Ihmisen kehollisuudesta

Edellisen kerran koin kehollisuuteni voimakkaasti muutama viikko takaperin, kun saunoin parin kaverin kanssa. Ei puhuttu paljoa, jäi aikaa tunnustella omaa oloa. Löylyissä löysin kehollisuuteni, saunassaolon tuntu oli vahva. Tunne jatkui myös suihkussa, tunsin jotenkin todella elävästi suihkun vaikutuksen ihollani. Olin harvinaisen läsnä kehossani. Tunsin mitä siellä tapahtuu.

Muistan myös kuinka päivänä muutamana ostin kaupasta luomumaitoa, luomuviiliä, angostuuratonnikalaa (ei-uhanalaista ja vesistöä vahingoittamatta kalastettua) ja muutenkin ns. eettisiä ruokia. Maksoivat vähän enemmän, mutta kaupasta ulos kävellessä oli jotenkin keveä olo. Kyse ei ollut vain metaforasta, vaan tämä tunne oli vahvasti fyysinen. Raajani ja koko kehoni yksinkertaisesti tuntuivat kepeämmiltä, olin kuin tanssija.

Elämäni vahvimpia kehollisuuden tuntuja koin vuorostani aikanaan japanilaisessa onsenissa, kuumassa kylvyssä. Vietin muutaman tunnin kuumassa luonnonlähteessä välillä meren aalloissa vilvoitellen. Tunnelma oli seesteinen, aika oli pysähtynyt ja peruskallio, jonka kolossa lähde sijaitsi, oli vankka. Valtamerten maininkien tasainen vöyry rantakallioita vasten soi taustalla. Vedessä maatessa tunsin kuinka kehoni oli läsnä viimeistä solua myöten. Olin yksin ja kokonaisuudessaan kokemus oli yksi hengellisimmistä elämyksistä, joita olen tuntenut.

Arjessa usein unohdamme tämän ihmisyydessä läsnäolevan kehollisuuden. Olemme yhteydessä ja koemme maailman kehomme kautta. Ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan kehollisena olentona olemista. Minuutemme ja kokemusmaailmamme on kietoutunut kehomme ympärille, siitä nousten. Abstraktitkin ajatuksemme rakentuvat lopulta kehollisten kokemustemme päälle ja kehomme on niissä usein enemmän läsnä kuin ymmärrämmekään.*

Ihmiset kuitenkin näkevät minuutensa liikaa pelkkänä mielenä. He samaistavat itsensä tavoitteisiinsa ja projekteihinsa. Tällöin kehosta tulee pelkkä instrumentti. Se on irrallinen väline mielemme muodostamien tavoitteiden saavuttamisessa. Tiettyjen tavoitteiden saavutuksessa se voi olla etu, toisten tavoittelussa haitta, mutta joka tapauksessa se on jotakin ulkoista todelliseen itseyteemme nähden.

Kun vieraannumme näin omasta kehostamme kadotamme myös luontevan suhteemme siihen. Siitä tulee yksi osa kulutushysteriaa, haluamme aina vain parempaa ja parempaa. Samoin kuin himoitsemme uutta autoa, farkkuja, surffilautaa tai asuntoa, samoin himoitsemme hienompaa kehoa itsellemme. Valitettavasti kehoa ei pysty yhtä helposti rahalla ostamaan kuin itsestämme irrallisempia tuotteita. Yritystä kyllä riittää meikkivoiteista plastiikkakirurgiaan. Tätä mahdotonta juoksukilpailua kohti ihanteellista kehoa mainosmiehet sitten surutta käyttävät hyväkseen ja myyvät ihmisten kodit täyteen erilaista kosmetiikkaa, ihmevoiteita sun muita, kaikki vain jotta saisimme täydellisemmän kehon.

Mainosten, naistenlehtien, musiikkivideoiden ja amerikkalaisten tv-sarjojen yhteisellä aivopesulla luodaan normi virheettömästä kehosta ja tähän malliin kehostaan vieraantuneiden yksilöiden olisi mahduttava. Kun tämä osoittautuu mahdottomaksi, seuraa valtavat määrät ahdistusta, masennusta ja pahaa oloa.

Yksi tie ulos noidankehästä olisi omaan kehollisuuteen sukeltaminen. Sen huomaaminen, että keho ei ole vain minua ympäröivä vääränlainen lihakimpale, vaan osa sitä, mitä minä olen. Harva haaveilee täydellisestä mielestä, mutta moni haaveilee täydellisestä kropasta*. Miksi? Osittain siksi, että virheineenkin mielemme on se, mitä me olemme. Se on se minä, johon samaistumme.

Palatkaamme siis takaisin kehoihimme. Tunnustelkaamme niitä, olkaamme yhtä niiden kanssa. Kuunnelkaamme niitä, olkaamme hereillä omaan kehomme tuntoon. Olivat ne minkälaisia tahansa, ne ovat olemisemme ydintä. Niistä olemassaolomme ja tuntomme kumpuavat, niistä nousee se elävä ja tunteva minä, jota olemme. Pyrkimyksenä olkoon läsnäoleva kehosuhde!

Hyperironia aikamme älymystön sairaskertomuksena

Välähdyksenomainen ymmärrys aikamme intelligentsian tilasta hypähti silmilleni teoksesta ’The Simpsons and Philosophy’. Yhdessä käsitteessä kiteytyi se, miten älymystö on tehnyt itsestään merkityksettömien – vaikkakin lutuisen syvämietteisten – mitättömyyksien lauman. Siinä paljastui syy sille, miksi Eurooppa liukuu kohti onnellisuuden edellytyksiä tuhoavaa uusliberalismia. Termi oli hyperironia. Voisi jopa väittää, että elämme jonkinlaista hyperironian aikakautta, niin läpitunkeva tämä ilmiö on aikamme älymystön keskuudessa.

