Category: Yleinen

Moraalinen velvollisuutemme rentoutua

Olin kollegiaalisella lounaalla kaverini kanssa tässä muutama päivä sitten. Viimeiset viikot olivat hänellä olleet varsin kiireiset. Nyt hän koki, että hänellä on moraalinen velvollisuus ottaa vähän rennommin. Tutkimusten mukaan liika kiire johtaa siihen, että ihminen on vähemmän altis ajattelemaan ja auttamaan muita. Näin kiire aiheuttaa negatiivisen vaikutuksen yksilön lähiympäristöön. Siksi ei ole vain omaksi hyväksemme tehdä vähemmän työtä, se on jopa moraalinen velvollisuutemme.

Tietysti jos tämä hyväksyttäisiin yleisesti, voisi kaikenlaisia herkullisia tilanteita tulla esiin: Ajatellaanpa, että pomo soittaa: ’Mitä helvettiä, mä kuulin että sä lähdit Balille? Mitä tämä on?’ Vastaat tyynesti: ”Mä tajusin, että mä en voi ajatella vain itseäni, mun pitää ajatella myös muita. Siksi lähdin tänne lataamaan akkuja. Tämä on mun moraalinen velvollisuuteni työyhteisöämme kohtaan.”

Vakavasti ottaen olisi sekä yhteiskunnallisella tasolla että yhteisöjen hyvinvoinnin tasolla ensiarvoisen tärkeätä, että alkaisimme ajatella hivenen systeemisemmin omaa elämäämme. Se, että uuvutamme itsemme liialla työnteolla, ei ole vain oma asiamme. Kilpailu-kulutus-status -oravanpyörässä juokseminen ei vahingoita vain itseämme, vaan myös läheisimpiämme. Tämän negatiivisen efektin torjuminen on muuten yksi argumentti progressiivisen verotuksen puolesta. Soininvaaran hengessä progressivista verotusta ei nähtäisi vain oikeudenmukaisena, vaan se olisi myös liikaa työntekoa estävä haittavero.

Mitä vastata barbaarille? Eli miksi sivistyneistö on menettämässä otteensa

Mitä hyötyä on yliopistosta, erityisesti humanistisista aineista? Aiheellisesti monet esittävät tämän kysymyksen, koska humanististen tieteiden hedelmät eivät läheskään aina näytä osuvan taloudellisesti tuottavalle maaperälle. Miten sivistyneistö vastaa tähän kysymykseen? Kristian Donner vastasi hyökkäämällä takaisin: ’Mitä barbaarille nyt voi sanoa?’ Eikä tämän jälkeen esittänyt mitään arvoa, jonka perusteella humanismia voisi puolustaa.

Reaktio on tyypillinen jälkimodernin ajan sivistyneistön edustajille. Kyky perustella oma olemassaolonsa muille kuin samanhenkisille puuttuu. Humanismin lisäksi moni muukin perustava arvo on ajautumassa samalla lailla tyhjän päälle: Miksi tuloerojen kasvu on huono asia? Mitä hyötyä on hyvinvointivaltiosta? Miksi meidän tulisi olla kiinnostuneita demokratiasta? Mikä on sivistyneistön arvo? Tärkeitä asioita, mutta liian usein niiden puolustajat ottavat niiden arvon itsestäänselvyytenä ja tuhahtavat halveksuvasti, jos joku uskaltaa ne kyseenalaistaa. Valitettavasti tällainen ylimielisyys johtaa heille tärkeiden asioiden alasajoon.

Ongelman ydin on siinä, että nämä henkilöt eivät uskalla tunnustaa väriä. He eivät uskalla nostaa esiin sitä perustavaa itseisarvoa, johon heidän asenteensa pohjautuu. Postmoderni purema on levittänyt heidän verenkiertoonsa niin vahvan ajatuksen arvojen suhteellisuudesta ja kaikkien näkökulmien samanarvoisuudesta, että minkään arvon taakse ei uskalleta asettua. Heti kun joku yrittää puolustaa jotakin arvoa, ryntäävät nämä jälkimodernismin taistelukoirat osoittamaan sen heikkoudet. Vähänkin aikaa sitten, kun eräs humanisti puolusti humanismia sen perusteella, että se opettaa ajattelemaan, oli toinen humanisti heti huutamassa, että ei humanistit ole mitenkään muiden yläpuolella. Toisin sanoen puolustamassa näkökulmaa, jonka mukaan ei pidä luulla, että hänen koulutusalallaan olisi mitään arvoa.

