Category: Yleinen

Markkinatalous tehokkaana kilpajuoksuna

Finanssikriisin piristävä puoli on se, että vapaata markkinataloutta saa taas kritisoida. Se ei sitten kuitenkaan ollut autuas kaiken ratkaiseva ylempi voima, kun korkeimmat kapitalismin lähettiläät
Alan Greenspanista
lähtien ovat myöntäneet, että järjestelmässä on ollut virhe ja se tarvitsee suitsemista toimiakseen paremmin. On siis aika pohtia missä raameissa se palvelee hyvää ja missä tilanteissa johtaa ihmisten elämänlaadun huonontumiseen.

Vapaa markkinatalous on erittäin tehokas renki. Tarjoamalla ihmisille suuria rahallisia kannustimia ja laittamalla heidät kilpailemaan keskenään asiakaskunnasta markkinatalous on tehokkuudessaan ylivertainen järjestelmä, joka pakottaa yritykset uusiutumaan, panostamaan tuotekehitykseen, synnyttämään innovaatioita. Länsimaiden valtava teknologinen kehitys viimeisen parinsadan vuoden aikana ei olisi ollut mahdollista ilman vapaata markkinataloutta. Sen seurauksena elämme materiaalisesti paljon paremmin kuin sata vuotta sitten. Myös maailmanpoliittinen voima valuu niiden käsiin, jotka ovat enemmän tai vähemmän vapauttaneet markkinoitaan, koska taloudellinen ja tekninen voima muuntuu helposti militantiksi ja poliittiseksi voimaksi.

Samaan aikaan markkinoiden liian vapauttamisen seuraukset ovat yhtä ilmeisiä. Se keskittää pääomia yhä kapenevalle eliitille. Se synnyttää ylisuuria korporaatioita, jotka kykenevät kilpailuttamaan valtioita ja lobbaaman läpi itseään miellyttäviä lakeja näin murentaen demokratiaa. Se synnyttää monopoliasemia, joiden haltijat kykenevät kontrolloimaan markkinoita. Se sivuuttaa vähäosaisten tarpeet, koska he eivät ole potentiaalista ostovoimaa. Se pakottaa yritykset kilpailemaan elintilasta ja yksilöt jatkuvasti ylittämään itsensä. Mitä vapaammat markkinat, sitä enemmän kilpailijoita ja sitä kovemmin yritykset ja sitä kautta niiden työntekijät joutuvat keskenään kilpailemaan. Selvitäkseen kaikki joutuvat tekemään enemmän kuin heille olisi hyväksi.
Työelämän huonontumisen historia
on viime vuosikymmeninä ollut markkinoiden vapauttamisen historia. Kokonaisuudessaan markkinatalouteen liittyy valtava määrä mekanismeja, jotka huonontavat ihmisten elämänlaatua.

Vapaat markkinat siis sisältävät sekä mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia lisäävästi, että mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia vähentävästi. Olennaista olisi löytää se vapauden aste, joka maksimoisi edellisen ja minimoisi jälkimmäisen. Tätä etsintää on kuitenkin hyvin vaikeata suorittaa, koska iso osa ihmisistä tutkijoista kansanmiehiin on joko sokeasti markkinatalouden puolesta tai sitä vastaan. Se nähdään ratkaisuna kaikkiin ongelmiin tai kaiken pahan alkuna ja juurena. Tämä äärikantojen välinen loanheitto ei ole järin hedelmällistä eikä tuota terveellisiä avauksia. On aika ymmärtää, että markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä. On aika miettiä, mitkä ovat ne reunaehdot ja ne talouden alueet, joiden sisällä markkinatalous on hyvän asialla.

Lisäksi on ymmärrettävä, että markkinoiden suitseminen on jo nyt tosiasia, ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin täysin vapaat markkinat. Minimipalkat, työttömyyskorvaukset, työsuojelulaki, lapsityökiellot ja rajoitukset, ammattiliittojen lakisääteinen asema, ylityölainsäädäntö tai vaikkapa valtion yksinoikeus väkivallan käyttöön. Kaikki nämä rajoittavat yritysten vapaata toimintaa eikä ainakaan Suomesta löydy montakaan oikeistolaista, joka olisi valmis näitä rakenteita purkamaan. Historiallisesti katsoen viimeiset parisataa vuotta ovat sisältäneet ajanjaksoja, jolloin markkinoita on vapautettu enemmän, ja ajanjaksoja, jolloin niitä on jälleen kontrolloitu tiukasti. Perstuntuma on se, että markkinoiden vapauttaminen synnyttää enemmän omaisuutta, mutta kahlitseminen levittää tämän omaisuuden useamman käsiin. Viime vuosikymmenet ovat olleet vapauttajien riemukulkua niin Suomessa kuin muuallakin ja seurauksena on talouden kasvaminen, mutta vielä tärkeämpänä eriarvoisuuden kasvaminen ja markkinoiden suuremmat ailahtelut niihin liittyvine inhimillisine katastrofeineen (konkurssit ja työttömyys ehkä tärkeimpänä).

Tutkimukset osoittavat kiistatta, että ihmiset eivät tule länsimaissa onnelliseksi talouskasvusta. Yhteiskunnallisella tasa-arvolla ja onnellisuudella sen sijaan on yhteys. Samoin epävarmuus – joka on työpaikoilla lisääntynyt hurjasti viime vuosikymmeninä – luo onnettomuutta. Voidaan siis sanoa, että markkinoiden vapauttaminen on edennyt liian pitkälle: se tuottaa enemmän onnettomuutta kuin onnea. On siis aika kahlita markkinoita.

Tämän sekavan kirjoituksen tarkoituksena ei ole esittää keinoja markkinatalouden kriisin torjumiseksi tai markkinoiden kahlitsemiseksi (etsimättä tulee mieleen ainakin globaalin säätelyn voimakas lisääminen ja yritysten maksimikoon sääteleminen, jotta yksittäisestä yrityksestä ei voisi tulla liian merkittävää poliittista toimijaa). Keskeisenä ideana on esittää, miten markkinatalouteen tulee suhtautua. Ei helvetinkoneena eikä taivaallisena instrumenttina, vaan välineenä, jonka toimivuus arvioidaan sen mukaan kuinka paljon se tuottaa inhimillistä hyvinvointia ja pahoinvointia.

