Category: Aatoksia
Tahdonvoima on kuin lihas – se väsyy käytössä
Miten tutkia tahdonvoimaa? Esimerkiksi antamalla pahaa aavistamattomille koehenkilöille geometrisia ongelmia ratkaistavaksi ja mittaamalla kuinka kauan he jaksavat yrittää niiden ratkaisemista. Homman tekee kieroksi se, että kyseiset ongelmat ovat mahdottomia ratkaista!
Alan johtava tutkija, professori Roy Baumeister tutkimusryhmineen teki tästä kokeesta erityisen ilkeämielisen pyytämällä koehenkilöitä olemaan useamman tunnin syömättä ennen kokeen alkua. Sitten nälkäiset koehenkilöt vietiin huoneeseen, jossa leijui vastaleivottujen suklaakeksien tuoksu. Pöydällä oli juuri uunista nostettuja suklaakeksejä sekä karkkeja yhdessä kulhossa – ja retiisejä toisessa kulhossa. Onnekkaat koehenkilöt saivat syödä keksejä viiden minuutin ajan. Vähemmän onnekkaille sanottiin, että he eivät saa koskea kekseihin, mutta saavat kyllä syödä retiisejä.
Tutkija poistui huoneesta, mutta tarkkaili koehenkilöitä salaa yksipuolisen peilin lävitse varmistaakseen, ettei kukaan syönyt vääriä eväitä. (Jos koskaan joudut psykologisen tutkimuksen koekaniiniksi, älä yksin jäätyäsi ala ihailla lihaksiasi peilistä. Ainakaan ilman paitaa.) Sitten molemmat ryhmät saivat toisessa huoneessa eteensä geometrisia ongelmia. Suklaakekseistä nauttinut ryhmä jaksoi keskittyä keskimäärin kaksikymmentä minuuttia. Samoin nälkäinen kontrolliryhmä, joka oli paastonnut yhtä kauan, mutta joka oli johdatettu suoraan geometristen ongelmien ääreen, joutumatta vastustamaan suklaakeksien aiheuttamaa kiusausta. Mutta ne raukat, jotka olivat joutuneet tyytymään retiiseihin, luovuttivat keskimäärin jo kahdeksan minuutin kuluttua. Heidän tahdonvoimansa oli kulunut suklaakeksien vastustamiseen ja niinpä sitä ei ollut enää jäljellä geometristen kuvioiden ratkaisemiseen.
Sama kuvio toistui lukuisissa muissa tutkimuksissa. Eräässä tutkimuksessa kolme ryhmää katsoi surullista dokumenttia ydinjätteen vaikutuksesta eläimiin. Yhdelle ryhmistä annettiin ohjeeksi tukahduttaa tunteensa ja pysyä mahdollisimman tunteettomina. Toista ryhmää käskettiin vuorostaan liioitella tunnereaktioitaan. Kolmas ryhmä ei saanut erityisohjeita. Sitten kaikille ryhmille annettiin käteen käsivoiman kasvattamiseen tarkoitettu jousipuristin, ja heitä käskettiin puristamaan sitä niin kauan kuin jaksavat. Sellaisen puristamisessa ei ole kyse vain voimasta vaan myös siitä, kuinka kauan riittää tahdonlujuutta puristaa, vaikka lihakset huutavat tuskasta enemmän ja enemmän. Molemmat erityisohjeistetut ryhmät pärjäsivät huomattavasti huonommin kuin kontrolliryhmä, jonka ei ollut tarvinnut kontrolloida tunteitaan kumpaankaan suuntaan. Tunteiden kontrollointiin käytetty energia oli toisin sanoen poissa jaksamisesta fyysisen aktiviteetin suhteen.
Jokainen voi havaita tahdonvoiman rajallisuuden omassa elämässään. Itse huomasin asian taannoin kun viimeistelin erästä tärkeätä kirjoitustyötä. Oli perjantai ja olin päättänyt, että tänään se valmistuu, jotta pääsen viettämään viikonloppua levollisena. Motivaationi oli huipussaan ja paiskin töitä läpi päivän. En vilkuillut Facebookia tai edes sähköpostia, vaan keskityin pelkästään kirjoitustyöhön. Muutaman strategisen paussin toki pidin. Silloin peuhasin yksivuotiaan poikani kanssa, siinä latautuivat akut tehokkaasti. Lopulta seitsemältä painoin send-nappulaa ja lähetin työn professorilleni arvioitavaksi. Juuri sopivasti siten, että ehdin vielä joukkueeni puoli kahdeksalta alkavaan salibandymatsiin. Reilu varttitunti myöhemmin seisoinkin jo kentällä ja ottelu alkoi. Ongelmaksi muodostui se, että minä tosiaan seisoin siellä kentällä. En liikkunut yhtään niin sähäkästi kuin normaalisti vaan olin kuin puoliunessa, reagoin tilanteisiin vähän hitaasti enkä juossut niin nopeasti kuin olisin halunnut. Monesti sain itseni kiinni siitä, että en ollut liikkunut sinne missä minun pitäisi olla, vaan olin jäänyt väärään paikkaan uinumaan. Hävisimme lopulta 3–1 ja ottelun jälkeen sain valmentajalta palautetta, että höntsäilin kentällä aivan liikaa.
Jos en olisi lukenut Roy Baumeisterin tutkimuksista, olisin matsin jälkeen ärtyneenä kysynyt itseltäni, että mikä perkele nyt oli pielessä. Itse asiassa kysyin nytkin. Mutta nyt minulla oli myös vastaus kysymykseeni: Näppäimistön näpyttely ei kuluta fyysisiä voimavaroja, joten fyysisesti olin täydessä iskussa kentällä. Mutta olin kuluttanut kaiken tahdonvoimani kirjoitustyössä ja siksi sitä ei enää riittänyt potkimaan minua liikkeelle salibandykentällä.
Tarinan opetus: Aina kun taistelet jotakin impulssia vastaan, pyrit suodattamaan häiriötekijät pois mielestäsi, teet valinnan vaihtoehtojen välillä tai keskityt tekemään jotakin haastavaa, kulutat tahdonvoimaasi. Ja niin sitä on vähemmän jäljellä seuraavassa elämäsi heittämässä haasteessa. Siksi kannattaa tehdä niin kuin Barack Obama, karsia turhat tahdonvoiman taistelut elämästään.
Obama paljasti taannoisessa haastattelussa että hänen vaimonsa nauraa hänen yksitoikkoiselle pukeutumiselleen, mies kun käyttää vain harmaita tai sinisiä pukuja. Obamalla oli kuitenkin selitys valmiina: “Yritän vähentää päätöstenteon määrää. En halua tehdä päätöksiä siitä, mitä syön tai mitä puen päälleni. Minulla on muutenkin aivan liikaa asioita päätettäväni.” Näin energia säästyy niihin päätöksiin, joilla on väliä. Itse sovellan samaa metodia usein ravintolassa tai baarissa: tilaan samaa kuin joku muu. Näin keskittymiskykyni kanavoituu niihin keskusteluihin, jotka usein ovat joka tapauksessa tilaisuuden antoisin sisältö.
Vaikka harvan meistä työ lienee yhtä raskaiden päätösten kuormittama kuin Yhdysvaltain presidentin, voimme jokainen hyötyä hänen metodistaan: Karsimalla turhat tahdonvoiman taistelut elämästämme keskitämme energiamme niihin kamppailuihin, joilla oikeasti on väliä.
Tämä artikkeli on ensimmäinen osa tahdonvoiman luonnetta käsittelevästä kirjoitusparista. Toisessa osassa kerron miksi lihas-metafora on vain puolet totuudesta tahdonvoimaan liittyen. Tahdonvoima on nimittäin yhtä paljon myös asenteesta kiinni.
Mutta mitä se tahdonvoima oikeastaan edes on?
