Category: Filska ja polska
Miten lottomiljoonilla saisi kestävää onnellisuutta?
Kalajoella eräs mies miettii tällä hetkellä mitä tekisi seitsemällä miljoonalla eurolla. Salaisiko hän voittonsa ja eläisi loppuelämänsä jatkuvasti peläten salaisuuden paljastumista ja miettien, miten rahaa voisi käyttää ilman, että ihmiset huomaavat? Vai tulisiko hän voittoineen julkisuuteen ja joutuisi kohtaamaan valtaisan naapurikateellisuuden ja loppuelämän jatkuvan rahanruinauksen? Molemmissa tapauksissa tuntuu, että lottovoitto tekee hänet enemmänkin ahdistuneeksi kuin onnelliseksi. Rahojen poislahjoittaminen tuntuisi vuorostaan nykyisessä arvomaailmassamme silkalta tyhmyydeltä.
Mitä jos miettisimme rahojen käyttöä siltä kannalta, mikä tekisi hänet kaikkein onnellisimmaksi? Onnellisuuden kannalta on tärkeätä ensinnäkin perusturvallisuus. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus, sairaanhoito ja perustoimeentulo pyritään yhteiskunnallisen turvaverkon kautta takaamaan kaikille, ei kovinkaan suurta rahamäärää perusturvallisuutta varten tarvita. Sanotaanko, että tätä varten miehen on hyvä maksaa asuntolainansa pois ja pistää muutama satatuhatta euroa sukanvarteen pahan päivän varalle. Tätä isompi summa ei kuitenkaan enää hänen onnellisuuttaan erityisesti lisää.
Toisaalta sitten kun muut asiat ovat kunnossa, voi itseään toteuttamalla lisätä onnellisuuttaan. Mies voi vihdoin toteuttaa matkustamiseen liittyvät unelmansa, ostaa kaikki tarvitsemansa harrastusvälineet, tehdä jotakin aivan älytöntä ja järjestää unohtumattomia juhlia ystävilleen. Jos oikein laveasti elää, tähän saa palamaan sellaiset puoli miljoonaa euroa loppuelämänsä aikana.
Mies voi siis loppuelämänsä aikana saada maksimissaan miljoonalla eurolla ostettua itselleen onnellisuutta siinä määrin kuin sitä rahalla kykenee ostamaan. Mitä hänen tulisi sitten lopuilla kuudella miljoonalla tehdä? Hänen henkilökohtaisen onnellisuutensa kannalta vastaus on selvä: antaa ne niille, jotka tarvitsevat rahaa häntä enemmän. Laaja tutkimuskirjallisuus nimittäin osoittaa, että ihmisen onnellisuuden kannalta sosiaalinen ulottuvuus on se kaikkein tärkein.
Kukaan naapuri ei ole hänelle enää kateellinen siinä vaiheessa kun hän säätiöittää kolme miljoonaa euroa ja ilmoittaa rahojen olevan kalajokelaisten apua tarvitsevien käytössä. Ei muuta kuin tutut ja tuntemattomat rahanruinaajat hakemusta kirjoittamaan, niin eiköhän säätiö tue eniten apua tarvitsevia runsaalla kädellä. Toiset kolme miljoonaa euroa hän voi sitten pistää esimerkiksi toiseen säätiöön, joka tukee hänelle mielekkäitä asioita:
syöpätutkimusta, kansanmusiikkia, kehitysmaan lapsia, juniori-pesäpalloa tai mitä tahansa, mikä hänelle itselleen on arvokasta.
Herätessään aamulla lottomiljonäärinä miehen ei tarvitse enää jatkuvasti miettiä miten salata voittonsa tai miten kestää naapureidensa kateutta ja rahanruinausta. Sen sijaan hän voi miettiä, että kyseisenäkin päivänä hän itse elää onnellista elämää ja hänen rahansa mahdollistavat paremman elämän myös suurelle joukolle kanssaihmisiä, jotka tämän vuoksi häntä arvostavat. Se jos mikä on kestävää onnellisuutta. Toivottavasti hänellä on
rohkeutta tehdä valintansa oman onnellisuutensa kannalta, ei vallitsevien itsekkyyttä korostavien talousnormien mukaisesti.
Juurtuminen
Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.
Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.
Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi Eric Weinerin haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.
Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.
Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja mediassa. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi. ’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?
Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.
Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.
Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.
Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.
Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi
Eric Weinerin
haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.
Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.
Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja
mediassa
. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi.
’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?
Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.
Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.
Onnellisuutta tasa-arvolla, ei talouskasvulla
Pekka Mykkänen kirjoittaa Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla (24.5) onnen taloustieteestä, joka on noussut esiin uutena poliittisena vaihtoehtona erityisesti Britanniassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa ja pikkuhiljaa myös Suomessa. Kirjoituksessaan hän hämmästelee sitä kuinka bkt:n kasvu ei ole enää useaan vuosikymmeneen lisännyt onnellisuuttamme ja kannustaa ottamaan onnellisuustutkimukset poliittisen päätöksenteon välineiksi.
Hänen kiintoisia avauksia tekevä kirjoituksensa kaipaa kuitenkin erään tarkennuksen. Mykkänen toteaa, että keskimäärin rikkaissa maissa asuu onnellisempia ihmisiä kuin köyhissä maissa. Tästä hän vetää sen johtopäätöksen, että politiikkojen ei pidä luopua taloudellisen kasvun tavoittelusta. Tämä on kuitenkin vain puoli totuutta. Rikkaat maat tosiaan ovat keskimäärin onnellisempia kuin köyhät maat, mutta tietyn tulotason jälkeen tämä talouden ja onnellisuuden välinen yhteys katkeaa. Karkeasti arvioituna voidaan sanoa, että sen jälkeen kun bruttokansantuote per asukas ylittää 25.000$ ei taloudellinen kasvu enää kasvata onnellisuutta. Kansakunnan henkisen hyvinvoinnin kannalta Suomenkin talouden myllyt ovat siis jauhaneet tyhjäkäynnillä jo muutaman vuosikymmenen.
Mikä sen sijaan vaikuttaa kansakunnan keskimääräiseen onnellisuuteen myös rikkaiden maiden keskuudessa, on tasainen tulonjako. Kirjassaan
Spirit Level – Why Equality is Better for Everyone
Wilkinson & Pickett osoittavat, että maailman 20 rikkaimman maan joukossa tulonjaon tasaisuus vaikuttaa positiivisesti paitsi keskimääräiseen onnellisuuteen, myös esimerkiksi eliniänodotteeseen ja ihmisten kykyyn luottaa toisiinsa. Isot erot rikkaiden ja köyhien varallisuuden välillä vuorostaan lisäävät laajaa joukkoa sosiaalisia ongelmia kuten lapsikuolleisuutta, henkirikoksia ja huumausaineiden käyttöä.