Elämänfilosofisia välähdyksiä Ville Valon ja Pekka Himasen dialogissa

Pekka Himanen ja Ville Valo puhuivat elämänfilosofiasta. Minä kuuntelin. Samalla lavalla ollessaan kaksi henkilöä noinkin erilaisista konteksteista tuovat molemmat toisensa uudenlaiseen valoon. Myös heidän erilaiset lähestymistapansa kysymykseen elämän elämisestä toivat uutta kulmaa tähän ikuisuuskysymykseen. Tässä muutama keskustelun herättämä ajatuksen välähdys.

Pekka Himanen aloitti esityksen käymällä lävitse hänen rakentamansa elämänfilosofisen hahmotuksen keskeisiä teemoja ja käsitteitä. Rikastava vuorovaikutus, luova intohimo, arvonannon teema, munauksenestostrategioiden ylittäminen tulivat kaikki käsitellyiksi. Arvostan kyllä Himasen kehitelmiä. Harva suomalainen oppinut uskaltaa nostaa esiin tuollaisia teemoja ja julkisesti kehitellä niistä elämänfilosofista kokonaiskuviota. Elämänfilosofia on varsin halveksittu teema suomalaisissa filosofipiireissä ja pelkästään uskallus käsitellä sitä on hatunnostonarvoinen suoritus. En myöskään yhtään epäile, etteikö yhteiskuntamme ja lähiyhteisömme olisi parempia paikkoja, jos Himasen esiinnostamat termit olisivat osa arkikielenkäyttöä, osa jokapäiväistä tapaamme hahmottaa maailmaa.

Kaikesta tästä huolimatta Valon mukaantulo esityksen puolessavälissä jätti Himasen varjoonsa. Tässä oli mies, joka on myös elänyt sitä elämää, ei vain teoretisoinut elämästä. Valon elämänmakuiset kommentit ja rento yleisasenne elämän suuriin kysymyksiin pisti ajattelemaan, että tässä on mies, joka osaa elää. Samalla kyseenalaistui myös koko filosofian projekti, sikäli kuin se pyrkii vastaamaan elämänfilosofisiin kysymyksiin. Voiko kirjoja lukemalla ja teorioita rakentamalla muka ymmärtää elämästä yhtään enempää kuin kaljaa kittaamalla ja kitaraa rämpyttämällä? Vai onko asia pikemminkin päinvastoin, elämästä oppi vain elämällä ja kirjojen lukeminen vain etäännyttää varsinaisesta elämästä?

Ville Valo vaikutti älykkäältä kaverilta ja elämänfilosofisesti varsin hyvin paikkansa löytäneeltä. Hän tuntui kaverilta, joka on uskaltanut löytää intohimonsa ja elää elämänsä se johtotähtenään, paskat välittäen siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Villen mukaan elämää ei pidä liikaa kelata, vaan luottaa fiilikseen. ”Ainoa este on suomen laki, muuten intuition varassa voi tehdä mitä vaan”. Tuollainen rohkeus oman elämänpolun luomisessa on ihailtavaa. Fiiliksen seuraaminen ilman huolta huomisesta on hieno elämänasenne. Onko siis todettava, että kaikkien pitäisi elää niinkuin Ville?

Vastaus on valitettavasti ei. Ihmiset syntyvät tähän maailmaan erilaisina ja kasvavat erilaisissa konteksteissa. Nämä kaksi seikkaa määrittävät paljolti sen, mikä tietylle ihmiselle on mahdollista. Valtaosalla ihmisistä ei ole kykyä elää kuin Ville, eikä se siitä muutu, vaikka he kuinka yrittäisivät. Ihmiset, jotka esittävät rokkaria, vaikka eivät sitä ole, ovat paljon säälittävämpiä kuin avoimesti nörtit ihmiset. Ihminen pystyy tiettyyn pisteeseen asti vaikuttamaan siihen, minkälainen hän on luonteeltaan, mutta loputtoman kauas lähtöpisteestä ihmine ei veny. Niinpä voi todeta, että Ville on löytänyt oman elämäntapansa ja se hänelle suotakoon. Me muut joudumme etsimään elämäntavan, joka sopii niihin ominaisuuksiin ja siihen persoonaan, joka me olemme.

Mikä oli siis keskustelun elämänfilosofinen sanoma? Ehkä se, että jokaisen on löydettävä omaan persoonaansa ja elämäntilanteeseensa sopiva elämänfilosofia. Yhtä oikeata tapaa elää ei ole, vaan jokaisen on löydettävä itselleen paras tapa elää.

Tämä totuus on tietysti näin tiedollisella tasolla varsin triviaali. Joka toinen filosofian opiskelija tai harrastaja on jo innosta hyppien kertomassa, kuinka hänen suosikkifilosofinsa sanoi saman asian jo kaksisataa vuotta sitten. Olennaista ei kuitenkaan ole ymmärtää tätä asiaa tietoisella tasolla, vaan sisäistää se osaksi omaa sisäistä maailmankatsomusta, elää sen mukaisesti. Tässä totuuden sisäistämisen projektissa kahden hyvin erilaisen elämän valinneen ihmisen samanaikainen läsnäolo lavalla oli arvokkaampaa kuin mikään sanallisesti välittyvä sisältö. Tässä dialogissa olemusten välittämä totuus ylitti sanallisesti välitettävissä olevan totuuden.

Moraalifilosofin tehtävästä

Kokeilen uutta sisällöntuotantotapaa blogissani. Toisin sanoen kopioin tähän suoraan erään keskustelun, joka käytiin nimeltämainitsemattomassa sosiaalisessa internetpalvelussa. Kaikki lähti liikkeelle siitä, että ’Aarne’ (nimi muutettu) totesi olevansa sitä mieltä, ”että moraalifilosofin tehtävä ei ole puhua mukavista asioista”.

_



Frank

Mutta onko moraalifilosofin ensisijainen tehtävä a) puhua moraalista vai b) tehdä maailmasta moraalisempi paikka?




Aarne

Ei niinkään ”onko” vaan ”pitäisikö olla”. Mun mielestä pitäisi b), vaikka monien mielestä varmasti on a).