Meidät on heitetty maailmaan, jossa kohtalonamme on tehdä joka hetki valintoja sen suhteen, mitä teemme. Eläminen on aktiivinen tapahtumasarja, ja ihmisenä oleminen on toimimista. Vaihtoehtojen kirjo on loputon. Voin jatkaa tämän lauseen kirjoittamista ja lähestyä näin päämäärääni, eli tämän blogikirjoituksen kirjoittamista. Voisin kuitenkin koska vain kääntää katseeni vasemmalle ja ihailla vielä kesäisen vihreätä nurmikenttää, jota pitkin yliopiston uudet opiskelijat tepastelevat. Voisin myös aloittaa keskustelun nojatuolissa istuvan miehen kanssa, joka univormustaan päätellen on yliopiston työntekijä, jonka olen huomannut pakenevan tänne salaa lepäilemään useammaksikin tunniksi päivittäin. Voisin ostaa viereisestä kioskista Budweiserin ja korkata sen, vaikka on vasta lounasaika. Tai voisin nousta pöydälle ja kajauttaa spontaanisti Finlandia-hymnin ilmoille palleasta asti kumpuavalla äänellä, niin että kaikki ympärillä olevat opiskelijat antaisivat minulle hämmentyneen huomionsa. Valintoja, valintoja, valintoja.
Jatkan kuitenkin kirjoittamista. Joka ikinen sekunti voisin tehdä täyskäännöksen, lopettaa nykyisen toimintani ja tehdä jotakin radikaalisti erilaista. Samoin sinä. Voit jatkaa tämän kirjoituksen lukemista. Tai sulkea näyttöpäätteen, mennä lattialle ja kokeilla, kuinka konttaaminen luonnistuu takaperin. Voit myös alkaa viheltää läpi Mozartin sinfonioiden pääteemoja. Elämä on jatkuvaa valitsemista. Ihmiselämän perimmäinen kysymys onkin, miten pystyy tekemään elämässään niitä asioita, jotka ovat oikeita ja merkityksellisiä. Sekä pitkällä tähtäimellä että juuri nyt. Tällöin meidän pitää ensinnäkin selvittää, mitä nämä asiat ovat. Siihen en tässä nyt puutu. Mutta sen jälkeen kun olemme päättäneet, mitä haluamme tehdä, vaikeudet vasta alkavat.
Miten sitten saamme itsemme tekemään niitä asioita, joita oikeasti haluamme? Meillä on tähän neljä keinoa:
1) Oikeista asioista motivoituminen
2) Tahdonvoima
3) Oikeiden tapojen rakentaminen
4) Ympäristön muokkaus oikeaa toimintaa tukevaksi
Jos olemme tarpeeksi vahvasti motivoituneita tekemään jotakin, emme juuri tarvitse tahdonvoimaa päämäärän saavuttamiseksi. Se itsessään ikään kuin vetää meitä puoleensa. Leikkivä lapsi ei tarvitse tahdonvoimaa leikin jatkamiseen, koska se on niin kivaa. Mutta kun motivaatio ei yksin riitä, astuu peliin tahdonvoima. Sen avulla saamme pidettyä fokuksen oikeassa kohteessa.
Monesti emme kuitenkaan tarvitse kumpaakaan – motivaatiota tai tahdonvoimaa – tehdäksemme jotakin. Olemme nimittäin tapojemme orjia. Iso osa käytöksestämme perustuu rutinoitumiseen. Pestyäni kasvot illalla kylpyhuoneessa en tavallisesti uhraa ajatustakaan sille, pesenkö hampaat vai en. Se kuuluu kuvioon ja tapahtuu samalla tavalla joka ilta. Jopa niin automaattisesti, että joskus joudun sängyssä tunnustelemaan hampaitani varmistuakseni siitä, olenko käynyt iltapesulla vai en. Siksi oikeiden tapojen rakentaminen on keskeistä oikeiden asioiden saavuttamiseksi.
Myös ympäristö ohjaa vahvasti sitä, mitä teemme. Se tekee jonkin toiminnan helpommaksi ja toisen vaikeammaksi, ohjaa meitä vaivihkaa kohti tiettyä toimintaa ja poispäin toisesta. Me olemme yhtä paljon ympäristömme kuin tapojemme vankeja. Esimerkiksi päihderiippuvuuden hoidossa eräs keskeinen seikka on sekä sosiaalisen että fyysisen ympäristön muokkaaminen niin, että se tukee päihteettömyyttä: pullot pois, kävelyreitti kulkemaan muualta kuin lähipubin edestä ja enemmän vuorovaikutusta päihteettömien ystävien kanssa. Oikein rakennettu ympäristö ohjaa meidät oikeaan toimintaan ilman, että edes huomaamme tehneemme mitään valintaa.
Lopulta tahdonvoima on se kyky, joka jää jäljelle, jos emme turvaudu mihinkään näistä strategioista. Se on kykyä tuijottaa suklaakeksejä suoraan silmiin ja sanoa vakaalla mutta kuuluvalla äänellä: ”En koske teihin!” Se on kykyä tuntea kiusaus kehossaan mutta kieltäytyä. Tahdonvoimalla siis osoitamme, että mieli hallitsee ruumista ja että tietoinen mielemme kykenee vastustamaan mieleemme hiipiviä houkutuksia. Haluatko määritelmän?
Tahdonvoima on kykyä valita tietoisesti kahden halun väliltä. Se on voimaa sanoa EI hetken houkutukselle ja KYLLÄ pitkän tähtäimen tavoitteellemme. Tahdonvoima on siis kykyä valita erilaisista mieleen tulvivista impulsseista se, joka on pitkän tähtäimen arvojemme ja tavoitteidemme mukainen. Se jota me todella haluamme, jos saamme asiaa rauhassa miettiä.
Tahdonvoima on se voima, jonka ansiosta emme seuraa sokeasti jokaista impulssiamme. Sen avulla emme ahmi liikaa popcornia coctail-kutsuilla emmekä pura kiukkuamme huutamalla naama punaisena asiakkaalle neuvottelujen sujuessa huonosti. Tahdonvoima on kykyä kieltäytyä viidennestä oluesta. Se on kykyä sanoa ei houkuttelevalle syrjähypylle. Sen avulla pysymme kuuliaisesti näyttöpäätteen ääressä vilkuilematta Facebookia. Se on kykyä sanoa lapselle, että tänään ei ole karkkipäivä, eikä karkkia tipu vaikka piltti parkuisi kaupan lattialla kuinka kauan tahansa.
On tärkeätä huomata, että tahdonvoimaa tarvitaan vain silloin, kun yksilön sisällä on ristiriita: kun kaksi eri halua taistelee siitä, kumman yksilö toteuttaa. Lapsi, joka inhoaa vaahtokarkkeja, saisi vaahtokarkkitestissä täydet pisteet, koska häntä ei alun perinkään kiinnosta koko asia. Vasta siinä vaiheessa, kun yksilö haluaa kahta asiaa, tarvitaan tahdonvoimaa päättämään kumpaa mielihalua seuraamme. Valitettavasti mielemme on sellainen, että monesti ei ole vain kahta vaan useita erilaisia asioita, joita voisimme haluta. Joudumme väkisinkin valitsemaan. Joka päivä.
Mutta olennaista on ymmärtää, että kun päämääränä on oikeiden asioiden tekeminen, tahdonvoima ei suinkaan ole ainoa aseemme. Ja hyvä niin, sillä tahdonvoimamme kuluu nopeasti käytössä eikä usein yksinään riitä. Siksi tehokkain tapa vahvistaa tahdonvoimaa on useimmiten keksiä keinoja, joiden ansiosta meidän ei tarvitse alun perinkään sitä käyttää. Näin teet tavoitteestasi sen helpoimman vaihtoehdon. Siksi puhun itse tahdonvoiman sijasta mieluummin tahdonvoiman työkaluista. Itse tahdonvoiman lisäksi työkaluihin kuuluvat oikeiden tapojen rakentaminen sekä ympäristön sopiva muokkaaminen.
Kun siis kohtaat tahdonvoiman haasteen – ja varmasti sellaisia kohtaat – niin aloita kysymällä itseltäsi kaksi kysymystä:
1) Voinko muokata ympäristöni sellaiseksi, että päämäärään pääseminen ja haasteen voittaminen on mahdollisimman helppoa?
2) Mitkä toimintatapani tukevat tavoitettani ja mitkä ovat sen tiellä? Miten minun kannattaisi rutiinejani muokata, jotta ohjautuisin kohti oikeata päämäärää niiden työntämänä?
