Category: Yleinen
Should we choose ease of living instead of the current achievement fetish?
During my first days in San José, the capital of Costa Rica, I did what I always like to do when arriving to a new city and culture: I wandered around aimlessly through the streets, looking at people in their everyday activities hoping to capture something of the local atmosphere. What I found startling here was the idleness of many people; the way they just sat there – seemingly satisfied – in parks, in front of their houses, on the streets, everywhere. I realized that one central difference between Costa Ricans and us Northerners is certain relaxation as regards one´s life.
The Park Morazán quickly became my favorite place to sit down and watch the crowd hanging out with their friends, juggling with pins, trying out a trick with the skateboard once in while, and mostly just relaxing. There are of course parks in north also, but somehow I felt that these people were more home with this idleness thing. Let me put it this way: When my friends go to a park to chill out it is an event, something out of ordinary, but for these people this was the ordinary. For them nothing was more natural than to waste the day away without any purposeful activity in their minds.
We westerners are always busy achieving something. We put much effort into generating more cost-effective ways of accomplishing our tasks. Whether it is the cultural legacy of living in the harsh conditions of the north, the religious influence of protestantism, or something else, our culture has chosen to emphasize accomplishment. It has made life of achievement honorable and measures success in life much through what one is able to achieve. In fact, the whole phrase ´success in life´ is a symptom of this worldview.
One of the foremost authorities of the psychology behind happiness, Martin Seligman, recently proposed that human well-being consists of five elements that we pursue for their own sake: positive emotions, engagement, accomplishment, positive relationships and meaningfulness.
Taking this perspective it is easy to see that our western culture is very big on accomplishment, that is the one dimension we are encouraged to chase. The Costa Ricans seemed to offer another cultural solution to what dimensions to emphasize. For them achievement was not such a fetish as it is for us. Future engagement with these people will hopefully reveal what is their cultural fetish but accomplishment it is not – at least not to the same extremes as in the north.
All in all, these Costa Ricans in the park thus held a mirror in front of my face showing me that the life concentrated on achievement is not the only possibility. I could live without the constant latent stress of having to claw my way to the top. I could accomplish less and be more satisfied with whatever the everyday life brings in front of me. That is a genuine possibility for me or you. Merely through their way of being, the Costa Ricans had thus succeeded in showing me that another way of appreciating life does exist.
During my first days in San José, the capital of Costa Rica, I did what I always like to do when arriving to a new city and culture: I wandered around aimlessly through the streets, looking at people in their everyday activities hoping to capture something of the local atmosphere. What I found startling here was the idleness of many people; the way they just sat there – seemingly satisfied – in parks, in front of their houses, on the streets, everywhere. I realized that one central difference between Costa Ricans and us Northerners is certain relaxation as regards one´s life.
The Park Morazán quickly became my favorite place to sit down and watch the crowd hanging out with their friends, juggling with pins, trying out a trick with the skateboard once in while, and mostly just relaxing. There are of course parks in north also, but somehow I felt that these people were more home with this idleness thing. Let me put it this way: When my friends go to a park to chill out it is an event, something out of ordinary, but for these people this was the ordinary. For them nothing was more natural than to waste the day away without any purposeful activity in their minds.
We westerners are always busy achieving something. We put much effort into generating more cost-effective ways of accomplishing our tasks. Whether it is the cultural legacy of living in the harsh conditions of the north, the religious influence of protestantism, or something else, our culture has chosen to emphasize accomplishment. It has made life of achievement honorable and measures success in life much through what one is able to achieve. In fact, the whole phrase ´success in life´ is a symptom of this worldview.
One of the foremost authorities of the psychology behind happiness, Martin Seligman, recently proposed that human well-being consists of five elements that we pursue for their own sake: positive emotions, engagement, accomplishment, positive relationships and meaningfulness.
Taking this perspective it is easy to see that our western culture is very big on accomplishment, that is the one dimension we are encouraged to chase. The Costa Ricans seemed to offer another cultural solution to what dimensions to emphasize. For them achievement was not such a fetish as it is for us. Future engagement with these people will hopefully reveal what is their cultural fetish but accomplishment it is not – at least not to the same extremes as in the north.
All in all, these Costa Ricans in the park thus held a mirror in front of my face showing me that the life concentrated on achievement is not the only possibility. I could live without the constant latent stress of having to claw my way to the top. I could accomplish less and be more satisfied with whatever the everyday life brings in front of me. That is a genuine possibility for me or you. Merely through their way of being, the Costa Ricans had thus succeeded in showing me that another way of appreciating life does exist.
The mystery of the Costa Rican happiness
Dios te ama – God loves you! With these words I was greeted into Costa Rica after my long flight. The mystery about Costa Rica that I travelled across the Atlantic to solve is about happiness. According to different polls, namely, Costa Ricans are a happy bunch of people. In Gallup’s much quoted Global Well-being survey, Costa Rica ranks sixth, far above what would be expected in terms of its economic situation – and far above such countries as United States, Britain or Germany. The other countries in the top five – Denmark, Sweden, Norway, Netherlands and Finland – are among the richest and most economically equal societies in the world so their success is easy to understand but Costa Rica seems to have produced almost the same amount of happiness with far smaller Gross Domestic Production. In addition, if we combine life satisfaction with measures of the ecological footprint like Happy Planet Index has done, Costa Rica comes out as number one in the world.
Another cultural anomaly coming through in statistics is the fact that in Hofstede’s cultural dimension of ’masculinity versus femininity’ Costa Ricans rank – unlike other Latin American countries with their machismo image – among the countries with the most feminine values (interestingly, the top six countries in both the well-being survey and Hofstede’s femininity dimension are exactly the same. Could this be a mere coincidence?). The shortcomings of these self-reporting surveys are of course well-known and it might be disputed whether they tap into happiness at all. But at least it can be stated that there is something interesting and unique going on in Costa Rica in terms of cultural valuations and happiness.
