Taiteen dimensioita

Analyyttinen mieleni kapinoi edellisen viestini häilyvää päämäärättömyyttä vastaan, joten laitetaanpa vielä hivenen erittelevämpi pohdinta löyhästi samaa tematiikkaa soveltaen. Eli pohditaan hetki, miten taideteoksia tulisi hahmottaa ja arvottaa. Toistaiseksi olen löytänyt kolme dimensiota, joiden kautta tällaisia teoksia katsoa.

Nuorempana tapasin hahmottaa kirjallisuutta, elokuvia, näytelmiä – taideteoksia ylipäänsä – akselilla viihde-taide. Viihteellisyys-dimensio mittasi sitä kuinka miellyttävän ja mukaansatempaavan elämyksen taideteos tarjosi. Taide-dimensiota mittasin taasen sen mukaan, kuinka syvällisesti teos onnistui koskettamaan, kuinka paljon se onnistui muokkaamaan tapaani katsoa maailmaa; kuinka paljon se muutti minua ihmisenä ja syvensi ymmärrystäni maailmasta ja itsestäni.

Nopeasti tiedostin, että nämä eivät ole toisiaan poissulkevia dimensioita, vaikka ihmisiä ehdollistetaan muuta ajattelemaan.Eloisan viihdyttävä teos voi olla syvällinen, kun taas haaleavärisen unkarilaisen taide-elokuvan vaikeaselkoisuuden takaa voi paljastua pelkkää tyhjyyttä. Parhaimmillaan Hollywood-elokuvat tarjoavat vahvan elämyksen, jonka takana on syvää ajatusta. Esimerkkinä vaikkapa Fight Club. Eli taideteoksia piti arvostella erikseen näillä kahdella dimensiolla: kuinka viihdyttävän elämyksen ne tarjosivat ja kuinka syvällistä taidetta ne olivat.

Mieltäni kuitenkin jäyti ajatus siitä, että nämä dimensiot eivät vielä kerro kaikkea asioista. Taru Sormusten Herrasta erityisesti ei sopinut jaotteluun. Se ei sisältänyt suoralta kädeltä mitään sen syvällisempää maailmankuvaa muuttavaa sanomaa, mutta toisaalta sen pitäminen pelkkänä eskapistisena viihteenä tuntui myös olevan jotenkin väärä yksinkertaistus. Ajattelin, että kolmanneksi voi ajatella taiteen koskettavan jotakin syvällä meissä olevaa. Taide voi tuoda puhtaassa muodossa esiin niitä kategorioita, joiden kautta maailmaa hahmotamme. Ehkä jotakin Jungilaisten arkkityyppien kaltaista. Oikeassa elämässä mikään ei ole täysin hyvä tai täysin paha, puhtaasti urhoollinen tai pelkästään ilkeä. Myyttisissä tarinoissa, joiden mundaani versio TSH on, maailma esitetään tällaisiin puhtaisiin luokkiin jaettuna. Aragorn on hyvyyden ja urhoollisuuden ruummilllistuma, Gandalf viisauden ja Mordor pahuuden. Yksinkertaista, ja juuri siksi se osuu johonkin syvällä meissä itsessämme.

Näitä dimensioita on tullut sitten ajan kuluessa säädettyä. Jokin teos voi esimerkiksi laajentaa käsitystämme kyseisen taidemuodon ilmaisukielestä – elokuva voi edetä ajallisen epälineaarisesti, biisi voi olla hassusti rytmitetty, runo voi olla loppusoinnuton – tai teos voi syventää sisällöllään ymmärrystämme maailmasta. Voidaan siis puhua rakenteellisesti tai sisällöllisesti luovasta taiteesta. Rakenne vs. sisältö -osaamiseen liittyen Andy McCoy tiettävästi totesi, että on varsin helppoa tehdä kahdeksan minuutin uutta luova proge-biisi eksentrisine rytmeineen, mutta hemmetin vaikeata tehdä kolmen minuutin tarttuva pop-biisi. On siis eri asia laajentaa ymmärrystä jonkin taidemuodon ilmaisun tavoista kuin vaikuttaa syvästi ymmärrykseemme maailmasta itsestään.

