Category: Filska ja polska

Teesejä nuorten laajennettujen itsemurhien estämiseksi

Viime yönä kalmanvärinen tunne tuli uniin. Jonkinlaisessa puoliunessa makasin sängyssä odottamassa, koska ikkunaan ilmestyvät valonsäteet työntäisivät yön tumman todellisuuden pois. Uskon, että en ole ainoa, jonka perusturvallisuuteen tällaiset tapahtumat tekevät hetkittäisiä lovia. Viime kerran jälkeen mieltäni poltti halu ymmärtää
miten tällaista voi tapahtua.
Tämänkertaisen tapauksen synnyttämä mielenliikutus on kanavoitunut kysymykseen siitä, miten tällaisia tapauksia voisi tulevaisuudessa estää. Seuraavassa kolme oireeseen ja neljä syyhyn pureutuvaa keinoa:

Nuorten laaja pahoinvointi on tällaisten tekojen takana. Veikkaisin, että nuorten pahoinvoinnissa Suomi on yksi maailman kärkimaita. Tätä pahoinvointia nuoret sitten oireilevat eri tavoin, joista traagisin on tämä huomiohakuinen laajennettu itsemurha. Tässä kolme keskeistä keinoa tämänlaisen oireilun estämiseksi:

  • 1. Aselakien huomattava kiristys

Tilastojen valossa maailman maista Suomessa on Yhdysvaltojen ja Jemenin jälkeen kolmanneksi eniten aseita asukasta kohti. Sataa asukasta kohti aseita on 56. USA:ssa tehdyissä tutkimuksissa on löydettävissä selvä korrelaatio osavaltion aselakien ja aseellisten murhien välillä. Yhteisön etu ajaa tässä kohdin ampumaharrastajien ja metsästäjien oikeuksien edelle. Aseita ei pidä kokonaan kieltää, mutta luvansaamisen ehtoja pitää huomattavasti kiristää. Jonkinlainen ammattilaisen tekemä psykologinen arvio olisi vähintään paikallaan. Poliiseilla ei yksinkertaisesti ole mitään koulutusta tai pätevyyttä arvioida yksittäisten henkilöiden mielentilaa. Tästä koituvat kustannukset voisi kattaa ampumalupien hinnan nostamisella.

Toiseksi mitään syytä sille, miksi ihmiset saisivat säilyttää käsiaseita kotonaan ei ole. Ne tulisi säilyttää ampumaseurojen kaapeissa huolimatta siitä, että asian vaatimat turvallisuusjärjestelyt nostavat ampumaseurojen kustannuksia huomattavasti. Tämä on se hinta, joka on maksettava, jotta tällaista harrastusta voi jatkaa.

Kolmanneksi aseen hankkimisessa pitää olla pidempi karenssiaika. Pitäisi esimerkiksi vaatia johonkin rekisteröityyn ampumaseuraan kuulumista ja aktiivista ampumaharrastusta vähintään vuoden verran, ennen kuin olisi mitään oikeutta ostaa itselleen asetta. Vuoden aikana moni ampumafantasioita elättelevä nuori ehtisi todennäköisesti kypsyä sen verran, että elämään löytyisi muutakin sisältöä ja lapselliset yli-ihmiskuvitelmat haalistuisivat.

  • 2. Terroriyhteisöjen kriminalisointi

Merkittävä tekijä näissä tapauksissa on internetistä löytyvä vertaistuki ja kunnioitus, jota sairaat koulusurmia ihannoivat yhteisöt tarjoavat. On yleistä, että koulukiusatuilla ja vastaavilla on kostofantasioita, joissa he pistävät turpaan kiusaajilleen ja saavat vihdoin kunnioitusta. Lähes aina ne jäävät fantasioiksi, mutta kun tällaiset syrjäytyneet ihmispolot löytävät toisensa, asioita toteuttaneita esikuvia ja vertaistukea, on askel kohti fantasian toteuttamista otettu.

Valaisevassa kirjoituksessaan (HS 25.9) akatemiatutkija Mika Aaltola toteaa, että tämänkaltaisiin tekoihin tulee suhtautua terroritekoina, vaikka tekijöiden motiivit ja yhteisö on postmodernissa hengessä sirpaleisempi ja epäyhtenäisempi kuin perinteisellä poliittisella terrorilla. Teot on suunniteltu kopioitavaksi ja levitettäväksi, niiden taustalla on samanhenkisten yhteisö ja ne on suunnattu yhteiskunnan terrorisoimiseksi. ”Tekoihin voisi puuttua käsittelemällä niitä terrori- ja rikollisjärjestöjen toimintana. Tällöin tekojen avustaminen ja tiivis yhteys ’taustajärjestöön’ voitaisiin kriminalisoida.” Kävin katsomassa muutaman potentiaalisen seuraavan tekijän youtube-profiileja sekä kotisivuja ja en näe mitään syytä, miksi sananvapauden pitäisi ulottua heihin. Kun kiihottaminen tiettyä kansanryhmää vastaan on kriminalisoitu, olisi aika olennaista, että kiihottaminen ihmiskuntaa vastaan on myös kriminalisoitua.