Tutkimukset osoittavat, että tahdonvoiman ammattilaiset ajautuvat harvemmin houkutuksille alttiiksi kuin vähemmällä tahdonvoimalla varustetut yksilöt. Tämä johtuu siitä, että he käyttävät tahdonvoimaansa nimenomaan haasteiden ennaltaehkäisyyn eivätkä haasteista selviämiseen. Seuraa siis heidän esimerkkiään: Suuntaa tahdonvoimasi ympäristön ja tapojesi muokkaamiseen, niin matka itse päämäärään on yllättävän kevyt.
Miksi tahdonvoimasta ei voi puhua kertomatta tarinaa 4-vuotiaista ja vaahtokarkeista?
Tahdonvoimaa käsittelevää blogia ei voi oikein aloittaa kuin yhdellä tavalla: Näyttämällä videon 4-vuotiaista lapsista, jotka pyrkivät olemaan syömättä vaahtokarkkeja.
Kuvittele itsesi nelivuotiaan asemaan. Siis sellaiseksi metrin mittaiseksi. Edessäsi olevalla pöydällä on vaahtokarkki, ja hassunnäköinen setä on lähdössä käymään toisessa huoneessa. Hän kertoo, että saat syödä vaahtokarkin koska vain. Lipaiset huuliasi. Mutta jos odotat kunnes hän palaa, saat kaksi vaahtokarkkia. Hämmennyt vähän. Sisälläsi alkaa tahtojen kamppailu: yksi vaahtokarkki nyt, vai kaksi vaahtokarkkia kohta? Katsot vaaleanpunaista vaahtokarkkia, ja vesi herahtaa kielellesi. Se on kätesi ulottuvilla ja voisi olla suussasi sekunnissa. Pystytkö vastustamaan kiusausta ja odottamaan varttitunnin, vai tartutko hetkeen ja nautit suussasulavan vaahtokarkin lempeästä mausta heti paikalla?
Joukko lapsia joutui tämän tiukan valinnan eteen 1960-luvulla. Tutkija Walter Mischel (se hassunnäköinen setä) halusi nähdä, pystyvätkö lapset vastustamaan kiusausta. Jotkut pystyivät, toiset eivät. Ne jotka pystyivät odottamaan täydet viisitoista minuuttia, tekivät sen paljolti kiinnittämällä huomionsa muualle, menemällä nurkkaan leikkimään mielikuvitusleikkejä, istumalla karkin päälle tai pyrkimällä jollakin muulla tavalla unohtamaan koko vaahtokarkin olemassaolon.
Tämä tulos ei vielä tehnyt vaahtokarkkitutkimusta yhdeksi maailman tunnetuimmista psykologisista kokeista. Se tapahtui vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun Mischel keksi katsoa, mitä lapsille kuului nyt. Löytö oli häkellyttävä: se kuinka kauan lapsi jaksoi odottaa ennusti menestystä melkein kaikilla elämänalueilla. Ne jotka odottivat täyden varttitunnin pärjäsivät huomattavasti paremmin koulussa. Heillä oli parempi itsetunto, korkeampi koulutus ja alhaisempi painoindeksi, ja he käyttivät harvemmin huumeita. Ja kaiken kukkuraksi he olivat myös sosiaalisesti suositumpia kuin vähemmällä tahdonvoimalla varustetut kaverinsa.
Myöhempi tutkimus on vahvistanut, että erilaisista psykologisista ominaisuuksista juuri tahdonvoima vaikuttaa olevan erityisen merkittävä hyvinkin monen päämäärän kannalta. Vahva itsekontrolli ennustaa esimerkiksi parempaa terveyttä, alhaisempaa sydänsairauksien riskiä – jopa parempikuntoisia hampaita. Kaiken lisäksi tahdonvoima ennustaa koulumenestystä paremmin kuin paljon kohuttu älykkyysosamäärä. Lahjakkuudella saattaa pärjätä johonkin asti, mutta ennemmin tai myöhemmin ne opiskelijat, jotka ovat oppineet tekemään töitä, menevät pelkällä älyllään eteenpäin yrittävien ohitse. Suuria tekoja tehneiden urheilijoiden, tieteilijöiden ja politiikkojen elämäkertojen tarkastelu näyttääkin osoittavan, että lahjakkuuden sijaan tärkein heitä yhdistävä tekijä on peräänantamattomuus ja sisukkuus itse valitun päämäärän tavoittelussa. Myös sosiaalinen menestys vaatii tahdonvoimaa: kun tahtomme on väsynyt, olemme alttiimpia heittämään töksähteleviä ja tilanteeseen sopimattomia kommentteja, jotka hankaloittavat vuorovaikutustamme niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa.
Itsekontrollin puute ja vahva impulsiivisuus ovat vuorostaan eräs keskeinen syypää moniin hankaluuksiin, kuten alkoholiongelmiin, huumeidenkäyttöön, ylipainoon tai parisuhdeväkivaltaan. On jopa esitetty, että se voisi olla tärkein yksittäinen muuttuja, joka ennustaa yksilön taipumusta rikollisuuteen. Kyky kontrolloida itseään ja selättää tahdonvoimalla väärät houkutukset on olennaista, jotta välttäisimme elämän harhapolut. Kun itsekontrolli on heikko, päädymme tekemään asioita, joita myöhemmin kadumme. Tutkimukset osoittavat, että erityisen heikolla tahdonvoimalla varustetuista yksilöistä iso osa päätyy vankilaan jossakin elämänsä vaiheessa. Ei siis ihme, että eräs aikamme johtavista psykologian tutkijoista, professori Roy Baumeister, kutsuu sitä ”keskeisimmäksi inhimilliseksi vahvuudeksi” ja toteaa sen olevan ”avain menestykseen elämässä”.
Mihin tahansa pyrit elämässäsi, tahdonvoima on yksi tärkeimmistä resursseistasi. Oikein käytettynä se on tehokas ase, joka auttaa sinua voittamaan ratkaisevat taistelusi matkalla päämäärääsi. Se erottaa ahkeran ja menestyvän työntekijän hitaammin urallaan etenevästä, yhtä lahjakkaasta kaverista. Se ratkaisee, miksi samoilla pääsykoepisteillä kauppikseen päässeistä opiskelijoista toinen valmistuu neljässä vuodessa huippuarvosanoin ja toisen gradu roikkuu vielä kahdeksantenakin vuotena. Ja se erottaa johdonmukaisen ja siksi lapselle turvallisen vanhemman siitä toisesta, joka räjähtää välillä pienestä asiasta, antaa toisinaan liian helposti periksi ja luo näin epävarmuutta lapsen tärkeimpään ihmissuhteeseen.
Ymmärtämällä paremmin, miten tahdonvoima toimii, kykenet vastustamaan seireenien kutsua. Sinä hallitset omaa elämääsi – eivät hetkelliset houkutukset.
Tämän blogin pyrkimyksenä on kertoa lisää siitä, mitä tahdonvoima on, ja miten saat valjastettua sen parhaiten käyttöösi. Samasta teemasta kertoo myös juuri julkaistu kirjani ’Tahdonvoiman käyttöohje’. Tervetuloa matkalle tahdonvoiman pikkujättiläiseksi!
Ihan mitä tahansa kunhan olet _______. Eli onko onnellisuudesta tullut kahle?
”Ihan mitä tahansa, kunhan olet onnellinen.” Näinhän meillä nykyvanhemmilla on tapana sanoa lapsellemme, ”As long as you are happy!” Ja tämä on tietysti upea kehitysaskel verrattuna muutaman sukupolven takaiseen aikaan, jolloin vanhemmat kokivat oikeudekseen määrittää hyvinkin tarkasti, mihin jälkikasvun tuli elämässään pyrkiä: Välit vanhempiin katkesivat totaalisesti, jos esikoispoika ei jatkanutkaan sukutilaa tai lukenut itseään juristiksi niinkuin isänsäkin. Ja kun teini-ikäinen tulee kaapista ulos vanhemmilleen, ei hän voine toivoa paljoa parempaa reaktiota kuin ”kunhan olet onnellinen.”