Me suomalaiset olemme niin onnellisia, että kuulumme näiden kahdenkymmenen rikkaimman maan joukkoon. Tämän vuoksi on aika tiedostaa, että talouskasvun tie kohti onnellisuutta on kuljettu loppuun. Jos aidosti haluamme edistää kansalaistemme onnea, olisi meidän sen sijaan keskityttävä rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kaventamiseen. Tämä kuilu on valitettavasti maassamme kasvanut viimeiset parikymmentä vuotta. Ainoata kestävää onnellisuuspolitiikkaa poliittisilta päättäjiltämme olisikin talousmittareiden tuijottamisen sijasta pyrkiä takaamaan, että kaikilla olisi tasa-arvoiset edellytykset onnelliselle elämälle.
Polkuja arvokkaaseen elämään
Kaikki ihmiset haluavat elää hyvän elämän. Näin uskon. Mutta mistä hyvä elämä koostuu? 2000-luvun kulttuuri huutaa korvaamme, että onnellinen elämä on hyvä elämä. Tähän en usko. Toki onnellinen ja hyvä elämä usein elävät käsi kädessä. Silti uskon itse asiassa päinvastoin, että joissakin tilanteissa onnellisen elämän tavoittelu voi jopa olla hyvän elämän este.
Ajatellaan aluksi yksilöä, jolla jostakin aivokemiallisesta häiriöstä johtuen on krooninen serotoniinivaje aivoissaan. Hänen olemuksensa ja tuntemuksensa ovat enimmäkseen alakuloisia. Uskon, että tällaisen henkilön matka kohti hyvää elämää ei kulje onnellisuuden kiilto silmissä. Hän voi hakata päätään seinään erilaisten onnellisuusharjoitteiden kanssa vuosikausia, mutta kokea, että mitään ei tapahdu – alakulo pysyy. Hän voi jopa katkeroitua muille, onnellisuuden syntymälahjaksi saaneille ihmisille.
Yhtä vaikea lähtötilanne voi olla ihmisellä, jolla on takanaan rikkinäinen lapsuus. Jos elämän traagisuus on painanut liian raskaan jäljen hänen pieniin hartioihinsa, ei hän ehkä koskaan voi löytää sitä jatkuvan hilpeyden tilaa, jota mainokset hänen kasvoilleen päivittäin sylkevät. Kannattaako hänen tällöin tuhlata ainutlaatuista elämäänsä onnen tavoitteluun?
Johtavat onnellisuustutkijat (ks. erityisesti
Lyubomirsky
) uskovat, että jopa 50% onnellisuudestamme määräytyy elämämme alkutaipaleella. Ihmiset jakautuvat Gaussin käyrää noudatellen onnellisuus-onnettomuus -janalle
ja jokainen yksilö aloittaa matkansa kohti onnellisempaa elämää eri kohdalta tätä janaa. Jos olet tämän janan häntäpäässä, niin matka iloa pursuavaan elämään voi osoittautua liian pitkäksi. On onnellisuus-fasismia väittää, että iloinen elämä on kaikille mahdollinen ja vain itsestä kiinni. Siinä onnellisuuden arjalaiset esittävät huonompiosaisille tovereilleen mahdottoman vaatimuksen.
Hyvän elämän elämistä ei rikkinäinen lapsuus tai huonot kortit onnen-lotossa kuitenkaan estä. Tie hyvään elämään voi nimittäin kulkea muutakin kuin hilpeyden polkua. Lopulta jokainen polku on yksilöllinen, ihmisen omien vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisesti määräytyneiden mahdollisuuksien kuva. Esitän kuitenkin neljä koeteltua polkua, jotka kaikki etenevät hyvää elämää kohti iloisuudesta piittaamatta.
Lähimpänä iloihin kytkeytynyttä elämää on uppoutumisen polku. Siinä yksilö etsii asioita, joissa hän on hyvä, joita hän tekee mielellään ja uppoutuu niihin. Seligman
kertoo ystävästään Len:istä, joka positiivisten tunteiden osalta kuuluu pohjimmaiseen viiteen prosenttiin amerikkalaisista. Viiden vuoden terapia ei tätä asiantilaa muuttanut. Silti hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt itselleen työn, jossa aika pysähtyy, johon hän voi uppoutua täysin. Tämä on siis
flow-
pohjainen elämä; jossa tuntuma hyvästä elämästä rakentuu tekemisen kautta.
Seuraava hyvän elämän malli on elämä läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen on syvemmin sosiaalinen olento kuin mitä nykyaikamme individualismissaan suostuu tunnustamaan. Hyvä elämä ei välttämättä vaadi paljoa, vain uppoutumisen elämään niiden ihmisten kanssa, jotka ovat itselleen rakkaita. Tällainen rakkaudentäyteinen elämä on usein myös onnellinen elämä sillä ihmissuhteet ovat yksi kestävimmistä ilon lähteistä. Mutta voidaan nähdä myös tilanteita, jossa onnellisuus ja rakkaus ovat ristiriidassa. Ajatellaanpa, että olet kahdeksankymppinen ja aviosiippasi, joka on ollut rinnallasi viisikymmentä vuotta, on sairastunut Alzheimeriin. Katsot kuinka rakkaasi hiljalleen hiipuu; ei lopulta enää edes tunnista sinua. Silti hoivaat häntä rakkaudella vuodesta toiseen, saatat hänet lopulta hautaan. Tässä yhteydessä ei tunnu oikealta puhua iloisesta tai onnellisesta elämänvaiheesta. Mutta tässä voidaan ehdottomasti puhua arvokkaasta elämänvaiheesta.
Kolmas polku hyvään elämään löytyy itseään suuremman päämäärän palvelemisesta. Tämänkaltaisessa merkityksellisessä elämässä ihminen löytää jonkin niin ison asian, että hän on valmis antamaan koko elämänsä sen edestä. Traagisimmillaan tämä valmius uhrata itsensä päämääränsä eteen johtaa konkreettisesti marttyyrikuolemaan. Parhaimmillaan yksilö onnistuu ponnistelujensa kautta edistämään koko ihmiskunnan mahdollisuuksia elää hyvää elämää. Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa on paljon tämänkaltaisia ihmisiä, mutta niin on ihan arkisissa puurtajissakin – peruskoulun opettajissa, sairaanhoitajissa, palomiehissä tai jopa kunnallispolitiikoissa. Olennaista on syvä sitoutuminen johonkin ihmistä isompaan asiaan.
