Hyvinkään surmat: Kolme asiaa mitä poliitikkojen pitäisi ensi tilassa tehdä

Puran voimattomuuttani järjettömältä vaikuttavan pahuuden edessä kirjoittamalla, etsimällä vastauksia. Jokelan yhteydessä pohdin yhteisöllisyyden katoamista kilpailuyhteiskunnassa, joka jättää liian monen nuoren liian yksin. Kauhajoen jälkeen esitin seitsemän teesiä siitä, miten tapauksia voitaisiin ehkäistä. Puhuin muun muassa peruskouluviihtyvyydestä ja suomalaisten perheiden alennustilasta. Breivikin tapauksen jälkeen mietin, voisiko tekijän häpäisyllä olla ennaltaehkäisevä vaikutus.

Nyt on jälleen pakko kirjoittaa. Koska jotain on pakko tehdä. Jokainen uusi tapaus laskee kynnystä seuraavan häiriintyneen avata tuli. Jokelan ja Kauhajoen tapauksessa tarvittiin vielä vuosien pitkäjänteinen suunnittelu ennen asian toteuttamista. Orivedellä ja Hyvinkäällä tekijöille riitti enää pelkkä spontaani harmitus. Joka kerta asialla oli synkkämielinen nuori mies. Jotakin on pakko tehdä ennen kuin Suomi on todella jakautunut kahtia: menestyjiä juhlitaan Financial Timesissa samaan aikaan, kun syrjäytyneet purkavat ahdistustaan tappamalla viattomia.

Pohjasyy kaikissa tapauksissa on nuorten miesten pahoinvointi. Aselait, airsoft-harrastukset, väkivaltaiset tietokonepelit sun muut ovat aika triviaaleja asioita niin kauan, kun meillä on liian monta pahoinvoivaa nuorta miestä. Kun nuori etsii asetta, on jotakin pahasti pielessä, sai hän aseen helposti käsiinsä tai ei.

Moni politiikko varmaan pohtii tällä hetkellä, mitä asialle voisi tehdä. Olo on voimaton, vaikka haluaisi auttaa. Tässä siis kolme toteutettavaa keinoa, joihin toivoisin vallassa olevien politiikkojen tarttuvan ensi tilassa:

1. Nuorten syrjäytymisen ehkäisyn ja mielenterveyteen panostamisen kokonaisremontti

Dosentti Matti Rimpelän mukaan kaikki keskeiset indikaattorit kertovat, että meillä on kasvava joukko nuorisoa, jolla menee entistä huonommin. Kiireellisten sijoitusten määrä on viisinkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Lukioikäisistä nuorista peräti 12% ylittää keskivaikean tai vaikean masennuksen kriteerit. Alle kolmekymppisenä työkyvyttömyyseläkkeelle jääneiden määrä on kasvussa – yleisin syy ovat mielenterveydelliset ongelmat. Joka vuosi 2000 16-17 -vuotiasta poikaa putoaa koulutuksen ja työn ulkopuolelle, ja monilla heistä ei ole yhtään kunnollista aikuiskontaktia. Tästä syrjäytymään matkaavasta joukosta sikiävät ne, jotka eivät suostu hyväksymään heikkoa asemaansa ja päättävät tehdä itsestään suuren omin menetelmin.

Rimpelän mukaan asiaan pitäisi puuttua kahdella tavalla. Ensinnäkin tarvittaisiin vahva panostus ennaltaehkäisevään työhön. Noin alkuun 150 miljoonaa euroa, joilla palkattaisiin parituhatta uutta työntekijää tekemään sosiaali- ja mielenterveysalan perustyötä esimerkiksi kouluihin. Summa saattaa kuulostaa suurelta, mutta jo nyt käytetään Rimpelän mukaan noin 500-600 miljoonaa euroa vuodessa lasten sijoittamiseen kodin ulkopuolelle ja summa kasvaa noin 50 miljoonalla vuodessa. Tämä on oireiden hoitoa, ja se vasta kallista onkin! Lasten perheen ulkopuolelle sijoitusten lisäksi on laskettu, että nuorten työkyvyttömyys maksoi yhteiskunnalle vuonna 2008 noin 6.600 miljoonaa euroa.

Ennaltaehkäisyyn käytettävät 150 miljoonaa maksaisivat siis itsensä moninkertaisesti takaisin, kun niillä kyettäisiin puuttumaan oireisiin ajoissa. Ajateltiin sitten nuorten hyvinvointia tai ihan kylmästi valtion kulujen karsimista, on ainoa järkevä politiikka syrjäytymistä ennaltaehkäisevä politiikka. Siihen on löydyttävä rahaa, koska se vähentää kuluja pitkässä juoksussa.

Rimpelä kuitenkin toisti Hyvinkään jälkeisessä A-studiossa samat argumentit kuin mitkä hän oli esittänyt jo vuonna 2009. Ongelmana on, että aina joukkosurman jälkeen poliitikot puhuvat kauniita sanoja nuorten pahoinvoinnista. Siitä huolimatta kolmessa vuodessa ei ole saatu mitään mainittavaa aikaiseksi. Eli suomeksi sanottuna rahaa ei ole löytynyt. Valtion menoarviota tehtäessä äänestämään kykenemätön nuoriso on jo unohdettu.

Nyt tarvittaisiin poliittista johtajuutta. Kataisen, Urpilaisen, Kiviniemen tai Soinin olisi suorassa televisiolähetyksessä luvattava pitää huoli siitä, että nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn löytyy tarvittavat 100 miljoonaa. Ja sitten heidän olisi vankkumattomasti ajettava tätä asiaa eduskunnassa. Kansansuosio olisi taattu! Mutta onko miellä yhtään poliittista toimijaa, jota voisi kutsua johtajaksi?

Kaksi seuraavaa ehdotusta ilmestyvät vuorokauden sisällä. Toinen koskee asian tutkimista. Toinen kertoo, mikä jo olemassaoleva hanke voi parhaimmillaan ennaltaehkäistä useita tulevia joukkosurmia.

