Isyydestä syntymäpäivänäni

Keski-ikäni ensimmäisenä päivänä, kun ikäni ensi kertaa pyöristetään neljäänkymmeneen, olen velvoitettu – kuten viisi ja kymmenenkin vuotta sitten – pitämään elämääni reflektoivan syntymäpäiväpuheen. Teema, joka viimeisen viiden vuoden aikana on noussut elämässäni keskeiseen asemaan, on tietysti isyys. Täyttäessäni kolmekymmentä olin vielä lapseton – tosin ensimmäinen lapseni oli jo kohdussa kasvamassa – mutta nyt sieltä samaisesta kohdusta on tupsahtanut jo yhteensä kolme kasvavaa poikaa. Puhutaan siis hetki isyydestä.

Kun ensimmäinen lapseni oli tuloillaan, ystäväni Ville totesi, että kannattaa miettiä harrastukset tarkasti lävitse, koska kohta niistä voi valita vain yhden. Ja toden totta, kolmilapsisessa perheessä aika omiin harrastuksiin on kutistunut pitkälti yhteen kertaan viikossa, lasten nukkumaanmenoajan jälkeen pelattavaan salibandyyn tai jalkapalloon. Lapsen saanti on itselleni ollut – ja lienee yleisestikin – elämän isoin mullistus. Toki itsenäistyminen vanhemmista ja omilleen muuttaminen on lähes vastaavankokoinen muutos, mutta se tapahtuu asteittain. Lapsen saanti on muutoksessa jyrkkä: Kun esikoinen putkahtaa maailmaan, vielä muutamaa viikkoa aiemmin mahdolliset pitkät viikonloppunukkumiset, yökerhon tanssilattialle päätyvät ’yhdet oluet’, jatkojen pitäminen kotona, äkkilähdöt kaukaisiin kaupunkeihin ja kaikenlainen spontaani häröily kutistuu yhtäkkiä lähes olemattomiin.

Tämä oli itseni kaltaiselle spontaanin häröilyn suurelle ystävälle kyllä jonkinasteinen tottumisprosessi. Uskon melko vakavissani että 17 – 29 välisten ikävuosieni aikana kaikki ne lauantai-illat, jotka vietin yksin kotona, ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Menemisen polte oli vahva, joten kotona vietetyt viikonloppuillat tai Helsingissä vietetyt kesäviikonloput olivat molemmat vihonviimeisiä ratkaisuja. Muistan kun ehkä reilu vuosi ennen esikoistani päätin yhtenä lauantai-iltana jäädä ihan vain kotiin. Lueskelin kirjoja ja lopulta puolen yön jälkeen pesin hampaat ja menin sänkyyn. Sammutettuani valot yritin vähän aikaa saada unen päästä kiinni, mutta yhtäkkiä tuttu menemisen polte alkoi tykyttää suonissa niin vahvana, että tajusin ettei tästä tule mitään. Valot päälle, soitto parille kaverille ja varttia myöhemmin istuin jo Coronassa tuoppi kädessä illan jatkuessa Loosen valomerkkiin asti ja sen ylitse.

Toisaalta lapsi onneksi myös muuttaa omia elämänprioriteetteja tuoden niihin sellaisia uusia vahvoja arvoja, joiden ansiosta sitä jää ihan omaehtoisen valinnan kautta kotiin lauantai-iltana. Nykypäivänä saatan jopa aidon tyytyväisenä odottaa lauantai-iltaa, jolloin lasten nukahdettua on mahdollisuus viettää laatuaikaa puolison kanssa ja hänen mentyä nukkumaan vielä suorastaan villiintyä ottamalla oluen ja katsomalla tunnin verran jotakin HBO:n tv-sarjaa.

Kun itsensä sijasta on yhtäkkiä vastuussa toisesta ihmisestä, sellaisesta joka on täysin avuton ja vaatii lähelläoloa 24 tuntia vuorokaudessa, niin se ei muuta vain arkea, vaan myös ihmistä. Sitä kasvaa ’aikuiseksi’ ja uudesta roolista tulee elinvoimainen osa minuutta. Toki edelleen on tarve silloin tällöin irtautua isän roolista ja villiintyä tanssilattialla, mutta jos opiskeluaikana kolme kertaa viikossa oli se perusannos, niin nykyään kerran kuussa on ihan sopiva määrä. Vaikka kymmenen vuoden takainen minä voisi katsoa nykyminää tietynlainen lempeä hymynkare suupielessään, niin samalla tavalla nykyminä katsoo lempeän ymmärtäväisesti sen kymmenen vuoden takaisen minän meininkejä.


Modigliani kuoli 35-vuotiaana alkoholin, huumeidenkäytön ja tuberkuloosin heikentämänä vietettyään klassisen huikentelevan taiteilijaelämän. Itse työnnän 35-vuotiaana lastenvaunuja.

Yksi upeimmista omien lasten tuomista lahjoista on mahdollisuus lähietäisyydeltä seurata ihmisen kehityspolkua avuttomasta vastasyntyneestä itsenäiseksi aikuiseksi. Nähdä ne lukemattomat pienen pienet askeleet ja suuret harppaukset, jotka lapsi käy lävitse tällä matkallaan. Esikoisemme lähestyy kohta jo viidettä syntymäpäiväänsä ja kuluvana kesänä ja syksynä sitä on kerta toisensa jälkeen isällisen ylpeänä sydän pakahtuen hämmästellyt kuinka isoksi hän on jo kasvanut. Muistan kun kesällä pyöräilimme kahdestaan ensiksi Kalasatamaan ja sitten sieltä Hakaniemen torille kahville ja pillimehulle. Molemmat omien pyöriensä selässä. Että tämäkin on jo mahdollista! Näin me vain kahdestaan pyöräilemme kuin aikuiset ikään! Samaten muistan kun joku päivä kävelimme samaisen esikoisen kanssa Kolmatta linjaa takaisin (kotiin), kun vastaan tuli samanikäinen poika äiteineen. Minä en heitä tuntenut, mutta pojat tervehtivät toisiaan iloisesti, vaihtoivat kuulumiset, kertoivat minne ovat menossa ja lopuksi totesivat: ”Nähdään futiksessa!” Oli jotenkin jännittävää seurata tällaista ’aikuismaista’ kahden kaverin kohtaamista, jossa minä isänä en ollut enää mitenkään osallisena.

Rakastan myös tutkimusretkiä erilaisiin paikkoihin lasten kanssa. Arkisetkin retket lähipuistoon tai Puistolan juna-asemalle ja takaisin ovat seikkailuja, kun mukana on kaksi pikkumiestä, joille määränpäätä tärkeämpää on se millä julkisella kulkuneuvolla sinne mennään. Neljä- ja kaksivuotiaan kanssa kävellessä sitä herää itsekin jälleen huomaamaan kuinka jänniä asioita poliisiautot, junat, sillat ja satunnaiset vastaantulijat ovat. Maailma on täynnä ihmeitä, mutta aikuisena kävelemme niiden ohitse, koska ’kaikki on jo nähty.’ Kun kävimme poikien kanssa Kruunuvuorenrannassa vanhoja huviloita katsastamassa, niin pojat muistelivat päiväkausia innoissaan sitä kuinka heistä vanhemman kenkä upposi mutaan ja kastui läpimäräksi. Se oli päivän, ellei koko viikonlopun, kohokohta!

Ikuisena maailmantutkijana on myös ilahduttavaa päästä seuraamaan ja ruokkimaan lapsen jatkuvaa oppimisen ja ymmärtämisen nälkää. Yhdessä lapsen kanssa pääsee hämmästelemään perusasioita kuten miksi sataa, mitä on turve tai miksi ihmiset asuvat taloissa. Filosofia lähtee ihmettelystä ja siksi en ainakaan toistaiseksi ole väsynyt vastaamaan näihin loputtomiin ’miksi’-kysymyksiin, vaan nautin, kun pääsen yrittämään selittää mikä on ’parlamentti’ kolmevuotiaalle. Välillä sitä huomaa, että ’itsestäänselvyyksinä’ ottamat asiat eivät olekaan niin helppoja selittää ja sitä joutuu itsekin oppimaan, kun selvittää asiaa wikipediasta tai muusta lähteestä. Olen pienestä pitäen myös rakastanut karttojen tutkimista, ja siksi sitä lämmöllä katsoo nelivuotiasta, joka tutkii keskittyneesti puoli tuntia New Yorkin karttaa välillä erilaisia tarkennuksia ja selityksiä kysellen.

