Category: Filska ja polska

Helsingin Sanomat torjuu ilmastoveron

Hesari (26.9) päätti teettää ajankohtaisen gallupin suomalaisten suhtautumisesta ilmastonmuutokseen. Tulokset kertoivat, että ihmiset ovat sisäistäneet ongelman vakavuuden. 82% piti ilmastonmuutosta melko suurena tai hyvin suurena uhkana. 81% on valmis tinkimään omasta kulutuksestaan ja 70% on valmis maksamaan enemmän vähäpäästöisestä energiasta hillitäkseen ilmastonmuutosta. Tähän kaikkeen nähden Hesarin pääuutissivun pääotsikko oli tahallisen harhaanjohtava: ”Suomalaiset torjuvat ilmastoveron”.

Helsingin Sanomat syyllistyi tässä uutispoliittiseen vallankäyttöön ja valtamedia-asemansa väärinkäyttöön. Tämä näkyy monesta seikasta. Ensinnäkin gallup sisälsi paljon enemmän sen yleistä tendenssiä kuvastavia tutkimustuloksia, jotka olisi voinut nostaa otsikoksi. Toiseksi kyseinen tutkimustulos ei nähdäkseni ollut uutisarvoltaan kiinnostavin gallupin tuloksista. Esimerkiksi edellämainittu suomalaisten melko pitkälle menevä yksimielisyys halussa toimia ilmaston puolesta, olisi ainakin henkilökohtaisen uutisvainuni mukaan ollut merkittävämpi.

Vielä vakavampaa on se, että itse otsikko on jopa tahallisen harhaanjohtava. Yleisesti ottaen, jos jokin asia saa 42% kannatuksen ja vastustusta ei edes mitata, on väärin otsikoida uutinen ”Suomalaiset torjuvat asian”. 58% joukkoon voi mahtua hyvinkin paljon henkilöitä, jotka laittaisivat raksin ruutuun ’En osaa sanoa’, varsinkin kun ilmastoveron luonne on valtaosalle täysi mysteeri ja veron mittaluokasta ei ole mitään tietoa. Vastauksen pohjalta voisi joku rohkea hyvinkin tehdä otsikon ’42% suomalaisista valmiita maksamaan ilmastoveroa’. Neutraalimpi tapa sanoa asia olisi esimerkiksi ’Ilmastovero jakaa kansan’.

Kysymyksen tarkempi analyysi osoittaa vielä selkeämmin, että merkittävää ilmastoverokysymyksessä oli sen saama kannatus, ei vastustus. Suomalaisilta kysyttiin ovatko he valmiita ”Maksamaan kaikkien tuotteiden ja palvelujen hinnassa ns. ilmastoveroa?” Kysymys on jo valmiiksi muotoiltu mahdollisimman torjuttavaan muotoon.
Kaikissa-
sanan käyttö tässä yhteydessä ei lisää mitään relevanttia informaatiota, vaan ainoastaan pyrkii tekemään kysymyksestä torjuttavamman. Lisäksi kysymys ei kerro, onko kyseessä kaikkien hintojen kaksinkertaistuminen vai ilmastoa erityisesti kuormittavien tuotteiden hintojen parinkymmenen prosentin nousu. Kaikesta tästä huolimatta 42% suomalaisista on valmiita alkamaan maksamaan ilmastoveroa kaikissa tuotteiden ja palveluiden ostossaan. Tämä on varsin hämmästyttävä tulos. Verot eivät yleisesti ottaen ole mikään suosittu asia. Vaikea kuvitella, koska näinkään iso osa kansalaisista on kannattanut täysin uuden verotyypin luomista ilman, että verorahoille saisi mitään konkreettista vastinetta. Hämmästyttävää ilmastoveron kohdalla ei ole sen saama vastustus (jota tässä ei siis mitenkään edes mitattu), vaan sen saama näinkin laaja kannatus. Se olisi enemmän otsikon arvoinen.

Kyseessä on selkeästi poliittinen päätös, joka on tehty Hesarin herrakabinetissa. Tämä näkyy vahvassa ristiriidassa itse varsinaisen uutisen (sivu A4) ja pääuutissivun tiivistelmän välillä. Varsinainen uutinen on otsikoitu oikeaoppisesti ”Suomalaiset tinkisivät kulutuksesta hillitäkseen ilmastonmuutosta” ja se kertoo tutkimustuloksista oikeaoppisesti. Päivän pääuutista päätettäessä on väliin astunut joku isokenkäinen, joka on ilmoittanut, että ideologiamme ei salli tuollaisen ekohippiotsikon painamista etusivullemme. Tutkimuksesta on väkisin etsitty kaikkein ilmastokielteisin asia, jota on otsikossa vielä vakavasti liioiteltu.

Otsikon muokkaus poliittisin perustein on siis varsin selvä asia. Avoin kysymys on ainoastaan, johtuuko Helsingin Sanomien puolueellisuus ilmastoasioissa jostakin päätoimittajien ideologisesta vakaumuksesta vai siitä, että heillä on liian tiiviit yhteydet ilmastoverosta mahdollisesti kärsiviin teollisuudenaloihin?

Kontakti-improvisaation filosofiaa

Viikonloppuna heittäydyin
kontakti-improvisaation
maailmaan. Tässä postmodernissa tanssimuodossa kaksi tai useampi ihmistä liikkuvat keskinäisessä dialogissa ilman musiikkia, antaen keskinäisen kontaktin toimia heidän liikkeensä lähteenä. Se hylkää perinteisiin tansseihin liittyvät näyttävyyden, toisille esiintymisen, teknisen osaamisen ja parinmuodostamisen tavoitteet. Sen sijaan kontakti-improvisaatiossa keskeinen tavoite on tietynlaisen olemisen kokeminen.