Festariyhteys ja häkellyttävien kohtaamisten synkronoitu magia

Pentti ja Ville eivät tunne toisiaan. Pentti on suuri Tappara-fani. Ville on töissä Suomen iloisimmassa tilitoimistossa. Nämä ovat lähtökohdat. Vuoden aikana he tietämättään törmäävät toisiinsa neljä kertaa. Seuraukset ovat hyvin erilaiset.

Ensimmäinen kerta tapahtui Tammerkosken sillalla. Molemmat kiiruhtivat lounaalta takaisin töihin, kumpikin omiin suuntiinsa. Yhteentörmäys vältettiin, kun molemmat väistivät sujuvasti oikealle. Juuri niinkuin Suomessa on tapana. En ole edes varma, kohtasivatko katseet. Varmaa on kuitenkin se, että minuuttia myöhemmin kumpikaan ei kykenisi palauttamaan mieliin koko kohtausta.

Toisen kerran Pentti oli palaamassa voitokkaasta Tappara-matsista. Hän oli riehakkaalla tuulella ja pakkasyössä törisi vuvuzela. Ville oli palaamassa ravintolasta vaimonsa kanssa. Hän ei vastannut Pentin seurueen iloisiin kannatushuutoihin, vaan melkeinpä työnsi vaimoaan edellään kohti autoa. Pentin virneeseen vastasi Villen suorastaan närkästynyt ilme. ”Olipa nyrpeä pariskunta”, Pentti kommentoi kavereilleen vaivihkaa.

Kolmannella kerralla oli Villen vuoro olla iloinen. Tilikauden päättymisen jälkeinen stressi purettiin tuttuun tapaan karaokeravintola Killingissä. Reilussa laitamyötäisessä Ville oli ystävällinen kaikille, yrittipä heittää yläfemman kaikkien vastaantulijoiden kanssa matkalla yögrillille. Yksi vastaantulijoista oli Pentti. Hän oli puoli tuntia yrittänyt saada itselleen taksia päästäkseen kotiin. Kädet pysyivät tiukasti taskussa. Ville ei tätä torjumista edes huomannut, koska hänen kätensä heilui jo kutsuvasti seuraavan vastaantulijan edessä.

Neljäs kerta oli Provinssirockissa. Pentti oli kadottanut kaverinsa ja kännykkänsä, mutta se ei menoa haitannut. Hän heilui epäselvässä seurueessa leirintäalueen portilla. Ville vuorostaan oli matkalla teltalta Slayerin keikalle. Telttakaverit olivat menneet edeltä, ja Villen oli tarkoitus tavata heidät 20 metriä mixauskopista vasemmalle. Hetkellisestä päähänpistosta Ville alkoi kävellessään hoilata Pate Mustajärven nimeä. ”Pate on jumala, Pate panee parastaan, hei hei hei!” Siinä laulun sanat, jotka hän keksi ihan itse.

Pentti kääntyi katsomaan laulajaa ja heidän katseensa kohtasivat. ”Perkele, Tampere!”, Pentti sai mielenliikutukseltaan uraistua. Samassa hän jo yhtyi Villen lauluun. Kun Ville saavutti Pentin olinpisteen, oli heidän menonsa jo virittynyt sellaiselle asteelle, että Ville huudahti ”syleillään” ja hyökkäsi Pentin luokse. Kädet toistensa harteilla he alkoivat hoilata Ukkometsoa iskien jaloillaan rytmikkäästi mutaista tannerta. Jokin oli klikannut, ja siitä illasta – ja sen legendaarisista uroteoista, joista riittäisi kerrottavaa vielä lapsenlapsillekin – alkaisi elinikäinen ystävyys.

Kysymys kuuluu: Kumman syytä heidän kohtaamisensa oli? Perinteisen psykologian näkökulmasta tuntuisi tärkeältä selvittää, kumpi oli aloitteentekijä ja kumpi siihen vastaaja.

Todellinen syyllinen ei kuitenkaan ollut kumpikaan heistä. Vaan festari itse. Odotus juhlatunnelmasta viritti molemmat sellaiseen mielentilaan, jossa he olivat valmiita uudenlaisiin kohtaamisiin, he suorastaan odottivat sellaisia. Siksi tilanteen avautuessa he olivat jo valmiiksi avoimia sille, että se vie heidät mukanaan. He olivat osa systeemiä, jossa kohtaamiskynnys oli alhainen ja mahdollisuusulottuvuus tuntui jatkuvan yläilmoihin. Festari oli virta ja he lastuja sen lainehilla.

Jos olisimme saaneet vangittua videolle heidän kohtaamisensa kasvonilmeet ja katselisimme niitä hidastettuna, huomaisimme, että kasvon- ja kehonkielen mikrotasolla tapahtui niiden muutamien sekuntien aikana uskomaton määrä vastavuoroista ilmeiden synkronisaatiota. Tästä vauvatutkimuksessa paljon tutkitusta synkronisaatiosta syntyy se tunne siitä, että tässä ollaan samalla aaltopituudella – ikäänkuin värähdellään samalla taajuudella. Siitä vauva tietää, että äiti on läsnä hänen kanssaan. Ja siitä Pentille ja Villelle syntyi muutamassa sekunnissa niin vahva käsitys siitä, että toinen on ’hyvä tyyppi’. Yhteislaulu oli vain luonnollinen jatkumo sille, mitä oli jo sanattomasti tapahtunut heidän välillään.

Ihmisten välinen vuorovaikutus tapahtuu pitkälti sanojen ja tietoisuutemme ulkopuolella. Kasvoillamme välähtävät mikroilmeet ja kykymme lukea toisen mikroilmeitä johtavat siihen, että salamannopeasti meille muodostuu vahva mielikuva toisen mielentilasta. Samaan aikaan olemme huomaamattamme viestittäneet toiselle omat tunnetason tummat ja valoisat ailahduksemme.