Olen myös joskus miettinyt, että pienlapsiperheen arkea ulkopuolelta tarkkailevat eivät koskaan näe sen parasta osaa. Kun lapset ovat nollasta kolmeen vanhoja, niin erilaisissa paikoissa käyminen on usein hankalaa kaikkien ulkovaatteiden pukemistaisteluiden, väsymysraivareiden, yleisriehumisen ja yllätyskakkojen kanssa. Olen kantapään kautta oppinut että kaksivuotiaan kanssa taidemuseossa käyminen johtaa vain harmitukseen, koska yhtäkään taulua ei pysty kunnolla tarkastelemaan, kun jatkuvasti on paimennettava eri suuntiin ryntäävä pienokaista tai viihdytettävä häntä tylsyyden iskiessä.

Vaikka lasten kanssa on toki hauska käydä eri paikoissa, niin kaikista kivointa tuossa iässä on lopulta olla ihan vain kotona. Lasten kanssa painiminen ja peuhaaminen tutussa ympäristössä, samoja yhdessä keksittyjä hassuttelukuvioita varioiden, siinä sydän läikkyy ja ilo tuntuu merkitykselliseltä. Jos mietin milloin olen elämässäni onnellisimmillani, niin kyllä nuo hetket tulevat etsimättä mieleen. Kun tulee töistä kotiin ja pääsee peuhaamaan päättömiä pienokaisten kanssa. Pelaamaan Uno-peliä isoimman kanssa, painimaan sohvalla keskimmäisen kanssa ja lepertelemällä hymyilevän nuorimman kanssa. On aikamoinen etuoikeus päästä nauttimaan tästä päivittäin!

Tässä kohden on tosin todettava, että on helppo olla hyvä isä, kun vierellä on niin hyvä äiti. Työssäkäyvänä isänä sitä ei ole joutunut tekemään läheskään samansuuruista uhrausta lasten eteen kuin kolme lasta imettänyt äiti. Kotona on mukava leperrellä kolmekuisen kanssa, kun hän on hyvällä tuulella. Olo on turvattu, kun tietää, että jos vauva äityy kovasti itkemään, on jossakin lähellä toinen aikuinen, joka siinä vaiheessa ottaa homman haltuun. On hienoa, että rinnalla on joku, joka ottaa vastuun monista arjen haasteista ja hankinnoista, joku johon voi luottaa (usein enemmän kuin itseensä) ja jonka taitoa kasvattaa lapsia voi välillä vain ihailla. Kun kaksivuotiaan uhmaikä oli pahimmillaan, ei minulle olisi tullut mieleen piirtää yhdessä lapsen kanssa hymy- ja surunaamoja ja keskustella miksi kyseiset hahmot ovat iloisia ja surullisia. Kun lapsi pääsi äidin kanssa pohtimaan että ’ehkä se on surullinen siksi että joku on purrut sitä’, voin kuvitella tämän auttaneen häntä pikkuhiljaa ymmärtämään, että pureminen tosiaan sattuu toisia.

Yleisesti ei voi kuin vain kunnioittaa niitä, jotka yksin kasvattavat lapsensa, ja olla kiitollinen mahdollisuudesta jakaa tämä vastuu jonkun kanssa. Isompia valintoja ei tarvitse tehdä yksin, vaan voi keskustella niistä toisen kanssa. Ja erityisesti kun on raskasta, on toinen jolle voi päivitellä ja purkaa päivän tapahtumia. Ja yhdessä miettiä miten mihinkin asiaan tulisi suhtautua ja reagoida. Isänä olemisen ihanuus on paljon kiinni siitä minkälaisen äidin kanssa saa vanhemmuuden jakaa, ja tässäkin suhteessa olen erittäin onnellinen.

Lasten saapuminen tarkoittaa siis merkittävää mullistusta elämässä. Se tarkoittaa harrastusten ja spontaanin häröilyn vähenemistä. Se tarkoittaa vastuuta toisen elämästä ja velvollisuutta nousta keskellä yötä auttamaan myös silloin kun ei yhtään huvittaisi. Se tarkoittaa itsehillintäkyvyn rajojen lähes päivittäistä koettelemista. Se tarkoittaa sosiaalisen piirin kaventumista, kun ei yksinkertaisesti vain ole vapaata hetkeä nähdä kuin lähinnä niitä kavereita, joita voi tavata työkontekstissa tai joiden kanssa voi järjestää leikkitreffit.

Toisaalta nyt kun alussa mainitsemani ystäväni Villen kolmesta lapsesta nuorimmatkin ovat jo esikouluiässä, niin olen pannut merkille kuinka hän ehtii sen salibandyn lisäksi pelaamaan myös futista ja lätkää sekä ajamaan sekä maasto- että maantiepyörällä. Viimeksi kun heillä kävin, niin meidän puuhaillessamme autotallissa hänen vaimonsa päätti lähteä kävelylle, kun aurinko sattui pilkahtamaan. Ja sitten hän vain lähti. Ei erityisjärjestelyjä, ei maidon pumppaamisia tuttipulloon, ei oman toiminnan keskeyttämistä, jotta voisi keskittyä kolmen lapsen vahtimiseen ja hoivaamiseen. Jatkoimme touhujamme autotallissa ja lapset jatkoivat omia touhujaan asunnossa. Olin hämmästynyt. Noinko mutkatonta ja helppoa se elämä ja oman ajan ottaminen voi taas joskus olla?

Siksi on ymmärrettävä, että tämä pienlapsiaika on varsin ainutlaatuinen elämänvaihe. Raskas, ajoittain hyvinkin stressaava, yöunia lyhentävä ja katkova. Mutta koko elämänkaaressa lopulta varsin lyhyt vaihe. Jonka jälkeen sitä kuuluisaa ’omaa aikaa’ alkaa taas vartti kerrallaan löytyä lisää, kun lapset omatoimistuvat. Olen tänä syksynä missanut reilusti yli puolet salibandyjoukkueemme matseista. Mutta salibandyn nelosdivari on kahden vuoden päästä aika samanlainen kuin mitä se on nyt. Sen sijaan parin päivän päästä kolme kuukautta täyttävä kuopuksemme on jo puolen vuoden päästä aivan eri ihminen kuin mitä hän on nyt. Siksi olen tiedostanut, että tähän elämänvaiheeseen kannattaa heittäytyä mukaan täysin rinnoin juuri nyt.

Vaikka ihminen onkin eläinten joukossa ainutlaatuisella tavalla tulevaisuuteen suuntautunut olento, ovat elämän parhaat hetket useimmiten sellaisia, joissa on vahvasti läsnä juuri tässä hetkessä. Läsnäolo omille lapsille, kun he ovat pieniä, on yksi tärkeimmistä lahjoista mitä voi heidän loppuelämänsä kannalta antaa. Samalla nämä läsnäolon hetket ovat myös minulle itselleni yksiä elämän vahvimpia onnellisuuden, merkityksellisyyden ja rakkauden yhteenkietoutumisen hetkiä.

Tampereella, 6. marraskuuta 2016

Kuusi pointtia Trumpin voitosta

Kuten niin moni tänään, yritän ymmärtää Trumpia: Miksi hänet valittiin ja mitä hänen valintansa tarkoittaa? Tässä muutamia erillisiä ja jalostusta kaipaavia ajatuksia keskustelua avaamaan:

1. Muukalaisvihamielisyys on merkittävä poliittinen voima – halusimme tai emme

Vihamielinen suhtautuminen erilaisuuteen – erivärisiin, seksuaalisiin vähemmistöihin, usein myös naisiin – on merkittävämpi voima länsimaissa kuin on aiemmin haluttu tiedostaa. En usko että vihamielisyys itsessään on hirveästi lisääntynyt, sillä ei vain aiemmin ole ollut poliittista purkautumistietä. Monipuoluejärjestelmiin tukeutuvissa Euroopan maissa populistiset puolueet ovat jo aiemmin löytäneet muihin uskontoihin ja kulttuureihin nuivasti suhtautuvista itselleen uskollisen kannattajakunnan. Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmässä vasta puolueen ulkopuolelta tuleva Trump antoi äänen kaikille niille, joille ’make America great again’ on sama asia kuin ’make America white again.’

