Tukholman-risteilyt ja muistiharhat – Eli miksi ihmiset lähtevät risteilylle, vaikka ne ovat ankeita ilman viinaa?

Kun olin yhdeksäntoistavuotias, Tukholman-risteilyt tuoksuivat seikkailulta. Halvan alkoholin, juhlatunnelmaisten neitojen ja hyttisänkyjen läheisyyden muodostama pyhä kolminaisuus veti kummasti puoleensa. Eikä rahakaan ollut ongelma: laivaan pystyi helposti kävelemään sisään vilauttamalla roskiksesta dyykattua käytettyä hyttikorttia stuertille. Sänkypaikan hankkiminen olikin sitten oman toimeliaisuuden varassa. Välillä tuli nukuttua lakanoiden välissä ja välillä käytävien kokolattiamatoilla. Välillä joutui aamulla kavereilta tarkistamaan, kumpi vaihtoehto lopulta toteutui. Mutta ei sen niin väliä: Kun Haddawayn What is love? soi diskossa, oli ilta täynnä lupauksia ja taikuutta.

Kunnon känni ja kasuaaliset karnaaliset suhteet: Isoja tekijöitä nuoren miehen maailmassa. Mutta samalla jo silloin ihmettelin, miksi kukaan tulisi laivalle ilman näitä kahta päämäärää? Koska selvinpäin arvioitaessa risteilylaivat ovat varsin ankeita paikkoja: Rumia pitkiä kokolattiamattokäytäviä, geneerisen kliinisiä ja ylihinnoiteltuja ravintoloita, ahtaita hyttejä. Eikä mitään varsinaista tekemistä. En kyennyt ymmärtämään, miksi kukaan – jonka päämäärä ei ollut känni tai coitus – haluaisi tulla risteilylle. Jos haluatte viettää romanttisen loman, menkää herranjumala mieluummin Pariisiin tai vähintäänkin Porvooseen! Näin olisin halunnut huutaa niille happamille pariskunnille, jotka tissuttelivat kyllästyneen näköisesti tupakkapaikan lähellä.

Nyt olen ehkä vihdoinkin löytänyt vastauksen siihen, miksi ihmiset tuhlaavat lomansa risteilyillä. Aloitetaan kysymyksellä: Millainen oli viime lomasi?

Todennäköisesti mieleesi tulvii lämpimiä muistoja sitä ajatellessasi. Kylmä drinkki kuumassa auringonpaahteessa tai rivakka sivakointi kimaltelevilla helmikuun hangilla. Lomamuistoissamme aurinko paistaa aina. Mutta tiesitkö, että lomien suhteen muistimme on varsin valikoiva: Unohdamme nopeasti kaikki jonottamiset, peruutukset sun muut pettymykset. Heti kotiin saavuttuamme lomamme alkaa muistoissamme näyttämään yhä vahvemmin Aurinkomatkojen mainokselta.

Tiedemiehet ovat tutkineet tätä ruusuisten muistojen ilmiötä. Eräässä tutkimuksessa ihmisiä pyydettiin arvioimaan kuukausi etukäteen, kuinka onnellisia he tulevalla lomallaan ovat. Kuukausi jälkikäteen heiltä kysyttiin myös, kuinka onnellisia he lomallaan olivat. Nämä kaksi arviota olivat hyvin lähellä toisiaan: Sekä lomaodotukset että lomamuistot olivat täynnä myönteisiä tunteita ja iloa. Harmi vain, että samat ihmiset pitivät myös loman aikana reaaliaikaista päiväkirjaa tunteistaan. Kävi ilmi, että loman aikana oli monenlaista harmia, joka vähensi riemua: sadepäiviä, ihmissuhdekonflikteja, väsymystä, pahaa ruokaa. Lomamatkalla koetut huonot hetket olivat kuitenkin pyyhkiytyneet muistojen roskakoriin, kun ihmiset jälkikäteen muistelivat lomansa autuutta.

Tutkimukset osoittavat, että ihmiset eivät ole kovin hyviä arvioimaan jälkikäteen, kuinka onnellisia he tiettynä hetkenä olivat. Itse asiassa rakennamme tällaiset muistot erilaisten vihjeiden perusteella: Muistamme muutaman avainhetken lomamatkalta ja tiedämme, miltä lomalla kuuluisi tuntua. Näiden vihjeiden perusteella muodostuu ideaalikuva lomastamme, johon todelliset kokemukset vaikuttavat vain osittain. Mitä tulee lomamatkoihin, lomaileva minämme ja lomaamme muisteleva minämme ovat siis kaksi eri henkilöä. Ja jälkimmäinen on tavallisesti onnellisempi.

Tämä ei sinänsä vielä haittaa, koska kauniit muistot ovat positiivinen asia – olivat ne totta tai eivät. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Ongelmana on, että tämä muisteleva minä tekee valinnat myös sen suhteen, lähdemmekö uudelleen vastaavalle retkelle. Toisessa tutkimuksessa pyydettiin opiskelijoita arvioimaan kokemuksiaan Spring break -lomamatkastaan (amerikkalaisopiskelijoiden vappu) ennen, jälkeen ja loman aikana. Jälleen sekä ennen että jälkeen annetut arviot antoivat huomattavasti myönteisemmän kuvan lomamatkasta kuin itse loman aikana tehdyt arviot (ks. alla oleva kuvio). Kun opiskelijoilta jälkikäteen kysyttiin, haluaisivatko he tehdä matkan uudestaan, eivät varsinaiset lomakokemukset suoraan vaikuttaneet tähän halukkuuteen. Ratkaisevaa oli, kuinka mukava lomamatka oli muistoissamme.

Tämä on avain risteilymysteeriin. Mainoksissa Tukholman-risteilyt vaikuttavat ihanilta: nauravia seurueita, viehkeitä katseita kynttilänvalossa, iltapukuja ja kaunista merimaisemaa. Oikeasti laivat ovat varsin tylsiä paikkoja – ellei ole jatkuvasti kännissä. Etkä halua edes ajatella, mitä kaikkia eritteitä hyttisänkyysi on viimeisen viikon aikana ryöpsähtänyt. Mutta kun vuosi risteilyn jälkeen muistelemme kokemustamme, sekoittuvat mainosten luomat mielikuvat ja oikeat muistomme toisiinsa niin saumattomasti, että kuvittelemme, että meillä oli hauskaa ja romanttista.

Pariskunta saattaa siis käydä vuosittaisella kevätristeilyllä ja joka vuosi pettyä. Ruoka ei vastaa odotuksia ja maksaa liikaa. Diskossa ei viitsi käydä, kun se on täynnä öriseviä teinejä. Korttipelin pelaaminen keskeytyy, kun loppuillasta joku känninen kaljamahainen ahdistelija tekee itseään liikaa tykö. Pettymysten täyttämä ilta päättyy turhaan riitaan. Onneksi hytissä on kaksi erillistä sänkyä.

Mutta vuoden päästä kevätristeilymainoksia katsoessaan pariskunta päättää lähteä uudestaan. Koetut pettymykset unohdettiin aktiivisesti parissa päivässä, jotta etukäteen eletty tarina onnellisesta risteilystä ei särkyisi. Ja vuoden aikana mainokset ovat sekoittuneet todellisuuteen siinä määrin että he alkavat jälleen uskoa, että laivalla oli hauskaa.

Seuraavassa kirjoituksessani jatkan samaa teemaa kertomalla kuinka meissä asuu kaksi erillistä minää – kokeva ja arvioiva – ja miten ne elävät osittain toisistaan irrallista elämää. Kumman hyvinvointiin meidän kannattaa panostaa? Pysy kanavalla!

Hain hyväksyntää laskettelurinteessä – 1970-luvulla professori Stanley Milgram voi pahoin metrossa samasta syystä

Whiteface Mountainin huipulta oikealle taakse viettävä rinne oli aamupäivällä hyvässä kunnossa. Vauhdin hurmassa syöksyin lautailijoiden ja perhelaskijoiden ohitse nauttien suksien kontrolloidusta kosketuksesta lumen kylmässä pinnassa. Pysähdyttyäni alaosassa huomasin, että rinne jatkuu hyppyreitä sisältävällä osuudella. Päätin odottaa, että takanani tulevat lautailijat menevät ohitseni ennen kuin niihin suuntaisin. Miksi? Koska ajattelin tehneeni heihin vaikutuksen laskutaidoillani – ”toi on kova laskija”, he mielikuvituksessani kommentoivat keskenään -, enkä halunnut pilata illuusiota haparoivalla hyppyesitykselläni.