  • 3. Tekijän saattaminen naurunalaiseksi

Laajennettua itsemurhaa harkitsevia inspiroi selkeästi tekijöiden saama mediahuomio. Aikana, jolloin nuoret ihannoivat julkisuutta, eikä omaa mitättömyyttä kyetä sietämään, kuolemanjälkeinenkin globaali mediahuomio tuntuu tavoittelemisen arvoiselta. Tällaisen tapauksen yhteydessä julkisuutta itseään ei voi välttää, ihmisten uutisnälkä on liian suuri, mutta julkisuuden sävyn olisi muututtava. Nyt tekijöihin suhtaudutaan erittäin kunniottavasti; heidän mielipiteitään kuullaan, heidän manifestejaan luetaan, heistä ollaan kiinnostuneita ihmisinä. Media välttää tekijän syyllistämistä, häntä kohdellaan enemmän uhrina. Tämä on hyvin humaania ja ymmärrettävää. Tietyssä mielessä on totta, että tekijä on olosuhteiden uhri. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että hän teki vapaan valinnan hyökätä yhteisöä vastaan. Lisäksi tämänkaltainen ymmärtävä, suorastaan kunnioittava, suhtautuminen tekijään houkuttaa varmasti suuresti niitä väärinymmärrettyjä yli-ihmisfantasioissa piehtaroivia nuoria, jotka tällaista tekoa mielessään hautovat. Mahdollisuus saada edes postuumisti se kunniottavan valokeila, joka heille omasta mielestä kuuluu, on varmaan yksi merkittävimmistä tekijöistä matkalla fantasiasta teoksi.

Tämän vuoksi tekijän naurunalaiseksi tekeminen olisi luultavasti kaikkein tehokkain keino tulevien laajennettujen itsemurhien estämisessä. Jos kunnioituksen sijasta suuri yleisö nauraisi ja ilkkuisi tekijää, katoaisi tekijältä se sädekehä, jota potentiaaliset seuraajat ihailevat. Eri kysymys on sitten, miten tämä saavutettaisiin. Nykyaikaiseen lainsäädäntöön eivät postuumit häpeärangaistukset oikein istu. Ehkäpä jokin viriili mainostoimisto voisi epävirallisesti tehdä jonkinlaisen tekijän omaa mediapakettia ilkkuvan mediapaketin, jonka he vuodattaisivat tietoverkkoihin. Näin tekijää vastaan hyökättäisiin hänen omalla maaperällään ja yhtäkkiä hänen yhteisötoverinsa kokisivat olevansa yleisen naurun kohteina ja joutuisivat etsimään uusia toimintamuotoja, joissa purkaa pahaa oloaan.

  • Syihin pureutuminen

Nuorten pahoinvointiin johtavien syiden erittely ja hoitaminen on sitten paljon monimutkaisempi asia kuin itse teon eliminoiminen. Tämä vaatisi paljon laajemman analyysin kuin tässä on mahdollista, mutta nostan kuitenkin esiin muutama keskeisen teeman, jotka ainakin omassa päässäni ovat pyörineet:

  • 1. Mielenterveyspalvelut

Suomalaisen mielenterveystyöntekijän rooli ei ole kadehdittava, se on suorastaan kauhea. He näkevät aivan liikaa ongelmallisia tapauksia, joista vain pieneen osaan on mahdollisuuksia puuttua resurssien puutteen vuoksi. Ammattiinsa kutsumuksella suhtautuvan avuttomuuden tunne on varmasti valtava. Pahoinvoivalle nuorisomme osalle (joka on aika valtava joukko) on yksinkertaisesti tarjottava enemmän mahdollisuuksia tulla kuulluksi ja hoidetuksi. Puhtaan terapeuttisen työn lisäksi tilausta olisi myös erilaisille vertaistukiverkostoille ja vapaaehtoistoiminnalle. Monilla nuorilla yksinkertaisesti ei ole ketään, jolle uskoutua tai joka lohduttaisi kun on paha olla.

  • 2. Väkivaltaviihde

Olen aiemmin suhtautunut melko vapaamielisesti väkivaltaviihteeseen, mutta viime aikoina olen miettinyt tarvitseeko ihmiskunta sitä todella. ’Vapaa’ media tarkoittaa oikeasti sitä, että rahalla on kaikki valta mediasisällöistä päätettäessä. Valitettavasti ihmisten primitiivisiin puoliin vetoaminen tuottaa tehokkaimmin kassavirtaa ja niinpä media raaistuu ja pornoistuu sekä elokuva- lehdistö- että tietokonepelirintamalla. Miksi meidän on suostuttava tähän ’vapauden’ nimissä? Kenen perustavia oikeuksia loukkaisi, jos ihmisten turvallisuudentunnetta lisättäisiin rajoittamalla väkivaltaviihteen tarjontaa? Perusturvallisuuden kokemus on kuitenkin ihmisten primitiivisten perustarpeiden joukossa, kun taas väkivaltaviihteen tuottamat kiksit eivät tietääkseni sitä ole.

  • 3. Peruskouluviihtyvyys

Suomessa ollaan ylpeitä peruskoulujärjestelmästämme, kun se tuottaa maailman parhaita PISA-tuloksia. Sama järjestelmä tuottaa kuitenkin kansainvälisissä vertailuissa eräitä huonoiten koulussa viihtyviä nuoria. Kiusaaminen on vieläkin aivan liian yleistä ja anekdootteja opettajista, jotka kiusaamisen ehkäisemisen sijasta ovat jopa pahentaneet tilannetta kuulee jatkuvasti. Koulun merkitys korostuu syrjäytyneillä nuorilla, joilla se usein saattaa internetin lisäksi olla ainoa todellinen yhteisö, jonka osa he ovat.

