Competitiveness paradox in Finland – an opportunity for investors, companies and entrepreneurs

[This article is co-authored with Jukka Luoma. It was originally published in Helsinki Times on 25th of September 2014.]

Recently, the World Economic Forum ranked Finland as the most competitive economy of Europe. In an opinion piece published in the Financial Times on June 23rd, the chief executive of Finnish chamber of commerce, Risto Penttilä, was quick to remark that “If Finland is the best the EU can offer, we should all be very concerned.” He painted a gloomy vision of the Finnish economy, which has not grown in five years, where Nokia lost its handset business, shipyards are in trouble and forestry companies are closing their plants. Public debt is growing and the population aging.

Which of these pictures is true of Finland? WEF’s or Penttilä’s? Both – and this paradox presents a great opportunity for foreign investors, companies and entrepreneurs.

Penttilä agrees with WEF’s assessment that Finland provides a great institutional context for thriving businesses: strong property rights, world-class educational system, stable political environment and large research and development spending.

However, as Mr. Penttilä correctly notes, “well-functioning institutions do not always translate into competitiveness.” The Finnish private sector is indeed in trouble. ICT industry cluster and pulp and paper industry have been traditionally key sources of growth in Finland, but now both of them are in decline. This is the paradox: Finland has one of the world’s best institutional settings for doing business, but with the decline of Finnish companies, the Finnish economy has lost its “growth recipe,” as pointed out by a group of Finnish economists, among them Bengt Holmström from MIT.

Penttilä seeks solutions for the competitiveness paradox from institutional changes: “reducing the size of the public sector and easing the tax burden” or “introducing sticks and carrots for the unemployed.” This is off the mark. Institutions are not the problem. As even he himself acknowledges, they are still great for doing business. The problem, as pointed out by Holmström and colleagues, is that the Finnish economy has traditionally been dependent on a small number companies and industries, and now that they are in decline, the whole economy is in decline. So the hardships of the Finnish economy are caused by the decline of individual companies and industries, not any institutional failure.

This is why the competitiveness paradox is in fact an opportunity. Given the decline of traditional industries, the Finnish economy will have to reinvent itself leading eventually to the emergence of new industries and clusters. As the WEF analysis shows, Finland already provides a good institutional setting for this to happen. Those companies and entrepreneurs leading this reinvention are the ones that can reap its biggest benefits taking advantage of the available, educated workforce and other opportunities that a moment of structural change always provides for the bold.

What Finland needs are forward-looking investors, companies and entrepreneurs who will seize this opportunity. The recent success of Supercell, a Finnish gaming company, shows that Helsinki-based companies can make big exits: After only three years of existence and two published games, the company that was characterized by Forbes as the “fastest-growing game company ever” sold half of the company for $1.5bn. In the wake of the success of Supercell and Rovio, the maker of the iconic Angry Birds game, there is a booming startup scene in Helsinki. They take opportunity of the educated workforce, reliable infrastructure, the government-sponsored seed funding, and the collaborative spirit among the entrepreneurs. Right now the timing and institutional settings are perfect for building global success stories based in Finland.

Investors, companies and entrepreneurs heading to take over the world, we are ready for you.

Ihmisyysolettama ja aidon kohtaamisen ihme

Mitä yhteistä on Esa Saarisella ja evankelis-luterilaisella kirkolla? Tätä pohdin loppukeväästä Balaton-järven rannalla, kun osallistuin kirkon järjestämään Arvojen Areena -seminaariin, jossa joukko nuorekkaita eri alojen osaajia koottiin yhteen pohtimaan elämän suuria arvoja. Seminaarissa tapahtui nimittäin ihme: Muutamassa päivässä joukosta tuiki tuntemattomia kasvoi toisistaan välittävä yhteisö, jonka keskuudessa pohdittiin syvällisiä ja jaettiin joskus kipeitäkin tarinoita.

Mietin seminaarissa, että olen kohdannut vastaavan keskinäisen avautumisen ihmeen myös aiemmin, Esa Saarisen Pafos-seminaarissa, jossa myöskin joukko nuoria kokoontuu vieraalle paikkakunnalle pohtimaan elämän peruskysymyksiä ja järjestään löytävät hämmentävän syvän yhteyden toinen toisiinsa.

Mitä Balaton-järven rannalla tapahtui? Mitä Pafoksella tapahtui? Mitkä tekijät synnyttivät tämän molemmissa manifestoituneen aidon kohtaamisen ihmeen? Nämä kysymykset kaivelivat mieltäni läpi kuluneen kesän.

Tapahtumissa oli toki eronsa: Esan Pafos-seminaarissa ihmisiä on sata, se kestää viikon ja seminaarin rungon muodostavat E. Saarisen luennot. Arvojen Areena kesti neljä päivää, ihmisiä oli kolmisenkymmentä ja seminaarin rungon muodostivat osallistujien omat lyhyet alustukset ja niistä kumpuava ryhmäkeskustelu. Mutta pinnan alta löytyi ainakin neljä keskeistä fundamenttia, jotka yhdistivät molempia tapahtumia.

1. Ihmiset repäistiin irti arjesta, uuteen paikkaan, uusien ihmisten keskelle

Arkisessa elämässämme olemme helposti tuttujen kaavojen vankeja. Meillä on tietyt vakiintuneet roolit ja pinttyneet tavat, joihin olemme vuosien myötä kasvaneet sisään. Ihmisen toiminta on paljon enemmän olosuhteista kiinni kuin olemme valmiita myöntämään. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. On vaikea uusiutua kun sekä fyysinen että sosiaalinen ympäristö puskee sinua takaisin vanhaan muottiin.

Alkoholisti ei voi parantua jos hän jatkaa ryyppykavereidensa kanssa hengailua. Sosiaalinen ympäristö imee hänet takaisin pullon ääreen. Sama tapahtuu vähemmän dramaattisesti meistä jokaiselle. Kun yritämme muuttua ja etsiä itseämme uudella tavalla, läheisemme palauttavat meidät ruotuun. Joskus ihan tietoisesti (”ei sinusta ole siihen”, ”älä nyt hulluja puhu”), mutta useimmiten tiedostamattaan. He tulkitsevat käytöstämme sen perusteella minkälaisia olimme eilen ja odotuksillaan ohjaavat meitä takaisin tuttuihin uomiin.

Pafos ja Balaton tarjoavat molemmat raamit löytää itsensä uusiksi. Uusien ihmisten keskellä, uudella paikkakunnalla valmiit roolit eivät määritä minuuttamme. Voimme heittäytyä uusiin suuntiin ilman menneisyyden kitkaa. Samasta syystä olen itse nauttinut kuukausienkin pituisesta yksin matkustamisesta. Kuten kuka tahansa yksin matkustanut tietää, tällaiset matkat ovat aina yhtä paljon matkoja omaan minuuteen kuin ne ovat matkoja uusiin maihin ja kulttuureihin.

Matka siis irrottaa valmiista raameista. Sen avulla kanava on auki ja muutos mahdollinen. Mutta se ei yksin selitä muutoksen suuntaa.

2. Ei määritettyä tarkkaa päämäärää.

Sekä Pafos että Balaton olivat seminaareja. Mutta ne eroavat tyypillisestä seminaarista siinä, että niillä ei ole mitään erityistä päämäärää. Ei määritetä strategiaa, ei tuoteta julkilausumia, ei ole edes mitään selkeää omaan elämään liittyvää päämäärää, jota ne ilmoittaisivat palvelevansa.

Tämän ansiosta nämä irtiotot arjesta ovat eräänlaisia liminaali-tiloja, välitiloja kahden todellisuuden välissä, joissa kaikki on mahdollista. Antropologi Victor Turner on ansiokkaasti kuvannut Sambian ndembu-kansan rituaaleja, joissa normaalit sosiaaliset rooliodotukset kumoutuvat ja ihmiset ovat huomattavan vapaita toteuttamaan itseään uusilla tavoilla. Itse olen Turnerin innoittamana kuvannut esimerkiksi rock-festareita tällaisina karnevalistisina vaihtoehtoisen sosiaalisen todellisuuden näyttämöinä.

Turnerin mukaan nämä epästrukturoidut välitilat synnyttävät communitaksen eli yhteisöllisyyden muodon, joka perustuu tasavertaisuuteen ja keskinäiseen välittämiseen. Kun rakenteet ja hierarkia on kumottu, pääsevät ihmiset kohtaamaan toinen toisensa ihmisinä. Syntyy syvä keskinäinen yhteys, jota erityisesti jaetut kokemukset vahvistavat.

En ole Sambiassa käynyt, mutta festareilla sitäkin enemmän. Ja siellä olen kokenut tämän vahvan yhteyden tuntemattomien ihmisten välillä. Syntyy festariyhteys, joka mahdollistaa häkellyttävät kohtaamiset halaamisesta henkselöitymiseen (ks. alla). Sauna, jossa herra ja duunari ovat molemmat alastomina toistensa edessä, on myös yksi suomalainen communitaksen paikka.

Pafos ja Balaton ovat myös vahvasti communitaksen areenoita. Toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat toisensa ilman etukäteisroolien kahleita ja jakavat matkakokemukset keskenään yhteisistä aterioista ilta-aikaiseen tähtitaivaan ihmettelyyn. Näin he ovat tavallista enemmän alasti toistensa edessä, alttiita kohtaamaan toisensa ihmisenä. Kun ei ole kiirettä, on aikaa heittäytyä keskustelun vietäväksi ja antaa hetken johtaa askelia uusiin suuntiin. On aikaa puhua ihmisyydestä ja toden teolla nähdä se toinen kokonaisvaltaisena ihmisenä.

Mutta tämäkään ei vielä riitä. Joskus reissussa tuntemattomat ihmiset löytävät toisensa ja jakavat unohtumattoman illan. Toisina iltoina istut hostellin terassilla viidakon ääressä yksin oluen ääressä. Pafoksella ja Balatonilla tämä kohtaamisen ihme tapahtuu joka kerta. Sen selittämiseksi tarvitsemme kolmannen tukipilarin.

3. Johdettu ihmisyysolettama

Kun tulet uuteen ympäristöön, etsit vaivihkaa vihjeitä siitä, mikä käytös tässä ympäristössä on sallittua ja mikä ei. Hautajaisissa on eri tunnelma kuin kaksikymppisissä, pikkujouluihin sopiva tuttavallisuus ei ole suotavaa yhtiökokouksessa. Pafos ja Balaton ovat osallistujille täysin uusia sosiaalisia tilanteita, joten mitään valmista skriptiä sopivasta käytöksestä ei ole. Siksi ratkaisevaan asemaan nousevat tilaisuuden johtohahmot, Pafoksen tapauksessa Esa Saarinen ja Balatonin tapauksessa kirkonmiehet. Omalla esimerkillään ja puheellaan he luovat ne normit, joiden ympärille tilaisuuksien sosiaalinen vuorovaikutus rakentuu.

Tämä oli se yhdistävä avain kahden seminaarin välillä. Molemmissa tapauksissa vetäjät tekivät aktiivisesti työtä virittääkseen ihmiset kohtaamaan toisensa kunnioituksen ja mahdollisuuksien näkökulmasta. Esa ja kirkonmiehet painottivat molemmat sitä kuinka jokainen paikallaolija on erityinen ja kiinnostava tyyppi. Kun he esittelivät kaksi henkilöä toisilleen, he vihjasivat toisesta löytyvien innostavuuksien suuntaan. Ja erityisesti he osoittivat tätä kunnioitusta ja lämpöä toista kohtaan omalla käytöksellään, he lähestyivät jokaista paikallaolijaa kunnioittavasti ja avoimena inhimilliselle kohtaamiselle.