But back to the park Morazán in the centre of San José in which I sat relaxing after the long flight drinking an ice tea. The park alone offered me three different insights into Costa Rican happiness. Firstly, the greeters with a message from God were young Salvation Army members who invited me to their church. Naturally, I accepted the invitation despite the almost total language barrier between us. More of that later. But their mere presence in the park reminded me of the strong influence religion has in this country and in these people’s lives. Religion has been found on average to increase people’s happiness within the nations so perhaps religiousness was one building block in Costa Rican happiness.
I found the second key to explain Costa Rican happiness whilst observing the other people in the park. Certain easiness of being characterized the faces of these people who hanged there with no hurry whatsoever. In contrast to us northerners who always are a bit tense and on our way to the next achievement, these people seemed to be completely at home in wasting away a proper working day in the park. More about this theme in the next post but I believe that in this attitude of not taking one’s achievements too seriously one can find much potential for better well-being.
Later in the evening when the sun had already started to lighten other continents, I passed by the same park on my way back to the hotel. Gone were the happy youthful people with their skateboards and juggling balls. Instead, an ominous group consisting of prostitutes, pimps and drug-dealers seemed to have taken over the place. In fact, it looked exactly like a place where a western tourist like me finds himself facing a knife or a gun and quickly surrenders all his valuables. I turned around looking as confident as possible and took the next available taxi and got safely to my bed. My hotel was only a few blocks away from the center but the locals as well as my travel senses advised me to take a taxi always in the evening.
The possibility of being robbed was all too much present in many areas of San José. For a guy like me, who is used to live in Finland where armed robberies are relatively unheard of, such constant sense of fear would have a strong negative effect on one’s well-being. Safety is among the most basic needs of humans so disturbances in one’s sense of safety ought to have a remarkable negative impact on one’s happiness. How could they be happy if they always have to be careful and vigilant in the streets to avoid robbery?
Ease of living and religion on the one hand, criminality and unsafeness on the other, the mystery behind Costa Rican happiness had found its first dimensions. I felt sure that I would crack the mystery of Costa Rican happiness in no time…
Dios te ama – God loves you! With these words I was greeted into Costa Rica after my long flight. The mystery about Costa Rica that I travelled across the Atlantic to solve is about happiness. According to different polls, namely, Costa Ricans are a happy bunch of people. In Gallup’s much quoted Global Well-being survey, Costa Rica ranks sixth, far above what would be expected in terms of its economic situation – and far above such countries as United States, Britain or Germany. The other countries in the top five – Denmark, Sweden, Norway, Netherlands and Finland – are among the richest and most economically equal societies in the world so their success is easy to understand but Costa Rica seems to have produced almost the same amount of happiness with far smaller Gross Domestic Production. In addition, if we combine life satisfaction with measures of the ecological footprint like Happy Planet Index has done, Costa Rica comes out as number one in the world.
Another cultural anomaly coming through in statistics is the fact that in Hofstede’s cultural dimension of ’masculinity versus femininity’ Costa Ricans rank – unlike other Latin American countries with their machismo image – among the countries with the most feminine values (interestingly, the top six countries in both the well-being survey and Hofstede’s femininity dimension are exactly the same. Could this be a mere coincidence?). The shortcomings of these self-reporting surveys are of course well-known and it might be disputed whether they tap into happiness at all. But at least it can be stated that there is something interesting and unique going on in Costa Rica in terms of cultural valuations and happiness.
But back to the park Morazán in the centre of San José in which I sat relaxing after the long flight drinking an ice tea. The park alone offered me three different insights into Costa Rican happiness. Firstly, the greeters with a message from God were young Salvation Army members who invited me to their church. Naturally, I accepted the invitation despite the almost total language barrier between us. More of that later. But their mere presence in the park reminded me of the strong influence religion has in this country and in these people’s lives. Religion has been found on average to increase people’s happiness within the nations so perhaps religiousness was one building block in Costa Rican happiness.
I found the second key to explain Costa Rican happiness whilst observing the other people in the park. Certain easiness of being characterized the faces of these people who hanged there with no hurry whatsoever. In contrast to us northerners who always are a bit tense and on our way to the next achievement, these people seemed to be completely at home in wasting away a proper working day in the park. More about this theme in the next post but I believe that in this attitude of not taking one’s achievements too seriously one can find much potential for better well-being.
Later in the evening when the sun had already started to lighten other continents, I passed by the same park on my way back to the hotel. Gone were the happy youthful people with their skateboards and juggling balls. Instead, an ominous group consisting of prostitutes, pimps and drug-dealers seemed to have taken over the place. In fact, it looked exactly like a place where a western tourist like me finds himself facing a knife or a gun and quickly surrenders all his valuables. I turned around looking as confident as possible and took the next available taxi and got safely to my bed. My hotel was only a few blocks away from the center but the locals as well as my travel senses advised me to take a taxi always in the evening.
The possibility of being robbed was all too much present in many areas of San José. For a guy like me, who is used to live in Finland where armed robberies are relatively unheard of, such constant sense of fear would have a strong negative effect on one’s well-being. Safety is among the most basic needs of humans so disturbances in one’s sense of safety ought to have a remarkable negative impact on one’s happiness. How could they be happy if they always have to be careful and vigilant in the streets to avoid robbery?
Ease of living and religion on the one hand, criminality and unsafeness on the other, the mystery behind Costa Rican happiness had found its first dimensions. I felt sure that I would crack the mystery of Costa Rican happiness in no time…
Leaving home and learning to appreciate what we have
The hardest part of a journey is usually the start. This is true in two senses of the word: Firstly, there are always so many excuses not to travel – the lack of money, risks ahead, study, work or family commitments and so forth – that many people never leave their home. These are obstacles that can always be arranged, if one just has a strong enough vision. Don’t take my word for it, ask Dervla Murphy who in addition to bicycling alone from Ireland to India in 1963 also travelled 1500 miles by foot in Peru with her nine-year old daughter. It must though be noted that her daughter Rachel rode the first six hundred miles with a pony before becoming a pedestrian.