Huom: En tarkoita että muukalaisvihamielisyys on ainoa selittävä tekijä. Moni äänesti Trumpia aivan muista syistä. Mutta kyllä se on yksi merkittävä tekijä, jolla Trump kaappasi uusia kannattajia itselleen.

2. Perinteisen median portinvartijan roolia kaivattaisiin estämään vihapuhetta ja paskapuhetta

Voimme osittain kiittää perinteistä mediaa siitä, että vihapuheella ei ole aiemmin ratsastettu vaalivoittoihin. Muutama vuosikymmen sitten medialla oli valta päättää ketkä saavat äänensä kuuluviin. Ne käyttivät valtaansa marginalisoimalla vihapuhetta suoltavat kansankiihottajat ja rankaisemalla valehtelijoita.

Sosiaalinen media on murtanut tämän vallan. Vihapuhe leviää verkossa sellaisella innolla, että monien käsitykset toisista kansanryhmistä etääntyvät yhä kauemmaksi todellisuudesta. Avoin rasismi ja fantasiat vääräuskoisten sekä väärinajattelevien tappamisesta tai raiskaamisesta saavat kukkia. Ihmiset lietsovat toinen toistaan yhä sokeampaan vihaan. Valitettavasti monet mediat klikkejä kalastellakseen ruokkivat tätä vihaa. Ja monet poliitikot ratsastavat tällä vihalla nyt kun siitä on tullut salonkikelpoista.

Poliitikot ovat myös oppineet, että valehtelusta ei enää rangaista. Kun sekä polarisoitunut perinteinen media että sosiaalinen media antavat foorumin, jossa voi jatkaa valehtelua kiinnijäämisen jälkeenkin ilman rangaistuksia, ovat monet poliitikot niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin siirtyneet totuuden jälkeiseen politiikkaan. Miksi välittää totuudesta, kun omat äänestäjät eivät siitä välitä?

Filosofi Harry Frankfurtin kuuluisan analyysin mukaan valehtelu on tietoista väärän tiedon esittämistä. Hevosenpaska (bullshit) on sitä että puhuu mitä sylki suuhun tuo täysin piittamaatta siitä onko asia totta vai tarua. Trump osoitti kampanjansa aikana, että potaskaa voi puhua ilman että kukaan ottaa liian tosissaan tosi-tv-tähden sanomisia. Vastapuoli närkästyy, kun pikkuisen haukkuu vähemmistöjä, mutta omat vain hymähtelevät. ’Muuri Meksikoon’ ei liene realistinen poliittinen linja, vaan enemmänkin tietyn katkeruutta täynnä olevan tunteen pukemista sanoiksi.

Meidän on opittava rakentamaan instituutioita, jotka ylläpitävät poliittisen debatin tasoa myös sosiaalisen median aikakaudella. Muuten koko demokraattinen järjestelmä on aidosti vaarassa tulla tiensä päähän.

3. Kolmannen maailmansodan todennäköisyys kasvoi huomattavasti

Putin on ulkopoliittisesti nopeasti toimiva opportunisti. Trumpin keskittymiskyvyn puute ja arvaamaton käytös yllättävät usein myös hänet itsensä. Heidän välinen vastakkainasettelunsa voi pahimmillaan johtaa jonkinlaisen nahistelun eskaloitumiseen. Kumpikin miettii vain seuraavaa siirtoaan, bluffaa jollakin uhkauksella ja yhtäkkiä ollaan tilanteessa, josta kumpikaan ei voi perääntyä ilman että menettää kunniaansa.

En todellakaan halua nähdä tilannetta, jossa Trumpin tai Putinin egolla varustettujen miesten pitää valita kumman uhraavat: oman miehisen kunniansa vai maailmanrauhan?

Pahimmillaan voidaan päätyä sotaan, jota kukaan ei halunnut. Hillary ei ollut välttämättä mikään rauhannainen, mutta hänellä on sentään harkintakykyä. Toivottavasti maapallon tulevaisuus ei ole seuraavan neljän vuoden aikana kiinni jostakusta kenraalista, joka kieltäytyy noudattamasta ylipäällikön käskyä laukaista ydinase.

4. Suomen ulkopoliittinen asema heikkeni – ja Putin tietää sen

Vaalipuheistaan huolimatta Trumpin voi olla vaikea irtautua niistä velvoitteista, joita Yhdysvalloilla on muita Nato-maita kohtaan. Mutta hänen ’Yhdysvallat ensin’ -ulkopoliittikkansa tarkoittaa sitä, että kynnys rientää Suomen avuksi on nyt korkeampi. Ei tämä mikään akuutti riski välttämättä ole, mutta on hyvä tiedostaa, että Trumpin valta-aikana ei kannata luottaa siihen, että kyllä Yhdysvallat meidät pelastaa.

5. Nyt testataan Yhdysvaltain demokraattisen järjestelmän kestävyys

Harvoin lienee Yhdysvaltain johtoon noussut miestä, joka on suhtautunut näin avoimen halveksuvasti demokratiaan instituutiona. Puolassa, Unkarissa ja Turkissa on viime vuosina nähty kuinka alunperin demokraattisesti valtaan noussut valtaeliitti voi rikkoa perustuslakia, ihmisoikeuksia ja kansanvallan perussääntöjä pönkittääkseen omaa valtaansa ja viedä maataan asteittain kohti diktatuuria.

Yhdysvalloissa on yksi pisimmistä demokratian traditioista. Pahin skenaario on siinä, että Trump alkaa asteittain nakertaa tätä traditiota. Klassinen, toimivaksi havaittu kaava on kohdistaa sortotoimenpiteet ensiksi erilaisiin vähemmistöihin. Valtaväestö hyväksyy hiljaisena. Siinä vaiheessa, kun suojelupoliisi ilmestyy omalle ovelle, on jo liian myöhäistä.

En haluaisi uskoa tämän olevan mahdollista. Vallanjako Yhdysvalloissa senaatin, korkeimman oikeuden ja presidentin välillä toimii kohtuullisen hyvin ja poliittisilla instituutioilla pitäisi olla voimaa suojata Yhdysvaltoja sisäiseltä vallankaappausyritykseltä. Jos hyvin käy, Trump ei edes yritä tällaista. Mutta en luottaisi tässä hänen hyväntahtoisuuteensa, koska vallalla on tapana turmella – myös valmiiksi turmeltuneetkin.

6. Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä sai mitä ansaitsi

Lopulta on kuitenkin todettava, että Yhdysvaltojen poliitinen eliitti on ollut niin irtautunut tavallisesta kansasta, että se sai mitä ansaitsi. Kansalaisten luottamus poliittiseen järjestelmään on pohjamudissa. Jo vuonna 2013 kongressin toiminnan hyväksyi ihmisistä vain 14 %. Kolme neljästä kansalaisesta uskoo puolestaan hallinnon ajavan ensisijassa vain erityisryhmien etua. Ja epäluulo on aivan perusteltua. Professorit Martin Giles ja Benjamin Page analysoivat 1779 poliittista päätöstä vuosien 1981 ja 2002 välillä. He havaitsivat, ettei tavallisten kansalaisten mielipiteellä ollut mitään väliä. Sen sijaan päätökset myötäilivät rikkaimman 10% ja tiettyjen intressiryhmien mielipiteitä. BBC otsikoi tutkimuksesta kertovan uutisensa toteamalla, että ”Yhdysvallat on oligarkia, ei demokratia.” On siis aivan perusteltua väittää, että poliittinen eliitti ajaa lähinnä eliitin etua. Rahavalta on tunkeutunut aivan liian syvälle politiikkaan sekä vaalirahoituksen että muiden kytkösten kautta. Kun siis Trump syytti muita ehdokkaita Wall Streetin talutusnuorassa olemisesta, hän oli enimmäkseen täysin oikeassa.

Eli oli jo aikakin, että joku keikuttaa poliittisen eliitin venettä oikein kunnolla.

Olisin toki toivonut, että murroksen saa aikaan joku, joka on liikkeellä jalommista motiiveista käsin kuin Trump. Mutta sen aika ei ollut vielä. Toivon mukaan vastareaktiona Trumpille saamme neljän vuoden päästä todellisen puhdistajapresidentin, joka kampanjassaan lupaa siivota järjestelmän rakenteellisesta korruptiosta ja rahan ylivallasta – ja jolla on myös joku suunnitelma sille, miten hän tämän tekee.