Samalla mietin kuinka naurettavaa käytökseni on. En ollut koskaan nähnyt kyseisiä neljää miestä. En todennäköisesti tulisi koskaan myös heitä näkemään. En itse asiassa edes ollut nähnyt heitä niin läheltä, että voisin heidät tulevaisuudessa tunnistaa. Minulla ei ollut mitään järjellistä syytä hakea heidän hyväksyntäänsä. Kun tästä liikahtaisin, he olisivat pysyvästi poistuneet elämästäni. Silti seisoin paikallani. Ja odotin.

Siinä seisoessani mietin professori Stanley Milgramin kertomaa tarinaa. Hänellä oli tapana laittaa psykologiankurssillaan opiskelijat tekemään erilaisia tehtäviä. Yhtenä viikkona hän pyysi heitä menemään metroon ja kysymään tuntemattomalta ihmiseltä, ’voinko istua paikallesi?’. Juuri kukaan ei suorittanut tehtävää. Professori tuohtui ja lähti itse näyttämään, että ei se nyt niin helvetin vaikeata ole: Kysytte vain ja sillä selvä. Metrossa hänen omakin rohkeutensa oli pettää: ”Sanat juuttuivat henkitorveeni eivätkä suostuneet tulemaan ulos”. Painiskeltuaan pitkään itsensä kanssa hän valitsi sopivan kohteen, esitti kysymyksensä, ja toisen osapuolen noustessa häkeltyneenä professori istui tämän paikalle: ”Ottaessani hänen paikkansa koin musertavaa tarvetta käyttäytyä tavalla, joka oikeuttaisi pyyntöni. Pääni valahti polvieni väliin ja tunsin kalpenevani. En esittänyt mitään roolia. Tunsin todella, että olen menehtymäisilläni.”

Nämä molemmat tarinat kuvaavat samaa ilmiötä: Me ihmiset olemme tavattoman herkkiä toisten hyväksynnälle ja paheksunnalle. Muiden ihmisten läsnäollessa varomme jatkuvasti tekemästä mitään, joka voisi altistaa meidät torjunnalle tai paheksunnalle Täysin riippumatta siitä onko siinä mitään järkeä tai ei. Nolostumisen ja häpeän pelko kahlitsee elämäämme. Tuiki tuntemattomien ihmisten mahdollinen nenän nyrpistys määrää, mitä uskallamme julkisessa tilassa tehdä ja olla tekemättä. Vaatii suunnatonta rohkeutta – tai suunnatonta määrää alkoholia – uskaltautua laulamaan yksin metrossa.

Miksi näin on? Siksi, että järkemme elää modernissa yhteiskunnassa, mutta tunteemme elävät edelleen laumaeläimen elämää. Sellaisissa heimoissa sosiaalinen kuolema merkitsi fyysistä kuolemaa: jos lauma sinut hylkäsi, olit mennyttä miestä. Ja sellaisessa yhteisössä harvemmin kohtasit tuntemattomia, sinua ympäröivät ihmiset olivat sinun laumasi, niin hyvässä kuin pahassakin. Siksi häpeän pelko on juurtunut meihin niin syvälle.

Miten sitten vapautua turhanpäiväisen hyväksynnän hakemisen kahleista? Irtautumisen polkuja on nähdäkseni kaksi: Ensinnäkin on tärkeätä valita se lauma, jonka hyväksyntää hakee. Me ihmiset olemme erilaisia, eri yhteisössä arvostetaan erilaisia asioita ja erilaista käytöstä. Punkkarit tietävät tätien paheksuvan heitä, mutta se ei haittaa, koska he ovat pääosin kiinnostuneita muiden punkkareiden hyväksynnästä. Samoin eri työyhteisöissä saattaa olla radikaalisti toisistaan poikkeavat kulttuurit ja arvostuksen kohteet – jopa saman toimialan sisällä. Olen itse huomannut, kuinka paljon helpompaa yleisen paheksunnan aiheuttaminen on, kun tekee sen yhdessä hyvien ystävien kanssa. Kun voi olla varma heidän hyväksynnästään, voi melkeinpä nauttia niistä kauhistuneista ilmeistä, joita onnistuu aikaansaamaan, kun juoksee kolmatta kertaa alasti Storyvillen terassin ohitse.

Jos siis koet, ettet kuulu joukkoon, vika ei ole sinussa, mutta ei välttämättä myöskään laumassa. Ette vain sovi yhteen. Älä tuhlaa energiaasi pyrkimällä muuttumaan sellaiseksi, joka et ole. Pyri sen sijaan etsimään sellainen lauma, joka on lähempänä omaa elämäntapaasi. Ja suuntaa hyväksynnän kaipuusi mieluummin heihin. Vaihda työpaikkaa, etsi uusia harrastuksia, muuta eri kaupunginosaan. Etsi kunnes löydät sen yhteisön, jossa koet, että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet. Tämänkaltainen yhteisön ehdoton hyväksyntä lienee yksi kestävimmistä onnellisuuden lähteistä. Siksi siihen kannattaa panostaa.

Toinen hyväksyntänarkomaniasta irtautuva polku on oman henkilökohtaisen arvomaailman vahvistaminen. Mitä tarkemmin tunnet itsesi ja mitä vahvemmin elät omien arvojesi pohjalta, sitä immuunimpi olet muiden arvostelulle. Kun sisälläsi on vakaa tunne siitä, että toimit oikein, ei ulkoinen paheksunta horjuta sinua.

’Tunne itsesi’ oli Sokrateen motto ja siitä filosofiassa pohjimmiltaan on kyse. Itsensä tuntemisen polku on pitkä ja usein myös kivulias. Siinä joutuu hyväksymään itsessään asioita, jotka on siihen asti onnistunut kieltämään ja torjumaan. Mutta tien päässä odottaa palkinto: Ataraksia eli mielenrauha, joka tulee siitä, että on oppinut hyväksymään itsensä ja maailman sellaisena kuin se on. Ja on löytänyt sen moraalisen kompassin, jonka avulla pystyy luovimaan oman elämänsä lävitse vakuuttuneena siitä, että toimii oikein. Jo antiikin kreikkalaiset tiesivät, että tämä on lopulta ainoa onnellisuuden lähde, jota mikään ulkoinen ei voi horjuttaa. Antaa koirien haukkua, arvoiltaan vahva karavaani kulkee.

Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit

Miten ’tuhansien murheellisten laulujen maassa’ saa parhaiten kaivettua verta nenästään? Pekka Himanen todellakin osaa tämän taidon: Nimeä tulevaisuusraporttisi ”Kukoistuksen Käsikirjoitukseksi” ja Helsingin Sanomissa teostasi käsitellään otsikolla ’Paskanpuhuminen 2.0.’ Uusin raportti on nimetty maltillisemmin Siniseksi kirjaksi, mutta sitä seurannut vihamielinen kohu on entistäkin suurempi.

Tämänkertaisen kritiikin kärki on kohdistettu rahoituksen epäselvyyksiin, koskien erityisesti Suomen Akatemialta ohi normaalien hakukanavien saatua 150.000 euroa. Monet tutkijat käyttävät kuukausia hakemustensa valmisteluun saadakseen osansa tästä tiukasti kilpaillusta tiederahasta. On ymmärrettävää, että he ovat närkästyneitä virallisten kanavien ohitse tulevasta tilauksesta. Pääministerin toivomat raportit tulisi rahoittaa valtioneuvoston rahoista, tältä osin olen kriitikoiden kanssa täysin samaa mieltä. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi ja uskon, että asianomaiset ovat tältä osin oppineet läksynsä, joten tätä keskustelua on turha enää jatkaa tässä. Lisäksi on hyvä muistaa, että käsillä oleva Sininen kirja oli suurelle yleisölle tarkoitettu väliraportti ja hankkeen varsinaiset tieteelliset kirjoitukset ovat vielä työn alla.

Tulevaisuuden kannalta parasta tällä hetkellä olisi pitää huolta, että maksetuille rahoille saataisiin mahdollisimman paljon vastinetta. Tähän liittyen tein jotakin, jota liian harva keskusteluun osallistunut on tehnyt. Luin Himasen raportin kokonaisuudessaan. En pyrkinyt etsimään sen heikkouksia, vaikka kritisoimalla voikin kasvattaa kuvaa itsestään viileän terävänä älykkönä. En pyri myöskään olemaan Himasen puolella tai Himasta vastaan.
Itse olen enemmän kiinnostunut etsimään keinoja yhteiskuntamme parantamiseksi, riippumatta siitä kuka ne esittää. Luin siis teosta erityisesti seuraava kysymys mielessäni: Onko teoksessa ideoita, jotka voivat auttaa yhteiskuntaamme eteenpäin?

Mitkä sitten ovat Himasen kirjan keskeiset teesit?

