(English) Caring Connections – Compassionate mutuality in the organizational life of a nursing home

A doctoral dissertation completed for the degree of Doctor of
Philosophy. Applied Philosophy and Organizational Research, Department of Industrial Engineering and Management, Aalto University. Electronic version available here.A doctoral dissertation completed for the degree of Doctor of
Philosophy. Applied Philosophy and Organizational Research, Department of Industrial Engineering and Management, Aalto University. Electronic version available here.

Vanhustenhoidossa ratkaisevaa on resurssien sijasta kohtaamisen tapa

Vanhustenhoito puhuttaa ikääntyvässä Suomessa, mutta keskustelu taantuu liian usein kiistaksi ongelmakohdista ja taloudellisista resursseista. Samalla unohdetaan kysyä se kaikista perustavin kysymys: Mikä on vanhustenhoidon olemassaolon tarkoitus? Kun olen kysynyt tätä hoitajilta, on vastaus ollut yksiselitteinen: Tarjota ihmisarvoinen elämän ehtoopuoli ikääntyville kansalaisille, jotka eivät enää selviä arjestaan ilman apua. Eräs hoitaja tiivisti oman kutsumuksensa pyrkimykseen ”antaa ihmisille sellaisia kokemuksia, että heidän elämänsä on arvokasta ja merkityksellistä ihan loppuun asti.”

Miten sitten voimme tukea vanhusten mahdollisuutta ihmisarvoiseen elämään? Mikään tekninen innovaatio ei voi tätä kokemusta tuoda. Voimme paremmilla lääkkeillä, turvalattioilla sun muilla keksinnöillä parantaa vanhusten fyysistä kuntoa ja elinympäristöä. Mutta kokemus omasta ihmisarvosta rakentuu kohtaamisissa toisten ihmisten kanssa ja monille vanhuksille hoitajat ovat heidän ensisijainen sosiaalinen kontaktinsa. Tämän vuoksi se tapa, millä hoitaja ja vanhus hoitotapahtumien yhteydessä kohtaavat, on vanhustenhoidon ydin. Siinä rakennetaan tai ollaan rakentamatta ihmisarvoinen elämä.

Väitöskirjatyössäni olen syventynyt tähän hoitajan ja vanhuksen väliseen kohtaamiseen. Tärkein havaintoni on, että parhaimmillaan lyhyetkin hoitohetket voivat kasvaa täyteen inhimillistä lämpöä ja vastavuoroista välittämistä. Kutsun näitä hetkiä hoivayhteyden hetkiksi. Niiden muodostuminen edellyttää sekä hoitajalta että vanhukselta tahtoa olla läsnä kyseisessä hetkessä ja valmiutta avautua toinen toiselleen, kohdata toinen ihmisenä.

Kiinnostuin aiheesta, kun pyysin vanhustenhoitajia kertomaan työnsä parhaista hetkistä. Vastaukseksi sain kauniita tarinoita kiireettömistä hetkistä hoidettavien kanssa; hetkistä joissa heillä oli tilaa kohdata vanhus kokonaisena ihmisenä, ei pelkkänä hoidon kohteena. Pääsin myös itse havainnoimaan monia tällaisia vastavuoroisen välittämisen hetkiä. Oli jännittävää havaita kuinka kaksi samanlaista hoitotapahtumaa – esimerkiksi vanhuksen peseminen – saattoivat teknisestä samankaltaisuudestaan huolimatta olla kokemuksellisesti täysin erilaisia; toinen jätti osallistujat kylmäksi, kun taas toisesta huokui valtaisa inhimillinen lämpö. Ero oli siinä millä syvyydellä osapuolet olivat läsnä toinen toiselleen. Hoitajat kertoivat, että nämä hetket kantoivat pitkälle, ajallisesta lyhyydestään huolimatta ne helposti värittivät koko työpäivän myönteisemmällä tunnelmalla.

Vaikka hoivayhteyden hetket ovat arvokkaita sekä vanhuksen että hoitajan hyvinvoinnin kannalta, monissa vanhainkodeissa hukataan iso osa mahdollisuuksista inhimillisen hoivan hetkiin. Kyse ei usein ole hoitajista itsestään, vaan työn organisoinnista ja johtamisesta. Stressaantuneena ja liikaa mitattaviin tavoitteisiin keskittyneenä hoitaja ei ole kykenevä heittäytymään riittävällä intensiteetillä kohtaamiseen vanhuksen kanssa. Jotkut hoitajat kokivat jopa huonoa omaatuntoa jäätyään vuorovaikuttamaan inhimillisesti hoidettavan kanssa. Tämän koettiin vievän aikaa ’tärkeämmiltä’ asioilta, kun päinvastoin pitäisi ymmärtää, että tämä ihmisarvon tuottaminen vanhukselle on hoitotyön tärkein asia.

Tämän vuoksi hoitotyön suunnittelun ja johtamisen keskiöön tulisi ottaa ajatus hoivayhteyden edistämisestä. Päätöksentekoa kaikilla tasoilla osastonhoitajasta ministeriöihin tulisi peilata sitä vasten, miten tämä päätös tukee hoitajien mahdollisuutta kohdata vanhus inhimillisesti.