Lisäksi tuo syvällisen taiteen dimensiokin voidaan ajatella kahdentuneena. Toisaalta taide voi laajentaa ymmärrystämme – muuttaa maailmankuvaamme jollakin syvällä tavalla. Taide voi saada meidät ymmärtämään ihmiskohtaloita, maailmassaolemisen tapoja, jotka ennen ovat olleet meille vieraita. Toisaalta taide voi vain koskettaa meitä syvällä tavalla, vedota johonkin meissä syvällä olevaan, ilman että sen olisi pakko muuttaa maailmankuvaamme. Taiteen näkeminen pelkkänä maailmankuvan muokkaajana on siis ehkä väärä lähtökohta. On nähtävä myös se rooli, joka taiteella on maailmankuvamme syventäjänä, vakauttajana, konfirmoijana ja elävöittäjänä.

Lopulta mietin, että Andyn lausunto sotkee hienoja kategorisointejani. Onko kyseessä onnistunutta viihdettä vai syvällistä taidetta ylistävä kommentti? Pakonomainen tarpeeni kategorisoida kyseenalaistuu myös, kun tiedostamme, että jokin musiikillisesti vetoava kappale ei tunnu sopivan ollenkaan näille dimensioille. Se voi vedota minuun varsin perustavalla tavalla ilman, että se tuntuisi koskettavan
ymmärrystäni
millään tavalla. Se siis osuu sydämeen jotakin muuta reittiä. Ehkä taidehahmotukseni on liian ymmärrys-keskeinen. Lisäksi on ajateltavissa, että syvällä tavalla koskettava taideteos saattaa olla sama asia kuin ihmisen hahmottamisen arkkityyppeihin vetoava myyttinen saaga. Eli kaiken kaikkiaan ymmärrykseni taiteesta on vielä kesken, muokkautuvuuden tilassa. Tämä lienee kaikin puolin hyvä asia – niin itselleni kuin maailmallekin.

Runouden tarjoama pako suorittamisesta

Olen viime aikoina lukenut kotimaista uutta runoutta. En väitä ymmärtäväni runoudesta paljoakaan, enkä kai löydä sieltä niitä syvyyksiä, joihin jotkut tuntuvat pääsevän käsiksi. Viimeaikainen mieltymykseni runoihin on lähinnä ollut jonkinlainen antiteesi suorittamiselle. Sitä lukee työnsä puolesta niin valtavasti ja tällöin aina jotakin syytä varten. Ei pääse uppoamaan tekstin syvyyksiin; koko ajan metatasolla pohtii mikä on relevanttia artikkelini kannalta, mikä ei. Tämä suoritusmentaliteetti hiipii joskus myös romaani-lukemiseeni. Sitä tarkastaa kuinka monta sivua kirjassa on ja on tyytyväinen, kun ’pääsi tänään jo sivulle 230’.

Runous on kaiken tämän vastakohta, sitä ei voi suorittaa. Tärkeintä ei ole itse teksti, vaan se mitä tapahtuu sanojen välissä, omassa mielessä. Ja se mitä tapahtuu omassa mielessä on enimmäkseen sellaista, joka ei ole nimettävissä tai mitattavissa. Runous on hitaasti leviävä elämys. Se on häipyvä tunne, jota ei sanoihin saa kahlittua. En siis ehkä nauti niinkään runoista itsestään, kuin siitä pakohetkestä kiireettömään ja päämäärättömään lukemiseen, jota runot tarjoavat.

Kahdenlaista kepeyttä: Colliander ja Kundera

Kepeästi Kirjamessuilla kulkiessani sattui silmään, kas kas, kirjahyllyssä muutamassa ensin Collianderin, sitten Kunderan teos. Molemmat selkämykset kutittivat mielestä kuvan kepeydestä esiin. Mutta olivatpa erilaisia nämä kaksi kepeyttä, herrojen Colliander ja Kundera kokemukset niistä. Turistaanpa siis hetken niiden eroista, ehkä ymmärrämme elämästä jotakin enemmän, tai ehkä vain leikittelemme sanojen kanssa pienen palan jäljellä olevaa elämäämme pois.

Collianderin kepeys on eteerisen kaunista, kuin leppoisa luoto tyynenä kesäiltana. Toscanalaisessa katukahvilassa hän katselee lempeän hyväksyvästi maailman virtaa ympärillään. Tuoksut, ohikävelevät ihmiset, seinämuratissa kiipeävä kissa ja kaukaiselta kadulta kaikuvat kaupankäynnin äänet kaikki osallistuvat siihen suureen sinfoniaan, jonka elämä eteemme maalaa. Arjen pienten havaintojen takaa paistaa lämmin yhteys koko lähimaailmaan.