Viimeisenä polkuna voisi pitää jonkinlaista egon unohtamisen tietä. Tässä ristiriita itsen ja maailman välillä ratkaistaan heittäytymällä elämän virtaan ja hyväksymällä kaikki mitä tapahtuu sellaisena kuin se on. Tavoitteena on jonkinlainen
pakoton oleminen
ja sisäinen rauha. Pisimmälle tämä polku on viety itämaisessa viisaudessa; buddhalaisuudessa, taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa. Tällaisia hiljaisen onnen edustajia on kuitenkin myös itämaisen munkkilaitoksen ulkopuolella. Heitä on keskuudessamme, maaseudulla ja pääkaupungissamme. He eivät vain tee numeroa itsestään, eivät meuhkaa ja työnny valokeilaan. Siksi emme tätä kestävän onnen muotoa useinkaan havaitse ennen kuin tutustumme johonkin tämänkaltaiseen henkilöön paremmin ja löydämme sen rauhallisen tyytyväisyyden, jota he koko olemuksellaan säteilevät.
Miten elää hyvä elämä? Esittelemäni neljä tapaa ovat yksi tapa hahmottaa kysymystä, mutta eivät varmastikaan koko totuus. Yksilö voi rakentaa elämänsä arvokkuuden monista kauniista palasista, ratkaisut riippuvat hänen elämästään ja arvoistaan. Monet näistä poluista hyvään elämään ovat vuorattuja iloisilla olotiloilla, mutta monet myöskään eivät ole. Tuomalla näitä erilaisia polkuja esiin haluan murtaa naiivin iloisuutta korostavan onnellisuuden muodon hegemonian ihmiselämän keskeisenä sisältönä. Uskon, että ihmisen ei tule – eikä hänen lopulta edes kannata – ajatella elämäänsä kapeasta onnellisuusperspektiivistä. Kestävämpää ja kauniimpaa on pyrkiä löytämään oma tapansa elää hyvä ja arvokas elämä. Silloin elämä ei ole vain iloinen, vaan myös lämmin.
Irti onnen etsinnästä – Hyvän elämän palasia
”Ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen.” Nämä Martti Lindqvistin sanat osuivat asian ytimeen, kun pohdin alkuviikosta
Laurin
kanssa vetämäämme työpajaa onnellisuudesta informaatioverkostojen opiskelijoille. Tilaisuuden jälkeen minulla oli tunne, että jotakin olennaista jäi sanomatta. Marttihan sen sitten sanoi.
Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Näin aikakautemme meille julistaa. Ja tarjoaa sepille työkalut. Miten voisimmekaan olla onnellisia harrastamatta astanga-yogaa, syömättä goji-marjoja, käymättä bodypumpissa? Täydellinen onni täydellisessä ruumiissa. Self help-kirjojen hyllymetrit hyökyvät kirjakaupassa onnen avaimia. Täydelliset perheet hymyilevät meille mainoksissa vihjaten tarjoamansa tuotteen olevan oikotie onneen. Olemme valmiita kouluttamaan itsestämme kilpailukykyisiä, puurtamaan pitkää työpäivää, harrastamaan hampaat irvessä. Kokemaan elämyksiä enemmän, isommin, kauempana. Kaiken me olemme valmiita antamaan onnemme edestä!
Mutta onko tämä onnellisuuteen tuijottava kulttuuri lopulta tie onneen? Entä jos juuri onneen keskittymällä kadotamme sen? Voisiko olla niin, että onnellisuudesta on tullut kulttuurimme pakkopaita; muotti johon jokaisen on sopeuduttava. Sinun velvollisuutesi on olla onnellinen, muuten olet huono ihminen! Ja onnettomuutesi on oma vikasi. Näinkö kulttuuri meille huutaa? Siksikö juoksemme onnen perässä niin kiivaasti, että emme ehdi katsoa ympärillemme ja huomata sitä lämpöä, joka ympärillämme jo on? Kirjassaan Keskeneräisyyden puolustus eetikko ja inhimillisyyden puolestapuhuja Martti Lindqvist ajattelee juuri näin. Aikamme on tehnyt meistä ’onnellisuuden tuotantokoneita’, kuten eräs opiskelija työpajassa osuvasti totesi.
Onneen tuijottamisen haitallisuudesta antaa hyvän esimerkin Eric Weiner, joka kirjassaan Geography of Bliss kiertää maailmaa pyrkien ymmärtämään eri maiden onnellisuutta. Yhdysvalloissa hän tapaa pariskuntia, jotka ovat tarkan analyysin perusteella löytäneet parhaimman asuinpaikan koko maassa. Siellä he sitten elävät onnellisina jo toista vuosikymmentä. Mutta kun Eric kysyy ’Is this place home?’ menevät vastaajat hiljaiseksi. He eivät halua sanoa niin, koska eivät halua juurtua. Vieläkin he pitävät jatkuvasti silmänsä auki, josko jostakin löytyisi vielä parempi paikka asua. Mutta eikö onnellisuuden mahdollisuus mene heiltä ohi juuri sen takia, että he jatkuvasti pyrkivät sitä optimoimaan? Eivätkö he olisi onnellisempia, jos uskaltautuisivat heittäytyä omaan elämäänsä mukaan, hyväksyä talonsa kodikseen ja elää siellä onnellisina elämänsä loppuun – kuolemaan – asti.
Onnellisuus on lopulta aina tässä ja nyt. Porkkanan perässä elämänsä lävitse juoksevan hevosen olisi aika levähtää ja huomata, että niityllä voi oleilla myös kiireettömästi. Jos onni on tavoitteiden saavuttamista, eikö onnellisin ole se, joka luopuu kaikista tavoitteista. Hän on jo maalissa. Tyytymisessä on onnen siemen. Olkaamme itsellemme lempeitä, älkäämme vaatiko liikaa. Emme kuitenkaan voi hallita kaikkea elämässämme. Lopulta maailma saavuttaa meidät juoksimmepa kuinka kovaa tahansa. Siksi meidän on etsittävä kestävää onnea sisältämme, siitä että olemme tyytyväisiä itseemme tässä ja nyt, myös hetkinä jolloin emme tee mitään. Niin kauan kuin onnemme on ankkuroitunut ulkoiseen maailmaan, on se katoavaista. Kun se kumpuaa sisältämme, olemme satamassa.