Himasen kirja on jäsennelty kolmen päämäärän pohjalle: Kestävän talouden lisäksi politiikan tulee tähdätä kestävään hyvinvointiin ja kestävään ekologisuuteen. Ja erityisesti kahden ensimmäisen osalta Suomi on valtavan haasteen edessä: Kestävyysvaje on kymmenen miljardin suuruusluokkaa. Summa on järkyttävä: saman verran kuin sosiaali- ja terveysministeriön vuosibudjetti tai koko tuloverotuksen vuosituotto! Sitä on siis mahdotonta ratkaista säästöillä tai veronkorotuksilla. Olen Jukka Relanderin kanssa samaa mieltä, että ”Himasen teoksen ansio on poliittisesti ennakkoluulottomassa tavassa etsiä kohteita”, joiden kautta tämä haaste voidaan ratkaista.

Tuntuva panostus mielenterveystyöhön ja työhyvinvointiin

Esitetyistä ratkaisuista erityisen keskeiseksi koin panostamisen kansalaisten psyykkiseen hyvinvointiin. Himanen toteaa, että ”niitä harvoja tekijöitä, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan kestävyysvajeen mittaluokassa” ovat työhyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvät kustannukset (s. 48). Mielenterveyssyistä johtuvien varhaisten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisten kustannukset ovat menetetyn työpanoksen kautta lähes 10 miljardia euroa vuodessa Työterveyslaitoksen mukaan (s. 43). Lisäksi tulee se valtaisa inhimillinen kärsimys, jota ne aiheuttavat. Tämän ongelman ratkaiseminen vaatii viipymättä huomattavia lisäresursseja: ”Esimerkiksi terapiaa tarvitsevissa tapauksissa on oltava yhteiskunnallinen lupaus siihen viiveettä ja maksutta pääsemiseksi” (s. 57).

Muita käytännön toimenpiteitä ovat ammattilaisista koostuvan asiantuntijaverkoston perustaminen parhaiden käytäntöjen jakamiseen sekä ennaltaehkäisevä työ, erityisesti koulujärjestelmässä: ”oppimismaailman keskeisimpiin tavoitteisiin on kuuluttava osaamisen lisäksi henkisesti hyvinvoiva ihminen” (s. 57). Tämän aiheen merkityksestä olen itse kirjoittanut kokonaisen tutkimusraportin (joka sivumennen sanoen ei ole läpäissyt akateemista vertaisarviointia). Tältä osin olen siis Himasen ehdotusten kanssa samaa mieltä. Esittämällä luvut mielenterveystyön taloudellisesta merkittävyydestä hän toivottavasti onnistuu vakuuttamaan myös taloudesta kiinnostuneet poliitikot: 20% vähennys mielenterveyssyistä johtuvien työpanosmenetyksien kohdalla merkitsisi 2 miljardia euroa valtiontaloudelle.

Toiseksi Himanen kiinnittää huomiomme työhyvinvointiin. Himanen laskee, että työpahoinvoinnin seurauksena menetämme toiset 10 miljardia euroa vuodessa (s. 53). Siksi on ”panostettava erikseen työhyvinvointia kehittävään johtamis- ja työkulttuuriin” (s. 54). Pahoinvoinnin poistamisen lisäksi hyvinvointiin itseensä panostaminen kannattaa: hyvinvoivat työntekijät ovat luovempia ja lopulta myös tuottavampia. Tältä osin konkreettisia ehdotuksia on vaikeampi tehdä, yrityskulttuurit kun eivät ole valtiovallan suoran käskyvallan alaisia. Himanen kuitenkin ehdottaa yritysten hyvinvointipanostuksille samanlaisia verokannustimia, joita tällä hetkellä on tutkimus- ja kehityspanostuksille. Tältäkin osin olen Himasen kanssa samoilla linjoilla. Erityisesti uusiutumiskykyä vaativassa tietotyössä työntekijöiden hyvinvointi on yrityksille yhä keskeisempi kilpailuvaltti. Siksi kaikki tutkimus-, koulutus-, ja valistustyö työhyvinvoinnin merkityksestä on tärkeätä sekä suomalaisen yrityskentän että ylipäänsä ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

Julkisten palveluiden kehittämisen pitää olla kannattavaa myös työntekijöille

Julkisten palveluiden kehittämisen osalta Himanen kiinnittää huomiota tärkeään seikkaan: Julkiset organisaatiot on rakennettu siten, että työntekijöiden ei kannata keksiä tehokkaampia tapoja tehdä työtään: ”Innovaatiopohjaiselle tuottavuuskasvulle on sitä estävä iso disinsentiivi ja insentiivit puuttuvat kokonaan. Tällä hetkellä jos työntekijä tai yksikkö tekee jotain innovatiivisesti tuottavammin, tämä johtaa vain yksikön budjetin leikkaukseen ja työntekijälle tulee tilalle entistä enemmän työtä. Koska seuraus on enemmän sanktio kuin insentiivi, niin vallitsevassa tilanteessa on tavallaan rationaalista olla parantamatta tuottavuutta.” (s.52.) Tätä vasten Himanen ehdottaa, että työtään tehostava yksikkö saisi 50% tuottavuuskasvusta itselleen työyhteisön kehittämiseen ja edelleen parempien palveluiden innovointiin. Julkinen rahoittaja saisi edelleen 50% menojen säästönä, joten molemmat osapuolet voittavat. Tämänkaltainen kannustinrakenne voi toki pitkässä tähtäimessä johtaa turhan suuriin eriarvoisuuksiin eri yksiköiden välillä, mutta jokin palkinto innovaatiosta pitäisi jäädä työntekijöille. Usein operatiivisen tason työntekijöillä on tuoreita ideoita toiminnan tehostamiseen, mutta nykyisellään julkinen talous hukkaa helposti tämän innovaatioresurssin kokonaan. Ongelma on siis todellinen ja olisikin tärkeää kehittää edelleen keinoja ratkaista se.

Työurien pidentäminen on hyvinvointivaltion säilymisen elinehto

Työurien pidentäminen on neljäs Himasen esittämä keino kestävyysvajeen paikkaamiseksi. Ihmisten elinajanodotteen pidentyminen yhdistettynä vanhenevaan ikärakenteeseemme tarkoittaa, että huoltosuhteemme on haastava: Yhä harvempi työikäinen joutuu huolehtimaan yhä kasvavasta joukosta ikääntyviä kansalaisia. Himanen näkee työurien pidentämisen välttämättömänä toimenpiteenä, jos hyvinvointivaltio halutaan säilyttää. Tässä Himanen vie keskustelun eettiselle tasolle: ”Eikö ole kohtuullista, että terve ihminen kantaa hyvinvoinnista omalla työllään vastuuta puolet elämästään ja toisen puolen saa nauttia hyvinvoinnin saavana puolena?” (s. 60). Himanen muistuttaa, että hyvinvointivaltion perustamisen aikoihin 60-luvulla elinajanodote oli 70 vuotta, mutta nykyään se on jo 10 vuotta pidempi. Hän myös tähdentää, että hyvinvointivaltiota ei voi ajatella vain oikeuksina, ”vaan se edellyttää myös sen ylläpitämisen jaettua vastuuta” (s. 61). Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi jostain ”tarvittaisiin työurien 5 vuoden pidennystä vastaava lisäpanos” (s. 62).

Himasen resepti työurien pidentämiseen on kaksiosainen: Ensinnäkin tarkan eläkeiän sijasta hän ehdottaa, että eläkkeelle pääsy olisi kiinnitetty työuran pituuteen: 37,5 vuoden työuran jälkeen ihminen on oikeutettu täyteen eläkkeeseen, kun nykyään keskimääräinen työura on 35 vuotta pitkä (s. 63). Himanen muistuttaa, että tällöin 24-vuotiaana työuransa aloittanut pääsisi eläkkeelle jo 61,5 -vuotiaana. Se mitä Himanen ei sano ääneen on, että esimerkiksi 28-vuotiaana lääkäriksi valmistuva nainen, joka on kolme vuotta äitiyslomalla ja puolitoista vuotta työttömänä, pääsisi tämän mallin mukaan eläkkeelle vasta 70 vuotiaana. Käytännössä hänen mallinsa tarkoittaisi kuitenkin keskimääräisen eläkeiän nousemista 2,5 vuodella nykyisestä. Voi myös kysyä, onko yhteiskunnan järkevää rankaista monivuotisesta korkeakoulututkinnon suorittamisesta korottamalla yksilön eläkeikää yhtä monella vuodella? Eläkeiän nosto saattaa olla välttämätön toimenpide valtiontalouden ja huoltosuhteen tasapainottamiseksi, mutta tällöin nostaisin rehellisesti eläkeikää, enkä muuttaisi järjestelmää työuran pituuteen perustuvaksi.