Parhaimmillaan tämä tunnetason vuorovaikutus on, kun molemmille on vahva positiivinen odotus sen suunnasta ja halu antaa tilanteen viedä. Tällaisessa tilanteessa osapuolten myönteiset odotukset vahvistavat vastavuoroisesti toisiaan, syntyy avautuvan vuorovaikutuksen itseään ruokkiva spiraali, ja he tulevat työntäneeksi keskinäisen kohtaamisen paljon pidemmälle kuin mitä olisivat arvanneet mahdolliseksi vain minuutteja aikaisemmin.

Yhtäkkiä koet olevasi yhtä koko festivaalikansan kanssa. Tuo tuntematon karvainen mies on kuin paras kaverisi. Samoin tuo vihreähiuksinen tyttö. Olet ystävien ympäröimä, he suorastaan syleilevät sinua sanattoman mikroviestinnän välityksellä. Olet kokenut festariyhteyden.


"Haluatko henkselöityä?" "Joo! Mitä se on?" "Tätä."

Are household duties ruining your relationship? The solution: Do more than your partner!

Two persons move together. Love is in the air. But in addition to all the romantic cuddling on the couch, this means that from now on, they are sharing the household duties. No problem, they are a modern couple and decide to share them equally. Both hate doing them, so this way of distributing them makes sure that both individuals suffer equally under the strain of the dish pile. Fair enough.

Naturally, there is the all to human tendency to procrastinate (and perhaps the unconscious hope that the other will take care of the matter meanwhile). Given it and the fact that we tend to exaggerate our own good deeds and underestimate those of others, it will require careful balancing to really make sure that the household duties are distributed equally. Frictions in this balancing can easily flame into hot-headed arguments…

Meanwhile, two other persons move together. Love is in the air. But in addition to all the romantic cuddling in the garden, this means that from now on, they are sharing the household duties. But what is special about this couple is that both of them take delight in helping the other. Both of them hate household duties, but knowing that, they also know how much they can cheer up the other by doing something extra. Psychology has shown that giving to others is one of the most robust ways to increase one’s own well-being and this couple has taken this lesson to their heart. Accordingly, they try to do their share, but when they have the energy, they even find themselves doing a bit more than that. Just to make the other happy. Balance is not so important because whether you do more or less than the other, either way you win!

So we have two couples. One of them believes in a transactional theory of human interaction: You give some, you get some. They see themselves as independent individuals. The other couple believes in a more interdependent view of human selfhood. Accordingly, their happiness resides almost as much in the other as it does in themselves.

Now, I don’t know which couple has the more realistic view of human beings. But it is not hard to predict which of the relationships is more happy.


Two persons move together. Love is in the air. But in addition to all the romantic cuddling on the couch, this means that from now on, they are sharing the household duties. No problem, they are a modern couple and decide to share them equally. Both hate doing them, so this way of distributing them makes sure that both individuals suffer equally under the strain of the dish pile. Fair enough.

Naturally, there is the all to human tendency to procrastinate (and perhaps the unconscious hope that the other will take care of the matter meanwhile). Given it and the fact that we tend to exaggerate our own good deeds and underestimate those of others, it will require careful balancing to really make sure that the household duties are distributed equally. Frictions in this balancing can easily flame into hot-headed arguments…

Meanwhile, two other persons move together. Love is in the air. But in addition to all the romantic cuddling in the garden, this means that from now on, they are sharing the household duties. But what is special about this couple is that both of them take delight in helping the other. Both of them hate household duties, but knowing that, they also know how much they can cheer up the other by doing something extra. Psychology has shown that giving to others is one of the most robust ways to increase one’s own well-being and this couple has taken this lesson to their heart. Accordingly, they try to do their share, but when they have the energy, they even find themselves doing a bit more than that. Just to make the other happy. Balance is not so important because whether you do more or less than the other, either way you win!

So we have two couples. One of them believes in a transactional theory of human interaction: You give some, you get some. They see themselves as independent individuals. The other couple believes in a more interdependent view of human selfhood. Accordingly, their happiness resides almost as much in the other as it does in themselves.

Now, I don’t know which couple has the more realistic view of human beings. But it is not hard to predict which of the relationships is more happy.

Yrittäjyyttä asenteella – Eli miten saamme yritykset tuottamaan entistä enemmän hyvää?

Yritystoiminnassa on Suomen toivo. Peruskalliomme alle tai päälle ei kätkeydy maailman havittelemia raaka-aineita. Perushyödykkeiden tuotannossa emme voi kilpailla niiden maiden kanssa, joiden keskimääräisellä kuukausipalkalla ei saisi yhtä ostoskärryä täyteen Alepassa. Ainoa tulevaisuuden vientivalttimme voi löytyä uusien oivallusten luomisesta ja kaupallistamisesta. Siitä, että olemme askeleen edellä tuotekehityksessä. Uskon, että tulevaisuudessa tässä yhtälössä yhä isompaa roolia esittävät start-up -yritykset.

Hatunnosto siis kaikille yrittäjille. Yritystoiminta luo työpaikkoja. Se luo tuonnin mahdollistavaa vientiä. Eikä pidä väheksyä sen vaikutuksia kansakunnan henkiseen ilmapiiriin: se luo tunnetta eteenpäinmenosta, pystyvyydestä, innostuksesta, uuden luomisesta. Uskon näiden henkisten seikkojen olevan lopulta vähintään yhtä merkittäviä kuin noiden materiaalisempienkin.

Yritykset tuottavat siis välineellisen hyödyn eli rahan lisäksi myös paljon aidosti hyviä asioita. Samalla kuitenkin ne aiheuttavat myös inhimillistä kärsimystä. Erityisesti monet liian isoiksi ja anonyymeiksi kasvaneet suuryritykset irtisanovat ihmisiä vaikka se ei olisi välttämätöntä, liikkuvat luonnon hyväksikäytössä harmaalla alueella ja vähät välittävät halpatuotantomaissa tapahtuvan alihankintansa eettisyydestä. Me tarvitsemme yrityksiä ja niiden tuottamaa hyvinvointia. Kysymys kuuluukin, miten saamme ne tuottamaan entistä enemmän hyvää ilman pahoja sivuvaikutuksia?