Onnea kannattaa ehkä etsiä sisältä eikä ulkoa, mutta kaikkihan me haluamme olla onnellisia, eikö vain? Näin voi joku onnen kiivas etsiä kysyä. Mutta voidaanko ihmistä sittenkään ymmärtää vain onnen tavoittelun kautta. Mieleeni tulee Nelson Mandelan elämä. Mies antoi elämänsä rotusorron vastaiselle taistelulle ja vietti vankilassa 27 vuotta elämästään. Tästä huolimatta hän valtaan päästyään saarnasi anteeksiannon sanomaa. Vastaavalla tavalla monet muutkin suurisydämiset Aung San Suu Kyistä lähtien ovat päätyneet tielle, jota määrittää taistelu paremman huomisen puolesta. Kun haluamme ymmärtää heidän elämäänsä, ei onnen etsiminen tunnu tavoittavan sitä, mistä heidän elämässään oli kyse. Heidän elämässään tuntui olevan kyse jostakin suuremmasta kuin onnesta.
Lopulta mietin, kannattaako omaa onnellisuutta edes liikaa tuijottaa? Olisiko parempi vain keskittyä niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi ja antaa onnen tulla siinä sivussa, jos se on tullakseen? Oppia tuntemaan itsensä ja omat arvonsa. Elää elämäänsä niin, että nämä arvot tulevat todeksi omassa elämässä ja toiminnassa. Ottaa johtotähdekseen oman elämän arvokkuuden, ei niinkään sen onnellisuutta. Voi olla, että tällaisessa elämässä, jossa pääosaa eivät näyttelisi egoistiset tarpeemme, vaan sydämemme ääni, onni hiipisi päällemme kuin varkain, sivuovesta salaa halaten.
Mainonta – koukuttaa mennen tullen
Sitä huomaa tulleensa vanhaksi, kun joutuu vahvan moraalisen
tuohtumuksen, suorastaan raivon partaalle, kun kadulla kohtaa uutta
teknologiaa. Puhun tietenkin uudesta Digiscreenistä, joka julistaa
’
koukuttavansa mennen tullen
’ raitiovaunuissa ja metroissa. Näin on taas yksi julkinen tila pyhitetty mainonnan manipulatiiviselle kouralle.
Miksi näin tuohduin? Toki mainokset ovat jo pitkään saastuttaneet kaupungin kaikki julkiset tilat. Mutta tämä uusi liikkuvaan kuvaan perustuva mainonta on huomattavasti vakavampi ilmiö. Ihminen on biologinen olento, joka luontaisesti reagoi liikkuviin objekteihin. Halusimmepa tai emme, liikkuvat asiat näköpiirissämme vangitsevat huomiomme. Aiemmin mainonta kaduilla ja julkisissa liikennevälineissä on ollut passiivista, katso minua jos tahdot. Uusi mainonta on agressiivista, se pakottaa meidät tuijottamaan itseään. Ilmiö on verrattavissa siihen, että prostituoidut – joita tätä nykyä ei katukuvassa näy – alkaisivat esitellä myyntitavaraansa metroissa ja busseissa. Ei tee mieli katsoa, mutta vaikeata on olla asiaa huomioimattakaan.
Miksi sitten vihaan mainontaa niin paljon? Syitä on kolme: Ensinnäkin mainonnan funktio on luoda ihmiselle tarpeita eli tehdä ihmisistä tyytymättömämpiä nykyiseen elämäntilaansa. Se pyrkii siis – by definition – tekemään meistä onnettomampia. En ymmärrä miksi tällaista ihmisiä vahingoittavaa saastetta sallitaan ilman poliittista keskustelua sen tuhovoimasta. Toiseksi mainonta oikeasti vaikuttaa meihin. Sosiaalisena eläimenä toiset ihmiset – todelliset tai TV:stä tutut – vaikuttavat ihmiseen ja hänen maailmankuvaansa hyvin syvällä tavalla. Jos yksilö väittää, että mainonta ei häneen vaikuta, hän pettää itseään. Valtaosa mainonnasta ei edes pyri muuttamaan maailmankuvaamme järkemme kautta, koska se on epätehokasta ja sitä ihminen kykenee kontrolloimaan. Se vaikuttaa meihin tunteen ja intuition tasolla. Tätä vaikutusta emme kykene koskaan kokonaan eliminoimaan, koska se tapahtuu tietoisen mielemme ulottumattomissa. Tämän vuoksi suomalaiset TV-mainostajat ovat valmiita käyttämään
207 miljoonaa euroa vuodessa
ihmisten manipuloimiseen.
Suorastaan raivostuttava on kuitenkin se viesti, jonka liikkuvan mainonnan tuominen julkisiin välineisiin luo: Älä pysähdy ajattelemaan, älä kohtaa itseäsi ihmisenä. Passivoidu, turruta aivosi pehmeään sontaan. Kadota inhimillisyytesi, kykysi toimia itsenäisenä ihmisenä. Muutu enemmän impulsiiviseksi automaatiksi, jota mediaviestit ohjaavat. Johtava flow-tutkija Mihalyi Csikszentmihalyi on tutkimuksissaan huomannut, että kaikkein passiivisimmassa ja turrutetussa tilassa ihmiset ovat nimenomaan televisiota katsoessaan.
Kaksi tuntia 53 minuuttia
passivointia vuorokaudessa ei näköjään pidetä ihmiselle riittävänä päiväannoksena. Halutaan pitää huolta, että kansalaiset eivät erehdy ajattelemaan edes työ- tai kauppamatkallaan. Kyky ajatella itsenäisesti erottaa meidät ympäristöönsä reaktiivisemmin liittyneistä eläimistä. Miksi hyväksymme sen, että ihmisyys meistä yritetään tietoisesti tuhota?
Törkeintä asiassa on se, että aikamme arvoilmapiirissä tällaista toimintaa ei tarvitse edes näennäisesti perustella millään ihmiskunnan hyvään liittyvällä argumentilla. Sen sijaan
Digimedia
avoimesti ja röyhkeästi mainostaa olevansa ”uusi ennennäkemättömän koukuttava mainospaikka raitio- ja metrovaunuissa.” Kun koukuttavuus on hyve, jota voidaan käyttää peittelemättömänä myyntiargumenttina, ollaan jo vaarallisen lähellä
Fahrenheit 451 – maailmaa
. Vielä pelottavampaa on se passiivisuus, joka tällaista toimintaa ympäröi. Ei poliittista keskustelua aiheesta, ei asiaa vastustavaa kansalaisliikettä. Pelkään, että tämä uuden mainospaikan luominen on nähty pelkästään teknisenä toimenpiteenä, jota ei tarvitse edes alistaa demokraattisen päätöksenteon alaisuuteen. Olemme ikäänkuin hyväksyneet itsestäänselväksi osaksi ’edistystä’ mainonnan tunkeutumisen yhä useammalle elämänalueellemme.
Itsepuolustuksena addiktoivaa liikkuvaa kuvaa vastaan ostin juuri
vekottimen
, jolla voi edes pienessä määrin taistella tätä oleskelutilojen liike-saastuttamista vastaan. Se toivottavasti hillitsee raivoani sen verran, etten ala jollakin kättä pidemmällä hakkaamaan palasiksi näitä seiniemme saatanoita.