Secondly, leaving is hard because one has to say farewell to so many dear people whom one doesn’t see for months. The last weeks before the trip are always filled with sad partings in which both realize how long it will be before we meet again. Should one say some kind words – or just shake hands in silence with a manly firmness? These are moments I have never learned to handle with elegance, I am always a bit unsure of how to get through them and how to really show the other how much I care about him or her.
One of the main reasons to travel, however, are precisely these good-byes. The human psychology is built in such a way that we often are unable to appreciate that which we have. We grow so used to having the good people around us and getting their attention and love that we start to take it for granted. We no longer see how much their presence really gives to us and in how many ways they enrich our lives. You do not learn to appreciate something before you don’t have it – and traveling is a way of departing from that which you have for a while and thus learn to appreciate it anew.
This is connected to one of the things that modern well-being psychologists have emphasized, namely the fact that in terms of happiness, ”the human mind is extraordinarily sensitive to changes in conditions, but not so sensitive to absolute levels” as Jonathan Haidt puts it. In other words, most of the things we have – especially our material wealth – don’t affect our happiness in the long term because we grow used to them. To change our happiness permanently we should not change the amount of things we have but our relation to the things we have. One can learn oneself to take a more appreciative attitude towards one’s life – for example through the simple exercise of once a week writing down five things one is gratetuf for. Simple as it may sound, this kind of exercises have been found to increase people’s satisfaction with life, their optimism and even their physical health.
Traveling – I argue – is one of the best ways to learn to appreciate more what one already has. As the travel writer Paoul Theroux notes: ”One of the greatest rewards of travel is the return home to the reassurance of family and old friends, familiar sights and homely comforts and your own bed.” But to get there, you first have to travel.The hardest part of a journey is usually the start. This is true in two senses of the word: Firstly, there are always so many excuses not to travel – the lack of money, risks ahead, study, work or family commitments and so forth – that many people never leave their home. These are obstacles that can always be arranged, if one just has a strong enough vision. Don’t take my word for it, ask Dervla Murphy who in addition to bicycling alone from Ireland to India in 1963 also travelled 1500 miles by foot in Peru with her nine-year old daughter. It must though be noted that her daughter Rachel rode the first six hundred miles with a pony before becoming a pedestrian.
Secondly, leaving is hard because one has to say farewell to so many dear people whom one doesn’t see for months. The last weeks before the trip are always filled with sad partings in which both realize how long it will be before we meet again. Should one say some kind words – or just shake hands in silence with a manly firmness? These are moments I have never learned to handle with elegance, I am always a bit unsure of how to get through them and how to really show the other how much I care about him or her.
One of the main reasons to travel, however, are precisely these good-byes. The human psychology is built in such a way that we often are unable to appreciate that which we have. We grow so used to having the good people around us and getting their attention and love that we start to take it for granted. We no longer see how much their presence really gives to us and in how many ways they enrich our lives. You do not learn to appreciate something before you don’t have it – and traveling is a way of departing from that which you have for a while and thus learn to appreciate it anew.
This is connected to one of the things that modern well-being psychologists have emphasized, namely the fact that in terms of happiness, ”the human mind is extraordinarily sensitive to changes in conditions, but not so sensitive to absolute levels” as Jonathan Haidt puts it. In other words, most of the things we have – especially our material wealth – don’t affect our happiness in the long term because we grow used to them. To change our happiness permanently we should not change the amount of things we have but our relation to the things we have. One can learn oneself to take a more appreciative attitude towards one’s life – for example through the simple exercise of once a week writing down five things one is gratetuf for. Simple as it may sound, this kind of exercises have been found to increase people’s satisfaction with life, their optimism and even their physical health.
Traveling – I argue – is one of the best ways to learn to appreciate more what one already has. As the travel writer Paoul Theroux notes: ”One of the greatest rewards of travel is the return home to the reassurance of family and old friends, familiar sights and homely comforts and your own bed.” But to get there, you first have to travel.
The beginning of a journey
Sometimes a man has to go. Sometimes a man needs a purpose to go. I am going to Central America, to Costa Rica and Nicaragua. The purpose of my journey is to learn more about the local culture, the way they live their lives and the way they think about vital issues such as happiness, morality and good life.
What makes Costa Ricans happy, what is their measure of success? What kind of attitudes do Nicaraguans have towards life’s big issues: family, work, friendship and death? What kind of things do they value, what is sacred for them? And of course: What can we learn about our own lives and our own deeply-held values and attitudes by comparing them with the Central-American culture? In other words, what can we learn from them in terms of how to live a good life ourselves? These are the questions I will be examining.
My mission in life is to explore novel ways of thinking that enable people to better understand how to live their life in a good way. I aim to find fruitful ways to answer the ancient question about what is good life and how to live one’s life. The journey I will now be taking is a part of this mission. Through absorbing myself to the Central American culture for a couple of months I hope to widen my perspective and thus be able to think about these basic questions in a more open and wide-reaching way.
This blog will be a report of this journey. I hope to give the reader two things: (1) To broaden her or his perspective about what good life could be about. (2) To give practical insights into how to live a better life within one’s own life-situation, whatever that situation is.
How then to live your life? Truth to be told, there is no such thing as one correct way of living. Everyone must carve their own path. As Zarathustra said:
”This is just my way, where is yours?” Thus did I answer to those who asked me ”the way.” For the way – it does not not exist!
Sometimes a man has to go. Sometimes a man needs a purpose to go. I am going to Central America, to Costa Rica and Nicaragua. The purpose of my journey is to learn more about the local culture, the way they live their lives and the way they think about vital issues such as happiness, morality and good life.