Hyperironialla tarkoitetaan postmodernia ajattelun tilaa, jossa kaikkiin ismeihin ja ajatuspositioihin suhtaudutaan samalla etäisyyttä ottavalla huumorilla. Hyperironikko on ironinen, itsetietoinen, itseään kyseenalaistava, eikä usko mihinkään. Mikään ei ole pilkan yläpuolella. Ateismin poterosta nauretaan lempeästi uskovaisille, mutta jos joku pyrkii argumentoimaan ateismin tyhjyydestä, ollaan heti valmiita myöntämään tämä ja nauramaan ateismin turhanpäiväisyydelle elämän suurissa kysymyksissä. Koti, uskonto, isänmaa, rauha, rakkaus tai anarkia. Kaikki yhtä tyhjiä aatteita. Ylipäänsä kaikkiin niihin, jotka ovat sitoutuneita johonkin suhtaudutaan isällisen ymmärtäväisesti, ironinen virne naamalla: ”kyllä sinä vielä kasvat, poikaseni.”

Huumoristaan huolimatta tämä asenne on tietysti puhtaan kyyninen. Hyperironikko on kuin penkkiurheilija, joka pilkkaa jokaista Suomen lätkämaajoukkueen pelaajaa taitamattomaksi neidiksi, huolimatta siitä että oman urheilumenestyksen huipentuma oli ala-asteen kuudennen luokan pussijuoksun pronssisija. Hyperironikko on postmodernismin tuote. Missään ei ole mitään mieltä, missään ei ole mitään järkeä. Älykölle ei jää muuta tehtävää kuin osoittaa olevansa muiden mielipiteiden yläpuolella. Niinpä vaarallisen älykäs hyperironikkomme pistää päänsä pensaaseen ja sieltä käsin nauraa kaikille, jotka uskaltavat olla jotakin mieltä tai – herra varjele – uskaltavat tehdä jotakin.

Hyperironian tragedia on siinä, että se estää muutoksen mahdollisuuden. Hyperironikko näkee maansa vajoavan uusliberalismin ahdinkoon, mutta ei pyri mitenkään tätä estämään. Samanmielisten seurassa hän piiskaa älyn terävällä ruoskallaan tyhmää kansaa, joka saa mitä ansaitsee. Ongelmana on, että hän käyttää tätä samaa älyn säiläänsä myös jokaisen vaihtoehtoisen vision esittävän persoonan lannistamiseen. Hyperironinen kulttuuri tukahduttaa positiivisten avauksien mahdollisuuden. Kaikenmaailman pekkahimaset, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon, tuomitaan jo tästä itsensä likoon laittamisesta, omaan ideaaliinsa uskomisesta, eikä mitään sisällöllistä keskustelua ideaalin oikeudesta tai vääryydestä edes tarvita. Hyperironia johtaa lopulta älyllisen kulttuurin pysähtyneisyyteen, sen antautumiseen virran vietäväksi. Hyperironian kautta älymystö kastroi itsensä kykenemättömäksi siittämään uusia ideaaleita, uusia ismejä mihin uskoa. Tässä aatteellisessa tyhjiössä on ihmiskunnan sitten hyvä vajota kohti itsekkyyden ja yksilöllisyyden palvonnan kulttuuria, mainosmiesten luomaan oravanpyörään.

Ihmiset eivät tarvitse enempää ironiaa. Ihmiset tarvitsevat jotakin positiivista mihin uskoa. Maailma ei muutu siitä, että sitä ironisoidaan samalla kun ajelehditaan sen vietävänä. Älymystön vastuu on olla muutoksen airut, uusia ajattelutapoja ja ideaaleja synnyttävä ja vanhoja rajoja rikkova tulipesä. Jos ei uskalla ankkuroitua mihinkään, on kaikesta älyllisestä kapasiteetistaan huolimatta tehnyt itsensä merkityksettömäksi. Tarvitsemme älymystöä, joka uskaltaa ottaa kantaa, olla jotakin mieltä. Älymystöä joka uskaltaa kiivetä postmodernin epävarmuuden ja relativismin päälle ja huutaa sieltä, että vaikka olen tyhjän päällä, seison silti vakaasti näkemykseni takana!

Jokainen yksilö joka ei julkisesti taistele yhteisönsä ideologiaa vastaan, tulee hiljaisella hyväksynnällään uusintamaan ja vahvistamaan kyseistä ideologiaa. Tämän vuoksi jokainen yksilö on vastuussa siitä yhteisöstä, jota ei pyri muuttamaan. Tämä vastuu on erityisen suuri juuri älymystön edustajilla, koska heille on yhteisö tarjonnut työkalut, joilla ajatuksellista muutosta olisi mahdollista alkaa rakentamaan. Näiden työkalujen käyttäminen hyperironiseen lamaannuttamiseen on jopa pahempaa kuin niiden käyttämättä jättäminen. Älymystön on aika ymmärtää vastuunsa, kääriä hihansa ja uskaltaa ottaa kantaa.

Lähikehityksen vyöhyke ja yksilön ylittävä osaaminen

Eräs vahvimmin kiehtoneita ajatuskehitelmiä, johon olen viime aikoina törmännyt, on ehdottomasti Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke. Vaikka Vygotsky itse keskittyi enimmäkseen lapsiin, on teoria sovellettavisssa myös aikuisiin. Lähikehityksen vyöhykkeestä seuraa esimerkiksi, että moraalin kehitys on todennäköisimmin harvojen vahvasti moraalin edistämiseen sitoutuneiden yksilöiden varassa. Valtaosa ihmisistä keskittyy lähinnä ympäröivän yhteisönsä käsitysten seuraamiseen.

Lähtökohtana Vygotskyllä on näkemys siitä, että Piagetit sun muut lapsipsykologit ovat missanneet pointin, kun he lapsen kehitystasoa arvioidessaan keskittyvät vain niihin asioihin, jotka lapsi pystyy tekemään täysin itsenäisesti. Vygotskyn mukaan osaamisen kiinnostavin ja keskeisin alue on se, mitä lapsi ei pysty tekemään täysin itsenäisesti, mutta johon hän oikeanlaisen johdatuksen ja tuen avulla kykenee. Tätä aluetta lapsen itsenäisen osaamisen ja lapsen avustetun osaamisen välillä Vygotsky nimittää lähikehityksen vyöhykkeeksi.