Mitä nyt tapahtuu?

Todennäköisimmin suuria muutoksia tapahtuu vähemmän mitä pelätään. Katastrofien todennäköisyys kasvaa, mutta toimivassa poliittisessa järjestelmässä yksi ihminen ei pysty saamaan liian radikaaleja asioita aikaan. Edes presidentti. Politiikka on varmasti republikaanisempaa kuin mitä se olisi kuin jos Clinton olisi voittanut, mutta ei välttämättä yhtään erityisempää kuin mitä joku ’perinteisempi’ republikaani olisi harjoittanut.

Trumpilla ei ole näyttänyt olevan retoriikkansa takana mitään erityisen selkeää agendaa. Parhaimmillaan hänestä tulee pragmaattinen presidentti, joka antaa avustajiensa päättää varsinaisista sisällöistä ja keskittyy itse keulakuvana patsastelemiseen.

Kriittinen kysymys seuraavaksi on katsoa, ketä Trump nimittää kabinettiinsa ja politiikan avainpaikoille. Nämä nimitykset tulevat kertomaan retoriikkaa enemmän siitä, mihin suuntaan Trump todellisuudessa tulee maata seuraavan neljän vuoden aikana viemään.

Siihen asti ajattelin lohduttautua katsomalla tätä videota. Voitonpuheessaan Trump otti maltillisen linjan: kehui Hillarya ja ilmoitti että hän haluaa olla koko kansan presidentti yli rodullisten rajojen. Toivotaan että nyt valtaan päästyään hän höllentää retoriikkaansa ja keskittyy oleskelemaan moitteetta valtionpäämiehen roolissa. Tässä videossa hän näyttää jopa osaavan nauraa itselleen. Se on jotenkin lohdullista:

Yhdysvaltojen politiikka ei ole ala, jonka osalta voisin sanoa olevani mikään valtava asiantuntija. Voi siis olla että analyysini ovat osittain pielessä. Kuulen mielelläni perusteltuja mielipiteitä siitä, mitä nyt Trumpista pitäisi lopulta ajatella.

Koulukiusausta voidaan estää. Ja se on uutisen arvoinen juttu!

Toimittajat huomio: Kuuntelin tiistaina professori Christina Salmivallin luentoa koulukiusausta ehkäisevästä KiVa Koulu-toimenpideohjelmasta Terveyspsykologian päivillä. Kyse on kansainvälisestikin katsoen harvinaisen tehokkaasta tutkimusperusteisesta ohjelmasta, joka todistetusti ehkäisee kiusaamista erityisesti opettamalla ja aktivoimalla kanssaoppilaat ottamaan kiusausta ehkäisevän roolin.

Ohjelma ei vain väitä ehkäisevänsä kiusausta, vaan voi vakuuttavasti osoittaa, että niissä kouluissa, joissa ohjelma on otettu käyttöön, kiusaustapaukset vähenevät. Esimerkiksi sellaisten 4.-9. -luokkalaisten määrä, jotka eivät tunne oloaan turvalliseksi koulussa, on Kiva-kouluissa laskenut kymmenestä prosentista neljään prosenttiin eli yli puolittunut. Toisia kiusaavien oppilaiden määrä on vähentynyt 49 prosenttia ja kiusatuksi joutuvien oppilaiden määrä 28 prosenttia. Joissakin erityisen aktiivisesti ohjelmaa toteuttaneissa kouluissa luvut ovat vielä selvästi suuremmat.

Kun tietää minkälaiset arvet koulukiusaus voi jättää ja miten se voi vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, mielenterveyteen ja koko elämänkulkuun vuosikymmeniä eteenpäin, niin olen kyllä harvinaisen vaikuttunut ohjelman aikaansaamista myönteisistä tuloksista. Inhimillisen tärkeytensä lisäksi sillä on ihan kansantaloudellisiakin vaikutuksia, kun kasvavasta sukupolvesta selvästi pienempi osuus traumatisoituu koulussa. Hienoa siis, että Kiva Koulu-toimenpideohjelma on jo käytössä 90 % suomalaiskouluista.

Christina kuitenkin valitteli, että mediaa tällaiset tulokset eivät kiinnosta. Ne ovat haukkana paikalla vain silloin, kun jossakin koulussa ohjelma ei tuota toivottuja tuloksia. Ohjelma valitsee joka vuosi vuoden KiVa-koulun eli sellaisen koulun, joka on tehnyt kaikkein parasta työtä kiusaamisen ehkäisemiseksi. Esimerkiksi vuonna 2015 Maikkulan koulu valittiin voittajaksi tunnustuksena siitä pitkäjänteisestä ja aktiivisesta työstä, jota he ovat tehneet kiusaamisen vähentämiseksi. Voittajasta tehdään lehdistötiedote, mutta ei siihen mikään media tartu.

Tämä on todella sääli! Kiusaamista tehokkaasti ehkäisevä koulu ansaitsisi tunnustusta ihan vain sen hienon työn vuoksi mitä tekevät. Paljon mielekkäämpää olisi lukea toimittajan reportaasi elämästä tällaisessa koulussa kuin joku tyhjänpäiväinen klikkiuutinen tositv-tähden ryyppyreissusta. Lisäksi jos koulusta tehtäisiin reportaasi, auttaisi se siellä kehitettyjen hyvien käytäntöjen leviämistä muihin kouluihin ja tuottaisi siis hyvää myös muualle Suomeen.

Edellinen vuoden KiVa-koulu -palkinto jaettiin näköään marraskuussa 2015. Nyt siis toimittajat hereillä: Seuraava palkinto jaettaneen lähiaikoina. Pitäkää huolta, että joku toimituksestanne menee paikan päälle kouluun, haastattelee rehtoria sekä välituntia valvovia oppilaita ja tekee aiheesta laajan raportin!

Tässä vielä muutama otsikkoehdotus, joilla oikeasti merkittävä journalismi voi yrittää taistella tilastaan turhapäiväisen klikkienkalastelun keskellä:
* ”Näillä kolmella niksillä peruskoulu Savossa onnistui puolittamaan koulukiusauksen”
* ”Rehtorin rohkea päätös pelasti satoja oppilaita kiusaukselta: ”En olisi koskaan voinut uskoa…”
* ”Tämä yksitoistavuotias osaa ehkäistä kiusausta ja kertoo nyt miten se tapahtuu”
* ”Make ei enää kiusaa: ”Sen videon nähtyäni vasta tajusin…”

Edit: Olen näköjään viimeksi kuunnellut Christinan luentoa ohjelmasta neljä vuotta sitten ja silloinkin vaikutuin niin, että kirjoitin aiheesta blogikirjoituksen. 🙂

Älykkäät koneet vievät työt, mullistavat yhteiskunnan ja tekevät harvoista miljardöörejä: Mitä pitäisi tehdä?

Automatisaatio ja koneoppiminen ei lähivuosina mullista vain työelämäämme, vaan koko elämäntapamme ja yhteiskuntamme. Tämä oli alan johtavan asiantuntijan, MIT:n professori Erik Brynjolfssonin pääviesti puheenvuorossaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan 70v-seminaarissa maanantaina 29. elokuuta.

Aiheesta on toki puhuttu paljon, mutta harva pystyy esittämään teesin yhtä vakuuttavasti ja selkeästi kuin Brynjolfsson, joka yhdessä Andrew McAfeen kanssa kirjoitti aiheesta bestselleriksi nouseen kirjanThe Second Machine Age. Kirja on vain kaksi vuotta vanha, mutta Brynjolfsson kertoi hätkähtyneensä kuinka moni asia on jo tässä ajassa mennyt eteenpäin. Silloin koneet olivat kasvontunnistuksessa selvästi ihmisiä huonompia, nyt koneellinen kasvontunnistus on jo aivan rutiinia esimerkiksi rajatarkastuspisteillä. Silloin robotit olivat ihmiseen verrattuna kömpelöitä, nyt gepardin näköinen robotti juoksee nopeammin kuin Usain Bolt ja osaa väistää jos sen eteen heittää tuolin tai muun esineen.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Brynjolfssonin teesi on se, että teollinen vallankumous muutti maailman perusteellisesti. Siihen asti lihasvoima – ihmisen tai kotieläimen – oli pääasiallinen voimanlähde, mutta höyry ja sähkö toivat ihmisen käyttöön tuhansia kertoja enemmän voimaa. Vanhat käsityöläisammatit katosivat ja tehtaat imivät työvoimaa. Myös yhteiskuntarakenne mullistui ja luotiin demokratian, sosiaaliturvan ja työttömyyskorvauksen kaltaisia innovaatioita.