Samalla näistä keskinäisen kulttuurin normeista puhuttiin myös ihan ääneen. Yleisön edessä molempien seminaarien vetäjät muistuttivat, että tämä on keskinäisen kunnioituksen paikka. He kielsivät tuomitsemasta toisia, he tähdensivät että täällä vallitsee luottamuksen ilmapiiri. Se avoimen kohtaamisen ilmapiiri, joka joskus syntyy spontaanisti, väännettiin näissä seminaareissa ihan rautalangasta. Ihmisille kerrottiin ääneen mikä käytös on sallittua ja samalla myös ääneen vakuutettiin, että täällä uskaltaa oll avoimempi, koska voi luottaa siihen että toinen kohtaa sinut myötämielisesti.

”Pafos-viikko sallii irrottautumisen suorituspaineista ja arjen hyörinnästä. Syntyy vapautunut, kunnioittava, hyväntahtoinen, positiivis-realistinen kohtaamisen tilanne, jonka ytimessä on jokaisen meidän ihme ihmisenä. Tunnelma on hyväksyvä, inspiroitunut, rohkaiseva, kohtelias ja kohottava.” – Esa Saarinen Pafoksella keväällä 2014

On tärkeää, että normit sanotaan ääneen. Se tekee niistä konkreettisia ja käsinkosketeltavia, se mahdollistaa niihin vetoamisen myöhemmin tarvittaessa. Mutta vielä tärkeämpää oli että vetäjät itse osoittivat elävänsä näiden normien mukaan. Jos heidän oma käytöksensä olisi ollut ristiriidassa ääneenlausuttujen normien kanssa, olisivat ne jääneet tyhjäksi puheeksi. Mutta nyt kun ne normit näkyivät ensin käytöksessä ja sinä sosiaalisessa ilmapiirissä, jota kohti seminaari eteni, ja sitten ne myös sanottiin ääneen, niin tämä puheen ja käytännön yhteisvaikutus toimi voimakkaasti kulttuuria luovana tekijänä. Keskinäistä kunnioitusta ilmentävä kulttuuri ei näissä seminaareissa ollut sattuma, vaan johdettu tapahtuma.

4. Kasvu uuteen yhteisöllisyyteen

Kun edelliset kolme tekijää ovat kunnossa, on mahdollisuus auki ja suunta selvä. Vielä tarvitaan ihmiset tekemään asia todeksi. Jotkut ihmiset syttyvät hitaammin, toiset nopeammin, mutta molemmissa seminaareissa oli hienoa havaita, kuinka ihmiset tempautuivat mukaan ja ottivat kulttuurin rakentamisen omaksi henkilökohtaiseksi vastuukseen. He menivät jututtamaan sivussa olevaa ihmistä, he tekivät aloitteen halaamisesta, he kannustivat ja tukivat toisiaan. Vaikka vetäjät toimivat suunnannäyttäjinä, niin varsinaisen työn teimme me osallistujat – joka ikisessä vuorovaikutustilanteessa joita päivä eteemme toi. Jokainen hymy, katsekontakti, tervehdys ja keskustelu voi ilmentää aidon kohtaamisen ihmettä, tai olla ilmentämättä. Kun tarpeeksi moni uskalsi avoimin mielin lähteä kohtaamaan toinen toisensa, kasvoi joukosta tuntemattomia kohisten keskinäisvälittävä yhteisö.

Lopulta se kulttuuri, jota ylläpidämme, on jokaisen meidän vastuullamme. Meistä jokainen uusintaa tietynlaista kulttuuria päivittäisellä toiminnallamme. Kun kulttuuri on syvälle juurtunut, on muutos vaikeaa. Mutta ei koskaan mahdotonta. Panokset ovat kovat: Jos onnistumme löytämään ne keskeiset yhdistävät tekijät, jotka mahdollistivat aidon kohtaamisen ihmeen Pafoksella ja Balatonilla, ehkä voimme tuottaa aitoja kohtaamisia myös monissa muissakin tilanteissa. Se on jokaisesta meistä kiinni, ja samalla jokainen meistä haluaisi tulla kohdatuksi ihmisenä. Aidon kohtaamisen ihmeen ymmärtämisessä piilee siemen elävämpään ihmisyyteen.

Esan Pafos-seminaarien ytimessä olevaa ”kohottava elämänfilosofista käytäntöä” olen pohtinut aiemminkin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa. Aidon kohtaamisen ihme oli myös väitöskirjani aihe ja ilmenee myös puhuessani festariyhteydestä ja häkellyttävien kohtaamisten synkronoidusta magiasta.

Risto E.J. Penttilä ja Ruikuttavat Sedät – Suomen talouskasvun tuke

Suomen tuleva talouskasvu vaatii sukupolvenvaihdoksen. On aika kammeta irti vallankahvasta ”ruikuttavat sedät”* eli yritysjohtajat ja muut elinkeinoelämän edustajat, joiden ratkaisu kaikkiin ongelmiin on lähinnä julkinen valittaminen. Ruotsissa ja muissa maissa elinkeinoelämän edustajat ymmärtävät, että globaaleiksi muuttuneilla markkinoilla menestys syntyy innovaatioilla ja rohkealla brändinrakennuksella. Suomessa vallassa oleva sukupolvi elää edelleen uskoen lujasti valtiojohtoiseen kapitalismiin ja presidentin johdolla tehtäviin ”vienninedistämismatkoihin.”

Nämä kasinotalouden kasvatit tottuivat siihen, että kun vienti ei vetänyt, oli paras resepti julkinen ruikuttaminen ja tuomiopäivän ennusteiden esittäminen. Kun tarpeeksi rummutti perikatoa, niin valtio devalvoi ja taas alkoi vienti vetää. Markka-aikaan tämä saattoi olla osittain toimiva resepti, mutta sen jälkeen kun Suomi liittyi euroon, on ruikuttavista sedistä tullut muinaismuistoja, jotka lähinnä torppaavat menestyksen mahdollisuuksia. ”Yritysjohtajilta on jäänyt huomaamatta, että vastakkainasettelun ajan piti olla ohi”, kuten Jukka Luoman kanssa hiljattain Helsingin Sanomissa totesimme.

Hyvä esimerkki on Risto E.J. Penttilä, joka päätti tällä viikolla toimia. World Economic Forum listasi maailman kilpailukykyisimmät valtiot ja Euroopan ykkössijalle tämä arvovaltainen talousfoorumi rankkasi Suomen. Euroopan kilpailukykyisin maa, kova juttu!

Onneksi Risto E.J. Penttilä oli nopeasti korjaamassa väärinkäsitystä Financial Timesille kirjoittamassaan vastineessa, joka oli otsikoitu piristävästi: ”Jos Suomi on parasta mihin Eurooppa pystyy, meidän tulisi olla huolissaan.” Risto E.J.P. muistutti ettei Suomen talous ole kasvanut viiteen vuoteen, telakat ovat vaikeuksissa, metsäteollisuus sulkee tehtaitaan, julkinen velka kasvaa ja väki vanhenee. Hän epäileekin, että ehkä World Economic Forum on yksinkertaisesti väärässä tai ainakin mittaa vääriä asioita.

Ensinnäkin Risto E.J.P.n kirjoitus on mainio veto Suomen maabrändin kannalta. Olisi harmillista, jos ulkomaiset investoijat ja liikkuva koulutettu työvoima kuvittelisi Suomen olevan vetovoimainen paikka. Silloinhan he voisivat vaikka haluta sijoittaa yrityksensä tai rahansa tänne! On tärkeää muistuttaa heille, että kaikki on pielessä ja Nokiakin myi kännykkänsä pois. Kaikki män. ”On maamme köyhä ja siksi jää”, siinä kiteytettynä Risto E.J. Penttilän uusvanha suomalainen maabrändi.

Toiseksi Risto E.J.P. onnistuu myös olemaan sisäisesti ristiriitainen. Hän huomauttaa, että World Economic Forumin mittarit mittaavat lähinnä instituutioiden toimivuutta, mutta ”hyvintoimivat instituutiot eivät aina käänny kilpailukyvyksi.” Näinhän se on. Jos haluamme vahvistaa Suomen vientiä, ei ratkaisu löydy instituutioita muuttamalla, vaan bisnesjohdon asenteita ja toimintaa muuttamalla. Meillä on jo Euroopan parhaat edellytykset tehdä hyvää tulosta, meiltä vain puuttuu bisneksestä ne rohkeat toimijat, jotka osaisivat kääntää nämä lähtöasetelmat kansainvälisiksi menestystarinoiksi. Olemme edelleen se Euroopan etupenkin hikipinko, joka tekee kaiken institutionaalisesti oikein, mutta ei pärjää oikeilla, kansainvälisillä markkinoilla.

Mutta kun Risto E.J.P. on todennut, että ongelma ei ole suomalaisissa instituutioissa, niin mitkä ovatkaan hänen ratkaisunsa? Tietysti muutokset suomalaisissa instituutioissa. Hänen mielestään ratkaisuna on ”julkisen sektorin koon pienentäminen ja verotaakan vähentäminen” sekä se että ”työttömille tarjotaan enemmän keppiä ja porkkanaa.” Samat ratkaisut muuten, jotka Risto E.J.P. tarjoaa ihan kaikkiin ongelmiin. En yllättyisi, jos Riston ratkaisu Suomen jalkapallomaajoukkueen menestyksen puutteeseen olisi ”julkisen sektorin koon pienentäminen.” Eipä siinä mitään, näistä mielipiteistä hänelle palkkaa maksetaan.

Valitettavasti Risto E.J.P.:ltä on mennyt ohitse, että maailma ympärillä on siirtynyt jälkiteolliseen aikakauteen. ”Piilaaksossa ei haeta kannattavuutta verotuksella tai halvalla työvoimalla”, kuten professori Liisa Välikangas on osuvasti todennut. Siellä luotetaan intohimoiseen yrittämiseen ja uuden luomiseen. Ne eivät ole rakenteista kiinni, vaan asenteesta.

Siksi en panisi paljoa toivoa sukupolveen, jonka liikkeenjohdon koulutus on Kekkosen aikaista. Tankero-englannilla ei rakenneta globaaleja kasvuyrityksiä. Laitan toivoni nuoreen sukupolveen, joka on jo osoittanut kykynsä rakentaa kansainvälisiä menestystarinoita ennakkoluulottomasti uusille kasvualoille. Nämä maailman parhaan koulujärjestelmän kasvatit uskovat sekä tulevaisuuten että itseensä – ja erityisesti siihen tuotteeseen, jota he myyvät. He uskaltavat markkinoida ja verkottuvat luontevasti niin Saksassa ja Silicon Valleyssä kuin Shanghaissa ja Singaporessakin. Toisin kuin härmäläisyyttään häpeävät vanhan polven Wahlroosit, nämä nuoret ovat rehdin ylpeitä kotimaastaan ja maksavat veronsa mielellään. Kun tekee bisnestä maailmalla, ei ole aikaa ruikuttaa Suomessa.