Kunderan kepeys on kuin pakkopaita. Se kuristaa sankaria, pintapuolisesta kepeydestä muodostuu ohut kuori, johon hän pakenee alati vaanivaa synkkää ja syvää tyhjyyttä. Sankari hukuttautuu arkeen jossa menestyminen on liian helppoa. Hän hallitsee sen trivialiteetit, voittaa omakseen sen tarjoamat nautinnot, järjestää elämänsä haluamakseen – ja on silti aivan tuuliajolla. Maailma on kevyt, helppo ja mukava paikka elää, ja juuri siksi niin tyhjä.

Mistä moinen kepeyksien kaksinaisuus? Tarkastellaan ensin Collianderin ja Kunderan yhteistä havaintoa maailmasta. Molempien kohdalla arkielämän pienet ympyrät ja projektit eivät riitä täyttämään heidän sydäntään. Molemmat näkevät arkisten huolten taakse. Ei sillä loppujen lopuksi ole niin väliä mitä se Lassen hymy tarkoitti, tuliko maksettua liikaa puserosta tai onko uusi Spinning-ohjaajani varmasti tarpeeksi motivoiva. Ei ole niin väliä onko CV:ni fontti ajan hengen mukainen tai nolaanko itseni olemalla täysin tietämätön siitä uudesta veikeäsaundisesta indieartistista. Porvarillisen elämän murheet eivät heitä hetkauta, he katselevat sivusta ihmismassoja, joilla on kyky elää koko elämänsä tuossa arkisten saavutusten verkossa rimpuillen.

Molemmat siis tanssivat keveästi arkisten ilojen ja murheiden yläpuolella. Erona on mitä he näkevät sen takana. Kunderaa painaa koko postmodernin ajan arvotyhjiön taakka. Nihilistinen, teknologisoitunut ja instrumentaalinen aikamme ei kykene Kunderan kohdalla tarjoamaan lohdullista näkymää elämän pyhyydestä. Hän näkee vain mustan tyhjiön, kaiken lopullisen merkityksettömyyden mörön. Se vainoaa kaikkia niitä, jotka uskaltavat katsoa aikansa näennäisyyksien lävitse. Näky on lohduton ja sen kohtaaminen sietämätöntä.

Vanhempana herrasmiehenä Colliander on herkempi maailman mieltä ylentäville piirteille. Arkipäiväisyyksien verhon takaa paljastuu suorastaan hengellinen näky maailmasta. Ehkä jokin uskonnollisten visioiden kaiku värisee vielä hänen kehossaan ja saa ulkoisenkin maailman näyttäytymään kauniina pienistä yksityiskohdistaan lähtien. Maailman eri osat – pienimmistä tapahtumista suurimpiin – punoutuvat yhteen kuin sävelet sinfoniassa muodostaen yhtenäisen ja kauniin kudoksen, jonka läpi yksilön kelpaa virrata.

Kun ote arjesta kirpoaa, kun liiallinen keveys valtaa mielen ja jalat eivät enää osu maahan, on siis tarjolla kaksi suuntaa, mihin arkipäiväisyyksistä voi irrottautua. Alas, kohti tyhjyyttä ja nihilismiä. Tai ylös, kohti kauneutta ja kaiken merkityksellistä yhteyttä. Kumpaan suuntaan liian teräväkatseinen yksilö lähtee liukumaan, lienee paljon ympäristön tarjoamien aatteellisten suuntaviivojen määräämää. Ylös yhteyteen on vaikea kiivetä yksin, mutta myös alassyöksy on yhteisön arvokriisin oire.

Ihmiskunnan rakastaminen etäältä

Maailmalla matkatessa olen toistuvasti joutunut välittömän ja pyyteettömän ystävällisyyden kohteeksi. Milloin tarjotaan kokonainen ateria matkamiehelle, milloin pistetään jälkiruoka kaupan päälle, joskus on tarjottu jopa yösija vierashuoneessa. Turistin olemukseni nähdessään ihmiset ovat ilahtuneena rientäneet kyselemään kuulumisia ja nähneet kovasti vaivaa, jotta minulla olisi asiat mahdollisimman hyvin. Toki olen kohdannut paljon ystävällisesti esiintyviä, mutta ketunhäntää kainalossaan piilottelevia kauppamiehiä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ilman peitettyjä tarkoituksia toimivia aidosti ystävällisiä ihmisiä osuu matkoilla yllättävän usein vastaan. Tällaisen kohtelun vastaanottaminen lämmittää sydäntä.

