Category: Aatoksia
Tehokas menetelmä koulukiusauksen ehkäisyyn: KiVa-koulu -hanke
Koulukiusaus on vakava asia, ja liian usein kuulee tarinoita, joissa kiusattu ei saa tukea opettajilta eikä muilta aikuisilta. Koulukiusauksen aiheuttamat henkiset haavat arpeutuvat hitaasti ja pahimmilaan tuhoavat nuoren elämän. Koulukiusaus on usein myös yksi keskeinen tekijä itsetuhoisten nuorten henkilöhistoriassa. Siitä huolimatta tuntuu, että monissa kouluissa koulukiusausta tapahtuu täysin hyväksymätön määrä.
Onneksi tällä saralla myönteistä kehitystä on jo tapahtunut. Kuuntelin taannoin Christina Salmivallin esitelmää KiVa-koulu-hankkeesta ja vakuutuin. Hankkeessa tiedostettiin, että kiusaus ei lopu, jos puututaan vain kiusaajaan ja kiusattuun. Kyseessä on nimittäin ryhmädynaaminen ilmiö. Kyse on vallasta: kiusaaja hakee kiusaamisellaan sosiaalista statusta. Ja tavallisesti kokee sitä myös saavansa. Eli kiusaus kannattaa. Kuten hankkeen tutkijat toteavat: Se on helppoa, se on hauskaa ja se toimii. Siksi se ei lopu.
Kiva-koulu -hankkeessa ideana oli muuttaa tämä yhtälö. Kiusaaja jatkaa kiusaamista, koska kiusaamisen avulla hänen statuksensa ryhmässä nousee. Siksi ratkaisu vaatii, että vaikutetaan koko ryhmään niin, että kiusaaja ei enää saakaan sitä havittelemaansa hyväksyntää muilta. Kun tämä yhtälö saadaan muutettua – kun kiusaus ei enää olekaan helppoa, hauskaa, eikä enää toimi – niin systemaattinen kiusaaminen vähenee dramaattisesti. Tämä muutos aikaansaadaan opetuksen, ryhmäkeskusteluiden, opettajien valmennuksen ja kiusaustilanteisiin puuttuvan KiVa-tiimin avulla.
Hankkeen kautta ymmärryksemme kiusauksesta muuttuu radikaalisti. Kyse ei ollutkaan uhrista, joka jostakin syystä olisi altis tulla kiusatuksi. Kyse ei myöskään ole kiusaajasta, joka hankalien kotiolojen pakottamana purkaa ahdistustaan kiusaamiseen. Kyse on siitä, että yksilö löytää itselleen ominaisen tavan nostaa omaa arvostustaan luokkatovereiden silmissä – kiusaamisen – ja valikoi sitten uhrinsa sellaisten tyyppien joukosta, jotka uskoo kykenevänsä alistamaan. Kyse on yleisöstä, niistä kanssatovereista, joiden silmissä henkilön sosiaalinen status nousee kiusauksen ansiosta. Muuttamalla yleisön lopetamme valtaosan kiusaamisesta.
Tulokset hankkeeseen osallistuneissa kouluissa ovat olleet merkittävät. Vuoden jälkeen kiusaus oli hankkeeseen osallistuvissa kouluissa vähentynyt 40% verrokkikouluihin verrattuna. Vähennys koski sekä kiusaajia, että kiusauksen kohteeksi joutuneita. Eli antamalla oppilaille välineet ryhmänä toimia kiusaamista vastaan saatiin järkyttävän hyviä tuloksia aikaan. Hanke on monivuotinen ja uskoakseni tulokset ovat vielä vaikuttavampia, kun oppilaat oppivat KiVa-koulutavoille jo ekasta luokasta lähtien. Onneksi hanke on levinnyt nopeasti ja nykyään jo 2500 peruskoulutuksesta vastaavaa koulua on osa hanketta.
Jos KiVa-kouluhanke toimii käytännössä yhtä hyvin kuin miltä se julkisuuskuvansa perusteella näyttää, on sillä kauaskantoiset positiiviset seuraukset suomalaiselle yhteiskunnalle. Sillä on potentiaalia vähentää ensiksi nuorten pahoinvointia ja sitä kautta myös aikuisiän pahoinvointia, masennusta ja syrjäytymistä. Näin se voi ennaltaehkäistä monta tulevaa murhenäytelmää, joista valtaosa olisi henkilökohtaisia, mutta joista osa järkyttäisi koko kansakuntaa. Hanke osoittaa, että ongelmiin voidaan vaikuttaa, kunhan niiden todelliset syyt ymmärretään. Se on myös suunnannäyttäjä ennaltaehkäisevän toiminnan tärkeydestä masennuksen ja syrjäytymisen ehkäisyssä.
Tämä kirjoitus on kolmas sarjassa, jossa pyrin miettimään ratkaisuja, joilla estettäisiin tulevat Jokelat, Kauhajoet ja Hyvinkäät. Kaiken kaikkeaan ehdotan siis kolmea asiaa:
1. KiVa-koulu hankkeen vahvistamista, jotta suomesta tulisi koulukiusaamisen ehkäisyn edelläkävijämaa. Pisa-tulokset ovat ihan kivat, mutta tämä olisi jo jotakin, josta voisi olla suomalaisessa peruskoulussa ylpeä!
2. Tutkimusta valkoisesta vihasta, jotta meillä olisi mahdollisuus ymmärtää mistä silmitön, ihmisyyttä halveksuva viha kumpuaa. Näin oppisimme tunnistamaan hälytysmerkit paremmin ja voisimme tulevia tapauksia estää.
3. Nuorten syrjäytymisen ehkäisyn kokonaisremonttia. Nykyään järjestelmä on pirstaloitu eri ministeriöiden välille. Jokainen vahtii omaa tonttiaan ja pyrkii säästämään omista rahoistaan. Siksi nuorten kokonaisetu ei toteudu. Tarvittaisiin koko järjestelmän uudistamista sellaiseksi, että nuorten etu olisi siinä todella etualalla.
Haluatko ymmärtää mitä joukkosurmaajan päässä liikkuu? Tehkäämme tutkimus ”valkoisesta vihasta”
Haluatko ymmärtää mitä koulusurmaajan päässä liikkuu? Älä lue nettipalstojen yhden selityksen profeettoja. Lue tämä kirjoitus Suomen Kuvalehdestä: ”Lauri on mahdollinen joukkomurhaaja”. Siinä eräs potentiaalinen koulusurmaaja kertoo miksi hän oli valmis tappamaan, mikä ajoi hänet siihen pisteeseen, että toisten tappaminen tuntui oikeutetulta. Ja mikä lopulta esti häntä toteuttamasta tappofantasiaansa. Se auttaa ymmärtämään miten paha olo sisällä kasvaa vuosi vuodelta, miten ihminen ikäänkuin irtautuu itsestään, ja on lopulta valmis tunnekylmästi kostamaan ahdistuksensa ympäröiviin ihmisiin. ”Lauri” puhuu valkoisesta, laskelmoidusta vihasta, mustan impulsiivisen vihan vastakohtana.
Jokaista joukkosurman toteuttanutta henkilöä kohtaan on varmasti sata ahdistunutta nuorta, joiden päässä vastaavat veriset kostofantasiat pyörivät. Valtaosa heistä pääsee masennuksestaan ylitse ja monista kasvaa kunnon kansalaisia. He ovat tämän aiheen todellisia asiantuntijoita, he kykenisivät kertomaan, miten päädytään näihin silmittömiin joukkomurhiin. Olisi siis tehtävä tutkimus, johon rekrytoitaisiin esimerkiksi 50 tällaista entistä totaalisella kostolla fantasioinutta. Moni heistä ei tietystikään ole valmis puhumaan, mutta varmasti löytyisi riittävä määrä sellaisia, jotka kokisivat, että auttamalla yhteiskuntaa he löytäisivät uuden positiivisen merkityksen sysimustille kokemuksilleen.
Nämä olisivat synkkiä haastatteluita. Tarinoista paljastuisi varmasti raakaa ja systemaattista koulukiusaamista. Sieltä paljastuisi puutteita sosiaalisissa taidoissa. Sieltä paljastuisi arkoja, sisäänpäinkääntyneitä nuoria, jotka ovat työntyneet sivuun äänekkämpien tovereidensa edestä. Ja joiden on ollut vaikea löytää todellista ystävää. Sieltä paljastuisi vuosia haudottua katkeruutta ja kateutta menestyvämpiä kanssatovereita kohtaan. Sieltä paljastuisi ahdistusta sellaisen yhteiskunnan edessä, jossa tilaa on vain menestyjille. Sieltä paljastuisi nuoria, jotka haluaisivat osoittaa olevansa arvokkaita. Sieltä paljastuisi suuruudenhulluja kuvitelmia omasta erinomaisuudesta, jotka murskautuvat yhä uudelleen todellisuuden kallioseinää vasten. Sieltä paljastuisi virtuaaliyhteisöjä, jotka tukevat nuorten eristäytymistä ja todellisuuspakoa vainoharhaiseen mielikuvitusmaailmaansa.