What makes Costa Ricans happy, what is their measure of success? What kind of attitudes do Nicaraguans have towards life’s big issues: family, work, friendship and death? What kind of things do they value, what is sacred for them? And of course: What can we learn about our own lives and our own deeply-held values and attitudes by comparing them with the Central-American culture? In other words, what can we learn from them in terms of how to live a good life ourselves? These are the questions I will be exploring.
My mission in life is to explore novel ways of thinking that enable people to better understand how to live their life in a good way. I aim to find fruitful ways to answer the ancient question about what is good life and how to live one’s life. The journey I will now be taking is a part of this mission. Through absorbing myself to the Central American culture for a couple of months I hope to widen my perspective and thus be able to think about these basic questions in a more open and wide-reaching way.
This blog will be a report of this journey. I hope to give the reader two things: (1) To broaden her or his perspective about what good life could be about. (2) To give practical insights into how to live a better life within one’s own life-situation, whatever that situation is.
How then to live your life? Truth to be told, there is no such thing as one correct way of living. Everyone must carve their own path. As Zarathustra said:
”This is just my way, where is yours?” Thus did I answer to those who asked me for ”the way.” For the way – it does not not exist!
Median viihteellisyyttä tulisi säädellä, koska se tyhmentää kansakuntaa
Tietämättömyydestä on tullut hyve. Kansanedustaja Teuvo Hakkaraisesta kapitalisti Björn Wahlroosiin mielipidevaikuttajat oikein ylpeilevät sillä, että heidän poliittinen kannanottonsa ei perustu asioista perillä olemiseen, vaan naiiviin asenteellisuuteen. Johanna Korhonen nostaa esiin tämän huolestuttavan ilmiön, jossa ”tieto ja sivistys eivät ole arvo, vaan yksi näkökulma muiden joukossa.” Yksi syyllinen tähän on median kaupallistuminen ja esimerkiksi tosi-TV:t, jotka tekevät tyhmyydestä sankaritarinoita.
Aiemmassa maailmassa mediatilaa jaettiin ihmisille erityisesti poliittisissa kysymyksissä asiantuntijuuden ja meriittien perusteella. Yliopiston professorit olivat kysyttyjä kommentaattoreita ja heille annettiin riittävästi TV-aikaa tai palstamillimetrejä näkökulmansa selittämiseen. Nykyään tärkeintä ei ole mielipiteen viisaus, vaan myyvyys. Iskevä slogan päätyy osaksi uutiskatsausta, koska syvempi analyysi ”ei ole käyttistä matskua”.
Taustalla on markkinatalouden rautakoura. Media-alan toimijat joutuvat tekemään valintojaan kahden keskenään ristiriitaisen tavoitteen välillä: Aliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy kaupallisesti menestyneintä sisältöä. Syntyy Big Brothereita, viihde-’uutisia’, ja höyrypäitä poliittisia julkkiksia. Yliarvioimalla kansakunnan älykkyyden syntyy valistavaa ja sivistävää mediasisältöä, joka lisää ihmisten kykyä ymmärtää maailmaa ja sen toimintamekanismeja. Nykyisessä uusliberalistisessa ilmapiirissä ensinmainittu valinta on yleistynyt silmiinpistävästi.
Meillä ei ole varaa heittää sivistystä roskakoriin. Siksi mielestäni on vain kaksi vaihtoehtoa: Joko mediatalojen on suoraselkäisemmin ilmoitettava, että heillä on muitakin päämääriä kuin osakkeen arvo. Heidän on linjattava vahvasti, että he ovat valmiita tinkimään tuottavuudesta, jotta he tuottaisivat korkeatasoista sisältöä. Että he valitsevat mieluummin osakkeen hinnan laskun kuin sisällön laadun laskun.
Vaihtoehtoisesti valtion on tiukemmin ryhdyttävä säätelemään mediaa sen suhteen, kuinka paljon kansakuntaa tyhmentävää viihdettä se saa esittää. Ehkä parasta olisi perustaa hallituksesta erillinen media-alan säännöstelyelin, joka päättäisi mitä TV-ohjelmia kotimaiset kanavat saavat lähettää. Jokainen ohjelmanikkari saisi sitten mennä sinne hattu kourassa selittämään, miksi hänen viihdeohjelmansa sivistää – ei tyhmennä – kansakuntaa. Vain viihdeohjelmat, joiden sivistävän vaikutuksen todettaisiin olevan positiivinen tai vähintään neutraali sallittaisiin. Kansa ansaitsee tulla sivistetyksi ei tyhmennetyksi.
Itseään korostavat joukkomurhaajat: Pitäisikö tekijä häpäistä?
Miten pohjoismainen hyvinvointivaltio voi estää turhaan viattomia ihmisiä tappavat itsensäkorostajat? Tämä kysymys lienee jokaisella mielessä viimeisen tapauksen jälkeen. Eräs vastaus on: häpäisemällä tekijä julkisesti mahdollisimman nöyryyttävällä tavalla. Vastaus on yllättävä ja totuttuja oikeusnormejamme vastaan, mutta äärimmäiset teot vaativat äärimmäisiä vastatoimia. Selvitetäänpä siis miksi tämä voisi toimia.
Ihminen on luontaisesti myötätuntoa kokeva olento, mutta kulttuurit ovat kaikkina aikoina vahvistaneet tätä luontaista kapasiteettia erilaisin tavoin. Länsimainen moraali on viimeiset vuosisadat perustunut kristillisen tradition pohjalta nousevaan syyllisyys-etiikkaan. Kasvatuksen kautta omaksumme tietyt normit ja syvän syyllisyyden tunteen, joka iskee meihin väkisin, kun näitä normeja rikomme. Uskonnon vallan heikkenemisen, kriittisen kulttuuriliikkeen ja yleisen koulutustason kasvun vuoksi tämä sisäänrakennettu moraali on kuitenkin menettänyt otettaan ihmisistä. Useimmissa tapauksissa sen jättämää tyhjiötä täyttää omakohtaisemmin omaksuttu vastuuntunto, mutta joissakin tapauksissa kehitys kulkee kieroon.