Prospektori
(nimi muutettu)

Voiko olla sellaista moraalifilosofia, joka ei puhu moraalista? Olisin valmis olettamaan, että moraalifilosofin välttämätön ehto on että se puhuu moraalista. Maailman tekeminen moraalisemmaksi paikaksi on ehkä suotavaa, mutta ei välttämätöntä. Pitäisi varmaan määritellä, puhutaanko moraalifilosofista nyt moraalifilosofina vai ihmisenä. Ja moraalihan ei ole mukava asia noin niinku ylöjäänsäkään, vaan ahdistava, rajoittava ja muutenkin vittumainen.




Frank

Voisiko loppujen lopuksi todeta, että moraalifilosofin tehtävä on tehdä maailmasta moraalisempi paikka ylläpitämällä reflektiivistä moraaliajattelua? Lopullinen päämäärä on siis moraalisempi maailma, mutta ensisijainen väline on reflektiivinen ja filosofisesti informoitu moraalikeskustelu, ei esimerkiksi pelkkä väärintekijöiden piekseminen.
Näin se erottuisi puhtaasta moraalinedistämisestä.




Prospektori

Voisin yhtyä ylläolevaan kirjoittajaan.

…Ja ehkä myös tekstin sisältöön.




Aarne

Joskushan toi reflektio ja moraalisuusvaatimus menee vähän niinku ristiin. Tai siis, jos mitään rajoitteita sille, mitä reflektion pitäs pitää sisällään ei aseteta. Olihan esim. Pekka-Eric varsin reflektiivinen kaveri, ainoo vaan et väärällä tavalla.




Frank

Jep. Näin ymmärrettynä moraalifilosofian keskeisin trade-off on varmaan, että koska olet reflektoinut tarpeeksi, jotta tiedät edistäväsi toimillasi oikeanlaista moraalia.
Jos vain reflektoit itseksesi koko elämäsi uskaltautumatta missään edistämään valitsemaasi moraalinäkemystä, niin maailma ei muutu.
Mutta jos suin päin kahdeksantoistavuotiaana ilmoitat tietäväsi moraalin ehdottomat vaatimukset niin on aika iso vaara, että olet hakoteillä, varsinkin jos moraalinäkemyksesi poikkeavat radikaalisti valtavirrasta.
Milloin moraalifilosofiasi on tarpeeksi ’valmis’, jotta uskallat alkaa sitä edistämään?




Aarne

Tismalleen, eli ei ehkä jyrkän absoluuttista, mutta jonkinlainen regulatiivinen periaate kuitenkin sille, että mikä on oikeaa reflektiota.

Suomen maahanmuuttopolitiikasta

Halusimmepa tai emme, kunnallisvaalien tulos kertoo siitä, että Suomen maahanmuuttopolitiikasta on keskusteltava. Tietty osa kansasta on sitä mieltä, että meillä on ongelmia maahanmuuttajien kanssa ja että vallankäyttäjät eivät halua puhua asiasta. Maahanmuuttajat esimerkiksi aiheuttavat suhteettoman suuren osan rikollisuudesta Suomessa, mutta valtaeliitti ei ole esittänyt, mitä se aikoo tälle asialle tehdä. Puhutaanpa siis aiheesta vähän.

Ihmisillä on paha tapa käsitellä kansanryhmiä hyvin yleistävien stereotypioiden kautta. Yksi tällainen stereotypia syntyy siitä, että ulkomaalaiset ovat rikollistilastoissa lukumääräänsä nähden yliedustettuina Suomessa. Keskimäärin he tekevät puolitoistakertaisesti rikoksia valtaväestöön nähden, mutta erityisesti raiskauksien ja ryöstöjen kohdalla heidän osuutensa on vielä suurempi. Tämän voi tarkistaa esimerkiksi
Oikeusministeriön sivuilta
. Toivottavasti tämän faktan esiintuominen ei leimaa suoraan ketään rasistiksi, koska lakaisemalla ongelma maton alle sille ei voida tehdä mitään.

Tämän tosiasian pohjalta syntyy eräiden ryhmien ylläpitämä stereotypia ulkomaalaisista työtä pakoilevina, sosiaalietuuksista nauttivina ja rikoksia tekevänä ongelmaryhmänä. Esitän kuitenkin vastakohtaisen stereotypian, jonka uskon olevan totuudenmukaisempi useamman maahanmuuttajan kohdalla. Väitän, että maahanmuuttajien enemmistö on rehellistä ja työtäpelkäämätöntä porukkaa. He eivät ole käyneet suomalaista pullamössöperuskoulua, vaan joutuneet tekemään työtä elämänsä eteen. Siksi heistä on kasvanut tunnollista ja ahkeraa kansaa. Vaikka suomalainen yhteiskunta ei usein tarjoa heille kuin ns. paskaduuneja, ovat he kiitollisia mahdollisuudestaan olla Suomessa ja haluavat kaikin keinoin kantaa kortensa kekoon maamme hyvinvoinnin eteen.

Kumpikin stereotypia on huomattavan yleistävä ja kadottaa sen tosiseikan, että maahanmuuttajien joukko on monenkirjava, koostuu useista kansallisuuksista, hyvin eri olosuhteista tulleista ja hyvin eri syistä Suomeen saapuneista henkilöistä. On nuorta ja vanhaa, korkeasti koulutettua ja kouluttamatonta. Jos mietimme rikollisuutta ja muuta ongelmakäyttäytymistä, niin on muistettava, että sekä supisuomalaisten, että maahanmuuttajien joukossa hyvin pieni osa ryhmästä vastaa valtaosasta häiriökäyttäytymisestä.

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä, jotta harvempi maahanmuuttaja olisi syrjäytynyt tai oireilisi ongelmiaan ulospäin? Syy ongelmakäyttäytymiseen ei ole ihonvärissä tai geeneissä, eikä useimmiten myöskään kulttuurisissa piirteissä itsessään. Enemmänkin ongelmana on kahden erilaisen kulttuurin kohtaaminen ja niiden integraation epäonnistuminen. Ihminen, joka kokee olevansa tietyn yhteiskunnan jäsen, on valmis puolustamaan sen arvoja. Jos jäät ulkopuoliseksi tai sinut torjutaan, et myöskään niin helposti omaksu ympäröivän yhteisön arvoja.