Arvot, joiden puolesta kukaan ei taistele, näivettyvät. Postmodernismin seurauksena monet tärkeät arvot, kuten humanismi, sivistys, solidaarisuus tai vastuu, ovat menettäneet puolustajansa. Ihmisten toiminta edistää aina joitakin arvoja ja mieltämme pommitetaan jatkuvasti tiettyjä arvoja edistävillä toimintamalleilla. Ne arvot, joita ihmiset elämässään käytännössä edistävät, päätetään yhteisellä agoralla. Kun suurten ja hyvien arvojen puolustajat puuttuvat, tyhjiön täyttää esimerkiksi oravanpyörään rohkaiseva markkinointikoneisto ja statuskilpailu. Sen kyllästämät ihmiset eivät kykene näkemään, mikä esimerkiksi humanismissa on kaunista, miksi heidän verovaroillaan pitäisi sitä tukea. Onneksi valtarakenteiden status quo muuttuu niin hitaasti, että humanistit saavat vielä hetken aikaa elää arvojaan puolustamatta edellisten sukupolvien heille taistelemissa rakenteissa. Jos he kuitenkin jatkavat postmodernilla polullaan, ennen pitkää humanismi lakkautetaan yhteiskunnassamme turhana ja tuottamattomana alana.

Demokratia, humanismi ja hyvinvointivaltio ovat kaikki arvotaistelun tulosta. Niistä tuli todellisuutta sitä kautta, että ihmiset olivat valmiita asettamaan koko arvovaltansa peliin niiden puolesta. Ihmiset omaksuivat niiden arvon sitä kautta, että viisaat ihmiset onnistuivat julkiseen keskusteluun osallistumalla luomaan niistä yhteisesti arvostettuja asioita. Nyt kun kukaan ei oikein tosissaan puolusta niitä kuin juhlapuheissa, on seurauksena näiden arvojen hiljainen näivettyminen. Olisiko jo aika todeta, että jälkimodernismi on tehnyt tehtävänsä monokulttuurin vastavoimana – ja siirtyä eteenpäin, kohti paremman yhteiskunnan puolustamista?

Onnellisuuden redusoiminen yhteen dimensioon länsimainen harha

Länsimaista maailmankuvaa leimaa halu redusoida maailma joihinkin perusvakioihin. Fysiikassa tavoitellaan yhtä Grand Theorya – ja saatetaan siinä onnistua, kuka tietää. Ihmiselämää tarkasteltaessa tällainen ajattelutapa on kuitenkin kestämätön, koska ihmiselämän kompleksisuus on sitä luokkaa, että sen palauttaminen yhteen dimensioon ei tee oikeutta todellisuudelle.

Mitä länsimaiset sitten ajattelevat onnellisuudesta? Yleinen käsitys on, että on vain yksi onnellisuus. Eli kun puhutaan onnellisuudesta, puhutaan yhdestä tietystä asiasta. Ja kaikki onnellisuuden muodot – nautinto, täyttymys, flow, rakkaus, tyytyväisyys lastensa kasvun seuraamiseen, ylpeys onnistumisesta, antamisen ilo ja niin edespäin – voidaan palauttaa tähän yhteen perusonnellisuuteen. Eli on olemassa yksiselitteinen vastaus siihen, kumpi kahdesta ihmiselämästä tai tilasta on onnellisempi.

Tieteessä tämä harha synnyttää sen uskomuksen, että on löydettävissä yksi ainoa mittari, jolla voidaan ihmisen onnellisuutta mitata. Sitten tätä mittaria käyttäen voidaan verrata eri ihmisten ja eri elämänvalintojen välistä onnellisuutta. Pienikin tieteellisiin onnellisuustutkimuksiin perehtyminen paljastaa, että käytössä olevia mittareita on valtava määrä erilaisia ja ne painottavat eri asioita riippuen tutkijoiden omasta onnellisuuskäsityksestä.

Miten asiat sitten oikeasti ovat: On olemassa erilaisia yhteismitattomia hyviä asioita, asioita, jotka tuntuvat eri tavalla hyviltä ja synnyttävät erilaista onnellisuutta ihmiselle. Ei ole mitään yhtä objektiivista onnellisuutta, vaan erilaisia yhteismitattomia onnellisuuden muotoja, joita ei voi edes teoriassa arvottaa keskenään. Yksilön on tehtävä subjektiivisia valintoja sen suhteen mitä näistä asioista haluaa elämässään edistää. Eli minun ja sinun on vain itse päätettävä, mitä onnellisuuden muotoja ja onnellisuutta tuottavia asioita elämässämme arvostamme.