  • 4. Suomalaisten perheiden alennustila

Kuuntelin eilen kun ammattinsa kautta asioista paljon tietävät keskustelivat suomalaisen perheen alennustilasta. Kun Italiassa kolmekymmenvuotiaskin mies on päivittäin yhteydessä äitinsä kanssa, on monen suomalaisnuoren itsenäistyttävä jo kaksitoistavuotiaana. Vanhemmat tarvitsevat ’omaa aikaa’ ja keskittyvät uraansa ja omaan elämäänsä. Lapsi jätetään aikuistumaan yksin, kun perhe typistyy pelkäksi talousyksiköksi. Tämä ei ole mikään alkoholistiperheiden ongelma, vaan koskee laajasti suomalaista keskiluokkaa, täysin tavallisia perheitä. Suomalaisperheen lasten varhainen itsenäisyys ja yksinolo koettaisiin melkein missä muussa maassa tahansa lasten laiminlyöntinä, mutta Suomessa se on niin yleistä, että se näyttäytyy suorastaan normaalina. Lapsi tarvitsee hoivaa ja tukea ainakin parikymppiseksi asti, vaikka ei kykenisi itse sitä ilmaisemaan. Seuraava sitaatti
Mukava
projektin
sivulta
kuvaa perheen ja muiden läheisten aikuissuhteiden tärkeyttä: ”Kansainvälisten tutkimusten mukaan vielä 14-vuotiaat tarvitsevat aikuisten läsnäoloa. On todettu (esim. Richardson ym., 1993), että jos 14-vuotias koululainen on koulun jälkeen yli 4 tuntia viikossa ilman aikuisen valvontaa, päihteiden käytön riski lisääntyy. Riski kaksinkertaistuu, jos valvomaton aika on yli 10 tuntia viikossa. Päihteiden käytön ohella lisääntyy lapsen depressiivisyys ja koulumenestys heikkenee. Suomessa 1-6. luokan oppilaalle kertyy jo päivässä helposti 4 tuntia yksinoloa, mikä tekee viikossa 20 tuntia.”

On murrettava se liberaali tasa-arvomyytti, jonka mukaan kaikki perheet ovat samanarvoisia ja kenenkään ei pidä kritisoida toisen perheen sisäisiä asioita. Jotkut äidit ovat yksinkertaisesti huonompia kuin toiset äidit. Yhteisön pitää avoimesti tuomita heidän tekojaan. Paheksuva selän takana jupiseminen ei valitettavasti auta lapsia, jotka tällaisesa perheessä joutuvat kasvamaan. Aiemmin yhteisö on kasvattanut lapsen, kun äidillä ja isällä ei ole ollut siihen kykyä tai halua. Nykyään tämänkaltaisten yhteisöjen menetettyä merkitystä lapsen hyvinvointi on yhä enemmän perheestä itsestään kiinni. Yhteisöllisyyden vähentymisen lisäksi perhettä mitätöivä suomalainen nykykulttuuri on varmaankin keskeisimpiä tekijöitä nuorten pahoinvoinnissa.

  • Jälkikommentti

Jälkikommenttina todettakoon, että tällaiset tapaukset saavat näköjään minusta suorastaan pelottavan jyrkän ja yksioikoisen yhteisö ennen yksilöä -ajattelijan esiin.

Matti otti askeleen kohti realistista ympäristökeskustelua

Matti Vanhanen yllätti kirjoittamalla ansiokkaan mielipidekirjoituksen ympäristöasioista Hesariin (18.9). Kirjoituksen lähtökohtana oli pohtia ”millä toimilla saadaan kustannustehokkaasti alennettua liikenteen ja asutuksen hiilidioksidipäästöjä?” Tämän kysymyksen tulisi Matin mukaan olla nykyisen yhdyskuntarakennusta koskevan keskustelun lähtökohtana. Matin tarjoamat teesit osoittavat, että realismi ja faktapohjaisuus ovat hiljalleen hiipimässä mukaan suomalaiseen ympäristökeskusteluun.

Ympäristönäkökulma on viimeisten vuosien aikana noussut vahvasti poliittisten päättäjiemme puheisiin, mutta ongelmien ja ratkaisujen väliset mittasuhteet ovat toistaiseksi olleet useimmiten pahasti hakusessa. Esimerkiksi alle vuosi sitten eräs nimeltä mainitsematon eduskunnan puhemiehenä toiminut puolivallaton leskimies totesi kysymykseen henkilökohtaisista teoistaan ympäristön hyväksi käyttävänsä eduskunnassa portaita hissin sijaan. Tähän nähden Matin kysymys osuu ympäristöasioiden ytimeen, sillä keskimääräisen kansalaisen hiilidioksidipäästöistä asuminen ja liikenne kattavat noin puolet.

Matin mukaan nykyisessä debatissa tarjotut ratkaisut eivät riitä alkuunkaan ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Hänen mukaansa paljon puhuttu länsimetro vähentää päästöjä 6 800 ja kehärata 10 000 hiilidioksiditonnia vuodessa. Kun seuraavan viidentoista vuoden vähennystavoitteet ovat 2 500 000 tonnia ovat tämänkaltaiset ratkaisut pelkästään

Metafora meditaatiosta unen harjoittamisena

Meditatiivisen tilan saavuttamista elämässä on usein verrattu unensaamiseen. Väkisin yrittämällä ei pysty nukahtamaan, vaan vain olemalla yrittämättä mitään, päästämällä irti. Unensaannissa biologia on kuitenkin puolellamme: väsymys vetää meidät kuin itsestään yksinkertaisen olemisen tilaan, jossa nukahtaminen tapahtuu. Meditaation harjoittaminen on ikäänkuin nukkumaan opettelua ilman mitään biologista tarvetta nukkua.