Kaikki nämä tekijät varmaan vaikuttavat sillä pimeyteen syöksevällä polulla, joka johtaa lopulta aseeseen tarttumiseen. Mutta samaan aikaan on hyvä muistaa, että tuhansia nuoria käy läpi samat kokemukset, mutta eivät päädy tekemään järkyttävän raukkamaisia veritekoja. Valtaosa syrjäytyneistä on hiljaa kärsimyksensä kanssa. Jotkut ovat saattaneet käydä lähellä kuilun reunaa, mutta jotkin tekijät ovat pitäneet heidät pinnalla. Synkkien selitysten lisäksi tarvitsemme ymmärrystä myös näistä valoisista seikoista, eli tekijöistä, jotka auttavat nuoren lopulta takaisin jaloilleen. Sieltä saattaa löytyä jonkun terveydenhoitajan aito huoli nuoren hyvinvoinnista. Opettajan tai satunnaisen luokkatoverin antama tuki kiusaamisen ollessa pahinta. Luottamuksellisen suhteen syntyminen terapeutin kanssa. Tai se yksi syvällisempi keskustelu isän kanssa saunan jälkeen syysillassa. Näiden nostattavien tekijöiden löytäminen on vähintään yhtä tärkeää kuin alaspäin suistavienkin tekijöiden löytäminen. Niillä voidaan pelastaa ahdistuneen nuoren henki. Ja joskus jopa häntä ympäröivien nuorten henki.
Me tarvitsemme tämän tutkimuksen. Mahdollisimman pian. Syvähaastattelemalla nämä 50 nuorta saisimme huomattavasti paremman kuvan siitä, mitkä persoonallisuustekijät ja ympäristötekijät altistavat tällaiselle käytökselle. Kuulisimme varmasti rankkoja tarinoita. Näin osaisimme tulevaisuudessa puuttua hälyttäviin merkkeihin siinä vaiheessa, kun synkkä kehityskulku on vielä käännettävissä parempaan päin. Ja parhaimmassa tapauksessa tietäisimme myös, millä keinoilla pimeyttä kohti syöksyvä nuori voidaan pelastaa.
Tämä on toinen asia, mikä olisi pikimmiten toteutettava, jos haluamme estää tulevia joukkomurhia. Ensimmäinen keino oli klassinen, nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn panostaminen. Mutta silti ajankohtainen, koska puheista huolimatta asia ei tunnu edistyvän. Kolmas, huomenna ilmestyvä keino kertoo yhdestä jo olemassaolevasta hankkeesta, jonka uskon ennaltaehkäisevän useita tällaisia traagisia tapauksia tulevaisuudessa.
Hyvinkään surmat: Kolme asiaa mitä poliitikkojen pitäisi ensi tilassa tehdä
Puran voimattomuuttani järjettömältä vaikuttavan pahuuden edessä kirjoittamalla, etsimällä vastauksia. Jokelan yhteydessä pohdin yhteisöllisyyden katoamista kilpailuyhteiskunnassa, joka jättää liian monen nuoren liian yksin. Kauhajoen jälkeen esitin seitsemän teesiä siitä, miten tapauksia voitaisiin ehkäistä. Puhuin muun muassa peruskouluviihtyvyydestä ja suomalaisten perheiden alennustilasta. Breivikin tapauksen jälkeen mietin, voisiko tekijän häpäisyllä olla ennaltaehkäisevä vaikutus.
Nyt on jälleen pakko kirjoittaa. Koska jotain on pakko tehdä. Jokainen uusi tapaus laskee kynnystä seuraavan häiriintyneen avata tuli. Jokelan ja Kauhajoen tapauksessa tarvittiin vielä vuosien pitkäjänteinen suunnittelu ennen asian toteuttamista. Orivedellä ja Hyvinkäällä tekijöille riitti enää pelkkä spontaani harmitus. Joka kerta asialla oli synkkämielinen nuori mies. Jotakin on pakko tehdä ennen kuin Suomi on todella jakautunut kahtia: menestyjiä juhlitaan Financial Timesissa samaan aikaan, kun syrjäytyneet purkavat ahdistustaan tappamalla viattomia.
Pohjasyy kaikissa tapauksissa on nuorten miesten pahoinvointi. Aselait, airsoft-harrastukset, väkivaltaiset tietokonepelit sun muut ovat aika triviaaleja asioita niin kauan, kun meillä on liian monta pahoinvoivaa nuorta miestä. Kun nuori etsii asetta, on jotakin pahasti pielessä, sai hän aseen helposti käsiinsä tai ei.
Moni politiikko varmaan pohtii tällä hetkellä, mitä asialle voisi tehdä. Olo on voimaton, vaikka haluaisi auttaa. Tässä siis kolme toteutettavaa keinoa, joihin toivoisin vallassa olevien politiikkojen tarttuvan ensi tilassa:
1. Nuorten syrjäytymisen ehkäisyn ja mielenterveyteen panostamisen kokonaisremontti
Dosentti Matti Rimpelän mukaan kaikki keskeiset indikaattorit kertovat, että meillä on kasvava joukko nuorisoa, jolla menee entistä huonommin. Kiireellisten sijoitusten määrä on viisinkertaistunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Lukioikäisistä nuorista peräti 12% ylittää keskivaikean tai vaikean masennuksen kriteerit. Alle kolmekymppisenä työkyvyttömyyseläkkeelle jääneiden määrä on kasvussa – yleisin syy ovat mielenterveydelliset ongelmat. Joka vuosi 2000 16-17 -vuotiasta poikaa putoaa koulutuksen ja työn ulkopuolelle, ja monilla heistä ei ole yhtään kunnollista aikuiskontaktia. Tästä syrjäytymään matkaavasta joukosta sikiävät ne, jotka eivät suostu hyväksymään heikkoa asemaansa ja päättävät tehdä itsestään suuren omin menetelmin.
Rimpelän mukaan asiaan pitäisi puuttua kahdella tavalla. Ensinnäkin tarvittaisiin vahva panostus ennaltaehkäisevään työhön. Noin alkuun 150 miljoonaa euroa, joilla palkattaisiin parituhatta uutta työntekijää tekemään sosiaali- ja mielenterveysalan perustyötä esimerkiksi kouluihin. Summa saattaa kuulostaa suurelta, mutta jo nyt käytetään Rimpelän mukaan noin 500-600 miljoonaa euroa vuodessa lasten sijoittamiseen kodin ulkopuolelle ja summa kasvaa noin 50 miljoonalla vuodessa. Tämä on oireiden hoitoa, ja se vasta kallista onkin! Lasten perheen ulkopuolelle sijoitusten lisäksi on laskettu, että nuorten työkyvyttömyys maksoi yhteiskunnalle vuonna 2008 noin 6.600 miljoonaa euroa.
Ennaltaehkäisyyn käytettävät 150 miljoonaa maksaisivat siis itsensä moninkertaisesti takaisin, kun niillä kyettäisiin puuttumaan oireisiin ajoissa. Ajateltiin sitten nuorten hyvinvointia tai ihan kylmästi valtion kulujen karsimista, on ainoa järkevä politiikka syrjäytymistä ennaltaehkäisevä politiikka. Siihen on löydyttävä rahaa, koska se vähentää kuluja pitkässä juoksussa.
Rimpelä kuitenkin toisti Hyvinkään jälkeisessä A-studiossa samat argumentit kuin mitkä hän oli esittänyt jo vuonna 2009. Ongelmana on, että aina joukkosurman jälkeen poliitikot puhuvat kauniita sanoja nuorten pahoinvoinnista. Siitä huolimatta kolmessa vuodessa ei ole saatu mitään mainittavaa aikaiseksi. Eli suomeksi sanottuna rahaa ei ole löytynyt. Valtion menoarviota tehtäessä äänestämään kykenemätön nuoriso on jo unohdettu.
Nyt tarvittaisiin poliittista johtajuutta. Kataisen, Urpilaisen, Kiviniemen tai Soinin olisi suorassa televisiolähetyksessä luvattava pitää huoli siitä, että nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn löytyy tarvittavat 100 miljoonaa. Ja sitten heidän olisi vankkumattomasti ajettava tätä asiaa eduskunnassa. Kansansuosio olisi taattu! Mutta onko miellä yhtään poliittista toimijaa, jota voisi kutsua johtajaksi?
Kaksi seuraavaa ehdotusta ilmestyvät vuorokauden sisällä. Toinen koskee asian tutkimista. Toinen kertoo, mikä jo olemassaoleva hanke voi parhaimmillaan ennaltaehkäistä useita tulevia joukkosurmia.
Festariyhteys ja häkellyttävien kohtaamisten synkronoitu magia
Pentti ja Ville eivät tunne toisiaan. Pentti on suuri Tappara-fani. Ville on töissä Suomen iloisimmassa tilitoimistossa. Nämä ovat lähtökohdat. Vuoden aikana he tietämättään törmäävät toisiinsa neljä kertaa. Seuraukset ovat hyvin erilaiset.
Ensimmäinen kerta tapahtui Tammerkosken sillalla. Molemmat kiiruhtivat lounaalta takaisin töihin, kumpikin omiin suuntiinsa. Yhteentörmäys vältettiin, kun molemmat väistivät sujuvasti oikealle. Juuri niinkuin Suomessa on tapana. En ole edes varma, kohtasivatko katseet. Varmaa on kuitenkin se, että minuuttia myöhemmin kumpikaan ei kykenisi palauttamaan mieliin koko kohtausta.
Toisen kerran Pentti oli palaamassa voitokkaasta Tappara-matsista. Hän oli riehakkaalla tuulella ja pakkasyössä törisi vuvuzela. Ville oli palaamassa ravintolasta vaimonsa kanssa. Hän ei vastannut Pentin seurueen iloisiin kannatushuutoihin, vaan melkeinpä työnsi vaimoaan edellään kohti autoa. Pentin virneeseen vastasi Villen suorastaan närkästynyt ilme. ”Olipa nyrpeä pariskunta”, Pentti kommentoi kavereilleen vaivihkaa.
Kolmannella kerralla oli Villen vuoro olla iloinen. Tilikauden päättymisen jälkeinen stressi purettiin tuttuun tapaan karaokeravintola Killingissä. Reilussa laitamyötäisessä Ville oli ystävällinen kaikille, yrittipä heittää yläfemman kaikkien vastaantulijoiden kanssa matkalla yögrillille. Yksi vastaantulijoista oli Pentti. Hän oli puoli tuntia yrittänyt saada itselleen taksia päästäkseen kotiin. Kädet pysyivät tiukasti taskussa. Ville ei tätä torjumista edes huomannut, koska hänen kätensä heilui jo kutsuvasti seuraavan vastaantulijan edessä.