Eli summa summarum: Eri onnellisuuden muodot eivät ole yhteismitallisia ja siten sellaisia, että niitä voisi keskenään vertailla. Kulttuurit ja yksilöt tekevät aina valinnan, kun päättävät arvostaa niistä jotakin enemmän kuin toisia. Mieti siis, mitä onnellisuuden muotoja omalla elämälläsi tavoittelet.

Lopetin sianlihan syömisen eettisistä syistä

Päätin lopettaa sianlihan syömisen. Olen kasvavassa määrin ollut sitä mieltä, että sika on liian älykäs ja tunteva eläin, jotta sen kohtelu niillä epäinhimillisillä (vai pitäisikö sanoa epäeläimellisillä) tavoilla, joita nykysikalat harjoittavat, olisi mitenkään hyväksyttävissä. Valintani motiivi on siis puhtaan eettinen eikä liity mihinkään terveysnäkökohtiin. Eniten tulen ehkä kaipaamaan ilmakuivattua kinkkua ja meetwurstia pizzan päällä.

Enenevässä määrin olen yleisesti tullut tietoiseksi sian älykkyydestä ja tätä kautta kyvystä todella tuntea sen huono kohtelu. Lisäksi olen törmännyt faktoihin sikojen huonosta kohtelusta – liian ahtaasta elintilasta, lajityypillisen toiminnan mahdottomuudesta ja muista epäkohdista. Pisara, joka sai jo valmiiksi tulvimaan kallistuvan lasini vuotamaan yli, olivat viimeaikaiset uutiset urossikojen kastrointitavoista. Ensiksi puhuttiin kivesten repimisestä. Hesari selvitti asiaa ja totesi, että repiminen on ehkä väärä ilmaisu. Oikeasti siat kastroidaan joko pihdeillä vetämällä tai leikkaamalla – puuduttamatta. Sikojen sairauksien ja terveydenhuollon professori Mari Heinosen mukaan ”kivuliaita ne ovat molemmat” (HS 14.11).

Kiitän kaikkia eläinoikeusaktivisteja siitä, että heidän pitkäjänteisen työnsä tuloksena minunkin kovaan kalloon on onnistuttu takomaan näitä faktoja siitä ruoasta mitä syömme. Jokaisena päivänä teemme ruokakaupassa tai ravintolassa eettisiä valintoja. Ostamalla sikaa tai muuta eläintä tuemme sitä lihateollisuutta ja sen toimintatapoja, jotka kyseisen eläimen ovat teurastaneet. Koska lihateollisuus ja markkinointiketju pyrkivät peittelemään niitä olosuhteita, joissa lihaa kasvatetaan, on erittäin tärkeätä, että on jokin heitä valvova taho, jonka agendalla on epäkohtien tuominen ostavan yleisön tietoon. Meillä on oikeus – tai oikeastaan velvollisuus – tietää, millaisissa oloissa ruokamme tuotetaan.

Ihmisen mielen tunneohjautuvuudesta kertoo se, että vaikka minulle on näitä faktoja vöyrytetty jo vuosien ajan – ainakin siitä lähtien kun luin Peter Singerin Animal Liberationin – en ole lopullista päätöstä sianlihan syömisen lopettamisesta tehnyt ennen kuin nyt. Toisaalta sianliha on maistunut niin hyvältä, että sen syömisen lopettaminen olisi sääli. Toisaalta tällainen kieltäymys aiheuttaisi ylimääräisiä hankaluuksia erilaisissa ruoansyöntitilanteissa. Ja ehkä merkitsevimpänä tekijänä minua ympäröivät ihmiset ovat enimmältä osin olleet iloisia lihansyöjiä, jolloin sosiaalinen paine – joka on moraalimme keskeisiä polttoaineita – ei ole aiemmin ohjannut minua moraalisesti oikeaan päätökseen.