Olen ilolla seurannut kuinka tämä nouseva sukupolvi ei valita, vaan keskittyy tekemään bisnestä suurella sydämellä, kansainvälisen tason osaamisella ja rautaisella itsevarmuudella. Siksi Suomen toivo on heissä.

* Kirjoituksen inspiraationa toimi Facebookissa levinnyt Risto E.J.P.:n Financial Times -artikkelia kommentoinut toteamus, jonka mukaan: ”Ruikuttavat sedät on se suomalaisen yritysmaailman suurin syöpä. Suomi on kilpailukykyinen maa, ongelma on vaan että sedät ei oo enää oikeen millään mittarilla kilpailukykyisiä johtajia.”

Absurdiushaaste – Kun positiivisuushaaste ei enää riitä

Viime aikoina sosiaalista mediaa kiertänyt positiivisuushaaste on mainio keksintö. Tutkimukset osoittavat, että kiinnittämällä huomionsa elämän myönteisiin asioihin on mahdollista parantaa omaa hyvinvointiaan. Joillekin myönteisten asioiden ajattelu tulee luonnostaan, toisille taas ei. Mutta tämä jälkimmäinenkin ryhmä voi hitaasti muuttaa ajatustottumuksiaan säännöllisellä harjoittelulla. Esimerkiksi tietoisesti etsimällä jokaisesta päivästään kolme positiivista asiaa. Säännöllinen positiivisuushaasteen harjoittaminen voi siis tehdä ihmisestä onnellisemman.

Itse olen kuitenkin vähän kyllästynyt positiiviseen. Ammattini puolesta vuorovaikutan niin paljon posiitivisen elämänasenteen apostolien kanssa, että vapaa-ajallani etsiydyn mieluummin absurdin pariin. Elämään voi toki suhtautua optimistisesti tai pessimistisesti, mutta lopulta elämä on aika absurdi ilmiö. Kosminen silmänräpäys. Hiekanjyvän tipahdus ihmiskunnan historian suuressa tiimalasissa. Jonkin esi-isäsi yhden yön huuman arvaamaton seuraus. Heti kun vähän irtautuu elämän tärkeistä päämääristä ja suurista ahdingoista, niin huomaa että ei tällä kaikella lopulta ole niin paljon väliä. Elämä on. Kuten joku Sokrateen tuttu taisi joskus tokaista.

”Elämä on hyvä läppä, jonka punchline tappaa.”

Siksi haastan sinut etsimään elämästäsi absurditeettia. Pieniä tai suuria ilmiöitä, jotka tarkemmin katsottuna ovat täysin mielivaltaisia ja räikeän kummallisia. Kerro absurdit havaintosi kommenttikentässä alla tai jaa kavereillesi kirjeitse.

Absurditeetin hengessä retrohaastan heti kättelyssä Filosofian Akatemian tutkijan Markus Neuvosen. Ole hyvä Markus, tässä sinun eilinen facebook-statuksesi:

Se, että olemme yksi tilapäinen hetki 3,6 miljardia vuotta kestäneessä ketjureaktiossa, käveleviä ekosysteemejä soluinemme, mikrobistoinemme ja karvantuppipunkkeinemme, tekee meistä kiehtovia. Erityisesti siinä, että emme ole yksilöitä sellaisessa mielessä kuin itse kuvittelemme, vaan lähinnä oireita aineen itseorganisoitumisessa aineenvaihdunnaksi.

Ihmisen elo on tällaisessa katsannossa lyhyt ja hauras hetki, jolloin maailmankaikkeus havahtuu tarkastelemaan itseään meidän harhaisesta, epätäydellisestä näkökulmastamme. Minusta aika ihmeellinen juttu.

Tätä ajatusta vasten elämä on kaikissa iloissaan ja suruissaan yhtäkkiä kovin merkityksellistä. Tuntuu yhtäkkiä tärkeämmältä tulla tietoisemmaksi, läsnäolevammaksi ja viisaammaksi, olla utelias ja elää täydemmin. Minusta ihan kiva ajatus. Onttoudesta ja kolkkoudesta ei tietoakaan.

Absurdius on läsnä kun tarkastelemme itseämme biologisina olentoina, joiden elopainosta leijonanosa on erilaisia mikrobeita ja bakteereja, ja jonka solut uusiutuvat jatkuvasti, jolloin on epäselvää onko eilinen minä sama kuin tämänpäiväinen minä. Absurdius on läsnä tietoisuutemme mysteerissä, kysymyksessä siitä miksi ylipäänsä tuntuu joltakin olla minä, miksi emme ole vain biologisia taipumuksiamme toteuttavia koneita, vaan koemme vapaan tahdon huumaa. Absurdius on läsnä elämän kosmisessa mittakaavassa, universumin miljoonissa tähdissä ja Telluksen purjehduksessa läpi mustan avaruuden. Absurdius on läsnä siinä katkeamattomassa onnistuneiden lisääntymisten ketjussa, joka kulkee omien vanhempiesi kautta taaksepäin aina jonkinlaiseen yksisoluiseen alkueläimeen asti. Harvat ovat onnistuneet lisääntymään, mutta sinun miljoonista esivanhemmistasi joka ikinen. Aika onnekas sattuma oman elämäsi kannalta. Absurdius on läsnä siellä, mitä oli alkuräjähdystä ennen. Ja siinä, minkä periaatteiden varaan oman elämänkulkusi ripustat.

”Elämä on kuin pieru. Se saapuu fanfaarin kanssa, mutta häipyy nopeasti savuna ilmaan.”

Absurdius on vahvasti läsnä myös elämän pienissä yksityiskohdissa. Ostin juuri hetki sitten kahvin Hakaniemen hallin yläkerran kahvilasta. Laittamalla muovilätkän pieneen sähköiseen laitteeseen sain myyjän kaatamaan jostakin Afrikasta kerätyistä puiden siittiöistä puristettua kuumaa juomaa ikäänkuin vaihtokaupan omaisesti, vaikka itse en antanut mitään konkreettista, vain oletetun bittimuutoksen, joka markkeeraa muutosta tässä sosiaalisesti ylläpidetyssä rahajärjestelmässä, joka on yhä enemmän irtautunut mistään todellisesta arvosta.

Tämä absurdius voi ahdistaa. Kun terävä järki lävistää elämän näennäispäämäärien harsoverhot ja tuijottaa kuiluun, josta pelkkä tyhjyys tuijottaa takaisin, on tämä monelle liikaa. Siksi Hemingway toteaa, että ”älykkäiden ihmisten onnellisuus on harvinaisin asia minkä tiedän.” Siksi eksistentialistit Camusta Sartreen puhuvat inhosta, pahoinvoinnista ja sivullisuudesta, johon absurdin kosketus meidät syöksee. On mukavampi elää maailmassa, jossa hyvyys ja järjestys tuudittavat meidät suloiseen uneen kuin kohdata alaston absurdi kaaos.

Mutta lopulta absurditeetin synnyttämä ahdistus on vain länsimaisen maailmankuvan aikaansaama oire. Kivitauluun hakatuista kymmenestä käskystä lähtien meidät on opetettu uskomaan, että hyvä elämä on mahdollista vain absoluuttisen varmojen lakien puitteissa. Vain nämä täydellisen varmat rakenteet pitävät elämäämme koossa. Kun uskonnon asettamat totuudet alkoivat Valistuksen myötä menettämään otettaan, riensivät filosofit Kantista Wittgensteiniin etsimään uusia varmuuksia mielen ja kielen rakenteista. Absurdin uhka on ollut länsimaisen filosofian ja maailmankuvan kauhistuttava mörkö, jota ihmiset ovat paenneet milloin filosofisiin järjestelmiin, milloin totalitaarisen johtajan huomaan.

Mutta entä jos elämä ei edellytä varmuutta? Entä jos vain hyväksyisimme sen, että totuuksia ei ole ja kaikki on vain absurdia elämänlankojen tanssia? Ehkä sitten löytäisimme sen itämaisen elämänasenteen, jonka Alan W. Watts kiteyttää muutamaan lauseeseen (videolla, jonka animaatiosta vastaavat South Parkin kaverit). Watts muistuttaa että elämä ei ole projekti, se ei ole kilpajuoksu. Se ei ole ennalta asetetun ’elämän tarkoituksen’ toteuttamista.

Ei ole totuutta, on vain tie ja elämä.

Alan W. Watts sen sanoo. Elämä on musiikkia. Ja musiikin päämääränä ei ole päästä loppuun asti mahdollisimman nopeasti. Musiikki vain soi aikansa kauniisti. Ja niin kauan kuin oman elämämme musiikki vielä soi, voimme tanssia.

Yhden vuoden yksinäisyys – Vuoteni Yhdysvalloissa

Lauantai-iltana, kun muu perhe oli jo nukkumassa, päädyin hetkellisestä oikusta kuuntelemaan Spotifyssa Gimmelin ensilevyä vuodelta 2002. Tähän saattaa nyt sekoittua aimo annos nostalgiaa, mutta levy oli yllättävän koskettava. Itse asiassa kuuntelin sitä suorastaan pala kurkussa. Mieleeni tulvi muistoja noista vuosista: Iso-Roban K-18 yökerhot Viva ja Roba, Otaniemen Smökki, Valtsikan Kuppala, spontaanit retket Turkuun. Se kerta kun hiivimme Hotelli Vantaalle maanalaisen parkkipaikan kautta välttääksemme jonot (ja K-20 ikärajan).

Ihmiselämän psykologiset perustarpeet voi tiivistää neljään, kuten viime blogikirjoituksessani esittelin:
1. Omaehtoisuus tarkoittaa kokemusta siitä, että on vapaa päättämään tekemisistään eli on oman itsensä herra.
2. Kyvykkyys on kokemusta siitä, että osaa hommansa ja saa asioita aikaan.
3. Yhteenkuuluvuus syntyy siitä, että kokee että ympärillä on ihmisiä joista välittää ja jotka välittävät minusta. Se on yhteyttä toiseen ihmiseen.
4. Hyväntekeminen tarkoittaa kokemusta siitä, että omalla toiminnallani on myönteinen vaikutus muiden ihmisten elämään.

Kun peilaan omaa reilua vuottani täällä Rochesterissa, niin voin sanoa, että 1, 2 & 4 -kohtien osalta liikuttiin huippulukemissa: Minulla oli täysi vapaus päättää miten aikani töissä käytän ja sain tehdä työkseni juuri sitä mitä eniten elämässäni haluan tehdä. Hommat etenivät onnistuneesti ja koin saavani aikaan asioita, joilla uskon olevan pitkällä tähtäimellä myönteinen vaikutus tieteen ja sitä kautta ihmiskunnan itseymmärryksen kehitykselle. Eli kokemukseni omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja hyväntekemisestä olivat erittäin korkealla tasolla.

Tämä kaikki tapahtui kuitenkin kolmostarpeen eli yhteenkuuluvuuden kustannuksella.

Toki on heti todettava, että en suinkaan ollut yksin Yhdysvalloissa, vaan perheeni kanssa. Mistään todellisesta yksinäisyydestä ei siis ollut kysymys. Kun menin töistä kotiin, siellä odotti rakastava perhe. Mutta jossakin on todettu, että ihmiselämässä on useimmiten kolme melko tasavahvaa elämänaluetta: koti, työ ja muu elämä. Näistä kaksi ensimmäistä olivat kunnossa, mutta kolmas sektori kutistui lähes olemattomiin koko vuoden ajaksi. Minulla ei ollut juuri lainkaan niinkutsuttua sosiaalista elämää.