Itse en ole ulkomaalaisia turisteja Helsingissä nähdessäni rientänyt heitä suomalaiseen kulttuurin tutustuttamaan. Kysyttäessä olen toki neuvonut turisteja parhaan kykyni mukaan oikeaan suuntaan, mutta siihen ystävällisyyden osoitukseni ovat jääneet. En ole spontaanisti pysähtynyt kysymään, tarvitsetteko apua tai lähtenyt opastamaan turistijoukkoa. En ole kokannut heille ateriaa kodissani tai tarjonnut paikallisia erikoisuuksia ravintolassa. Karman tasapaino on siis omalla kohdallani auttamattoman epätasapainossa.

Itselleni selitän asiaa niin, että ihmiset antavat panoksensa ihmiskunnalle eri tavoin. Toisilla on kyky syleillä lähiympäristöään, tuottaa hyvyyttä välittömissä kontakteissaan toisiin ihmisiin, myös ventovieraisiin. Toiset – kuten minä – ovat enemmän ihmiskuntaa etäältä rakastavaa tyyppiä. Tutkijana toimimalla pyrin antamaan oman vaatimattoman panokseni siihen suuren luokan ymmärrykseen, jonka avulla kykenemme kollektiivisesti tekemään maailmasta paremman. Vaikka kaltaiseni eivät olisi niin taitavia lähietäisyyden hyväntekemisessä, korvaamme tämän ihmiskunnalle pyrkimällä parantamaan sitä laajemmalla tasolla. Tämä on siis selitykseni, johon uskon joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän.

Mikä sitten olisi paras tapa parantaa maailmaa? Kokonaisvaltainen makrotason muutostoiminta paremman ihmiskunnan puolesta vai mikrotason lähikontakteissa tapahtuva hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan? Edellistä voi puolustaa ajattelemalla, että mikrotason toiminta on pitkälti makrotason rakenteiden determinoivaa, joten lopulta mikrotasolla mahdolliset hyväntekemisen muodot riippuvat pitkälti makrotason valinnoista. Mikään määrä nykyrakenteissa mahdollisia hyväntekemisen muotoja ei siis korvaa sitä potentiaalia parempaan maailmaan, jota rakenteiden muutoksella voitaisiin saavuttaa. Jälkimmäistä voidaan taas puolustaa sillä, että ylemmän tason ilmiöt ovat alarakenteiden dynaamisen vuorovaikutuksen tulosta. Spontaanit hyväntekemiset aikaansaavat eräänlaisen ’anna hyvän kiertää’ – kehän, joka osaltaan aikaansaa hyvyyden kulttuuria, joka heijastuu lopulta ihmiskunnan kaikkeen vuorovaikutukseen. Yksittäiset hyväätekevät ihmiset ympäri maailmaa onnistuvat kerrannaisvaikutusten kautta muuttamaan koko maailman paremmaksi paikaksi elää.

Asiaan ei tietystikään ole oikeata vastausta, molempia hyväntekemisen muotoja tarvitaan. Sosiaalisina laumaeläiminä me ihmiset luonnostamme toimimme hyväntekijöinä oman laumamme suhteen. Perhettämme, ystäviämme, organisaatiotamme – tai mikä kenellekin yksilölle oman lauman muodostaa – kohtaan olemme pyyteettömän ystävällisiä, valmiita tekemään palveluita ilman laskelmointia omista eduista. Tällainen toiminta on ihmisenä olemisen perusluonne, vaikkakin valitettavasti nykyinen individualistinen kulttuuri pyrkii kitkemään ihmisistä pois tätä aitoa lähimmäisistä välittämistä. Juuri luin yltiöindividualismiin sairastuneiden omaisten reaktiosta, kun heille oli kerrottu heidän äitinsä olevan kuoleman porteilla. Lääkärin mukaan omaiset sanoivat ”et heil ei nyt ois aikaa, ku he ovat vuosilomalla, et eikö sitä voi lykätä, heijän äitinsä vois kuolla sit ku he tulee takaisin töihin.” Raakaa on myös lukea joidenkin vanhempien kykenemättömyydestä suhtautua omiin lapsiinsa ilman omaan etuun liittyviä laskelmia. Jotta maailma olisi hyvä paikka ihmisen elää, olisi tämä salakavalasti kasvava ääri-individualistinen lahko saatava aisoihinsa. Ihminen tulisi palauttaa luontaiseen lähiyhteisön hyväntekijän elämäntapaansa.