Vygotskyn mukaan lapsen oppiminen tapahtuu nimenomaisesti tällä vyöhykkeellä, kun hän tekee itselleen liian vaikeita asioita muiden ihmisten tai välineiden avustuksella ja hiljalleen sisäistää tekemisensä tavan. Lapsi esimerkiksi oppii kontrolloimaan tunteitaan ensiksi aikuisen kanssa ja vasta sitten itsenäisesti. Polkupyörän apupyörät ovat taasen kuvaava esimerkki lähikehityksen vyöhykkeestä lapsen ja välineen välillä. Lapsi oppii ensiksi ajamaan apupyörien avulla, ja tätä kautta taito harjaantuu nopeasti niin hyväksi, että apupyörät tekevät itsensä tarpeettomiksi. Vygotskyn kuuluisan teesin mukaan opimme kaikki korkeammat ajattelun taidot ensiksi sosiaalisella, avustetulla tasolla ja vasta sitten yksilöllisellä tasolla.

Vygotskyn lähikehityksen vyöhyke ei kuitenkaan rajoitu vain lapsuuteen. Se on varsin käyttökelpoinen myös aikuisuuden maailman hahmottamisessa. Kaikki olemme kokeneet kuinka oikeanlaisessa yhteisössä onnistumme ylittämään itsemme. Oikeanlainen opettaja, innostava pomo, jalkapallojoukkueen valmentaja, oivaltava kirja tai ystäväporukka muodostavat kaikki meille hedelmällisen lähikehityksen vyöhykkeen, jonka avulla pystymme tekemään enemmän kuin mihin pystyisimme yksin. Elämän nostattavimmat kokemukset tapahtuvat usein lähikehityksen vyöhykkeessä, kun huomaamme saavamme aikaan enemmän kuin mihin uskoimme olevamme kykeneviä ja samalla osaamisemme kasvaa. Itselleni nousevat etsimättä mieleen monet upeat keskustelut, joissa omakin ajatus etenee syvemmälle ja korkeammalle kuin mihin ikinä olisi pystynyt vain kammiossa ajatellessaan.

Lähikehityksen vyöhykkeellä on myös yhteiskunnallinen merkityksensä. Siitä seuraa, että ihmisten ei tarvitse päästä itsenäisellä tasolla tiettyä kyvykkyyttä ylemmälle tasolle, jotta yhteiskunta toimisi. Olennaisempaa on, että yhteiskunta tarjoaa ihmisiä tukevat rakenteet. Otettakoot neutraalina esimerkkinä joka-aamuinen ja säännöllinen työhön meneminen. Tutkijana, jonka työaikaa kukaan ei kontrolloi olen joutunut taistelemaan paljon itseni kanssa, jotta olen oppinut heräämään ajoissa ehtiäkseni tehdä riittävästi töitä päivän aikana. Säännöllinen työaika – kun on pakko herätä tiettyyn aikaan – helpottaisi huomattavasti elämää ja tukisi sisäistä työn tekemisen haluani. Arvostan liikaa itsenäisyyttä, jotta sellaiseen alistuisin, mutta samanaikaisesti etsin ja luon itselleni deadlineja, koska olen huomannut niiden tukevan huomattavasti aikaansaamisen haluani.

Lähikehityksen vyöhykkeellä on mielestäni kaksi perustavaa seurausta aikuismaailmassa: (1) Se johtaa näkemykseen, jossa kehittyneimpiä kykyjämme ei voi palauttaa yksilöön, vaan ne sijaitsevat yhtä lailla yhteisössä, sen rakenteissa ja esineissä. (2) Siitä seuraa, että monet yhteisömme korkeimmista piirteistä – kuten kehittynyt moraali – lepäävät harvojen yksilöiden varassa.

Ensinnäkin siis lähikehityksen vyöhyke tarkoittaa, että yhteiskunta ei rakennu kenenkään yksittäisten ihmisten mielten varaan. Kehittyneimmät taitomme ovat mahdollisia vain toisten ihmisten ja tiettyjen esineiden avulla. Yhteiskuntamme rakentuu ihmisten välille, niihin fyysisiin ja henkisiin rakenteisiin, jotka ihmisten ympärille ovat muotoutuneet. Yhteiskunta siis sijaitsee ihmisten välillä, ei vain ihmisissä. Tämän lisäksi iso osa siitä sijaitsee erilaisissa kulttuuriobjekteissa, jotka olemme ympärillemme rakentaneet. Voidaan siis todeta, että yhteiskunta sijaitsee a) ihmisten välillä ja b) kulttuuriobjekteissa, joiden kanssa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa.

Toiseksi, jotta tietynlaiset ajattelun muodot ja olemisen tavat olisivat vallalla yhteiskunnassa, ei kaikkien tarvitse olla sellaisella henkisellä tasolla, joka mahdollistaisi itsenäisesti tämänkaltaisen käytöksen. Riittää, että jotkut yksilöt ovat onnistuneet tietyn perspektiivin ajamaan lävitse yhteiskunnassa ja tehneet niistä rakenteellisen osan yhteiskuntaa. Heidän toimintansa ja tukensa sitten kannattelee muuta yhteisöä. Uskoakseni erityisesti moraali on sellainen ilmiö, jossa harvat yksilöt tekevät suurta raivaavaa ja kannattelevaa työtä ja muut ihmiset lähinnä seuraavat ympäröivää kehitystään. Kaikkien samantasoisuutta korostavassa ilmapiirissä tämänkaltaisen ajatuksen ilmoille heittäminen on tietysti vaikeaa, mutta on jotenkin helppo nähdä kuinka entisaikoina kylänvanhimmilla, shamaaneilla tai papeilla on ollut valtavan suuri valta määrittää koko yhteisönsä moraalikäsitys. Nyky-yhteiskunnan eräs keskeinen ongelma on, että tätä moraalista vastuuta ei postmodernissa ilmapiirissämme kukaan uskalla ottaa kantaakseen.

Irtisanomiset: Kannattavuus VS. Voiton maksimointi

Yritysten irtisanomisliipaisimen herkkyys on herättänyt keskustelua yritysjohdon epäinhimillisyydestä ja markkinatalouden moraalittomuudesta. Yritysmaailman edustajat kuittaavat nämä kommentit naiivina haikailuna ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä talouden realiteetteja. Yrityksen on tuotettava voittoa ollakseen olemassa. Kannattamaton yritys menee konkurssiin, jolloin sen tarjoamat työpaikat ja verotulot katoavat. Tämän vuoksi yrityksen ensimmäinen vastuu on tuottaa voittoa. Keskustelussa kuitenkin tunnutaan unohtavan täysin, että on eri asia olla pitkällä tähtäimellä kannattava kuin pyrkiä lyhyellä tähtäimellä maksimoimaan voitot.