Kuvitellaan tilanne, jossa olisit nykyinen minäsi, mutta et olisi ikinä nukkunut. Tämä ei kuitenkaan haittaa sinua, koska et ole koskaan kokenut unentarvetta, vaan koet vain ajoittaista väsymystä, joka menee ohitse lepäämällä, vaikka katsomalla sohvalla telkkaria muutaman tunnin. Olet kuullut itämailla asuvista unenharjoittajista, jotka makaavat liikkumatta silmät kiinni useita tunteja ja väittävät sen puhdistavan mieltä, mutta muuten koko unen käsite on sinulle melko etäinen. Yhtenä päivänä päätät selvittää, mitä uni on. Täysin virkeänä laitat silmät kiinni ja pyrit nukahtamaan oikein tietämättä mitä nukahtaminen on, miten ’nukahtaminen’ saavutetaan tai miltä se tuntuu. Osapuilleen tällaisessa tilanteessa on länsimainen meditaatioharrastuksen aloittava henkilö.

Paitsi että metafora meditaatiosta unen harjoittamisena ehkäpä valaisee, kuinka vaikeasta asiasta meditaation aloittamisessa on kysymys – kuinka se on hyppy tuntemattomaan – se tuo esiin meditaation erityisen ulottuvuuden. Meditaatio on ikäänkuin ihmisen biologisten ehtojen ylittämistä. Ihminen operoi elämässään paljolti biologisten taipumustensa pohjalta; eloonjäänti, kivun välttäminen, ruoka, juoma, seksi, sosiaalinen status ja hyväksyntä motivoivat valtaosaa ihmisten toimista. Meditaatio ja meditatiivinen asenne elämään edustavat ehkä puhtaimmillaan sitä ihmisen puolta, joka ylittää nämä biologian ehdot. Meditatiivisessa asenteessa pyritään nimenomaisesti nousemaan näiden tarpeiden yläpuolelle, katsomaan niitä ikäänkuin ulkopuolelta ja valitsemaan itse mitä niistä noudattaa.

Jonathan Haidtin kirjassa Happiness Hypothesis ihmismieltä verrattiin elefantilla ratsastamiseen. Tiedostamaton mielemme on väkivahva ja itsepäinen elefantti ja tietoinen mielemme ratsastaja, joka pyrkii kontrolloimaan tätä itseään vahvempaa järjestelmää. Meditaatio on mielen harjoittamista, jonka pyrkimyksenä on pystyä kontrolloimaan omaa mieltä. Toisin sanoen kyseessä on ratsastajan pyrkimys irtautua elefantin monimuotoisista tarpeista ja alkaa itse kontrolloida sitä, mihin ratsastetaan. Siinäpä haastetta meille jokaiselle näin viikonlopun alla.

Tähtitaivas ja ihmisen henkisyyden tarve

Lauantaiyönä mökillä päädyin rantakallioille ihastelemaan tähtitaivaan valtavuutta. Linnunrata näkyi selvästi ja tähtien määrä oli huikaiseva (kaupungissa kasvaneen pojan perspektiivistä). Elämys oli syvä. Hetki muistutti minua siitä, että perinteisten uskontojen menettäessä merkitystään teollisuusmaiden ihmismassat tarvitsevat kipeästi uutta henkisyyttä. Tuntui, että tämän uuden henkisyyden siemenet olivat käteni ulottuvissa, tähdissä.

Ihmisellä voidaan sanoa olevan fyysisten ja sosiaalisten tarpeiden lisäksi henkisiä tarpeita. Koko ihmiskunnan historian ajan mantereesta ja kansakunnasta riippumatta erilaiset henkis-uskonnolliset järjestelmät ovat vastanneet ihmisen näihin tarpeisiin. Ne ovat tarjonneet suuremman kontekstin, jonka sisällä yksittäisten ihmisten teot ja kohtalon heille sanelemat sattumat ovat saaneet merkityksensä.
Kaiken kaikkiaan nämä järjestelmät ovat vastanneet moniin ihmisten hengellisiin tarpeisiin: tarpeeseen ymmärtää maailmaa, tarpeeseen kuulua osaksi jotain suurempaa, tarpeeseen legitimoida tietty moraalijärjestys ja taata maailman oikeudenmukaisuus, tarpeeseen kokea spirituaalisia ja mystisiä elämyksiä, kuolemanpelkoon, tarpeeseen kyetä kontrolloimaan kohtaloa ja yleisempään henkisyyden kaipuuseen.

Nykyisen länsimaisen ihmisen suurin kriisi on ehkä siinä, että meiltä puuttuu uskottava henkinen järjestelmä, johon nojata. Tiede on onnistunut osoittamaan kuinka heikoilla kantimilla vanhat henkis-uskonnolliset järjestelmät usein ovat. Samaan aikaan se ei ole kyennyt tarjoamaan henkisellä puolella mitään positiivista tilalle. Henkistä tyhjiötä täyttävät mainonnan ja televisioviihteen kaltaiset ihmisiä vahingoittavat ilmiöt.

Esko Valtaojan kirjoissa näen kuitenkin pilkahduksen tästä uudesta tieteellisestä hengellisyydestä. Niissä osoitetaan kuinka tieteellinen tarkastelutapa maailmaa kohtaan ei vähennä maailman kauneutta, vaan päinvastoin; tieteilijän silmin maailmankaikkeutemme kauneus ja yksittäisen ihmisen pienuus vasta tulevatkin eteemme mieltä ylentävällä tavalla. Tiedemies löytää rantahietikolta tai tähtitaivaalta maailmankaikkeuden valtavan rikkauden, sen monimuotoisuuden, sattumanvaraisuuden ja ainutkertaisuuden. Tiede pureutuu arjen ilmiöiden taakse, jolloin mistä tahansa merkityksettömästä detaljista – kuten sentin kokoisesta kotilosta – voidaan ajautua kauniiseen tarinaan luonnon ihmeellisestä kehityskyvystä ja variaatiosta sekä maailman ilmiöiden syvällisistä yhteyksistä toisiinsa. Valtaojan käsittelyssä tiede muuttuu joksikin, joka irroittaa meidät arkitodellisuudesta ja ylevöittää jokaisen hetken ja jokaisen pienen yksityiskohdan niin maan päällä kuin taivaissa. Hänen johdatuksessaan onnistumme nousemaan syvään yhteyteen luonnon kanssa.