Omistaan huolenpito on ensiarvoisen tärkeää, mutta parempaa huomista lupaavat kuitenkin erityisesti nämä oman lauman ylittävät ystävällisyyden osoitukset. Niissä paistaa läpi se mahdollisuus, minkä yltäkylläinen maailmamme parhaimmillaan voi tarjota. Kun henkiinjäämistaistelu ei ole päivittäistä, voisivat ihmiset parhaimmillaan huomata sen hyvän olon, jota antaminen tarjoaa. Eloonjäämiskamppailu on pakottanut ihmisen erottamaan maailman omiin ja muihin, pakottanut tukahduttamaan kaiken empatian jälkimmäisiä kohtaan. Erityisesti länsimaissa yhä isompi osa populaatiota on kuitenkin vapautunut eloonjäämiskamppailun ikeestä ja voi rakentaa elämänsä muiden asioiden varaan. Sosiaalisesta statuksesta kilpailemisen sijasta toisille hyväntekeminen voisi olla tulevaisuuden elämänihanteen sisältöä.

En nyt löydä tähän kirjoitukseen mitään selkeää punaista lankaa, joten parasta lopettaa tähän. Lähinnä halusin jakaa vaikuttumiseni niistä ystävällisyyksistä, joita olen vuosien varrella kohdannut niin koto-Suomessa kuin kaukomaissakin. Ja kuten ylevöittävät kokemukset parhaimmillaan, ne johtivat minut ajattelemaan sekä sitä, miten itse voisin olla parempi ihminen että sitä, miten maailmaa ylipäänsä voisi parantaa. Nämä langanpätkät eivät oikein yhdistyneet, mutta jos ei muuta, niin kirjoitus nyt kuitenkin ainakin pitää maailmanparantamisen teemaa esillä. Seuraavaksi ei tarvitse muuta kuin alkaa puheen lisäksi toimia.

Kunnianhimon kanavat

Joukossamme elää ihmistyyppi, joka on kohtuullisen yleinen ja saa huomattavan paljon aikaan. He rakastavat haasteita, he etsivät sen korkeimman aidan ja tarmokkaasti punnertavat itsensä sen ylitse. Heidän elämänsä keskeinen eteenpäinvievä voima on tämä tahto suorittaa, halu mennä eteenpäin, saada aikaiseksi. Keskeinen kysymys yhteiskuntamme kannalta on, minkälaisia kanavia meillä on tarjota tällaisen kunnianhimon toteuttamiseksi?

Heti aluksi on tehtävä selväksi, että en ole tällaisen kunnianhimon puolella tai sitä vastaan. Se, että jollakin on valtava suorittamisen tarve, ei tee hänestä hyvää tai pahaa ihmistä. Myöskään tällaisen kunnianhimon puute ei tee ihmisestä huonoa tai hyvää ihmistä. Kunnianhimo voi kohdistua lasten pelastamiseen poliolta tai keskitysleirien tehostamiseen, postimerkkien keräilyyn tai skeittitemppuihin. Kunnianhimo itsessään on siis arvoneutraali asia; sen kohde on se, joka voi olla hyvä tai paha asia.

Olennaisempaa on, että tällaisten kunnianhimoisten ihmisten kohdalla itse suorittamisen halu tuntuu olevan sisäsyntyistä, polttavaa tarmoa päästä aikaansaamaan. Tämä tarmo etsii sitten kanavaa, jossa päästä toteuttamaan itseään ja antamaan itsestään kaiken. Kun atomipommin keksijäjoukolta kysyttiin asian moraalisia ulottuvuuksia, kävi ilmi, että moni oli pohtinut tätä asiaa. Mutta se älyllinen haaste ja tutkimuksen huipulla olemisen mahdollisuus oli ylivoimaisen houkuttelevaa monille, joten he yksinkertaisesti eivät voineet kieltäytyä haasteesta. Koska tämänkaltaiset henkilöt saavat niin paljon aikaan, on sillä koko yhteiskunnan tasolla suuri merkitys, mihin he päätyvät voimainkoetuksensa kohdistamaan. Siksi meidän tulisi kiinnittää huomiota siihen, minkälaisia itsensä toteuttamisen kanavia me yhteiskuntana tänä päivänä tarjoamme näille tarmonpesille.