Tärkeätä on ehkä vielä korostaa, että en ole ruokatottumuksiltani mikään pyhimys. Naudanlihan ja riistan syömistä tulen jatkamaan juhlaruokana ja kalaa tulen syömään säännöllisesti. Niihin liittyviä eettisiä ongelmia en koe niin akuutteina, että ruokavaliotani olisin täysin kasvispitoiseksi muuttamassa. Naudanlihan osalta isoin eettinen kysymys liittyy mielestäni sen ekologiseen kuormaan. Tähän olen ajatellut vastata enemmänkin jatkamalla sitä linjaa, jota jo opiskelujeni alusta asti olen soveltanut: en osta lihaa kotiin, enkä syö sitä lounasravintoloissa – noudatan siis jonkinlaista arkilihatonta ruokavaliota. Säästän naudansyömisen oikeastaan kolmeen tilanteeseen: juhla-aterioihin, hyviin ravintoloihin ja aamuyön pikaruokaloihin.

En siis koe, että tämä valinta tekisi minusta vielä eettisesti esimerkillisen hahmon. Koen kuitenkin, että valintani on askel moraalisesti parempaan suuntaan. Toivon, että mahdollisimman moni tekisi vastaavia valintoja. Lisäksi kaipaan rakenteellisia, siis valtiovallan aktiivisempia ratkaisuja, koska kuluttaja on ruokakaupassa hyvin yksin ja tiedoissaan heikko. Unelmani olisi, että voisin mennä Suomessa ruokakauppaan tietoisena siitä, että jokin taho on pitänyt huolta siitä, että voin tehdä siellä ostoksia huolettomin mielin sen suhteen, että valintani ovat eettisiä. Siihen on vielä matkaa. Nyt otin itse pienen aktiivisen askeleen protestiksi ihmisten sioille tietoisesti tuottamia kärsimyksiä vastaan. Maailma ei kuitenkaan isosti muutu, elleivät poliittiset päättäjät ota vastuuta eettisemmän ruokamaailman luomisesta.

Kirkko ja minä – vai sittenkin kirkko ja me

Kirkko on viime aikoina ollut näyttämöllä. Ensin suuri homokeskustelu nosti esiin suvaitsemattoman konservatiivisia kirkon edustajia, sitten olivat vuorossa kirkollisvaalit. Minä kuulun edelleen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vaikka elänkin sosiaalisissa ympyröissä, joissa kirkosta eroaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus, itse olen ollut kirkolle, johon minut kastettiin, uskollinen. On aika pohtia miksi.

Tärkein syy kirkkoon kuulumiselleni on, että mielestäni kirkko edustaa monia sellaisia arvoja, jotka ovat itselleni tärkeitä: lähimmäisenrakkaus ja yhteisöllisyys ovat näistä tärkeimmät. Kirkko tekee arvokasta työtä vähäosaisten eteen niin kotimaassa kuin kirkon ulkomaanavun kautta myös ulkomaillakin. Pinnallisessa nykykulttuurissamme kirkko puolustaa moraalisten periaatteiden paikkaa osana ihmiselämää. Kirkko antaa tilan ja välineet täyttää ihmisen monet hengelliset tarpeet. Kirkko tarjoaa myös lohtua, toivoa ja yhteisöllisyyttä monelle ihmiselle. Arvostan myös sitä, että kirkko on toistuvasti auttanut pakolaisia uskaltautuen välillä jopa asettumaan valtiokoneiston kylmiä päätöksiä vastaan. Kirkko tekee siis paljon hyvää työtä inhimillisemmän maailman puolesta.

Kaupallistuneessa nykymaailmassa tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan instituutiota, joka puolustaa ei-kaupallisia, hengellisiä arvoja. Tarvitaan instituutioita, jotka eivät ole markkinaehtoisia, vaan joita ajaa jokin arvokkaampi päämäärä. Sinänsä markkinaehtoisuudessa itsessään ei ole mitään vikaa, oikeissa paikoissa sovellettuna se on tehokas järjestelmä. Ongelmaksi se muuttuu, kun sitä sovelletaan joka paikkaan – rengistä tulee isäntä ja tämä on vahingollista ihmisten hyvinvoinnille. Siksi tarvitaan tarpeeksi voimakkaita instituutioita haastamaan se.

Erilaisia ei-kaupallisia, hyvään pyrkiviä järjestöjä on toki pilvin pimein. Kirkko eroaa näistä kuitenkin sen valtavan koon ja vaikutusvallan ansiosta. Kirkosta eroamisten määrä on ollut jo pitkään kasvussa ja tapetilla, mutta on muistettava, että vieläkin 4,2 miljoonaa suomalaista eli 78,5% kansasta kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on valtava määrä ihmisiä. Lisäksi kirkko on läsnä näiden ihmisten elämän suurimpina hetkinä. Sitä kautta sillä on suurta valtaa. Papin saarna omissa häissä, oman lapsen ristiäisissä tai rakkaan lähiomaisen hautajaisissa jättää vahvan jäljen. Parhaimmillaan kirkko on siis hyvien arvojen lempeä mutta vahva majakka itsekeskeisyyksien meressä.