Neljäs kerta oli Provinssirockissa. Pentti oli kadottanut kaverinsa ja kännykkänsä, mutta se ei menoa haitannut. Hän heilui epäselvässä seurueessa leirintäalueen portilla. Ville vuorostaan oli matkalla teltalta Slayerin keikalle. Telttakaverit olivat menneet edeltä, ja Villen oli tarkoitus tavata heidät 20 metriä mixauskopista vasemmalle. Hetkellisestä päähänpistosta Ville alkoi kävellessään hoilata Pate Mustajärven nimeä. ”Pate on jumala, Pate panee parastaan, hei hei hei!” Siinä laulun sanat, jotka hän keksi ihan itse.
Pentti kääntyi katsomaan laulajaa ja heidän katseensa kohtasivat. ”Perkele, Tampere!”, Pentti sai mielenliikutukseltaan uraistua. Samassa hän jo yhtyi Villen lauluun. Kun Ville saavutti Pentin olinpisteen, oli heidän menonsa jo virittynyt sellaiselle asteelle, että Ville huudahti ”syleillään” ja hyökkäsi Pentin luokse. Kädet toistensa harteilla he alkoivat hoilata Ukkometsoa iskien jaloillaan rytmikkäästi mutaista tannerta. Jokin oli klikannut, ja siitä illasta – ja sen legendaarisista uroteoista, joista riittäisi kerrottavaa vielä lapsenlapsillekin – alkaisi elinikäinen ystävyys.
Kysymys kuuluu: Kumman syytä heidän kohtaamisensa oli? Perinteisen psykologian näkökulmasta tuntuisi tärkeältä selvittää, kumpi oli aloitteentekijä ja kumpi siihen vastaaja.
Todellinen syyllinen ei kuitenkaan ollut kumpikaan heistä. Vaan festari itse. Odotus juhlatunnelmasta viritti molemmat sellaiseen mielentilaan, jossa he olivat valmiita uudenlaisiin kohtaamisiin, he suorastaan odottivat sellaisia. Siksi tilanteen avautuessa he olivat jo valmiiksi avoimia sille, että se vie heidät mukanaan. He olivat osa systeemiä, jossa kohtaamiskynnys oli alhainen ja mahdollisuusulottuvuus tuntui jatkuvan yläilmoihin. Festari oli virta ja he lastuja sen lainehilla.
Jos olisimme saaneet vangittua videolle heidän kohtaamisensa kasvonilmeet ja katselisimme niitä hidastettuna, huomaisimme, että kasvon- ja kehonkielen mikrotasolla tapahtui niiden muutamien sekuntien aikana uskomaton määrä vastavuoroista ilmeiden synkronisaatiota. Tästä vauvatutkimuksessa paljon tutkitusta synkronisaatiosta syntyy se tunne siitä, että tässä ollaan samalla aaltopituudella – ikäänkuin värähdellään samalla taajuudella. Siitä vauva tietää, että äiti on läsnä hänen kanssaan. Ja siitä Pentille ja Villelle syntyi muutamassa sekunnissa niin vahva käsitys siitä, että toinen on ’hyvä tyyppi’. Yhteislaulu oli vain luonnollinen jatkumo sille, mitä oli jo sanattomasti tapahtunut heidän välillään.
Ihmisten välinen vuorovaikutus tapahtuu pitkälti sanojen ja tietoisuutemme ulkopuolella. Kasvoillamme välähtävät mikroilmeet ja kykymme lukea toisen mikroilmeitä johtavat siihen, että salamannopeasti meille muodostuu vahva mielikuva toisen mielentilasta. Samaan aikaan olemme huomaamattamme viestittäneet toiselle omat tunnetason tummat ja valoisat ailahduksemme.
Parhaimmillaan tämä tunnetason vuorovaikutus on, kun molemmille on vahva positiivinen odotus sen suunnasta ja halu antaa tilanteen viedä. Tällaisessa tilanteessa osapuolten myönteiset odotukset vahvistavat vastavuoroisesti toisiaan, syntyy avautuvan vuorovaikutuksen itseään ruokkiva spiraali, ja he tulevat työntäneeksi keskinäisen kohtaamisen paljon pidemmälle kuin mitä olisivat arvanneet mahdolliseksi vain minuutteja aikaisemmin.
Yhtäkkiä koet olevasi yhtä koko festivaalikansan kanssa. Tuo tuntematon karvainen mies on kuin paras kaverisi. Samoin tuo vihreähiuksinen tyttö. Olet ystävien ympäröimä, he suorastaan syleilevät sinua sanattoman mikroviestinnän välityksellä. Olet kokenut festariyhteyden.
"Haluatko henkselöityä?" "Joo! Mitä se on?" "Tätä."
Yrittäjyyttä asenteella – Eli miten saamme yritykset tuottamaan entistä enemmän hyvää?
Yritystoiminnassa on Suomen toivo. Peruskalliomme alle tai päälle ei kätkeydy maailman havittelemia raaka-aineita. Perushyödykkeiden tuotannossa emme voi kilpailla niiden maiden kanssa, joiden keskimääräisellä kuukausipalkalla ei saisi yhtä ostoskärryä täyteen Alepassa. Ainoa tulevaisuuden vientivalttimme voi löytyä uusien oivallusten luomisesta ja kaupallistamisesta. Siitä, että olemme askeleen edellä tuotekehityksessä. Uskon, että tulevaisuudessa tässä yhtälössä yhä isompaa roolia esittävät start-up -yritykset.
Hatunnosto siis kaikille yrittäjille. Yritystoiminta luo työpaikkoja. Se luo tuonnin mahdollistavaa vientiä. Eikä pidä väheksyä sen vaikutuksia kansakunnan henkiseen ilmapiiriin: se luo tunnetta eteenpäinmenosta, pystyvyydestä, innostuksesta, uuden luomisesta. Uskon näiden henkisten seikkojen olevan lopulta vähintään yhtä merkittäviä kuin noiden materiaalisempienkin.
Yritykset tuottavat siis välineellisen hyödyn eli rahan lisäksi myös paljon aidosti hyviä asioita. Samalla kuitenkin ne aiheuttavat myös inhimillistä kärsimystä. Erityisesti monet liian isoiksi ja anonyymeiksi kasvaneet suuryritykset irtisanovat ihmisiä vaikka se ei olisi välttämätöntä, liikkuvat luonnon hyväksikäytössä harmaalla alueella ja vähät välittävät halpatuotantomaissa tapahtuvan alihankintansa eettisyydestä. Me tarvitsemme yrityksiä ja niiden tuottamaa hyvinvointia. Kysymys kuuluukin, miten saamme ne tuottamaan entistä enemmän hyvää ilman pahoja sivuvaikutuksia?
Kaksi keskeistä keinoa nousee esiin: Laki ja asenne. Keppi ja porkkana. Aloitetaan ensimmäisestä, vaikka toivoni lepää toisessa.
Klassinen vastaus yritysten ylilyönteihin on lainsäädäntö. Tupakkatuotteiden mainoskiellot, ympäristösäädökset, minimipalkat. Tämä on se perusta. Otetaanpa kuitenkin käsittelyyn viime aikoina paljon puhuttanut ongelma: mainosten ja mallimaailman epärealistiset kauneusihanteet ja se kaikki inhimillinen kärsimys, mitä se nuorten tyttöjen elämään syömishäiriöiden, hauraan itsetunnon ja masennuksen muodossa aiheuttaa. Inhottava juttu, mutta ei kai sille oikein mitään voi tehdä? Vapaassa maailmassa mallit saavat näyttää miltä haluavat.
Mutta kun asialle itse asiassa voi tehdä jotakin. Briteissä ja Ranskassa on käyty laajoja keskusteluja siitä, miten kuvankäsittelyn avulla epärealistisen hoikiksi ja hyvännäköisiksi maalatut mainoskuvat voitaisiin kieltää. Israel otti askeleen pidemmälle ja kielsi sellaisten muotikuvien käytön, joissa mallin painoindeksi on alle 18.5 tai joissa malli näyttää tällaiselta. Jos yritykset tuottavat pahoinvointia, on valtion tehtävä säätää lakeja, jotka kieltävät tämän. Vaikka lakeja voitaisiin kiertää, lähettävät ne selkeän viestin siitä, mikä on yhteiskunnassamme sallittua ja mikä ei.
Lakiteknisin keinoin voidaan siis puuttua inhimillistä haittaa aiheuttaviin tuotteisiin. Mutta usein yritysten tuottama pahonvointi liittyy työntekijöiden ja muiden sidosryhmien huonoon kohteluun. Tässäkin laki voi jossakin määrin auttaa, mutta useimmiten tärkeämpi tekijä on työnantajien asenne työntekijöitään kohtaan. Kyse on siitä, välittävätkö he työntekijöistään aidosti vai vain juhlapuheissa.
Usein kuulee toistettavan, että yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole. Yksittäisen yrityksen tarkoitus on tasan se, minkä ihmiset päättävät sen tarkoituksen olevan. Jotkut päättävät perustaa yrityksen tehdäkseen intohimoisesta harrastuksestaan työn. Jotkut kouluttaakseen maailman lapsia. Jotkut puhtaasta rahanhimosta. Kaikki he tekevät valinnan. On yrityksen johdon vastuulla päättää, mikä yrityksen tarkoitus on. He myös kantavat vastuun siitä, mitä hyviä tai huonoja asioita tavoitteen seuraamisesta seuraa.
