiinnostuksen hyve-etiikkaan filosofian piirissa nahda jonkinlaisena merkkina siita, etta individualistinen ideologia on saavuttanut lakipisteensa ja tulevaisuudessa sen sisaltamat ongelmat yhteiselolle voivat johtaa kulttuurin jalleen hivenen kollektiivisempaan suuntaan.

Mika sitten on oma positioni tassa individualismin ja kollektivismin janalla? Valitsenko buddhan vai self developmentin? Individualistisen kulttuurin kasvattina olen luonnollisesti varsin individualismihenkinen kaikin puolin ja koen sen tarjoaman vapautuksen olevan positiivisen asian. Kaikilla ideologioilla on kuitenkin taipumus menna liian pitkalle ja individualismista voi seurata esimerkiksi syvallisten ihmissuhteiden rappio. On mahdollista myos ajatella, etta esimerkiksi amerikkalaisen kulttuurin vakivaltaisuus ja katujen turvattomuus on osaltaan taman individualismin seurausta. Kollektiivisemmassa Aasiassa elo on paljon turvallisempaa, kun ihmiset kokevat kollektiivista vastuuta ’every man for himself’ ajattelun sijasta. Yhteiskunnallisella tasolla koen siis individualismin olevan paaosin hyva asia, mutta erityisesti amerikkalaisen yhteiskunnan koen liian individualistisena.

Henkilokohtaisestikin olen aika individualistinen ja varsin pitkalle halukas itse maarittamaan omat standardini ja roolini. Mutta maarittaessani naita standardeja koen tarvetta maarittaa ne jossain maarin kollektivistisesti. Haluan tayttaa tietyt roolit ja ottaa ihmissuhteet vakavasti pyrkien niissa lahemmaksi ihanteellisuutta. Haluan kehittya paremmaksi naissa asioissa, sisaistaa ja tayttaa roolieni minulle asettamat velvollisuudet mahdollisimman hyvin. Tassa mielessa buddhalainen ajattelu vetoaa vahvasti. Jonkinlainen valittu kollektivismi lienee se mita haen takaa.