Se että yhteiskuntamme on kykenemätön tarjoamaan mitään yleviä päämääriä, joita kohti kilvoitella, on johtanut ilmiöön jota kutsuttakoon
toimitusjohtaja-tragediaksi
, koska kyseinen termi maistuu suussa paremmalta kuin
investointipankkiiri-tragedia
, vaikka jälkimmäinen kuvaa ihmistyyppiä paremmin. Eli käsissämme on valtavalla kunnianhimolla varustettuja kavereita, jotka kaiken lisäksi ovat varsin kyvykkäitä. Ainoa kunnianhimon kanavoinnin suuntaa löytyy taloudellisesta menestyksestä, kilpailusta siitä kuka kerää isoimman kasan euroja. Tämä on se kanava, jota mainosrahoitteinen yhteiskuntamme syöttää alitajuntaamme niin televisioissa kuin kadunvarsillakin. Eikä kohteena edes ole raha itsessään, vaan sen tuoma status.
Itseäni
siteeraten: Esimerkkinä tällaisesta ihmiskohtalosta on Jari Sarasvuo, joka jossakin haastattelussa totesi, että häntä ei kiinnosta raha itsessään, mutta että se on ainoa mittari, jolla mitata kuinka menestynyt olet, joten sitä on kerättävä mahdollisimman paljon.

Käy tavallaan sääliksi kun tällaisia ihmisiä näkee, ajattelee että jonkun pitäisi pystyä tarjoamaan heille arvokkaampia päämääriä. Mutta menestyksen pakko vie mennessään ja tuottaa omaa epäilemätöntä nautintoaan. Vaikea on kuitenkin olla pohtimatta kuinka paljon kokonaisvaltaisemmin tällaiset ihmiset olisivat onnellisia, jos heillä olisi vahva tunne menestyksensä hyvää tuottavasta luonteesta. Jos he esimerkiksi olisivat kanavoineet halunsa menestyä kehitysmaiden lasten kouluttamiseen ja kasvavan tilinauhan sijasta voisivat katsoa kasvavaa sukupolvea ja tietää, että heidän tarmonsa ansiosta näiden lasten tulevaisuus on valoisampi. Harmittaa, kun tietää että erilaisen kulttuurisen ehdollistumisen kautta meillä voisi olla tarmokkaiden ihmisten joukko, jotka kilvoittelisivat paljon arvokkaampien päämäärien puolesta kuin silkasta rahantekemisen ilosta.

Osa tarmonpesistä totta kai löytää tämänkinkaltaiset kanavat menestyksellisyytensä pelikentiksi ja saavat huomattavan määrän hyvää aikaiseksi. Heidän joukostaan Nobelin rauhanpalkinnon saajat valitaan. Ongelmana on, että tällaiset vaihtoehtoiset kanavat ovat jostakin syystä marginaalissa, kun menestyksen valtaväylälle näyttää mahtuvan vain kylmä taloudellisen menestyksen polku. Jostakin syystä se on se polku, joka on yhteiskuntamme syvärakenteisiin iskostunut. Aina ei uskoakseni näin ole ollut, vaan vielä viitisenkymmentä vuotta sitten oli suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen vakavastiotettava haastaja kunnianhimon kanavien keskinäisessä mittelössä. Mistä löydämme uudelle vuosituhannelle sen polun, joka kykenee haastamaan rahantakomisen laajalla rintamalla ja nousemaan valtavirtaiseksi menestyksen kanavaksi? Luonnonsuojelusta, uusyhteisöllisyydestä, yhteiseurooppalaisuudesta, henkisen hyvinvoinnin rakentamisesta, globaalista vastuusta? Ja strategisesti ehkä vielä kiinnostavampi kysymys: Mitkä ovat ne rakenteet, joihin tällaisten kanavien suosio on sidottu?

Espoon kaupunki: Älä kilpailuta jos et osaa

Vaikka kansainvälisesti olenkin varsin ylpeä Koto-Suomemme yhteiskunnasta, on suomalaisessa yhteiskuntajärjestelmässä monia isompia ja pienempiä epäkohtia. Pitäisi välttää liiallista napinaa niistä, mutta tänään veri kuohahti Hesaria lukiessani. Osoittaa suorastaan mielipuolista virkamiestyhmyyttä, että Espoo arpoo vanhusten palvelukodin palveluiden uuden järjestäjän. Yksi sitaatti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: ”Olisin mieluusti suonut, että nykyinen palveluntuottaja olisi jatkanut. Olemme olleet heidän palveluihinsa tyytyväisiä, ja tietenkin se olisi ollut asukkaiden kannalta parempi, mutta kilpailutuksen pelisäännöt eivät mahdollista tätä.” (vanhusten palvelujen johtaja Jaakko Valvanne, HS 2.9.) Espoon tai muiden kaupunkien ei pitäisi ulkoistaa mitään palvelujaan, ennen kuin oppisivat kilpailuttamaan edes siedettävän järkevästi ja inhimillisesti.