Himasen toinen keino työurien pidentämiselle on helpommin hyväksyttävä: yleisen työllisyysasteen nosto. Jos esimerkiksi työllisyysaste nousisi nykyisestä 70%:sta 80%:iin tarkoittaisi tämä yksistään 5 vuoden pidennystä keskimääräiseen työuraan ja tuottaisi yksistään kestävyysvajeen kokoisen 10 miljardin euron lisätulon (s. 48). Näin suuret muutokset eivät tietysti ole realistisia, mutta jo yhden prosenttiyksikön nousu työllisyysasteessa tarkoittaisi 2 miljardia euroa vuositasolla [Tässä tosin on epäselvyys lukujen osalta: Sivulla 49 Himanen puhuu yhdestä prosenttiyksiköstä, sivulla 65 kahdesta prosenttiyksiköstä, joka tuottaisi 2 miljardia]. Himanen asettaa tavoitteeksi 2,5% työllisyysasteen nostamisen, mutta ei esitä keinoja, joilla tämä nousu aikaansaataisiin. Ilman konkreettisia ehdotuksia ajatus jää kannatettavaksi, mutta turhan tyhjäksi.

Kilpailukykyinen yrityskulttuuri ja luova tuho

Seuraavaksi Himanen lähtee tarjoamaan teesejä, joiden avulla Suomen talous saataisiin jälleen kasvupolulle. Tässä yhteydessä on ansiokasta, että hän aloittaa talouskasvua käsittelevän lukunsa erittelemällä argumentteja talouskasvun tarpeellisuudesta. Hän käy lävitse ns. Easterlin-paradoksin, Rooman klubin esittelemät Kasvun rajat sekä degrowth-keskustelun. Hän näkee, että kritiikistä huolimatta tuorein tutkimus tukee talouskasvun ja onnellisuuden vähintäänkin logaritmista korrelaatiota ja toteaa: ”Toistaiseksi talouskasvun korvaajaksi hyvinvoinnin tuottajana ei ole olemassa taloustieteellisesti ja yhteiskuntatieteellisesti uskottavasti esitettyä mallia, jolle olisi demokraattinen kannatus” (s. 71). Joskus sellainen saattaa syntyä, mutta toistaiseksi meidän kannattaa pyrkiä jatkamaan talouskasvun tiellä. Joka tapauksessa Himasen mukaan on huolehdittava, että kasvu ei tapahdu ihmisten hyvinvoinnin tai ekologisuuden kustannuksella.

Himanen tarjoaa kolme teesiä yritystemme kilpailukyvyn kasvattamiseksi. Ensinnäkin hän Castellsin verkostoteorioiden pohjalta esittää, että on ymmärrettävä tarkemmin niitä globaaleja arvonmuodostusketjuja, joiden osina yritykset nykyään väkisinkin elävät. Hän havainnollistaa asiaa lainaamalla tutkimusta, jossa katsottiin mihin Nokian N95 puhelimen myynnistä saatavat rahat päätyvät eli missä sen arvo luodaan. Valmistusmaahan jää 2% ja myyntimaahan 15% hinnasta. Loput rahat päätyvät fyysisten komponenttien, patenttien sun muiden kustannusten kautta 6% Aasiaan, 7% Eurooppaan, 9% Amerikkaan ja 22% muualle. Olennaista on, että Suomelle jää 39% arvosta, koska Suomessa sijaitsevat kaikkein korkeimman arvonlisäyksen kohdat eli tutkimus- ja kehitystyöhön, brändiin ja johtamiseen liittyvät osat.

Yritystoimintamme tuleekin tähdätä siihen, että globaaleissa arvonmuodostusketjuissa (jotka voivat olla yrityksen sisäisiä tai yritysten välisiä) Suomessa sijaitsevat nimenomaisesti nämä korkean arvonmuodostuksen osat. Tämä on itse asiassa välttämätöntä, koska käynnissä on ’luovaksi tuhoksi’ nimitetty rakennemuutos, jossa matalamman arvonmuodostuksen toiminnot siirtyvät ulos länsimaista (s. 91-92). Luova tuho on yritysten tuottavuuskasvun lähde ja näkyy myös korkeampina palkkoina, joita korkeamman tuottavuuden toiminnasta voidaan maksaa. Se siis tapahtuu, halusimmepa tai emme, ja tarkoittaessaan työntekijöiden siirtymää korkeamman lisäarvon työtehtäviin, johtaa myös tuottavuuskasvuun (s. 94).

Luovan tuhon kääntöpuoli on, että kaikkien työntekijöiden osaamiselle ei välttämättä ole käyttöä uusissa yrityksissä. Kaikki eivät ole datavelhoja tai globaalin markkinoinnin ammattilaisia. Himanen tiedostaa tämän todetessaan, että ”siirtyvät työntekijät hyötyvät, mutta se ei lohduta niitä entisiä työntekijöitä, joiden osaamiselle ei ole kysyntää” (s. 93). Hänen ratkaisunsa on siirtyminen työpaikkojen suojelemisesta työntekijän suojaan: ”Tarvitaan sellainen intressit yhdistävä sopimus, joka kaikissa tilanteissa varmistaa sekä hyvinvoinnin perustan että osaamisen kehittämisen” (s. 93). Mitä tämä tarkemmin tarkoittaa jää epäselväksi, koska asiaa ei tämän enempää käsitellä paitsi mainitsemalla, että tähän liittyy uudelleenkoulutuksen tukeminen. Tämä on valitettavaa, koska rakennemuutoksesta seuraava eriarvoistumisen lisääntyminen on todellinen uhka. Olisi tärkeää, että raportissa tarjottaisiin konkreettisia ehdotuksia, miten tähän uhkaan vastattaisiin.

Tuottavuuskasvun muut lähteet: ICT-investoinnit, nousevat markkinat ja kasvuyritykset

Himasen mukaan Suomi ei ole onnistunut hyödyntämään informaatioteknologiasta seuraavaa tuottavuuskasvua yhtä hyvin kuin kilpailijansa: Yhdysvalloissa ICT-investoinnit ovat vastanneet 1,0% tuottavuuskasvusta, Ruotsissa 0,7%, mutta Suomessa vain 0,5% (s. 87). Olemme kyllä hyviä tuottamaan ICT-teknologiaa, mutta kyseisen alan ulkopuolella olemme jääneet jälkeen kehityksestä. Lisäksi tutkimusten mukaan ICT-ratkaisut eivät yksistään tuo tuottavuuskasvua, jollei niihin yhdisty muutos myös organisaatiokulttuurin tasolla (s. 76). Himanen näkee tässä paljon hyödyntämätöntä potentiaalia ja ehdottaa, että tietoyhteiskuntaohjelma tulisi ottaa hallitusohjelmatason strategiseksi linjaukseksi yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa (s. 88).

Tämän lisäksi Himanen esittää, että meidän on irtauduttava Euroopan hitaasta kasvu-urasta lisäämällä vientiponnisteluitamme kasvaviin Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maihin. Ulkopoliittiset suhteet ovat tällaisissa maissa usein tärkeitä, joten tässä tarvitaan presidentin johtajuutta (s. 85). Julkista rahoitusta on myös suunnattava globaaliin kasvuun tähtäävään yrittäjyyteen (s. 85). Erityisesti ympäristö- ja energiateknologian kasvunäkymät tarjoavat merkittävän innovaatiovetoisen kasvun paikan, johon Suomen olisi tartuttava (s. 96). Tässä julkisten hankkeiden ohjaaminen ekologisesti kestäviin suuntiin voisi antaa tuntuvaa vetoapua alan orastavalle yritystoiminnalle. Nämä hankkeet ovat kaikki kannatettavia, mutta olisin kaivannut niiden osalta hivenen konkreettisempia ehdotuksia.

Voiko verotus olla samaan aikaan kannustava ja oikeudenmukainen?

Viimeiseksi Himanen tarttuu verotukseen. Sen tulee olla oikeudenmukainen, kannustava ja kestävä (s. 99). Ensinnäkin sen tulee kannustaa työntekoon, yrittämiseen ja innovointiin. Tämän vuoksi työn tuloveroa samaten kuin yritysten yhteisöveroa tulee keventää tai vähintäänkin pitää nykyisellään (s. 101). Tässä kohden on hämmentävää, että siinä missä aiemmin ehdotuksia perusteltiin laajalla joukolla kansainvälisiä tutkimuksia, koko verokeskustelu ei sisällä yhtä ainoata lähdeviitettä. Jos raportissa halutaan tehdä ehdotuksia verotuksen muutoksien suhteen, olisi niiden odotettavissa olevista hyödyistä ja haitoista esitettävä jotakin tarkempaa näyttöä.