Kaksi keskeistä keinoa nousee esiin: Laki ja asenne. Keppi ja porkkana. Aloitetaan ensimmäisestä, vaikka toivoni lepää toisessa.

Klassinen vastaus yritysten ylilyönteihin on lainsäädäntö. Tupakkatuotteiden mainoskiellot, ympäristösäädökset, minimipalkat. Tämä on se perusta. Otetaanpa kuitenkin käsittelyyn viime aikoina paljon puhuttanut ongelma: mainosten ja mallimaailman epärealistiset kauneusihanteet ja se kaikki inhimillinen kärsimys, mitä se nuorten tyttöjen elämään syömishäiriöiden, hauraan itsetunnon ja masennuksen muodossa aiheuttaa. Inhottava juttu, mutta ei kai sille oikein mitään voi tehdä? Vapaassa maailmassa mallit saavat näyttää miltä haluavat.

Mutta kun asialle itse asiassa voi tehdä jotakin. Briteissä ja Ranskassa on käyty laajoja keskusteluja siitä, miten kuvankäsittelyn avulla epärealistisen hoikiksi ja hyvännäköisiksi maalatut mainoskuvat voitaisiin kieltää. Israel otti askeleen pidemmälle ja kielsi sellaisten muotikuvien käytön, joissa mallin painoindeksi on alle 18.5 tai joissa malli näyttää tällaiselta. Jos yritykset tuottavat pahoinvointia, on valtion tehtävä säätää lakeja, jotka kieltävät tämän. Vaikka lakeja voitaisiin kiertää, lähettävät ne selkeän viestin siitä, mikä on yhteiskunnassamme sallittua ja mikä ei.

Lakiteknisin keinoin voidaan siis puuttua inhimillistä haittaa aiheuttaviin tuotteisiin. Mutta usein yritysten tuottama pahonvointi liittyy työntekijöiden ja muiden sidosryhmien huonoon kohteluun. Tässäkin laki voi jossakin määrin auttaa, mutta useimmiten tärkeämpi tekijä on työnantajien asenne työntekijöitään kohtaan. Kyse on siitä, välittävätkö he työntekijöistään aidosti vai vain juhlapuheissa.

Usein kuulee toistettavan, että yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole. Yksittäisen yrityksen tarkoitus on tasan se, minkä ihmiset päättävät sen tarkoituksen olevan. Jotkut päättävät perustaa yrityksen tehdäkseen intohimoisesta harrastuksestaan työn. Jotkut kouluttaakseen maailman lapsia. Jotkut puhtaasta rahanhimosta. Kaikki he tekevät valinnan. On yrityksen johdon vastuulla päättää, mikä yrityksen tarkoitus on. He myös kantavat vastuun siitä, mitä hyviä tai huonoja asioita tavoitteen seuraamisesta seuraa.

Väite siitä, että yrityksen tarkoitus on voiton tuottaminen on siis lopulta vain yritys väistää se vastuu, joka yrityksen johdolla yrityksen päätöksistä on. Potkittuaan parisataa ihmistä pois saa varmaan yöllä paremmin unta, kun toistaa kuin itämaista mantraa: ”Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa. Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa.” Päätös saattoi olla vaikea, mutta vastuu pitää kantaa. Olisikin jo aika heittää voiton maksimoinnin ideologia samaan romukoppaan olkatoppausten, neonvärien ja muiden kahdeksankymmentäluvun ylilyöntien kanssa.

Onneksi nuori start-up -sukupolvi eroaa tässäkin yksisilmäisemmistä edeltäjistään. Nuoriso vaatii työltään yhä enemmän muitakin arvoja kuin pelkkää toimeentuloa. Halutaan tehdä työtä, jolla on jotakin positiivista merkitystä. Tämä näkyy suoraan monien tuoreiden yritystulokkaiden kulttuurissa. Jotkut rakentavat koko yrityksensä vastaamaan johonkin sosiaaliseen tarpeeseen: Yhteiskunnallinen yrittäjyys, jossa muut kuin rahan ansaitseminen on nostettu eksplisiittisesti päämääräksi, on nousussa. Toiset rakentavat yrityskulttuurinsa niin, että työntekijä on kuningas ja ympärillä olevilla ihmisillä on väliä. He haluavat pitää huolen, että yritys tuottaa voiton lisäksi myös hyvinvointia.

Ei siis ole mitään pahaa siinä, että yritys tuottaa voittoa, kasvaa ja työllistää ihmisiä. Kaikki nämä ovat hyvinvointimme kannalta hyviä, suorastaan välttämättömiä asioita. Jos joku haluaa maksaa intohimosi hedelmästä miljardin, niin kyllä sille saa vähän nauraakin! Tappiollinen yritys kuolee pois, joten vähintään nollatulokseen on pitkällä tähtäimellä päästävä.

Hengissäpysymisen ja voittojen maksimoimisen väliin jää kuitenkin usein iso alue operoida enemmän tai vähemmän vastuullisesti. Olennaista on, mitä valintoja yritysjohto tällä alueella tekee. Palveleeko heidän jokapäiväinen yli kahdeksantuntinen uhrinsa vain liikevoiton epäjumalia. Vai onko heidän työllään sen lisäksi myös jotakin aidosti positiivista sisältöä?

Yrittäjyys on vapautta tehdä asiat omalla tavallaan. Se on haaste, johon soisin monien tarttuvan – sekä sen sisäisten hyötyjen että kansantaloudellisten hyötyjen vuoksi. Mutta se on myös vastuuta omista päätöksistään. Sekä taloudellista että moraalista vastuuta. Hyvinvointimme rakentuu niiden yritysten varaan, jotka pystyvät molemmissa tuottamaan hyvän tuloksen!