Yrityksen on oltava pitkällä tähtäimellä taloudellisesti kannattava, tämä on totta. Yritys, joka vuodesta toiseen tuottaa tappiota, tuhoaa lopulta omat toimintamahdollisuutensa ja menee konkurssiin. Yritystoiminta ei siis ole pelkkää hyväntekeväisyyttä, vaan yritysjohdon on pidettävä huolta siitä, että yritys on kannattava. Joskus tämä vaatii kipeitäkin päätöksiä, mutta ne on tehtävä, jotta yrityksen elinkelpoisuus säilyy. Jos esimerkiksi markkinat kutistuvat radikaalisti, on selvää, että jossakin kohdassa yrityksen on pakko vähentää henkilöstömääriä, jotta tuotanto vastaisi uutta kysynnän määrää. On siis turha syyllistää yritysjohtoa kaikista irtisanomispäätöksistä, monet niistä ovat taloudellisten lakien sanelemia pakkoja, jotka tehdään, jotta koko henkilöstö ei joudu konkurssin myötä pihalle.

Pitkän tähtäimen kannattavuus on kuitenkin totaalisen eri asia kuin jatkuva voittojen maksimointi. Yritys ei todellakaan ole vaarassa mennä konkurssin, jos se jonakin vuonna tuottaa voittoa vain 3% markkinoiden vaatiman 10% sijaan. Voittojen maksimointi henkilökunnan kustannuksella ei ole moraalisesti hyväksyttävää toimintaa. Nykyistä johtamiskulttuuria, jossa ollaan piittaamattomia mistään muusta kuin sijoittajien saaman tuoton maksimoimisesta inhimillisten arvojen kustannuksella, pyritään pitämään jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, ainoana vaihtoehtona. Milton Friedmanin dogmaa, jonka mukaan yrityksen ainoa sosiaalinen vastuu on voiton tekeminen, toistellaan kuin mantraa. Ajatuksena ilmeisesti on, että tarpeeksi toistettuna siitä tulee totta.

Yrityksen sosiaalinen vastuu on juuri niin laaja, kuin ihmiset haluavat sen olevan. Ei se ole missään kirkossa kuulutettu objektiivinen totuus, vaan yksittäisten ihmisten päätös. Kun yritysjohtaja sijoittajien paineessa hyväksyy voiton maksimoinnin inhimillisyyden kustannuksella toimintansa kantavaksi periaatteeksi, tekee hän moraalisen valinnan. Muutama vuosikymmen sitten suomalaisyritykset eivät olisi koskaan voineet harjoittaa niin törkeätä irtisanomispolitiikkaa kuin mitä monet nyt harjoittavat. Sitä ei yksinkertaisesti olisi hyväksytty. Toivon mukaan muutaman vuosikymmenen päästä tilanne on jälleen näin, ja tämä hyperkapitalismin aika jää historiankirjoihin irtiriistäytyneen ahneuden aikana.

Eli on muistettava, että kun sanotaan, että yrityksen on oltava kannattava selvitäkseen hengissä, ei tällä ole mitään tekemistä voittojen maksimoinnin kanssa. Kun kysynnässä tulee muutaman vuoden notkahdus – kuten nykyinen talouslama – pystyisi iso osa yrityksistä hyvinkin pyörittämään toimintaansa ilman irtisanomisia uutta nousua odotellessa. Isossa osassa irtisanomisista ei ole kysymys yrityksen pelastamisesta konkurssilta, vaan sijoittajien suurten voittojen pelastamisesta. Kysymys ei siis ole mistään välttämättömyydestä, vaan valinnasta, joka on myös moraalinen. Tuollaisissa päätöksissä yritys ottaa kantaa siihen mitä se arvostaa. Voittoa tuottavan yrityksen irtisanomiset ovat moraalinen kannanotto, jossa yritysjohto osoittaa, että sijoittajien tarpeet käyvät aina henkilöstön tarpeiden ylitse.

Aivojen plastisuus ja meditaatio

Aivojen plastisuus on yksi modernin aivotutkimuksen keskeisiä havaintoja. Aivomme eivät ole staattisia rakenteita, jotka passiivisesti ottavat vastaan aistihavaintojemme tarjoamaa tietoa. Sen sijaan ne muokkautuvat voimakkaasti sen mukaisesti miten niitä käytetään. Monet idän kansat ovat vuosituhansia luottaneet meditaatioon tehokkaana keinona muokata mieltämme ja olemisemme tuntua, nyt aivokuvantamismenetelmät ovat osoittaneet, että tämä todellakin muuttaa mieltämme ja nämä muutokset ovat havaittavissa tieteellisissä tutkimuksissa.

Ihmisten hämmästyttävä suvereenisuus saa meidät lipeämään lapsenomaiseen ihailuun. Taiturimaisen kitaristin sormityöskentely ja jumalainen musiikillinen varmuus syöksevät meidät transsiin, piilokärjen pallotaituruus häkellyttää mestareiden liigassa tai filosofin partaveitsenterävä analyysi kimuranttiin kysymykseen saa meidät haukkomaan henkeämme. Helposti ajattelemme, että taituruuden taustalla on yksilön uskomaton synnynnäinen lahjakkuus. Tutkimukset kuitenkin tukevat enemmän niin sanottua kymmenentuhannen tunnin sääntöä. Kun harjoittelet jotakin asiaa määrätietoisesti kymmenisentuhatta tuntia, olet todennäköisesti tavallisen kansan silmissä uskomaton tekijä, mitä ikinä teetkään.