Mitattavien tavoitteiden ylikorostamisen ja ylhäältä annettujen standardimallien sijasta hoitajille tulisi antaa enemmän tilaa tehdä työtään oman tuntumansa varassa. Usein hoitajilla on paras ymmärrys siitä, miten juurin heidän yksikkönsä vanhusten ihmisarvoista elämää voidaan vahvistaa. Samalla tulisi vahvistaa systeemiälykästä hoitajuutta eli hoitajien kykyä aktiivisesti etsiä ja hyödyntää hoitotilanteessa piileviä vuorovaikutuksellisen kasvun mahdollisuuksia. Kovia arvoja ja eksakteja mittareita korostavassa maailmassamme voi tuntua naiivilta puhua sydämen äänestä, mutta tutkimukseni perusteella uskon, että juuri tämä hoitajien sydämen ääni on usein paras indikaattori sille, miten tuotetaan inhimillistä hoitoa.

Puolustan aiheeseen liittyvää väitöskirjaani perjantaina 30. marraskuuta klo 12 Aalto-yliopiston salissa TU-2 (Otaniementie 17, Espoo). Väitöskirjani otsikko on ’Caring Connections – Compassionate Mutuality in the organizational life of a nursing home’. Tästä linkistä löydät lisätietoja ja asiaa koskevan lehdistötiedotteen. Tilaisuuteen on vapaa pääsy!

Työn murros ja sisäinen motivaatio – eli miten lahjakkaimmat nuoret rekrytoidaan ja eläkepommi ratkaistaan?

Miten saat rekrytoitua parhaat osaajat firmaasi? Entä miten eläkepommi puretaan? Vastaus molempiin on sama: sisäinen motivaatio. Ulkoisesti motivoitunut yksilö tekee töitä rahallisen palkkion vuoksi, kun sisäisesti motivoitunut henkilö vuorostaan on innostunut itse tekemisestä. Tämä ero kannattaa pistää mieleen, koska se tulee mullistamaan suomalaisen työelämän lähitulevaisuudessa.

Sisäinen motivaatio tarkoittaa siis sitä, että yksilö antautuu tekemään jotakin omasta tahdostaan. Joko siksi, että tekeminen itsessään on niin palkitsevaa. Tai siksi, että hän kokee tekemisensä hedelmät itselleen arvokkaaksi. Itselleni esimerkiksi jalkapallon peluu tai tämän blogin kirjoittaminen ovat sisäisesti motivoituneita aktiviteetteja. Tekisin niitä riippumatta siitä, saanko niistä jotakin ulkoista tunnustusta.

Ulkoisessa motivaatiossa tekeminen itsessään ei innosta tekijäänsä, mutta hän tekee sen kuitenkin erilaisten keppien ja porkkanoiden vuoksi: saadakseen rahaa, mainetta tai välttääkseen rangaistuksia ja paheksuntaa. Jotkut tekevät työtä vain palkkapussi mielessään. Toiset puurtavat hampaat irvessä edetäkseen urallaan ja hankkiakseen arvostusta isänsä tai kanssaihmisten silmissä. Molemmilla työmotivaatio on ulkoinen.

Kun ajattelemme monotonista tehdastyötä, ajattelemme ulkoista motivaatiota. Työläinen puurtaa saadakseen voita leivän päälle. Aamusta iltaan hän odottaa, koska tehtaan piipun vihellys vapauttaa hänet kurjuuden ikeestä. Vaikka työelämä on muuttunut, sekä poliitikot että liian monet yritysjohtajat ajattelevat työtä edelleen tämän vanhentuneen ajatusmallin kautta. Tosiasiassa yhä harvempi saa leipänsä tehtaan liukuhihnalla. Ja yhä useampi saa sitä luovuutta vaativassa suunnittelutyössä tai ihmisten kohtaamista vaativilla palvelualoilla. Molemmissa sisäinen motivaatio on menestyksen tae.

Luovassa työssä sisäinen motivaatio on aivan keskeistä. Tutkimukset osoittavat, että sisäinen motivaatio on yksi tärkeimmistä luovuutta vahvistavista taustatekijöistä. Jos tehtävä on pakkopulla, teen vain sen verran kuin on pakko. Mutta jos olen aidosti innostunut siitä, etsiydyn aktiivisesti kohti parasta ratkaisuvaihtoehtoa. Myöskin palvelukohtaamisessa työntekijän aitous ja valmius kohdata asiakas ovat usein asiakastyytyväisyyden kannalta merkittävämpiä tekijöitä kuin itse tekninen suoritus. Esimerkiksi ystävälliset, mutta tunaroivat lääkärit haastetaan harvemmin oikeuteen virheistään kuin epäystävälliset, mutta harvemmin virheitä tekevät kollegansa.