Väite siitä, että yrityksen tarkoitus on voiton tuottaminen on siis lopulta vain yritys väistää se vastuu, joka yrityksen johdolla yrityksen päätöksistä on. Potkittuaan parisataa ihmistä pois saa varmaan yöllä paremmin unta, kun toistaa kuin itämaista mantraa: ”Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa. Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa.” Päätös saattoi olla vaikea, mutta vastuu pitää kantaa. Olisikin jo aika heittää voiton maksimoinnin ideologia samaan romukoppaan olkatoppausten, neonvärien ja muiden kahdeksankymmentäluvun ylilyöntien kanssa.
Onneksi nuori start-up -sukupolvi eroaa tässäkin yksisilmäisemmistä edeltäjistään. Nuoriso vaatii työltään yhä enemmän muitakin arvoja kuin pelkkää toimeentuloa. Halutaan tehdä työtä, jolla on jotakin positiivista merkitystä. Tämä näkyy suoraan monien tuoreiden yritystulokkaiden kulttuurissa. Jotkut rakentavat koko yrityksensä vastaamaan johonkin sosiaaliseen tarpeeseen: Yhteiskunnallinen yrittäjyys, jossa muut kuin rahan ansaitseminen on nostettu eksplisiittisesti päämääräksi, on nousussa. Toiset rakentavat yrityskulttuurinsa niin, että työntekijä on kuningas ja ympärillä olevilla ihmisillä on väliä. He haluavat pitää huolen, että yritys tuottaa voiton lisäksi myös hyvinvointia.
Ei siis ole mitään pahaa siinä, että yritys tuottaa voittoa, kasvaa ja työllistää ihmisiä. Kaikki nämä ovat hyvinvointimme kannalta hyviä, suorastaan välttämättömiä asioita. Jos joku haluaa maksaa intohimosi hedelmästä miljardin, niin kyllä sille saa vähän nauraakin! Tappiollinen yritys kuolee pois, joten vähintään nollatulokseen on pitkällä tähtäimellä päästävä.
Hengissäpysymisen ja voittojen maksimoimisen väliin jää kuitenkin usein iso alue operoida enemmän tai vähemmän vastuullisesti. Olennaista on, mitä valintoja yritysjohto tällä alueella tekee. Palveleeko heidän jokapäiväinen yli kahdeksantuntinen uhrinsa vain liikevoiton epäjumalia. Vai onko heidän työllään sen lisäksi myös jotakin aidosti positiivista sisältöä?
Yrittäjyys on vapautta tehdä asiat omalla tavallaan. Se on haaste, johon soisin monien tarttuvan – sekä sen sisäisten hyötyjen että kansantaloudellisten hyötyjen vuoksi. Mutta se on myös vastuuta omista päätöksistään. Sekä taloudellista että moraalista vastuuta. Hyvinvointimme rakentuu niiden yritysten varaan, jotka pystyvät molemmissa tuottamaan hyvän tuloksen!
Yritysten oikeus olemassaoloon – eli kaskiviljelijöiden oikeus Savon korpimaihin
Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.
Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.
Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.
Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.
Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.
Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.
Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.
En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.
Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.
* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.
Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.
Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.
Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.
Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.
Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.
Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.
En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.
Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.
* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.
Oletko miettinyt, miksi yhteiskuntamme on salllinut yritysten olemassaolon?
Koska viimeksi pohdit, pitäisikö lainsäädäntömme sallia nykyisenkaltaisen yritystoiminnan? Et ole tainnut asiaa hirveästi miettiä? On itsestäänselvää, että yhteiskunnassamme toimii joukko itsekkääseen voitontavoitteluun keskittyviä organisaatioita. Nykyiset itsestäänselvyydet ovat kuitenkin useimmiten pitkän historiallisen prosessin tuotoksia. Tehdäänpä siis pikainen ruumiinavaus yritystoiminnan historiaan. Voimme ehkä oppia, miten ajatella yritystoiminnasta toisin.
Avain nykyiseen yritystoimintaan löytyy osakeyhtiölain pykälästä 2: ”Osakkeenomistajat eivät vastaa henkilökohtaisesti yhtiön velvoitteista.” Osakeyhtiö on valtion suoma erityisoikeus, jossa yksilöille annetaan mahdollisuus kerätä vapaasti toimintansa voitot itselleen ilman että on henkilökohtaisesti vastuussa tappioista. Kun oma pää ei ole pölkyllä, uskaltaa ottaa suurempia riskejä, ja yhteiskunnat ovat katsoneet tämän toiminnan palvelevan yhteiskunnan kokonaisetua pitkällä aikavälillä.
Aina ei ole ollut näin. Taloudellista toimintaa on sivistyneissä yhteiskunnissa ollut jo vuosituhansia ja Kroisoksen ajoista lähtien (~550 ekr.) kultaraha on toiminut vaihdon välineenä. Valtaosan historiasta omistus ja kaupankäynti oli kuitenkin kasvollista ja vastuu henkilökohtainen. Jokin kiinalainen tai venetsialainen suku saattoi olla rikas ja mahtava, mutta vallankäyttäjä – suvun päämies – oli viime kädessä vastuullinen kaikesta kauppaimperiuminsa toimista. Itä-intian kauppakomppanian ja Stora Kopparberg -kaivosyhtiön kaltaiset suuria investointeja vaativat hankkeet olivat poikkeuksia, joiden omistustapa muistutti enemmän nykyisenkaltaista. Niitä oli kuitenkin 1800-luvulle asti vain kourallinen ja ne toimivat tavallisesti jonkinlaisella kuninkaan poikkeusluvalla.
Pidäkkeettömän kapitalismin luvattu maa Yhdysvallat on hyvä esimerkki kuvaamaan, mitä viimeisen reilun sadan vuoden aikana on tapahtunut. Brittien asettamista kauppamonopoleista vapautuminen oli yksi itsenäistymisen (vuonna 1776) keskeisistä motivaattoreista ja ’founding fathers’ olivatkin hyvin tarkkoja yritystoiminnan säätelystä. Yrityksille annettiin vain määräaikainen toimilupa, ja yritysten mahdollisuuksia lainata rahaa, omistaa maata ja joskus jopa voitontekoa rajoitettiin. Yritys sai myös tehdä vain sitä aktiviteettia, johon sillä oli lupa. Lainsäätäjillä oli yksipuolinen oikeus purkaa tai muuttaa toimilupaa. Rajoitusten rikkomisesta tai toimiluvan päättymisestä seurasi, että yritys lakkautettiin. Lupia myönnettiin lähinnä vain yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuten siltojen rakentamiseen. Yritystoiminta oli siis tiukasti kontrolloitua.
Teollistuminen, Yhdysvaltojen sisällissota 1800-luvun lopulla ja rikastuneiden teollisuuspamppujen sekaantuminen politiikkaan muuttivat kaiken tämän. Yritykset alettiin nähdä yhteiskunnallisina työkaluina, joiden keskinäinen kilpailu ajaa teknologista kehitystä eteenpäin ja näin tuottaa valtaa ja hyvinvointia yhteiskunnalle. Yritysten toimintaa alettiin vapauttaa yhä enemmän säännöstelystä. Tämä johti eriarvoistumisen kasvuun (joidenkin tutkimusten mukaan parhaimmillaan 1% Yhdysvaltojen perheistä omisti 59% omaisuudesta), joka johti lakkoihin, kapina-aaltoihin, väkivaltaisiin yhteenottoihin ja ammattiyhdistysten vahvistumiseen. Viimeistään vuoden 1929 talousromahdus ja Toinen maailmansota pakotti muuttamaan kurssia ja yritystoimintaa ja eriarvoistumista pyrittiin jälleen hillitsemään yrityslakeja tiukentamalla ja progressiivisella verotuksella. Kehitys kulkikin pitkään toiseen suuntaan, kohti vahvempaa valtiota ja tasa-arvoisempaa tulonjakoa. Keskiluokan elämänlaatu parani ja hyvinvointi oli yhä useamman käsissä.
Viimeiset vuosikymmenet ollaan jälleen menty toiseen suuntaan, kohti yritystoiminnan ja erityisesti finanssisektorin yhä vähäisempää sääntelyä. Viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kapitalismin katsottiin ’voittaneen’ ja talouden vapauttaminen alettiin nähdä ainoana mahdollisena kehityssuuntana. Jotkut puolustavat tätä kehitystä, jotkut kritisoivat sitä, mutta molemmat katsovat, että se on väistämätön osa tämänhetkistä todellisuutta.
Mitä opimme tästä suurin linjoin piirretystä historiallisesta katsauksesta? Lähinnä sen, että nykyisenkaltainen ajatus yrityksestä itsenäisenä toimijana, jolla on itsestäänselvä olemassaolon oikeus, on historiallisesti varsin uusi ajatus. Viidenkymmenen vuoden päästä käsityksemme yrityksien oikeuksista ja velvollisuuksista voi olla jotain aivan muuta.
Lopulta yritystoiminta on valtion myöntämä etuoikeus: oikeus tehdä voittoa pelkäämättä tappiota. Sen olemassaolon oikeutus on siinä, että valtio katsoo toisiaan vastaan kilpailevien yritysten tuottavan enemmän kokonaishyötyä kuin haittaa. Valtion tehtävä on tällöin säännellä yritystoimintaa siten, että sen hyödyt ovat mahdollisimman paljon suuremmat kuin sen haitat. On ideologista tyhmyyttä uskoa, että mitä enemmän kilpailua vapautetaan, sitä enemmän yritystoiminta hyödyttää yhteiskuntaa. Toiminnan liika vapauttaminen johtaa eriarvoistumisen räjähdysmäiseen kasvuun, joka ei ole yhteiskunnan kokonaisedun mukaista. Yhtä ideologista tyhmyyttä on uskoa, että tukahduttamalla yritystoiminta sääntelyn avulla kokonaan saavutettaisiin jotakin hyödyllistä. Sopivasti kanavoitu kilpailu tuottaa parempia tuloksia kuin sokea sääntely.