Nyt on käynnissä toinen yhtä perusteellinen vallankumous. Teollinen vallankumous korvasi fyysistä, mekaanista työtä. Nyt ensimmäistä kertaa koneet ovat alkaneet laajassa mitassa korvata ajattelutyötä. Kaikenlainen rutiinitietotyö postin lajittelusta röntgenkuvien analyysiin on siirtymässä koneille. Koska ne tekevät sen tehokkaammin ja varmemmin kuin ihmiset.

Itseoppivat koneet ylittävät ihmisen kyvyt yhä useammalla alalla

Tässä uudessa vallankumouksessa on kaksi vaihetta – ja tämän Brynjolfsson oli ymmärtänyt vasta kirjansa kirjoittamisen jälkeen. Ensimmäisessä vaiheessa koneet oppivat tekemään rutiinitietotyötä. Sellaista joka pystytään koodaamaan yksiselitteisiksi käskyiksi. Tämä vallankumous on ollut käynnissä jo pari vuosikymmentä.

Toinen vaihe on iskenyt toden teolla lävitse vasta aivan viime vuosina. Se perustuu koneoppimiseen, joka tarkoittaa sitä että emme opeta koneelle valmiita sääntöjä. Vaan annamme koneelle tietynlaisen hermoverkoston ja sen jälkeen laitamme sen opettelemaan jotakin asiaa antaen jatkuvaa palautetta onnistumisesta. Koneelle esimerkiksi annetaan miljoona valokuvaa eri esineistä ja sen tehtävä on tunnistaa mikä on traktori ja mikä kukkaruukku. Aluksi se tekee paljon virheitä, mutta jatkuvan palautteen ansiosta se kehittyy huimaa vauhtia. Nykyään parhaat tunnistusohjelmat ovatkin jo ihmisen tasolla tai jopa häntä parempia esineiden tunnistamisessa.

Nämä itseoppivat verkostot avaavat koneille aivan uusia maailmoja kasvojentunnistuksesta itsenäiseen autolla ajamiseen (joka edellyttää luotettavaa ympäristön havainnointia). Robotti osaa nykyään ajaa myös polkupyörää. Se ei oppinut sitä siten, että sille olisi syötetty eksaktit tasapainon ylläpitämissäännöt. Vaan samalla tavalla kuin me ihmiset opettelemme: Kokeilemalla ja kaatumalla tarpeeksi monta kertaa. Joillakin alueilla koneet ovat jo ylittäneet ihmisen kyvyt. Esimerkiksi eräälle syöväntunnistusohjelmalle syötettiin miljoonia kuvia ihmisten kudoksesta, joista tiedettiin kenelle kehittyi lähivuosina syöpä ja kenelle ei. Ohjelma löysi itsenäisesti samat tunnusmerkit, jotka lääkäritkin olivat aiemmin havainneet syöpää ennustaviksi. Mutta sen lisäksi se löysi pari uutta syöpää ennustavaa tunnusmerkkiä, joista parhaatkaan lääkärit eivät aiemmin olleet tietoisia.

Vallankumous siis tulee ja se on lähempänä kuin arvaammekaan. Matka siitä, kun nauramme jonkin tietokoneohjelman tyhmyydelle, siihen että se on parempi kuin paras ihmisasiantuntija, kestää usein vain muutaman vuoden. Kysy vaikka Garry Kasparovilta, joka 1997 hävisi Deep Blue-tietokoneelle shakissa tai Jeopardy-mestari Brad Rutterilta, joka 2011 hävisi IBM:n Watson-ohjelmalle. Yhä useammat ihmistoiminnot tulevat korvautumaan koneilla ja ohjelmilla lähivuosina etenkin länsimaissa, joissa ihmistyö on kallista.

Mitä tämä tarkoittaa yhteiskunnan ja politiikan kannalta?

Brynjolffsonin puheen jälkeen kansanedustaja Alexander Stubb kysyi juhlapuhujalta mitkä hänen mielestään olisivat kolme keskeistä pointtia politiikoille. Erikin vastaus oli seuraava:

Ensinnäkin politiikkojen tulee olla tietoisia käynnissä olevasta murroksesta ja kuinka perusteellisesti se tulee mullistamaan työelämämme ja yhteiskuntamme. Toiseksi poliitikkojen tulee päivittää tätä tietoaan säännöllisesti, koska asiat etenevät ja muuttuvat niin nopeasti, että parin vuoden takainen tilannekuva on auttamatta jo vanhentunut.

Konkreettisemmalla tasolla on kolme asiaa joihin pitää panostaa:

1) Opetusjärjestelmä pitää uudistaa. Työ ja elämä tulee jatkossa muuttumaan sellaista vauhtia että koulu ei kykene opettamaan niitä taitoja mitä kahdenkymmen vuoden tai edes kymmenen vuoden päästä työelämässä tarvitaan. Siksi koulun kannattaa keskittyä metataitoihin: Luovuuden ja yrittäjämäisen asenteen opettamiseen sekä itse oppimiskyvyn vahvistamiseen, jotta ihminen kykenee elämänmittaiseen oppimiseen. Tulevaisuuden työelämässä pärjäävät parhaiten ne, joilla on tarvittavat kyvyt uudistaa omaa toimintaansa ja osaamistaan.

2) Yrittäjyyteen tulee panostaa. Murros tulee kadottamaan ison osan vanhoista työpaikoista. Yhdysvalloissa arviolta puolet nykyisistä työtehtävistä on vaarassa seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana ja Etlan selvityksen mukaan Suomessakin kolmasosa on vaarassa kadota. Toisaalta murros synnyttää myös uusia mahdollisuuksia ja työtehtäviä. Valtion tai muun tahon on kuitenkin vaikea keskusjohtoisesti keksiä mitä uusia ammatteja voi murroksen myötä syntyä. Parhaiten ne löytyvät ruohonjuuritason kokeiluilla eli sillä että ihmiset ryhtyvät yrittäjinä kokeilemaan jotakin uutta ja sitten parhaat kokeilut kasvavat ja alkavat työllistää ihmisiä. Siksi yrittäjyyttä tukevat rakenteet ovat tärkeässä roolissa.

3) Resurssien tehokkaampi uudelleenjako. Automatisaatio johtaa hyvin helposti ’winner takes all’ -tyyppiseen talouteen, jossa marginaalinen joukko yritysten omistajia nousee miljardööreiksi, mutta keskipalkkaista ja matalapalkkaista työtä on yhä vähemmän tarjolla. Tämä trendi näkyy jo tänä päivänä tilastoissa (ainakin Yhdysvalloissa, josta Brynjolfssonin tilastot ovat peräisin): 1990-luvulle asti työn tuottavuus, BKT, yksityiset työpaikat ja kotitalouksien mediaanitulot kasvoivat tasatahtia, mutta vaikka työn tuottavuus ja BKT jatkavat edelleen kasvua, ovat työpaikat ja mediaanitulot pysähtyneet paikalleen. Samalla tavalla työn osuus BKT:stä ja yritysten voittojen osuus BKT:stä kehittyivät jokseenkin tasatahtia toisesta maailmansodasta lähtien, mutta vuodesta 2002 jälkimmäinen on lähtenyt hurjaan nousuun ja edellinen laskuun.

Toisin sanoen, nykyisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa automatisaation taloudelliset hyödyt valuvat harvalukuisen joukon taskuun, kun taas isoa osaa erityisesti vähänkoulutetusta työvoimasta uhkaa työttömyys. Jo nyt tämä kehityskulku on alkanut purkautua poliittiseen levottomuuteen ja protestipuolueiden suosion nousuun. Jos resurssien tasaisemmasta jaosta ei jollakin tavalla huolehdita, on vaarassa että demokraattinen yhteiskuntamme romahtaa populistisen protestiliikkeen kaapatessa vallan itselleen.

Miten sitten huolehditaan tasaisemmasta tulonjaosta ja siitä, että kaikilla on mielekästä tekemistä myös tulevaisuudessa?