Nyt Himasen perustelut ovat varsin keveitä: ”Tuloverojen ja pääomaverojen tasapainossa ohjaavana periaatteeena on tuloverojen kannustavuus ja pääomaverojen oikeudenmukaisuus: eli työntekijän tuloveron ja yhteisöveron pitäminen kannustavalla tasolla tavalla, joka on samanaikaisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vahvistava pääomaveron osalta. Tätä merkitsee yhteiskunnallisella tasolla kannustavuus.” (s. 100-101.) Kun perustelut ovat näin ympäripyöreitä, on helppo samaan aikaan sanoa, että ”verotuksen on oltava jokaisen hyvinvoinnista oikeudenmukaisella tavalla välittävää” (s. 101). Tarkemmat ehdotukset verotuksen uudistuksista yhdistettynä konkreettisiin laskelmiin niiden odotettavissa olevista seurauksista eri kansanryhmien osalta olisivat vähintäänkin tarpeellisia, jotta Himasen veroehdotuksista voisi mielekkäästi edes keskustella. Niin kauan kuin tuloveronkevennykset esitetään ilman perusteluita, on ymmärrettävää, että Himasta syytetään ideologisesta oikeistolaisuudesta.

Sen sijaan olen Himasen kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että ekologisesti ja hyvinvoinnillisesti haitallista kuluttamista voisi verotuksellisin keinoin hillitä. Terveydelle haitallisten tuotteiden valmistevero sekä ekologiseen tuotantoon, liikkumiseen ja kulutukseen ohjaavat nykyistäkin voimakkaammat insentiivit ovat kannatettavia aloitteita.

Miten tästä eteenpäin?

Vanhenevasta ikärakenteesta ja globaalista rakennemuutoksesta johtuen Suomi on isojen haasteiden edessä. Olen Himasen kanssa samaa mieltä siitä, että Suomen tuleva menestys hyvinvointivaltiona ”edellyttää uutta yhteistä kansallista projektia, joka ylittää puoluerajat, hallitus-oppositiolinjat tai työntekijä- ja työnantajajärjestöjen tasot” (s. 106).

Himasen tutkimushankkeen väliraportti etsii ennakkoluulottomasti keinoja säilyttää hyvinvointivaltiomme myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi mielenterveys- ja työhyvinvointityön kansantaloudellisen merkityksen korostaminen on hyvä nosto. Loppuraporttia ajatellen olisi hyvä työstää ehdotuksia eteenpäin. Erityisesti kaipaisin monilta osin lisää konkretiaa raportin esittämiin teeseihin. Himanen toteaa esimerkiksi, että ”globaaliin talouteen liittyy työtehtävien jatkuvaa muutosta, [siksi] on panostettava vahvasti korkeaan hyvinvointiin, joka tarkoittaa työntekijöiden korkeaa turvaa ja korkean tason hyvinvointipalveluita” (.s 78). Olen samaa mieltä. Mutta ilman konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä tämä korkea turva tarkalleen ottaen on, ajatus jää helposti juhlapuheen tasolle.

Miten sitten voisimme edistää ”eri osapuolten sitoutumista yhteiseen kansalliseen tulevaisuushankkeeseen”? Raportin ympärillä nykyisellään pyörivä keskustelu ei ole omiaan tässä auttamaan, vaan enemmänkin repii kuilua eri kansanryhmien välillä entistäkin syvemmäksi. Jotta oikeaan suuntaan päästäisiin, olisi käytävä avointa keskustelua raportin sisällöistä. Ihannetapauksessa joku poliittisen vasemmiston silmissä uskottava hahmo rekrytoitaisiin osaksi projektia ja vuoropuhelussa hänen kanssaan teesejä kehitettäisiin eteenpäin niin, että ne vetoaisivat laajemmin koko kansaan. Pelkään kuitenkin pahoin, että Himasen ja hänen kriitikkoleirinsä välinen kuilu on niin syvä, että tällaista rakentavaa vuoropuhelua ei saada tällä hetkellä käyntiin. Se olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeätä, koska Suomen tulevaisuus on meidän kaikkien yhteinen asia. Haluamme tulevaisuudessakin ylläpitää ja vahvistaa koko kansakunnan keskinäistä hyvinvointia ja tähän tarvitsemme kipeästi tuoreita ideoita ja yhteistä tahtoa. Uskon, että siihen myös Pekka Himanen vilpittömästi pyrkii.

Miltä tuntuu tehdä kutsumuksellista työtä? Henkilökohtaisia paljastuksia

Sanotaan se ääneen heti kättelyssä: Rakastan työtäni. Herätessäni aamulla olen innostunut niistä asioista, mitä pääsen tänään työssäni tekemään. Lähes päivittäin koen työssäni hetkiä, joissa silmäni kiiluvat ja aika unohtuu. Uppoudun siihen mitä teen ja palan halusta tehdä lisää. Koen siis työni vahvasti kutsumuksellisena.

Mikä sitten on oma kutsumukseni? Olen jonkinlainen ihmisyyden tutkija tai filosofi. Ihmisenä olemisen peruskysymyksistä kirjoittaminen on jotakin, jota haluan palavasti tehdä. Kirjojen lukemisen, kollegiaalisten keskusteluiden ja yksinäisen kirjoittamisen tarjoamat oivallukset ja ymmärryksen syventymisen hetket ovat jotakin, jonka vuoksi elän, joka ruokkii sisäistä liekkiäni.

En osaa tarkkaan selittää, mistä tämä palo on saanut alkunsa. Jo viisivuotiaana ilmoitin haluavani isona maailmantutkijaksi. Asioiden oivaltaminen ja ymmärryksen kasvu ovat aina tuottaneet minulle ”hämmästyttäviä nautintoja”, kuten jo Aristoteles aikanaan havaitsi. Lukiossa suoritin pakollisten 75 kurssin sijasta 104,5 kurssia. En siksi, että kokisin sen velvollisuudekseni. Vaan siksi, että olin niin innoissani matematiikasta, fysiikasta, historiasta, psykologiasta, filosofiasta sun muista, että halusin suorittaa kaikki mahdolliset kurssit jokaisesta. Aloitin opiskelun TKK:n informaatioverkostoissa, koska se tuntui tarjoavan vähän kaikkea. Filosofia jäi kuitenkin kutittelemaan mieltäni ja muutaman vuoden jälkeen hain opiskelemaan myös sinne. Mitä enemmän filosofiaa luin, sitä innostuneempi asiasta olin, ja vuonna 2005 – vietettyäni kesän Nokian yhteiskuntavastuun osastolla diplomityötä tehden – tiesin, että yritysmaailma ei ole minua varten. Haluan ajatella asioita syvällisemmin, haluan olla tutkija. Sillä tiellä olen edelleen, yhä vakuuttuneempana siitä, että tätä haluan tehdä kunnes kuolema minut korjaa.

Kutsumus tarkoittaa sitä, että yksilö on hyvin syvällä tavalla sitoutunut tekemisensä sisältöön ja päämääriin. Palkka tai status ovat tietysti ihan kivoja, mutta valintatilanteessa jäävät aina kakkoseksi. Tärkeämpää on se, että pääsee tekemään niitä asioita, joihin uskoo ja joita rakastaa. Kutsumuksellinen ihminen on tarvittaessa valmis suuriinkin rahallisiin, ajankäytöllisiin tai jopa ihmissuhteisiin liittyviin uhrauksiin, kunhan vain pääsee tekemään sitä mitä eniten haluaa. Toteutuessaan kutsumuksellisuus tuntuu erityisen hyvältä: täyttymyksen ja merkityksellisyyden tunne täyttää ihmisen, tekemiseen uppoutunut elämäntapa tekee hänet syvällä tavalla onnelliseksi.

Parhaimmat työhöni liittyvät muistot ovat niitä päiviä, kun olen saanut sataprosenttisesti uppoutua johonkin kirjoitustyöhön. Kahden aikaan iltapäivällä olen ajatellut, että kohta käyn syömässä lounasta – ja yhtäkkiä kello on ollutkin jo kymmenen illalla ja tajuan että en ole syönyt mitään koko päivänä, hyvä että olen malttanut toiletissa käydä. Muistan myös kuinka jokunen vuosi takaperin olin innoissani kesälomasta: vihdoinkin voisin keskittyä työhön liittyvien kirjoitusprojektien sijasta puhtaan filosofian kirjoittamiseen. Vietin siis kesälomaa vetäytymällä yksin mökille mukanani läppäri ja kasa pragmatistisen filosofian klassikoita. Lukiessani ja kirjoittaessani siellä ympäripyöreitä päiviä tajusin, että mahdan rakastaa työtäni aika paljon.