Yritystoiminta on hyvä renki, mutta huono isäntä. Olennainen kysymys on, miten meidän tulisi sitä säännellä, jotta sen synnyttämä raadollinen kilpailu parhaiten palvelisi meidän kaikkien hyvinvointia ja aiheuttaisi mahdollisimman vähän pahoinvointia. Jos yritykset eivät tuota hyvinvointia, ei niillä ole olemassaolon oikeutusta ja yhteiskunnan tulee ne lakkauttaa. Pragmaattinen politiikka on pyrkimystä säädellä yritystoimintaa siten, että se väkisinkin johtaa hyvinvoinnin kasvuun.
Sisäisesti motivoitunut johtaja ei tarvitse suurta kannustinpalkkiota
Finnairin ja VR:n skandaalien myötä yritysten johtoportaiden kannustinpalkkiot ovat herättäneet ansaittua tuohtumusta. Pahat kielet puhuvat johtajien ahneudesta, mutta kun asiaa vähänkin pohtii, ei se vaikuta kovinkaan uskottavalta selitykseltä. Onkin aika kysyä, mihin johtajat tarvitsevat suuret palkkionsa?
Ensinnäkin on selvää, että mihinkään reaalimaailman ostotarpeeseen palkkiot eivät liity. Kun kuukausipalkka on viisinumeroinen luku, saa sillä materiaaliset tarpeet joka tapauksessa tyydytettyä riippumatta sen suuruudesta. Tutkimukset osoittavatkin, että yksilön onnellisuus ei ole kiinni absoluuttisesta palkasta, vaan palkasta suhteessa viiteryhmään, eli tässä tapauksessa toisiin johtajiin.
Johtaviin työtehtäviin hakeutuvat henkilöt ovat useimmiten kunnianhimoisia ja kilpailuhenkisiä. He haluavat näyttää, mihin pystyvät. Raha itsessään ei johtajia tässä pelissä suuriakaan kiinnosta, mutta se vain sattuu olemaan ainoa mittari, josta näkee kuinka menestynyt on.
Marko Junkkari (HS 18.3) kertoo vuosittain julkaistavasta kirjasta, jossa on yhteenveto johtajien kannusteista: ”Vaikka opuksen hinta on peräti 7000 euroa, se on yritysjohtajien bestseller. Kirjasta yritysjohtajat näkevät, kuinka paljon kilpailijayrityksen johto tienaa, ja osaavat sitten arvioida oman arvonsa. Kukaan ei halua ansaita alle keskiarvon.” Kilpailu palkan suuruudesta on kuitenkin nollasummapeli, jossa yhden johtajan palkankorotus on aina toisen tappio. Maalia ei ole, mutta hävitä voi.
Lopulta palkkataulukon tuijottaminen on vain oire siitä, että johtajat ovat kadottaneet yhteyden niihin itseisarvoihin, joita työ palvelee. Haastattelin erästä vuorineuvosta, joka 60-luvulla siirtyi yksityiseltä sektorilta valtionyhtiön johtoon. Samalla hänen palkkansa puolittui. Hän kertoi, että ”kunhan maitokaupan laskun saa maksettua” niin palkka ei vaikuttanut päätökseen lainkaan. Hän koki palvelevansa isänmaan asiaa ja se oli tarpeeksi arvokas asia itsessään.
Tarvitsemme lisää yrityksiä, joissa uskalletaan ajatella, että oma työ palvelee muitakin päämääriä kuin rahan ansaitsemista. Jos ei isänmaan palveleminen enää elähdytä, niin voi ajatella palvelevansa työntekijöidensä hyvinvointia tai parantavansa maailmaa myymänsä tuotteen kautta. Tällöin motivaatio löytyy sisältä, työ itsessään palkitsee tekijänsä.
Kun työ tuntuu itsessään arvokkaalta, ei oman elämänsä arvoa tarvitse päivittäin tarkistaa palkkataulukosta.
Yritysten yhteiskuntavastuu ja alihankinta Kiinasta: Onko iPhonen ostaminen eettisesti hyvä valinta?
Mikä on eettisin valinta kännykkää ostaessa? Tulisiko meidän boikotoida Applea sen alihankinnan skandaalien vuoksi? Vai onko se päinvastoin erityisen kunnostautunut vastuullisessa alihankinnassa kilpailijoihinsa verrattuna? Miten ylipäänsä voimme tietää, mikä kännykkämerkki on eettinen? Ja voimmeko kuluttajana tehdä yhtään mitään auttaaksemme ahdingossa olevia työntekijöitä Kiinassa? Visaisia kysymyksiä. Ei huolta, kolme viisasta miestä keskustelevat asian auki puolestasi.
Tämä keskustelu tapahtui facebookissa 17.1.2011. Siinä allekirjoittanut, Lauri Järvilehto ja Mikko Hyvärinen ottavat yhteen pohtiakseen monimutkaisia kysymyksiä yritysten yhteiskuntavastuusta, siitä mitä elektroniikkavalmistajien tehtailla tapahtuu Kiinassa ja onko meillä kuluttajilla velvollisuus tai edes mahdollisuus vaikuttaa valinnoillamme näihin asioihin. Ja ennen kaikkea siitä, onko iPhonen ostaminen eettisesti arveluttava vai peräti paras valinta? Kaikki alkoi tästä viattomasta statuspäivityksestä:
Frank:
On ongelmallista, kun jostakin brändistä tulee liian ikoninen. Ei tarvitse välittää ihmisoikeuksista, kun ihmiset tykkää kuitenkin. Monet muut kansainväliset brändit kuten Nike, H&M tai Nokia ovat joutuneet kansainvälisten kampanjoiden seurauksena ottamaan alihankinnan eettisen puolen vakavasti. Toivottavasti Apple teflon-brändistään huolimatta tajuaisi, että ihmisarvoisten työolosuhteiden tarjoamisen hinta maksaa itsensä takaisin, kun brändi ei likaannu työolosuhde-skandaaleissa:
Business Insider: Your iPhone Was Built, In Part, By 13 Year-Olds Working 16 Hours A Day For 70 Cents An Hour
Mikko:
Veikkaan, ettei Kiinassa näiden asioiden valvominen ole ollenkaan niin helppoa kuin miltä se äkkiseltään täältä Suomesta käsin saattaa tuntua. Olen kuullut siellä reissatessani aika hurjia tarinoita. Meidän firmalla ei näitä ongelmia ole – mutta toisaalta tehtaanjohtaja onkin suomalainen. Toisaalta myöskään alihankkijan vaihtaminen ”veitsellä leikaten” ei ole lainkaan niin helppoa kuin mitä kuvittelisi.
Älkääkä nyt käsittäkö väärin: En todellakaan hyväksy tällaista toimintaa. Haluan kuitenkin tuoda esille, että maailman kasvualueilla – kuten Kiinassa ja Intiassa – toimiminen ei todellakaan ole niin yksikäsitteistä ja helppoa kuin mitä se on esimerkiksi Euroopassa. Paras tapa vaikuttaa asiaan on maksaa tuotteesta asiaankuuluva hinta.
Älä osta halpaa.
Lauri:
Huoh… Jotenkin sitä toivoisi, että ihmisillä olisi vähän enemmän medialukutaitoa…
Tämä koko ”paha Apple” -argumentti perustuu aivan pöyristyttävän tökeröön retoriseen kikkaan: otetaan ilmiö, johon kaikki syyllistyvät ja osoitetaan sitten sormella yhtä brändiä, jota on kiva vihata.
Pari tarkennusta:
1) Ensinnäkin, Kiina-argumentti pätee ihan koko elektroniikkateollisuudesta. (Kuten Business Insider sivumennen toteaakin.)
2) Toisekseen, Apple hyväksyttiin juuri Fair Labor Association:in jäseneksi maailman ainoana elektroniikkayrityksenä. Applen koko supplier chain on nyt myös itsenäisen non-profit -organisaation valvonnan alaisena.
1) & 2) nojalla voidaan siis sanoa, että koko elektroniikkateollisuus toimii epäeettisesti, mutta että Apple on tällä hetkellä kaikista näistä toimijoista eettisin. Eli ennen iPhonea pitäisi heittää mäkeen pesukone, kahvinkeitin ja televisio, jos haluaisi olla oikeasti eettinen.
3) Kolmanneksi, tässä on kyse valtavan paljon isommasta epäkohdasta kuin yhden brändin tai yhden teollisuudenalan toiminnasta. Kyse on koko länsimaisesta kulutuskulttuurista. Nämä uutiset tarjoavat meille mahdollisuuden osoittaa sormella jotain muuta ja lakata kantamasta vastuuta siitä, että koko kulttuurimme perustuu tällaiselle toiminnalle, joka on käytännössä yhä orjatyötä. Kirjoitin tästä taannoin analyysinkin blogiini.
Frank:
1) Tilanne Kiinassa toki on sellainen – ja alihankintaketjut niin pitkiä -, että asioiden täydellinen valvonta on käytännössä mahdotonta. Eli tarpeeksi kaivelemalla jokaisen suuryrityksen alihankintaketjusta löytynee näitä epäeettisiä työolosuhteita. En siis väitä, että Apple olisi yksin tässä tai että Applen tai jonkun muun suuryrityksen olisi jotenkin helppo ratkaista tätä ongelmaa. Omia suoria alihankkijoita voi vielä jotenkin valvoa, mutta ne ostavat ison osan komponenteistaan omilta alihankkijoiltaan ja ketjun viidettä porrasta on käytännössä mahdotonta valvoa tai edes välttämättä tietää.