Suomen maahanmuuttopolitiikan ongelma ei ole maahanotettujen määrä. Lukumääräisesti Suomi ottaa pakolaisia vastaan alle kymmenesosan siitä, mitä Ruotsi. Esimerkiksi vuonna 2007 Ruotsiin päätyi noin 7000 Irakilaista, kun Suomeen pääsi 113. Ongelma on siinä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun maahanmuuttaja on päässyt Suomeen. Hän on kielitaidottomana kulttuurissa, jota hän ei tunne. Hän ei tiedä, mitkä ovat suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä arvoja, mitä asioita täällä arvostetaan. Suomalainen yhteiskunta ei yksinkertaisesti avaudu hänelle. Useimmiten hän joutuu myös kokemaan enemmän tai vähemmän syrjintää valtaväestön taholta.

Tässä vaiheessa maahanmuuttaja tarvitsee paljon omaa tahtoa päästäkseen osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Useimmiten tätä myös aluksi löytyy. Valitettavasti haasteet ovat niin suuria ja apua niin vähän, että tämä ei aina riitä. Ilman opastavaa karttaa, joka kertoisi miten luovia vieraassa yhteismaailmassa – mitä haasteita ylittää, mihin suuntaan pyrkiä ja mihin asioihin panostaa – ei helposti löydä perille. Ilman avoimia ovia ja tietoa tarjolla olevista mahdollisuuksista voi hakata päätään seinään loputtomiin.

Tarvitaan huomattavasti enemmän panostusta maahanmuuttajien suomalaiseen yhteiskuntaan integroimiseen. Tarvitaan pätevää kieliopetusta, kulttuurikasvatusta, mahdollisuuksia ja foorumeita kohdata valtaväestöä, oppia ymmärtämään heitä. Tarvitaan mahdollisuuksia kouluttaa itseään, mahdollisuuksia löytää oma kutsumuksensa ja uskoa siihen, että mahdollisuudet ovat Suomessa avoimia tämän kutsumuksen toteuttamiseksi. Ehkä myös jonkinlaisia yhteiskunnan järjestämiä työpaikkoja, joissa saadun työkokemuksen kautta ponnistus vapaiden markkinoiden työpaikkoihin johtaa parempiin tuloksiin. Yleisesti ottaen tarvitaan sellainen ilmapiiri, jossa Suomeen saapuva maahanmuuttaja kokee olevansa inhimillisesti arvokas ja näkee, että häntä varten on luotu mahdollisuuksia, joiden kautta toteuttaa itseään ja antaa panoksensa yhteiskunnalle.

Maahanmuuttajien integroimiseen panostaminen on inhimillisesti äärettömän arvokasta ja rikastaa suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Sillä vältetään myös monia surkeita ihmiskohtaloita ja tragedioita. Panostaminen on myös pitkällä tähtäimellä taloudellisesti hyödyllistä, kun maahanmuuttajista suurempi osa pääsee sellaiseen palkalliseen työhön, jossa he pystyvät käyttämään parasta osaamistaan. Tiivistäen: Maahanmuuttopolitiikka ei lopu vakituisen oleskeluluvan myöntämiseen, se vasta alkaa siitä.

Valtio vastuullisena omistajana

Kahden viime viikon ylityöllistymiseni on jättänyt blogin päivittämisen varjoonsa, vaikka maailma on tarjonnut paljon kiehtovaa kommentoitavaa. Ennen kuin kerron aatoksiani kunnallis- ja presidentinvaaleista, on aika palata valtion ja VR:n operatiivisen johdon köydenvetoon yrityksen perimmäisistä päämääristä. Ovatko valtioyhtiöt voittonsa maksimoivia pörssiyhtiöitä vai isänmaallista tehtävää suorittavia politiikan jatkeita?

Ensinnäkin on todettava, että VR:n pääjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan eroaminen on täysin ymmärrettävää. Heidät on palkattu johtamaan VR:ää kuin pörssiyritystä, he ovat pyrkineet hoitamaan tehtäväänsä mahdollisimman hyvin ja ilmeisesti siinä onnistuneetkin. Kun tämän jälkeen valtio aluepoliittisista syistä marssii heidän ylitseen, on selvä, että motivaatio jatkaa ei ole kova.

Ongelman ydin ei ole kuitenkaan valtion väärässä puuttumisessa yhtiön toimintaan, vaan valtion jakomielisessä suhtautumisessa valtioyhtiöihin. Valtiolla on vastuu siitä, että infrastruktuuri on kunnossa, että suomalaiset kykenevät liikkuman. Valtion omistamalla VR:llä on puolestaan monopoli Suomen raideliikenteessä, se siis
vastaa
yksin siitä, miten hyvin raideliikenne Suomessa sujuu. Tällöin pitäisi olla selvää, että VR:llä on myös
vastuu
suomalaisen raideliikenteen sujuvuudesta. Se ei koskaan tule olemaan puhdas pörssiyhtiö, joka voisi lopettaa koko Suomen raideliikenteen kannattamattomana hakien samaan aikaan kasvua Venäjän kehittyviltä markkinoilta. Sen olemassaolo on palvellut ja tulee aina palvelemaan kansallisia intressejä.

Miksi valtio tällöin haluaa väittää, että VR toimii kuin mikä tahansa pörssiyhtiö? Mitä tarkoitusta ajaa se, että valtio luo illuusion normaalista pörssiyhtiöstä ja viekottelee vielä VR:n operatiivisen johdon uskomaan tätä illuusiota? Muuta vastausta en näe, kuin jonkinlaisen ideologisen motiivin. Tämänhetkisen länsimaisen valtioideologian mukaista on pyrkiä yksityistämään, ulkoistamaan ja johtamaan valtion yrityksiä ja laitoksia kuin pörssiyhtiöitä. Tämä ideologia on ohjannut oikeistolaisen valtiojohdon päättämään, että VR toimii kuin normaali pörssiyhtiö.

Tosipaikan tullen ideologia kuitenkin törmäsi karuihin realiteetteihin. Tässä tapauksessa haluaisin uskoa, että ideologia olisi törmännyt valtionjohdon sosiaaliseen omatuntoon, joka pyrki löytämään keinoja Otanmäkeä ja Oulua uhkaavan inhimillisen hädän torjumiseen. Valitettavasti pelkään, että enemmänkin ideologia törmäsi Keskustan äänestäjien vieraantumiseen johtajistaan, jotka näyttävät unohtaneen kannattajakuntansa (tästä vaalitulos kertoi karua kieltään). Joka tapauksessa olemme tilanteessa, jossa valtio puhuu yhtä:
”VR on normaali pörssiyhtiö”
ja toimii toisin:
”VR toimii kansakunnan etuja ajavana yrityksenä”
.