Mutta kutsumuksellisuus ei aina ole hyvästä ihmiselle. Päällimmäisenä on vaara siitä, että tekee liian suuria uhrauksia kutsumuksensa alttarille. Liian monet työlleen antautuneet suurtekojen tekijät niin liike-elämässä kuin taiteessakin ovat laiminlyöneet läheisiään. He ovat saattaneet tehdä suuren palveluksen ihmiskunnalle, mutta samalla tuhonneet läheistensä elämän. Tämä on yksi riski, josta olen tietoinen. Välillä joudun tietoisesti hillitsemään itseäni, jotta olisin ajoissa kotona viettämässä aikaa puolisoni ja poikani kanssa. Kuvaavaa on, että viimeksi kun puolisoni oli pari päivää reissussa, työskentelin kahteentoista yöllä unohtaen syömisen koko päivän osalta.

Lisäksi muut voivat käyttää tätä kutsumuksellisuutta hyväkseen. Luin vähän aikaa sitten artikkelin, jossa kerrottiin kuinka Yhdysvaltalaisten eläintarhojen hoitajien työolot kurjistuivat ja palkat huononenivat, koska he olivat niin huonossa neuvotteluasemassa: pomot laskivat palkkoja eivätkä he voineet sanoa ei, koska eivät kestäisi nähdä eläinten jäävän heitteille. Kutsumus tekee ihmisestä helpon uhrin, koska toinen osapuoli tietää, että hän on niin sitoutunut tekemiseen, että on valmis tekemään sitä melkein missä oloissa tahansa. Tämä selittää, miksi eräs haastattelemani hoitajien työehtojen puolesta taisteleva sairaanhoitaja totesi, että ”se on vain puoliksi vitsi, kun mä sanon että mä ammun, kun mulle puhutaan kutsumusammatista.”

Toinen, vastakkainen, uhka on täyttymättömän kutsumuksen syndrooma. Se nostaa päätään, jos en useampaan päivään koe kyenneeni edistämään ’keskeisiä asioita’. Jos esimerkiksi muut kuin kutsumukselliset projektit täyttävät kolmekin peräkkäistä päivääni, alan tuntea kasvavaa ärtyneisyyttä ja harmitusta. Kiukustun kaikesta ylimääräisestä roskasta, jota joudun tekemään ja frustraatio kasvaa sisälläni siihen asti, että saan jälleen keskittyä kutsumukselliseen tekemiseeni. Hämmentävää on, että vaikka arvostan luennointia ja opettamista ja tykkään tehdä sitä, sisäinen kutsumusmittarini ei laske niitä mukaan kutsumustyöhön. Tunnetasolla lopulta kaikki muu paitsi elämän peruskysymyksiin liittyvä lukeminen ja kirjoittaminen tulee lasketuksi hukka-ajaksi. Kärttyynnyn niiden liiallisuudesta, vaikka tietoisesti kuinka yrittäisin vakuuttaa itselleni, että ne ovat arvokkaita tekemisen muotoja. Työhyvinvointini – ja yleinen hyvinvointini myös – on siis pitkälti riippuvainen vain yhdestä asiasta: saanko työn alla olevaa artikkelia kirjoitettua vai en. Kun se sujuu, olen onnellinen. Kun se tökkii, ahdistun. Siihen eivät mitkään työsuhdepallomeret, wok-kokit tai bonuspalkat vaikuta.

Oman hyvinvoinnin kiinnittyminen vain yhteen asiaan on tietysti riskialtista. Olen nyt usean vuoden ajan totuttanut itseäni siihen, että teen valtaosan arkipäivistäni vain sellaisia asioita, joista olen oikeasti palavasti innoissani. Entä jos jossakin vaiheessa kadotan kipinän? Jos nykyinen homma ei enää motivoi? Tai motivoisi kyllä, mutta lausettakaan ei ilmesty paperille. Osaisinko palata sellaiseen elämään, jossa työ on vain kahdeksan tuntia pitkä piina, jolla ansaitsee välttämättömän määrän rahaa? Ajatus puistattaa, ja veikkaisin, että tällaisessa tilanteessa lyhyempi tai pidempi masennuskausi olisi kohdattava. Tuollaiset kaudet tuntuvat olevan kutsumuksellisten työläisten ammattitauti. Kun on tottunut liian hyvään, voi olla vaikea oppia tyytymään vähempään.

Toistaiseksi olen ollut onnekkaassa asemassa: sekä mieleni sisäiset että ympäristööni liittyvät tekijät ovat antaneet minulle mahdollisuuden keskittyä edistämään kutsumuksellista puolta toiminnassani. Mutta minun on muistettava ylläpitää mieleni joustavuutta, jotta tarvittaessa voin muuttaa maailmankuvallisia arvostuksiani selvitäkseni sellaisista hetkistä, joissa en pääse toteuttamaan itseäni nykyisessä määrin. Kosmos ei nimittäin ole koetellut minua niinkuin sen tällaisissa tarinoissa tavallisesti kuuluu koetella. Vakaumukseni syvyyttä ei ole testattu laittamalla minua ahtaaseen paikkaan, vaan olen päässyt nykyiseen palkalliseen kutsumuksellisen työn tekemisen malliin melkeinpä liian helpolla.

On myös mainittava, että kutsumuksellinen ihminen ei ole työnantajan kannalta aina paras mahdollinen rekrytointi. Kutsumuksellinen ihminen on aina ensisijaisesti sitoutunut tekemiseen, ei tiettyyn organisaatioon. Niin kauan kuin hän pääsee toteuttamaan kutsumustaan organisaation puitteissa, on hän ihannetyöntekijä. Innostunut, paneutunut, proaktiivinen, valmis laittamaan itsensä täysillä likoon. Mutta kun organisaation ja oman kutsumuksen suunta eriävät, turhautuu tällainen työntekijä nopeasti – ja alkaa aktiivisesti etsiä parempaa paikkaa tehdä niitä asioita, joita haluaa tehdä.

Lisäksi kutsumus on kuin huume, jonka rinnalla muut aistinautinnot kalpenevat. Olen huomannut itsestäni, että vuosien myötä kaikki nautintomuodot, jotka eivät kytkeydy toisiin ihmisiin, ovat jotenkin trivialisoituneet. Ihmisyys on se mysteeri, jota pyrin valaisemaan. Siksi tykkään edelleen joukkueurheilusta. Se tarjoaa liikunnallisten ilojen lisäksi yhteisöllisyyttä ja siihen liittyvää henkistä kasvua. Mutta minun alkaa olla yhä mahdottomampaa motivoida itseäni mihinkään yksilöurheiluun. Edes laskettelu, nuoruuteni suuri intohimo, ei oikein yksistään sytytä. Onneksi laskettelureissuihin saa sosiaalisen elementin kytkettyä varsin saumattomasti. Samoin erilaiset makuaistin kultivointiin liittyvät projektit jättävät minut aina vähän ulkopuoliseksi. En ole onnistunut tavoittamaan sitä täyttymystä, jota moni viininharrastaja tai puutarhuri säteilee. Tykkään kyllä hyvästä ruoasta, mutta jos vaihtoehtona on yksin syöty ateria Michelin-ravintolassa tai pizza ja kolmostuoppi Kalliossa satunnaisten, tuntemattomien ihmisten seurassa, valitsisin epäröimättä jälkimmäisen.

Lopulta kutsumuksellisen työhön pätee samat lainalaisuudet kuin elämän muihinkin suuriin rakkauksiin. Se tekee elämästä intensiivisempää: rakkaan läsnäollessa elämä on onnellisempaa, mutta rakkaan poissaolon aikana tuskaisempaa, kuin mitä se muuten olisi. Sitä voi myös yrittää tietoisesti tavoitella – aktiivinen etsintä, rohkea itsensä ylittäminen ja heittäytyminen ovat usein välttämättömiä, että se oikea löytyy. Mutta lopulta, kun sen kohtaa, ei kyse ole mistään järkipäätöksestä tai tietoisesta valinnasta. Kokonaisvaltainen ihastus humahtaa lävitse koko kehon. Sitä tietää, että on valmis antamaan elämänsä toiselle. Ja sitoutuu elämäntapaan, jossa tämä toinen on vähintään yhtä tärkeä kuin minä itse – usein jopa siinä määrin, että elämän suurimmat nautinnot liittyvät tämän toisen kasvun ja hyvinvoinnin eteen tehtyyn työhön.

Philosophy simplified – Explaining what philosophy is the ’up-goer five’ way

Ever tried to explain what you do for a living for a four-year-old? I can tell you that ”Daddy is a philosopher” is not the most informative answer. Inspired by a xkcd comic, there has been a recent trend of trying to explain scientific disciplines and other complicated stuff like paleomagnetism by using only the 1000 most common words of English language. In this spirit, here is my take on philosophy, using only these thousand words and using altogether only 270 words:

How should I live? What should I do in life? These are questions we all have to answer. Because we all have to live some way or the other. Big and small questions about the right way of doing things come up all the time. And our life as a whole is always our own attempt to answer the question about a good way of living.