Taustalla on aivojen plastisuus. Niillä on uskomaton taipumus sopeutua sen mukaisiksi, miten niitä käytetään. Aivokuvauksissa näemme kuinka ammattiviulistin sormituksia kontrolloiva aivojen osa on valtavasti laajempi kuin naapurin Epulla. Pitkään on myös ajateltu, että työmuistimme koko olisi kolmesta seitsemään yksikköä. Uudempi tutkimus kuitenkin osoittaa, että tämä rajoite koskee lähinnä sellaisia asioita, joihin emme ole intohimoisesti paneutuneet. Laajennettu työmuisti viittaa siihen tietomäärän muistamiskykyyn, joka koskee meille tuttuja aihealueita. Ammattilaistarjoilija kykenee muistamaan uskomattoman määrän informaatiota päässään, kunhan ne vain esitetään pöytätilauskohtaisesti. Pikashakin pelaajat kykenevät tasokkaaseen shakinpeluuseen, vaikka aikaa yksittäisten siirtojen miettimiseen on vain muutamia sekunteja, koska he kykenevät esitajuntaisesti hahmottamaan pelitilanteita kokonaisuuksina. Ihmisen sokeutuessa kuuloaisti kavereineen valtaavat ne aivojen osat, jotka aikaisemmin käsittelivät visuaalista signaalia.

Meditaation ideana on nimenomaisesti tämän plastisuuden hyödyntäminen. Perusmeditaatiossa pyritään oppimaan irtautumaan ulkomaailman ja tiedostamattoman mielemme meille syöttämistä ajatuksista ja nousemaan oman mielemme kuhinan yläpuolelle. Tavoitteena on saavuttaa eräänlainen läsnäolon tai tiedostamisen tila, jossa ollaan tietoisia kaikesta ympärillä ja omassa mielessä tapahtuvasta, mutta ei takerruta niistä mihinkään. Ajatuksia tulee ja menee, aistimuksia ja ääniä tulee ja menee, tunteita tulee ja menee. Olemme läsnä ja havaitsemme niitä, mutta emme antaudu minkään niistä pauloihin, emme uppoa mihinkään niistä, vaan tarkastelemme niitä ikäänkuin pinnan yläpuolelta. Ulkoisen ja sisäisen maailman annetaan virrata itsenäisesti, meidän toimiessa ihastelevana tarkkailijana.

Toisessa meditaatiotyypissä, niin sanotussa loving kindness -meditaatiossa, pyritään puolestaan positiivisten ajatusten ajattelemiseen kaikista lähimmäisistämme. Keskitämme mielemme läheisiimme, ystäviimme, vihamiehiimme, perheeseemme, meitä ärsyttäviin ihmisiin ja pyrimme toivomaan kaikille heille hyvää. On helppo sanoa, että rakasta lähimmäistäsi, mutta vaikea elää arkensa aina sen mukaisesti. Ideana tässä harjoitteessa on nimenomaisesti, että harjoittamalla tällaista toimintaa tietoisesti opimme rakastamaan lähimmäistämme enemmän ja toimimaan myös tämän rakkauden mukaisesti.

Ja tuloksia syntyy. Länsimainen tiede on viime vuosina innostunut meditaation tutkimuksesta ja tulokset vahvistavat käsityksiä, joita meditoijilla on ollut toimestaan vuosituhansia. Aivotutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että magneettikuvauksissa havaittava vasemman ja oikean etuotsalohkon aktiivisuuden määrä ennustaa melko tarkasti sekä henkilön senhetkisen mielentilan positiivisuutta tai negatiivisuutta, että hänen yleisen elämänasenteensa myönteisyyttä tai kielteisyyttä. Karkeasti ottaen mitä aktiivisempi vasempi aivopuolisko on suhteessa oikeaan, sen onnellisempi henkilö on.
Kun ensimmäinen buddhalainen munkki pistettiin tällaiseen aivokuvaukseen löi hän kaikki senhetkiset ennätykset vasemman aivopuoliskon aktiivisuudessa verrattuna oikeaan. Hän olikin harjoittanut buddhalaista kärsimyksistä vapauttavaa meditaatiota kymmeniätuhansia tunteja.

Tulokset osoittivat myös, että aivoissa näkyvien muutosten aikaansaamiseksi ei tarvitse meditoida kahtakymmentä vuotta. Jo kymmenen minuutin päivittäinen meditaatio muutti ihmisten aivotoimintaa. Heillä alkoi esiintyä enemmän rentoutumiseen kytkeytyviä alpha-aaltoja ja samanaikaisesti heidän kokemiensa masennus- ja pelkotilojen määrä väheni. Toisessa tutkimuksessa 60 amerikkalaista joilla oli valtimokovettumatauti eli kolesterolia kertynyt suoniin harjoittivat meditaatiota 6-9 kuukautta. Heidän valtimokertymänsä laski, kun samanlaisella vertailuryhmällä, joka ei harjoittanut meditaatiota se nousi. Samoin eräässä biotech-alan firmassa työntekijöistä puolet sai meditaatioharjoitusta kolme tuntia viikossa kahden kuukauden ajan. Seurantatutkimuksissa oli selkeät erot näkyvissä verrattuna firman toiseen puoleen. Tämä näkyi sekä aivokuvauksissa, että ihmisten raportoidessa omia tuntemuksiaan. Meditoineet henkilöt olivat vähemmän stressaantuneita ja heillä oli ylipäänsä energisempi fiilis työnsä suhteen.

Aivomme ovat muokattavissa ja meditaatiolla siis kykenee muuttamaan aivojaan ja mieltään pysyvästi. Sen avulla on mahdollista saavuttaa rauhallisempi mielentila, pienentää stressiä, parantaa terveyttään, lisätä myötätuntoa kanssaeläjiä kohtaan. Sillä on mahdollista muuttaa sitä, miten me koemme maailman ja miten elämme siinä. Aika kovat lupaukset! Kysymys kuuluu, joko meditoin itse? Muutamia kokeiluja lukuunottamatta en ainakaan vielä.

Miksi olla moraalinen?

Pidin torstaina kolmen tunnin luennon moraalifilosofiasta TKK:lla. Luennon päättyessä ihmisten jo keräillessä kamojaan esitti eräs kuuntelija jotakuinkin seuraavan kysymyksen: ”Tässä on nyt puhuttu eri moraaliteorioista ja siitä miten elää moraalinen elämä, mutta miksi ylipäänsä pitäisi olla moraalinen?” Tässä vastaus.