Yksilöllisyyden kulttuuri on pitkälti syrjäyttänyt aiemman ahdasmielisen yhtenäiskulttuurin, jossa ihmiselle annettiin valmis lokero jossa elonsa suorittaa. Jos siitä valmiiden arvojen, pukeutumistyylin, uskonnon ja elämänpäämäärien lokerosta yritti irtautua, rankaisivat vanhemmat, naapurit tai kadunmiehet. 1980-luvun alussa Michael Monroe oli Helsingissä kävellessään päivittäin vaarassa tulla hakatuksi ja voi vain kuvitella miten tuollainen androgyyni duracell-pupu olisi otettu vastaan Andy McCoyn kotiseudulla Pelkosenniemellä. Nyky-Helsingissä voivat kaikenlaiset nuoret gooteista hipstereihin kävellä jo paljon vapaammin. Tämä kaikki on edistystä:
”Elämme maailmassa, jossa ihmisillä on oikeus valita itse elämäntapansa, jossa he voivat itse päättää mihin vakaumuksiin sitoutuvat ja jossa heillä on mahdollisuus muokata omaa elämänkulkuaan monin sellaisin tavoin, joista esi-isämme voivat vain haaveilla. Hyvin harva ihminen haluaisi perua tätä edistystä.” – Filosofi Charles Taylor
Mutta olemmeko sittenkin vain siirtyneet yhdestä kahleesta toisenlaiseen? Onko vaatimus lapsen onnellisuudesta uudenlainen ahdistusta synnyttävä pakko? Aina ei elämä kohtele hyvin, sattuma korjaa satoaan tai tulee tehtyä vääriä valintoja. Kun ihminen tällöin on onneton, muuttuu tämä tila kahta kauheammaksi: Vanhempani toivoivat minulta vain yhtä asiaa ja nyt olen mokannut sen. Filosofi Charles Taylorin mukaan onnellisuudesta on tullut länsimaissa velvollisuus. Meidän on pakko tulla onnellisiksi, koska nykykulttuuri edellyttää meiltä sitä. Onni on mukava asia, mutta kun siitä tehdään pakko, ovat kultaisen häkin kalterit valmiit.
Mikä sitten on sellainen vaihtoehto, johon vanhemmat mieluummin voisivat lastaan tukea? Miten täydentää lause: Ihan mitä tahansa, kunhan olet ______.
Tätä kysyin hiljattain muutamalta filosofi-kollegalta, koska itselläni ei ollut mielessä mitään hyvää vastausta. Nina Rosasilla oli vastaus valmiina saman tien: ”Ihan mitä muuta tahansa, kunhan olet läsnä.” Hänen mielestään elämään kuuluvat sekä myötä- että vastamäet, tärkeintä on että on läsnä omassa elämässään ja ottaa vastaan sekä hienot että huonot kokemukset. Vastaus on mielestäni hyvä, ja on vaikeampi nähdä kuinka siitä voisi tulla lasta negatiivisella tavalla velvoittava kahle. Moni juoksee elämänsä ohitse matkalla johonkin tuiki tärkeältä tuntuvaan tavoitteeseen ja vasta elämän maalissa tajuaa, että se matkanteko itsessään oli koko pointti. On siis arvokasta muistuttaa, että lopulta elämä tapahtuu tässä ja nyt, ja kaikki kokemuksemme ovat sen ainutkertaisia osia, joissa kannattaa olla läsnä.
Myöhemmin mietin myös sellaista vaihtoehtoja kuin ”ihan mitä tahansa, kunhan löydät oman paikkasi elämässä.” Tämä on kuitenkin ongelmallinen muotoilu, koska oman paikan löytäminen ei aina ole helppoa ja voi viedä aikaa vuodesta vuosikymmeniin. Parempi tapa sanoa sama asia olisi ”ihan mitä tahansa, kunhan se edustaa sinua itseäsi.” Eli mitä tahansa elämässäsi teetkin, tee se tietoisesti. Älä sorru laihoihin kompromisseihin, älä anna elämäsi ajautua tai valua eri suuntiin. Pidä huolta, että elämänvalintasi ovat omiasi, että ne kumpuavat siitä, mitä sinä itse haluat olla. Tässä toteutuu se länsimainen yksilöllinen elämänideaali ilman, että se on kahlittuna onnellisena olemiseen.
Kolmanneksi mietin sellaista vaihtoehtoa kuin ”ihan mitä tahansa kunhan opit hyväksymään itsesi ja elämäsi sellaisena kuin se on.” Iso osa ongelmistamme syntyy, kun kiellämme jonkun piirteen itsessämme tai emme suostu hyväksymään omaa elämäntilannettamme. Pakenemme valheeseen, jota pyrimme väkisin ylläpitämään, mutta aina kun se rakoilee, syntyy ahdistusta ja suuttumusta. Kun oppii hyväksymään itsensä ja elämänsä, pystyy katsomaan sitä realistisesti silmiin ja kasvamaan eteenpäin omat tämänhetkiset puutteet tunnustaen. Hyväksyntä on sekä tämänhetkisen onnen että tulevan kasvun kannalta olennainen tekijä. Siksi sekin tuntuisi ominaisuudelta, johon vanhempi voi varsin varauksetta lastaan kannustaa.
Lopulta minusta tuntuu, että se paras mahdollinen vastaus puuttuu vieläkin. Ja tässä sinä, arvon lukija, voit auttaa: Onko sinulla mielessä jokin parempi tapa täyttää lause: ”Ihan mitä tahansa, kunhan ______.
Saat asioita aikaan, mutta osaatko olla? Eli miksi älypuhelin pilaa kesäloman
Lapsuuteni kesälomalla, jossakin päin Saaristomerta, uutiset kuunneltiin radiosta. Uutisten jälkeen seurasivat kuulutukset: ”Pekka Virtanen, otatko yhteyttä lähiomaisiin.” Lomailija katosi kesä-Suomeen, kännykättömässä suvessa ihmistä saattoi olla mahdotonta tavoittaa. Työmurheet oli helppo unohtaa: mikään ei niistä muistuttanut – eikä niille mökkirannasta käsin voinut muutenkaan mitään tehdä.
Eläköön teknologia: Se on tehnyt meistä tehokkaampia ja yhdistää ihmiset uudella syvyydellä. Kaukomatkoilla on upeata että voi skypen kautta olla yhteydessä valtameren takana oleviin läheisiin. Mutta samaan aikaan se tekee töistä irtipäästämisestä yhä vaikeampaa. Monet älypuhelimet puskevat sähköpostit automaattisesti kännykän ruutuun ja lomailijan riesaksi. Olemme koko ajan periaatteessa saatavilla ja raja loman ja työn välillä hämärtyy. Moni kesäloma saastuu, kun ”isi kirjoittaa vain yhden sähköpostin”, ”äidin on pakko vastata tähän puheluun” tai ”menkää kaverit edeltä saunaan, mun pitää nopeasti kirjoittaa yksi memo.”
Nobel-voittaja Daniel Kahnemanin mukaan meissä ihmisissä on kaksi minuutta: kokeva minä ja arvioiva minä, joista olen aiemminkin kirjoittanut. Kokeva minä on se, jolle elämä tapahtuu. Se elää ikuisessa nykyhetkessä ja elää lävitse hetken tuskat ja nautinnot. Se tarttuu hetkeen ja sykkii elävää elämää.
Arvioiva minä elää askeleen etäänpänä: se muistaa menneet, arvioi nykytilannetta ja tulevaisuuden mahdollisuuksia, se tekee suunnitelmia ja päättää mihin pyrimme. Länsimainen tehokkuuskulttuuri on virittänyt huippuunsa arvioivan minän: Koskaan ei planeettamme pintaa ole kansoittanut näin päämääräorientoitunut, pitkällä tähtäimellä ajatteleva, itsekuriin ja uhrauksiin kykenevä otus. Nykyihmisen kyky hoitaa menestyksellä kotiin pitkällisiä ja monimutkaisia projekteja on osoitus paitsi ihmislajin aivojen biologisesta kehityksestä, myös huippuunsahiotusta metodisesta osaamisesta: olemme mestarillisesti oppineet käyttämään erilaisia ajattelun-, itsensä- ja muistinhallinnan keinoja kyetäksemme saavuttamaan asettamamme kunnianhimoiset päämäärät.