Uskon, että kaikkia viimeaikaisia turhaan tappajia on elähdyttänyt primitiivisempi häpeä-kunnia -moraliteetti. Häpeän ja syyllisyyden ero on siinä, että häpeää tunnemme ihmisten edessä, kun syyllisyyden kohtaamme yksin. Samoin kunniaa tunnemme toisten ihmisten silmien kautta. Nämä nuoret miehet ovat olleet jonkinlaisia hylkiöitä, jotka eivät ole kestäneet sitä että ympäröivä yhteisö ei ole kunnioittanut heitä. Heidän tekonsa on ollut äärimmäinen keino lunastaa paikkansa yhteisössä, saada ihmiset kunnioittamaan heitä. Sillä vaikka voimme vihata heitä, samalla heidän tekonsa herättää samanlaista kunnioitusta kuin jonkin vihollisemme ääriteko.
Kun lehtien palstat taas täyttyvät uutisista, joissa käydään lävitse tekijän luonnetta, kasvuolosuhteita, mielipiteitä ja itse tekoa, luomme tahtomattammekin tietyn kunnioituksen ilmapiirin tekijän ympärille. Nykynuorison tärkeimpiä haaveita on tulla julkkikseksi, ja nämä nuoret kirjoittavat nimensä lehtien kansiin ja ihmisten mieliin. Jokainen raportoitu teko siis valitettavasti inspiroi toisia nuoria ja näin lisää todennäköisyyttä uusille turha-murhille.
Siksi ratkaisu on riisua heidät kaikesta kunniotuksesta. Emme kuitenkaan voi lopettaa asioista uutisoimista ja vaieta tapauksia kuoliaiksi. Jos – hypoteettisena ja äärimmäisenä esimerkkinä – riisuisimme tekijän alasti ja sijoittaisimme hänet julkiselle paikalle niin, että kaikki näkisivät hänen sukupuolielimensä, olisi tämä omiaan nöyryyttämään tekijän perusteellisesti. Esimerkin aikaansaama peloitevaikutus omien sukupuolielimien paljastumisesta voisi kohtuullisen tehokkaasti estää muita vastaavia tekoja harkitsevia toteuttamasta fantasioitaan.
Tiedän, että tämänkaltainen ratkaisu ei sovi lainkaan yhteen länsimaisen oikeuskäytännön kanssa, joka on systemaattisesti purkanut kaikki keskiaikaiset (jolloin elimme vielä häpeä-moraalin aikaa) häpeärangaistukset. Mutta jos mietit hetken näiden turha-murhaajien psykologista profiilia, voit ehkä ymmärtää että tällaisella keinolla tämänkaltaiset teot voitaisiin ehkä saada loppumaan. Se olisi niin arvokas päämäärä, että koen, että meidän tulee avoimesti miettiä kaikkia keinoja, joilla näin monia turhia kuolemia voitaisiin tulevaisuudessa välttää.
Miksi on niin tärkeätä edistää yhteisöllisyyttä nyky-Suomessa?
Koen työni perimmäisen tarkoituksen löytyvän ihmisten elämänlaadun parantamisesta. Tässä työssäni yhteisöllisyys on yhä vahvemmin noussut yhdeksi keskeisimmistä teemoistani. Miksi? Yhden vastauksen tarjoaa Richard Florida, jonka mukaan ihmisten asuinpaikan laatuun vaikuttaa neljä keskeistä seikkaa: perustarpeet, yhteisöllisyys, virikkeet sekä vapaus.
Länsimaisena nuorena kolme näistä on ollut sukupolvelleni itsestäänselvyyksiä. Vaikka Suomessa leipäjonot ovat pidentyneet ja kodittomia riittää, olemme pääosin edenneet sellaiseen yhteiskunnalliseen tilaan, jossa perustarpeemme lepäävät melko varmalla pohjalla. Köyhästä maatalouskansakunnasta ja sotien jälkeisestä puutostilasta olemme nousseet tilanteeseen, jossa maatamme kutsutaan hyvinvointivaltioksi. Mitä tulee virikkeisiin, niiden osalta omaa aikakauttamme ei voi verrata mihinkään muuhun aikaan. Nykymaailma on niin täyteenahdettu erilaisia virikemahdollisuuksia, että ainoa ongelma on runsaudenpulasta seuraava valinnanvaikeus ja ahdistus. Ja vapauskin on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Mahdollisuus ilmaista mielipiteensä vapaasti ja toteuttaa erilaisia persoonallisuuteen, poliittisen näkökantaan, seksuaalisen suuntautumiseen tai muuhun seikkaan perustuvia elämäntapoja ei liene koskaan ollut suurempi kuin nykyaikana. Vaikka matkaa täydellisyyteen toki on, kaikkien kolmen osalta pitkäaikainen trendi on siis ollut selkeästi parempaa kohti.
Sen sijaan yhteisöllisyyden suhteen yhteiskuntamme tuntuu rapautuvan. Florida esittelee tutkimuksia, joiden mukaan niiden amerikkalaisten määrä, jotka kokivat olevansa ”sosiaalisesti eristäytyneitä” yhteisöistään on noussut 25 prosentista vuonna 1985 yli 50 prosenttiin vuonna 2004. Myös naapureitaan tuntevien määrä on laskenut selvästi samana aikana. Florida ei luonnollisesti käy läpi suomalaisten tilannetta, mutta oma tuntumani on, että vastaava kehitys – vaikkakaan ei ehkä yhtä dramaattisena – on käsillä meilläkin. Yleisesti koen, että nykykulttuurimme sisältää liikaa yksilöllisyyttä ja toisien yläpuolelle asettumista korostavia rakenteita. Näen, että ihmiset itse eivät voi hyvin silloin kuin he kulttuurinsa ohjaamana pyrkivät kieltämään lähtökohtaisen riippuvuutensa ja myötätuntonsa kanssaeläjiään kohtaan. Yhteiskunnallisella tasolla näen, että hyvinvointivaltio edellyttää rakenteiden lisäksi ihmisten aitoa halua rakentaa tätä maata yhdessä. Tätä kautta rapautuva yhteisöllisyys uhkaa sitä yhteiskuntamallia, jonka eteen viimeiset pari sukupolvea ovat tehneet hartiavoimin töitä.