Tieteellinen maailmankuva ei siis sulje pois henkistä puolta, vaan oikein valjastettuna toimii tässä tehtävässä vähintään yhtä hyvin kuin mikä tahansa uskonnollinen järjestelmä. Se nostattaa arkitodellisuuden yläpuolelle, tarjoaa syvää yhteyttä luontoon ja osoittaa meille suuremman kontekstin, jonka pieniä murusia vain olemme. Tieteen tarjoamat oivallukset ja ymmärryksen hetket aikaansaavat sellaisen mystisen elämänvirtauksen tunteen, jossa välähdyksenomaisesti maailmanymmärrys avautuu meille läsnäolevana. Moraali- ja oikeudenmukaisuuskysymyksiä tämä tieteestä nouseva mystis-henkinen elämänkatsomus ei suoralta kädeltä ratkaise ja varmaan muitakin uskonnollisten järjestelmien tyydyttämiä tarpeita jää vielä jäljelle.
Mutta tätä kautta ainakin yksi palanen siitä henkisestä tyhjiöstä, johon traditionaalinen tiede on meidät suistanut, saadaan jälleen täytettyä elävällä materiaalilla.

Kiinan olympialaiset ja moniarvoisuus

Usain Boltin häikäisevän 100 metrin voiton ja Mäkelä-Nummelan kultamitalin lisäksi koin olympialaisten koskettavimman hetken kisan päättäjäisissä. Kyseessä ei ollut Kiinan oma mahtipontinen ja massiivisuudessaan perinteinen show. Sen sijaan esityksen loppuvaiheilla seuraava kisaisäntä pääsi näyttämään osaamistaan ja Lontoo hoiti homman kotiin hienolla tavalla. Oivaltan yksinkertaisesti se osoitti, mikä on yksi keskeisimmistä Eurooppalaisista arvoista, ja miten se Kiinan keskusjohtoisesta maasta puuttuu.

Lontoon show oli pääasiassa perinteistä ilakointia kaksikerroksine busseineen, ilotulituksineen ja joukkotansseineen. Bussista purkautui kuitenkin ihmisjoukko, joka yhtenäispukeutuneiden kiinalaismassojen jälkeen säväytti tuoreudessaan. Joukossa oli bisnesmiestä, goottia, urheilijaa, punkkaria, tummaihoista, vaaleaihoista ja rullatuoliliikkujaa. Meillä erilaisuus on arvo, kaikki kansanryhmät ovat riittävän arvokkaita lavalle! Siinä esityksen viesti tiivistettynä.

Tämä osui kiinalaista ylhäältäpäin johdettua yhden ideologian ja ankaraan yhdenmukaistukseen pyrkivää valtiota suoraan kasvoille. Se otti hienovaraisella tavalla kantaa Tiibetin kiinalaistamisprojektia vastaan ja muistutti meitä siitä kiinalaisesta pikkutytöstä, joka oli hyvä laulamaan mutta liian ruma (hivenen pulleat posket ja epätasainen hammasrivi) avajaisspektaakkeliin. Kuten avajaisten musiikillinen johtaja Chen Qigang totesi: ”Pikku-Yang ei päässyt esiintymään, koska halusimme välittää katsojille oikean kuvan. Ajattelimme kansakunnan parasta.” Kun ’oikea kuva’ on manipuloitu täydellinen mallikiinalainen, täytyy toivoa, että päättäjäisiä seuranneiden satojen miljoonien kiinalaisten mieleen on Lontoon esityksen kautta kylvetty edes pieni moniarvoisuuden siemen.

Hurraa itsenäinen Abhasia!

Minusta on hienoa, että jälleen yksi kansa vapautuu vieraan vallan alaisuudesta ja saa perustaa oman maansa. Kannatan sitä yksinkertaista periaatetta, että yhdenkään kansan ei tarvitsisi olla jonkin valtion alaisuudessa, jos se ei itse sitä tahdo. Ymmärtääkseni sekä abhasialaiset että etelä-ossetialaiset olivat halunneet itsenäisyyttä ihan omasta tahdostaan. Se, että itsenäisyyden synnyttämiseen tarvittiin Venäjän sotavoimia on tietysti ikävää ja vaarantaa itsenäisyyden autenttisuuden. Luultavimmin muutos on pitkällä tähtäimellä kuitenkin parempaan päin näiden tuoreiden maiden kansalaisille.

Vaikka ’kansakunta’ luonnollisesti on konstruktio, jolla ei ole selviä rajoja, kannatan kansallisvaltioajatusta seuraavasta syystä: Toimiva demokraattinen valtio ei synny pelkästään asettamalla ylhäältäpäin demokraattiset rakenteet. Tämän ovat Yhdysvallat viimeksi joutuneet huomaamaan Irakissa. Toimiva demokratia edellyttää ainakin kahta asiaa: kansan tiettyä koulutustasoa (tämän huomasin Kaakkois-Aasiassa ollessani ja olen sitä
aiemmin
pohtinut) ja tunnetta yhteenkuuluvuudesta. Ilman jonkinlaista tunnetta yhteenkuuluvuudesta valtio jää etäiseksi, siihen ei muodostu suhdetta. Valtio koetaan koneistona, joka riistää joitakin asioita, mutta jota hyväksikäyttämällä voi saada joitakin asioita. Kun ihmisten suhtautuminen valtioon on vihantäyteinen ja puhtaan instrumentaalinen, valtio ei kehity.