Kirkolla toki on omat ongelmansa – konservatiivisuus suhteessa seksuaalivähemmistöihin ja naissukupuoleen ovat näistä ehkä keskeisimmät. Ymmärrän niitä, jotka kokevat kirkon politiikan näiltä osin olevan välillä niin pöyristyttävää, että eroaminen on ainoa vaihtoehto. Itse koin, että mieluummin haluan vaikuttaa tähän instituutioon sisältäpäin, pyrkien taistelemaan huonoja arvoja vastaan ja hyvien arvojen puolesta. Kirkko yksinkertaisesti on liian arvokas instituutio jätettäväksi fundamentalistien käsiin. Ilman kirkkoa olisimme vielä syvemmällä siinä arvotyhjiössä, jota mainonnan rummuttama pinnallinen kulttuuri rientää täyttämään turhuuksien markkinoilla.

Juuri päättyneet seurakuntavaalit ovat ilmeisesti keränneet korkeimman äänestysprosentin vuosikymmeniin ja ”voittajia olivat naiset, nuoret ja nykyistä avarakatseisemman kirkon kannattajat” (Kirkko & Kaupunki 43/2010). Seuraavien vuosien aikana näemme, onnistuuko liberaalimpaan kirkkoon tähtäävä kansanliike jyräämään aikansa eläneet jäärät. Toivon näin, jotta en joutuisi häpeämään sitä kirkkoa mihin kuulun, vaan voisin olla siitä ylpeä.

Lähimmäisenrakkauden tärkein viesti on, että elämä ei ole minä-minä-minä. Hyvässä elämässä on kysymys enemmän siitä, että oppii elämään maailmassa, jossa me on se tärkein pronomini. Toivon, että tulevaisuuden kirkko toimii suunnanäyttäjänä tässä hyvän elämän projektissa. Sellaisessa kirkossa minä haluan olla mukana. Minun kirkkoni – tai pitäisikö sanoa meidän kirkkomme – on ennenkaikkea ihmisten yhteenliittymä, joka pyrkii vahvistamaan lähimmäisenrakkauden vaikuttavuutta jaetussa maailmassamme.

Mielikuvapolitiikan viettelevä turmio

Nykypolitiikan kuva piirtyy aika tarkasti esiin seuraavassa Helsingin Sanomien (11.11) uutisessa, joka kertoo viittomakielisiä uhkaavasta häädöstä Espoossa.

”Espoo päätti pari vuotta sitten perustaa tilakeskus-liikelaitoksen. Se tarkoitti, että keskus hallinnoi kaikkia Espoon omistamia tiloja ja sille asetetaan tulostavoite. Jotta tavoite saavutetaan, tilakeskuksen pitää saada tuottoa jokaisesta vuokraneliöstään.” Tämän seurauksena esimerkiksi kuurojen yhdistykselle, joka aiemmin ei maksanut lainkaan vuokraa, iskettiin 37 000 euron vuosivuokra. Kuulostaa tylyltä, mutta ”Vaihtoehdot ovat niukat, voi maksaa tai lähteä” ja maksaminen on yhdistyksen taloudelle täysin mahdotonta. Sama vuokrakurimus uhkaa myös monia muita espoolaisia järjestöjä.

Onko Espoo – Suomen Amerikka – päättänyt jättää järjestöt oman onnensa nojaan, yhteiskunnallisen turvaverkon ulkopuolelle? Ei suinkaan: ”Espoo on näet linjannut, että tulevaisuudessa kaupunki tekee yhä enemmän yhteistyötä järjestöjen ja yhdistysten kanssa.”

Politiikassa voi nykyään puheen tasolla kannattaa kaikkea hyvää ja samanaikaisesti käytännössä ajaa hyvinvointivaltiota alas. Ajamme vanhusten asiaa – ja lakkautamme viriketoiminnan Helsingin kaupungin vanhainkodeista. Tuemme järjestöjä – ja heitämme ne pihalle niiden toimitiloista. Kaikki puolueet kannattavat hyvinvointivaltiota – silti nykyhallitus on tehnyt erilaisia veronalennuksia noin 3,5 miljardilla eurolla. Kaikki vastuu puheen ja tekojen välisen yhteyden ylläpitämisestä on häipynyt.