Koska olet moraalinen olento. Siinä kiteytettynä vastaus normaalin (ei-psykopaattisen tai vastaavan) ihmisen kysymykseen, miksi olla moraalinen. Olemme evolutiivisesti muokkautuneet sellaisiksi olennoiksi, jotka tarkastelevat maailmaa moraalisesta näkökulmasta. Tieteellisissä tutkimuksissa on havaittu, että psykopaatit eivät kykene erottamaan moraalisia ja tavanvaraisia asioita toisistaan, kun taas normaalisti yli kolmevuotiaat lapsetkin pystyvät tekemään tämän erottelun. Vaikka psykopaattien älyllisissä kyvyissä ei muuten ole mitään vikaa, puuttuu heiltä se perusaisti, jolla näemme maailman moraalisesti. Moraalisuuden kuvaaminen ja perusteleminen heille on kuin pyrkisi kuvaamaan punaista väriä syntymäsokealle. Meillä normaaleilla ihmisillä sen sijaan on luontainen moraaliaisti, jonka avulla tarkastelemme maailmaa. Samoin kuin aistimme kuumaa ja kylmää, värittyvät omat ja toisten ihmisten kokemukset mielessämme automaattisesti moraalisesti hyviksi tai huonoiksi.

Moraalisuus ja halu toimia moraalisesti oikein on ihmisen perustarve. Samoin kuin meillä on tarve ruokaan, perusturvallisuuteen ja sosiaaliseen hyväksyntään, on meillä tarve olla moraalisia.
Omien tekojen kokeminen oikeutetuiksi, lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden halu ovat meihin sisäänrakennettuja ominaisuuksia, jotka löytyvät kaikilta ihmisiltä, joiden geeneissä tai kasvatuksessa ei ole tapahtunut jotakin vakavaa häiriötä. Moraalisesti eläminen on osa ihmisen hyvinvointia, moraalin vastainen toiminta aiheuttaa sisäisen ristiriidan ja henkistä pahoinvointia. Moraalisen ihmisen henkilökohtainen elämänlaatu on parempi kuin ei-moraalisen.
Vaikka moraalin sisältö vaihtelee kulttuurista toiseen ja vaikka ihminen on mestari itsensä pettämisessä tällä alueella, on moraalisesti oikein toimiminen itsessään ihmisen perusominaisuus. Elääkseen hyvän elämän on ihmisen voitava kokea toimivansa moraalisesti oikein.

Moraali on siis itse oma oikeutuksensa. Henkilölle, jolta puuttuu tämä moraalinen vaisto tai kyky, ei oikeastaan voi antaa kuin ei-moraalisia syitä toimia moraalisesti. Voi vedota moraalin mukaisen käytöksen hyödyllisyyteen sosiaalisessa maailmassamme, jossa väärintekijöitä rangaistaan, mutta sitä en usko, että moraalisuuden voisi perustella pelkästään henkilön rationalisuuteen tai vastaavaan vedoten. Moraalisuuden itsensä ulkopuolella ei ole mitään millä moraalisuus voitaisiin aina perustella, mutta onneksi lähes kaikki ihmiset elävät elämänsä moraalisuuden sisällä.

Olet moraalinen olento, halusit tai et. Dostojevskin Rikos ja Rangaistus on klassinen kuvaus henkilöstä, joka pyrkii älyllisesti ylittämään sisäänrakennetun moraalinsa. Raskolnikov joutuu kuitenkin lopulta toteamaan, että hänen sisäinen moraalisuutensa oli sittenkin liian vahva, eikä sitä voi pelkällä järjen viileällä äänellä sivuuttaa. Elämässämme tulee toki myös vastaan paljon tilanteita, joissa tarpeemme olla moraalisia on ristiriidassa jonkin toisen tarpeemme kanssa. Nälkäkuoleman partaalla kiusaukset moraalisen toiminnan hylkäämisestä voivat olla kovat ja monissa arkisissakin valintatilanteissa halumme ja himomme saattavat voittaa moraalisuutemme vaateen. Usein myös onnistumme järkeilemään itsellemme, miksi asia jonka aluksi ajattelimme olevan moraalisesti väärin, ei sitä tässä nimenomaisessa tapauksessa ollutkaan väärin, kun itse sorruimme siihen. Olemme siis valmiita jopa pettämään itseämme, jotta vain voisimme kokea toimineemme moraalisesti oikein. Moraalisuus taistelee elintilasta muiden tarpeidemme kanssa, mutta vaikka pyrkisimme tukahduttamaan tai huijaamaan sitä, yhtä kaikki säilyy se mielemme perusrakenteissa.

Moraalisuuden oikeutus tulee sisältämme. Omantunnon ääni kertoo meille miten tulee toimia. Meidän ei ole pakko kuunnella sitä, sen sanoma vaihtelee ihmisestä toiseen ja kykenemme toimimaan sitä vastaan, mutta siellä se kaikesta huolimatta on. Lopulta olennaista ei ole kysyä, miksi toimia moraalisesti, vaan miten vahvistaa meissä jo olevan moraalisuuden merkitystä elämänvalinnoissamme. Yhteisönä ja kasvattajina meidän on tehtävä työtä sen eteen, että tämä moraalin ääni vahvistuu jokaisen ihmisen sisällä. Ilman huolenpitoa ja huomiotta se voi jäädä muiden tarpeidemme jalkoihin. Jos haluamme moraalisemman maailman ei se synny itsestään. Sen eteen on tehtävä työtä.

Espoo – Suomen hillityin kaupunki

Äidyin oluttuopin ääressä kutsumaan Espoota – synnyinkaupunkiani – Suomen hillityimmäksi kaupungiksi. Miten tähän on tultu? Miksi Espoolainen ruokakauppakulttuuri on niin eleetöntä? Mieleeni ryöpsähti saman tien kaksi teoriaa asiaa selittämään.

Suoritin muutama viikko sitten puolen tunnin laadullisen tutkimuksen Otaniemen Alepan kassakäyttäytymisestä. Tulokset olivat hämmentävän koruttomat. Puolet ihmisistä vastasi kassamiehen tervehdykseen, mutta ei muuten sanonut kassasuorituksen aikana sanaakaan. Toinen puoli ei viitsinyt tehdä edes tätä pientä elettä toisen inhimillisyyden tunnustamiseksi, vaan vetäytyi poissaolevaan hiljaisuuteen. Katsekontakti oli sekä kassamiehelle että asiakkaille niin hankala asia, että sen havaitsin tapahtuvan vain muutaman asiakkaan kohdalla.