Omassa tulkinnassani kontakti-improvisaatio on oikeastaan eräs meditaation muoto. Meditaation tarkoituksena on mielen tyhjentäminen ja sitä kautta puhdas, kaikista kategorioista ja pyrkimyksistä riisuttu olemassaolon kokemus. Kontakti-improvisaation erikoisuus on siinä, että se keskittyy olemisen kokemuksen kahteen keskeiseen elementtiin: liikeeseen ja ruumiillisuuteen sekä olemiseen Toisen kanssa.

Itselleni kontakti-improvisaatio tarjosi paljon. Toisen kurssipäivän aamun tehtävässä vietin puoli tuntia tanssilattialla silmät kiinni kahden hengen tukemana. Alkuvaiheessa he liikuttelivat passiivista ruumistani, loppuosassa tanssin yksin heidän pitäessä huolta, etten törmännyt seiniin tai toisiin ihmisiin. Kokemus omasta ruumiillisuudesta oli tässä uskomattoman vahva. Näköaistin ja kuuloaistin (ei musiikkia, eikä puhetta) poissulkeminen pakotti keskittymään tuntoaistiin ja ruumiiseen. Se toimi ainoana toimivana kanavana maailmaan. Tilantaju katosi ja sitä ikäänkuin vain kellui ruumiillisena tyhjyydessä, omaa liikehdintää ja toisten kosketusta väkevästi aistien. Samalla tunsi myös vahvasti lattian ja painovoiman läsnäolon; kaksikon joka on aina tanssissa läsnä, mutta ei koskaan aiemmin näin tiedostettuina.

Kontakti-improvisaatio siis riisuu olemassaolon kokemuksesta kaiken ylimääräisen. Sosiaalinen minä katoaa, ei ole tarvetta esittää kenellekään mitään. Tanssissa ei ole ulkoisia tavoitteita, joten myöskään toinen ei voi olla toistaan parempi, kontakti-improvisaatiota ei voi
suorittaa
. Keskiöön nousee se, miltä minusta tuntuu, ei se miltä näytän toisten silmissä. On vain oma liikkumiseni ja oma tuntemukseni liikkumisesta.

Samalla tanssi on kuitenkin dialogia, sitä tanssitaan jonkun toisen kanssa. Sosiaalisen minän riisuminen tekee tästäkin kohtaamisesta puhtaamman. Kohtaan toisen Toisena, en sosiaalisesti kategorisoituna tai sukupuolitettuna henkilönä. Kontakti-improvisaatiossa opetellaan päästämään irti näistä kategorioista muun muassa etsimällä itselleen pari silmät kiinni. Tanssit toisen kanssa tietämättä onko kyseessä nuori vai vanha, mies vai nainen. Kun tavallisessa tanssissa musiikki toimii liikkeiden inspiraationa, on kontakti-improvisaatiossa inspiraation siemen istutettu kohtaamiseen.

Tanssin yhteydet fenomenologiaan ovat ilmeiset. Jos puhtaan meditaation tavoitteeksi kiteytetään kokemus siitä, minkä Heidegger on käsitteellistänyt Olemiseksi, voisi sanoa, että kontakti-improvisaatio tavoittelee kokemusta Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiasta ja Irigarayn Toisesta. Tarkemmin sanottuna kontakti-improvisaatio tuottaa perustavia kokemuksia ruumiillisena olemisesta ja toiseudesta, joita kokemuksia vasten kaikkia ruumiin tai toiseuden fenomenologisia teorioita tulisi peilata.

P.S. En ole lukenut tai kuullut lainkaan kontakti-improvisaation ’oikeasta’ filosofiasta, joten nämä tulkinnat lajin luonteesta ovat omista tuntemuksistani syntyneitä, eivät virallisia totuuksia. Lisätietoa kontakti-improvisaatiosta ja harrastusmahdollisuuksista löytyy lajin suomenkielisiltä
sivuilta
.

Ajattelun huippuinnovaatioiden synnyttämisen rahoitusmalli

Markkinatalouden näkymätön käsi on jalostanut teknisten ja kaupallisten huippuinnovaatioiden tuottamisen mallit huippuvireeseen ja synnyttänyt innovaatioteollisuuden mekkoja, joista Silicon Valley edustaa oman aikamme ehdotonta huippua. Voisiko Silicon Valleyn mallia soveltaa myös ajatuksellisten huippuinnovaatioiden synnyttämiseen?

Ei ole sattumaa, että iso osa aikamme merkittävimmistä IT-alan yrityksistä kuten H&P, Intel, Microsoft, Google tai Apple on saanut alkunsa Silicon Valleyssä. Helposti ajatellaan – ja aivan paikkansapitävästi – että sinne keskittyvät parhaat tekijät. Mutta olennaisempaa on ymmärtää miksi parhaat tekijät ympäri maailmaa virtaavat juuri tälle pienelle paikkakunnalle innovatiivisten ideoidensa kanssa. Keskeinen syy on alueelle keskittyneet start-up – firmojen rahoittajat ja alueelle tyypillinen rahoitusmalli: Missään muualla ei ole niin paljon investoijia valmiina rahoittamaan niin isolla rahalla niin hulluja ideoita. Tuotantomalli perustuu siihen, että riskisijoittajat ja bisnesenkelit antavat rahoituksen kymmenelle hullulle idealle. Yhdeksän niistä tekee konkurssin mutta yksi räjähtää markkinataivaalle tuottaen rahaa niin paljon, että investointi kaikkiin kymmeneen on kannattavaa. Etukäteen kaikki kymmenen ideaa vaikuttavat hienoilta, eikä ole mitään mekanismia ennustaa, mikä niistä räjäyttää potin. Ainoa keino on heitellä kymmeniä miljoonia dollareita isolle joukolle propellipäitä ja luottaa siihen, että yksi näistä ideoista tuottaa miljardin.