Tähän Brynjolfssonilla ei ollut tarkkaa vastausta. Hän oli hyvin innostunut Suomen perustulokokeilusta ja sanoi että taloustieteiljät ympäri maailman seuraavat sitä äärimmäisen kiinnostuneena. Vaikuttaa siltä, että jonkinlainen perustulon tyyppinen järjestelmä on monen taloustieteilijän mielestä vääjäämätön ratkaisu, jos automatisaation myötä työpaikkojen massakatoaminen toden teolla realisoituu. Mutta tarkemmasta mallista ei kenelläkään tunnu olevan varmaa mielipidettä. Ylipäänsä sekä Brynjolfssonin puheen perusteella että seminaarin jälkeen muutaman taloustieteilijän kanssa asiasta keskustellessani syntyi kuva siitä, että iso osa taloustieteilijöitä tiedostaa käynnissä olevan murroksen perusteellisuuden. Mutta hyvin harvalla on esittää mitään kovinkaan perusteltuja näkemyksiä siitä, miten tähän murrokseen parhaiten reagoitaisiin talouden tai yhteiskunnan tasolla.

Seminaarissa paikalla ollut professori Bengt Holmström kiteytti taloustieteilijöiden keskuudessa vallitsevan yleisen hämmennyksen hyvin Talouselämän taannoisessa haastattelussa: ”Auton pyörät liikkuvat, mutta et tiedä, mikä on vikana ja milloin jotain ikävää tapahtuu. … Kukaan ei tiedä, mitä tien päässä on ja onko olemassa jokin rauhallinen tapa tulla takaisin päätielle.” Hänen mukaansa elämme ”aivan poikkeuksellista aikaa, joka pitää taloustietelijätkin hämmentyneinä.”

Eli sekä työelämä, talousjärjestelmä että koko yhteiskunta tulee muuttumaan radikaalisti lähivuosina automatisaation ja koneoppimisen myötä. Ensimmäinen askel on tämän tiedostaminen. Toinen askel on tehdä relevantit yhteiskunnalliset muutokset. Valitettavasti vaikka tietoisuus murroksesta on lisääntynyt, ei selkeitä ratkaisuja tai politiikkasuosituksia tunnu vielä olevan hirveästi tarjolla. Elämme kiinnostavia aikoja.

Julkaistu alunperin Tietoviikon blogissa vieraskirjoituksena 31.8.2016.

Rakkaudellisen hoivayhteyden mikrohetket arjen lämmöllisinä erityisnostattajina

Rakkaus ei ole yksi vaan monta. En tarkoita tätä runollisessa vaan psykologisessa mielessä. On toki myös totta, että on yhtä monta rakkautta kuin on rakastajaa. Mutta psykologiassa tunnustetaan ainakin kolme erillistä asiaa, joita kaikkia arkikielessä usein kutsua rakkaudeksi.

Ensinnäkin on se ihastuksen synnyttämä hormoni-coctail, joka vetää vastarakastuneet yhteiseen taikapiiriinsä. Seuraa kavereita ärsyttävä vaihe, jossa tuoreella pariskunnalla on jatkuva tarve pussailla ja osoittaa hellyyttä toinen toisilleen kaikin mahdollisin sopivin ja sopimattomin tavoin. Pelkkä ajatus toisesta nostaa hymyn huulille ja rakkauden kohteen keho on kuin magneetti, jota kohti vastarakastunut jatkuvasti hakeutuu. Tämän vaiheen evolutiivisena päämääränä on kytkeä pariskunta yhteen ja saada heidät lisääntymään kuin kanit. Tämä on sitä rakkauden huumaa, josta elokuvat kertovat ja laulut laulavat.

Valitettavasti tämä rakkaus on ohimenevää. Ihastumisen aiheuttamat hormonaaliset muutokset hiipuvat pois suunnilleen puolentoista vuoden kohdalla.

Siksi tarvitaan toista rakkauden muotoa: Syvää sitoutumista toiseen ihmiseen. Sitoutuvainen rakkaus tarkoittaa sitä, että välitämme toisesta ihmisestä ja koemme että välillämme on syvä yhteys. Toisen hyvinvointi on meille tärkeää ja olemme valmiita tekemään isojakin uhrauksia läheisemme puolesta.

Tämä on huomattavasti avarampi rakkauden muoto. Ihastumisen hetkellä ihminen unohtaa helposti kaikki muut, kun huomio keskittyy vain uuteen rakkaaseen. Sitoutuminen rakkauden muotona ei ole yhtä poissulkevaa: Tässä mielessä voimme rakastaa ystäviämme, perheenjäseniämme ja muita meille läheisiä ihmisiä. Emmekä pelkästään ihmisiä. Voimme sitoutua syvällä tavalla myös erilaisiin ideaaleihin, arvoihin ja kollektiiveihin. Läpi historian ihmiset ovat olleet valmiita uhraamaan koko elämänsä jonkin korkeamman päämäärän puolesta: isänmaan, demokratian, tieteellisen tutkimuksen, taiteen tai muun polttavan intohimon kohteen vuoksi.

Professori Barbara Fredrickson esitti hiljattain, että on vielä kolmas rakkauden muoto: Lämmin yhteydenkokemisen mikrohetki, jonka jaat yhdessä toisen ihmisen kanssa. Tämä on rakkautta kaikkein paljaimmillaan. Ei lupauksia, ei sitoumuksia. Vain tämä jaettu hetki. Tämä rakkaus voi iskeä kohdallemme kaupan kassalla: Katseiden kohtaaminen, ohikiitävä hymynkare, matka jatkuu. Mutta molemmat osapuolet ovat astetta paremmalla tuulella, pieni inhimillisen lämmön tuulahdus on humahtanut heidän kehonsa lävitse.

Rakkaus 2.0. Näin Barbara Fredricksonin kuvaa tätä näkemystään rakkaudesta mikroyhteyden hetkenä. Se tulee jännittävän lähelle omassa väitöskirjassani lanseeraamaani hoivayhteyden käsitettä. Tutkin vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välistä vuorovaikutusta keskittyen erityisesti kohtaamisen mikrohetkiin, joissa molemmat osapuolet – hoitaja ja hoidettava – ovat avoimia ja läsnä toinen toisilleen. He ikään kuin avautuvat sille yhteiselle, mikä heidän välilleen rakentuu, ja kokevat jakavansa hetken keskenään. Toisen huomioimisen, hetkessä läsnäolon, toiselle avautumisen ja jaetun tilan muodostumisen ohella hoivayhteyden hetkeä määrittävät tunteiden vahva virtaavuus sekä hoivatoimenpiteiden ja kiitollisuuden välinen vuorovaikutus.

Muistan kun seurasin tilannetta, jossa hoitaja syötti vanhusta, jonka kädet olivat jo niin heikossa kunnossa, että syöminen ei itse sujunut. Tilanne muistutti äitiä syöttämässä lastaan. He katsoivat toisiaan silmiin, hymyilivät, nauroivat ja olivat liikkeissään samassa tahdissa: Kehollisesti he ikään kuin peilasivat toistensa liikkeitä ja ilmeitä ja liikkuen yhteisessä rytmissä kuin kaksi tanssijaa. Ruokasalin hälyssä he olivat omassa kuplassaan, jossa olivat läsnä vain he kaksi. Toinen toisensa ihmisyyden tunnustaen ja hellyytensä osoittaen. Tämä oli hoivayhteyden hetki.

Sitten mennään huoneeseen. Ovi on kiinni, hoitaja ja vanhus ovat kahdestaan. Hauras 92-vuotias mummo. Hoitaja auttaa hänet läpi iltatoimien. Nostaa rullatuolista pöntölle. Auttaa hampaiden pesussa. Lopulta auttaa vanhuksen sänkyyn ja auttaa löytämään hyvän asennon. Peittelee hellästi, kyselee onko lakanat hyvin, onko peitto kohdallaan. Kun vanhus vakuuttaa kaiken olevan hyvin niin taputtaa vielä peittoa hellästi ja lähtee ovelle. Valoja sammuttaessa toivottaa hyvät yöt ja neito sängyssä vastaa lämpimästi: ”Hyvää yötä ja kiitoksia kaikesta hoidosta!” Ovi sulkeutuu.