Ongelmana on se, että jos olemme jatkuvasti matkalla johonkin, unohdamme helposti nauttia itse matkasta. Ja tämän matkan nimi on elämä. Tavoitteet ovat arvokkaita ja vievät meitä eteenpäin. Mutta samalla ihminen voi jäädä päämääriensä vangiksi. Keskittäessään kaiken tarmonsa niihin hän unohtaa kokea sen elämän, jonka lävitse hänen määrätietoiset askeleensa kulkevat. Liian ankara arvioiva minä laiminlyö totaalisesti kokevan minän hyvinvoinnin. Lähihistoriamme on täynnä tarinoita miehistä ja naisista, jotka ovat saaneet huomattavia asioita aikaan, mutta samalla kulkeneet elämänsä lävitse hampaat tiukasti yhteenpuristettuina, kykenemättä koskaan nauttimaan olostaan. Kun uhraamme elämämme aikaansaamiselle, saatamme unohtaa miten voi vain olla.
Tässä suhteessa meillä länsimaisilla on paljon opittavaa erilaisilta luonnonkansoilta. Luin taannoin matkailijasta Keski-Aasian kesyttömillä aroilla. Hän päätyi viettämään muutaman yön eristyksissä asuvan maanviljelijän matalassa majassa. Suoritettuaan päivän askareensa kyseinen maanviljelijä istui alas majansa eteen – ja sitten vain tuijotti hiljaa lähimetsää tunnista toiseen seesteinen ilme kasvoillaan. Miksi riuhtoa itseään muualle, kyllä se vilja itse itseään kasvattaa? Itsekin olen matkoillani usein ihaillut sitä hetkestä nauttimisen kykyä, johon ovat pystyneet niin Nicaraguan rannikon pikkukylän kuin myös Ilosaarirockin Linnunlaulun leirintäalueen asukkaat. Liian moni suomalainen tarvitsee alkoholia irtautuakseen suorittamisen ikeestä, kun se voisi olla myös sydämen luontainen tila.
Suomalainen kesäloma on arvokas instituutio, joka parhaimmillaan tarjoaa päämääräorientoituneelle konttorirotalle mahdollisuuden irtautua suorituskeskeisestä elämästään ja antautua hetken vietäväksi. Se on temmellyskenttä, jonka kokeva minämme ansaitsee elettyään yksitoista kuukautta arvioivan minän kontrollin alaisena. Älä anna älypuhelimen pilata sitä: vaihda luurisi antiikkiseen pikselinäyttöiseen malliin tai laita ainakin sähköpostit pois päältä. Näin ne eivät tunkeudu tukkimaan hetkestä nauttivia huomiokanaviasi. Päästä irti älypuhelimestasi, päästä irti työtehtävistäsi, se on vähintä mitä voit tehdä kokevan minäsi puolesta.
Elämää ei kuulu vain tehdä, sen voi myös kokea.
Kumpi on pelottavampi: Kätkytkuolema vai elämätön elämä?
Onko lapsen kanssa samassa sängyssä nukkuminen hengenvaarallista? Olin mukana pohtimassa tätä kysymystä pitkässä ja tieteellisesti argumentoidussa facebook-keskustelussa. Tuoreen tutkimuksen mukaan kätkytkuoleman riski on lähes kolminkertainen, jos vauva nukkuu vanhempien kanssa samassa sängyssä verrattuna siihen, että vauva nukkuu samassa huoneessa mutta omassa sängyssään. Tarkkaan ottaen samassa sängyssä nukkuvista kaksi kymmenestätuhannesta kohtaa kätkytkuoleman, kun eri sängyssä nukkuvista vauvoista vain 0,8 kymmenestätuhannesta. Luin alkuperäistutkimuksen lävitse ja pohdin asiaa vakavasti: Jos esikoisemme koskaan saa pikkusisaren, uskallammeko nukkua hänen kanssaan samassa sängyssä?
Jälkeenpäin havahduin miettimään miten absurdissa maailmassa elämme. Vielä sata vuotta sitten Suomessa joka kymmenes lapsi jouduttiin hautaamaan ensimmäisen elinvuotensa aikana. Eli oli aivan tavallista, että vanhemmat menettivät vähintään yhden lapsistaan. Nykypäivänä luku on muutama tuhannesta. Eli melkein sadasosa aiemmasta. Olemmeko onnellisempia tämän valtaisan lääketieteellisen harppauksen ansiosta? En usko. Sen sijaan etsimme jatkuvasti marginaalisempia uhkia, joista ahdistua ja joiden torjuntaan keskittyä.
Missä menee raja? Täällä Yhdysvalloissa poikamme on usein ainoa lapsi leikkipaikalla. Osasyynä on paikallisten kyvyttömyys säänmukaiseen pukeutumiseen – t-paidassa kulkevat lapset voivat olla ulkona vain t-paitakelillä. Mutta toinen syy on varmasti kaikenlaiset uhkakuvat lapsia kaappaavista pedofiileistä sun muista onnettomuuksista. Eräs paikallinen äiti valitti kuinka hänen lapsuudessaan juostiin ja leikittiin vapaina pihalla, mutta nykypäivänä näin ei voi enää tehdä. Kuitenkaan todellisuudessa lapsia uhkaavat onnettomuudet eivät suinkaan ole lisääntyneet, vaan vähentyneet. Ainoa mikä on lisääntynynt, on vanhempien pelko ja halu ylisuojella lapsiaan. Uhkien maailmassa ei ole vapautta ja ”vapauden kotimaan” lapset pakotetaan kasvamaan kotona television edessä.
Oletetaan, että kieltämällä lapselta kokonaan ulkona leikkiminen voitaisiin riskiä ennenaikaisesta kuolemasta laskea neljästä sadastuhannesosasta yhteen sadastuhannesosaan. Olisitko valmis täyskieltoon? Riski kuitenkin laskee neljäsosaan aiemmasta! Vai onko tämä se kohta, jossa elämänlaatu on asetettava elämän pituuden edelle? Entä jos puhuttaisiin miljoonasosariskistä? Mitä olisit valmis kieltämään lapseltasi miljoonasosariskin torjumiseksi?
Lopulta tässä kaikessa on kyse länsimaisesta tarpeesta kontrolloida elämää. Haluamme uskoa, että voimme hallita elämäämme täydellisesti. Takerrumme siihen kiinni, puristamme rystyset valkoisina jotta se ei vain luiskahtaisi käsistämme. Torjumme mielestämme kaiken sellaisen, joka muistuttaa meitä siitä synkästä totuudesta, jota voimme paeta päivän, vuoden tai parhaimmillaan muutamia vuosikymmeniä:
Minä kuolen joku päivä. Sinä kuolet joku päivä. Jopa minun lapseni kuolevat joku päivä. Ja tämä päivä voi olla vaikka huominen, kuka sen tietää.
Nykyään tuntuu usein, että tämän totuuden ääneen sanominen on jonkinlainen tabu. Haluamme kieltää kuolevaisuutemme ja suutumme, jos joku meitä siitä muistuttaa.
Irokeesien luomiskertomuksessa taivaalta tipahtava nainen luo maailman ja myöhemmin hänen poikansa luo ihmisen. Sen jälkeen he poistuvat savuna ilmaan. Siksi irokeesiperinteessä nuotiosta nousevan savun kautta osoitetaan kiitollisuuttaan sille, joka meidät on luonut. Itse asiassa kaikkia luomiskertomuksia ja uskontoja ylipäänsä yhdistää yksi asia: Kiitollisuus omasta olemassaolosta. Elämä on lahja, joka minulle on annettu.
’Rationaalisessa’ länsimaisessa elämänasenteessa ei ole tilaa kiitollisuudelle. Elämä on oikeus, ja sen riistäminen on aina jonkun syy. Pohjoismaissa syyllinen on useimmiten viranomainen. Kun tsunami vuonna 2004 tappoi yli 500 Kaakkois-Aasiassa lomailevaa ruotsalaista, vihainen kansa vaati ulkoministerin eroa. Turvallisuuden kotimaassa ei voitu hyväksyä ajatusta siitä, että joskus onnettomuuksia vain tapahtuu. Siksi oli välttämätöntä löytää syyllinen myös toisella pallonpuoliskolla tapahtuneen maanjäristyksen seuraamuksille.