Yritysten oikeus olemassaoloon – eli kaskiviljelijöiden oikeus Savon korpimaihin

Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.

Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.

Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.

Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.

Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.

Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.

En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.

Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.

* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.

Oletko miettinyt, miksi yhteiskuntamme on salllinut yritysten olemassaolon?

Koska viimeksi pohdit, pitäisikö lainsäädäntömme sallia nykyisenkaltaisen yritystoiminnan? Et ole tainnut asiaa hirveästi miettiä? On itsestäänselvää, että yhteiskunnassamme toimii joukko itsekkääseen voitontavoitteluun keskittyviä organisaatioita. Nykyiset itsestäänselvyydet ovat kuitenkin useimmiten pitkän historiallisen prosessin tuotoksia. Tehdäänpä siis pikainen ruumiinavaus yritystoiminnan historiaan. Voimme ehkä oppia, miten ajatella yritystoiminnasta toisin.

Avain nykyiseen yritystoimintaan löytyy osakeyhtiölain pykälästä 2: ”Osakkeenomistajat eivät vastaa henkilökohtaisesti yhtiön velvoitteista.” Osakeyhtiö on valtion suoma erityisoikeus, jossa yksilöille annetaan mahdollisuus kerätä vapaasti toimintansa voitot itselleen ilman että on henkilökohtaisesti vastuussa tappioista. Kun oma pää ei ole pölkyllä, uskaltaa ottaa suurempia riskejä, ja yhteiskunnat ovat katsoneet tämän toiminnan palvelevan yhteiskunnan kokonaisetua pitkällä aikavälillä.

Aina ei ole ollut näin. Taloudellista toimintaa on sivistyneissä yhteiskunnissa ollut jo vuosituhansia ja Kroisoksen ajoista lähtien (~550 ekr.) kultaraha on toiminut vaihdon välineenä. Valtaosan historiasta omistus ja kaupankäynti oli kuitenkin kasvollista ja vastuu henkilökohtainen. Jokin kiinalainen tai venetsialainen suku saattoi olla rikas ja mahtava, mutta vallankäyttäjä – suvun päämies – oli viime kädessä vastuullinen kaikesta kauppaimperiuminsa toimista. Itä-intian kauppakomppanian ja Stora Kopparberg -kaivosyhtiön kaltaiset suuria investointeja vaativat hankkeet olivat poikkeuksia, joiden omistustapa muistutti enemmän nykyisenkaltaista. Niitä oli kuitenkin 1800-luvulle asti vain kourallinen ja ne toimivat tavallisesti jonkinlaisella kuninkaan poikkeusluvalla.

Pidäkkeettömän kapitalismin luvattu maa Yhdysvallat on hyvä esimerkki kuvaamaan, mitä viimeisen reilun sadan vuoden aikana on tapahtunut. Brittien asettamista kauppamonopoleista vapautuminen oli yksi itsenäistymisen (vuonna 1776) keskeisistä motivaattoreista ja ’founding fathers’ olivatkin hyvin tarkkoja yritystoiminnan säätelystä. Yrityksille annettiin vain määräaikainen toimilupa, ja yritysten mahdollisuuksia lainata rahaa, omistaa maata ja joskus jopa voitontekoa rajoitettiin. Yritys sai myös tehdä vain sitä aktiviteettia, johon sillä oli lupa. Lainsäätäjillä oli yksipuolinen oikeus purkaa tai muuttaa toimilupaa. Rajoitusten rikkomisesta tai toimiluvan päättymisestä seurasi, että yritys lakkautettiin. Lupia myönnettiin lähinnä vain yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuten siltojen rakentamiseen. Yritystoiminta oli siis tiukasti kontrolloitua.

Teollistuminen, Yhdysvaltojen sisällissota 1800-luvun lopulla ja rikastuneiden teollisuuspamppujen sekaantuminen politiikkaan muuttivat kaiken tämän. Yritykset alettiin nähdä yhteiskunnallisina työkaluina, joiden keskinäinen kilpailu ajaa teknologista kehitystä eteenpäin ja näin tuottaa valtaa ja hyvinvointia yhteiskunnalle. Yritysten toimintaa alettiin vapauttaa yhä enemmän säännöstelystä. Tämä johti eriarvoistumisen kasvuun (joidenkin tutkimusten mukaan parhaimmillaan 1% Yhdysvaltojen perheistä omisti 59% omaisuudesta), joka johti lakkoihin, kapina-aaltoihin, väkivaltaisiin yhteenottoihin ja ammattiyhdistysten vahvistumiseen. Viimeistään vuoden 1929 talousromahdus ja Toinen maailmansota pakotti muuttamaan kurssia ja yritystoimintaa ja eriarvoistumista pyrittiin jälleen hillitsemään yrityslakeja tiukentamalla ja progressiivisella verotuksella. Kehitys kulkikin pitkään toiseen suuntaan, kohti vahvempaa valtiota ja tasa-arvoisempaa tulonjakoa. Keskiluokan elämänlaatu parani ja hyvinvointi oli yhä useamman käsissä.

Viimeiset vuosikymmenet ollaan jälleen menty toiseen suuntaan, kohti yritystoiminnan ja erityisesti finanssisektorin yhä vähäisempää sääntelyä. Viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kapitalismin katsottiin ’voittaneen’ ja talouden vapauttaminen alettiin nähdä ainoana mahdollisena kehityssuuntana. Jotkut puolustavat tätä kehitystä, jotkut kritisoivat sitä, mutta molemmat katsovat, että se on väistämätön osa tämänhetkistä todellisuutta.

Mitä opimme tästä suurin linjoin piirretystä historiallisesta katsauksesta? Lähinnä sen, että nykyisenkaltainen ajatus yrityksestä itsenäisenä toimijana, jolla on itsestäänselvä olemassaolon oikeus, on historiallisesti varsin uusi ajatus. Viidenkymmenen vuoden päästä käsityksemme yrityksien oikeuksista ja velvollisuuksista voi olla jotain aivan muuta.