Still many people don’t think much about these questions. They just live like they are supposed to live. They live like they believe other people would want them to live. And believe in things that people around them believe in. So they let other people decide about their lives.

But there are some people who feel that they must try to answer these questions. Who stop and ask: Should I really believe this? Should I really live like this? And they will not go on, before they know the answer. They are willing to go deeper and deeper and spend a lot of time with these questions. In fact, they can spend their whole life trying to figure out something other people think is not interesting at all.

In the best case, these people can find new answers to life’s big questions. Answers that open people’s eyes and change the way they look at their lives. This could change the way people are living. In the best case, these answers can help all of us to live our lives better.

This is what I do for work. I try to find new ways of thinking that will make people live a better life.

Ever tried to explain what you do for a living for a four-year-old? I can tell you that ”Daddy is a philosopher” is not the most informative answer. Inspired by a xkcd comic, there has been a recent trend of trying to explain scientific disciplines and other complicated stuff like paleomagnetism by using only the 1000 most common words of English language. In this spirit, here is my take on philosophy, using only these thousand words and using altogether only 270 words:

How should I live? What should I do in life? These are questions we all have to answer. Because we all have to live some way or the other. Big and small questions about the right way of doing things come up all the time. And our life as a whole is always our own attempt to answer the question about a good way of living.

Still many people don’t think much about these questions. They just live like they are supposed to live. They live like they believe other people would want them to live. And believe in things that people around them believe in. So they let other people decide about their lives.

But there are some people who feel that they must try to answer these questions. Who stop and ask: Should I really believe this? Should I really live like this? And they will not go on, before they know the answer. They are willing to go deeper and deeper and spend a lot of time with these questions. In fact, they can spend their whole life trying to figure out something other people think is not interesting at all.

In the best case, these people can find new answers to life’s big questions. Answers that open people’s eyes and change the way they look at their lives. This could change the way people are living. In the best case, these answers can help all of us to live our lives better.

This is what I do for work. I try to find new ways of thinking that will make people live a better life.

Paradoksi hämmensi filosofin: Parempi elämä ei olekaan hyvää elämää

Lähes päivittäin kävelen Kolmannella linjalla sijaitsevan Good Life Coffeen ohitse. Jotenkin nimi aina särähtää. Onko hyvä elämä tosiaan sitä, että juo vain aeropress-keittimellä valmistettua pienpaahtimokahvia?

Kysymys hyvästä elämästä on ihmiselämän perimmäisin kysymys. ’Hyvä elämä’ on ilmaisu, jota filosofi käyttää harvoin ja vain painavista syistä. Ehkä Sokrates eli hyvän elämän. Tai Gandhi. Tai Nelson Mandela. Mutta on vähän arveluttavaa antaa ’hyvän elämän’ arvonimi meidän tavallisten ihmisten elämille.

Toisaalta joillekin ’living the good life’ tarkoittaa suihkuseurapiirien elämänrytmiä, jossa shampanja virtaa, uima-allas täyttyy treenatuista vartaloista ja toiletin kraanat ovat kullattuja. Tämänkaltainen ’hyvä elämä’ on eksklusiivista elämää. Eliitti saa juhlia rauhassa, koska tavallinen kansa on eristetty vähintäänkin yhden ovimiehen taakse. Hyvä elämä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että meidän ryhmällämme on ’paremmat bileet’ kuin muilla. Nopeammat autot, kauniimmat puolisot, ylellisemmät hotellit ja kalliimmat huumausaineet.

Toinen hyvän elämän muoto on elegantti elämä. Connoisseur tuntee rypäleet ja turpeen laadut ja hyväksyy vain sofistikoituneimmat viinivalinnat. Jos puhutaan kahveista, hän muistuttaa, että ”laatukahveissa on enemmän vivahteita kuin viinissä” ja naurahtaa kepeän ylimielisesti cappuccinojaan ryystävälle tuulipukukansalle. Kun puhe kääntyy musiikkiin, on hän juuri löytänyt jonkin Kanadalaisen indie-bändin, josta kukaan muu ei vielä ole kuullut. Jos joku erehtyy laittamaan Radio Novan soimaan, connoisseur vääntää melkein suuttuneena valitsimen takaisin Basso-radion tai radio Helsingin taajuudelle. Hipsterin esteettinen vaisto on aina askeleen muita edellä.

Molempien elämäntapojen kohdalla ilmaisu ’hyvä elämä’ on kuitenkin väärä. Kyse ei ole hyvästä elämästä, vaan ’paremmasta elämästä’. Molempien elämäntapojen hyvyys määrittyy suhteessa tavalliseen kansaan. Meillä on upeammat puitteet tai sofistikoituneempi maku kuin noilla muilla. Elämästä tulee kilpajuoksu, jossa mitellään siitä, kuka nauttii eniten. Erona on lähinnä se, että toisessa nautinnot ovat pinnallisempia ja toisessa elegantteja.

Filosofi näkee molemmat elämäntavat oireina. Ne kertovat kyvyttömyydestä löytää itsenäinen arvo omalle elämälleen. Ne ovat vastuun pakenemista. Vaikka oma elämä tuntuisi aika ajoin tyhjältä ja merkityksettömältä, niin ainakin se on parempi kuin noiden toisten elämä. ”Raha ei ehkä tee onnelliseksi, mutta itken mieluummin Jaguaarissa kuin bussissa”, kuten Françoise Sagan kuolemattomasti on todennut. Sen sijaan, että etsisi omaa hyvää elämää, keskittyy huomio taisteluun paikasta nokkimisjärjestyksen ylemmillä askelmilla.

Vertailuun perustuvassa hyvässä elämässä on kuitenkin kaksi ongelmaa:

1) Aina on joku, jolla on jotain enemmän kuin sinulla. Vaikka olisit maailman rikkain mies, on jollakulla kutsu juhliin, joihin sinua ei ole kutsuttu. Vertailuun perustuva elämä on epätäydellistä, koska et koskaan ole kaikilla kriteereillä paras. Olet aina joltakin osin vajaa.

2) Elät jonkun toisen unelmaa, et omaasi. Niin kauan kun rakennat elämääsi sen varaan, että teet parempia valintoja kuin jotkut toiset, niin kauan olet statuskamppailun vanki. Muut määrittävät ne standardit, joiden sisällä pyrit menestymään. Ja se ei ole tie kestävään onnellisuuteen.

Kestävämpi hyvän elämän malli löytyy vain sitä kautta, että opettelet irtautumaan muiden asettamista statuskamppailuista ja keskityt siihen, mitä itse haluat elämälläsi tehdä. Se tarkoittaa ensinnäkin sitä, että opettelet kuuntelemaan itseäsi ja omia autenttisia tarpeitasi. Se on haastavaa, koska omaa ääntä on vaikeata kuulla sen kaiken pauhunnan takaa, jota mainonta ja TV ympäristöömme suoltavat. Mutta kyllä se siellä on. Kun pääset kosketuksiin oman sisäisen nörttisi kanssa, olet kosketuksissa sen hyvän elämän kanssa, joka sopii juuri sinulle. Se ei aina ole muita ’parempaa elämää’, mutta se on sinulle hyvä elämä.

Tuleva eliitti juhlii hillitysti

Etsin viisautta – Hakeudun siis sosiaaliselle epämukavuusalueelleni

Tohtorinkaronkassani pari viikkoa sitten oli viisitoista puhetta. Kaikissa kehuttiin minua. Ylistettiin tieteellistä osaamistani, älyni terävyyttä, kykyäni arvostaa erilaisia ihmisiä, suurta tulevaisuuttani. En liene koskaan aiemmin kuullut sellaista itseeni kohdistuvaa kehumisen kirjoa, kiitoksia jokaiselle puhujalle erikseen persoonallisista ja hienoista puheista! Siellä kollegoiden, ystävien ja perheen keskellä tuntui vahvasti, että tässä joukossa minut hyväksytään, täällä minua arvostetaan, tänne minä kuulun!

Samalla tämänkaltainen kehuminen on ansa. Hyväksynnän ja arvostuksen hakeminen on yksi ihmisen syvimmistä perustarpeista. Teemme melkein mitä tahansa saavuttaaksemme muiden kunnioituksen. Siksi on niin helppoa jäädä siihen hyvien ihmisten taikapiiriin, suuntautua niitä ihmisiä kohti, jotka varmasti arvostavat minua. Keskittyä kommunikoimaan selkääntaputtajien kanssa.