En ymmärrä miten voi olla niin vaikeata yhdistää liiketoiminta ja vastuu? Jos valtio omistajana määrittäisi, että VR on valtionyhtiö, jonka tehtävänä on palvella kansakuntaa (1) tarjoamalla raiteellinen liikkumismuoto kansalaisille ja yrityksille (2) tuottamalla kohtuullista voittoa (3) mahdollisuuksien puitteissa huomioimalla myös muita kansallisia ja sosiaalisia näkökohtia, niin mikä tässä yhtälössä on niin vaikeata. Sellaisia valtioyhtiöt
de facto
ovat olleet koko itsenäisen kansakunnan aikakauden viime vuosikymmeniä lukuunottamatta.

Kun valtion puhe ja toiminta ovat linjassa, olisi valtioyhtiöiden johtaminenkin mielekästä. Suomesta löytyy varmasti päteviä yritysjohtajia, jotka ovat valmiita ottamaan tällaisen useamman päämäärän palvelemisen tarjoaman haasteen vastaan, kunhan tietävät palvelevansa Suomen kansaa, eivätkä joitakin kasvottomia sijoittajia. Rehellisyyttä ja vastuuta kiitos, ei ideologiaa!

EU tarvitsee osallistavan ja kansalaisia voimauttavan perustuslain

Usein kuulee poliittisten päättäjien ihmettelevän miksi EU-kansalaiset pitävät unionia niin laajalti etäisenä eliittihankkeena. Perustavin vastaus asiaan on tietysti, että Euroopan unioni hyvin laajalti on etäinen eliittihanke. Erityisesti tämä tulee esiin EU:n uudistussopimuksessa, jota on myös perustuslakina meille tarjottu. Tätä pienen ryhmän valmistelemaa noin 260-sivuista paperipumaskaa, joka tuotiin julkisuuteen valmiina pakettina ilman, että kansalaiset, kansalaisjärjestöt tai edes monet politiikot pääsivät osallistumaan sen valmisteluun, ei voi parhaalla tahdollakaan kuvata miksikään muuksi kuin eliittihankkeeksi.

Samaan aikaan on selvää, että tarve EU:n perustuslaille on huutava. Nykyinen järjestelmä on sekava ja haittaa vakavasti unionin päätöksenteko- ja toimintakykyä. Kansalaiset taasen ovat vieraantuneet EU:sta, joka useille näyttäytyy talouteen keskittyvänä ylibyrokraattisena mastodonttina. Perustuslaki siis tarvitaan, mutta menetelmä sen rakentamiselle on toistaiseksi ollut kansanvallan vastainen. Nykyisessä mallissa pieni eliitti rakentaa monimutkaisen keskinäisiä etuja valvovan ristikudoksen. Tämän jälkeen pyritään ylhäältä tulevan valistuskampanjan avulla myymään tämä paketti kansalaisille perustuslakina. Ei liene ihme, että monista hyvistä piirteistään huolimatta kansalaiset eivät ole kokeneet perustuslakia omakseen, vaan se on herättänyt kiivasta vastustusta useassa maassa. Jotta perustuslailla olisi kansalaisia puhutteleva funktio

Kriittisyydestä ja kyvystä innostua elämänhallinnan strategioina

Voi suomalaista älymystöä, voi kriittisyyden epäjumalan palvontaa! Suomessa älykön kannukset omana aikana hankitaan enimmäkseen kritisoimalla kaikkea mikä liikkuu. Kuitenkin, kuten Sibeliuksen tiedetään todenneen ”Historiassa ei ole koskaan pystytetty yhtään patsasta kriitikolle.” Miten suhtautuvat toisiinsa kriittisyys ja innostuneisuus elämänhallinnan strategioina?

Jos vertaa suomalaista ja jenkkiläistä kulttuuria, niin yksi keskeinen ero on suhtautuminen toisten ideoihin ja visioihin. Suomessa ensisijainen reaktio kaikkeen konsensuksesta poikkeavaan visiointiin on etsiä virheet ja esteet, joiden vuoksi idea ei voi koskaan toteutua. On tärkeätä lannistaa ihmiset, etteivät nämä vain luule liikoja itsestään. Kriittinen ja epäluuloinen ’ei tule onnistumaan’ -asenne on suomalaisen primitiivireaktio, kun hän tapaa innostusta puhkuvan henkilön. Jenkkejä taasen leimaa jopa ylitsevuotava innostus ja kannustus kenen tahansa ideoita kohtaan. Henkilö, jolla on visio johon hän uskoo, voi olla varma siitä, että saa henkistä kannustusta ympäröivältä yhteisöltä. Amerikkalainen unelma pohjautuu uskoon siitä, että kuka tahansa pystyy suuriin suorituksiin, kunhan vain uskoo ideaansa ja on valmis tekemään töitä sen eteen.

Tämän kulttuurien yhteentörmäyksen koki esimerkiksi eräs ystäväni, joka lukion vaihto-opiskelijavuotenaan erehtyi nauramaan, kun eräs matematiikassa keskinkertainen luokkatoveri ilmoitti ryhtyvänsä isona ydinfyysikoksi. Koko muun luokan kannustaessa ja innostuessa ideasta hän joutui luokan paheksunnan kohteeksi ilmoitettuaan, että eihän susta sellaiseksi ole kun et matematiikkaakaan hallitse.