Keskeinen siirrettävä oivallus ajatuksellisten innovaatioiden suuntaan on juuri tämä tuotantomalli. Jos haluamme aikaansaada aidosti uudenlaista, mullistavaa ajattelua, emme voi etukäteen ennustaa kenen ajatuksen siemenestä nousee uusi ikitammi. Saadaksemme aikaan ajattelun vakavastiotettavia mullistuksia, on meidän pakko tukea kymmentä hourupäistä ajatusta, sillä tietoisuudella, että yhdeksän niistä tulee olemaan vain sitä – hourupäisyyttä.

Mullistavan ajattelun synnyttäminen vaatii ennenkaikkea aikaa. Kymmenelle hourupäälle on taattava toimeentulo ja ajattelun vapaus irti taloudellisista realiteeteista. Vähintään viideksi vuodeksi. Terävimmätkin professorit elävät helposti tulosvastuun paineissa, joka pakottaa heidät kehittämään ajatuksia, jotka pystyy tuottamaan valmiiseen muotoon vuodessa. He eivät myöskään voi tuhlata viittä vuotta sellaisen ajatuksen metsästämiseen, joka osoittautuukin hedelmättömäksi. Heidän on pakko pelata varman päälle. Vain ajattelun riskirahoitus mahdollistaa tällaisille aikamme terävimmille ajattelijoille mahdollisuuden luoda jotakin todella uutta, seurata mullistavimpia ajatuksiaan tietämättä etukäteen, mihin ne johtavat.

Maailma kaipaa ajatusten Silicon Valleytä. Huippuyliopistojen yhteyteen tulisi perustaa itsenäisiä riskiyksiköitä, jotka tarjoaisivat alansa huipuille viiden vuoden ajattelunvapauden ilman julkaisupakkoa. Huippututkijat hakisivat niihin villeimpien ideoidensa kanssa sitoutuneena kehittämään niitä tämän viiden vuoden aikana. Moni ajatuksista jäisi raakileiksi mutta muutamat niistä mullistaisivat maailman ja maailmankatsomuksemme.

Helsingin hienoilla huippuyliopistoilla olisi tässä mahdollisuus olla maailmanlaajuisia edelläkävijöitä. Olisihan se hienoa, että seuraava Sokrates tai Newton, Wittgenstein tai Einstein tulisi Suomesta – ja vain, koska me ymmärsimme tehokkaimman huippuajattelun rahoitusmallin.
Helsinki – ajattelun Piilaakso!

Ovatko kansakuntien menestys ja onnellisuus ristiriidassa?

Kahden eri kirjan lomittainen lukeminen avaa usein mahdollisuuden ajattelun synteeseihin, perspektiiveihin, jotka eivät löytyisi vain yhdestä kirjasta käsin.
Nyt kädessäni ovat kuluneet niin Jared Diamondin Pulitzer-palkittu ’Tykit, Taudit ja Teräs’ kuin Jean-Francois Revelin sekä hänen poikansa Matthieu Richardin valaiseva dialogi-teos ’Munkki ja Filosofi’.

Ymmärsin, että ei ole sattumaa, että kaikkein syvimmin buddhalaisuuteen suhtautuvat yhteiskunnat löytyvät Himalajan vuoristosta. Ja syy ei löydy valtavien vuorten luomasta hengellisestä ilmapiiristä.

Ensinmainitussa kirjassa hahmotellaan perimmäisiä maantieteellisiä syitä kansakuntien ’menestykseen’ tarkoittaen tässä lähinnä taloudellista ja sotilaallista ylivaltaa suhteessa muihin kansakuntiin. Historia koostuu sekä satunnaistekijöistä, että vääjäämättömistä mekanismeista. Esimerkiksi maatalouden leviäminen kaikille soveltuville alueille Euraasiassa ei ole sattuman kauppaa. Kun innovaatio oli keksitty Hedelmällisen Puolikuun laaksossa, alkoi se leviämisensä. Jotkut kansat olivat alttiimpia omaksumaan tämän innovaation kuin toiset, johtuen kulttuurisista ja satunnaisista tekijöistä. Pitkällä tähtäimellä kuitenkin maanviljelijäkansat syrjäyttivät metsästäjä-keräilijät kaikilla soveltuvilla alueilla, koska ne pystyivät ylläpitämään paljon suurempaa väkimäärää ja erillistä sotilasluokkaa. Historian kylmä mekanismi on sokea: Kansat yksinkertaisesti joko omaksuivat maanviljelyksen tai tuhoutuivat.

Buddhalaisuuden ydin on mielenrauhan saavuttaminen ja tällä matkalla haluista luopuminen on keskeistä. Sisäinen rauha kulkee sisäisen muutoksen ja epäitsekkyyden tietä. Ulkoisen todellisuuden aiheuttamaan tyytymättömyyteen on kaksi perusratkaisua: muuttaa ulkomaailmaa tai muuttua sisäisesti. Tällä jatkumolla buddhalaisuus (hengellisissä muodoissaan) edustaa sisäisen muutoksen ääripäätä, kun oma länsimainen kulttuurimme taas edustaa toista ääripäätä, jossa kaikki ongelmat pyritään ratkaisemaan materiaalisesti.

Tällöin on selvää, että pitkällä tähtäimellä materiaalisempi kulttuuri tuottaa enemmän materiaalisia innovaatioita. Se on myös todennäköisemmin valloitushaluinen kuin sisäiseen harmoniaan tähtäävä kulttuuri. Henkisissä arvoissa vahvoilla oleva kansakunta jää siis pitkällä tähtäimellä mitä todennäköisimmin materiaalisessa kehityksessä ja taistelukyvyssä jälkeen kansakunnasta, jonka yhteisössä materiaaliset tavoitteet ovat ensisijaisempia ja kilpailu kovempaa.