Kuntien palveluiden kilpailuttamisen tarkoituksena on parantaa kunnan tarjoamia palveluita. Ajatuksena on, että kun yksityiset tahot kilpailevat samoista urakoista, on niillä suurempi paine kehittää palveluitaan ja tehostaa kustannuksiaan kuin jos jokin kunnallinen virasto hoitaisi palvelut. Tämä logiikka varmaankin toimii joissakin tapauksissa ja aidosti johtaa kuntalaisten palvelunkäyttäjien hyvinvoinnin lisääntymiseen. Joissakin tapauksissa – kuten katsastusalalla – markkinamekanismi taasen johtaa siihen, että kaikki palvelun asiakkaat selvästi kärsivät muutoksesta.

En kuitenkaan nyt ota kantaa siihen, pitäisikö hoivapalveluja ylipäänsä kilpailuttaa. Kysymys on siitä, että jos kilpailutetaan, on se tehtävä edes jollakin tavalla järkevästi. Yksi kilpailijoista on hoivakodin palveluja tällä hetkellä hoitava taho, jonka toimiin Espoon kaupunki on ollut täysin tyytyväinen, kuten Valvannen lausunnosta kävi ilmi. Ensinnäkin voidaan siis kysyä miksi ihmeessä asia kilpailutetaan uudelleen, kun edellisestä kilpailutuksesta on vasta muutama vuosi. Hyvien käytäntöjen muodostuminen alalla kuin alalla vie usein viidestä seitsemään vuoteen, joten näin tiheä palveluntarjoajan vaihto ei palvele kenenkään etuja, kaikkein vähiten hoivakodissa olevien vanhusten. Mutta ”perusperiaate on se, että hyviä kokemuksia vanhasta tuottajasta ei saa laittaa tarjouskilpailun ratkaisijaksi”, toteaa Espoon strateginen hankintatoiminnan johtaja Timo Martelius (HS 2.9). Tämä siis tilanteessa, jossa Espoon kaupunki myöntää, että ”tietysti se olisi ollut asukkaiden kannalta parempi.”

Toiseksi koko kilpailutuslaki on ensinnäkin täysin järjetön ja toiseksi täysin epäinhimillinen. Lain mukaan hankintayksikkö voi ”kokonaistaloudellista edullisuutta” arvioidessaan ottaa huomioon myös ”asianomaisen yleisön tarpeisiin liittyviä taloudellisia ja laadullisia perusteita sekä ympäristövaatimusten täyttämiseen liittyviä perusteita, jos tällaiset perusteet ovat mitattavissa ja liittyvät hankinnan kohteeseen” (Laki julkisista hankinnoista 62

Ihmisen julmuus ja kansanmurhien estäminen

Ihmisen pahuus on kaivertanut mieltäni viime aikoina. Erityisesti olen pohtinut niitä mekanismeja, jotka synnyttävät kansanmurhan. Mitä tarvitaan, että ihmisjoukko kykenee armoa tuntematta ja järkyttävää julmuutta osoittaen tappamaan systemaattisesti toista ihmisjoukkoa? Näinkin synkkien asioiden pohtimiseen on epäilemättä syynä kolme kesäloman eteen tuomaa historian mustaa hetkeä: käynti Auschwitzissa, pyöriminen entisen Jugoslavian alueella sekä lomaromaanina lukemani Täällä Pohjantähden alla. Ja kiitos kysymästä, kesälomani oli muilta osiltaan varsin aurinkoinen ja mukava eikä ollenkaan niin synkkämielinen kuin tämän kysymyksen ajoittaisesta pohtimisesta voisi päätellä.

Ihmisen pahuus ja julmuus on tietysti ikuisuuskysymys, jota on selitetty siitä lähtien kun ihminen oppi kohtaloaan kyselemään. Myöskin kaikki mainitut kansanmurhat

Presidentin valtaa tulisi lisätä Suomessa

Valta turmelee. Tämän perustotuuden vuoksi on demokraattisten yhteiskuntien peruspilarina Ranskan vallankumouksesta lähtien ollut vallan jakaminen useammalle taholle. Jakamalla valta esimerkiksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan on pyritty takaamaan se, että yksi ryhmittymä ei saa liikaa valtaa, josta humaltua. Suomessakin on paljon puitu kokemus siitä, mitä tapahtuu, kun valta keskittyy liikaa yksiin käsiin. Harva kuitenkaan on huomannut, kuinka sama uhka on jälleen alkanut nostamaan päätään.