Välillä nämä hetket kestivät vain muutaman sekunnin. Kun vanhainkodissa valmistauduttiin joulujuhliin, oli lopussa pieni odotuksen hetki: Kaikki oli valmista, joulukoristeet paikoillaan, vanhukset ja hoitajat omilla paikoillaan yhteistiloissa. Odotettiin vieraiden saapumista. Sillä hetkellä huomasin kuinka yhden hoitajan ja vastakkaisella puolella juhlatilaa olevan vanhuksen katseet kohtasivat. Hoitaja hymyili lempeästi ja heilautti kättään. Vanha rouva vastasi hymyllä ja lentosuukolla. Kohtaus kesti vain sekunnin pari, mutta siinä toteutuivat kaikki inhimillisen mikrohetken tuntomerkit ja olen varma, että molemmat osapuolet kokivat pienen kohottavan lämmön ja keskinäisen yhteytensä vahvistuneen.

Minä kutsun näitä hetkiä hoivayhteydeksi, Barbara Fredrickson kutsuu niitä rakkaudeksi. Sanoista viis, tällaiset hetket ovat osa arkipäiväämme. Tai ainakin parhaimmillaan ne voisivat olla osa arkipäiväämme. Kun olemme avoimia kohtaamaan toisen, kun muistamme tunnustaa toinen toisemme ihmisyyden pienellä katseella, avaudumme näin mahdollisuudelle kokea pieniä rakkauden mikrohetkiä joka päivä ja mitä erilaisimmissa vuorovaikutustilanteissa. Ne tarjoavat arkeemme pieniä nostahduksia ja inhimillisen lämmön tuulahduksia. Ne tekevät elämästämme rakkaudellisemman.

Jos antaisimme itsellemme ja toisillemme luvan kokea enemmän rakkauden mikrohetkiä, ei tämä pelkästään vahvistaisi omaa hyvinvointiamme ja rakkaudellisen elämänilon kokemustamme. Se lämmittäisi myös kanssaihmisiämme. Ja samalla rakentaisi keskinäisen luottamuksen ja välittämisen kulttuuria eli sitä sosiaalista liimaa, joka tekee meistä ihmisistä yhteisön. Eräässä mainiossa tutkimuksessa opiskelijat laitettiin etsimään kampukselta tiettyä vähän tunnettua rakennusta. Puolelta porukasta otettiin kännykät pois ennen tehtävän suorittamista. Jälkeenpäin kävi ilmi, että ilman puhelinta suunnistaneet tunsivat enemmän sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja luottivat enemmän kanssaihmisiin. Mikä oli syy tähän eroon? Se että puhelimen kanssa suunnistaneet eivät joutuneet kysymään neuvoa keneltäkään. Ilman puhelinta suunnistaneet turvautuivat paljon useammin muiden apuun ja näin saivat mahdollisuuden pieneen inhimilliseen kohtaamiseen tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja nämä kohtaamiset vahvistivat heidän luottamustaan ihmisyyteen.

Toisissa tutkimuksissa on havaittu, että pelkkä älypuhelinten läsnäolo esimerkiksi pöydällä huonontaa ihmisten välisen vuorovaikutuksen laatua. Tällaisen keskustelun jälkeen ihmiset kokivat vähemmän yhteyttä toisiinsa, vähemmän empaattista toisesta välittämistä ja keskustelunlaatukin oli heistä huonompi. Toisessa tutkimuksessa älypuhelinten läsnäolo vähensi vanhempien kokemaa yhteyttä omiin lapsiinsa kesäleirillä ja museossa. Viemällä huomiomme muualle älypuhelimet siis vievät huomiomme pois siitä ihmisestä, joka on vieressämme.

Älypuhelimet antavat käyttöömme ennennäkemättömiä mahdollisuuksia tehokkaaseen tiedonhakuun ja vuorovaikutukseen etäisyyksien ylitse. Samalla ne ovat kuitenkin uhka sille välittömälle vuorovaikutukselle, joka tapahtuu tässä ja nyt niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lähelläsi. Ne syövät ajan ja huomion pois siltä ihmiseltä, joka voisi juuri tässä hetkessä tarjota sinulle arvokasta läsnäoloaan ja jonka kanssa voisit rakentaa inhimillisen kohtaamisen mikrohetken.

Älä siis kiellä rakkautta elämästäsi torjumalla ihmiset ympäriltäsi. Taistele rakkauden mikrohetkien puolesta. Pidä itsesi alttiina kohottavan inhimillisen kohtaamisen mahdollisuudelle juuri tässä ja nyt!

Julkaistu alunperin keväällä 2016 ilmestyneessä Ellun Kanojen Rakkaus – Mitä tapahtuu huomenna? – julkaisussa, johon 30 eri henkilöä kirjoitti lyhyet vapaamuotoiset tekstit rakkaudesta. Kirja on tilattavissa täältä.

Havahduin: Vakaat länsimaat voivat romahtaa ja Suomi joutua sotaan omana elinaikanani

Maailma johon synnyin oli optimistinen ja jatkuvasti kehittymässä parempaan suuntaan. Siinä missä Anni Sinnemäen sukupolven edustaja tiesi kahdeksanvuotiaana ”että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen”, minä seurasin seitsemänvuotiaana TV:stä kun Berliinin muuri murtui. Kohta valtaosa entisistä itäblokin maista otti valtavia harppauksia kohti demokratiaa, talouskasvua ja kansalaisoikeuksia. Yksittäisistä kriiseistä huolimatta kehitys oli muissakin maanosissa samansuuntainen. Vapauden, demokratian ja talouskasvun vahvistuminen oli niin itsestäänselvää, että Fukuyama kuuluisasti puhui jopa historian päätepisteestä.

Itsestäänselvää ei ollut vain se, että maailma kehittyisi kohti hyvinvointia ja demokratiaa. Vielä varmempaa oli se, että Suomen kaltaiset länsimaat olisivat toimivia demokratioita* hamaan tulevaisuuteen asti.

Viime vuosina olen joutunut kivuliaasti luopumaan tästä uskosta. Optimistisesta perusluonteestani huolimatta en ole enää varma, että Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa pysyvät demokraattisina ja ettemme joudu sotaan.

Ensimmäinen isku tuli, kun Venäjä valloitti Krimin. Siinä konkretisoitui se paluu yksinvaltiuteen ja uhmakkaaseen aluevaltauspolitiikkaan, joka väliaikaisesti näytti päättyneen Neuvostoliiton hajottua. Silloin aloin ensi kertaa tosissani miettiä, että voisin elinaikanani tulla kutsutuksi rintamalle.

Ehkä jopa pahempi uhka kytee kuitenkin länsimaisten valtioiden sisällä. Demokratia on hauras järjestelmä, joka voi murentua kun tarpeeksi iso osa kansasta antaa tukensa järjestelmää kunnioittamattomalle kansankiihottajalle, joka sitten kaappaa koko järjestelmän itselleen. Turkki on juuri tällä hetkellä orastavan demokratiakehityksen jälkeen luisumassa kohti presidentti Erdoganin yksinvaltiutta, joka on muutamassa päivässä puhdistanut 60 000 työntekijää oikeuslaitoksista, armeijasta, poliisista, yliopistoista ja muista julkisen sektorin työpaikoista sekä ilmoittanut että poikkeustilan aikana Euroopan ihmisoikeussopimus ei päde. Pidätettyjen kidutukset ovatkin jo alkaneet. EU:n sisällä Unkari ja Puola ovat vuorostaan esimerkkejä siitä, että polku kohti toimivampaa demokratiaa ei ole varma. Yhtä hyvin talouskriisistä kärsivä kansa voi antaa johtajiensa viedä maataan askel askeleelta kohti perusoikeuksia kunnioittamatonta yksinvaltiutta.

Brexit ja Trump.

Nämä kaksi ovat silti ne pelottavimmat kehitykset. Ne todistavat, että myös vakiintuneet ja vauraat länsimaiset demokratiat ovat alttiita totuudesta piittaamattomalle, katkeruudesta ja vihasta kumpuavalle populismille. Trump on patologinen valehtelija, joka on toistuvasti jäänyt kiinni mitä räikeimmistä valheista, mutta joka silti jatkaa kampanjaansa, jossa pääosassa on kaikkien niiden vihaaminen, jotka eivät ole heteroseksuaalisia valkoihoisia amerikkalaisia miehiä. Brexit-kampanja vuorostaan rakentui ennakkoluuloille ja valheellisille lupauksille, joista osasta kampanjan johtohahmot sanoutuivat irti samana päivänä kun äänestys oli takana. On hälyttävää kuinka isot kansanjoukot on mahdollista saada liikkeelle ruokkimalla vihaa, katkeruutta ja ennakkoluuloja vääräksi osoitettavilla väitteillä.