Entä jos asennoituisimme elämään eri tavalla? Jos ottaisimme oppia luonnonkansojen mutkattomasta suhtautumisesta kuolemaan? Luomiskertomukset eivät välttämättä perustu historiallisesti todennettaviin faktoihin, mutta niiden synnyttämä tunne on todellinen. Jos osaa suhtautua elämään hauraana lahjana, jos hyväksyy kuoleman osana elämää – olisiko elämä silloin kuitenkin tasapainoisempaa ja leppoisampaa? Ei tarvitsisi puristaa elämää tukahduksiin, vaan voisi vain elää kunnes kuolee.
Lopulta elämän edessä ei ole nähdäkseni kuin kaksi vaihtoehtoa:
Ensinnäkin voi elää kieltäymyksessä. Illuusiossa, jossa minä vien ja elämä vikisee. Pään voi hyvin upottaa pensaaseen useaksikin vuodeksi silloin kun asiat menevät hyvin. Mutta sitten elämä – tai kuolema – iskeytyy vasten kasvoja ja korttitalo romahtaa. Pahinta on, että paetessamme sokeasti oman elämämme rajallisuutta uppoudumme usein kaikenlaiseen turhanpäiväiseen puuhasteluun – rakennamme uraa, eläkesäästämme. Seuraamme sokeasti oman aikamme ’järkevyyden’ huilun ääntä, emmekä koskaan tee elämästämme itsemme näköistä.
Toinen vaihtoehto on antautua elämän edessä ja hyväksyä, että se on lahja. Se on jotakin täysin ansaitsematonta, pilke jonkun itseämme suuremman silmäkulmassa tai sokean sattuman suunnaton seuraus. Lyhyt tai pitkä, se on ainutlaatuinen mahdollisuus.
Sen sijaan että rutistaisimme elämän kuoliaaksi takertumalla siihen kynsin hampain, on parempi antaa sille tilaa askeltaa omalla tavallaan. On parempi tanssia elämän kanssa: iloita tästä hetkestä, olla kiitollinen juuri näistä sävelistä. Liikkua ja luoda, antaa itsemme tuikkia askelissamme. Orkesteri voi lakata soittamasta koska tahansa. Mutta siihen asti voimme tanssia täydestä sydämestämme.
Lempeys tarvitsee mahdollisuuden – Hoitotyön johtamisesta
Lempeys ei synny pakottamalla. Aidosti välittävä asiakkaan kohtaaminen vaatii
autenttisuutta, siksi se voi lähteä vain yksilöstä itsestään. Samalla hoitajien kohtaamisen
tapa ratkaisee, kokevatko asiakkaat, että heidän ihmisarvoaan kunnioitetaan hoitotilanteessa.
Tämä on erityisesti pitkäaikaisasiakkaiden elämänlaadun kannalta ratkaisevaa. Miten siis vahvistaa hoitajien kykyä kohdata asiakkaat inhimillisellä tavalla? Tässä kiteytettynä hoitoalan johtamisen ydinhaaste. Ihmisarvoa vahvistavan hoitotyön johtaminen
vaatii hoivayhteyksien mahdollistamista.
Väitöskirjatyössäni vanhainkodissa kysyin jokaiselta haastattelemaltani hoitajalta ja osastonhoitajalta, mikä heidän mielestään on hoitotyön perimmäinen tarkoitus. Vastaus oli varsin yksiselitteinen, tavoitteena on tarjota ihmisarvoinen elämän ehtoopuoli ikääntyville kansalaisille. Eräs hoitaja tiivisti oman kutsumuksensa osuvasti pyrkimykseen ”antaa ihmisille sellaisia kokemuksia, että heidän elämänsä on arvokasta ja merkityksellistä ihan loppuun asti.”
Tätä kokemusta mikään tekninen laite ei voi tuottaa. Kokemus omasta ihmisarvosta rakentuu kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa ja monille hoitoalan asiakkaille hoitaja on se ihminen, jonka he useimmiten kohtaavat. Parhaimmillaan heidän välilleen voi muodostua hoivayhteys, jossa vastavuoroisen välittämisen kautta muodostuu kokemus syvällisestä yhteydestä hoitajan ja asiakkaan välillä. Nämä hetket ovat arvokkaita paitsi hoidettaville, myös hoitajien omalle jaksamiselle ja hyvinvoinnille. Tämän vuoksi se tapa, millä hoitaja ja asiakas hoitotapahtumien yhteydessä kohtaavat, on hoitotyön ydin. Siinä voidaan joko sivuuttaa asiakkaan ihmisyys tai vaihtoehtoisesti vahvistaa hänen kokemustaan ihmisarvoisesta elämästä.
Johtajan on hyvin helppoa sabotoida tämän yhteyden muodostumisen mahdollisuus. Kyttääminen, mittaaminen ja kontrollointi takaavat sen, että hoitajat eivät uskalla tuoda inhimillistä puoltaan esiin hoitotyössä – ja tämä inhimillisyys on ennakkoedellytys ihmisarvoa kunnioittavalle kohtaamiselle.
Menestyksekäs hoitotyön johtaminen sen sijaan vaatii, että johtaja näkee itsensä ensisijassa inhimillisten hoivasuhteiden mahdollistajana. Hänen tehtävänään on suojella hoitajia ylhäältä tulevilta tehostamis- ja standardointipaineilta, ja antaa hänelle tilaa toteuttaa omaa hoitajuuttaan työssään. Erityisen tärkeätä on luoda hoitoyhteisöön myönteinen tunneilmapiiri. Asiakkaiden kohtaaminen välittävällä tavalla on henkisesti kuluttavaa, siksi hoitajan tulee olla varma siitä, että työtoverit – ja viime kädessä esimies – ovat valmiita antamaan hänelle tarvittavan tuen haastavissa hetkissä.
Mitattavien tavoitteiden ylikorostamisen ja ylhäältä annettujen standardimallien sijasta hoitajille tulisi siis antaa enemmän tilaa tehdä työtään oman tuntumansa varassa. Usein hoitajilla on paras ymmärrys siitä, miten juuri heidän vastuullaan olevien asiakkaiden ihmisarvoista elämää voidaan vahvistaa. Kovia arvoja ja eksakteja mittareita korostavassa maailmassamme voi tuntua naiivilta puhua sydämen äänestä, mutta tutkimukseni perusteella uskon, että juuri tämä hoitajien sydämen ääni on usein paras indikaattori sille, miten tuotetaan inhimillistä hoitoa. Siksi johtajan tärkein tehtävä on luoda turvallinen hoitoilmapiiri, jossa hoitajat uskaltavat sydäntään kuunnella.
[Kirjoitus julkaistu alunperin terveys- ja sosiaalialan johtamisen aikakauslehti Premissin numerossa 2/2013. Katso alkuperäinen artikkeli pdf-muodossa. ]
Video: Voiko onnellisuutta mitata?
Entä jos ajatus yhdestä onnellisuudesta on virheellinen? Olisiko niitä sittenkin neljä erilaista? Ja kannattaako niitä ylipäänsä tavoitella? Tässä vartin videossa muun muassa nämä kysymykset saavat vastauksensa. Tervetuloa matkalle onnellisuuden ihmeelliseen maailmaan!
Video syntyi, kun halusin osallistua Filosofian Akatemian jokakeväiseen tutkijaseminaariin maantieteellisistä haasteista huolimatta. Nyt kun se on tehty, niin miksipä en laittaisi sitä tänne, kaiken kansan ihmeteltäväksi!
Mitä jos olet erehtynyt siinä kuinka onnellinen olet? Tarina kahdesta minuudestasi
Haluatko olla onnellinen? Moni meistä haluaa. Elämänvalintoja tehdessämme pyrimme usein miettimään, mikä vaihtoehdoista tekisi meidät onnelliseksi. Ongelmana on, että ihminen ei tältä osin ole kovinkaan hyvä valitsemaan. Olemme nimittäin huonoja ennustamaan erilaisten tapahtumien vaikutusta onnellisuuteemme. Ja mikä pahinta, olemme jopa huonoja arvioimaan, kuinka onnellisia olemme aiemmin olleet. Tervetuloa matkalle onnellisena olemisen kaksijakoiseen maailmaan.