Hallituksella on nykyään liikaa valtaa. Erityisesti sillä on liikaa valtaa päättää omista asioistaan. Kun pääministeri syyllistyy totuuden pimittämiseen, olisi demokratian kannalta ehdottomasti parasta, että hän kantaisi teoistaan poliittisen vastuun ja eroaisi. Muuten kansalaisten usko politiikkaan rapautuu, jolloin heikkenevien äänestyslukujen ja yleisen kiinnostuksen vähetessä politiikka muuttuu yhä enemmän harvainvallaksi. Kun hallitus itse kuitenkin tuntuu olevan ainoa taho, joka tämän päätöksen voi tehdä, on suuri vaara, että he takertuvat valtaansa yleisestä moraalitajusta välittämättä.

Hallitus on viime aikoina kahminut valtaa monen muun tahon kustannuksella. Niin sanotun Lex Nokian tapauksessa hallitus sääti lain välittämättä lakiasiantuntijoiden näkemyksistä, joissa koko laki tuomittiin perustuslain vastaiseksi. Läpi vaalikauden istuvien enemmistöhallitusten aikakautena eduskunta vuorostaan muuttuu enenevässä määrin pelkäksi hallituksen tekemien päätösten kumileimasimeksi. Hallitus siis laajentaa reviiriään suhteessa vallan kolmijaon muihin osapuoliin.

Pahinta on kuitenkin Vanhasen vahvasti ajama hallituksen päätöksenteon salaamiskulttuuri. Se on vallansiirto kansalta, medialta ja kansalaisjärjestöiltä hallitukselle. Kun keskeneräisistä päätöksistä ei kerrota ja hallituksen sisäiset ristiriidat pyritään pitämään piilossa, ei kriittisellä medialla, kansalaisilla tai kansalaisjärjestöillä ole aikaa esittää vastalauseitaan tai organisoida vastakampanjoita. Hallitus ehtii runnoa ikävätkin päätökset lävitse, ennen kuin kohu niistä ehtii nousta. Kun vielä häivytetään tiedosta kuka hallituksen sisällä on asiaa kannattanut ja kuka vastustanut – päätöksistä tehdään kasvottomat – estetään kansalaisten mahdollisuus edes vaalien välityksellä osoittaa tyytymättömyyttään. Päätöksenteon läpinäkyvyys on yksi aidon demokratian edellytyksistä. Ei siis ihme, että protestipuolueiden äänimäärä on vahvassa nousussa Suomessa.

Kun valta keskittyy liikaa yhdelle taholle, tarvitaan sille vastavoima. Onneksi Suomella on yksi instituutio, joka nauttii valtaisaa kansansuosiota ja jolla on kaikki edellytykset toimia hallitusvallan tasapainottajana: Suomen presidentti. Erityisesti hallitusta ja eduskuntaa itseään suoraan koskevissa päätöksissä, kuten kansanedustajien palkoissa ja avustajissa, puoluetuissa tai vaalitukien läpinäkyvyydessä, olisi presidentillä oltava viimeinen sana. Näistä päättettäessä hallitus on aivan liikaa ’pukki kaalimaan vartijana’, kuten vanha suomalainen sananlasku toteaa, ja eduskunnan kyvyttömyys tehdä vaalirahoituksesta avointa todistaa. Presidentin valtaa pitäisikin mielestäni vahvistaa suhteessa hallitukseen.

Hallitus ei kuitenkaan ole kaavaillut presidentin vallan lisäämistä, vaan pyrkii jatkamaan 80-luvulla aloitettua presidentin vallan systemaattista heikentämistä. Kekkosen haamu leijailee vieläkin valtaapitäviemme päiden ympärillä, vaikka presidentin valta nykyiselläänkin on jo kuihtunut lähes pelkästään seremonialliseksi. Olisi jo aika nähdä, että suurin uhka Suomen nykydemokratialle ei ole liian vahva presidentti, vaan liian vahva pääministeri. Jos eduskunta ja hallitus olisivat moraalisesti suoraselkäisiä ja pyrkisivät kunnioittamaan demokratian ideaalia, olisi heidän pyrittävä vahvistamaan presidentin valtaa. Toivon, että olemme valinneet itsellemme niin valistuneen valtijaan, että hän myös ymmärtää, milloin hänellä on liikaa valtaa.