Kahdeksan Surmanluotia – Mistä johtuu suomalainen väkivalta?
Aina, kun tapahtuu jokin silmitön väkivaltatapaus –
Prismassa
tai
Kauhajoella
,
Kouvolassa
tai vaikkapa
Nekalassa
, jäävät ihmiset äimän käkenä ihmettelemään miten tämä on mahdollista, että miten joku pystyy tuollaiseen? Juha Luukkosen ohjaama Kahdeksan Surmanluotia pyrkii vastaamaan juuri tähän kysymykseen. Suosittelen käymään Lahdessa, teatteri
Vanhassa Jukossa
, katsomassa miten mies hiljalleen murentuu työssä käyvästä perheenisästä ihmisraunioksi, joka ei hallitse omaa elämäänsä eikä omia tekojaan.
Tarinasta opimme, että kukaan ei muutu päivässä murhaajaksi. Tavallisesti taustalla on vuosikausia jatkunut luhistumisen ja masennuksen prosessi. Tämä pätee myös Suomea kohauttaneisiin surmatöihin. Samalla käy selväksi, että silmitön väkivalta on lähes aina jonkin oman pahan olon purkautumista; uhri sattuu vain kohdalle juuri sillä hetkellä kun oma paha olo on kaikkein sietämättömin. Tästä seuraa, että väkivaltaiset purkaukset olisivat estettävissä, jos ahdistuneita osattaisiin ajoissa auttaa, ennen kuin sisältä kalvava hiljainen tuska on kasvanut niin suureksi, että itseen tai muihin kohdistettu väkivalta on ainoa keino paeta sisäistä todellisuutta.
Pitäisikö meidän siis pyrkiä muuttamaan jotakin Suomessa? Voidaanhan näes argumentoida, että kyse on vain yksittäistapauksista – yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä – eikä niistä pidä tehdä mitään yhteiskunnallisia johtopäätöksiä. Vähintään yhtä mahdollista kuitenkin on, että jos jotkin rakenteelliset seikat olisivat yhteiskunnassamme eri lailla, ei näitä äärimmäisen pahoja tekoja olisi niin paljon. Täysin niitä ei varmaankaan voida estää – jotkut osaavat kärsiä niin hiljaa ettei heidän kuiskaavaa hätähuutoaan kukaan huomaa – mutta monia voitaisiin varmaankin auttaa ajoissa.
Mitä sitten voisimme tehdä toisin? Lähtökohtana yhteiskunnan rakentamisessa täytyy olla inhimillisen heikkouden tunnustaminen. Osa meistä on herkempiä maailmalle, osa meistä kestää vähemmän vastoinkäymisiä. Heikkous voi johtua synnynnäisistä seikoista tai rikkinäisestä lapsuudesta. En kuitenkaan usko ikinä päästävän sellaiseen tilaan, jossa jokainen suomalainen on personal trainereiden avulla piiskattu vahvoiksi ja vastoinkäymisille nauraviksi elämänuskoa uhkuviksi yli-ihmisiksi. Yhteiskunnalliset ja yhteisölliset olot vaikuttavat siihen, kuinka paljon pahoinvoivia ihmisiä on, mutta meillä tulee aina olemaan ihmisiä, jotka masentuvat ja voivat pahoin.
Mielestäni on siis turha keskustella siitä ovatko alkoholisoituneet ihmisrauniot tai narkomaanit itse syypäitä tilaansa. Kaikille elämän korttipakka ei jaa samoja kortteja. Yhteiskunnan hyvyys mitataan katsomalla miten se kohtelee heikoimpiaan. Hyvinvointiyhteiskuntana meillä on mielestäni velvollisuus auttaa heitä, jotka herkimmin oireilevat. Yhteisöllisen velvoitteen lisäksi voidaan kuitenkin vedota myös ihmisten itsekkyyteen. Tosiasia on, että panostamalla enemmän esimerkiksi mielenterveysongelmien hoitoon ja ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön, olisi osa
Keravan puukkosurman
kaltaisista teoista saatu estettyä. Ei varmastikaan kaikkia, mutta osa. Kysymys on, kuinka moni suomalainen olisi valmis esimerkiksi maksamaan erityistä mielenterveysveroa, jos olisi syytä olettaa, että edes yksi tällainen viattomien tappamistapaus saataisiin estettyä? Kuinka paljon olisimme yhdessä valmiit maksamaan, jotta kukaan meistä ei joutuisi sokean väkivallan uhriksi?
Yhteiskunnalliset ratkaisut voivat kuitenkin vain osittain parantaa tilannetta. Mikään määrä palkattuja mielenterveystyöntekijöitä ei voi korvata sitä inhimillistä tukea ja lämpöä, jota ihmiset voivat toisilleen arkisissa ihmissuhteissaan tarjota. Olen yhä taipuvaisempi ajattelemaan, että hyvinvointivaltio ei ole vain rakenteellinen asia. Se on ennenkaikkea yhteisöllinen asia: se vaatii toimiakseen yhteisön jonka jäsenistöstä valtaosa uskoo siihen ja toteuttaa sen sanomaa arkisissa teoissaan. Pahat teot kiertävät; raiskatun lapsesta tulee koulukiusaaja, pahoinpidelty kyynistyy ihmissuhteissaan. Mutta myös hyvät teot kertautuvat; iloisesti hymyilevä bussikuski saa meidät auttamaan lastenvaunut ulos bussista, naapurin tädin voimauttama koulukiusattu päättää ryhtyä aikuisena terapeutiksi. Näin jokainen meistä uusintaa arjen valinnoillaan vallitsevaa yhteisöllisyyden mallia. Meidän keskinäinen suhtautuminen toisiimme, joka tulee näkyväksi arkisissa elämänvalinnoissamme, lopulta määrää sen kuinka hyvä tai paha yhteisömme yksittäisille ihmisille on. Mitkään muodolliset turvaverkot eivät riitä, jos itse olemme yhteisönä valmiita unohtamaan lähimmäisemme.
Tämän vuoksi olemme jokainen henkilökohtaisesti omien tekojemme kautta vastuussa siitä, kuinka paljon yhteisössämme esiintyy pahaa oloa ja kuinka paljon siellä esiintyy väkivaltaa. Väkivaltaan on ennen kaikkea vastattava hyvällä: olemalla entistäkin valmiimpi ylläpitämään niitä rakenteita, jotka väkivaltaa estävät ja pyrkimällä entistä enemmän olemaan hyvä ihminen kaikille kohtaamilleen ihmisille.
Mitä on raha? Mihin me sitä tarvitsemme? Mitä jos se olisi erilainen?