On tietysti selvää, että valtioiden johtoporras ja kansainväliset yhteisöt, jotka ovat tämän joukon miehittämiä, eivät suhtaudu suopeasti valtioiden pilkkomiseen. Aivan liian monelle tällainen kehityskulku olisi uhka omalle vallalle. Tämän vuoksi esimerkiksi Pohjois-Kyproksen de facto itsenäisyyttä ei ole pystytty kolmenkymmenen vuodenkaan jälkeen tunnustamaan. Liian monilla valtioilla Venäjästä ja Turkista Espanjaan ja Meksikoon on omat separatistinsa, joille ei haluta antaa tuumaakaan periksi. Lisäksi pilkkomisprosessit ovat lähes aina kivuliaita ja verisiä johtuen kansojen välisistä jännitteistä, jotka tällaisissa tilanteissa helposti purkautuvat, ja sekoittumisesta, josta johtuen molempia osapuolia tyydyttävien rajojen vetäminen voi olla mahdotonta. Silti näen, että kansainvälisen yhteisön pitäisi pyrkiä tukemaan itsenäistymisprosesseja, ei tuomitsemaan niitä. Kansainvälisen yhteisön tuella voitaisiin monet itsenäistymiset hoitaa rauhanomaisella tavalla ennen kuin konfliktit kärjistyvät ihmishenkiä vaativiin muotoihin.

Ikävimmällä tavalla tämän yksi kansa – yksi valtio -periaatteen tärkeys näkyy tietysti Afrikassa, jonka valtion rajat on piirretty täysin kansakunnista piittaamatta. Väittäisin, että tämä valtio-organisaatioiden irrallisuus kansasta on paljon merkittävämmässä roolissa kuin tavallisesti ymmärretään siinä kehityksessä, jonka seurauksena Saharan eteläpuolella sijaitsee suurin osa maailman köyhimmistä maista. Afrikan taloudellinen ja sosiaalinen nousu mitä todennäköisimmin edellyttäisi valtion rajojen radikaalia uudelleenpiirtoa.

Pimeän pelko – pyrkimys järkeistää biologinen vaisto

Päivänä muutamana poistuin töistä kahdentoista jälkeen yöllä, kuten kunnon tutkijalle on suotavaa. Valot olivat jo sammutetut ja käytävät tyhjät ja pimeät. Isoon pimeään halliin saapuessani ei käy kieltäminen, että lieviä pimeän pelon oireita oli havaittavissa, kun oikealla puolella avautui kahdeksisenkymmentä metriä pimeää tilaa. Päästyäni turvallisesti ovesta ulos aloin pohtia, olisiko pimeän pelollakin biologinen taustansa?

Olisi evolutiivisesti hyvin ymmärrettävää, jos ihminen tuntisi pientä pelonsekaista tunnetta pimeään avaraan tilaan joutuessaan. Savannin yö on täynnä saalistajia, jolloin orvon ihmisparan on parasta pimeän laskeutuessa etsiä itselleen jokin suojainen kolo, johon piiloutua päivänvaloa odottamaan. Evoluution kova koura on aikojen saatossa pitänyt huolen siitä, että uhkarohkeimmin pimeätä uhmanneet lajimme edustajat eivät ole geenejään leopardin kidasta käsin päässeet eteenpäin viemään. Terve pimeän pelko on siis ominaisuus, joka etenkin lapsissa esiintyessään on ihmislajin lisääntymistä edesauttava ilmiö.

Tästä seuraa se mielenkiintoinen johtopäätös, että pohjimmiltaan pimeän pelko on primääri ilmiö, kun taas möröt sun muut öklömönkiäiset, joita pienet lapset usein sanovat pelkäävänsä on vain tämän johdannainen. Ihmisen kognitiivinen, käsitteellinen minä on siitä mielenkiintoinen apparaatti, että se pyrkii aina järkeistämään tunteelliset reaktionsa. Kun joudumme pimeään tilaan, käynnistyy pelkoreaktio automaattisesti. Tämän jälkeen aivomme pyrkivät selittämään pelkomme jollakin tavalla. Kun kysymme pieneltä lapselta miksi hän pelkää pimeää, hän vastaa, että siellä voi olla mörköjä, rosvoja, haamuja tai muita pelon aiheita. Samoin järkevä aikuinen ei tietenkään pelkää pimeää sinänsä, vaan murtovarkaita, sarjamurhaajia tai villipetoja.

Kirjoittaessani tätä olen muuten yksin pienessä mökissä pienellä saarella. Ympärillä ei ole muuta kuin pimeyttä ja lähin toinen ihminen on luultavasti useamman kilometrin päässä. Tuuli ulvoo ja metsä on täynnä ääniä. Ehkäpä tätä kirjoittamalla pyrin järkeistämään pinnan alla kytevät pelkoreaktiot ja vakuuttamaan itselleni, että saari on aivan yhtä turvallinen paikka nyt yöllä, kuin mitä se on aina päivisin.

Matkustamisen meditatiivinen ulottuvuus

Vietin muutaman kauniin kesäpäivän purjeveneessä Itäisen Suomenlahden saaristoissa kaarrellen. Veneen hiljalleen lipuessa luonnonvoimiin uppoutuneena oivalsin matkustamisen olevan meditatiivista. Purjeveneen ohjaaminen tai kyydissä oleminen tyhjentää tehokkaasti tietoisuuden. Mieli avautuu avarana, kun sen täyttää hetkellisesti vain horisonttiin tuijottaminen ja puhdas oleminen. Ymmärsin ehkä myös osittain, mistä tämä ilmiö johtuu.