Tästä seuraa, että syvän buddhalaiset yhteiskunnat jäävät valloittajan jalkoihin paljon useammin kuin toimivat itse valloittajina. Viimeksi tämä traaginen luonnonvakio koettiin 1940-luvulla, kun materiaalisesti orientoitunut Kiina valloitti hengellisemmän Tiibetin. Yhteisöjen hengellisyyden eroa kuvaa ehkä parhaiten se, että Tiibetissä tuolloin noin 20% väestöstä eli munkki-elämää luostareissa, mikä lienee korkeampi luku kuin missään Himalajan seudun ulkopuolella.

Rajallisten resurssien maailmassa kansakunnat taistelevat samoista maa-alueista ja muista resursseista. Kulttuurien pitää sopeutua tähän taisteluun tai ne pitkällä tähtäimellä tuhotaan tai valloitetaan. Tämä menestyksen pakko suosii materiaalisia kulttuureita. Vahvan henkisesti orientoituneet kulttuurit voivat muotoutua ja selvitä vain olosuhteissa, joissa rauha on taattu pitkäksi aikaa. Tämä on avain sen ymmärtämiseksi, miksi buddhalaisuuden hengellisimmät muodot ovat kehittyneet Himalajan vuoristojen varjossa. Vuoret tarjoavat luonnollisen suojan hengellisemmän kulttuurin kehittymiselle ehkäistessään valloittajien hyökkäysmahdollisuuksia.

Tästä päästään hahmottamaan pelottavaa luonnonlakia: kansakunta, joka kehittyy liian onnelliseksi nykyolosuhteissaan, ei kehity materiaalisesti tarpeeksi, jonka seurauksena materiaalisesti kehittyneempi kulttuuri ennemmin tai myöhemmin valloittaa sen. Onko niin, että kansakuntien menestyksen hinta on liiallisen hengellisyyden ja tyytyväisyyden tukahduttaminen?

Ajankuvia kesäksi

Olen törmännyt kahteen terävään kiteytykseen ajastamme tässä lähihetkinä.
Ensinnäkin Riku Korhonen tiivisti juhannuksen keskeisen olemuksen Hesarissa yhteen lauseeseen:
”Rantakoivujen alla yritetään vaihtaa elintaso mielenrauhaan.”

Valtavan osuva lause! Vielä hienompaa oli, kun löysin yhden sanan, joka nostaa välähdyksenomaisesti esiin olennaisen tästä toisen millenniumin jälkeisestä elämästä:
”elämystenhallinta”.

Elämystenhallinta on sana, jota ei tiettävästi vielä ole käytetty missään (aikamme Antero Vipunen eli Google palauttaa nolla osumaa). Se on kuitenkin vahvasti tulossa. Sillä mikä onkaan oman aikamme peili enemmän kuin elämyshakuisuus. Ihmiset ajautuvat yhä enemmän merkitysvajeen kuiluun ja elämä yltäkylläisyydessä on syvärakenteeltaan yhä tyhjempää ja tarkoituksettomampaa. Työssä raadetuille rahoille on yhä vaikeampi löytää sitä materiaalista vastiketta, joka korvaisi menetetyn ajan, kun elintasomme jatkuvasti nousee ja kaikki olennaiset tarpeemme tyydyttyvät nappia painamalla. Onneksi elämysteollisuus on astunut yhä vahvemmin areenalle tyydyttämään jatkuvasti kasvavaa nälkäämme. Se tarjoaa hetkellisiä vahvoja kokemuksia, silmänräpäyksiä, joissa tunnemme olevamme elossa. Bungee-hyppyjä, safareita, hiljaisuuden retriittejä, viihde-elokuvia ja erityisesti turismia. Näin se täyttää tyhjän arkemme ja auttaa unohtamaan syvemmät eksistentiaaliset kysymykset. Elämykset ovat oopiumia keskiluokkaiselle nykykansalle, aivan samoin kuin uskonto oli sitä työläisille Marxin aikoihin.

Mutta osaanko minä löytää oikeat elämykset? En kai vain turvaudu elämyksiin, jotka ovat jo ’so last season’? Millä elämyksillä saavutan kunnioituksen kanssatovereideni keskuudessa? Kiireisellä business-miehellä ei ole aikaa itse kontrolloida niukan vapaa-aikansa elämystenvirtaa. Niinpä hän tarvitsee elämystenhallinnan asiantuntijoita, jotka luovat hänelle elämysprofiilin ja täten pystyvät maksimoimaan hänen vapaa-ajallaan kokemiensa elämysten määrän ja laadun. Asiantuntijoiden ja erikoistumisen aikakautena omien elämysten kokeminenkin kannattaa ulkoistaa osaavammalle. Kuten personal trainerit pitävät nykyään huolta, että oman elämänsä sankarit liikkuvat oikein, tulevat elämystenhallinta-valmentajat pitämään huolta, että he saavat oikeanlaisia elämyksiä. Vain näin he kykenevät elämään huippuunsa asti optimoitua elämää. Elämystenhallinta on avain parempaan elämään.

Mainonna valta ja Valistus

Ylen mainio Elävä Arkisto on Yle Teeman (jota en tosin vielä ole koskaan katsonut) ohella yksi syy miksi voisin melkein harkita televisiolupamaksun maksamista, jos omistaisin television. Katselin eilen vanhoja tietoiskuja, jotka alkavat sävähdyttävällä sormien napsahduksella ja kädestä nousevalla liekillä. Olennainen kysymys on, mihin ne ovat kadonneet ja miksi?