Mitä raha oikeastaan pohjimmiltaan on? Minkälainen järjestelmä sen ympärille rakentuu? Näitä ikuisuuskysymyksiä kutkutti, kun katsoin
’Money as Debt’-dokumentin
ja kun uuden vuoden Skandinaavia-reissulla tutustuin Tukholmassa
Kungliga Myntkabinettetissa
. Rahan historia tuli tutuksi Lydian Kroisoksen painattamista kolikoista aina maailman ensimmäiseen* moderniin pankkiin, Stocholm-bankkeniin, joka toimi vuosina 1681-88 ennen kuin meni konkurssiin ja johtaja tuomittiin kuolemaan.
Mitä raha on? ”Arvon mitta ja vaihdon väline” vastasi Rölli-peikko aikanaan. Vastaus pitää paikkansa, mutta ei vielä kerro miten raha onnistuu nämä tehtävänsä täyttämään. Pohjimmiltaan raha on
luottamusta
. Luottamusta siihen, että kyseinen välikappale – oli se sitten, metallia, paperia tai bittejä – säilyttää arvonsa muiden ihmisten silmissä siihen asti, että vaihdan sen jälleen johonkin tavaraan tai palveluun.
Mitä raha mahdollistaa? Se mahdollistaa vaihtosuhteen irrottamisen henkilökohtaisista suhteista. Vaihtokaupassa molempien osapuolten piti vaihtaa tavaransa samaan aikaan, jollei heidän välinen henkilökohtainen luottamussuhde luonut varmuutta toisen myöhemmästä takaisinmaksusta. Luottamuksemme rahaan mahdollistaa fyysisesti, sosiaalisesti ja ajallisesti erilliset vaihtotapahtumat. Saan rahaa laitokselta vastineeksi työpanoksestani. Tämän rahan maksan kuppilaan vastineeksi oluttuopeista. Raha tekee siis kasvottoman vaihdon mahdolliseksi. Pienet keräilijä- ja maatalousyhteisöt tulivat toimeen ilman sitä, mutta monimutkaiset kaupunkiyhteisöt, joissa iso osa väestöstä toimii muualla kuin alkutuotannossa, tarvitsevat luotettavan vaihdon välineen toimiakseen. Raha on siis välttämätön rakenteellinen tekijä moderneissa yhteiskunnissa.
Miksi luotamme rahan arvoon? Aikanaan raha oli arvokasta, koska siinä oleva metalli oli arvokasta. Aluksi paperiraha oli arvokasta, koska sen julkaissut pankki oli sitoutunut tarjoamaan sen arvoa vastaavan määrän kultaa keskusvarastostaan. Nykyään raha ei ole sidottu mihinkään todelliseen. Se on arvokasta vain, koska me kaikki uskomme sen olevan arvokasta ja uskomme, että muutkin uskovat sen olevan arvokasta. Me uskallamme luottaa sen arvoon, koska sen ympärille on rakentunut valtava instituutio pankkeineen, keskuspankkeineen ja valtiontakauksineen, jotka kaikki pyrkivät estämään sen arvon romahduksen.
Mistä rahaa syntyy? Keskeinen nykymenon mahdollistava innovaatio rahajärjestelmässä on lainoitus. Pankit voivat harkintansa mukaan lainata rahaa jopa yhdeksän kertaa enemmän kuin mitä niissä on talletuksia. Kun pankki myöntää lainan, se ei siis ota rahoja tililtään, vaan se yksinkertaisesti luo uutta rahaa maailmaan.
Tämän ansiosta Matti Meikäläinen voi marssia pankkiin ja jos hänellä on esittää tarpeeksi uskottava tarina, voi hän saada puoli miljoonaa euroa visionsa toteuttamiseen. Tämä mahdollisuus saada rahaa tänään omia tulevaisuuden tienestejä vastaan on keskeisesti vauhdittanut yhteiskuntamme teknistä ja taloudellista kehitystä. Ilman sitä eläisimme huomattavasti vaatimattomammissa taloissa, omistaisimme paljon vähemmän elämää helpottavia tavaroita ja tulevaisuutemme olisi paljon enemmän riippuvainen vanhempiemme varallisuudesta.
Jonkinlainen rahankaltainen vaihdon väline on siis elimellinen osa kompleksista yhteiskuntaa. Mutta voisiko raha olla joiltakin osin erilainen kuin nyt, ja silti palvella yhteiskuntaa? Heitetäänpä ilmoille siis muutama vaihtoehtoinen vaihdon väline.
Mielenkiintoisen vaihtoehdon tarjoaa niin sanottu ’
negatiivisen koron raha
’. Nykyjärjestelmä on rakennettu siten, että rahan pitäminen säästössä tuottaa korkoa, mutta mitäpä jos raha polttelisi näpeissä, koska sen arvo alenisi hiljalleen, mutta vääjäämättä. Raha ei voisi maata hyödyttömänä tilillä, vaan ihmisillä – ja vielä enemmän pankeilla ja yrityksillä – olisi suurempi halu käyttää sitä, joka johtaisi rahan nopeampaan kiertoon ja sitä kautta suurempaan tuottavuuteen ja työllisyyteen. Ajatusta on sovellettu käytäntöön paikallisrahoina monia kertoja viimeisen sadan vuoden aikana. Jännittävää kyllä, viime aikoina teema on noussut vakavaan
keskusteluun
ja asiasta ovat alkaneet kiinnostua myös keskuspankit. Ruotsin keskuspankki on
tiettävästi
ensimmäinen pankki, joka muutti ohjauskorkonsa lievästi negatiiviseksi. Jos negatiivisesta korosta tulisi yleinen standardi, voisi se muuttaa rahamarkkinoiden dynamiikkaa huomattavasti.
Toiseksi olen miettinyt, että nykyjärjestelmässä rahaa luodaan lainaa vastaan, joka tarkoittaa, että rahan luominen jakautuu hyvin epätasaisesti yhteiskunnassa. Miksei voitaisi kehittää nykyjärjestelmän rinnalle jonkinlaista ’inhimillistä vaihtovälinettä’. Sitä ei luotaisi velkaa ottamalla, vaan sen sijaan jokainen kansalainen olisi oikeutettu esimerkiksi 365 yksikköön kyseistä valuutta vuodessa, jotka ilmestyisivät tilille yksi kerrallaan päivittäin. Tätä valuutta sitten voisi käyttää normaalisti ostamiseen ja sillä olisi jokin vaihtokurssi suhteessa ’normaaliin’ rahaan. Ideana olisi kuitenkin, että sen syntymekanismi takaisi jokaiselle kansalaiselle tietynsuuruisen perustulon. Lisäksi se ohjaisi ihmisten toimeliaisuutta enemmän erilaisia ihmisiä tasaisesti hyödyttävien tuotteiden ja erityisesti palveluiden kehittämiseen.