Yksi elämänlaadun mittari (jota ei löydy virallisista tutkimuksista) on kuinka usein käyt oluella jonkun kaverin kanssa. Jos Suomesta tulleita vieraita ja puolison kanssa nautittuja ravintolailtoja ei lasketa, niin koko vuoden saldoni taitaa olla 1. Ja sekin viikkoa ennen paluuta Suomeen.

Miten tässä näin kävi? Osittain tämä on tietysti oma vikani. Ennen lähtöä ulkomaille sosiaalista elämää Suomessa riitti ja niinpä alussa jopa nautin tyhjästä kalenterista ja siitä, että on aikaa keskittyä elämäni kahteen suureen rakkauteen: perheeseeni ja pyrkimykseen ymmärtää ihmisyyttä. Jos olisin alusta lähtien aktiivisesti hakeutunut johonkin harrastukseen, olisi sosiaalinen todellisuuteni ollut varmasti toisenlainen, mutta nyt työ oli käytännössä ainoa paikka, jossa tapasin toisia ihmisiä. Valitettavasti työaikana minusta kuoriutuu erakko, joka aktiivisesti välttelee ihmisiä, joiden kanssa kommunikointi uhkaa häiritä tutkimuksiani.

Mutta oli myös muita syitä: Asuimme kampuksen perhekylässä, jossa kaikki muutkin olivat yliopistolla töissä, joten odotin naapureista löytyvän kavereita. Mutta naapurimme olivat joko a) Aasia-taustaisia opiskelijoita, joilla oli omat tiiviit maakohtaiset porukkansa (pelasin tosin kerran lentopalloa Intialais-porukan kanssa) b) Utahista kotoisin olevia lääkäriksi opiskelevia mormoneita, joiden kanssa en toistuvista jutusteluhetkistä huolimatta päässyt tilanteeseen, jossa kumpikin osapuoli ei kokisi keskustelua väkinäiseksi.

Lisäksi amerikkalaisen vieraanvaraisuuden osalta kokemuksemme oli sama kuin minkä omat vanhempani havaitsivat asuessaan hetken Yhdysvalloissa vuonna 1980: Ihmiset ovat innoissaan kutsumassa sinut kotiinsa kohtapuolin, mutta tämä ’kohtapuolin’ ei koskaan realisoidu. Meillekin tuli vuolaita tarjouksia, joissa tyypit lupasivat näyttää meille kaupunkia, kutsua kotiinsa syömään, hoitaa lapsiamme tarvittaessa tai järjestää baby shower-juhlat. Nämä asiat eivät vain koskaan tapahtuneet ja jos ne otti puheeksi niin ’juuri nyt on vähän kiireinen hetki, mutta kohtapuoliin’.

Myös työyhteisön sosiaalinen dimensio jätti toivomisen varaa verrattuna kokemuksiini suomalaisista yliopistoista. Joulun alla oli pikkujoulut ja ajattelin, että vihdoinkin on mahdollisuus tutustua kollegoihin vähän rennommassa ympäristössä. Koska kyseessä oli työyhteisön vuoden ainoa sosiaalinen tapahtuma, jossa oli tarjolla viiniä ja laatuoluita, ei ihmisillä ollut kiinnostusta viettää siellä kuin kaksi tuntia: kello seitsemältä kaikki lähtivät kohti kotia ja se siitä.

Kun ihmettelin sosiaalisen elämän vaisuutta paikalliselle professorille, hän kertoi että hänen nuoruudessaan tilanne oli ollut aivan toinen ja meno välillä varsin villiä, kun professorit nauttivat alkoholia ja muita päihteitä yhdessä opiskelijoidensa kanssa. Mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kilpailu on koventunut ja hyvissä yliopistoissa tutkijat pitävät tarkan huolen siitä, että mikään inhimillinen ei pääse rikkomaan heidän tarkasti vaalimaansa professionaalista imagoaan. Siksi kukaan ei uskalla enää esiintyä vähänkään juovuksissa työtovereidensa nähden ja kaikki sosiaaliset tapahtumat ovat kuihtuneet pois.

Samalla lailla jokaviikkoisessa tutkimusseminaarissamme oli näennäisen rento ja huumoripitoinen tunnelma, mutta tajusin että vuoden jälkeen en tiennyt kollegoistani yhtäkään työn ulkopuolista asiaa – en edes onko heillä puolisoa tai lapsia. He olivat ystävällisiä fraasitasolla, mutta en koskaan päässyt näkemään ihmistä professionaaliseksi hiotun pinnan takana. Yliopistosta on tullut steriili ammattilaisten yhteisö.

Miltä sosiaalisen elämän puute sitten tuntui?

Kyllä se välillä aika suurestikin ahdisti. Tai kyllä sen nyt kesti, kun tiesi että sillä oli tarkka loppumisajankohta. Niinpä selviytymiskeinona esimerkiksi organisoin ja visioin erilaisia tulevia juhlia, joita sitten Suomessa voisi toteuttaa kaveriporukan juhannuksesta ala-asteen luokkakokoukseen. Mutta mietin, että jos ulospääsyä ei olisi ja sosiaalinen elämä olisi yhtä tyhjää useamman vuoden ajan, niin kyllä se lopulta olisi latistanut elämääni aika vahvasti ja voisi johtaa masennukseen tai muuhun oireiluun. Ihminen – eli minä – tarvitsee yhteisöä voidakseen hyvin.

Yksinäisyys tekee myös haavoittuvaksi: Viime syksynä löysin kampukselta sisäfutiksen vapaavuoron, jossa kävin kävin kerran viikossa pelailemassa. Eräällä kerralla lähdin ottamaan lähestyvää palloa jalallani, kun toinen pelaaja lähti tavoittelemaan sitä päällään. Jalka ei osunut päähän eikä mitään tapahtunut, mutta tämä pelaaja oli erittäin tuohtunut asiasta. Omasta mielestäni tilanteessa ei tapahtunut rikettä ja jos minulla olisi ollut kavereita, olisin tuonut oman mielipiteeni vahvasti esiin. Mutta olin yksin ja pelkäsin menettäväni tämän ainoan harrastukseni. Joten otin nöyrästi haukut vastaan ja kävin vielä jälkeenpäin pukuhuoneessa pyytämässä tyypiltä anteeksi. On helppo olla vahva ja itsenäinen, kun tietää että on se porukka joka sinut hyväksyy. Kun se puuttuu, sitä on alttiimpi miellyttämään toisia ihmisiä.

Lisäksi yksinäisyys sai minut uudelleenymmärtämään omaa persoonallisuuttani. Suomessa olen pitänyt itseäni vähän sellaisena ulkopuolisena tyyppinä, joka kyllä tykkää käydä juhlissa, mutta joka jatkuvasti haaveilee yksinäisistä erakkopäivistä mökillä. Nyt ymmärsin, että jokaisella meillä on oma sosiaalisen elämän tasapainopisteensä. Helsingissä meno yltyi jatkuvasti liian sosiaaliseksi, täällä liian vähäiseksi.

Tämä muuten näkyi muuten myös persoonallisuustesteissä. Suomessa kun tein klassisen Big-5 testin, olin introverttiuteen kallellani, mutta Yhdysvalloissa sama testi paljasti minusta ekstrovertin. Hämmästyin tätä, mutta syy oli kysymyksissä, jotka kysyivät kuinka paljon haluan osallistua erilaiseen sosiaaliseen toimintaan. Suomen sosiaalisessa ähkyssä vastasin että ei kiinnosta, mutta nyt sosiaalisessa tyhjiössä vastasin että joo joo joo!

Kokemus sai minut pohtimaan myös klassisia onnellisuusmittareita, jotka kysyvät kuinka tyytyväinen olet elämääsi kokonaisuudessa. Jos Jenkeissä minulta olisi kysytty asiaa, olisin pohtinut, että itse olen tämän reissun valinnut ja se on olennainen tulevan urani kannalta. Siten olisin päätynyt pitkälti samaan vastaukseen kuin Suomessakin. Kuitenkin elämässäni oli aukko, joka ahdisti. Elämäntyytyväisyys-mittari ei tätä eroa olisi havainnut, mutta esimerkiksi jos olisi kysytty kokemustani omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä, yhteenkuuluvuudesta ja hyväntekemisestä, olisi huomattu että yhdessä niistä on kuoppa.

Lopulta tässäkin yksinäisyyden pilvessä oli hopeareuna. Yksi klassinen ja paljon tutkittu keino selvitä vaikeuksista on löytää niistä jokin merkitys. Itsekin turvauduin tähän ja ainaisena elämänantropologina koin tämän yksinäisyyden mahdollisuutena laajentaa kokemuspiiriäni ja ymmärtää paremmin erilaisia ihmiskohtaloita. Ajattelin, että vaikka hetkellisesti sosiaalisen elämän puute ahdistaakin, niin pitkässä elämänjuoksussa tämä on arvokas elämänkokemus, jonka kautta pääsen yhteyteen paitsi itsestäni löytyviin uusiin puoliin niin myös toisiin ihmisiin kun eläytymiskykyni vahvistuu. Myös tämä ajatus oli yksi syy, miksi en niin aktiivisesti sosiaalisia kontakteja edes etsinyt.

Lisäksi nyt, yhtä elämystä rikkaampana, osaan arvostaa vielä enemmän niitä rakkaita ihmisiä, joihin olen vuosien mittaan Suomessa luonut syvällisen yhteyden. Kiitoksia että olette olemassa – te teette elämästäni elämisen arvoisen!

Huomio: Kirjoitin tämän kirjoituksen muutama viikko sitten ollessamme vielä Yhdysvalloissa, mutta julkaisin sen vasta nyt palattuamme juuri Helsinkiin. Myös otsikko oli valittu ennen Gabriel García Márguezin poistumista keskuudestamme. Olkoon se kunnianosoitus tälle soljuvan kerronnan mestarille.

Itsemääräämisteoria – Eli onnellisen elämän kolme keskeisintä tekijää

Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Mitkä asiat elämässä ovat itseisarvoisesti tavoittelemisen arvoisia, mitkä vain välineitä? Mistä syntyy sisäinen motivaatio ja aito innostus tekemiseen?

[EDIT: Vuonna 2014 käänsin self-determination theoryn ’itseohjautuvuusteoriaksi’. Sen jälkeen on suomennokseksi on vakiintunut itsemääräämisteoria, jota itsekin nykyään käytän, joten muokkasin tekstiä siltä osin.]

Psykologinen tutkimus on vuosikymmenten mittaan pyrkinyt antamaan monenlaisia vastauksia näihin peruskysymyksiin. Professori Carol Ryff näkee psykologisen hyvinvoinnin koostuvan kuudesta dimensiosta: autonomiasta, ympäristön hallinnasta, henkilökohtaisesta kasvusta, hyvistä ihmissuhteista, selkeästä tarkoituksesta ja itsensä hyväksymisestä. Professori Martin Seligman on vuorostaan esittänyt, että kukoistava elämä koostuu viidestä itseisarvoisesta elementistä: positiivisista tunteista, tekemiseen uppoutumisesta, aikaansaamisesta, merkityksellisyydestä ja hyvistä ihmissuhteista. Myös muita vastaavia malleja on vuosien varrella esitetty.