Televisio on media, jonka avulla kansakunnan suuret rivit tavoitetaan nykyaikana. Vuonna 2003 suomalainen käytti television katseluun 2 tuntia 53 minuuttia päivässä (
lähde
),
joka on aika häkellyttävä määrä ihmisten vapaa-ajasta. Tämä TV-dominanssi
heijastuu niin politiikkaan kuin vapaa-aikaankin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pidetään itsestään selvänä, että presidentiksi ei ole asiaa, jos ei onnistu keräämään kampanjarahoitusta vähintään kolmeasataa miljoonaa euroa (
lähde
).
Suomalainen politiikkakin on televisioitunut ja tv-spektaakkelit kuten Idols
tai Salkkarit yhdistävät ihmisiä ja dominoivat kahvipöytäkeskusteluja. Television rooli vallankäyttäjänä ja ihmisten todellisuuden muokkaajana on
valtava.

Samanaikaisesti televisio on yhä enemmän mainonnan media.
Televisiomainontaan panostettiin 207 miljoonaa euroa vuonna 2003. (
lähde
)
Mainonnan tavoitteena on vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja maksajat
uskovat, että he saavat rahoilleen vastinetta. Televisiota katsoviin ihmisiin kohdistuu siis valtava heihin suoraan vaikuttamaan pyrkivä päivittäinen valistusannos.

Tällöin on katsottava minkälaisia arvoja mainonnan mukana ihmisille
välitetään. Nämä TV-mainonnan keskimääräisesti välittämät arvot saavat nimittäin kuin varkain massiivisen lähes miljoonan euron päivittäisen valistuskampanjan. Se ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin. Muuten mainonnalle ei löytyisi maksajia. Mitä yhteisiä arvoja mainokset siis edistävät?

Ensinnäkin on selvää, että valtaosa mainoksista yhdistää kuluttamisen onneen ja hyvään elämään. Ihmisille pyritään välittämään mentaalimalli, jossa
tuotteet ja palvelut ovat avainasemassa ihmisten hyvinvoinnille. Tavoitteena
on luoda mielikuvia, joissa tietyt tuotteet mahdollistavat elämän parantumisen. Valistuskampanja pyrkii luomaan
hedonistisessa
oravanpyörässä
elävän ihmisen, joka uskoo onnen löytyvän aina seuraavan tuotteen takaa. Valitettavasti tieteelliset tutkimukset osoittavat, että totuus on toisenlainen, tavara ei tuo onnea (
lähde
).
Ihmisille pyritään siis luomaan väärä kuva inhimillisestä onnellisuudesta
mainonnan sivutuotteena. Tämä on pelottavaa aika perustavalla tasolla.

Toiseksi TV-mainonta kaventaa ja vahvistaa normaaliuden normia. TV-tuotteita kelpaavat mainostamaan vain hyvännäköiset ja nuoret menestyjät. Kaikki marginaaliryhmät sivuutetaan. Koska viimeksi näit TV-mainoksessa vammaisen, maahanmuuttajan, työttömän, nahkahomon tai ruman ihmisen? Useimmiten mainonnan tarjoama perheidyllikin on lamaannuttavan keskiluokkainen ja konservatiivinen. Parempaa elämää kelpaavat edustamaan vain ’normaalit’ menestyvät ihmiset.

Muitakin epäkohtia varmaan on mutta mainittakoon vastapainoksi, että
TV-mainonta pyrkii edistämään myös moraalisuutta, ainakin sen konservatiivisessa muodossa. Mainosten ihmisillä ei tavallisimmin ole kuin
yleisesti hyväksyttyjä paheita. Ehkäpä tällä voi jokin positiivinen vaikutus
olla ihmisten alitajuntaisesti poimiessa käytösmalleja mainonnan maailmasta.

Meidän mieltemme manipuloimiseen TV:n avulla käytetään 207 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä vaikuttamisen kanava on täysin epädemokraattinen, se joka maksaa eniten saa äänensä kuuluviin. Samanaikaisesti median ja erityisesti TV:n valtaa korostetaan yhä enemmän. Olisikin aika pohtia tämän
vaikutuskanavan demokratisoimista.

Teemu Mäen mukaan tv-mainonta tulisi lopettaa kokonaan (lähde: NYT-liite).
Tämän ehdotuksen toteutumismahdollisuudet nykyisessä ilmapiirissä ovat
varsin olemattomat, vaikkakin on muistettava, että vasta 40 vuotta sitten
tämänkaltaiset mielipiteet eivät olleet lainkaan radikaaleja, vaan aivan valtavirtaa. Vuonna 2047 mainonnanvastaisuus voi hyvinkin olla jälleen
valtavirtaa. Ihmisten ideologinen muisti on lyhyt ja vaihtoehdoton.

Itse ehdottaisin kuitenkin rajoittuneempaa toimenpidettä. Valtion tulisi lunastaa esimerkiksi 20% kaikesta mainosajasta omavalintaisten mainostensa esittämiseen vastineeksi TV-kanava – luvasta.
Smithin näkymättömän käden ansiosta tv-mainonnan hinta nousisi, jolloin
kanaville aiheutuva tulonvähennys olisi paljon pienempi kuin tämä 20%.
Valtio sen sijaan voisi tämän 20% avulla ensinnäkin tarjota omaa valistustaan erilaisista ajankohtaisiksi katsomistaan teemoista. Yhtä tärkeätä olisi kuitenkin tarjota mainosaikaa erilaisille järjestöille ja kampanjoille, joilla ei muuten ole taloudellisia resursseja saada ääntään kuuluviin. Näin demokratisoisimme erästä keskeistä nykyaikaista valtakunnallista vallankäyttäjää edes aavistuksen verran. Tuntuuko tämä liian utopistiselta nykyisessä markkinaideologisessa ilmapiirissä?