Tämänkaltaista valuuttaa voisi kehittää vielä edelleen esimerkiksi säätämällä, että jokaisessa transaktiossa se menettäisi hivenen arvostaan. Tällöin kyseinen valuutta tasoittaisi myös tehokkaasti rahan keskittymistä tiettyihin käsiin ja näin kaventaisi tulonjakoa. Tästä voisi vielä tehdä sellaisen sovelluksen, että puhtaassa palvelutransaktiossa arvo ei alenisi toisin kuin tuotteiden myynnissä. Tämä ohjaisi ihmisiä enemmän palveluntuottamiseen ja vähemmän tavarantuottamiseen, mikä olisi ekologisesti perusteltua.
Tässäpä nyt siis ensinnäkin vähän pohdintaa rahan perusolemusta. Lopussa sitten muutama villi heitto, joiden kaikkia seurauksia ei todellakaan ole pohdittu lävitse. Vieläkin radikaalimmin erilaisia rahajärjestelmiä voisi varmaan keksiä. Lisäksi nykyinen tekninen kehitys voisi mahdollistaa monia sellaisia visioita, jotka aiemmin ovat kaatuneet käytännön toteuttamisen mahdottomuuteen. Elektroninen raha avaa ovet monille tempuille, joita käsin kosketeltava raha ei sallinut. Jännittävämpiä spekulaatioita en nyt kuitenkaan keksinyt. Raha on jotenkin simppeli, mutta silti varsin kimurantti asia. Sen olemukseen liittyvien perusasioiden, saatikka sitten dynamiikan, pohtimisessa meinaa mieli nyrjähtää.
*Museo on ruotsalainen, joten saattaa olla, että historiaa on katsottu sini-keltaisten silmälasien lävitse.
Tammikuun kihlaus, nuorison yksilöllisyys ja työväenliikkeen tulevaisuus
Tammikuun kihlauksesta on tänään 70 vuotta. Tuolloin ”muurattiin suomalaisen sopimusyhteiskunnan keskeinen kivijalka” (Lauri Ihalainen, HS 23.1). Siirryttiin aikaan, jolloin työntekijöiden joukkovoima kanavoitui ammattiliittojen kautta neuvottelupöytään, jossa työnantajat, työntekijät ja valtio tasavahvoina toimijoina väänsivät kättä työehdoista. Työväenliikkeen neuvotteluvoimaan perustuikin paljon suomalaisen hyvinvointivaltion rakentuminen.
Nuo ajat ovat nyt kaukana. Nykynuorison korvissa luokkatietoisuus ja ammattiyhdistystoiminta kalskahtavat vanhojen ukkojen horinoilta. Ikäluokaltani puuttuu peruskäsitys siitä, miksi ammattiliitton kuulutaan. Eräskin tuttu kertoi kuinka hänen alallaan on lakko meneillään. Itse hän ei lakkoon osallistunut, koska ”enhän mä saa siitä edes rahaa kun en kuulu liittoon.” Lakkoon osallistumattomuus ei siis ollut mikään ideologinen valinta. Hänelle ei oikeasti vain edes tullut mieleen, että täytyisi jotenkin selittää miksi ei osallistu yhteiseen rintamaan.
Ylipäänsä kun olen kertonut tutuille liittyneeni ammattiliittoon, alkavat nämä aina pohtia eri liittojen työttömyyskassojen eroja. Asiaa katsotaan siis automaattisesti puhtaasti yksilöllisen edun näkökulmasta. Mieleen ei tule, että ammattiliittoon voisi liittyä joitakin ideologisia näkökohtia tai että ne joukkovoimallaan ajaisivat yhteistä asiaa.
Yksilöllisen vaikuttamisen maailmassa sellainen näyttäytyy käsittämättömänä. Ammattiliittoja ei siis mitenkään vastusteta, niitä ei vain ylipäänsä ymmärretä.
Samanaikaisesti puhutaan paljon työelämän murroksesta. Olemme siirtyneet uuteen talouteen, jossa tuotanto ei enimmäkseen kohdistu materiaalisiin asioihin, vaan merkityksiin. Ihmiset tekevät työtään ’epätyypillisesi’, löyhemmissä yhteisöissä, lyhyemmissä projekteissa, pätkätöinä. Yhä harvempi tekee sitä kahdeksasta neljään työtä, jota ammattiliitot vieläkin pitkälti pyrkivät puolustamaan. On siis helppo tehdä johtopäätös, että aika on ajanut ammattiliittojen ohitse.
Ongelmana on, että jos ammattiliitot menettävät merkityksensä, tarvitsemme jotakin tilalle. Ilman työväen jonkinlaista järjestymistä olemme epäsymmetrisen vallan tilanteessa ja yhteiskunta liukuu yhä enemmän yritysten etuja – ja vähemmän työntekijöiden etuja – ajavaksi. Merkkejä tästä liukumasta on jo nähty runsaasti viimeisten kymmenen vuoden aikana. Ratkaisua tulee mielestäni hakea kahdelta rintamalta:
Ensinnäkin uuden työn kasvavasta merkityksestä huolimatta iso osa ihmisiä toimii vielä perinteisen logiikan työsuhteissa. Heidän osaltaan on pyrittävä irrottautumaan yksilökeskeisestä elämänymmärryksestä, palata yhteisöllisemmän hyvän käsitykseen. Melkein kukaan ei nykyään koe kuuluvansa perinteiseen ’työväenluokkaan’. Tilalle pitäisi onnistua luomaan uusi kollektiivinen identiteetti, johon oman aikamme valkokaulustyöväki voisi samaistua.
Toiseksi, perinteisen ammattiliiton tavoitteet eivät kohtaa ’uuden työn’ piirissä toimivia. Heitä varten pitää kehittää uusia toimintamalleja ja -kanavia, joiden kautta heistä voi muodostua joukkovoima. Tätä varten uusi työelämä pitää ensiksi käsitteellistää. Toistaiseksi meiltä paljolti puuttuvat ne sanat, joilla puhua niistä kokemuksista joita ’uusi työ’ tuo mukanaan. Koska ymmärrys uuden työn luonteesta itsetsään on vielä hakusessa, ovat myös siihen sopivat kollektiivisen vaikuttamisen tavat vielä mysteeri. Tämänkaltaisesta toiminnasta minulla oli eilen ilo kuulla Akseli Virtaselta, heidän
possensa
ilmeisesti pyrkii juuri tähän uuden työn ja uusien vastarinnan muotojen artikuloimiseen.