Vastuuttominta tässä politiikassa on se, että politiikot itse pesevät kätensä likaisista päätöksistä. Voisi olla inhottavaa häätää kuurot pellolle. Mutta ei hätää, perustetaan tilakeskus-liikelaitos ja pakotetaan se tulostavoitteeseen. Kun ainoa keino päästä tulostavoitteeseen on kuurojen sun muiden tuottamattomien kansalaisten häätäminen kunnan tiloista, päästään samaan uusliberalistiseen lopputulokseen ja politiikot voivat mennä nukkumaan kokematta itse tehneensä mitään toisia ihmisiä vahingoittavaa: ”Bisnes on julmaa ja se on vain ikävä tosiasia, että heikoimmat siinä kärsivät eniten”. Eri kysymys on, miksi julkisen sektorin pitäisi apinoida bisneksen kylmiä lainalaisuuksia. Eikö se ole sen perusolemassaolon vastaista?

Miksi politiikoilta sitten sallitaan tällainen sanojen ja tekojen ristiriita? Yksi syy on kansalaisten vähäinen kiinnostus politiikkaa kohtaan. Siinä taustalla on nykypuolueiden samankaltaisuus ja ristiriitojen välttäminen. Toinen syy on suomalaisen median hampaattomuus – politiikkojen ihmissuhdeskandaaleista revitään lööppejä päivästä toiseen, mutta poliittisiin epäkohtiin puuttuvaa journalismia saa päämedioista hakea. Kolmas syy on politiikan yleinen mainostoimistuminen. Puolueet ovat havainneet, että asia-argumenteilla ja faktoilla ei vaaleja voiteta, vaan ’mielikuvilla’ ja ajan hermoon räätälöidyllä ’brändillä’. Ehkä me kansakuntana olemme vain niin tyhmiä, että olemme ansainneet tämän.

Mitä sitten tehdä? Ensinnäkin ihmisille pitäisi vääntää rautalangasta politiikan perusasiat, jotka tuntuvat monilta olevan kadoksissa: Hyvinvointivaltio perustuu korkeaan verotukseen. Toistuvilla veronalennuksilla ajetaan hyvinvointivaltiota alas, koska ilman veroja valtiolla ei ole rahaa tuottaa hyvinvointivaltion vaatimia palveluita. Vasemmisto kannattaa useimmiten veronkorotuksia, oikeisto veronalennuksia. Toiseksi median pitäisi alkaa ottaa vahvemmin kantaa asioihin. Nostaa epäkohtia esiin ja pitää niitä esillä, kunnes niihin on puututtu tai syyllisten päät ovat vadilla. Kolmanneksi, jokaisen politiikan tekijän pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, onko tämä mielikuvapolitiikka rehellistä ja voinko pitää itseäni hyvänä ihmisenä, jos elän sen ehdoilla?

Miten lottomiljoonilla saisi kestävää onnellisuutta?

Kalajoella eräs mies miettii tällä hetkellä mitä tekisi seitsemällä miljoonalla eurolla. Salaisiko hän voittonsa ja eläisi loppuelämänsä jatkuvasti peläten salaisuuden paljastumista ja miettien, miten rahaa voisi käyttää ilman, että ihmiset huomaavat? Vai tulisiko hän voittoineen julkisuuteen ja joutuisi kohtaamaan valtaisan naapurikateellisuuden ja loppuelämän jatkuvan rahanruinauksen? Molemmissa tapauksissa tuntuu, että lottovoitto tekee hänet enemmänkin ahdistuneeksi kuin onnelliseksi. Rahojen poislahjoittaminen tuntuisi vuorostaan nykyisessä arvomaailmassamme silkalta tyhmyydeltä.

Mitä jos miettisimme rahojen käyttöä siltä kannalta, mikä tekisi hänet kaikkein onnellisimmaksi? Onnellisuuden kannalta on tärkeätä ensinnäkin perusturvallisuus. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus, sairaanhoito ja perustoimeentulo pyritään yhteiskunnallisen turvaverkon kautta takaamaan kaikille, ei kovinkaan suurta rahamäärää perusturvallisuutta varten tarvita. Sanotaanko, että tätä varten miehen on hyvä maksaa asuntolainansa pois ja pistää muutama satatuhatta euroa sukanvarteen pahan päivän varalle. Tätä isompi summa ei kuitenkaan enää hänen onnellisuuttaan erityisesti lisää.