Tehokkuutta sosiaalitoimessa

Uusliberalistisesta ajattelutavasta kumpuavien tehokkuusvaatimusten soveltaminen alueille, joihin ne eivät kuulu, ei ole vain yliopiston yksinoikeus. Myös esimerkiksi sosiaalitoimi ja sairaanhoito ovat onnistuneet nousemaan mukaan tähän edistyksen junaan.

Helsingin sosiaaliviraston vuosiraportti antaa synkän kuvan tehostamisesta. ”Ennen asiakkaat olivat vihaisia, nyt he ovat luhistettuja” toinen raportin tekijöistä, Lilli Autti kuvasi tunnelmaa keskiviikon Helsingin Sanomissa. Virastossa toteutettiin tehokkuutta lisäävä organisaatiomuutos vuonna 2005, jossa siirryttiin muun muassa maantieteellisistä piireistä vastuualueisiin. Sen seurauksena asiakkaan on yhä vaikeampi päästä puhumaan ylipäänsä kenenkään virkailijan kanssa, virkailijat eivät tunne asiakkaitaan ja asiakas päätyy usein pompoteltavaksi luukulta toiselle. Pahimmassa tapauksessa asiakas jää pitkäksi aikaa ilman mitään toimeentulotukea, kun esimerkiksi sosiaalitoimi ja terveystoimi ovat kumpikin sitä mieltä, että tapaus kuuluu toiselle.

Asiakas pääsi ennen tapaamaan sosiaalityöntekijää vähintään kerran kuukaudessa. Näin syntyi edes jonkinlainen elävä suhde asiakkaan ja viraston välillä. Nyt tämä on korvattu lomakkeilla ja lisäselvityksillä. Vain harvat (nuoret ja kokonaan tulottomat) pääsevät suoraan kontaktiin niiden ihmisten kanssa, jotka tekevät heidän elämäänsä ja toimeentuloonsa radikaalisti vaikuttavia päätöksiä. Jopa useat viraston omista työntekijöistä ovat raportin mukaan valittaneet arvojen koventumisesta ja asiakasvastaisesta ilmapiiristä, sekä virastossa vallitsevasta pelon ja vaientamisen kulttuurista.

Missään yrityksissä tällaista asiakasrajapinnan kohtaamista olennaisesti heikentävää muutosta ei voitaisi tehdä, koska asiakkaat siirtyisivät kilpailijoille. Sosiaalitoimiston ei onneksi asiakkaista tarvitse kilpailla. Vaihtoehdot ovat kirkon diakoniatyö ja leipäjono, joihin raportin mukaan useat ihmiset ovatkin siirtyneet. Pelottavaa on, että viraston tulosmittareissa nämä luovuttaneet heikompiosaiset varmaankin nostavat mitattua tehokkuutta. Kapitalistisissa yrityksissä asiakkaan kohtaaminen on sentään edes välinearvo.

Uskonnon ja pienyhteisöjen heikentymisestä seuranneen arvotyhjiön täyttäneen uusliberalismin perusongelma on, että se on läpikotaisin instrumentaalinen. Se tyytyy sellaisiin välineiksi tulkittaviin hyvyyksiin kuin tehokkuus, kilpailukyky, taloudellinen kasvu ja vaurastuminen, kuten Jyrki Hilpelä
on todennut
. Itseisarvojen – kuten jokaisen ihmisyyden kunnioittamisen tai välittämisen – ottaminen vakavasti ja niiden jalkauttaminen koko organisaatiota määrittäviksi peruspilareiksi ja suuntaviivoiksi olisi keskeisen tärkeätä irtautumisessa tästä ilmapiiristä. Kaikkia päätöksiä ja organisaatiomuutoksia tulisi katsoa ensisijaisesti siitä näkökulmasta, miten ne toteuttavat näitä itseisarvoja ja vasta sitten kysymys tehokkuuden tapaisten välinearvojen edistämisestä tulisi nostaa.

Tietenkään virastoa itseään ei voi kokonaan syyllistää asiasta. He toimivat niiden resurssien puitteissa, joita heille jakavat poliittiset päättäjät ja pyrkivät varmaan osaamisensa mukaan parhaaseen tulokseen. Ongelma on enemmänkin tämä yleinen ilmapiiri, jonka seurauksena yhdellä alueella läpimurtonsa tehneitä arvoja siirretään alueille, joissa ne ovat täysin luonnottomia.

Surkuhupaisana pikku loppukevennyksenä näin filosofianopiskelijan kannalta on, että sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen on viime aikoina korostanut perehtymistään moraalifilosofiaan. Aiheesta gradua tekevänä tekisi mieleni sanoa, että so what? Teoreettinen pohdinta arvojen oikeudesta on varsin irrallinen asia siitä, kuinka paljon ihminen kykenee elämässään seisomaan arvojensa takana ja toimimaan niiden mukaisesti ja kuinka paljon vain ajelehtii ajan hengen virrassa. Moraalifilosofian suhde käytännön moraalielämään on vähän kuin jalkapallo-oppaiden suhde jalkapallon pelaamiseen. Lukemalla kenestäkään ei tule jalkapalloilijaa. Vain käytäntö ratkaisee.