Viime kirjoituksessani kerroin kuinka lomamatkoja muistellessamme meillä on tapana muistaa ne onnellisempina kuin ne ovat. Muistomme menneistä tunteistamme ovat usein epätarkkoja ja perustuvat tarkan arvion sijasta erilaisiin vihjeisiin, joiden pohjalta teemme arviomme menneestä onnellisuudestamme. Muistamme erityisen mieleenpainuvat hetket ja päättelemme miltä meistä olisi kuulunut tuntua. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa systemaattinen virhe, jonka teemme omaa onnellisuuttamme arvioidessamme. Tämä selvisi tiedemaailmalle, kun (tuleva) nobelisti Daniel Kahneman päätti tutustua tarkemmin paksusuolen tähystykseen.
Paksusuolen tähystys eli kolonoskopia oli vielä 90-luvun puolella varsin kivulias operaatio, jossa paksu tähystyputki tungettiin peräaukosta sisään ja ylös suolistoon. Yhdessä psykologiantutkimuksen hämmentävimmistä kokeista Daniel Kahneman tutkimusryhmineen päätti selvittää, voivatko he vaikuttaa ihmisten kokemukseen pitkittämällä operaatiota. Heidän pyynnöstään lääkäri jätti tavanomaisen tähystyksen jälkeen putken muutamaksi minuutiksi paikalleen ennen kuin se otettiin kokonaan pois. Tämä oli vähemmän epämiellyttävää kuin varsinainen tutkimusvaihe, jossa putki oli liikkeessä, mutta ei siltikään mikään mukava vaihe. Objektiivisesti katsottuna koettu tuska siis lisääntyi: Ensin parikymmentä minuuttia tuskaa ja sitten kolme lisäminuuttia vähän pienempää tuskaa. Kaiken järjen mukaan potilaiden olisi kuulunut kokea tämä operaatio epämiellyttävämpänä kuin tavallinen kolonoskopia, jossa tätä kolmen minuutin loppuhuipentumaa ei ollut mukana.
Tulokset olivat terveen järjen vastaiset: Kun potilaita jälkeenpäin pyydettiin arvioimaan kokemustaan, pitivät pidemmän operaation kokeneet sitä vähemmän epämiellyttävänä ja kivuliaana. Vaikka he olivat kokeneet enemmän kipua, oli heillä miellyttävämpi muistikuva tapahtuneesta.
Daniel Kahnemanin mukaan selityksenä on se, että mieltämme asuttaa kaksi eri kansalaista: Kokeva minä ja arvioiva minä. Kokeva minä on se, jolle elämä tapahtuu. Se elää lävitse ilot ja surut, kivut ja nautinnot. Se on tunteiden kokija ja hetkeen tarttuja. Kokeva minämme elää ikuisessa nykyhetkessä. Carpe diem!
Arvioiva minä on puolestaan tietoisen mielemme tuote. Se kykenee ottamaan perspektiiviä asioihin ja katsomaan niitä ulkopuolelta. Se osaa päätellä, laskelmoida ja arvioida asioita. Arvioivan minän ansiosta kykenemme suunnitteluun ja päätöksiin, sen avulla kykenemme ajattelemaan asioita pitkällä tähtäimellä. Se tekee meistä myös ainutlaatuisen eläimen, ainoan, joka pystyy ajattelemaan mennyttä ja tulevaa.
Valitettavasti arvioiva minämme ei ole kovinkaan hyvä arvioimaan kokevan minämme kokemuksia. Se tuppaa tekemään tiettyjä systemaattisia virheitä. Kolonoskopia-tutkimus esimerkiksi osoitti, että arvioidessamme jotakin kokemusta keskittyy huomiomme muutamaan avainhetkeen: alkuun, loppuun ja erityisen muistettaviin huippuhetkiin. Jälkeenpäin muistamme sen kaikista kovimman kivun ja muistamme miltä homma lopussa tuntui. Välissä oleva aika on haihtunut mielestämme kuin kaste aamuauringossa. Kuten Milan Kundera on osuvasti todennut: ”Muisti ei kuvaa filmejä, se ottaa valokuvia.”
Kun siis kysymme ihmiseltä, kuinka onnellinen sinä olet?, vastauksen antaa arvioiva minä. Se tunnustelee ensin nopeasti miten hyvältä juuri nyt tuntuu. Sitten se miettii onko lähimenneisyydessä joitakin erityisiä tapahtumia, jotka antaisivat aihetta nostaa tai laskea arvosanaa. Onko ollut joitakin tragedioita vai oliko minulla satuhäät kuukausi sitten? Näiden vihjeiden pohjalta arvioiva minä sitten ilmoittaa tuomionsa: näin onnellinen minä olen.
Tällaista arviota on kuitenkin aivan liian helppo manipuloida ylös tai alaspäin, jos kysyjä vain haluaa. Jos tutkittava esimerkiksi on löytänyt lattialta kolikon juuri ennen kysymykseen vastaamistaan, on hänellä tutkimusten mukaan tapana antaa positiivisempi kokonaisarvosana elämälleen yleensä. Triviaali tapahtuma on hetkellisesti nostanut hänen mielialaansa ja arvioiva minä erehtyy luulemaan tätä hetkellisesti kohonnutta mielialaa jonkinlaiseksi yleiseksi merkiksi onnellisuudesta. Samaten sateisena päivänä ihmiset arvioivat elämänsä kokonaisuudessaan huonommaksi kuin aurinkoisena päivänä, vaikka hetkellisen sään ei tulisi tällaiseen kokonaisarvioon vaikuttaa. Myös se, mihin elämänalueisiin satumme kysymyshetkellä kiinnittämään huomiomme, vaikuttaa suuresti arvioon. Kysy ensin parisuhteesta, niin sinkut arvioivat elämänsä onnettomammaksi kuin jos et olisi tätä asiaa kysynyt.
Arvioivan minämme lausunto omasta onnellisuudestamme onkin lopulta kyseisenä hetkenä erilaisten vihjeiden perusteella tehty arvio, joka ei välttämättä ole yhtään sen tarkempi kuin hyvän ystävämme antama arvio meidän onnellisuudestamme.
Kumman onnellisuuteen sitten kannattaa panostaa, kokevan vai arvioivan minän? Tämä on kinkkisempi kysymys. Arvioivan minän kokemukset vaikuttavat nimittäin siihen, miten tulevaisuudessa toimimme. Kun ihmisiltä kysyttiin olisivatko he valmiita uuteen kolonoskopiaan tarvittaessa, pidemmän kolonoskopian kokeneet vastasivat useammin myöntävästi. Sama juttu lomien kohdalla: Jälkeenpäin tehty arvio onnellisuudestamme lomalla vaikuttaa halukkuuteen lähteä uudelleen samanlaiselle lomalle enemmän kuin loman aikana oikeasti kokemamme tunteet. Päätökset tekee siis arvioiva minämme ja siksi sen arviot onnellisuudestamme vaikuttavat suuresti tuleviin valintoihimme.
Olisi silti väärin sivuuttaa kokevan minämme tuntemukset epäolennaisina. Hetkelliset tunteemme vaikuttavat esimerkiksi psykologiseen kasvuumme enemmän kuin tietoisen minän arvio elämäntyytyväisyydestä. Kokiessamme positiivisia tunteita mielemme on avoin ja olemme alttiimpia oppimaan ja kehittymään. Myönteisten tunteiden evolutiivinen hyöty on niiden kyvyssä laajentaa ja rakentaa toimintakykyämme, jolloin olemme paremmassa iskussa seuraavan haasteen kohdatessamme. Siksi myönteisiin tunteisiin panostaminen parantaa elämänlaatuamme paitsi hetkellisesti niin myös pitkällä tähtäimellä tekemällä meistä sopeutuvaisempia ja taitavampia erilaisten haasteiden edessä. Kokevan minän kokemuksilla on siis pitkällä tähtäimellä merkitystä myös arvioivan minän hyvinvoinnin kannalta.
Parasta lienee siis seurata Daniel Kahnemanin neuvoa ja hyväksyä, että kumpikaan näistä onnellisuuksista ei ole se ’oikea’ todellinen onnellisuus. Mieltämme asuttaa kaksi erillistä persoonaa: kokeva ja arvioiva minä. Ja niiden onnen lähteet ja kokemukset eriävät toisistaan.