Perehdyttyäni aiheeseen olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kaikkein perustelluin ja empiirisesti tutkituin näkemys onnellisuuden peruselementeistä löytyy professoreiden Edward Deci & Richard Ryan kehittämästä itsemääräämisteoriasta, joka esittää ihmisellä olevan kolme psykologista perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Heidän mukaansa nämä perustarpeet ovat ihmisen hyvinvoinnin perusta, ilman niiden läsnäoloa elämässä ihminen ei voi hyvin. Tammenterho tarvitsee multaa, auringonvaloa ja vettä kasvaakseen tammeksi, samaten ihminen tarvitsee kokemusta omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja yhteisöllisyydestä kasvaakseen täyteen ihmisyyteensä.

Teorian taustalla on perustava näkemys ihmisestä aktiivisena organismina. Ihminen ei ole passiivinen ympäristöönsä reagoiva olio, vaan itseohjautuva ja itseään toteuttava inhimillinen olento. Tämä aktiivinen näkemys oli aikanaan radikaali poikkeama psykologiaa hallinneesta behavioristisesta perusnäkemyksestä, jossa ihminen haluttiin nähdä ulkoisen ehdollistumisen ja ympäristötekijöiden välisessä ristipaineessa rimpuilevana sätkynukkena. Nykyään on jo laajemmin hyväksytty, että ihminen ei ole pelkkä nautintokone tai nälän ja janon kaltaisia uhkia välttelevä olento. Sen sijaan me haemme itsellemme itseohjautuvasti haasteita ja päämääriä, joiden kautta elämämme on rikkaampaa, merkityksellisempää ja kukoistavampaa.

Tällä polulla kohti rikkaampaa elämää omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys – tuttavallisemmin vapaus, virtaus ja vastuu – ovat keskeiset kukoistusta synnyttävät elementit.

Äläkä usko vain minua, sadat tutkimukset ovat osoittaneet, että nämä kolme tekijää selittävät leijonanosan sekä päivittäin kokemastamme että pitkäaikaisesta hyvinvoinnistamme, niin länsimaissa kuin muissakin kulttuureissa. Psykologiset perustarpeet ovat olennaisia myös yksilön kasvussa ja kehityksessä: Näitä kolmea tekijää tukevat kasvuolosuhteet tuottavat hyvinvoivia ja tasapainoisia aikuisia ja koulut, jotka tukevat näitä kolmea tarvetta saavat parempia oppimistuloksia. Näiden yleisten tulosten lisäksi näiden kolmen psykologisen tarpeen on osoitettu olevan merkittäviä tekijöitä niinkin erilaisilla elämänalueilla kuin työelämässä, urheilijoiden motivaatiossa, tietokonepelien menestyksekkäässä pelaamisessa, päihderiippuvuuksien hoidossa ja terveyden edistämisessä. Omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys ennustavat jopa sitä, kuinka laadukkaaksi yksilöt kokevat seksin.

Mistä näissä kolmessa perustarpeessa on siis kyse?

Omaehtoisuus (autonomy)

Autonomia eli omaehtoisuus tarkoittaa ihmisen kokemusta siitä, että hän on vapaa päättämään itse tekemisistään. Autonomian edellytyksenä onkin valinnan- ja toiminnanvapaus, pakotettu ja tiukasti kontrolloitu tekeminen on sen vastakohta. Omaehtoisessa toiminnassa tekeminen ei tunnu ulkoa ohjatulta, sen sijaan motivaatio lähtee yksilön sisältä: hän kokee asian omakseen. Tämä voi tarkoittaa sitä, että yksilö nauttii tekemisestä itsestään tai että yksilö kokee arvostavansa niitä päämääriä, joita tekeminen edistää. Autonominen toiminta on siis ennen kaikkea omaehtoista, yksilö kokee motivaation olevan lähtöisin hänestä itsestään eikä ympäristön tarjoamista kepeistä ja porkkanoista. ”Vapaus tai kuolema” – näin tärkeäksi moni yksilö on historian varrella kokenut tarpeensa elää omaehtoisesti.

Kyvykkyys (competence)

Kyvykkyys tarkoittaa yksilön kokemusta siitä, että hän osaa hommansa ja saa asioita aikaan. Kyse on siis työntekijän osaamisesta ja aikaansaavuudesta: kyvykkääksi itsensä kokeva työntekijä uskoo pystyvänsä suorittamaan annetun tehtävän menestyksekkäästi. On helppo nähdä, että ihmiset nauttivat enemmän sellaisesta tekemisestä jossa pärjäävät, kuin sellaisesta, jossa suoritus jatkuvasti tökkii. Parhaimmillaan, kun haastetaso on tarpeeksi kova mutta koemme silti pärjäävämme, ihminen voi päästä flow-tilaan, jossa hän on täysin uppoutunut tekemiseensä. Ajantaju katoaa, kaikki tehtävään liittymätön hälvenee mielestä ja ihminen kohdistaa koko tarmonsa käsillä olevaan haasteeseen. Oleminen virtaa. Tätä kokemusta monet pitävät yhtenä ihmiselämän suurimmista nautinnoista, flow-teorian kehittäjä Mihaly Csikszentmihalyi pitää sitä jopa optimaalisena olemisen tilana.

Yhteisöllisyys (relatedness)

Kolmas sisäisen motivaation lähde kumpuaa ihmisen perustavasta tarpeesta olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Olemme luonnoltamme laumaeläimiä ja haluamme tulla kohdatuksi aidolla ja syvällisellä tavalla (Baumeister & Leary, 1995). Siksi hyvinvointimme on vahvasti kytköksissä ympärillämme oleviin ihmisiin: kun koemme, että meistä välitetään ja voimme olla syvällisessä yhteydessä läheisimpiimme, voimme hyvin. Ja kun koemme olevamme osa kannustavaa, turvallista ja lämminhenkistä yhteisöä, olemme parhaimmillamme myös esimerkiksi työntekijöinä. Ihminen ei lopulta ole yksilö, vaan suhdelo – olemme kytköksissä toinen toisiimme olemuksemme juuria myöten.

Siinäpä siis hyvinvoinnin kolme keskeistä psykologista ulottuvuutta. Niiden avulla voi katsoa paitsi omaa elämää, myös esimerkiksi yhteiskunnallista kehitystä. Voidaan esimerkiksi nähdä kuinka viimeisen sadan vuoden kehitys länsimaissa on valtavasti lisännyt ihmisten mahdollisuutta toteuttaa itseään ja saada asioita aikaan. Mitä tulee omaehtoisuuteen ja kyvykkyyteen elämme siis ihmiskunnan historian parasta aikaa. Mutta samalla perinteisten yhteisöiden murentuminen on johtanut siihen, että olemme luultavasti myös keskimäärin kaikkien aikojen juurettomimpia ihmisiä, ja yhteisöllisyyden puute on johtanut monenlaiseen oireiluun. Samat kolme psykologista perustarvetta ovat keskeisiä myös motivaatiolle ja siksi työntekijöiden innostaminen parhaaseen suoritukseen edellyttää sellaisen työympäristön tarjoamista, jossa he saavat toimia omaehtoisesti, pääsevät toteuttamaan kykyjään ja ovat osa toimivaa työyhteisöä. Ja tämä koskee myös opetusta, jossa näiden tarpeiden tukeminen vahvistaa oppimotivaatiota ja sitä kautta oppimistuloksia.

Olitpa siis poliitikko, yritysjohtaja, opettaja tai ihminen, näiden kolmen perustarpeen tiedostaminen voi tuntuvasti auttaa kykyäsi parantaa työtulostasi ja elämääsi ylipäänsä. Olkoon omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys kanssasi!

P.S. Oma tämänhetkinen tutkimukseni pyrkii osoittamaan, että olisi aika lisätä teoriaan vielä neljäs perustarve, jonka olen nimennyt hyväntahtoisuudeksi (benevolence). Se tarkoittaa inhimillistä halua tehdä hyvää eikä pahaa toisille ihmisille. Me välitämme toisista ihmisistä ja kärsimme nähdessämme toisten kärsivän. Mutta me myös saamme nautintoa, kun pystymme auttamaan toista ihmistä. Yhdessä professori Ryanin kanssa tekemieni alustavien tutkimusten tulokset ovat erittäin lupaavia, mutta vielä on liian aikaista vetää johtopäätöksiä. Mutta on siis mahdollista, että näiden kolmen laajasti tutkitun perustarpeen rinnalla on vielä neljäs kandidaatti inhimilliseksi perustarpeeksi. Sen mukaan voimme hyvin, kun koemme pystyvämme tekemään hyviä asioita toisille ihmisille.

Intohimo ja itsekuri – Balettitanssija Minna Tervamäen tahdonvoiman salaisuus

Haluatko balettitanssijaksi, tanssimaan päärooleja Kansallisteatterissa? Minna Tervamäki halusi. Ja hän myös pääsi haluamaansa. Hänestä kasvoi tähtiballerina, jonka liikekieltä ihasteltiin niin Suomessa kuin maailmallakin. Tässä haastattelussa hän kertoo, mitä se vaati.

Lavalla balettitanssijoiden hypyt ja liikkeet ovat sulavia ja helponnäköisiä. Mutta tiedämme hyvin, että näennäisen helppouden takana on äärimmäisen kova harjoittelu. Minna Tervamäki vahvistaa, että mielikuvat ovat osittain totta: Päästyään kymmenvuotiaana ammattimaiseen balettikouluun alkoi “sellainen totaalinen itä-blokki –koulutus, joka oli äärimmäisen vaativaa. Valitettavasti yhdellä opettajalla siihen kuului myös nöyryyttäminen ja itkettäminen.” Harjoituksia oli paljon ja kuri oli tiukka.

Minna hämmästelee itsekin miten hän kesti moisen myllyn ja kertoo itse uskovansa vaativaan mutta samalla kannustavaan koulutukseen. Toisaalta hän on välillä miettinyt, että onko kovan koulun käyminen osaltaan tehnyt hänestä hankaluuksia ja kipua sietävän määrätietoisen työskentelijän. Yläasteelta lähtien ovat minuuttiaikataulu, tiukka ruokavalio, jatkuva harjoitteleminen ja päämäärätietoisuus määrittäneet hänen elämäänsä. Ei siis ole sattumaa, että hän päätyi tähtitanssijaksi. Taustalla ovat kymmenettuhannet määrätietoisesti harjoitellut tunnit.

Kuva

Tämä on hyvä muistaa Idols-aikakautenamme, joka rakastaa ryysyistä rikkauksiin –tarinoita, joissa rautakaupan Anssista kuoriutuu muutamassa viikossa kaunisääninen nuorisoidoli. Jokainen meistä haluaa olla tähti, mutta harva meistä on valmis pistämään peliin kaiken aikansa ja koko elämäntapansa sinne päästäkseen. Melkein kestä vain voi tulla melkein mitä vain – mutta ei noin vaan. Jos olet valmis uhraamaan koko elämäsi jonkin tekemisen eteen, väkisinkin sinusta tulee siinä äärimmäisen hyvä. Kaikista ei tietenkään voi tulla maailman parhaita tanssijoita ja vääränlainen nilkan kaari voi tehdä kokonaan mahdottomaksi uran balettitanssijana. Mutta mitään ei ainakaan tapahdu, jos ei yritä. ”Jos joku sanoo, että ei musta ole siihen, niin ajattelen, että ei varmasti tuollaisella asenteella. Ei kukaan tule sua kotoa hakemaan. Oma asenteeni on enemmänkin: Meni sitten syteen tai saveen niin nyt mennään. Vaikka se unelma ei lopulta toteutuisikaan, niin ainakin tietää että on yrittänyt.” Minna korostaa myös, kuinka “matka itsessään opettaa paljon sellaista, josta voi olla hyötyä myöhemmin ihan muussa asiassa. Useimmiten tällaisen jatkuvan yrittämisen kautta unelma toteutuu, mutta ehkä hieman toisenlaisena.”