Pekka Himanen ajan hengen mukaisena filosofina

Hämmennyksellä olen viime aikoina seurannut niitä voimakkaita negatiivisia lausuntoja Pekka Himasta vastaan, joita niin filosofianopiskelijat kuin muutkin opiskelijat sekä varttuneemmatkin ihmiset viljelevät. Tuntuu kuin yliopiston käytävillä ja kahviloissa aina kuin kolme ihmistä kohtaa, keskustelu kääntyy Himaseen. Silmiinpistävää on se valtava tunnelataus, joka ihmisiin Pekasta puhuessaan syttyy. Ymmärrän asiatasolla osan esitetystä kritiikistä mutta tunnereaktion voimakkuus on ollut minulle mysteeri. Vihdoin tajusin mistä tuo suunnaton tunteen palo kumpuaa.

Filosofia määrittyy pitkälti tietyn kriittisyyden kautta. Uudet näkökulmat ja konsensusajattelun rikkominen ovat filosofian keskeisiä tehtäviä. Se pyrkii herättämään ihmiset ja yhteisöt näkemään sokeat pisteensä ja tarjoamaan irtiottoja arkiajattelusta. Filosofia ihmettelee ja luo uutta ajattelua. Filosofia kritisoi ja erittelee olemassaolevaa ajattelua. Filosofia näyttäytyy jonkinlaisena vallitsevaa ajattelua uudistavana luovan-kriittisenä toimintana.

Tämä etäisyyden otto valtakulttuurista useimmiten houkuttelee ihmiset filosofian pariin. Filosofiasta innostuvat ihmiset, jotka eivät löydä paikkaansa valllitsevasta kulttuurista. Kuitenkin heidän tapansa poiketa valtakulttuurista ovat usein hyvinkin erilaiset. Tästä seuraa, että filosofisesti suuntautuneen yhteisön keskinäinen yhtenäisyys syntyy paljolti määrittymisestä valtakulttuuria vasten. Kun jokin ryhmä määrittyy näin voimakkaasti valtakulttuuria vastaan, lienee selvää, että yhteisön kasassa pysymiseksi muodostuu perustava normi valtakulttuuriin loikkaamisen tuomittavuudesta.

Tunnereaktiot Himasta kohtaan eivät synny siitä, että hänen lausuntonsa itsessään olisivat niin vakavia. Lähes kenen tahansa elinkeinoelämän johtajan tai tämän politiikkona toimivan juoksupoikansa lausunnot ovat sisällöllisesti vaikeammin nieltäviä, kuin Himasen mielipiteet. Ongelmana on se, että hän kutsuu itseään filosofiksi ja näyttää kuitenkin olevan valtakulttuurin leirissä. Tämä on se punainen vaate, joka saa ihmisten sarvet tanaan ja kuopimaan maata. Hän on rikkonut yhteisön koossapitävää perustavaa normia vastaan.

Himasen ongelma on siis se, että hänen ajatuksensa ovat liiaksi ajan hengen mukaisia. Hänen mielipiteensä ovat sellaisia, jotka saavat rahakkaat tahot, valtamedian ja poliittisen eliitin innostumaan. Tämä ei vastavirtaan itsensä lähtökohtaisesti määrittäneille filosofian ystäville kelpaa. Tämä on se todellinen syy siihen, että Himanen koetaan niin vastenmieliseksi, ei esimerkiksi se, että hän kutsuu itseään filosofiksi, vaikka viimeisestä filosofisesta julkaisusta on aikaa kymmenen vuotta – sen jälkeiset julkaisut ovat vaikeammin määrittyviä, ehkäpä jonkinlaista poikkitieteellistä soveltavaa innovaatio-sosiologiaa. Hän on liian hyväksytty valtakulttuurissa ansaitakseen hyväksyntänsä vastakulttuurissa.

Lopuksi voidaan kysyä, kuinka paljon valtaapitävät rahoittavat ja media tukee sellaisia tutkimuksia, joissa ajatellaan heidän kannaltaan ’oikein’. Onko Pekka vain valtaapitävien fasadi ajamalleen politiikalle? Mies, joka antaa ’tutkimustietoa’, joka ’todistaa’ taloudellisen eliitin toimivan oikein.Vai pitäisikö ottaa hänen sanansa vilpittömästi, kun hän ilmoittaa olevansa ’unelmoija lapio kädessä’ eli mies, joka haluaa säilyttää välittävän Suomen tukemalla luovuuden uutta nousua?

Mysa vai Morkkis eli kansallisia erityispiirteitä

Eurooppalainen laulujuhla on jättänyt kaupungin mutta ei sydämiämme. Tulvahdus raikasta kansainvälisyyttä ja epäheteroseksualisuutta kävi Helsingissä. Laulukilpailuun liittyvä kansallinen trauma ei kuitenkaan laantunut viime vuoden voittoon, vaan kanavoitui vain uudella tavalla. Tarkastelen suomalaisuutta ja ruotsalaisuutta kahden vain näistä kielistä löytyvän sanan avulla.

Heti viime vuoden voitosta lähtien oli mielenkiintoista seurata suomalaista suhtautumista euroviisuisännyyteen. Kantavana kysymyksenä läpi viisuvalmistautumisen näytti olevan, kuka meidät tällä kertaa häpäisee? Ihmiset olivat huolissaan niin Hanna Pakarisen esiintymistaidosta, elopainosta, englanninkielentaidosta kuin esiintymiskappaleesta. Kansalaisaddressi sen puolesta, että Yleisradio ei aiheuttaisi kisajärjestelyissä farssia ja häpeää oli pystyssä kisavoittoa seuraavana päivänä. Koko kisa tuntui joissain piireissä näyttäytyvän yhtenä kansallisten häpäisymahdollisuuksien sikermänä. Toki monet sanoutuivat irti tästä häpeilykierteestä mutta isolla koneistolla Häpeävän Suomen Armeija kisaa mediassa seurasi. Nyt kun kisat ovat ohitse ja järjestelyjä on ulkomailla kehuttu kaikkien aikojen parhaaksi ja Hanna keräsi Länsi-Euroopan toiseksi suurimman pistepotin porautuvat samat häpeälegioonalaiset yksityiskohtiin kuten yksittäisiin välivideoihin voivotellen niiden aiheuttamaa kansallista häpeää.