Tätä kritiikin kulttuuria ruokkii tehokkaasti suomalainen koululaitos. Peruskoulun kieltenopetuksen paradigma on vahvasti virheiden välttämisessä. Suomalaiset opetetaan siihen, että jos et osaa sanoa sitä ilman yhtä ainoata kielioppi- tai ääntämisvirhettä, pidä turpasi tukossa. Kun sitten työ tai vapaa-aika vaatii englannin osaamista, joutuu keskimääräinen suomalainen (allekirjoittanut mukaanlukien) käyttämään vuosikausia tästä traumasta ylitsepääsemiseen, jotta uskaltaisi puhua edes puolet siitä mitä kieliopinnoissa reputtanut kahdensadan sanan sanavarastoa kannatteleva italialainen (riemastuttava esimerkki tästä italialaisesta on tietysti
Roberto Benigni
)

Kritiikin kulttuurin yliedustuksella suomalaisessa ajatusmaailmassa voi nähdä myös kulttuurievolutiivisia taustoja. Synkeässä pohjolassa eivät iloiset heinäsirkat ole pärjänneet, vaan synkästä talvesta ovat selvinneet vain ne muurahaiset, jotka jatkuvasti ovat keränneet ja ahertaneet ’pahan päivän varalle’. Katovuosina karut luonnonolosuhteet ovat kitkeneet nälkäkuoleman kautta liiat uuden intoilijat.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Suomessakin selviää hengissä talven ylitse, vaikka olisi runoilija, innostuskonsultti, apurahatutkija tai visionääri. En nyt laita lusikkaani innostuksen kansantaloudellista merkitystä pohtivaan innovaatiotalous-soppaan. Sen sijaan väitän, että innostuksen kulttuuri on askel parempaan elämään yksilöiden oman elämän ja heidän lähiyhteisöjensä kannalta. Saamme maailmasta paljon enemmän irti, kun suhtaudumme toisten ihmisten ajatuksiin, kirjoituksiin, elokuviin, teatteriesityksiin tai runoihin ensisijaisemmin innostuksen perspektiivistä. Katsomalla mikä niissä on hyvää, ajatuksia herättävää tai omasta näkökannastamme poikkeavaa pystymme oppimaan niistä. Vaikka ne sisältäisivät virheitä ja itsellemme vastakkaisia mielipiteitä pystymme innostuksen perspektiivin kautta ottamaan niistä irti sen, mikä omalta kannaltamme on toimivaa ja kasvattavaa. Keskittymällä vain siihen mikä niissä on pielessä omasta näkökulmastamme käsin emme laajenna näkemystämme, vaan vahvistamme vain omaa nykyistä näkökulmaamme. Kritiikin kautta kulkeva henkisen kasvun tie on lyhyt ja synkkä.

Tämän lisäksi innostuneella asenteella parannamme myös lähipiirimme elämää. Paljon hyvää ja kaunista sekä mikro- että makrotasolla jää Suomessa toteututumatta sen takia, että innostuksen kipinän saanut henkilö jää yksin lannistavan yhteisön keskelle.

Kriittisyyttä ei pidä tietenkään unohtaa kaikenkattavassa innostushuumassa.
Peter Elbow
erottaa kaksi tapaa suhtautua toisen tekstiin tai ajatuksiin. Uskomispelissä pyrit tietoisesti uskomaan kaiken mitä toinen sanoo. Pyrit pääsemään sisään siihen, miten hän lähestyy kyseistä ongelmaa ja katsot maailmaa ikäänkuin hänen positionsa sisältä käsin. Toisen mielipiteet eivät näyttäydy vain tosina tai epätosina, vaan työkaluina, joista poimimme ne, jotka avustavat omaa ymmärryksen ja elämänhallinnan projektiamme. Toinen suhtautumistapa on sitten perinteisempi epäilyspeli, jossa kyseenalaistat ja etsit virheitä toisen positiosta.

Suomalaiset yleensä ja akatemian koulimat suomalaiset erityisesti ovat mestareita epäilys- eli kriittisyyspelissä. Sen sijaan meillä on paljon vähemmän innostuksen ja uskomispelin taitajia. Hyvän elämän – sanan moraalisissa, eettisissä ja onnellisuuteen viittaavissa ulottuuvuuksissa – elämiseen vaaditaan oman näkökannan jatkuvaa laajentamista ja halua omaksua uusia ajatuksia. Kun siis kohtaamme uuden ihmisen, idean tai ajatuksen, tanssikaamme sen kanssa ensi innostustanssi. Vasta tämän jälkeen on aika asettaa se kriittisyyden tuomioistuimen valokeilan alle.

Ekokuluttamisesta

Puhun lyhyesti ekokuluttamisesta TV2:n ajankohtaisohjelmassa Hullu Juttu. Ohjelma on katsottavissa Yle Areenassa maanantaihin 13.10 klo 21.00 asti, joten jos teema kiinnostaa niin hippulat vinkuen
ihmettelemään
.

Kommenttini ohjelmassa perustuvat pitkälti vuoden takaiseen Hesarin mielipidekirjoitukseeni, josta julkaisin version myös täällä
blogissani
.

Minulla on liuta teemoja, joita voisin asian ympäriltä nyt käsitellä, mutta viime viikkoina realisoituneet erilaiset pyrkimykset ovat pitäneet itseni niin kiireisenä, että blogiointi on tehokkaasti estynyt. Kasvatan teemoja toivon mukaan lähitulevaisuudessa.

Pari vaihtoehtoista linkkiä ohjelmaan:
http://ohjelmat.yle.fi/hullu_juttu/etusivu

http://areena.yle.fi/hae?cid=164620&pid=813309

http://areena.yle.fi/toista?id=1563991

Teesejä nuorten laajennettujen itsemurhien estämiseksi

Viime yönä kalmanvärinen tunne tuli uniin. Jonkinlaisessa puoliunessa makasin sängyssä odottamassa, koska ikkunaan ilmestyvät valonsäteet työntäisivät yön tumman todellisuuden pois. Uskon, että en ole ainoa, jonka perusturvallisuuteen tällaiset tapahtumat tekevät hetkittäisiä lovia. Viime kerran jälkeen mieltäni poltti halu ymmärtää
miten tällaista voi tapahtua.
Tämänkertaisen tapauksen synnyttämä mielenliikutus on kanavoitunut kysymykseen siitä, miten tällaisia tapauksia voisi tulevaisuudessa estää. Seuraavassa kolme oireeseen ja neljä syyhyn pureutuvaa keinoa:

Nuorten laaja pahoinvointi on tällaisten tekojen takana. Veikkaisin, että nuorten pahoinvoinnissa Suomi on yksi maailman kärkimaita. Tätä pahoinvointia nuoret sitten oireilevat eri tavoin, joista traagisin on tämä huomiohakuinen laajennettu itsemurha. Tässä kolme keskeistä keinoa tämänlaisen oireilun estämiseksi:

  • 1. Aselakien huomattava kiristys

Tilastojen valossa maailman maista Suomessa on Yhdysvaltojen ja Jemenin jälkeen kolmanneksi eniten aseita asukasta kohti. Sataa asukasta kohti aseita on 56. USA:ssa tehdyissä tutkimuksissa on löydettävissä selvä korrelaatio osavaltion aselakien ja aseellisten murhien välillä. Yhteisön etu ajaa tässä kohdin ampumaharrastajien ja metsästäjien oikeuksien edelle. Aseita ei pidä kokonaan kieltää, mutta luvansaamisen ehtoja pitää huomattavasti kiristää. Jonkinlainen ammattilaisen tekemä psykologinen arvio olisi vähintään paikallaan. Poliiseilla ei yksinkertaisesti ole mitään koulutusta tai pätevyyttä arvioida yksittäisten henkilöiden mielentilaa. Tästä koituvat kustannukset voisi kattaa ampumalupien hinnan nostamisella.