Jonakin toisena ajankohtana tai toisessa maailmankolkassa olisin siis maailmanparantamisen projektissani saattanut päätyä johonkin muuhun keskusteemaan. Olisin saattanut pohtia keinoja perustarpeiden tyydyttämisen varmistamiseksi tai taistella ilmaisunvapauden puolesta. Meidän aikanamme ja meidän yhteiskunnassamme olen kuitenkin yhteisöllisyydestä löytänyt sellaisen teeman, jonka puolesta puhuessani koen tekeväni jotakin arvokasta. Toivon olevani osa sitä liikettä, joka onnistuu tekemään yhteisöllisyyden edistämisestä oman aikamme suuren kertomuksen.
Olenko onnellinen? Riippuu kumpaa onnellisuutta tarkoitetaan
Lauantaina vedin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa kesäseminaarin otsikolla ’onnellisuus ja merkitys’. Tauolla eräs osallistuja kysyi minulta, olenko itse onnellinen. Hetken mietittyäni vastasin, että olen kyllä onnellinen, mutta oikeastaan olen tietoisen päätöksen kautta vähemmän onnellinen kuin nuorempana. Halusin nimittäin opiskella filosofiaa, vaikka tiesin sen tekevän minut onnettomammaksi.
Aloittaessani filosofian opinnot olin huoleton, yltiöpositiivinen ja iloluonteinen nuori mies, joka tykkäsi juhlia, urheilla ja pitää hauskaa. Ymmärsin, että filosofia toisi elämääni ahdistusta, eksistentiaalisia kriisejä, vähenevän kyvyn nauttia monista ihmisiä perinteisesti ilahduttavista asioista ja kompleksisemman suhteen kanssaihmisiini. Nyt kun olen filosofiaa kohta kymmenen vuotta opiskellut, on todettava, että ennustukseni piti kaikin osin paikkansa. Miksi sitten lähdin lukemaan filosofiaa, jos tiesin ettei se edistäisi onnellisuuttani?
Kysymykseen voi vastata kahdella tavalla. Ensinnäkin koin että minulla ei ollut valinnanvaraa, en olisi voinut toimia toisin. Filosofia kutsui minua liian voimakkaasti, jotta olisin kyennyt siitä kieltäytymään. En siis niinkään tehnyt valintaa kuin seurasin sisäistä pakkoa. Filosofia oli siis minulle kutsumus, jonka vuoksi olin valmis uhraamaan jopa oman onnellisuuteni.
Toiseksi, sekä antiikin ajattelijat että nykypsykologit jaottelevat onnellisuuden käsitteen kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa onnellisuutta positiivisten ja negatiivisten tunteiden välisenä kilvoitteluna. Mitä harvemmin negatiiviset tunteet ottavat vallan yksilöstä ja mitä useammin häntä elävöittää positiivinen tunne, sitä onnellisempi hän on. Tämän onnellisuuskäsitteen valossa on totta, että filosofia on tehnyt minut onnettomammaksi.
Onnellisuus voidaan kuitenkin ymmärtää myös eudaimonisemmin, kytkeytyneenä ihmisen kykyyn toteuttaa itseään ja tehdä jotakin arvokasta. Positiivinen psykologi Martin Seligman kutsuu tätä onnellisuuden muotoa merkityksellisyydeksi ja näkee sen olevan itseisarvoinen ihmiselämän pyrintö. Merkityksellisyyden tavoittelu ei siis ole redusoitavissa pelkkiin positiivisiin tunteisiin, vaan on niistä itsenäinen hyvän elämän osa-alue. Tähän onnellisuus-käsitykseen nähden onnellisuuteni on filosofian myötä lisääntynyt.
Uskon, että eri ihmiset ovat eri määrin kiinnostuneita näistä eri onnen muodoista. Monille ihmisille tuo positiivisten tunteiden taso on elämän keskeinen suunnanantaja. He kykenevät kyllä tarvittaessa kevyesti keskustelemaan elämän syvemmistä merkityksistä – se on hetkellisen hauska ajanviete -, mutta he eivät tunne tuon kysymyksen synnyttämää poltetta rinnassa. He eivät menetä yöunia sen vuoksi. Toiset – kuten minä – ovat vahvasti merkitysohjautuvia elämässään. He kokevat elämänsä tyhjäksi, vaikka siinä olisi kuinka paljon positiivista tunnetta, jos eivät kykene kytkeytymään johonkin syvästi merkitykselliseen.
Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoot, ettei elämäni tuolla onnen ensimmäisellä dimensiollakaan mitään kauheata ole, vaan lienen keskimääräistä useammin positiivisten tunteiden valtaama. Vaikka merkityshakuisuuden dominanssin vuoksi kohtaan ajoittaisia eksistentialistisen kriisin puuskia, on elämäni enimmäkseen iloista ja filosofian kautta myös huomattavasti merkityksellisempää kuin mitä se ilman sitä olisi. Aristotelesta mukailevan maksiimin mukaan kutsumuksesi on siellä missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet. Kukin taipumustensa mukaan, minulla tuo kohta löytyi filosofian kautta.