2) Toi Applen liittyminen Fair Labor Associationin jäseneksi vaikuttaa kyllä äkkiseltään katsottuna aika kovalta jutulta! Eli myöskään kyyninen asenne, jossa etukäteen on päätetty että kaikki suuryritykset ovat pahoja ei palvele tarkoitustaan. Aikanaan yhteiskuntavastuuta diplomityötäni varten tutkiessani huomasin, että suuryritysten välillä on aika valtaisia eroja sen suhteen, miten ne näihin asioihin suhtautuvat. Toisille ne olivat ’ihan sama’-kamaa, toiset tekivät tosissaan työtä näiden kompleksisten ongelmien ratkaisemiseksi. Oli ärsyttävää huomata, että ne yhtiöt jotka tekivät tosissaan työtä saivat mediassa saman kohtelun kuin nuo hällä väliä -yritykset. Apple näyttää tuon uutisen perusteella liittyneen ensimmäiseen kastiin.
3) Sen sijaan olen eri mieltä siitä, että ”Nämä uutiset tarjoavat meille mahdollisuuden osoittaa sormella jotain muuta ja lakata kantamasta vastuuta siitä, että koko kulttuurimme perustuu tällaiselle toiminnalle”. Mitä tuo vastuunkantaminen oikein tarkoittaa? Jotakin epämääräistä murehtimista valkoisen miehen taakasta? Mielestäni nämä uutiset ja niiden levittäminen tarjoavat melkeinpä ainoan tavan, millä voimme yksittäisinä kuluttajina pyrkiä vaikuttamaan näihin asioihin. Koska:
a) Ei meillä yksittäisenä kuluttajana ole kännykkää ostaessa tarjolla muuta kuin Kiinassa tuotettuja puhelimia. Nämä ovat rakenteellisia, talousjärjestelmään liittyviä ongelmia, joita yksittäinen kuluttaja ei ratkaise. Tästä kirjoitin Hesarin mielipidepalstalle aikanaan.
b) Isoista brändiyrityksistä eettiseen puoleen vakavimmin suhtautuivat ne yhtiöt, jotka aiemmin olivat joutuneet pahiten parjauskampanjan kohteiksi. Kun 2006 perehdyin asiaan niin H&M ja Nike, jotka olivat aiemmin olleet mielikuvissa niitä ’pahoja brändejä’, olivat nyt monilla mittareilla esikuvia muille yhteiskuntavastuutaan miettiville yrityksille. Eli kuluttajat kykenevät erilaisten kansainvälisten kampanjoiden kautta vaikuttamaan suuryritysten toimiin. Edellyttäen että suuryrityksellä on tarpeeksi näkyvä brändi, että se voi likaantua.
c) iPhonen, iPodin ja MacBookin omistajana koen, että moraalinen velvollisuuteni on levittää nimenomaan Applea koskevia skandaaleita. Pitämällä niitä pinnalla voin osaltani olla mukana pitämässä huolta, että Apple suhtautuu näihin asioihin vakavammin tulevaisuudessa.
Matti:
Nyt on sanottava Frank, että tuon c-kohdan perusteella on luultavasti keksitty fraasi ”nauraa matkalla pankkiin”.
Frank:
Matti: On toki totta, että kolmen Apple-tuotteen ostaminen vs. yhden uutisen linkittäminen facebookiin ei ole kovin uhkaava epäluottamuslause Applea kohtaan 🙂
Peruspointtini on, että kuluttaja ei näitä ongelmia ratkaise, vaan ratkaisut vaativat (globaaleja) poliittisen tason muutoksia. Mutta vähin mitä voin kuluttajana tehdä on tiedostaa, että yhtiöllä on ongelma ja levittää näitä uutisia.
Apple on viime aikoina joutunut median parjaamaksi tuotantoketjun epäeettisyyksistään –> Apple liittyy Fair Trade Associationiin. Näen tässä aika selkeän syy-seuraus-suhteen.
Lauri:
Frank,
Tällaiset uutiset toimivat 99%:lle lukijoista klassisen aristoteelisen katharsiksen lähteenä. Tulee hetkeksi pöyristynyt olo, ja sitten voi jatkaa puhdistuneena arjen askareita. Churchill kirjoitti aikanaan tästä, että jos puheessa annetaan yleisölle ratkaisu tai syntipukki, yleisö ei tee mitään. Jos taas jätetään ongelma pöydälle, yleisöstä tulee ruutitynnyri, joka tarttuu itse toimeen ja muuttaa asioita.
Muutama vastine vielä:
a) Itse asiassa juuri ostokäyttäytymisellä voidaan vaikuttaa radikaalisti yritysten toimintaan. Eivät yritykset säikähdä lehtijuttuja vaan sitä, että tuotteet jäävät hyllylle. Vitsikkäintä tässä kohkaamisessa on, että sen aineiston valossa, jota olen saanut haalittua käsiini, kaikkein eettisin kuluttaja käyttäisikin juuri Applea. (Sori kaikille Apple-hatereille.) 😛
b) Tämä on erinomainen pointti, ja mielestäni yritysvastuun pitäisi ollakin pinnalla. Mutta tässäkin olisi tärkeää pitää huoli lähdekritiikistä sekä esittää argumentit oikeiden verrokkien valossa. Jos sanotaan koko alaa koskevien argumenttien varassa alan eettisimmästä toimijasta, että he eivät toimi oikein, ollaan kyllä jo aika likaisen retoriikan piirissä.
c) Lopuksi, skandaalien levittäminen ei palvele kenenkään tarkoitusta – etenkään silloin, kun ne on luotu tarkoitushakuisesti ja ilman kunnollista lähdekritiikkiä. Prikulleen sama juttu tapahtui viime syksynä, kun Hanna Nikkasen haastattelu levisi räjähdysmäisesti ympäri verkkoa. Kun jutulla on näin kova retorinen iskuvoima, harva jää pohtimaan sen paikkansapitävyyttä.
Mikko:
Mutta mitäs sun mielestäsi sen Applen tms. samassa tilanteessa olevan yrityksen tälle asialle käytännössä pitäisi tehdä ? Haluutko, että Apple puuttuu Kiinan työlainsäädäntöön? Pitäisikö heillä olla paremmat sopimukset alihankkijoiden kanssa (joita alihankkija voi kuitenkin rikkoa mielensä mukaan, koska käytännössä valvonta on jo suoralla asiakas-toimittaja -akselilla todella hankalaa)? Vai pitäisikö iPhonet ja muut vastaavat tuotteet kasata ennemmin jossain EU-maassa tai USA:ssa, jolloin laitteen hinta todennäköisesti tuplaantuisi, jolloin köyhtyvät ja kovaa vauhtia velkaantuvat länkkärit eivät pystyisi ostamaan niitä tai köyhtyisivät ja velkaantuisivat vielä entistä pahemmin?
Halvemmat hinnat ohjaavat valmistusta halpatuotantomaihin, koska materiaaleilla tai logistiikkakuluilla noita hintaeroja ei käytännössä voi tehdä. Mun mielestäni tässä on ristiriita olemassa: jos kuluttajat vaatisivat tuotteita, jotka on tehty länsimaissa koska halutaan taata eettiset työolot kaikille, niin kyllä niitä ihan varmasti siellä valmistettaisiin. Mutta toisaalta: kaikista kuluttajan valintakriteereistä tärkein on edelleenkin hinta, ja se ei oikein tue tätä ajatusta.
Kaikki nää tuotteet on valmistettu kuluttajille. On 100 % meidän päätäntävallassa, minkälaisia ne ovat. Kyse on loppujen lopuksi vaan siitä kuinka paljon me ollaan niistä valmiita maksamaan ja millä perusteella. Tuotteen laatuun nähden halpa hinta = kompromissi jonkin muun suhteen, ja se tahtoo meiltä pullamössöpossuilta aina hetkittäin unohtua, kun täältä norsunluutornista alas muuta maailmaa säälien katselemme.
Lauri:
Minua muuten kismittää tässä Apple-hatessa eniten se, että tässä on kerrankin yritys, jonka kovin johto tekee sitä, mitä rakastavat kaikkein eniten (ainakin Jobs, Ive, Cook), samalla kun kilpailijat, jotka juoksevat vaan rahan perässä joutuvat koko ajan tarkistamaan näkökulmiaan.
Miksi ihmisten ensimmäinen reaktio on: ”Plääh, miksi noilla menee noin hyvin? Epäreilua! Mitenhän ne saisi revittyä alas sieltä?” eikä: ”Kivaa, että kerrankin ihmiset, jotka tekevät intohimoisesti sitä, mitä rakastavat pärjäävät näin hienosti; mitähän minä voisin tehdä yhtä intohimoisesti?”
Hyvänä esimerkkinä taannoin Kauppalehdessä ollut otsikko: ”Kuka pysäyttäisi Applen?” Miksi niitä pitäisi pysäyttää? Eikö olisi parempi, että muutkin pyrkisivät löytämään sen jutun, josta ovat yhtä innoissaan ja menisivät mukaan tekemään?
Frank:
Lauri:
1) Mun mielestäni tällainen uutinen ei anna ratkaisua tai tarjoa syntipukkia, vaan nimenomaan jättää ongelman pöydälle. Kun varsin monella on Applen tuote taskussaan, on aika vaikea kokea se ulkopuoliseksi syntipukiksi, kun omat kädet ovat tahriintuneet.
Lauri ja Mikko:
2) Ostokäyttäytymisellä vaikuttaminen esimerkiksi elektroniikkaa ostaessa yliarvioi totaalisesti kuluttajan käytössä olevan informaation ja ajan. Mä mielelläni voisin maksaa ekstraa siitä, että saan eettisesti kestävän tuotteen. Mutta mistä saisin sen puolueettoman ja tarpeeksi kattavan informaation, jonka perusteella voisin tällaisen valistuneen kuluttajavalinnan tehdä? Kun yhteiskuntavastuun parhaat asiantuntijatkaan (tai yritykset itse) eivät osaa sanoa, kuinka eettinen jokin tuotantoketju on, on ihan höpönpöppöä sälyttää kuluttajan vastuulle tämän valinnan tekeminen.