Ja näin ihmiset pitkälti tekevätkin. Hakeudumme niihin paikkoihin, joissa muut ihmiset arvostavat minunkaltaisiani ihmisiä. Olin sitten salilla käyvä varastomies, koulutettu IT-ammattilainen, lähihoitaja tai finanssialan ammattilainen, etsiydyn aktiivisesti niihin baareihin, harrastuksiin, seurueisiin ja kauppoihin, joissa minunkaltaisiani arvostetaan.

Tämä samanmielisten keskinäinen selkääntaputtelu tappaa kuitenkin älyllisen kasvun. Saan vahvistusta nykyisille mielipiteilleni ja ennakkoluuloilleni. Muiden arvostus pumppaa minut täyteen itsevarmuutta, erehtymättömyyttä ja pahimmillaan ylimielisyyttä.

Traagisimmin tähän ansaan joutuvat suuret johtajat, joiden ympäriltä hiljalleen katoavat kaikki ne ihmiset, jotka voisivat rehellisesti kritisoida heidän ajatuksiaan. Kekkosen myöhäisvuosien tragedia oli siinä, että kaikki hänen mielipiteensä kohtasivat hymistelijöiden joukon ylistyksen. Hän eli kuplassa, johon todellinen maailma pääsi yhä vähemmän tunkeutumaan. Samassa omien mielipiteidensä vankilassa ovat eläneet monet muutkin johtavassa olevat ihmiset. Mitä korkeammassa asemassa ihminen on, sitä kipeämmin hän tarvitsee ihmisiä, jotka eivät tunne hänen ansioitaan – ja uskaltavat sanoa hänelle mitä oikeasti ajattelevat.

Ihmisenä kasvaminen – sekä älyllisesti että viisaudellisesti – tapahtuu vahvimmin sosiaalisella epämukavuusalueella. Kun kohtaan ihmisen, jolle minun suuret ”saavutukseni” ovat pelkkää ilmaa, ja jonka silmissä kunnioitus ansaitaan täysin toisilla mittareilla, tällaisissa tilanteissa voin eniten oppia sekä ihmisyydestä ylipäänsä, että erityisesti itsestäni.

Olen elämässäni useasti aloittanut sosiaalisen arvonannon keräämisen alusta. Kun ala-asteella aloitin FC Hongassa pelaamisen ’vihreäpaitaisena poikana’, kun kuudesluokkalaisena menin ruotsalaiselle ala-asteelle, kun aloitin armeijan, opiskelun tai lähdin vaihtoon Thaimaaseen, joka kerta olin sosiaalisessa nollapisteessä. Kukaan ei tuntenut minua, kukaan ei lähtökohtaisesti tukenut minua. Jouduin navigoimaan uudessa sosiaalisessa ympäristössä, löytämään oman tapani olla uusien ihmisten kanssa.

Nämä hetket ovat stressaavia – toisille enemmän kuin toisille – ja vähintäänkin henkisesti kuluttavia. Mutta ne ovat myös ainutlaatuisia mahdollisuuksia. Olemisemme on pitkälti kietoutunut ympärillä olevien ihmisten meitä koskeviin odotuksiin. Uusi sosiaalinen ympäristö antaa myös mahdollisuuden aloittaa alusta, luoda itseni uudestaan, erilaisena. Usein itsensä löytäminen vaatii hetkellistä irtautumista totunnaisista sosiaalisista piireistä. Siksi yksin matkustaminen on yksi parhaista keinoista löytää itsensä. Ja siksi olen itseäni etsinyt niin Marokosta kuin Guatemalastakin.

Sosiaalinen pohjalta-aloittaminen muuttuu kuitenkin sitä vaikeammaksi, mitä enemmän ikävuosia ja ’menestystä’ kertyy. Muistan vuoden takaa kuinka eräissä bileissä ajauduin kiihkomieliseen keskusteluun Heideggerista. Keskustelu oli tasavertaista ja sähäkkää – kunnes tuli puheeksi opiskelu. Kun ensimmäisen vuoden filosofianopiskelija kuuli, että olen jatko-opiskelija, tyrehtyi keskustelu. ”Asiantuntemuksen” kuilu kasvoi välillemme. Vaikka kuinka yritin kohdata hänet tasavertaisena, oli statukseni sellainen, että hän ei enää uskaltanut rentoutua.

Tajusin karonkassani, että joudun tulevaisuudessa tekemään yhä enemmän aktiivista työtä löytääkseni niitä paikkoja ja ihmisiä, joiden seurassa voin aloittaa ilman status-rasitteita. Joudun taistelemaan myös itseäni vastaan: Mitä enemmän sosiaalinen ympäristöni saa minut vakuuttumaan omasta kyvykkyydestäni, sitä isompi on kynnys etsiytyä niihin ympäristöihin, joissa sitä ei lainkaan tunnusteta.

Yksi tulevaisuuden kehityshaasteeni on siis siinä, että hakeudun tarpeeksi usein sosiaalisiin tilanteisiin, joissa olen nobody. Koska niissä minulla on eniten tilaa kasvaa ihmisenä.

Voiko ’kilpailukyvystä’ rakentua kansaa yhdistävä visio?

Suomen nousu elämänlaadun kansainvälisiksi kärkimaiksi on perustunut pitkälti siihen, että olemme toimineet kansakuntana. Kansakunta ei tarkoita vain tietyn valtion kansalaisia. Se tarkoittaa kokemusta jaetusta yhteiskunnasta, yhteisestä projektista ja keskinäisestä luottamuksesta. Tässä suhteessa olen Mikael Pentikäisen kolumnin (HS 2.12) kanssa samoilla linjoilla. On Suomen tulevaisuuden kannalta ensiarvoisen tärkeätä, että löydämme jälleen tämän kokemuksen samassa veneessä olemisesta. Sananlaskujen kirjaa vapaamuotoisesti suomentaen: “Siellä missä ei ole visiota, kansakunta tuhoutuu.”

Mikael Pentikäiseltä menevät kirjoituksessaan kuitenkin välinearvot ja itseisarvot pahasti sekaisin. Hänen mukaansa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan tärkeysjärjestyksen tulee olla “kilpailukyky, työ ja hyvinvointi”. Hän esittää, että meidän pitää kansakuntana sitoutua Suomen kilpailukyvyn parantamiseen. Kilpailukyvyssä itsessään ei kuitenkaan ole mitään tavoittelemisen arvoista. Se on arvokasta vain siinä määrin, kuin se lisää kansalaisten hyvinvointia tai muita itseisarvoisia päämääriä. Siksi hänen esittämänsä tärkeysjärjestys tulisi kääntää päälaelleen.

Vielä ongelmallisempaa on, että julistamalla kilpailykyvyn autuutta Pentikäinen enemmänkin jakaa kuin yhdistää kansaa, sillä kilpailukyky-uskovaisten lisäksi meillä on yhä vahvistuva rintama kilpailukyky-kriitikoita. Jyrkkäsanainen yhden leirin totuuden julistaminen enemmänkin jyrkentää kuin loiventaa kuilua näiden kahden ryhmittymän välillä. Unelma kansakunnasta katoaa kauemmaksi ja siitä seuraavassa keskinäisen luottamuksen rapautumisessa ja omien eturyhmien keskinäisessä kamppailussa häviäjinä ovat lopulta meistä jokainen.

Mistä sitten voisi löytyä uusi kansakuntaa yhdistävä jaettu päämäärä?Aikanaan se löytyi sodan runteleman maan uudelleenrakentamisesta, mutta talouskasvun ja ihmisten hyvinvoinnin välinen kohtalonyhteys katkesi Suomessa tilastojen valossa viimeistään kahdeksankymmentäluvulla. Meillä on kasvava joukko ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytettyjä talouskasvun tuottamasta hyvinvoinnista.

Miten olisi kilpailukyvyn kohentamisen sijasta esimerkiksi seuraava visio: ‘Suomalaisten koettu hyvinvointi on vuonna 2020 maailman paras?’ Tässäkin visiossa kilpailukyvyllä olisi keskeinen rooli, mutta syrjäytymisen ehkäisyllä ja mielenterveystyöllä olisi vähintään yhtä merkittävät roolit. Näin se vetoaisi paljon laajempaan osaan kansasta. Olisiko siinä visio, joka tekisi meistä jälleen kansakunnan?

Mitä sitten käytännössä tarkoittaisi koetun hyvinvoinnin vahvistaminen politiikan keinoin? Jatkan tästä teemasta tuoreessa politiikasta.fi -kolumnissani, jossa esitän että ihmisten halujen maksimoimisen sijasta pitäisi keskittyä ihmisten perustavien tarpeiden täyttämiseen. Otsikkona on ’Perustavien tarpeiden yhteiskunta on hyvinvoiva.