P.S. Jos haluat kaventaa kuilua kahden minäsi välillä, lienee itsetietoisuuden lisääminen ainoa keino. Kun olemme läsnä hetkessä ja valmiita hyväksymään kokemusmaailmamme koko kirjon, opimme tuntemaan itsemme paremmin. Ja mitä paremmin tunnemme itsemme ja mitä tietoisemmin olemme läsnä omassa kokemuksessamme, sitä pienemmäksi kutistuu kuilu tiedostavan ja kokevan minuutemme välillä. Ole siis valpas, hyväksyvä ja kasva yhdeksi ihmiseksi!
Tukholman-risteilyt ja muistiharhat – Eli miksi ihmiset lähtevät risteilylle, vaikka ne ovat ankeita ilman viinaa?
Kun olin yhdeksäntoistavuotias, Tukholman-risteilyt tuoksuivat seikkailulta. Halvan alkoholin, juhlatunnelmaisten neitojen ja hyttisänkyjen läheisyyden muodostama pyhä kolminaisuus veti kummasti puoleensa. Eikä rahakaan ollut ongelma: laivaan pystyi helposti kävelemään sisään vilauttamalla roskiksesta dyykattua käytettyä hyttikorttia stuertille. Sänkypaikan hankkiminen olikin sitten oman toimeliaisuuden varassa. Välillä tuli nukuttua lakanoiden välissä ja välillä käytävien kokolattiamatoilla. Välillä joutui aamulla kavereilta tarkistamaan, kumpi vaihtoehto lopulta toteutui. Mutta ei sen niin väliä: Kun Haddawayn What is love? soi diskossa, oli ilta täynnä lupauksia ja taikuutta.
Kunnon känni ja kasuaaliset karnaaliset suhteet: Isoja tekijöitä nuoren miehen maailmassa. Mutta samalla jo silloin ihmettelin, miksi kukaan tulisi laivalle ilman näitä kahta päämäärää? Koska selvinpäin arvioitaessa risteilylaivat ovat varsin ankeita paikkoja: Rumia pitkiä kokolattiamattokäytäviä, geneerisen kliinisiä ja ylihinnoiteltuja ravintoloita, ahtaita hyttejä. Eikä mitään varsinaista tekemistä. En kyennyt ymmärtämään, miksi kukaan – jonka päämäärä ei ollut känni tai coitus – haluaisi tulla risteilylle. Jos haluatte viettää romanttisen loman, menkää herranjumala mieluummin Pariisiin tai vähintäänkin Porvooseen! Näin olisin halunnut huutaa niille happamille pariskunnille, jotka tissuttelivat kyllästyneen näköisesti tupakkapaikan lähellä.
Nyt olen ehkä vihdoinkin löytänyt vastauksen siihen, miksi ihmiset tuhlaavat lomansa risteilyillä. Aloitetaan kysymyksellä: Millainen oli viime lomasi?
Todennäköisesti mieleesi tulvii lämpimiä muistoja sitä ajatellessasi. Kylmä drinkki kuumassa auringonpaahteessa tai rivakka sivakointi kimaltelevilla helmikuun hangilla. Lomamuistoissamme aurinko paistaa aina. Mutta tiesitkö, että lomien suhteen muistimme on varsin valikoiva: Unohdamme nopeasti kaikki jonottamiset, peruutukset sun muut pettymykset. Heti kotiin saavuttuamme lomamme alkaa muistoissamme näyttämään yhä vahvemmin Aurinkomatkojen mainokselta.
Tiedemiehet ovat tutkineet tätä ruusuisten muistojen ilmiötä. Eräässä tutkimuksessa ihmisiä pyydettiin arvioimaan kuukausi etukäteen, kuinka onnellisia he tulevalla lomallaan ovat. Kuukausi jälkikäteen heiltä kysyttiin myös, kuinka onnellisia he lomallaan olivat. Nämä kaksi arviota olivat hyvin lähellä toisiaan: Sekä lomaodotukset että lomamuistot olivat täynnä myönteisiä tunteita ja iloa. Harmi vain, että samat ihmiset pitivät myös loman aikana reaaliaikaista päiväkirjaa tunteistaan. Kävi ilmi, että loman aikana oli monenlaista harmia, joka vähensi riemua: sadepäiviä, ihmissuhdekonflikteja, väsymystä, pahaa ruokaa. Lomamatkalla koetut huonot hetket olivat kuitenkin pyyhkiytyneet muistojen roskakoriin, kun ihmiset jälkikäteen muistelivat lomansa autuutta.
Tutkimukset osoittavat, että ihmiset eivät ole kovin hyviä arvioimaan jälkikäteen, kuinka onnellisia he tiettynä hetkenä olivat. Itse asiassa rakennamme tällaiset muistot erilaisten vihjeiden perusteella: Muistamme muutaman avainhetken lomamatkalta ja tiedämme, miltä lomalla kuuluisi tuntua. Näiden vihjeiden perusteella muodostuu ideaalikuva lomastamme, johon todelliset kokemukset vaikuttavat vain osittain. Mitä tulee lomamatkoihin, lomaileva minämme ja lomaamme muisteleva minämme ovat siis kaksi eri henkilöä. Ja jälkimmäinen on tavallisesti onnellisempi.
Tämä ei sinänsä vielä haittaa, koska kauniit muistot ovat positiivinen asia – olivat ne totta tai eivät. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Ongelmana on, että tämä muisteleva minä tekee valinnat myös sen suhteen, lähdemmekö uudelleen vastaavalle retkelle. Toisessa tutkimuksessa pyydettiin opiskelijoita arvioimaan kokemuksiaan Spring break -lomamatkastaan (amerikkalaisopiskelijoiden vappu) ennen, jälkeen ja loman aikana. Jälleen sekä ennen että jälkeen annetut arviot antoivat huomattavasti myönteisemmän kuvan lomamatkasta kuin itse loman aikana tehdyt arviot (ks. alla oleva kuvio). Kun opiskelijoilta jälkikäteen kysyttiin, haluaisivatko he tehdä matkan uudestaan, eivät varsinaiset lomakokemukset suoraan vaikuttaneet tähän halukkuuteen. Ratkaisevaa oli, kuinka mukava lomamatka oli muistoissamme.
Tämä on avain risteilymysteeriin. Mainoksissa Tukholman-risteilyt vaikuttavat ihanilta: nauravia seurueita, viehkeitä katseita kynttilänvalossa, iltapukuja ja kaunista merimaisemaa. Oikeasti laivat ovat varsin tylsiä paikkoja – ellei ole jatkuvasti kännissä. Etkä halua edes ajatella, mitä kaikkia eritteitä hyttisänkyysi on viimeisen viikon aikana ryöpsähtänyt. Mutta kun vuosi risteilyn jälkeen muistelemme kokemustamme, sekoittuvat mainosten luomat mielikuvat ja oikeat muistomme toisiinsa niin saumattomasti, että kuvittelemme, että meillä oli hauskaa ja romanttista.
Pariskunta saattaa siis käydä vuosittaisella kevätristeilyllä ja joka vuosi pettyä. Ruoka ei vastaa odotuksia ja maksaa liikaa. Diskossa ei viitsi käydä, kun se on täynnä öriseviä teinejä. Korttipelin pelaaminen keskeytyy, kun loppuillasta joku känninen kaljamahainen ahdistelija tekee itseään liikaa tykö. Pettymysten täyttämä ilta päättyy turhaan riitaan. Onneksi hytissä on kaksi erillistä sänkyä.
Mutta vuoden päästä kevätristeilymainoksia katsoessaan pariskunta päättää lähteä uudestaan. Koetut pettymykset unohdettiin aktiivisesti parissa päivässä, jotta etukäteen eletty tarina onnellisesta risteilystä ei särkyisi. Ja vuoden aikana mainokset ovat sekoittuneet todellisuuteen siinä määrin että he alkavat jälleen uskoa, että laivalla oli hauskaa.
Seuraavassa kirjoituksessani jatkan samaa teemaa kertomalla kuinka meissä asuu kaksi erillistä minää – kokeva ja arvioiva – ja miten ne elävät osittain toisistaan irrallista elämää. Kumman hyvinvointiin meidän kannattaa panostaa? Pysy kanavalla!
Frank Martela 