Lopulta yritystoiminta on valtion myöntämä etuoikeus: oikeus tehdä voittoa pelkäämättä tappiota. Sen olemassaolon oikeutus on siinä, että valtio katsoo toisiaan vastaan kilpailevien yritysten tuottavan enemmän kokonaishyötyä kuin haittaa. Valtion tehtävä on tällöin säännellä yritystoimintaa siten, että sen hyödyt ovat mahdollisimman paljon suuremmat kuin sen haitat. On ideologista tyhmyyttä uskoa, että mitä enemmän kilpailua vapautetaan, sitä enemmän yritystoiminta hyödyttää yhteiskuntaa. Toiminnan liika vapauttaminen johtaa eriarvoistumisen räjähdysmäiseen kasvuun, joka ei ole yhteiskunnan kokonaisedun mukaista. Yhtä ideologista tyhmyyttä on uskoa, että tukahduttamalla yritystoiminta sääntelyn avulla kokonaan saavutettaisiin jotakin hyödyllistä. Sopivasti kanavoitu kilpailu tuottaa parempia tuloksia kuin sokea sääntely.

Yritystoiminta on hyvä renki, mutta huono isäntä. Olennainen kysymys on, miten meidän tulisi sitä säännellä, jotta sen synnyttämä raadollinen kilpailu parhaiten palvelisi meidän kaikkien hyvinvointia ja aiheuttaisi mahdollisimman vähän pahoinvointia. Jos yritykset eivät tuota hyvinvointia, ei niillä ole olemassaolon oikeutusta ja yhteiskunnan tulee ne lakkauttaa. Pragmaattinen politiikka on pyrkimystä säädellä yritystoimintaa siten, että se väkisinkin johtaa hyvinvoinnin kasvuun.

Sisäisesti motivoitunut johtaja ei tarvitse suurta kannustinpalkkiota

Finnairin ja VR:n skandaalien myötä yritysten johtoportaiden kannustinpalkkiot ovat herättäneet ansaittua tuohtumusta. Pahat kielet puhuvat johtajien ahneudesta, mutta kun asiaa vähänkin pohtii, ei se vaikuta kovinkaan uskottavalta selitykseltä. Onkin aika kysyä, mihin johtajat tarvitsevat suuret palkkionsa?

Ensinnäkin on selvää, että mihinkään reaalimaailman ostotarpeeseen palkkiot eivät liity. Kun kuukausipalkka on viisinumeroinen luku, saa sillä materiaaliset tarpeet joka tapauksessa tyydytettyä riippumatta sen suuruudesta. Tutkimukset osoittavatkin, että yksilön onnellisuus ei ole kiinni absoluuttisesta palkasta, vaan palkasta suhteessa viiteryhmään, eli tässä tapauksessa toisiin johtajiin.

Johtaviin työtehtäviin hakeutuvat henkilöt ovat useimmiten kunnianhimoisia ja kilpailuhenkisiä. He haluavat näyttää, mihin pystyvät. Raha itsessään ei johtajia tässä pelissä suuriakaan kiinnosta, mutta se vain sattuu olemaan ainoa mittari, josta näkee kuinka menestynyt on.

Marko Junkkari (HS 18.3) kertoo vuosittain julkaistavasta kirjasta, jossa on yhteenveto johtajien kannusteista: ”Vaikka opuksen hinta on peräti 7000 euroa, se on yritysjohtajien bestseller. Kirjasta yritysjohtajat näkevät, kuinka paljon kilpailijayrityksen johto tienaa, ja osaavat sitten arvioida oman arvonsa. Kukaan ei halua ansaita alle keskiarvon.” Kilpailu palkan suuruudesta on kuitenkin nollasummapeli, jossa yhden johtajan palkankorotus on aina toisen tappio. Maalia ei ole, mutta hävitä voi.

Lopulta palkkataulukon tuijottaminen on vain oire siitä, että johtajat ovat kadottaneet yhteyden niihin itseisarvoihin, joita työ palvelee. Haastattelin erästä vuorineuvosta, joka 60-luvulla siirtyi yksityiseltä sektorilta valtionyhtiön johtoon. Samalla hänen palkkansa puolittui. Hän kertoi, että ”kunhan maitokaupan laskun saa maksettua” niin palkka ei vaikuttanut päätökseen lainkaan. Hän koki palvelevansa isänmaan asiaa ja se oli tarpeeksi arvokas asia itsessään.

Tarvitsemme lisää yrityksiä, joissa uskalletaan ajatella, että oma työ palvelee muitakin päämääriä kuin rahan ansaitsemista. Jos ei isänmaan palveleminen enää elähdytä, niin voi ajatella palvelevansa työntekijöidensä hyvinvointia tai parantavansa maailmaa myymänsä tuotteen kautta. Tällöin motivaatio löytyy sisältä, työ itsessään palkitsee tekijänsä.

Kun työ tuntuu itsessään arvokkaalta, ei oman elämänsä arvoa tarvitse päivittäin tarkistaa palkkataulukosta.

Being individualistic and altruistic at the same time. The story of Jack Casey the firefighter.

Have you ever swam through icy waters fully clothed and without a life jacket to drag to the shore an unconscious woman who you never met before? Jack Casey has. In the course of two years he responded as a volunteer to more than five hundred emergency calls ending up saving people from burning buildings or risking his personal safety by entering situations where persons were stabbed by their own family members. Ever since high school volunteering has been a big part of Jack Casey’s life. In addition to being a member of the rescue squad he spends three hours a week teaching a Red Cross course in first aid and takes people backpacking through an outdoor program he initiated a few years before. Jack Casey is truly a selfless american hero who wants to be there for the others.