Suhdelo ja yhteisasuminen ihmisen luontaisena elämänmuotona
Olen viimeiset puoli vuotta asunut yksin ensimmäistä kertaa elämässäni. Muutosta vanhempien hoteista oman katon alle on toki jo kymmenisen vuotta, mutta tähän mennessä minulla on aina ollut kämppis tai tyttöystävä saman katon alla. Kuluneet kuukaudet ovatkin saaneet minut pohtimaan paljon ihmisen yhteisöllisyyttä ja yhteiselämisen lämpöä. Omakohtaisesti tuntuu tällä hetkellä siltä, että ihmisen kaltainen laumaeläin ei ole luotu asumaan yksin.
Monia viimeaikaisia viikonloppujani on elähdyttänyt erilaiset yhteisölliset kokoontumiset. Mökkiretket, promootiot, festarit sun muut ovat taanneet sen, että viikonloppupäivistäni olen viettänyt yksin vain marginaalisen osan ja nukkumaan mennessäni samassa talossa on ollut lukuisia ystäviä. Sunnuntai-iltaisin yksin kotona olen sitten havainnut tuntevani jonkinlaista sosiaalista krapulaa, haikeaa kaipausta lauman ympäröimäksi. Tämä on pannut minut miettimään, onko tämä individualistisen kulttuurimme synnyttämä yksinasumisen malli lainkaan sopivaa ihmisen kaltaiselle suhdelolle.
Pitkään olen pitänyt itseäni eräänlaisena piilevänä erakkoluonteena, joka vilkkaasta sosiaalisesta elämästä huolimatta tarvitsee parisuhteessa tai ystävien seurassa omaa tilaa ja aikaa. Nyt olen havainnut että minua erakkomaisemmatkin luonteet hakeutuvat sinne missä on ihmisiä. Eivät välttämättä puhumaan ihmisten kanssa, vain olemaan heidän lähellään. Heitä istuu esimerkiksi kapakoissa ihmisiä lempeästi tuoppinsa takaa katselemassa. Laumasielumme elää meissä vahvasti. Haemme yhteisöä ympärillemme.
Asiaa voi tarkastella vaikkapa ihmisen kehityshistorian kautta. Ammoisina aikoina ihminen eli, söi ja nukkui laumassa. Yksin jääminen oli savannilla kuolemantuomio. Maanviljelysyhteiskunta teki perheestä laumavaistomme perusyksikön, mutta perhe oli vielä varsin laaja kokonaisuus; saman katon alla saattoi asua useampi sukupolvi ja naimatta jääneet sukulaiset eivät suinkaan muuttaneet yksiöön, vaan useimmiten jäivät taloon. Esihistoriamme ja historiamme on siis pitkälti yhteisasumisen historiaa.
Nyky-yhteiskuntamme tarjoaa normaalina asumismuotona oikeastaan ainoastaan ydinperhemallia. Tässä mallissa siis yksi henkilö – kumppani – on lähilaumamme ainoa jäsen ja laumaisuutemme lähde. Kaikenlaiset kimppa-asumisratkaisut nähdään mahdollisina lähinnä nuorille ja epämääräisille elämäntapaintiaaneille. Parisuhteessa elämättömille yksinasuminen on itsestäänselvyys ja perheellisillekin ihanteeksi tarjotaan omakotitaloa kaukana sukulaisista ja ystävistä. Samanaikaisesti kaikki ihmisten onnellisuuteen ja hyvinvointiin keskittyvä tieteellinen tutkimus todistaa ihmissuhteiden keskeisyydestä elämässämme. Karkeistaen voidaan todeta, että mitä enemmän vietämme aikaa meille läheisten ihmisten seurassa, sitä paremmin voimme ja sitä onnellisemmiksi itsemme koemme.
Tässä kontekstissa minua ilahdutti kovasti kuulla, että Anni Sinnemäki asuu kommuunissa. Suuren puolueen puheenjohtajan ratkaisu raivaa tilaa ajattelumallille, jossa yhteisasuminen nähdään luontevana ratkaisuna myös pitkäkestoisesti. Entäpä jos ystävät hankkisivat yhteisen kämpän? Entäpä jos yksinäiset asuisivat asuntoloissa, joissa he törmäisivät toisiinsa yhteisissä oleskelutiloissa? Entäpä jos perheet eivät hankkisi unelma-asuntoaan yksin, vaan neuvottelisivat toisen pariskunnan kanssa viereisten asuintalojen ostamisesta? Uskoisin, että yhteiskunnassa, jossa tämänkaltaiset ratkaisut olisivat arkipäivää, olisi enemmän hyvinvointia. Jos yhteisölliset asumisratkaisut nähtäisiin suositeltavina ja yhteiskunnalliset rakenteet niihin kannustaisivat, olisi meillä vähemmän yksinäisyyden aiheuttamia oireita ja enemmän luontaisen yhteisöllisyyden luomaa iloa, huolenpitoa ja elämänlaatua.
Uskallammeko siis ylittää sen hartaasti vaalitun harhan, että mahdollisuus tehdä yksilöllisiä ja itsenäisiä valintoja on onnen lähde? Uskallammeko yksilön palvonnan sijasta myöntää ihmisolemisen perustava yhteisöllinen luonne? Ja uskallammeko tämän jälkeen tehdä ratkaisuja isoissa asioissa kuten asumisessa, jotka tukevat suhdelon – ei yksilön – hyvinvointia? Sitä kysyn nyt sunnuntaina, yksiössäni.