Toisaalta sitten kun muut asiat ovat kunnossa, voi itseään toteuttamalla lisätä onnellisuuttaan. Mies voi vihdoin toteuttaa matkustamiseen liittyvät unelmansa, ostaa kaikki tarvitsemansa harrastusvälineet, tehdä jotakin aivan älytöntä ja järjestää unohtumattomia juhlia ystävilleen. Jos oikein laveasti elää, tähän saa palamaan sellaiset puoli miljoonaa euroa loppuelämänsä aikana.

Mies voi siis loppuelämänsä aikana saada maksimissaan miljoonalla eurolla ostettua itselleen onnellisuutta siinä määrin kuin sitä rahalla kykenee ostamaan. Mitä hänen tulisi sitten lopuilla kuudella miljoonalla tehdä? Hänen henkilökohtaisen onnellisuutensa kannalta vastaus on selvä: antaa ne niille, jotka tarvitsevat rahaa häntä enemmän. Laaja tutkimuskirjallisuus nimittäin osoittaa, että ihmisen onnellisuuden kannalta sosiaalinen ulottuvuus on se kaikkein tärkein.

Kukaan naapuri ei ole hänelle enää kateellinen siinä vaiheessa kun hän säätiöittää kolme miljoonaa euroa ja ilmoittaa rahojen olevan kalajokelaisten apua tarvitsevien käytössä. Ei muuta kuin tutut ja tuntemattomat rahanruinaajat hakemusta kirjoittamaan, niin eiköhän säätiö tue eniten apua tarvitsevia runsaalla kädellä. Toiset kolme miljoonaa euroa hän voi sitten pistää esimerkiksi toiseen säätiöön, joka tukee hänelle mielekkäitä asioita:
syöpätutkimusta, kansanmusiikkia, kehitysmaan lapsia, juniori-pesäpalloa tai mitä tahansa, mikä hänelle itselleen on arvokasta.

Herätessään aamulla lottomiljonäärinä miehen ei tarvitse enää jatkuvasti miettiä miten salata voittonsa tai miten kestää naapureidensa kateutta ja rahanruinausta. Sen sijaan hän voi miettiä, että kyseisenäkin päivänä hän itse elää onnellista elämää ja hänen rahansa mahdollistavat paremman elämän myös suurelle joukolle kanssaihmisiä, jotka tämän vuoksi häntä arvostavat. Se jos mikä on kestävää onnellisuutta. Toivottavasti hänellä on
rohkeutta tehdä valintansa oman onnellisuutensa kannalta, ei vallitsevien itsekkyyttä korostavien talousnormien mukaisesti.

Juurtuminen

Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi Eric Weinerin haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja mediassa. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi. ’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.

Jossakin muualla on aina paremmat bileet. Tämä ajattelutapa tuottaa sukupolvelleni paljon onnettomuutta. Juurtuminen tarkoittaa sitä, että sitoutuu syvällisesti johonkin tiettyyn yhteisöön, ottaa sen pysyväksi osaksi identiteettiään, antaa itsensä upota kiinteäksi osaksi kyseistä ihmisrihmastoa. Yhteisö voi olla ystäväporukka, kotiseutu, työpaikka, järjestö tai mikä tahansa suhteellisen kiinteä ihmisten yhteenliittymä. Menetetty kyky asettua, luopua ja löytää paikkansa edustaa yhtä sukupolvikokemustani.

Juurtumattomuudesta seuraa, että ei oikein koskaan elä ja nauti nykyhetkestä, nykyisestä elämäntilanteesta. Haku on jatkuvasti päällä. Aina on kiire johonkin eteenpäin, kohti parempaa työpaikkaa, kohti parempaa asuinpaikkaa, parempaa parisuhdetta, hienompaa ystäväpiiriä, parempaa kotimaata. Tarkkaillaan neuroottisesti, etteikö varmasti jossakin muualla olisi jotakin parempaa tarjolla. On tietysti tervettä jossakin määrin kyseenalaistaa nykyiset valintansa ja miettiä vaihtoehtoja, mutta kestävää onnellisuutta ihminen ei saavuta, jos ei kykene sitoutumaan mihinkään koko sydämellään. Kyse on siitä, että kykenee olemaan tyytyväinen siihen, mitä on itsellään ja mitä on ihmisenä.