At the same time Jack Casey describes himself as a person ”who likes to be relatively independent of other people.” He refuses to be dependent on anyone and prides himself for being a rugged individualist who does what he wants, when he wants, disregarding anyone’s opinion. Freedom to do what one wants has been said to be the number one American value. At least for Jack Casey it is his guiding principle.

Jack Casey represents what Robert Wuthnow calls an American paradox. On the one hand he is more individualistic and less dependent on others than most of us. On the other hand he cares for others much more than the average person. What is he then, an individualist or an altruist?

The answer is: he is both. Being individualistic and caring about others don’t cancel each others out. They are like apples and oranges. First there is the issue of who controls our lives? Are we able to make independent choices or are we so weak and dependent on others that we let them run our lives? This is the question of individualism. It is thus a question about are we in charge of our own lives.

Second we have the issue of who do we care about? Are we egoistic persons for whom only our own benefits count? Or are we more altruistic persons who find satisfaction in helping others? This is the question of altruism. An individualistic person who makes his or her own life decisions can make a totally independent choice of whether to help only oneself or help also those in need. As long as the choice is one’s own, one is an individualist. Thus it is perfectly possible to be an altruistic individualist.

The paradox is that in our times individualistic people are actually more altruistic than less individualistic people. Wuthnow found in her survey that those people who placed a high emphasis on self-oriented values such as realizing one’s talent were actually slightly more likely to be involved in charitable activities than other citizens.

The reason for this is found in the fact that we are constantly bombarded with propaganda that says that everyone should take care of only their own business. There is a norm in our society that tells that either be self-interested or be a fool. And no one wants to be the fool. Thus many people suppress their more altruistic instincts in order to live up to the selfish norms of our times. They don’t dare to be unselfish as they fear that people would mock them for not being able to take care of their own interests. It actually takes courage to admit that one did something for others without any self-interest in mind.

We live in paradoxical times: It is the weak who believe that you should only care about yourself. It takes some balls to be out there and admit that one cares about others and is willing to make sacrifices for them. So be a true individualist and dare to care about others!

Meaning of life revealed: It’s about others

Ok, let’s have a take on this age-old mystery. The answer is in fact quite simple. The meaning of life is to make oneself meaningful to other people. It’s about making a positive contribution in the lives of those people one holds dear. Why? I’ll tell you why.

To start with, we need to focus on the one asking the question. Because most of us never ask such a question in all its seriousness. For most of us the question is a joke, something to make fun of when we want to mock too deep-going thinking. On the other hand, there are those artists who have taken this enigma so seriously that they have been driven to suicide by this haunting question. So, who asks the question?

Only those people who have for some reason distanced themselves from the framework for life given to them by their upbringing. Most people never seriously question the worldview provided by the society around them or their religion – be it Christianity, Buddhism, Islam or the modern alternative: Consumerism. The question opens itself up in all its seriousness to only those of us who for one reason or another have started to question the given, the values and purposes that they were brought up to believe in.

Next, we need to look at the question itself. What do we really ask, when we ask about the meaningfulness of our lives?

Question of meaningfulness is in the end a question about making our lives have meaning in some framework bigger than ourselves. As long as we are asking how to make ourselves happy or how to maximize our own outcomes in life we are not asking about the meaning of our life. These are perfectly legitimate questions and some people are able to live their lives without asking anything else. But only when they ask what bigger meaning their lives might have, do they start to care about making their lives meaningful. Thus we need to find something bigger than ourselves that we can believe in and that we feel we can contribute to in order to feel that our life has a meaning.

Where to then look for something bigger than ourselves? As said, those asking the question are the people who no longer believe to an answer external to them. They have distanced themselves from modern consumerism and ancient religions. There is then only one direction from which they can look for an answer: Inside of them. And what do we find inside of us? We find that we are creatures that are <a href="deeply dependent on others. We are creatures that want to belong. We are creatures that build our sense of value through sensing how others value us. It is extremely hard to uphold a high regard of ourselves if others don’t care about us at all. As creatures who need to feel connected, we want that others care about us.

Given our psychological build-up the most solid base for purpose we can genuinely believe in is found in other people. When we believe that we contribute positively to lives of others, then we feel that our life has value and meaning. That’s how simple it is. What group of others is most important to one is then a matter of preference. Some find meaning through their own kids, others through their work and still others through some voluntary work: Orphans in Africa, homeless in your home town, breast cancer victims, whatever is your cup of tea.

Meaning of life is to make oneself meaningful to others. It is up to you to decide to whom you want to be meaningful.

What brand of individualism are you wearing? The original noble individualism, the watered down consumer individualism or the new alternative: compassionate individualism?

Modern western societies have been characterized by individualism. It is said that no other time or place has seen such a strong form of cultural individualism than what we are experiencing right now. But what does this individualism mean? And have we actually forsaken the liberating promises that this individualism originally held for us?

Modern individualism started as a battle cry against the constraints of a collectivistic culture where your position and possibilities in life and society were by and large determined by the time you were born. In medieval times you were given a role from the outside and then you were your role: as a farmer, father, woman, citizen and so forth certain behaviors were expected from you. And you didn’t have much saying against this.

As the cities got bigger and new bourgeois class got stronger in the 19th century the possibilities to determine one’s faith in life increased. This development was accompanied by philosophers who preached that man should not take the values of the society for granted but rather oneself craft one’s own values. This noble individualism was preached for example by Ralph Waldo Emerson in America and by Friedrich Nietzsche in Europe. Man has a right to carve his own way of living. And this quest for claiming one’s own life into one’s own hands starts with searching from within the values that one is willing to commit oneself to.

Then something went wrong and this noble individualism was watered down. Some claim that the horrors of First World War are to blame. Too many stubborn gentlemen followed their ’duty’ to senseless deaths. Others see that nazi propaganda stole the concept and transformed personal moral strength into mass obedience to a sociopath. As Roy Baumeister puts it: ”When it comes to bad PR, there’s nothing quite like a personal endorsement from Adolf Hitler.” Still others claim that the new consumer society and advertising industry with the slogan ’you are what you buy’ transformed inner moral convictions into outer displays of identity.