Elämme täällä pääkaupunkiseudulla hyvin hillityssä kulttuurissa. Julkisissa tiloissa, kaupoissa ja muissa tiloissa vallitseva käyttäytymiskulttuuri on valtavan rajoittava ja kaikkea toisten häiritsemistä tai kohtaamista välttävä. Kovaääninen naurahtaminen, kassahenkilön kanssa rupattelu, small talk ovat kaikki kiellettyjä. Kännykkään puhumista paheksutaan yleisönosastojen lisäksi ihan valtion maksamilla mainoskampanjoilla.

Miten tähän on tultu? Ensimmäinen esiinnouseva selitys on suomalaisen kaupunkikulttuurin nuoruus. Muutama sukupolvi sitten isiemme isät ja äitiemme äidit asuivat vielä maaseudulla. Piirit olivat pienet ja tutut ja käytös sen mukaisen reteätä. Kylähullut meuhkasivat kylänraitilla, isännät piereskelivät hyväntahtoisesti, matamit meuhkasivat kovaan ääneen kylän ihmisten asioita. Tämä reteä maalaiskulttuuri on vielä elossa ja itsekin olen siihen törmännyt erilaisilla Kehä III:n ulkopuolelle suuntautuneilla retkilläni. On ilo tavata tällaisia kursailemattomia ihmisiä, jotka ottavat muukalaisen avosylin vastaan ja joilla on aina mojova letkautus takataskussa kaikkiin arjessa tapahtuviin kohtaamisiin.

Miksi tämä kulttuuri sitten kuoli, kun nämä reteät maalaisjuntit muuttivat kaupunkiin? Ensinnäkin he olivat tottuneet maaseudun verkkaiseen elämään, jossa samat tutut naamat tulivat vastaan päivästä toiseen. Kaupungissa törmäät päivittäin satoihin ihmisiin, joita et enää ikinä tapaa uudestaan. Laumaeläimenä ihminen pystyy hanskaamaan sellaisen sadan hengen lauman, mutta tätä isommat yksiköt pistävät hänet sekaisin. Emme yksinkertaisesti kykene kohtaamaan niin paljoa ihmisyyttä kuin mihin kaupunki meidät altistaa. Tämä ihmismassojen ylitsevuotava määrä sai metsiemme miehen vaikenemaan. Selvitäkseen psyykkisesti kaupungissa hän ei voinut kohdata jokaista ihmistä ihmisenä, vaan hänen oli pakko sivuuttaa osa heistä, kohdella heitä välineenä, eikä inhimillisenä olentona.

Toinen hilliintymiseen johtava seikka on erilaisten kulttuurien yhteentörmäys. Maaseudulla kaikki ovat saman kulttuuripiirin sisällä ja on helppo tietää mikä on sopivaa ja mikä on törkeää tai loukkaavaa. Kun tietää rajat, on helppo näiden rajojen sisäpuolella irtaantua kaikenlaisiin hillittömyyksiin. Kaupungissa ihmiset tulivat erilaisista kulttuuripiireistä, savolainen kohtasi hämäläisen, pohjalainen varsinaissuomalaisen. Kulttuurien yhteentörmäyksien välttäminen pakotti ihmiset olemaan vähän varovaisempia kuin mitä he kotopuolessa olivat tottuneet.

Nämä kaksi tekijää synnyttivät varovaisemman ja hillitymmän kaupunkikulttuurin, joka alkoi toteuttaa itseään. Ihmiset jotka saapuivat maaseudulta törmäsivät tähän hillittyyn kulttuuriin ja oppivat pitämään turpansa tukossa julkisilla paikoilla. Kymmenen vuotta myöhemmin he itse olivat etunenässä paheksumassa uutta maalta tullutta aaltoa näiden tollomaisesta käytöksestään.

Tämä sama kehityskulku on varmaan läpikäyty ympäri maailmaa kaupungistumisen myötä. Euroopan vanhoissa valtioissa prosessi alkoi kuitenkin jo paljon varhemmin ja siksipä siellä on ehtinyt sikiämään jo aito kaupunkilainen lajityyppi. Nämä hypersosiaaliset persoonat kykenevät jatkuvaan uusien sosiaalisten kohtaamisten kirjoon, olemaan samanaikaisesti avoimia ja vilpittömiä, mutta välttäen vaikeita aiheita. He luovivat kaupungin sosiaalisessa maastossa sellaisella itsevarmuudella, joka suomalaisen jäykälle luonteelle on vierasta. Helsingin keskustaankin on viimeisien vuosikymmenien aikana alkanut nousta tällaista aitokaupunkilaista kulttuuria ja aitokaupunkilaisia hahmoja. Kyllä tännekin on siis syntymässä kaupunkikulttuuri, sen muotoutuminen vain vie muutaman sukupolven.

Espooseen kaupunkikulttuurikehitys ei ole vielä ehtinyt. Viisikymmentä vuotta sitten pelkkää metsää ja peltoa ollut maakaistale on nyt Suomen suurin esikaupunki ja näennäisesti toiseksi suurin kaupunkikin. Kaikki Espoossa ovat ensimmäisen tai toisen polven Espooseenmuuttaneita. Siellä klassiset hillitsevyyden mekanismit jylläävät vielä vahvoina kuorrutettuna porvarillisella pientalo-charmilla. Espoo siis otta kaupungistumisen suhteen vielä niin alkuaskelia, jossa kaikki on vielä vierasta, että kaikenlainen varovaisuus on ymmärrettävää. Siitä syntyy aito espoolainen ilmapiiri, jota voi aistia toreilla ja kauppakeskuksissa.

Muutin muuten muutama kuukausi sitten Espoosta Helsinkiin.

Yliopisto in memoriam

Koska olen itse nyt koko viikon ylityöllistetty, ajattelin, että Jukka Relander voi tuurata blogini sisällöntuottajana. Joten käykääpä katsomassa miten Jukka kirjoittaa nykymuotoisten yliopistojen alasajosta terävällä mielellä ja oivaltavalla kielellä:
Yliopisto in memoriam
.

Itse kehittelin vastaavankaltaisia ajatuksia aikanaan sekä
Hesarin mielipidekirjoituksessa
, että
blogissani
.