Dramaattisimmillaan tämä juurtumattomuus näkyi
Eric Weinerin
haastattelemissa amerikkalaisissa, jotka olivat muuttaneet Ashevilleen, North Carolinaan, koska se oli optimaalinen asuinpaikka heidän asettamiensa kriteereiden mukaan: sopivan paljon kulttuuria, vuoret lähellä, miellyttävä ilmasto, ei liian iso, vähän rikollisuutta ja niin edespäin. Tyytyväisinä he olivat asuneet alueella jo kolmatta vuosikymmentä, mutta kun Eric kysyi onko tämä nyt teidän kotinne, he menivät vaikeiksi. Kävi ilmi, että he jatkuvasti pitivät silmänsä auki etsien vielä parempaa asuinaluetta. Voiko olla traagisempaa kohtaloa kuin elää koko aikuisikänsä ilman kotia? Kykenemättömänä sitoutumaan asuinpaikkaansa, vaikka olisi asunut siellä jo parikymmentä vuotta.

Historiallisesti tämä juurtumattomuuden teema on iskenyt valtaväestöön vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Kun maatila ja uravalinta kulkivat isältä pojalle, puoliso haettiin kävelymatkan päästä ja suvut asuttivat samaa kylää sukupolvesta toiseen, eivät juuret koskaan irronneet siitä maasta, johon ne alunperin tukeutuivat. ’Juuret kasvoi maahan sen, kylmän sekä routaisen’ halusimmepa tai emme. Koulutustason huiman nousun, matkustamisen huiman lisääntymisen, kohonneen tulotason ja monen muun seikan johdosta oma sukupolveni tempautuu auttamattomasti irti ennalta määrätyn kohtalon polulta, kohti vapaiden valintojen avaruutta. Kaikki ovet ovat avoinna – ja juuri se niin monia ahdistaa. Kun on mahdollisuus valita vapaasti, on vastuu omasta onnellisuudesta – siitä että elää itselleen optimaalista elämää – täysin omilla harteillaan.

Kaltaisteni paristakympistä kolmevitoseen ulottuvan sukupolven kasvukivut on havaittu jo tiedemaailmassakin ja
mediassa
. Puhutaan jopa uuden vaiheen ilmestymisestä osaksi ihmisen kasvua aikuiseksi.
’Nuoruus’ käsitteenä syntyi 1900-luvun taitteessa, kun teollinen vallankumous ja koulutusvaatimukset sekä -mahdollisuudet loivat uuden kehitysvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Informaatioyhteiskunnan kasvavat koulutusvaatimukset, mahdollisuuksien runsaus ja elinresurssien ylijäämä ovat luoneet mahdollisuuden ja tarpeen viivästyttää tärkeitä elämänvalintoja kolmenkympin toiselle puolelle. Toistaiseksi ratkaisematta on kuinka moni onnistuu kakkosella alkavien ikävuosiensa seikkailun ja hakemisen jälkeen löytämään sen kiintopisteensä elämässään ja juurtumaan?

Itselleni juurtumisen teema nousi esiin lähestyessäni kesäkuisena torstai-iltana Suomea ja juhannusta Kööpenhaminasta päin. Taakse jäi urani kannalta erittäin kiinnostava psykologian konferenssi, jossa minulla oli esimieheni kautta mahdollisuus tutustua liutaan tutkimukseni – ja yleisen mielenkiintoni sekä ajatteluni kehityksen – kannalta erittäin kiehtovia henkilöitä. ’Järkevin’ vaihtoehto olisi ehdottomasti ollut jäädä sinne seminaarin loppuun asti ja lohduttautua sillä, että juhannuksia tulee aina uusia, mutta tuo ihmisten yhteenliittymä ja sen tarjoamat mahdollisuudet ovat ainutkertaisia. Tuntui jopa vähän hassulta kävellä seminaarista ulos, kun se oli vielä niin alkuvaiheessa.

Silti en missään vaiheessa edes vakavasti harkinnut seminaariin jäämistä. Heti kun sain tietää, että puheeni on hyväksytty seminaariin, lähetin järjestäjille viestin, että minun on mahdollista pitää puhe vain seminaarin ensimmäisenä päivänä – toisen päivän puolivälissä minun täytyy lähteä pois. Minulle juhannus on pyhä asia. Rakastan juhannusta, rakastan niitä ystäviä, joita silloin voin nähdä. Matkalla koto-Suomeen tunsin sitä jotakin kotiseutuhenkeä, tyytyväisyyttä siitä, että on kotonaan jossakin. Juurtuminen, kotinsa löytäminen on juuri tätä: ei edes näe toisia vaihtoehtoja aitoina vaihtoehtoina toiminnassaan. Sydämessään tietää, että on vain yksi oikea paikka olla.