Miten sitten voimme kasvattaa tahdonvoimaamme? Tervamäen mukaan on tärkeää antaa lapselle mahdollisuus oppia itsekuria ja tahdonvoima pikku hiljaa pienestä saakka. Harrastukset ovat tässä tärkeässä asemassa, niissä lapsi treenaa mieltään ja kehoaan sopivan kokoisilla haasteilla, saa oppimisen ja onnistumisen kokemuksia sekä oppii pitkäjänteisen työskentelyn merkitystä. Kun tahdonvoiman kokemuksia tulee yhä enemmän, se antaa hyvää itseluottamusta. Samalla erilaisista tahdonvoimaa tukevista työkaluista tulee tuttuja, jolloin niiden hyödyntäminen arjessa ei vie enää energiaa.

“Itse olen huomannut, että olen tanssijuuden kautta oppinut esimerkiksi kykyä tehdä hyvistä toimintatavoista rutiineja ja kykyä muokata ympäristöäni niin, että se tukee minua tavotteessani. Lisäksi se on totuttanut minut selkeisiin rajoihin ja selkeiden päämäärien asettamiseen. Kun tiedän tarkkaan mitä teen, koska sen teen ja miten sen teen, on tämä erinomainen pohja oppia tekemään sitkeästi töitä päämääränsä eteen. Tanssi on siis opettanut minulle tahdonvoiman työkaluja jo lapsesta saakka.”

Mutta ei kukaan tule tähdeksi pelkän itsekurin voimalla. Ei kukaan jaksa vaadittuja harjoittelumääriä, jos ei aidosti rakasta itse tekemistä. Ja Minna Tervamäelle tanssi on ollut alusta lähtien sydäntä lähellä: ”Tanssi valitsi minut. Se on niin sisäsyntyinen, lapsuudesta asti kumpuava ominaisuus.” Kaksivuotias pikku-Minna viihdytti sukulaisiaan tanssiesityksillään ja viisivuotias Minna väsytti kaverinsa ainaisilla koreografia-leikeillään. Kehollisuus on siis ollut läsnä läpi hänen elämänsä, ”kaikki mitä keholla voi tehdä on mun mielestä äärimmäisen kivaa.”

Minna sanoo suoraan rakastavansa tanssia. Esiintymisen tuoman endorfiinin lisäksi itse harjoitteluun liittyvät oppimisen ja hallinnan tunteet ovat koukuttavia, suorastaan huume. Minna toteaakin välillä puolileikillään, että hän on narkomaani, mitä tulee tanssin tuottamiin kemikaaleihin kehossa. ”Mä olen selkeästi nauttinut harjoittelusta ja siitä apinamaisesta ilosta tehdä kropalla juttuja, jotka on hankalia ja sitten ne onnistuvat. Se on vähän niin kuin flow-tila ja se on helvetin makeeta.”

Ja lopulta tämä intohimo tekemiseen on se, joka erottaa hyvän balettitanssijan loistavasta balettitanssijasta. Kun kysyn Minnalta, mitkä ovat olleet hänen uransa menestystekijöitä, myöntää hän suoraan, että monet muut tanssijat ovat olleet yhtä lahjakkaita tai jopa lahjakkaampia. Mutta hänelle on sanottu, että se ”heittäytyminen, tekemisen palo, intohimoisuus ja itsensä totaalinen likoon laittaminen”, joka hänen tekemisestään paistaa, on usein ollut se ratkaiseva tekijä, joka on nostanut hänet toisten edelle, kun tähtirooliin valitaan tanssijaa.

Kuva

Ulkoapäin balettitanssijan elämään liittyvä kurinalaisuus voi näyttää jatkuvilta uhrauksilta. Kun muut nuoret riekkuvat viikonloput baareissa, on tanssija treenaamassa kovalla parketilla. Mutta kun aidosti rakastaa sitä mitä tekee, ei se ole mikään menetys: ”Mä en lähtisi muutenkaan oluelle, joten silloinhan se ei ole uhraus. Pidän terveellisestä ruuasta ja sen tuomasta olosta. Sehän on oman kehonsa kunnioittamista. Oli sitten tanssija tai ei!” Minna osaa kyllä hetken aikaa nauttia myös levosta ja lomasta, mutta pian on taas tarve itsensä haastamiseen ja itsensä jatkuvaan ylittämiseen. Ja tietysti tanssimiseen itseensä. Uraan liittyvä askeettinen elämäntapa voi siis ulkoapäin näyttäytyä valtavana tahdonvoiman ponnisteluna, mutta Minnalle se on vain tapa elää.

Juuri nyt Minna Tervamäki on uuden elämän kynnyksellä. Hän on eläkeläinen ja tuore äiti. Harvinainen yhdistelmä selittyy balettitanssijoiden matalalla eläkeiällä. Mutta ei tanssi mihinkään ole Minnan elämästä kadonnut. Koreografioiden teko jatkuu ja lisäksi Tervamäki harjoittelee huhtikuun alussa esitettäviä näytöksiä varten, joissa hän tanssii haitaristi Kimmo Pohjosen kanssa.

Ura balettitanssijana on muuttanut muotoaan, ja paljon uutta on edessä. Mitä Tervamäki tekee seuraavaksi elämällään? ”Olen ymmärtänyt, että en ole vain tanssija, joka tekee sitä tanssimista intohimolla. Olen intohimoinen ihminen, joka suhtautuu kaikkeen tekemiseensä intohimolla. Nyt sitä on myös Minnan metodien vieminen eteenpäin”, jolla hän viittaa tuoreeseen Otavan kustantamaan kirjaansa ja luentoihinsa, joissa hän pyrkii kiteyttämään omia harjoittelumetodeitaan ja asenne-työkalujaan ja täten auttamaan ihmisiä löytämään omat voimavaransa. Eli mikä tahansa Minna Tervamäen seuraava askel onkaan, on yksi asia varma. Intohimo tekemiseen, itsensä ylittäminen ja itsekuri tulevat olemaan siinäkin tärkeässä roolissa. Ei huono resepti kenelle tahansa, joka hakee menestystä oikeastaan millä tahansa elämänalueella.

Lisätietoa Minna Tervamäen toiminnasta löytyy hänen kotisivuiltaan minnatervamaki.com.
Lisätietoa Frank Martelan kirjasta Tahdonvoiman käyttöohje löytyy täältä: tahdonvoimankayttoohje.fi

Intohimo ja itsekuri – Balettitanssija Minna Tervamäen tahdonvoiman salaisuus

Haluatko balettitanssijaksi, tanssimaan päärooleja Kansallisteatterissa? Minna Tervamäki halusi. Ja hän myös pääsi haluamaansa. Hänestä kasvoi tähtiballerina, jonka liikekieltä ihasteltiin niin Suomessa kuin maailmallakin. Tässä haastattelussa hän kertoo, mitä se vaati.

Lavalla balettitanssijoiden hypyt ja liikkeet ovat sulavia ja helponnäköisiä. Mutta tiedämme hyvin, että näennäisen helppouden takana on äärimmäisen kova harjoittelu. Minna Tervamäki vahvistaa, että mielikuvat ovat osittain totta: Päästyään kymmenvuotiaana ammattimaiseen balettikouluun alkoi “sellainen totaalinen itä-blokki –koulutus, joka oli äärimmäisen vaativaa. Valitettavasti yhdellä opettajalla siihen kuului myös nöyryyttäminen ja itkettäminen.” Harjoituksia oli paljon ja kuri oli tiukka.

Minna hämmästelee itsekin miten hän kesti moisen myllyn ja kertoo itse uskovansa vaativaan mutta samalla kannustavaan koulutukseen. Toisaalta hän on välillä miettinyt, että onko kovan koulun käyminen osaltaan tehnyt hänestä hankaluuksia ja kipua sietävän määrätietoisen työskentelijän. Yläasteelta lähtien ovat minuuttiaikataulu, tiukka ruokavalio, jatkuva harjoitteleminen ja päämäärätietoisuus määrittäneet hänen elämäänsä. Ei siis ole sattumaa, että hän päätyi tähtitanssijaksi. Taustalla ovat kymmenettuhannet määrätietoisesti harjoitellut tunnit.

Kuva

Tämä on hyvä muistaa Idols-aikakautenamme, joka rakastaa ryysyistä rikkauksiin –tarinoita, joissa rautakaupan Anssista kuoriutuu muutamassa viikossa kaunisääninen nuorisoidoli. Jokainen meistä haluaa olla tähti, mutta harva meistä on valmis pistämään peliin kaiken aikansa ja koko elämäntapansa sinne päästäkseen. Melkein kestä vain voi tulla melkein mitä vain – mutta ei noin vaan. Jos olet valmis uhraamaan koko elämäsi jonkin tekemisen eteen, väkisinkin sinusta tulee siinä äärimmäisen hyvä. Kaikista ei tietenkään voi tulla maailman parhaita tanssijoita ja vääränlainen nilkan kaari voi tehdä kokonaan mahdottomaksi uran balettitanssijana. Mutta mitään ei ainakaan tapahdu, jos ei yritä. ”Jos joku sanoo, että ei musta ole siihen, niin ajattelen, että ei varmasti tuollaisella asenteella. Ei kukaan tule sua kotoa hakemaan. Oma asenteeni on enemmänkin: Meni sitten syteen tai saveen niin nyt mennään. Vaikka se unelma ei lopulta toteutuisikaan, niin ainakin tietää että on yrittänyt.” Minna korostaa myös, kuinka “matka itsessään opettaa paljon sellaista, josta voi olla hyötyä myöhemmin ihan muussa asiassa. Useimmiten tällaisen jatkuvan yrittämisen kautta unelma toteutuu, mutta ehkä hieman toisenlaisena.”

Miten sitten voimme kasvattaa tahdonvoimaamme? Tervamäen mukaan on tärkeää antaa lapselle mahdollisuus oppia itsekuria ja tahdonvoima pikku hiljaa pienestä saakka. Harrastukset ovat tässä tärkeässä asemassa, niissä lapsi treenaa mieltään ja kehoaan sopivan kokoisilla haasteilla, saa oppimisen ja onnistumisen kokemuksia sekä oppii pitkäjänteisen työskentelyn merkitystä. Kun tahdonvoiman kokemuksia tulee yhä enemmän, se antaa hyvää itseluottamusta. Samalla erilaisista tahdonvoimaa tukevista työkaluista tulee tuttuja, jolloin niiden hyödyntäminen arjessa ei vie enää energiaa.

“Itse olen huomannut, että olen tanssijuuden kautta oppinut esimerkiksi kykyä tehdä hyvistä toimintatavoista rutiineja ja kykyä muokata ympäristöäni niin, että se tukee minua tavotteessani. Lisäksi se on totuttanut minut selkeisiin rajoihin ja selkeiden päämäärien asettamiseen. Kun tiedän tarkkaan mitä teen, koska sen teen ja miten sen teen, on tämä erinomainen pohja oppia tekemään sitkeästi töitä päämääränsä eteen. Tanssi on siis opettanut minulle tahdonvoiman työkaluja jo lapsesta saakka.”