Uuden yliopistolain jälkeen yliopistojen kohtalonkysymykseksi nousee nähdäkseni yliopistojen hallituksen ulkopuolisen jäsenistön koostumus. Siis tämän joukon, joka tulee uuden lain myötä muodostamaan enemmistön jokaisen yliopiston korkeimmassa päättävässä elimessä. Jos sinne nostetaan yliopiston päivänkysymysten ulkopuolelta viisasta sivistyneistöä, joka osaa katsoa yliopistollisen sivistyksen etenemistä pitkällä perspektiivillä, voi uusi laki olla mahdollisuus entistä vahvemmille ja itsenäisemmille sivistysyliopistoille. Jos sinne taas nostetaan elinkeinoelämän edustajia, joille yliopisto näyttäytyy tutkimus- ja tutkintotehtaana, joka palvelee yritysten ja yhteiskunnan lyhytaikaisia taloudellisia intressejä, on sivistysyliopistoajattelu julistettava kuolleeksi.

Syntinen lomamatka – ilmastonmuutos ja moraalin yhteisöllisyys

’Herra, anna minulle voimaa vastustaa syntiä, mutta älä ihan vielä’. Kirkkoisä Augustinuksen sanat tulivat etsimättä mieleeni ostaessani muutama viikko takaperin lentoliput Sveitsiin. Onko minulla tänä ilmastonmuutoksen aikakautena oikeus lentää kahdentuhannen kilometrin päähän vain nautinnollisen loman vuoksi? Kun lapsenlapseni asuttavat ilmastokatastrofin jälkeistä maailmaa, miten kerron heille, että iso-isä se vain saastutti siekailematta senkin jälkeen kun ilmastonmuutoksen uhka oli yleisesti tiedossa.

Tietenkin minun on helppo oikeuttaa lentomatka itselleni monella tavalla. Liikkuminen eri muodoissaan on tuottanut minulle nautintoa pienestä pitäen ja laskettelu erityisesti on sellainen aktiviteetti, joka on aina kuulunut lempiharrastuksiini. Haastavissa rinteissä laskeminen tuottaa vahvoja flow-kokemuksia, kun sekä ruumis että mieli ovat äärimmäisen keskittyneitä aktiviteettiin, johon ne ovat harjaantuneet ja jossa ne ovat hyviä. Harrastukseni toteuttaminen vaatii kuitenkin sellaisia korkeuseroja, joita ei Helsingin läheltä löydy. Linnuntietä matka Sveitsiin ei ole merkittävästi pidempi kuin matka Lappiin, joten kotimaassa pysyminenkään ei suuresti olisi tilannetta parantanut.

Sosiaalisen ympäristön merkitystä ei pidä myöskään väheksyä. Vanhat kaverit olivat joka tapauksessa lähdössä reissuun, joten poisjääminen olisi tuntunut kahta kauheammalta kieltäymykseltä. Lentomatkailu on muutenkin vielä yleisesti hyväksytty aktiviteetti: porvaristo lentelee viikonloppulomille Nizzaan ja aktivisti-hipit lentävät Intiaan reppureissaamaan (jälkimmäiset tosin pyrkivät mimimoimaan päästönsä matkustamalla harvemmin ja olemalla pidemmän aikaa perillä). Miksi minun pitäisi siis kärsiä, kun kaikki ympärilläni matkustavat?

Selvittelin myös mahdollisuuksia päästä Alpeille vähemmän saastuttavilla vaihtoehdoilla kuten junalla tai bussilla, mutta Suomen syrjäinen lokaatio yhdistettynä lomani rajalliseen pituuteen teki tämän vaihtoehdon mahdottomaksi. Se olisi ollut myös varsinkin junalla toteutettuna huomattavasti kalliimpi tapa matkustaa. Lisäksi maksoin Maan Ystävien vapaaehtoisen
lentomaksun
omaatuntoani puhdistaakseni ja jotta edes osa lomaan käyttämistäni rahoista menisi ilmastonmuutosta jarruttaviin tarkoitusperiin eikä hiilidioksidina ilmakehään.

Kaiken tämän selittelyn jälkeen jää kuitenkin silti auki kysymys siitä, oliko minulla moraalinen oikeus laittaa omat nautintoni, tapauskollisuus ja teen-niinkuin-muutkin -asenne tulevien sukupolvien oikeuksien ja ekosysteemin kestävyyden edelle. Tämän vuoksi alun Augustinus-sitaatti on niin osuva. Ihminen haluaa olla hyvä, mutta on vaikea elää tiettyjen ihanteiden mukaisesti, jos sosiaalinen ympäristö rohkaisee päinvastaiseen käytökseen. Ihmisen moraali on niin yhteisöllisyyden läpäisemä, että pelkällä tietoisella päätöksellä on vaikea muuttaa itseään, jos siihen ei liity sitä tunnelatautunutta paheksuntaa, jonka vain ympäröivä yhteisö voi yksilölle suoda.

Tämän vuoksi lentomatkustamisen rajoittaminen vaatii mielestäni rakenteellisia ratkaisuja. Muutokset ihmisten ajattelumaailmassa alkavat aina ruohonjuuritasolta ja arvostan ekologisuudesta elämäntavan tehneiden ihmisten työtä. Mutta vaaditaan poliittista johtajuutta ja lainsäädäntöä, jotta uudet ajattelumallit läpäisisivät yhteiskunnan. Ja vain läpäisemällä keskeisimmät yhteiskunnat – EU, Jenkit ja Kiina etunenässä – voidaan ilmastomuutos pysäyttää. Lentäminen on tällä hetkellä aivan liian halpaa, kätevää ja hyväksyttävää, jotta siitä kieltäytymisestä voisi tulla mitään kansanliikettä, jolla olisi mitään merkitystä päästöjen kannalta. Samaan aikaan on täysin järjetöntä, että lentopolttoaine on vapautettu polttoaineverosta ja kansainvälinen lentoliikenne arvonlisäverosta. Kun politiikan pyrkimyksenä pitäisi olla erilaisin haittaveroin ohjata ihmiset kohti vähemmän saastuttavia vaihtoehtoja, on absurdia, että yksi saastuttavimmista matkustusmuodoista on vapautettu jopa normaaleista veroista.

Ehkä yritän kaikella tällä sanoa, että yksin olen liian heikko elämään ilmastoihanteellisella tavalla. Pystyn siihen vain, jos ympäröivä yhteisö muuttuu kanssani.