In any case, what we seem to have now is quite far removed from the noble origins of individualism. The right to define yourself through finding your own values has been transformed into a right to define yourself through wearing certain brands. I have desires and I have a right to fulfill them all. That’s what modern consumer individualism is about. This attitude was displayed most naked in recent riots in London. Instead of demanding some political changes the disillusioned protesters just broke into luxury shops to steal the products they couldn’t afford in normal life. As criminologist and youth culture expert Professor John Pitts commented on Guardian:

”Where we used to be defined by what we did, now we are defined by what we buy … A generation bred on a diet of excessive consumerism and bombarded by advertising had been unleashed.”

So how to fight this watered down version of individualism where the cultural norm seems to be that everyone should maximize their hedonistic pleasures in life? I don’t believe that the noble individualism is an answer. First of all, writers proposing that everyone should create their own values vastly overestimated the capacity of us human beings – including themselves – to transform our basic values just like that. On the other hand, too much nobleness easily leads one to overlook those fellow citizens that are not so noble. A self-proclaimed Übermensch can have a hard time tolerating that he or she has to spend time with us normal human beings.

What I propose instead is what could be called compassionate individualism. This brand of individualism puts less emphasis on what one looks like and more on what one really feels like. We all have the capacity to be compassionate and care for others. It is just often hidden beneath the cultural propaganda that shouts at us that we should only care about our own happiness. Compassionate individualism is about being able to ignore these messages and listen instead to oneself and what one’s own heart has to say. And this listening leads most of us to find more capacity for compassion than what we were mislead to believe by our dominating culture.

This explains the paradox revealed by research done in US that found that ”people who were the most individualistic were also the most likely to value doing things to help others.” People who were most individualistic were least influenced by the cultural propaganda and most able to follow their own way of living. As they followed their own path, they found that within them there was a heart that cared about others. And this lead them to live a life in which they put more emphasis into helping others than the weaker individuals around them.

Consumer individualism is reactive individualism. It is a feeble attempt to be individual by consuming the products that marketers say will make us individuals. Compassionate individualism is active individualism. In it the person truly listens to oneself to find from within the values one wants to follow in one’s life. The question is, what path do you want to follow?Modern western societies have been characterized by individualism. It is said that no other time or place has seen such a strong form of cultural individualism than what we are experiencing right now. But what does this individualism mean? And have we actually forsaken the liberating promises that this individualism originally held for us?

Modern individualism started as a battle cry against the constraints of a collectivistic culture where your position and possibilities in life and society were by and large determined by the time you were born. In medieval times you were given a role from the outside and then you were your role: as a farmer, father, woman, citizen and so forth certain behaviors were expected from you. And you didn’t have much saying against this.

As the cities got bigger and new bourgeois class got stronger in the 19th century the possibilities to determine one’s faith in life increased. This development was accompanied by philosophers who preached that man should not take the values of the society for granted but rather oneself craft one’s own values. This noble individualism was preached for example by Ralph Waldo Emerson in America and by Friedrich Nietzsche in Europe. Man has a right to carve his own way of living. And this quest for claiming one’s own life into one’s own hands starts with searching from within the values that one is willing to commit oneself to.

Then something went wrong and this noble individualism was watered down. Some claim that the horrors of First World War are to blame. Too many stubborn gentlemen followed their ’duty’ to senseless deaths. Others see that nazi propaganda stole the concept and transformed personal moral strength into mass obedience to a sociopath. As Roy Baumeister puts it: ”When it comes to bad PR, there’s nothing quite like a personal endorsement from Adolf Hitler.” Still others claim that the new consumer society and advertising industry with the slogan ’you are what you buy’ transformed inner moral convictions into outer displays of identity.

In any case, what we seem to have now is quite far removed from the noble origins of individualism. The right to define yourself through finding your own values has been transformed into a right to define yourself through wearing certain brands. I have desires and I have a right to fulfill them all. That’s what modern consumer individualism is about. This attitude was displayed most naked in recent riots in London. Instead of demanding some political changes the disillusioned protesters just broke into luxury shops to steal the products they couldn’t afford in normal life. As criminologist and youth culture expert Professor John Pitts commented on Guardian:

”Where we used to be defined by what we did, now we are defined by what we buy … A generation bred on a diet of excessive consumerism and bombarded by advertising had been unleashed.”

So how to fight this watered down version of individualism where the cultural norm seems to be that everyone should maximize their hedonistic pleasures in life? I don’t believe that the noble individualism is an answer. First of all, writers proposing that everyone should create their own values vastly overestimated the capacity of us human beings – including themselves – to transform our basic values just like that. On the other hand, too much nobleness easily leads one to overlook those fellow citizens that are not so noble. A self-proclaimed Übermensch can have a hard time tolerating that he or she has to spend time with us normal human beings.

What I propose instead is what could be called compassionate individualism. This brand of individualism puts less emphasis on what one looks like and more on what one really feels like. We all have the capacity to be compassionate and care for others. It is just often hidden beneath the cultural propaganda that shouts at us that we should only care about our own happiness. Compassionate individualism is about being able to ignore these messages and listen instead to oneself and what one’s own heart has to say. And this listening leads most of us to find more capacity for compassion than what we were mislead to believe by our dominating culture.

This explains the paradox revealed by research done in US that found that ”people who were the most individualistic were also the most likely to value doing things to help others.” People who were most individualistic were least influenced by the cultural propaganda and most able to follow their own way of living. As they followed their own path, they found that within them there was a heart that cared about others. And this lead them to live a life in which they put more emphasis into helping others than the weaker individuals around them.

Consumer individualism is reactive individualism. It is a feeble attempt to be individual by consuming the products that marketers say will make us individuals. Compassionate individualism is active individualism. In it the person truly listens to oneself to find from within the values one wants to follow in one’s life. The question is, what path do you want to follow?