Toiseksi mitään syytä sille, miksi ihmiset saisivat säilyttää käsiaseita kotonaan ei ole. Ne tulisi säilyttää ampumaseurojen kaapeissa huolimatta siitä, että asian vaatimat turvallisuusjärjestelyt nostavat ampumaseurojen kustannuksia huomattavasti. Tämä on se hinta, joka on maksettava, jotta tällaista harrastusta voi jatkaa.

Kolmanneksi aseen hankkimisessa pitää olla pidempi karenssiaika. Pitäisi esimerkiksi vaatia johonkin rekisteröityyn ampumaseuraan kuulumista ja aktiivista ampumaharrastusta vähintään vuoden verran, ennen kuin olisi mitään oikeutta ostaa itselleen asetta. Vuoden aikana moni ampumafantasioita elättelevä nuori ehtisi todennäköisesti kypsyä sen verran, että elämään löytyisi muutakin sisältöä ja lapselliset yli-ihmiskuvitelmat haalistuisivat.

  • 2. Terroriyhteisöjen kriminalisointi

Merkittävä tekijä näissä tapauksissa on internetistä löytyvä vertaistuki ja kunnioitus, jota sairaat koulusurmia ihannoivat yhteisöt tarjoavat. On yleistä, että koulukiusatuilla ja vastaavilla on kostofantasioita, joissa he pistävät turpaan kiusaajilleen ja saavat vihdoin kunnioitusta. Lähes aina ne jäävät fantasioiksi, mutta kun tällaiset syrjäytyneet ihmispolot löytävät toisensa, asioita toteuttaneita esikuvia ja vertaistukea, on askel kohti fantasian toteuttamista otettu.

Valaisevassa kirjoituksessaan (HS 25.9) akatemiatutkija Mika Aaltola toteaa, että tämänkaltaisiin tekoihin tulee suhtautua terroritekoina, vaikka tekijöiden motiivit ja yhteisö on postmodernissa hengessä sirpaleisempi ja epäyhtenäisempi kuin perinteisellä poliittisella terrorilla. Teot on suunniteltu kopioitavaksi ja levitettäväksi, niiden taustalla on samanhenkisten yhteisö ja ne on suunnattu yhteiskunnan terrorisoimiseksi. ”Tekoihin voisi puuttua käsittelemällä niitä terrori- ja rikollisjärjestöjen toimintana. Tällöin tekojen avustaminen ja tiivis yhteys ’taustajärjestöön’ voitaisiin kriminalisoida.” Kävin katsomassa muutaman potentiaalisen seuraavan tekijän youtube-profiileja sekä kotisivuja ja en näe mitään syytä, miksi sananvapauden pitäisi ulottua heihin. Kun kiihottaminen tiettyä kansanryhmää vastaan on kriminalisoitu, olisi aika olennaista, että kiihottaminen ihmiskuntaa vastaan on myös kriminalisoitua.

  • 3. Tekijän saattaminen naurunalaiseksi

Laajennettua itsemurhaa harkitsevia inspiroi selkeästi tekijöiden saama mediahuomio. Aikana, jolloin nuoret ihannoivat julkisuutta, eikä omaa mitättömyyttä kyetä sietämään, kuolemanjälkeinenkin globaali mediahuomio tuntuu tavoittelemisen arvoiselta. Tällaisen tapauksen yhteydessä julkisuutta itseään ei voi välttää, ihmisten uutisnälkä on liian suuri, mutta julkisuuden sävyn olisi muututtava. Nyt tekijöihin suhtaudutaan erittäin kunniottavasti; heidän mielipiteitään kuullaan, heidän manifestejaan luetaan, heistä ollaan kiinnostuneita ihmisinä. Media välttää tekijän syyllistämistä, häntä kohdellaan enemmän uhrina. Tämä on hyvin humaania ja ymmärrettävää. Tietyssä mielessä on totta, että tekijä on olosuhteiden uhri. Samaan aikaan on kuitenkin muistettava, että hän teki vapaan valinnan hyökätä yhteisöä vastaan. Lisäksi tämänkaltainen ymmärtävä, suorastaan kunnioittava, suhtautuminen tekijään houkuttaa varmasti suuresti niitä väärinymmärrettyjä yli-ihmisfantasioissa piehtaroivia nuoria, jotka tällaista tekoa mielessään hautovat. Mahdollisuus saada edes postuumisti se kunniottavan valokeila, joka heille omasta mielestä kuuluu, on varmaan yksi merkittävimmistä tekijöistä matkalla fantasiasta teoksi.

Tämän vuoksi tekijän naurunalaiseksi tekeminen olisi luultavasti kaikkein tehokkain keino tulevien laajennettujen itsemurhien estämisessä. Jos kunnioituksen sijasta suuri yleisö nauraisi ja ilkkuisi tekijää, katoaisi tekijältä se sädekehä, jota potentiaaliset seuraajat ihailevat. Eri kysymys on sitten, miten tämä saavutettaisiin. Nykyaikaiseen lainsäädäntöön eivät postuumit häpeärangaistukset oikein istu. Ehkäpä jokin viriili mainostoimisto voisi epävirallisesti tehdä jonkinlaisen tekijän omaa mediapakettia ilkkuvan mediapaketin, jonka he vuodattaisivat tietoverkkoihin. Näin tekijää vastaan hyökättäisiin hänen omalla maaperällään ja yhtäkkiä hänen yhteisötoverinsa kokisivat olevansa yleisen naurun kohteina ja joutuisivat etsimään uusia toimintamuotoja, joissa purkaa pahaa oloaan.