Eksistentialistinen kriisi, yhteys toisiin ihmisiin ja elämän tarkoitus
Voiko kesken halauksen kokea eksistentialistista kriisiä? En usko. Se tunne elämän tyhjyydestä tai merkityksettömyydestä, josta kyseisessä kriisissä on kyse kytkeytynee lopulta ihmiselämän laumaisuuteen, siihen että meidät on luotu tähän maailmaan elämään toisten keskelle. Camus ei turhaan nimittänyt erästä tunnetuimpia kuvausta aiheesta Sivulliseksi. Päähenkilö kokee olevansa sivullinen omassa elämässään ja samalla hänen ja muun ihmiskunnan välille on laskeutunut etäytymisen verho, jonka lävitse ei yhteyttä toiseen löydy. Uskon, että jos hän löytäisi tuon kadotetun yhteyden toisiin, löytäisi hän jälleen myös itsensä.
Eksistentialistinen kriisi on vahvasti yksilön kriisi. Ihminen kohtaa sen yksin. Niinpä se kuvataan yksilön tuntemuksena siitä, että millään ei ole mitään väliä, että elämälläni ei ole suuntaa eikä arvoa. Kyse on siitä, että yksilö on kadottanut sen perustavan merkityksellisyyden tunteen, joka normaalisti värittää kaikkea kokemusmaailmaamme. Merkityksen kokeminen on perusturvan tapainen perustava tuntemus, jonka olemassaolosta tulee tietoiseksi oikeastaan vasta silloin, kun sen kadotamme. Kun elämän merkitysperusta hapertuu tarpeeksi pitkäkestoisesti ja vakavasti, puhumme eksistentialistisesta kriisistä, taiteilijoiden ja filosofien ammattitaudista.
Mistä sitten löytää tuo kadotettu perustava tunne? Tämä on ollut eksistialistista kriisiä kuvanneille kirjoittajille vaikeampi kysymys. Itse uskon, että vastaus löytyy toisista ihmisistä. Vaikka sivullisuus kuvataan yksilön maailmasuhteen kriisinä, olen sitä mieltä, että lopulta kriisissä on kyse toiseuden kohtaamisesta. Vygotsky jo ymmärsi, että lapsi tulee ensin tietoiseksi toisista ihmisistä ja vasta heidän kauttaan peilaamalla itsestään. Eksistentialistisessa kriisissä tämä prosessi tapahtuu käänteisesti. Kadotamme ensin yhteyden toisiin ihmisiin ja vasta tämä katkos johtaa meidät kyseenalaistamaan oman elämämme. Tämän vuoksi eksistentialistisesta kriisistä on kasvanut epidemia nimenomaan länsimaissa. Yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme on oivallinen maaperä toisista ihmisistä irtautumiseen.
Merkityksettömyyden tunteen kanssa paljon flirttailleena olen tullut siihen tulokseen, että merkityksellisyyden kokeminen on sosiaalinen tunne. Perusturvan tavoin ammennamme sen sisäämme toisten ihmisten meitä kohtaan osoittaman huomion kautta. Merkityksellisyyden kokeminen on laumaeläimen tunne siitä, että olen osa laumaa, että minulla on paikkani siinä. Vahvimmin koemme merkityksellisyyttä juuri niinä hetkinä, kun vahvimmin kykenemme tekemään hyvää toiselle. Tämän vuoksi hoitajan tai lääkärin työ on täynnä merkityksellisyyttä, tämän vuoksi ystävämme auttaminen hädän hetkellä tulvii merkityksellisyyden tunnetta. Kun ajattelemme hetkiä, jolloin elämämme on erityisen merkityksellistä, ajattelemme nimenomaisesti hetkiä, jolloin olemme vahvasti ja myönteisesti läsnä jonkun toisen ihmisen elämässä.
Tunne siitä, että elämälläni ei ole arvoa, on siis lopulta tunne siitä, että olen kadottanut merkitykseni laumalle. Että en tiedä, miten olemassaoloni kohdistuu toisiin ihmisiin myönteisellä tavalla. Tie ulos eksistentialistisesta kriisistä ei siis välttämättä löydy syvän itsereflektion tai kirjallisen työstämisen kautta. Kirjailijan tai filosofin toiminta voidaan ymmärtää tietynlaiseksi hätähuudoksi, yritykseksi löytää puheyhteys verhon lävitse. Vaikka se tuottaa hetkellistä lohtua, on se tuomittu epäonnistumaan, koska ymmärryksen tasolla olemme yksin maailmankatsomuksemme kanssa. Kirjailijan tai filosofin mieli on itsenäisen ajattelijan mieli, ja sen tien valittuaan on hän tuomittu elämään yksin maailmaymmärryksensä kanssa. Onneksi yhteyden pääasiallinen kanava ei olekaan tietoinen mieli, vaan tunnetaso. Ja sillä tasolla merkitys on löydettävissä ilman sanoja, enemmän tai vähemmän arkisten tekojen kautta.
Jos siis koet, että elämälläsi ei ole arvoa, jos koet että mikään päämäärä ei sytytä eikä millään ei ole mitään väliä, niin tee toiselle ihmiselle jotakin jolla on väliä. Auta läheistä, halaa vanhusta, tee salassa ystäväsi onnelliseksi. Näitä tekoja ei tarvitse tietoisesti perustella, mutta ne sytyttävät väkisinkin sisäisen merkityksen kokemuksesi, ne tuovat sisällön tunteen takaisin elämääsi. Yhteydettä harhailu suurkaupungin kaduilla anonymiteetin suomassa suojassa tai lyyriset kamppailut ovat surumielisen kauniita hetkiä, jotka kykenevät viemään ajatteluamme uusiin suuntiin ja tarjoavat oman lohtunsa. Mutta jos todella haluat ratkaista kriisin, suuntaa löytyy läheisten ja lähimmäisten hyvinvoinnista huolehtimisen kautta.
Kun minulta nykyään kysytään mikä on elämän tarkoitus, vastaan että kyse ei ole ulkoapäin annetusta tarkoituksesta, vaan sisältäpäin koettavasta merkityksestä. Ja elämän koettu merkityksellisyys syntyy siitä, että teemme itsemme merkityksellisiksi toisille ihmisille.
Frank Martela 