Kaiken kaikkiaan onnistuin tässä nyt varmaankin vain artikuloimaan ongelman – työntekijöiden yksinäisyyden vaikuttajina – ja vihjaamaan mihin suuntaan pitäisi mennä. Vaikein kysymys, eli miten sinne päästään jäi vastaamatta. Miten luodaan uusi luokka-identiteetti tai miten luodaan kollektiivista voimaa vielä artikuloimatta olevan uuden työn sisällä? Nämä ovat isoja kysymyksiä, joihin en vastannut. En vastannut niihin lähinnä siksi, että en niihin vielä osaa vastata.
Uuskonservativismi: aikamme nouseva trendi
Elämme uuden ajan kynnyksellä. Inhimillisemmän ja vähemmän individualistisen ajan. Jonkinlaisena aikalaisanalyysinä tai keittöpsykohistoriana tarjottakoon todistusaineistoksi seuraava historiallinen kaari, jossa hegeliaanisen kauniisti teesi kohtaa antiteesin ja me, 2000-luvun nuoret, olemme synteesi.
Sodat, sotakorvaukset ja sen jälkeisestä puutostilasta nousu hitsasivat yhteen Suomen kansan. Tämän seurauksena 40- ja 50-luvuilla Suomessa oli vallalla aidosti yhteisöllisin sukupolvi. Kaveria ei jätetty, rakennettiin yhdessä parempaa tulevaisuutta kansakunnalle. Koskaan ennen tai jälkeen historiassa emme ole olleet yhtä voimakkaasti yksi kansakunta. Toki riitasointujakin esiintyi, itsekkyyttä, oman eturyhmän yksisilmäistä puolustamista ja yhteisestä veneestä pudonneita – mutta vähemmän kuin minään muuna aikakautena. Koskaan muulloin eivät koko kansakunnan etu ja toisten auttaminen oman lähipiirin ylitse ole olleet niin aitoja motiiveja niin monille.
Vastareaktio oli kuitenkin tulossa: 60-luvun nuoriso ryhtyi kaatamaan tätä kahlitsevaa yhden kulttuurin Suomea. Länsimaiden ylitse pyyhki itsenäisen nuorisokulttuurin aalto, rock-musiikki syntyi, e-pilleri keksittiin ja yksilöllisyys aateloitiin. Eksistentialismi pisti jokaisen yksinäiseen vastuuseen oman elämänsä ja arvomaailmansa rakentamisesta. Vanhassa ei ollut enää vara vakaampi, vaan jokainen sai – ja jokaisen tuli – itse löytää oman tapansa elää ja olla onnellinen.
Alkoi individualismin voittokulku, joka saavutti hybriksensä 80-luvun kasinovuosina ja 90-luvun hedonismissa ja yksilön tarpeiden palvonnassa. Oma yksilöllinen elämä on se linna, jota jokaisen kuuluu hartaudella vaalia. Kun jokaisella on velvollisuus maksimoida yksilöllinen onnellisuutensa, on pyyteetön teko aina itseltä pois, ylväs uhraus. Niinpä yksilöllisyyden puolesta taistelleet ajattelijat tahtomattaan petasivat tien auki itsekkyydelle.
Yksilöllistä onnea kannattaneet filosofit, hipit ja muut aikalaisvaikuttajat tulivat myös traagisesti yliarvioineeksi ihmisen. Ajateltiin, että kun yksilö vapautetaan yhteisön kahleista, hän vihdoin kykenee löytämään itselleen oman, itselleen sopivimman arvomaailmansa. Valitettavasti vain marginaalisen pieni poikkeusryhmä on ajattelussaan tarpeeksi itsenäinen tähän kyetäkseen. Muut poimivat arvomaailmansa omasta ajastaan ja ympäristöstään. Kun kirkon, tradition ja vanhemman sukupolven auktoriteetti oli kaadettu ja ajatteleva nuoriso julisti postmodernismia, syntyi arvotyhjiö. Sen täytti erityisesti TV:n myötä populaarikulttuuri ja mainonta. Suuret massat eivät heränneet ajattelemaan itsenäisesti, vaan omaksuivat pureskelematta pinnallisen, kulutukseen perustuvan elämäntyylin omaksi tiekseen kohti onnea.
Tämän seurauksena yksilöllisestä onnen tavoittelusta on tullut se oman aikamme pakkopaita, joka lopulta estää hyvän elämän elämisen. Ihmiset suorittavat hampaat irvessä vapaa-aikaansa, ehtiäkseen varmasti kokea kaiken, jonka TV:n sokaisemin silmin uskovat onnea tuovan. Hedonistinen oravanpyörä ei tunnu toimivan, mutta tämä laittaa ihmiset vain juoksemaan kovempaa niin työssä kuin vapaa-aikanansa, suorituskykynsä äärirajoilla. Yhä useampi putoaa kelkasta ja harva muistaa ihmisen perustarpeita: turvallisuutta ja yhteisöllisyyttä. Kulttuurin luomasta harhasta huolimatta ne ovat kuitenkin edelleen aidosti onnellisen elämän eväät.
Nyt, vuonna 2010, elämme synteesin kynnyksellä. Individualismin ylilyöntien seuraukset ymmärtänyt nuoriso etsii tapoja palauttaa yhteisöllisyys ilman yhtenäiskulttuurin pakkopaitaa; keinoja olla yksilöllinen yhteisössä. Vaikka paluuta vanhaan ei ole, väkisinkin tämä projekti pakottaa meidät katsomaan myös taaksepäin etsiessämme aineksia tälle uudelle tavalle katsoa ihmistä ja yhteiskuntaa. Tavallaan siis yksi kaari on sulkeutunut tämän viidenkymmenen vuoden välissä. Vuoden 1960 yhtenäiskulttuurista lähdettiin, vietiin yksilöllisyys ääripisteeseensä ja nyt vuonna 2010 etsitään tapoja sovittaa nämä kaksi yhteen.
Jotkut itseään fiksuina pitävät opiskelijat kuvittelevat vielä olevansa ajan hengessä julistaessaan yksilönvapautta ja pilkatessaan arvoyhteisöjä, kuten kirkkoa tai suomalaisuutta. He eivät ymmärrä olevansa nykyajan konservatiiveja. Oman aikamme modernit ajattelijat taasen julistavat uuskonservatismia: ihmisen vastuullisuutta, yhteisöllisyyttä sekä ymmärrystä ihmisen juuriaan myöten sosiaalisesta luonteesta. Tämä yhteisöllisyyden ja vastuullisuuden uusi korostaminen on kädenojennus yli sukupolvien; osoitus siitä, että isovanhempiamme elähdyttänyt yhteisöllisyyden aate elää vielä vahvana nousevassa sukupolvessa.
Frank Martela 