  • Syihin pureutuminen

Nuorten pahoinvointiin johtavien syiden erittely ja hoitaminen on sitten paljon monimutkaisempi asia kuin itse teon eliminoiminen. Tämä vaatisi paljon laajemman analyysin kuin tässä on mahdollista, mutta nostan kuitenkin esiin muutama keskeisen teeman, jotka ainakin omassa päässäni ovat pyörineet:

  • 1. Mielenterveyspalvelut

Suomalaisen mielenterveystyöntekijän rooli ei ole kadehdittava, se on suorastaan kauhea. He näkevät aivan liikaa ongelmallisia tapauksia, joista vain pieneen osaan on mahdollisuuksia puuttua resurssien puutteen vuoksi. Ammattiinsa kutsumuksella suhtautuvan avuttomuuden tunne on varmasti valtava. Pahoinvoivalle nuorisomme osalle (joka on aika valtava joukko) on yksinkertaisesti tarjottava enemmän mahdollisuuksia tulla kuulluksi ja hoidetuksi. Puhtaan terapeuttisen työn lisäksi tilausta olisi myös erilaisille vertaistukiverkostoille ja vapaaehtoistoiminnalle. Monilla nuorilla yksinkertaisesti ei ole ketään, jolle uskoutua tai joka lohduttaisi kun on paha olla.

  • 2. Väkivaltaviihde

Olen aiemmin suhtautunut melko vapaamielisesti väkivaltaviihteeseen, mutta viime aikoina olen miettinyt tarvitseeko ihmiskunta sitä todella. ’Vapaa’ media tarkoittaa oikeasti sitä, että rahalla on kaikki valta mediasisällöistä päätettäessä. Valitettavasti ihmisten primitiivisiin puoliin vetoaminen tuottaa tehokkaimmin kassavirtaa ja niinpä media raaistuu ja pornoistuu sekä elokuva- lehdistö- että tietokonepelirintamalla. Miksi meidän on suostuttava tähän ’vapauden’ nimissä? Kenen perustavia oikeuksia loukkaisi, jos ihmisten turvallisuudentunnetta lisättäisiin rajoittamalla väkivaltaviihteen tarjontaa? Perusturvallisuuden kokemus on kuitenkin ihmisten primitiivisten perustarpeiden joukossa, kun taas väkivaltaviihteen tuottamat kiksit eivät tietääkseni sitä ole.

  • 3. Peruskouluviihtyvyys

Suomessa ollaan ylpeitä peruskoulujärjestelmästämme, kun se tuottaa maailman parhaita PISA-tuloksia. Sama järjestelmä tuottaa kuitenkin kansainvälisissä vertailuissa eräitä huonoiten koulussa viihtyviä nuoria. Kiusaaminen on vieläkin aivan liian yleistä ja anekdootteja opettajista, jotka kiusaamisen ehkäisemisen sijasta ovat jopa pahentaneet tilannetta kuulee jatkuvasti. Koulun merkitys korostuu syrjäytyneillä nuorilla, joilla se usein saattaa internetin lisäksi olla ainoa todellinen yhteisö, jonka osa he ovat.

  • 4. Suomalaisten perheiden alennustila

Kuuntelin eilen kun ammattinsa kautta asioista paljon tietävät keskustelivat suomalaisen perheen alennustilasta. Kun Italiassa kolmekymmenvuotiaskin mies on päivittäin yhteydessä äitinsä kanssa, on monen suomalaisnuoren itsenäistyttävä jo kaksitoistavuotiaana. Vanhemmat tarvitsevat ’omaa aikaa’ ja keskittyvät uraansa ja omaan elämäänsä. Lapsi jätetään aikuistumaan yksin, kun perhe typistyy pelkäksi talousyksiköksi. Tämä ei ole mikään alkoholistiperheiden ongelma, vaan koskee laajasti suomalaista keskiluokkaa, täysin tavallisia perheitä. Suomalaisperheen lasten varhainen itsenäisyys ja yksinolo koettaisiin melkein missä muussa maassa tahansa lasten laiminlyöntinä, mutta Suomessa se on niin yleistä, että se näyttäytyy suorastaan normaalina. Lapsi tarvitsee hoivaa ja tukea ainakin parikymppiseksi asti, vaikka ei kykenisi itse sitä ilmaisemaan. Seuraava sitaatti
Mukava
projektin
sivulta
kuvaa perheen ja muiden läheisten aikuissuhteiden tärkeyttä: ”Kansainvälisten tutkimusten mukaan vielä 14-vuotiaat tarvitsevat aikuisten läsnäoloa. On todettu (esim. Richardson ym., 1993), että jos 14-vuotias koululainen on koulun jälkeen yli 4 tuntia viikossa ilman aikuisen valvontaa, päihteiden käytön riski lisääntyy. Riski kaksinkertaistuu, jos valvomaton aika on yli 10 tuntia viikossa. Päihteiden käytön ohella lisääntyy lapsen depressiivisyys ja koulumenestys heikkenee. Suomessa 1-6. luokan oppilaalle kertyy jo päivässä helposti 4 tuntia yksinoloa, mikä tekee viikossa 20 tuntia.”

On murrettava se liberaali tasa-arvomyytti, jonka mukaan kaikki perheet ovat samanarvoisia ja kenenkään ei pidä kritisoida toisen perheen sisäisiä asioita. Jotkut äidit ovat yksinkertaisesti huonompia kuin toiset äidit. Yhteisön pitää avoimesti tuomita heidän tekojaan. Paheksuva selän takana jupiseminen ei valitettavasti auta lapsia, jotka tällaisesa perheessä joutuvat kasvamaan. Aiemmin yhteisö on kasvattanut lapsen, kun äidillä ja isällä ei ole ollut siihen kykyä tai halua. Nykyään tämänkaltaisten yhteisöjen menetettyä merkitystä lapsen hyvinvointi on yhä enemmän perheestä itsestään kiinni. Yhteisöllisyyden vähentymisen lisäksi perhettä mitätöivä suomalainen nykykulttuuri on varmaankin keskeisimpiä tekijöitä nuorten pahoinvoinnissa.

  • Jälkikommentti

Jälkikommenttina todettakoon, että tällaiset tapaukset saavat näköjään minusta suorastaan pelottavan jyrkän ja yksioikoisen yhteisö ennen yksilöä -ajattelijan esiin.