Lisäksi yksittäinen kuluttaja ei kykene viestittämään eettisiä preferenssejään yritykselle. Hänen viestintämahdollisuutensa ovat yksinkertainen ostan/enOsta ja tämänkään vuoksi ostokäyttäytymisellä vaikuttaminen ei toimi. Viisi miljoonaa ihmistä voi päättää olla ostamatta Dieselin farkkuja eettisistä syistä, mutta Dieselillä ei välttämättä ole hajuakaan tästä. Eli ei todellakaan ole 100% meidän päätäntävallassa minkälaisia tuotteet ovat, koska me kuluttajat emme ole missään symmetrisessä täydellisen informaation neuvottelutilanteessa joukkovoimana, vaan yksittäisinä jamppoina kaupassa, jotka joko ostavat jotakin tai eivät.
3) Eli yleisöstä tulee ruutitynnyri vain siinä mitassa kuin he pystyvät asioihin vaikuttamaan. Ja tehokkain kuluttajien käytössä oleva vaikutuskanava toistaiseksi on ollut yksittäisen yrityksen esiinnostaminen mediassa, jotta edes se joutuisi muuttamaan alihankintakäytäntöjään. Tämä on osoittautunut varsin toimivaksi strategiaksi, kuten Niken, H&M:n tai Applen tapaus näyttävät osoittavan. Se voi tuntua yksittäisestä yrityksestä epäreilulta, että miksi juuri heidät otettiin nyt maalitauluksi, mutta parempaakaan strategiaa kuluttajilla ei ole maailman muuttamiseksi paremmaksi. Yksi yritys kerrallaan.
Lauri:
Muutama selvennys vielä:
1) ”Applen tapaus näyttää osoittavan?” Apple ei ole nyt hypännyt yhtäkkiä eettisen toiminnan kelkkaan, vaan heillä on ollut käynnissä 6 vuotta yksi elektroniikka-alan tiukimpia auditointijärjestelmiä. Applella on vain tavattoman tiukka seula julkiselle toiminnalle, ja he eivät ole aiemmin tiedottaneet tästä julkisuuteen. Kyse on vähän samasta asiasta, kuin että yksi antaa tonnin hyväntekeväisyyteen ja kohkaa siitä joka paikassa, ja toinen antaa miljoonan mutta ei kerro kenellekään.
2) Tämä yksittäisen brändin esiin nostaminen kohdistaa kulutuskäyttäytymisen vain tähän yhteen brändiin. Kuten Hanna Nikkanen kuulussa haastattelussaan totesi, hän haluaa iPhonestaan eroon mahdollisimman pian. Jos Applen dissaaminen ei olisi niin mediaseksikästä, niin jos nyt sitten kulutusetiikasta halutaan puhua, pitäisi tarkastella erityisesti kaikkein halvimpien mallien valmistajia, kuten ZTE:tä tai HTC:tä. Nämä halpismallit tekevät ihan kosmisia liikevaihtoja, eikä tuollainen viiden kympin puhelin taatusti synny kovinkaan eettisesti.
Mikko:
Miten sä nyt voit väittää, että on puhtaasti Applen tms. yrityksen omissa käsissä vaikuttaa asiakkaan valintaan? Meinaatko, että heille tarjotaan tuotetta, jota suurin osa asiakkaista ei halua? Nokia kokeili tätä hieman eri kontekstissa ja pieleen meni. Tuotekehitysvaiheessahan uusia ominaisuuksia tiedustellaan nimenomaan asiakkailta, samoin kuin sitä mitä he ovat valmiita tuotteesta maksamaan mitäkin ominaisuutta vasten. Ilmeisesti amerikkalaisten kuluttajien toivelistalla ei ole eettisesti puhdas tuote, ja jos he ovat päämarkkinaryhmä, niin eipä sillä kauheesti taida olla väliä mitä valintoja rationaalinen pohjoismaalainen yliopistokoulutuksen saanut kuluttaja kassalla tekee, jos tuote uppoaa kuin häkä semmoisilla markkinoilla joilla on oikeasti merkistystä.
Ja kuluttaja kyllä pystyy viestittämään eettiset preferenssinsä yrityksille: äänestämällä jaloillaan. Jos myynti pienenee, aika moni henkilö yrityksessä on mun väittämäni mukaan kiinnostunut siitä, mistä tämä johtuu. Kyllä tuo eettinen aspekti painaa siinä vaakakupissa ihan yhtä paljon kuin mikä tahansa muukin. Massat on vaan ensin saatava liikkeelle ennen kuin asialla on jotain todellista merkitystä, ja yritäpä tehdä sitä maailmassa, jossa tällä hetkellä kaikki talouteen vaikuttava poliittinen päätöksenteko tähtää ihmisten kulutuksen lisäämiseen.
Frank:
Lauri:
Jos Applella on ollut käytössä jo kuusi vuotta yksi elektroniikka-alan tiukimmista auditointijärjestelmistä, niin ainakaan se ei näy erilaisissa kansainvälisissä arvioissa, joissa suuryritysten yhteiskuntavastuuta koetetaan arvostella. Esimerkiksi Ethispheren listalta löytyy kyllä Hitachia, Xeroxia sun muita, mutta ei Applea. Fortunen muutaman vuoden takaisesta listasta löytyy vuorostaan esimerkiksi Nokia ja HP, mutta ei Applea.
Siksi päättelin, että Applen liittyminen osaksi Fair Labor Associationia juuri nyt liittyy niihin kritiikkeihin sen alihankintaa kohtaan, joita viime aikoina on ollut ilmassa.
Mutta tämä kertoo ehkä eniten juuri siitä, kuinka vaikea yksittäisen kuluttajan on saada mitään käsitystä siitä, mikä yhtiö lopulta on eettinen valinta ja mikä ei. Eli voi hyvin olla, että Apple on yksi parhaimmista yhtiöstä tässä suhteessa tai sitten ei. Mutta ainakin tuo Fair Labor Associationiin liittyminen vaikuttaa mielestäni hienolta askeleelta oikeaan suuntan!
Yleisesti uskaltaisin väittää, että jos kuluttaja haluaa tehdä eettisen kuluttajavalinnan, on (erityisten eettisyyden varaan rakennettujen Body Shop -brändien puuttuessa) valistunein valinta ostaa joku mahdollisimman näkyvä ja kallis brändi. Juuri sen takia, että tällainen brändi voi tahraantua, on näillä yrityksillä paljon vahvempi motivaatio pitää huolta, että näin ei käy. Eli Nokiat ja Applet ovat mitä suurimmalla todennäköisyydellä parempia valintoja kuin geneeriset ZGE- tai XYZ-kännykät samoin kuin Niket ovat eettisesti parempi valinta kuin geneeriset markettilenkkarit.
Mikko:
Mun mielestäni tää Apple-aspekti on aika sivuseikka tän asian suhteen. Kyl se pääpointti on edelleenkin se, että länsimaiset kuluttajat aiheuttavat omilla toimillaan suurimman osan maailman hädästä ja kärsimyksestä, mutta eivät itse kanna siitä vastuuta, vaan sysäävät sen säälittä yrityksille, jotka alun perinkin toteuttivat tai yrittivät toteuttaa tämän ihmisryhmän toiveita. Eihän se laiva nyt niin käänny… Mut nyt lopetan kärisemisen ja alan parannella orastavaa flunssaani appelsiinien ja vitamiinivalmisteiden voimin.
Frank:
Mikko: Mun mielestä kuluttaja ei pysty esimerkiksi kännykkä-asioissa viestittämään eettistä preferenssiään yrityksille. Jos tarvitsen kännykän, niin ei minulla ainakaan ole tiedossa mitään vaihtoehtoa, joka varmasti olisi eettinen vaihtoehto.
Kuluttajan syyllistämisellä haukumme väärää puuta ja katse kääntyy pois niistä ihmisistä, jotka oikeasti voisivat asiaan vaikuttaa. Ratkaisun avaimet ovat oikeastaan kahden ihmisryhmän käsissä:
1) Suuryritysten johtoporras
2) Poliittiset päätöksentekijät
Yritysjohtajien on turha pyrkiä pesemään käsiään väittämällä, että asiakas on aina oikeassa. Jos yrityksesi alihankintaketjussa tapahtuu hirveyksiä ja sinä johtajana et ole tehnyt sitä mitä voit (ei tietysti enempää) näiden estämiseksi, niin sinä olet vastuussa näistä hirveyksistä. Johtaja on vastuussa alaistensa tekemisistä ja päätöstensä seurauksista.
Poliittiset päätöksentekijät olisivat kaikkein parhaassa asemassa asioihin vaikuttamisessa. Mutta heiltä tuntuu nykyään puuttuvan selkäranka viedä kansakuntaa moraalisesti eteenpäin. Ihannevaltiossani minun kuluttajana ei tarvitsisi kantaa huolta ostamieni tuotteiden eettisyydestä. Kun näkisin ne suomalaisen kaupan hyllyllä, tietäisin, että suomalaiset viranomaiset ovat pitäneet huolta siitä, että tuote on eettinen.