Heti alkuun on todettava, että purjehtimisen olemassaolo ja suosio lomanviettotapana itsessään jo todistaa matkan olevan usein tärkeämpää kuin päämäärän. Jos tarkoituksena olisi vain päästä satamasta N satamaan M, olisi moottorivene monta kertaa nopeampi ja vaivattomampi tapa matkustaa kuin purjevene, jossa jatkuvasti pitää olla virittämässä purjeita; nostamassa uusia tai laskemassa vanhoja. Purjehtimaan lähtijät ovat tietoisesti tai tiedostamattaan ymmärtäneet matkalla olemisen mieltä puhdistavan vaikutuksen.

Myös junalla matkustaminen on aina ollut lähellä sydäntäni. Joskus nauttiessani pitkän junamatkan autuudesta mieleeni kirkastui mikä siinä on niin nautittavaa. Syynä on ihmisen jatkuva halu tehdä asioita, suuntautua johonkin päämäärään. Tällaiselle päämäärähakuiselle ihmistyypille rentoutuminen voi olla vaikeata, aina on jokin projekti päällä, asia ajateltavana, kirja luettavana tai mökin uusi kuisti nikkaroitavana. Tunnustan itse olevani selkeästi tätä ihmistyyppiä: aina on ainakin kolmekymmentä kirjaa, jotka odottavat pienintäkin joutohetkeä, jotta voisin niihin paneutua.

Matkustamisen erityislaatu on siinä, että matkatessa toteuttaa jatkuvasti senhetkistä projektiaan, tiettyyn päämäärään pääsemistä. Mielen valtaa jatkuva etenemisen ja saavuttamisen tunne. Matkustettaessa purjeveneellä tai erityisesti junalla ei matkan etenemisen eteen tarvitse monina hetkinä tehdä käytännössä mitään. Vene soljuu eteenpäin purjeiden voimalla ja junanvaunu liikkuu kiskoilla tekipä itse mitä tahansa. Valtava vapauden huuma täyttää matkustavan mielen: veneessä voin vain olla.

Matkatessaan siis paatuneinkin suorittaja voi upota lyhyemmäksi tai pidemmäksi hetkeksi tilaan, jossa olemisen täyttää pelkästään se itse – oleminen. Tämä meditatiivinen pelkkään olemiseen itseensä uppoutumisen kokemus on kuulemma monilla luonnonkansoilla osa arkea. Meidän suorituskeskeisten luterilaisten työmoralistien sen sijaan pitää huijata sisäistä ääntämme sen saavuttamiseksi. Matkustaminen – etenkin sopivan verkkaisilla kulkuneuvoilla kuten vanhoilla junilla tai purjeveneillä – on tässä oiva keino.

Julkisuuden kaipuu oireena yhteisöllisyyden katoamisesta

Julkisuuden kaipuu julkisuuden itsensä vuoksi on Suomenmaassakin kasvanut yhdeksi nuorison keskeisimmistä haaveista. Julkkiksen elämään liitetyn glamourin, rahan ja vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksen lisäksi voidaan syytä tähän tyhjäpäisyyteen hakea syvemmältäkin. Väitteeni on, että julkisuuden kaipuu on oire yhteisöllisyyden katoamisesta.

Amerikkalaisnuoria tämä oire on vaivannut jo vuosikymmeniä, julkisuus on siellä suurin asia mistä nuoret haaveilevat. Tämän vuoksi kaiken maailman idioottimaisiin tv-visailuihin ja reality-sarjoihin ei ole vaikeata löytää tomppeleita. Suomenkin nuorista puolet haaveilee nykyään julkkiksen statuksesta (ks.
Tiede-lehti
) ja kaikenmaailman Kuuluisa-palvelut pyrkivät tuottamaan uusia julkkiksia puhtaan julkisuuden vuoksi. Julkisuudesta on tullut itsetarkoitus: laulaminen, urheilu, mallintyöt tai salarakastaminen nähdään vain keinoina päästä parrasvaloihin. Onko yhteiskuntamme vajonnut arvotyhjiöön, kun tyhjästä pinnasta on tullut itseisarvo?

’I want to be somebody’, haluan olla joku! Tämä lause kiteyttää paljon siitä, miksi ihmiset haluavat julkkiksiksi. Yhteisöllisyys, yhteisön osana oleminen on laumaeläin ihmisen perustava tarve. Haluamme, että on jokin yhteisö, jossa olemme joku. Haluamme, että on lauma ihmisiä, jotka tunnustavat ihmisyytemme ja ainutlaatuisen yksilöllisyytemme. Jyväjemmariyhteiskunnassa tämä onnistui helpommin, kun yhteisöt olivat pieniä ja staattisia. Oma kyläyhteisösi saattoi pitää sinua outona tai tukahduttaa tapasi toteuttaa itseyttäsi, mutta olit kuitenkin osa tätä yhteisöä. Samoin noina sukurakkaina aikoina olit täysivaltainen jäsen sukuyhteisössäsi. Nykyinen urbaani ja yltiöyksilöllinen kaupunkikulttuuri on paljolti tuhonnut nämä yhteisöt.

Julkisuus tarjoaa oman aikamme näennäisyhteisön. Todellisten yhteisöjen tuhoutuessa massaviestintä on tarjonnut korviketta, johon ihmiset epätoivoissaan ovat tarttuneet. Ihmiset lukevat ahnaasti julkkisten elämän kaikista käänteistä sekä kommelluksista ja puivat näitä tuttaviensa kanssa. Julkkikset ovat jonkinlainen korvikeyhteisö, joiden edesottamuksia seuraamalla ihmiset kokevat valheellista yhteisöllisyyden tunnetta. Tämä yhteisöllisyys on tietysti vain puolinaista. Vaikka pääsemme osallisiksi heidän elämästään, eivät he ole kiinnostuneet meidän elämästämme. Tulemme tunnustaneeksi heidän ihmisyytensä, ilman, että kukaan tunnustaisi meidän ihmisyyttämme.