Mutta ei kukaan tule tähdeksi pelkän itsekurin voimalla. Ei kukaan jaksa vaadittuja harjoittelumääriä, jos ei aidosti rakasta itse tekemistä. Ja Minna Tervamäelle tanssi on ollut alusta lähtien sydäntä lähellä: ”Tanssi valitsi minut. Se on niin sisäsyntyinen, lapsuudesta asti kumpuava ominaisuus.” Kaksivuotias pikku-Minna viihdytti sukulaisiaan tanssiesityksillään ja viisivuotias Minna väsytti kaverinsa ainaisilla koreografia-leikeillään. Kehollisuus on siis ollut läsnä läpi hänen elämänsä, ”kaikki mitä keholla voi tehdä on mun mielestä äärimmäisen kivaa.”

Minna sanoo suoraan rakastavansa tanssia. Esiintymisen tuoman endorfiinin lisäksi itse harjoitteluun liittyvät oppimisen ja hallinnan tunteet ovat koukuttavia, suorastaan huume. Minna toteaakin välillä puolileikillään, että hän on narkomaani, mitä tulee tanssin tuottamiin kemikaaleihin kehossa. ”Mä olen selkeästi nauttinut harjoittelusta ja siitä apinamaisesta ilosta tehdä kropalla juttuja, jotka on hankalia ja sitten ne onnistuvat. Se on vähän niin kuin flow-tila ja se on helvetin makeeta.”

Ja lopulta tämä intohimo tekemiseen on se, joka erottaa hyvän balettitanssijan loistavasta balettitanssijasta. Kun kysyn Minnalta, mitkä ovat olleet hänen uransa menestystekijöitä, myöntää hän suoraan, että monet muut tanssijat ovat olleet yhtä lahjakkaita tai jopa lahjakkaampia. Mutta hänelle on sanottu, että se ”heittäytyminen, tekemisen palo, intohimoisuus ja itsensä totaalinen likoon laittaminen”, joka hänen tekemisestään paistaa, on usein ollut se ratkaiseva tekijä, joka on nostanut hänet toisten edelle, kun tähtirooliin valitaan tanssijaa.

Kuva

Ulkoapäin balettitanssijan elämään liittyvä kurinalaisuus voi näyttää jatkuvilta uhrauksilta. Kun muut nuoret riekkuvat viikonloput baareissa, on tanssija treenaamassa kovalla parketilla. Mutta kun aidosti rakastaa sitä mitä tekee, ei se ole mikään menetys: ”Mä en lähtisi muutenkaan oluelle, joten silloinhan se ei ole uhraus. Pidän terveellisestä ruuasta ja sen tuomasta olosta. Sehän on oman kehonsa kunnioittamista. Oli sitten tanssija tai ei!” Minna osaa kyllä hetken aikaa nauttia myös levosta ja lomasta, mutta pian on taas tarve itsensä haastamiseen ja itsensä jatkuvaan ylittämiseen. Ja tietysti tanssimiseen itseensä. Uraan liittyvä askeettinen elämäntapa voi siis ulkoapäin näyttäytyä valtavana tahdonvoiman ponnisteluna, mutta Minnalle se on vain tapa elää.

Juuri nyt Minna Tervamäki on uuden elämän kynnyksellä. Hän on eläkeläinen ja tuore äiti. Harvinainen yhdistelmä selittyy balettitanssijoiden matalalla eläkeiällä. Mutta ei tanssi mihinkään ole Minnan elämästä kadonnut. Koreografioiden teko jatkuu ja lisäksi Tervamäki harjoittelee huhtikuun alussa esitettäviä näytöksiä varten, joissa hän tanssii haitaristi Kimmo Pohjosen kanssa.

Ura balettitanssijana on muuttanut muotoaan, ja paljon uutta on edessä. Mitä Tervamäki tekee seuraavaksi elämällään? ”Olen ymmärtänyt, että en ole vain tanssija, joka tekee sitä tanssimista intohimolla. Olen intohimoinen ihminen, joka suhtautuu kaikkeen tekemiseensä intohimolla. Nyt sitä on myös Minnan metodien vieminen eteenpäin”, jolla hän viittaa tuoreeseen Otavan kustantamaan kirjaansa ja luentoihinsa, joissa hän pyrkii kiteyttämään omia harjoittelumetodeitaan ja asenne-työkalujaan ja täten auttamaan ihmisiä löytämään omat voimavaransa. Eli mikä tahansa Minna Tervamäen seuraava askel onkaan, on yksi asia varma. Intohimo tekemiseen, itsensä ylittäminen ja itsekuri tulevat olemaan siinäkin tärkeässä roolissa. Ei huono resepti kenelle tahansa, joka hakee menestystä oikeastaan millä tahansa elämänalueella.

Lisätietoa Minna Tervamäen toiminnasta löytyy hänen kotisivuiltaan minnatervamaki.com.

Venäjään voi vaikuttaa valtaeliitin kautta

[Julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 4.3.2014]

Kun Ve­nä­jä aloit­ti in­vaa­sion­sa Kri­mil­lä, Uk­rai­nan ti­lan­tees­sa ei ol­lut enää ky­se pel­käs­tä ih­mis­oi­keuk­sien ja de­mo­kra­tian puo­lus­ta­mi­ses­ta si­säi­ses­ti epä­va­kaas­sa maas­sa. Ve­nä­jän so­ti­las­toi­met Uk­rai­nas­sa edus­ta­vat klas­sis­ta suur­val­ta­po­li­tiik­kaa, jos­sa pyr­ki­myk­se­nä on piir­tää ra­jat uu­sik­si ja laa­jen­taa omaa val­ta­pii­riä. Sa­mal­la Ve­nä­jä seu­raa tar­kas­ti EU:n ja muun maail­man rea­goin­tia ja suun­nit­te­lee nii­den poh­jal­ta seu­raa­vat as­ke­leen­sa.

Unel­ma Suur-Ve­nä­jäs­tä elää ja voi hy­vin Krem­lis­sä. Sik­si se, mi­ten EU vas­taa Ve­nä­jän pro­vo­kaa­tioon, vai­kut­taa suo­raan sii­hen, kuin­ka to­den­nä­köis­tä tu­le­vai­suu­des­sa on Ve­nä­jän in­vaa­sio esi­mer­kik­si Suo­meen.

Rau­han un­taan nuk­ku­va Eu­roop­pa tun­tuu vä­lil­lä ky­ke­ne­mät­tö­mäl­tä ym­mär­tä­mään ja rea­goi­maan raa­kaan val­ta­po­li­tiik­kaan. Ruot­sin ul­ko­mi­nis­te­rin Carl Bild­tin pa­hek­su­vat twii­tit tai suo­ma­lais­ten pu­he dip­lo­maat­ti­sis­ta rat­kai­suis­ta on mi­tä­tön­tä kär­pä­sen su­ri­naa: Ve­nä­jän joh­to kuun­te­lee vain voi­maa.

Käy­tän­nös­sä Eu­roo­pal­la on vain kak­si ta­paa kään­tää tyh­jä pa­hek­sun­ta ak­tii­vi­sek­si voi­man­käy­tök­si: so­ti­laal­li­nen vä­liin­tu­lo tai mit­ta­vat ta­lou­del­li­set sank­tiot. En­sin mai­nit­tu rat­kai­su ei ole toi­vot­ta­va ei­kä se ny­ky­muo­toi­sel­ta EU:lta edes on­nis­tui­si. Mut­ta voi­si­ko ta­lou­del­li­sil­la sank­tioil­la vai­kut­taa pre­si­dent­ti Vla­di­mir Pu­ti­nin so­ti­laal­li­seen lii­pai­sin­herk­kyy­teen?

Toi­men­pi­tei­tä suun­ni­tel­taes­sa on hy­vä tie­dos­taa, et­tä Pu­tin pal­ve­lee en­si si­jas­sa Ve­nä­jän val­ta­elii­tin etu­ja. Täl­lä val­ta­elii­til­lä on val­tai­sat omai­suu­det, mut­ta he ei­vät luo­ta Ve­nä­jän pank­ki­jär­jes­tel­mään. Sik­si suu­ri osa täs­tä omai­suu­des­ta on eu­roop­pa­lai­sis­sa pan­keis­sa ja kiin­teis­töis­sä sa­mal­la, kun oli­gark­kien pe­ril­li­set opis­ke­le­vat Eu­roo­pan par­hais­sa ylio­pis­tois­sa. Tä­mä an­taa EU:lle eh­kä sen vah­vim­man aseen Ve­nä­jää vas­taan. Ha­lu­tes­saan EU voi­si jää­dyt­tää val­ta­elii­tin ti­lit ja muun omis­tuk­sen Eu­roo­pas­sa se­kä pe­rua hei­dän vii­su­min­sa. Tä­mä is­ki­si Pu­ti­nia ja val­ta­eliit­tiä sin­ne, mis­sä tun­tui­si – se tun­tui­si hei­dän omas­sa elä­mäs­sään.

Maailma tarvitsee enemmän valonöörejä

Jane Dutton on ihminen, jota haluaisit halata. Hänestä huokuu jonkinlaista vahvaa äidillistä karismaa. Ikäänkuin pelkkä hänen läsnäolonsa sanoisi sinulle, että olet hyväksytty juuri sellaisena kuin olet. Että kaikki on hyvin. Hänen katseessaan on kannustavaa myötätuntoa, joka saa sinut uskomaan itseesi ja ottamaan askeleen kohti unelmaasi.

“Liiketaloustieteen professori.” Sana herättää mielikuvan harmaantuvasta, tummaan pukuun pukeutuneesta vakavasta miehestä. Mutta niin vain Jane Dutton on University of Michiganin kuuluisan Ross School of Businessin liiketaloustieteen professori, joka on palkittu lukuisilla alansa arvostetuimmilla palkinnoilla ja arvonimillä.

Mitä hän sitten tutkii? Myötätuntoa organisaatioissa, positiivista vuorovaikutusta työntekijöiden välillä, ihmisistä välittävää johtamista. Yhdessä entisten ja nykyisten opiskelijoidensa kanssa hän on lähes yksin raivannut liiketaloustieteen tutkimuskenttään tilaa puhua tunteista, myötätunnosta ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta.

Nyt hän on kuitenkin esittelemässä toista positiivisen psykologian suurta nimeä, Barbara Fredricksonia, joka on saapunut Michiganin yliopistoon kertomaan omista onnellisuuden ja rakkauden neuropsykologiaan liittyvistä tutkimuksistaan. Istun itse eturivissä oikealla, kun sähköistyn Janen käyttämästä sanasta. Hän kutsuu Barbaraa termillä lightneer eli valonööri.

Elämässä on lopulta vain kaksi suurta kysymystä: Mitä haluan tehdä? Ja miten saan sen tehtyä? Ensimmäinen koskettaa perimmäisiä päämääriä: Mitkä asiat ovat tekemisen arvoisia? Toinen koskettaa menetelmiä: Mitkä tekemisen tavat johtavat meidät parhaiten päämääräämme? Englanniksi erottelua voi Annu Niemisen tapaan hahmottaa vastakkainasettelulla ’Ability to Do the Right Thing’ ja ’Ability to Get Things Done’.