Kaksi taustatekijää tekevät Trumpin, Brexitin ja vastaavat populistiliikkeet mahdollisiksi ja näin suosituiksi. Ensimmäinen liittyy talouteen. Vuodesta 2008 Suomi ja muut länsimaat ovat kärsineet pitkittyneestä taantumakaudesta. Lisäksi monessa maassa sitä edeltänytkään talouskasvu ei auttanut kouluttamatonta ja perinteisissä duunaritöissä työskentelevää väestöä. Tämä porukka kokee itsensä osattomaksi, hylätyksi ja heidän työhön perustuva itsekunnioituksensa on viety. Perinteiset puolueet ja yhteiskunnan muut auktoriteetit ovat menettäneet heidän luottamuksensa, koska eivät ole onnistuneet heitä auttamaan.

Toinen murros liittyy mediaan. Media neljäntenä valtiomahtina on pitkään toiminut portinvartijana, joka on päättänyt kenen mielipiteille annetaan tilaa ja ketä pidetään vakavastiotettavana toimijana. Lisäksi se on vahtinut valtaapitäviä paljastaen heidän valheensa ja väärinkäytöksensä. Yhdysvalloissa perinteinen media pyrki sivuuttamaan ja marginalisoimaan sekä Trumpin että Sandersin. Molempien menestys republikaanien ja demokraattien ehdokkaanvalintakisassa kertoi perinteisen median vallanmenetyksestä. Sosiaalisen median ja muiden kaverilta-kaverille kanavien kautta he pystyivät nousemaan esiin ja toinen jopa presidenttiehdokkaaksi asti.

Sosiaalisen median läpilyönti näytti aluksi tarjoavan upean väylän sananvapaudelle, jossa Arabikevään kaltaiset kansasta kumpuavat sosiaaliset liikkeet syrjäyttäisivät diktatuurit. Vaikka parhaimmillaan näin onkin, perinteisen median sivuuttaminen on johtanut myös ennenäkemättömään välinpitämättömyyteen faktoista ja totuudesta. Ihmiset jakavat samanmielisille vain omia ennakkoluulojaan pönkittävää materiaalia. Näin muodostuu kaikukammioita, joissa ulkomaalaisvihamielisyys ja muut alhaiset katkeruuden ja vihan ohjaamat liikkeet pääsevät roihuamaan. Luottamus perinteiseen mediaan, valtaapitäviin ja perinteisiin instituutioihin vähenee, kun ihmiset sukeltavat yhä syvemmälle vaihtoehtotodellisuuksien verkostoon.

Yhdysvalloissa ja Britanniassa puhutaankin totuuden jälkeisestä politiikasta, jossa poliitikot systemaattisesti esittävät valheita eivätkä lakkaa siinäkään vaiheessa, kun joku tutkiva journalisti osoittaa ne valheiksi. He tietävät että heidän oma kannattajakuntansa ei luota perinteiseen mediaan ja siksi ei auta, vaikka New York Timesin tai Washington Postin kaltaiset laatulehdet osoittaisivat uudelleen ja uudelleen kuinka Trump valehtelee esimerkiksi väittäessään muslimien juhlineen New Jerseyssä WTC:n kaksoistornien romahtaessa.

On siis iso joukko nykypolitiikkaan pettyneitä, jotka kokevat että heille kuulunut maailma on kadonnut. He ovat jääneet osattomiksi globalisaation hedelmistä ja elävät epävarmuudessa tai työttömyydessä. Tämä katkeruus ja ahdistus kanavoituu helposti vihamielisyydeksi. Trump ja muut populististit toimivat ukkosenjohdattimina, jotka antavat äänen näiden ihmisten vihalle ja katkeruudelle. Globalisaation, automatisaation ja finanssijärjestelmän kaltaisten hankalasti hahmotettavien prosessien sijaan populistit tarjoavat vihalle selkeän kohteen – ulkomaalaiset, EU, homot – ja lupaavat kaikkien ongelmien ratkeavan helposti: rakennetaan muuri Meksikon rajalle tai erotaan EU:sta niin kaikki on taas ”niin kuin ennen.” Vaikka oikeasti sitä kuvitteellista menneisyyden kultakautta ei koskaan ole ollut olemassakaan. Make America great again.

Emme ole enää kaukana siitä, että demokratia Britanniassa tai Yhdysvalloissa voisi romahtaa. Demokratia edellyttää kansalaisilta muutakin kuin äänestämistä. Riski siihen että valtaapitävä ylittää valtuutensa, estää opposition toiminnan ja alkaa sortaa kansalaisiaan on aina olemassa. Usein kansalaisoikeuksien polkeminen alkaa jonkin vähemmistön sortamisella, jonka monet kansalaiset saattavat hiljaa hyväksyä. Hitlerillä oli juutalaiset, Putinilla homot, Trumpilla muslimit. Brexit-äänestyksen tuloksen jälkeen viharikokset ulkomaalaisen näköisiä kohtaan lisääntyivät Britanniassa huomattavasti. Kun sorto lopulta osuu omalle kohdalle, on jo liian myöhäistä.

”Vakaissa demokratioissa ei riitä, että kansalaiset arvostavat demokratiaa, heidän täytyy olla valmiita tekemään uhrauksia puolustaessaan demokraattisia instituutioita potentiaalisia rikkomuksia vastaan”, kuten Stanfordin yliopiston valtio-opin professori Barry Weingast on asian tiivistänyt. Erityisen tärkeää on, että kansalaiset puolustavat demokraattisia instituutioita myös silloin, kun rikkomukset eivät koske suoraan heitä vaan kohdistuvat johonkin vähemmistöön tai kun he itse hyötyisivät jostakin rikkomuksesta. Tällöin punnitaan demokratian todellinen arvo.

Demokraattisen yhteiskunnan ennakkoehto on, että kansalaisista tarpeeksi iso osa arvostaa ja luottaa yhteiskuntajärjestelmään ja on valmis sitä puolustamaan. Jos näin ei ole, vapaa yhteiskunta ennemmin tai myöhemmin romahtaa, kun sopivat sattumat antavat vallan tarpeeksi röyhkeälle populistille.

Juuri nyt taloustaantuma ja median murros ovat rapauttaneet tätä kansalaisten kokemaa luottamusta niin pahasti, että demokratian romahdus on täysin mahdollista myös jossakin perinteisesti vakaana pidetyssä länsimaassa. Tätä minä pelkään. Olen perusluonteltani optimisti, mutta nyt on pakko myöntää, että se perusluottamus yhteiskuntien myönteiseen kehitykseen on koetuksella.

Voimme vielä pelastua, mutta se vaatii sitä että heräämme. Että ymmärrämme että demokratia ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii että puolustamme sitä. Medialla on tässä erityisen iso rooli. Samoin kaikilla sosiaalisen median mielipidevaikuttajilla. Tilaa ei tule antaa niille, jotka huutavat koviten tai antavat olemattomalla asiantuntemuksella kaikkein klikattavimpia provokatiivisia lausuntoja. Tilaa on annettava niille, joilla on oikeaa ymmärrystä käsillä olevasta asiasta ja kyky ilmaista mielipiteensä maltillisesti, eri tahoja ymmärtäen. Myös kasvatuksella ja koulujärjestelmällä on keskeinen rooli kriittisten kansalaisten kasvattamisessa, jotka osaavat erottaa perustellut mielipiteet populismilta.

Demokratia on vielä pelastettavissa, mutta se vaatii kolme seikkaa: 1) Että ymmärrämme, että demokratia on todella uhattuna. 2) Että analysoimme nykyisen uhan laadun ja mietimme millä strategialla sitä vastaan voi puolustautua. 3) Että alamme omalla toiminnallamme demokratiaa puolustamaan.

* Demokratialla tarkoitan tässä vapaiden vaalien, sananvapauden, turvattujen kansalaisoikeuksien, perustuslain kunnoittamisen sekä toimivan ja puolueettoman oikeusjärjestelmän yhdistelmää. Aktiivisen kansalaisuuden merkityksestä demokratian ennakkoedellytyksenä olen kirjoittanut laajemmin Antti Kaihovaaran toimittamassa Jakolinjojen Suomi -teoksessa, joka on luettavissa verkossa.