Tässä tilanteessa, jossa köyhällä kansalla on näköpiirissään vain yksi yhteisö, jonka tapahtumia he seuraavat päivittäin, on selvää mihin nuori pyrkii. Hän haluaa linssin toiselle puolelle, julkkikseksi. Vain näin hän kokee saavansa ihmisyytensä täysin tunnustetuksi, vain siten hänkin on joku. Naaman saaminen iltapäivälehteen antaa valheellisen tunteen siitä, että minulla on merkitystä. Kun sadat ihmiset lukevat tyhjänpäiväisiä kahden rivin ajatuksiani valtavan vähäpukeisen värikuvani vierestä, tiedän, että ihmisyyteni on tunnustettu. Elämme aikaa jolloin kaksiulotteisella pinnalla yritetään täyttää kolmiulotteinen tyhjiö.

Raja 1918. Rauha 2008.

Jörn Donnerin käsikirjoittama Raja 1918 muistutti jälleen kuinka helppoa on elämä urbaanina 2000-luvun nuorena. Kun radikaalein ja keskustelluin moraalinen valinta on se, minkä banaanin valitsee supermarketissa, ymmärtää, että on ihanaa, ettei elä sodan aikakautta.

Sisällissota on omalle sukupolvellemme täysin mielivaltainen ajatus. Ei ole mitenkään kuviteltavissa, että suomalaiset tarttuisivat aseisiin ja kävisivät veli veljeä vastaan. Yhtä mahdotonta on ajatella, että Keski-Euroopassa puhkeaisi sotatila, jonka seuraukset ulottuisivat Suomeenkin pakottaen puolustamaan maatamme lännestä tulevaa valloittajaa vastaan. Eurokansalaisena itseään pitäville nuorille, joille Barcelonan La Rambla tai Berliinin Potsdamer Platz ovat yhtä tuttuja kuin Kuopion tori, ajatus aseistetuista ranskalaisista rajan takana tuntuu lähinnä absurdilta. Ja vaikka Venäjän invaasio on sentään teorian tasolla realistinen mahdollisuus, on samaistuminen ajatukseen aseen kanssa Itärajalla etenemisestä vain etäisen epätodellinen uhkakuva.

Sotimattomuus on historiallisesti harvinainen ajanjakso. Toisen maailmansodan veteraanit ovat vielä monin paikoin elossa. Tilanne, jossa suomalainen tappaa järjestelmällisesti toisia suomalaisia – kansanmurhan täytäntöönpano – on vain muutaman sukupolven päässä. Demokraattinen ja kaikkien kansalaistensa perusoikeudet takaava valtio on ollut olemassa vasta alle sata vuotta ihmiskunnan pitkässä historiassa.

Ihmisluonto ei ole noista epädemokraattisista ja sotaisista ajoista muuttunut mihinkään. Olemme geneettisesti ja perusluonteeltamme aivan samoja ihmisiä, jotka tappoivat toisiaan sumeilematta ja suurta moraalista oikeutusta tuntien. Ainoa mikä on muuttunut, ovat ne rakenteet ja se kulttuuri, joiden puitteissa ihmiset osin yksilöllisiä, osin kulttuurin määrittämiä agendojansa toteuttavat. Ongelma on, että olemme alkaneet ottamaan nämä rakenteet itsestäänselvinä ja annettuina. Aikakautemme pitää rauhaa ja demokratiaa maailman perustilana.

Valitettavasti demokraattiset rakenteet ja demokratian kulttuuri eivät ole mitään kiveen hakattuja itsestäänselvyyksiä. Ne pysyvät yllä vain, jos ihmiset pitävät niitä yllä. Euroopan Unionin esimuoto Euroopan hiili- ja teräsyhteisö perustettiin alunperin saattamaan entiset viholliset sellaiseen yhteistyöhön, joka takaisi rauhan. Kuulemma vertaillessa nuorempien ja vanhempien EU-poliitikkojen puheita on havaittavissa yksi ero: nuoret eivät ikinä puhu rauhasta, kun vanha kaarti jaksaa muistuttaa siitä aina, kun puhutaan siitä, mitä EU antaa kansalaisilleen. Nuoret Suomessa ja Euroopassa yleisesti eivät ole kiinnostuneita politiikasta, koska ’ei se mua koske’ ja ’mulla on liian kiire toteuttaa mun omia päämääriä’. Kyllä koskee, koska se on ainoa syy siihen, että saat ilmaista mielipiteesi vapaasti, sukulaisiasi ei ole tapettu tai ettet itse ole jo tappaja.

Jos emme vaali demokraattista järjestelmäämme ja niitä arvoja, joille se perustuu, nämä rakenteet rapautuvat. Tämä avaa tien uusille totalitaristeille, Suomessa tai naapurimaissamme. Kun itsestäänselvinä pitämämme rauhan rakenteet murtuvat, uudet rakenteet paljastavat ihmisluontomme tukahdutetun puolen. Joistain meistä tulee sumeilemattomia tappajia, valtaosasta lammasmaisia käskyjen toteuttajia. Joukossamme on myös Schindlereitä ja ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan henkensä ihanteidensa ja kanssaihmisten puolesta. Parasta olisi pitää huolta, että ei tarvitse ikinä ottaa selvää, missä joukoissa itse silloin seisoo.