On vaikeata kuvitella, että iloisen euroviisutunnelman prototyyppi Ruotsi olisi läpikäynyt viisuisännyyttään yhtä ahdistuneissa tunnelmissa. Kansallisia mielenlaatuja voidaan kartoittaa, vaikkapa vertaamalla sanoja, joille ei löydy vastinetta toisesta kielestä.



Mysa
on ruotsinkielinen sana, josta olen keskustellut useamman Ruotsissa asuneen henkilön kanssa (eli veljeni ja siskoni). Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että mitään onnistunutta käännöstä ei ole olemassa. Lähimmäksi osuisi ehkä sen kääntäminen
mukavoimiseksi.
Kyseessä on sellainen toiminta, jossa esimerkiksi kääriydytään vilttien väliin sohvalle kaakaokuppi kourassa olemaan mukavasti. Se on siis pehmeän mukavaa olemista kuvaava verbi.




Morkkis
on suomenkielinen sana, jolle ei tiettävästi löydy vastinetta mistään muusta kielestä. Se on muodostunut lyhenteeksi sanasta moraalinen krapula ja tarkoittaa sitä ahdistunutta ja katuvaa tunnetta, joka ihmiselle tulee rajuhkoa juomista seuraavana päivänä.

Nähdäkseni molempien sanojen yleisyys omassa kulttuuripiirissään kertoo jotain keskeistä näistä kansoista. Jotain olennaista ruotsalaisuudesta kiteytyy siihen, että he tarvitsevat erityisen sanan kuvaamaan tuota mysaamistaan. Samoin jotain olennaista suomalaisuudesta kiteytyy morkkis – sanan yleisyyteen suomalaisessa keskustelussa. Jos halutaan tehdä rohkeita johtopäätöksiä, voitaisiin sanoa kyseessä olevan jokin kansallisen olemisen prototyyppi. Nämä sanat siis kuvaisivat sellaisia perustavia olemisen tapoja, joihin kansalaiset elon poluillaan ajautuvat.

Antiikin elämänfilosofinen haaste

Pidin viime perjantaina
Platonin akatemiassa
lukiolaisille pienen esitelmän siitä filosofiakäsityksestä, joka vallitsi antiikin Kreikassa. Koska tämä käsitys poikkeaa aika radikaalisti nykymielikuvista filosofiasta ja koska filosofian itseensäkohdistuva tarkastelu on nyt vahvasti pinnalla (esimerkiksi
Markuksen blogissa
) tässä vähän suuria linjoja antiikin filosofiakäsityksestä.

Antiikin
philo sophia
eli viisauden rakastaminen oli huomattavasti kokonaisvaltaisempi kuin akateeminen nykyfilosofia. Kyse oli pohjimmiltaan tietyn elämänideaalin valinnasta ja soveltamisesta käytäntöön omassa elämässään. Tarkoituksena oli löytää tapa elää hyvä elämä sanan monissa merkityksissä. Filosofia lähti liikkeelle halusta elää oikealla tavalla.

Päästäksemme kiinni tähän ajatukseen on syytä tarkastella
sophia –
sanan merkitystä. Antiikin viisaus, sophia, muistutti melko paljon know-how:ta, eli taitoa. Puhuttiin laivanrakennuksen sophiasta, matonteon, kuvanveiston tai poliittisen elämän sophia:sta. Näillä ei tarkoitettu teoreettista tietoainesta kyseisistä asioista, vaan käytännön taitoa esimerkiksi rakentaa laivaa. Olennaisesti sophia ei siis vaatinut taakseen teoriaa mitenkään välttämättömästi. Laivanrakennuksessa teoria oli tärkeä ja hyvä renki mutta pohjimmiltaan sophiasi punnittiin käytännön työssä, siinä kuinka hyvän laivan rakennat.

Filosofian sophia oli tästä seuraten eräänlaista kokonaisvaltaista sophia, know-how:ta suhteutettuna koko elämään. Rakkautta oikean elämäntaidon ymmärtämiseen, siinä filosofian pohjimmainen merkitys. Tarkoitus oli siis ensinnäkin hankkia ymmärrystä siitä, miten ihmisen tulee elää ja toiseksi – ja vielä keskeisemmin – toteuttaa tätä ymmärrystä omassa elämässään. Antiikin Kreikassa ihmistä saatettiin pitää suurenakin filosofina, esimerkiksi merkittävänä kyynikkona, ilman, että tämän koskaan tarvitsi osallistua teoreettiseen väittelyyn elämänvalinnastaan. Riitti, että toteutti kyynikoiden ideaaleja tarpeeksi suurella vakaumuksella omassa elämässään, esimerkiksi elämällä askeettisesti, syömällä kukkia tai heilumalla toreilla alasti. Filosofius punnittiin elämässä, ei teoriassa.

Tämä näkemys kiteytyy Sokrateen hahmossa. Hänen keskeinen filosofinen työnsä oli hänen oma elämänsä ja oma kuolemansa. Roomalainen Plutarch toteaa noin 200 jKr. Sokrateesta näin: ”hän teki filosofiaa joskus vitsailemalla ystäviensä kanssa, tai juomalla tai menemällä sotaan tai torille heidän kanssaan ja lopulta menemällä vankilaan ja juomalla myrkyn. Hän oli ensimmäinen, joka osoitti että kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa, kaikessa mitä meille tapahtuu, päivittäinen elämä antaa meille mahdollisuuden tehdä filosofiaa.