Lauri:
Frank,
Apple ei näy noilla listoilla siksi, että he ovat tähän asti kategorisesti kieltäytyneet kaikista tutkimuksista. Toisekseen, lukemani mukaan FLA-yhteistyö on ollut vireillä jo viime vuoden alusta – siis ennen tätä kohkaamista. Kuluttajapaineen aiheuttama muutos on siis aiheuttanut sen, että Apple tiedottaa nyt avoimemmin auditoinneistaan. Sivumennen sanoen, jos mietitään sitä Suomessa ison kohun aiheuttanutta Hanna Nikkasen hölynpölyä (”kun on huipulla, ei tarvitse kuunnella kuluttajia”),
Applehan on toiminut tässä suhteessa ihan eri tavalla kuin mikään muu firma. Nokia taipui vasta pitkän kuluttaja- ja viranomaispainostuksen jälkeen nostamaan eettistä ja ympäristöprofiiliaan (lue: siinä vaiheessa, kun myynti alkoi kyykkäämään). Samaten Niken ja H&M:n suunnassa näkyi muutoksia vasta kun myyntikäyrä kääntyi laskuun.
Apple teki viime vuonna kaikkien aikojen kovimman tuloksen – ja nousi samalla Greenpeacen ekolistalla kolmoseksi sekä lähti ekana FLA-yhteistyöhön mukaan. Eli kyllä tässä voi jo ajatella, että brändi on syystäkin aika hyvässä iskussa.
Loppukaneettina: jotta tällainen uutisointi olisi muuta kuin sensaatiohakuista höpönlöpöä, pitäisi keskittyä niihin yrityksiin, joiden toiminta on eettisyys- ja ekomittareilla eniten punaisella. Mutta tässä tulevat media-alan lainalaisuudet vastaan: ”ZTE:n kännykät valmistetaan lapsityövoimin” nyt vaan ei svengaisi otsikkona järin hääppöisesti. 😛
Lisäksi kuluttajahan nimenomaan pystyy vaikuttamaan tuohon johtoportaaseen ja poliitikkoihin: aseet ovat ostokäyttäytyminen, viestintä ja demokraattinen päätöksenteko.
Omalla ostokäyttäytymisellä, perehtymällä eri yritysten eettiseen taustaan, keskustelemalla ja äänestämällä – ja kirjoittelemalla vaikkapa Facebook-seinään nämä muutokset alkavat syntyä.
Ja kuten sanottua, Niken, H&M:n sun muiden yritysjohdon päätökset alkoivat muuttua vasta siinä vaiheessa, kun kuluttajien mielipide alkoi näkyä viivan alla. 
..ai niin, ja ”varmasti olisi eettinen vaihtoehto” haiskahtaa aika pahasti idealismilta. Jos otetaan firma, jossa on 60 000 työntekijää, niin on varma, että siitä löytää aina jotain valittamista.
Mutta on täysin mahdollista vaikuttaa valitsemalla tarjolla olevan tiedon valossa eettisin vaihtoehto. Tässä tapauksessa siis esimerkiksi Apple tai Nokia lienevät aika varmoja valintoja, ja ZTE ja HTC eivät.
Frank:
Ostokäyttäytyminen on aseena hyvin heikko.
1) Tarvittavaa informaatiota ei ole. Valtaosa informaatiosta on joko yrityksen itsensä tuottamaa tai skandaalinhakuista yksittäisten epäkohtien paisuttelua. Eettisiä kysymyksiä on niin monia, ne ovat sen verran kompleksisia ja alihankintaketjut niin pitkiä, että vertailukelpoista tietoa voi olla jopa teoreettisesti aika mahdotonta tuottaa. On siis varsin vaikeata saada kokonaiskuvaa minkään kansainvälisen toimijan eettisyydestä.
2) Ostokäyttäytyminen on vaikuttamiskeinona epädemokraattinen. Se jolla on rahaa, sillä on valtaa.
3) Ostokäyttäytyminen on viestintäkeinona kuin rikkinäinen puhelin. Ostamme tai emme, emmekä usein edes itsekään tiedä miksi. Sitten yritys yrittää joidenkin markkinatutkimusten perusteella arvailla, miksi eilen ostettiin enemmän kuin tänään.
4) Sitä eettistä vaihtoehtoa ei välttämättä ole. Eettinen kuluttaja on kännykkäkaupassa kuin kommunisti Jenkkien presidentinvaaleissa: sekä demokraatit että republikaanit ovat kaukana omista mielipiteistä, mutta muita vaihtoehtoja ei ole.
Ostokäyttäytyminen tuntuu muuttavan noita kansainvälisiä yrityksiä vain silloin, kun jokin järjestö onnistuu luomaan kansainvälisen skandaalinkatkuisen kampanjan epäreilusti yhtä toimijaa vastaan.
Eli toki meidän tulee valita tarjolla olevan tiedon valossa eettisin vaihtoehto, mikä se sitten onkin. Mutta keskittymällä puhumaan kuluttajan vastuusta me siirrämme katseen pois niistä tahoista, jotka oikeasti voisivat muuttaa asioita.
Kuluttajan vastuun sijasta pitäisi puhua työntekijän vastuusta. Nuori polvi vaatii työpaikoilta enemmän merkityksellisyyttä ja kestäviä eettisiä arvoja kuin vanha polvi. Tämä voi olla todellinen muutosvoima suuryrityksissä. Kun yritykset huomaavat, että parhaat työntekijät kyselevät rekrytointihaastatteluissa yrityksen arvomaailmasta, niin ne alkavat aivan eri tavalla nähdä eettisyyden kilpailuetuna. Kuluttaja on etäällä yrityksestä ja kytkeytynyt siihen vain tuon minimaalisen määrän informaatiota kommunikoivan kuluttajavalintansa kautta. Työntekijä on läsnä päivittäin yrityksessä.
Jos haluamme muutosta, olisi meidän alettava korostaa työntekijöiden vastuuta yrityksensä toimista ja johtajien eettistä vastuuta omista päätöksistään. Mitä useampi meistä valitsee työpaikkansa eettisin perustein, sitä useampi työnantaja alkaa ottaa eettiset periaatteet tosissaan.
Kidnappaajat Kordofanissa ja kiusaajat Munkkivuorelaisella sisäpihalla: Kaksi tarinaa sankarillisesta sovittelusta
Unohdetaan hetkeksi vaalit ja vastakkainasettelut. Tässä kaksi tarinaa hyvin erilaisista elämänpiireistä. Henkilökohtaisesti koin tarinat varsin vaikuttaviksi, suorastaan inspiroiviksi. Olisinpa minäkin yhtä hyvä pitämään aktiivisesti heikomman puolta!
Molemmat kertovat siis siitä, miten heikompia voi puolustaa. Ja nimenomaan puolustaa heitä, ei vain tuntea tyhjää sympatiaa vierestä katsoen. Molempien opetus on sama: Jos haluat puolustaa pienempää, pidä huolta siitä, että isommat kuuntelevat sinua!
Ensimmäisen tarinan kertoo Pekka Haavisto ja se julkaistiin Image-lehden numerossa 10/2011:
Vuonna 2007 Pekka Haavisto oli palannut YK:n ja EU:n sovittelutehtävistä Suomeen. Hän istui pitkästyneenä työhuoneessaan ja surffaili netissä, kun huomasi uutisen: Sudanin Kordofanissa oli hyökätty Kiinan omistamalle öljykentälle ja kaksi ihmistä oli kidnapattu.
”Mietin, että kukahan sinne oli hyökännyt, olisiko se joku mun kavereistani. Soitin Khalil Ibrahimille ja kysyin, että olitko se sinä joka hyökkäsit. Hartaana muslimina Khalil puhuu aina totta, joten hän sanoi, että kyllä. Se olin minä.”
”Sitten mä kysyin, minkä takia sä sinne hyökkäsit.”
”Hän sanoi, että sen takia, kun kiinalaiset tukee tätä Sudanin hallitusta ja nyt pannaan loppu tälle kiinalaiselle öljyhommalle.”
”Kysyin, oletko sinä ajatellut, että laajennat Darfurin kriisiä Kordofaniin ja olet kidnapannut kaksi siviiliä, joilla ei ole konfliktin kanssa mitään tekemistä. Ja kolmanneksi mä luulen, että tää on sun uskonnon vastaista.”
”Khalil istui teltassaan satelliittipuhelimensa kanssa ja sanoi, että kiinnostavia argumentteja. Anna Pekka mä soitan sulle huomenna. Seuraavana päivänä puhelin soi. Khalil sanoi, että joo-o, kyllä sä olit oikeassa, tule hakemaan nämä panttivangit pois.”
Toisen tarinan kertoi Hannes Tiira, sokea tietokirjailija ja pastori, Satakunnan Kansassa 25.1.2012:
”’Sokkee, polkee, puolsokkee!’ Lasten pilkkalaulu kuuluu pihalta Helsingin Munkkivuoressa kesällä 1964. Täytän tänään yhdeksän ja ne laulavat minulle. Että pitikin ruveta riitelemään sen pojan kanssa, joka talutti minut, lähes sokean kaverin, tahallaan likaojaan. Jos vain olisin tiennyt, että hän on kulman Kongo, kova jätkä gimmojenkin mielestä.
Pilkkalaulu kaikuu yhä korvissani, kun vetäydyn autotallin oven taa itkemään. Mutta hei, nyt sieltä kuuluu uusi ääni. Tunnistan kaverin Pekaksi. Naapuritalossa asuva rehtori Haaviston poika käskee laulajia lopettamaan.
’Ei se kenenkään oma vika oo, jos ei nää kunnolla’, sanoo tuo Pekka. Huutelu katkeaa kuin seinään. Kingikään ei ivaa enää. Minä kuivaan kyyneleet ja mieleen juolahtaa: Pekasta varmaan tulee vielä jotakin.
Tytön ääni oven takaa: ’Pekka, sä oot pihan pressa.’”
Olit kenen puolella tahansa vaaleissa, ole omassa elämässäsi pienemmän puolella. Mutta pidä huolta, että myös ne isommat kuuntelevat sinua!
Frank Martela 