Molemmat ovat elämäntaidon avainkysymyksiä, jotka yhdessä muodostavat hyvän elämän selkärangan. Ja molemmat ovat kysymyksiä, joiden vastauksena on oma elämäsi. Vaikka et koskaan olisi miettinyt niitä tietoisesti, vastaat näihin kysymyksiin joka päivä, jokaisella teollasi ja valinnallasi. Siksi kannattaa hetkeksi pysähtyä katsomaan niitä tarkemmin.

Elämänhallinta on kykyä saada asioita aikaan. Asetamme jatkuvasti itsellemme erilaisia päämääriä. Haluan onnistua tärkeässä duuniprojektissa, haluan opiskella menestyksekkäästi, haluan olla hyvässä fyysisessä kunnossa, haluan olla hyvä isä. Välillä onnistumme, välillä emme. Herään aamulla krapulassa ja tajuan, että missasin tärkeän tapaamisen. Tai olen kyllä töissä, mutta tärkeiden projektien sijasta surffaan sosiaalisessa mediassa stalkkaamassa ex-tyttöystävieni elämäntapahtumia. Tai suutun esikoiselleni jostakin täysin mitättömästä syystä. Toisilla meistä tuntuu olevan paremmat elämänhallinnan kyvyt kuin toisilla. He eivät lipsu valitsemaltaan polulta, vaan kykenevät saamaan asioita aikaiseksi. Mutta jokainen meistä retkahtaa joskus. Kykymme elämänhallintaan kertoo siitä kuinka vahvasti oman elämämme langat ovat omissa käsissämme.

Elämänarvostus on kykyä pyrkiä oikeisiin asioihin. Pyrimme elämässämme moniin asioihin, mutta läheskään kaikki niistä eivät tee meitä onnelliseksi. Liian usein käytämme kallista aikaamme tavoitellen asioita, joita emme edes ole aktiivisesti valinneet. Meistä vain tuntuu, että meidän kuuluu tehdä niin. Menemme lukioon, koska isä ja äitikin menivät. Ajaudumme tiettyyn työpaikkaan ja pysymme siellä kymmenen vuotta, koska niin se vain menee. Rääkkäämme itseämme salilla viisi kertaa viikossa, koska kaikki muutkin tekevät niin. Olemme ajopuita omassa elämässämme, menemme sinne minne virta vie. Vaihtoehtoisesti voisimme pysähtyä ja valita itse. Voisimme alkaa elää omaa elämäämme itse valitsemallamme tavalla.

Kun tuomme elämänhallinnan ja elämänarvostuksen yhteen, näemme että lopulta on neljä erilaista tapaa elää elämäänsä. Voimme olla onnettomia ihmisiä, saamattomia hippejä, tyhjiä suorittajia tai valonöörejä.

Liian moni ajattelee, että vaihtoehtoja on vain kaksi: Haluammeko olla menestyksekkäitä suorittajia vai saamattomia hippejä? Saamattomalla hipillä tarkoitan tässä ihmistä, jolla on kyllä sydän paikallaan, mutta ei oikein käytännön kykyä saada asioita aikaiseksi. Hän on rauhan mies ja hyväsydäminen muita kohtaan. Hän on osannut kyseenalaistaa systeemin ja käyttänyt aikaa siihen, että on oppinut valitsemaan itse. Hän tietää mihin uskoa ja mitä elämässään haluaa saada aikaiseksi.

Valitettavasti maailma ei parane, vaikka kuinka soittaisi sitä kitaraa kotonaan. Kun tarvittavat elämänhallinnan työkalut uupuvat, jää ihminen helposti lähtötelineisiin. Ei se maailma siitä parane, vaikka kuinka peukuttaisi oikeita asioita Facebookissa. Maailma muuttuu tehokkaalla toiminnalla. Ja sama pätee myös omaan elämään: Kauniit arvot ja unelmat jäävät tyhjiksi, jos ihmiseltä puuttuu kyky viedä ne käytäntöön.

Tyhjä suorittaja on tällaisen hipin vastakohta. Hänellä on rautainen itsekuri ja hän on tottunut tekemään työtä päämääriensä eteen. Hän ei ole pelkästään kova tekemään työtä, vaan myös strateginen: Hän miettii kahdesti miten hän parhaiten tavoitteeseensa pääsee. Siksi hän on tottunut menestymään: Kun hän asettaa tavoitteen, hän myös pitää huolta, että sen saavuttaa. Ayn Rand kuvaa häntä seuraavasti: ”Hän on mies [sic], joka ei koskaan hyväksy sitä, että toisilla olisi oikeus pysäyttää hänet. Hän asettaa päämääränsä ja etenee sitä kohden.”

Valitettavasti tällaisen ihmisen suorittaminen on onttoa, koska hän ei ole onnistunut löytämään niitä elämän päämääriä, jotka ovat oikeasti tavoittelemisen arvoisia. Hän saattaa pärjätä kilpailussa toisia vastaan, mutta hän kilpailee kokonaan väärissä asioissa. Voittaminen ei lopulta tee edes häntä itseään onnelliseksi. Kun vanhentuva bisnes-magnaatti itkee yksin kartanossaan, miksi ei ollut koskaan läsnä lapsilleen, on hän tyhjän suorittamisen uhri. Hänen rautainen tahtonsa on alistanut toisia ihmisiä, mutta liian myöhään hän tiedostaa, että se tahto alisti myös hänet itsensä. Hän tukahdutti liian pitkään ne elämänarvot, jotka olisivat voineet tehdä hänen elämästään kestävällä tavalla onnellisen.

Saamattoman hipin ja kylmän suorittajan välissä on se kaikkein onnettomin vaihtoehto: Ihminen jolta puuttuu sekä elämänhallinta että toimivat elämänarvot. Kutsun tällaista ihmistä onnettomaksi ihmiseksi kahdesta syystä. Ensinnäkin, jos elämästä puuttuu päämäärät ja hallinnantunne, johtaa tämä helposti ahdistukseen tai jopa masentumiseen. Hyvinvointimme on paljolti kiinni arvoistamme ja kyvystämme hallita elämäämme. Niiden puute vaarantaa onnellisuutemme.

Mutta samalla tällainen henkilö on onneton myös siinä mielessä, että hän ei ole syntynyt onnekkaiden tähtien alle. Sekä elämänhallinnan että elämänarvostuksen kyvyt ovat opeteltavissa olevia asioita. Mutta ne vaativat, että meillä on ympärillämme hyviä ihmisiä, jotka kykenevät nämä elämänohjeet meille omalla esimerkillään ja viisailla sanoillaan opettamaan.

Jotkut meistä ovat kuitenkin niin onnettomassa asemassa, että eivät ole saaneet elämän eväiksi kumpaakaan. Ehkä heidän vanhempansa olivat liian keskittyneitä omiin ongelmiinsa tai uraansa, tai vanhemmilta itseltään puuttui elämänhallinnan kyky, eivätkä he kyenneet antamaan jälkikasvulleen kannustavaa lapsuutta. Jokainen onneton ihminen on siis paitsi yksilöllinen tragedia, myös yhteisöllinen tragedia: Me yhteiskuntana olemme epäonnistuneet tämän ihmisyksilön kasvattamisessa. Me emme ole antaneet hänelle niitä eväitä, joiden avulla pärjätä tässä monimutkaisessa modernissa maailmassa, joka vaatii ihmiseltä aktiivista otetta ja kykyä itsenäiseen elämänhallintaan.

Mutta onnettoman ihmisen, saamattoman hipin ja kylmän suorittajan lisäksi on olemassa vielä neljäs tapa elää elämäänsä: Valonööri. Ja siksi innostuin niin kovasti Jane Duttonin puheesta. Vihdoinkin minulla oli sana kuvaamaan tätä elämäntapaa. Duttonin mukaan valonööri on ihminen, joka ”säteilee valoa ympärilleen. Hän on myönteisyyden ja myötätunnon majakka.” Valonööri on siis valon lähde, hänestä paistaa lämpö ja omaehtoisen myönteiset elämänarvostukset. Mutta valonööri–sanan jälkimmäinen osa viittaa insinööriin. Ja insinööriys tarkoittaa käytännöllistä fokusta ja kykyä tehdä todeksi niitä arvoja, joihin henkilö uskoo.

Valoisuus ilman insinööriä jää unelmoinniksi, mutta insinööri ilman valoa puurtaa turhien päämäärien eteen. Vain yhdessä heistä syntyy valonööri.

Puheen jälkeen riensin Duttonin puheille ja kerroin kuinka tuo yksi sana hänen puheessaan oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Kerroin myös, että näen hänet itsensä erityisen hyvänä esimerkkinä valonööristä: Näen että hänellä on hipin sydän, hän uskoo aidosti myötätunnon ja myönteisyyden voimaan. Mutta hän ei rämpytä kitaraa kotonaan, vaan on onnistunut luomaan omalle arvomaailmalleen tilaa yhdessä maailman johtavista business-yliopistoista. Hänen ansiostaan Yhdysvaltalaisten ja kansainvälisten yritysten johtoon kasvaa nuoria, jotka ovat tietoisia myötätunnon merkityksestä hyvän yrityskulttuurin rakentamisessa. Hänen ansiostaan saatamme siis huomenna nähdä aavistuksen verran inhimillisemmän yritysmaailman, jossa johtajat ovat aidosti kiinnostuneita myös siitä vaikutuksesta, mikä heidän yrityksellään on työntekijöidensä ja laajemman yhteisön elämään.

Myöhemmin oivalsin, että meillä on myös olemassa kansainvälinen palkinto, joka on räätälöity valonöörejä varten: Nobelin rauhanpalkinto. Sen saadaksesi ei riitä että olet tehokas, eikä riitä että sinulla on oikeat arvot. Nobelin rauhanpalkinto myönnetään niille ihmisille, joilla on sekä jalo ihmiskuntaa edistävä päämäärä että rautainen kyky saada tuloksia aikaan tämän paremman maailman aikaansaamiseksi. Eli Nobelin rauhanpalkinto myönnetään maailman parhaille valonööreille.

Valitettavan moni ihminen – erityisesti työssään – keskittyy liikaa suorittamiskysymykseen. Valtaisa määrä mies- ja naistyötunteja käytetään sen pohtimiseen, ”miten tehdään asioita paremmin.” Jos edes kuudesosa tästä ajasta käytettäisiin sen miettimiseen, ”miten tehdään parempia asioita” olisi ensinnäkin ihmisten oma elämä huomattavasti parempi. Mutta toiseksi, koko yhteisömme voisi paremmin. Sokean kehityshuuman sijasta aikamme kaipaa enemmän pohdintaa siitä, mikä kehitys on ihmiselle hyväksi. Ei siis riitä, että kehitämme omaa tai muiden kykyä saada asioita aikaiseksi. Tarvitsemme enemmän pohdintaa siitä, mitkä asiat todella ovat aikaansaamisen arvoisia. Maailma tarvitsee enemmän valonöörejä!

Kun olin Michiganissa poistumassa luentosalista, kuulin jonkun kutsuvan nimeäni. Käännyin ympäri: Jane Dutton riensi halaamaan minua ennen kuin lähdin. Me halasimme.

Edit: Tästä kevään 2014 kirjoituksesta jalostui lopulta keväällä 2015 ilmestyneen kirjani ’Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja’ johdanto-luku.