Yleisemmin on osoitettu, että monimutkaista ongelmanratkaisukykyä, luovuutta ja tiimityöskentelyä vaativassa työssä sisäisesti motivoitunut työntekijä suoriutuu paremmin. Ja tätä suomalainen työ yhä useammalle on. Siksi työntekijöiden sisäiseen motivaatioon panostaminen on usein tehokkain tapa parantaa yrityksen tulosta. Sisäinen motivaatio on paikka, jossa työntekijän arvostama henkilökohtainen hyvinvointi ja työnantajan arvostama työtulos kohtaavat.

Erityisen tärkeäksi sisäinen motivaatio nousee nuorten lahjakkuuksien rekrytoinnissa. Nuorten suhtautuminen työhön sekä Suomessa että muissa länsimaissa on muuttunut viime aikoina. ’Otsa hiessä on sinun leipäsi ansaittava’- mentaliteetti on aikansa elänyt ja nykyään työltä vaaditaan enemmän: nuoret etsivät siitä mahdollisuuksia esimerkiksi itseilmaisuun ja hyvien asioiden edistämiseen. Pelkän rahapalkkion suuruuden merkitys on vähentynyt. Yhä useampi nuori ottaa siis vastaan mieluummin mielenkiintoisen työn vähän pienemmällä palkalla kuin suuripalkkaisen mutta ylhäältäpäin kontrolloidun ja kapean suoritustyön. Jos siis haluat palkata parhaat työntekijät, on sinun tarjottava heille parhaat työolot. Sinun on uskallettava antaa heille vapautta toteuttaa työnsä parhaaksi katsomalla tavalla. Muuten he turhautuvat ja lähtevät muualle.

Miten sisäistä motivaatiota sitten edistetään? Resepti on yksinkertainen: Annetaan ihmisille tilaa tehdä työtään omalla tavallaan. Johtajan tehtävä on luoda yhteinen visio ja saada ihmiset sitoutumaan yhteiseen suuntaan. Sen jälkeen hänen on astuttava askel taaksepäin. Homma vaatii luottamusta, mutta luottamus synnyttää vastuuta. Kun työntekijällä on selvä suunta johon hän on sitoutunut, osaa hän usein itse määrittää, miten parhaiten sinne pääsisi. Väärin asetettu tulospalkkaus, mikromanagerointi, uhkaukset ja ylhäältä asetetut päämäärät ovat vuorostaan tehokkain tapa tuhota työntekijöiden sisäinen motivaatio.

Paitsi nuorten kohdalla, on sisäinen motivaatio ratkaisevaa myös eläkeläiskysymyksessä. Eläkekeskustelua hallitsee tehdasaikainen ajatus siitä, että jokainen työntekijä haluaisi mieluummin laiskotella kotonaan. Siksi keskustelun ydin on siinä, kuinka pitkään voimme pakottaa työntekijät pysymään töissä lakisääteistä eläkeikää korottamalla.

Tosiasiassa tämä ajattelu vuotaa kahteen suuntaan: Ensinnäkin aivan liian moni työntekijä jää varhaiseläkkeelle jo tätä aiemmin. Varsin usein syynä on loppuunpalaminen, työperäinen masennus tai muu henkinen oire, joka useimmiten kytkeytyy siihen, että työtä ei koeta sisäisesti palkitsevaksi. Tai sitten kuusikymppinen potkitaan tuottamattomana pois ja kunniakas työura päättyy muutaman vuoden työttömyysputkeen ennen eläkkeelle pääsyä. Tai sitten varallisuutta on kertynyt niin paljon, että voi jo kuusikymppisenä alkaa höllentää tahtia ja alkaa toteuttaa uraputken alle jääneitä unelmiaan. Varsin iso osa työntekijöistä jää jo nyt eläkkeelle jonakin aivan muuna ajankohtana kuin lakisääteisen eläkeiän kohdalla.

Toiseksi meillä on kasvava joukko hyväkuntoisia ja aktiivisia eläkeläisiä, jotka mielellään ottaisivat vielä uusia haasteita vastaan. Ehkä he eivät enää ihan 40 tuntista työviikkoa haluaisi tehdä – pitää päästä matkustamaan vähän enemmän -, mutta jokin joustavampi ratkaisu voisi motivoida heidät tekemään tuottavaa työtä vielä vaikka kymmenenkin vuotta lisää. Ei siis siksi, että olisi pakko. Vaan siksi, että pääsee toteuttamaan itseään, vastaamaan haasteisiin ja tuntemaan itsensä hyödylliseksi.

Mitä jos eläkekysymystä ei pohdittaisi pakottamisen kautta, vaan sitä kautta, mitä sellaista mielekästä työtä voisimme eläkeikäisille tarjota, jossa he aidosti viihtyisivät seitsemänkymppiseksi asti? Finanssialalla tehdyn menestyksekkään pääuran jälkeen moni voisi eläkeiässä olla halukas tekemään ’toisen uran’ esimerkiksi päiväkoti-ikäisten lasten elämänlaadun parantamiseksi. Kanavan tarjoaminen tähän voisi olla tehokkaampi huoltosuhteen vakauttaja kuin epämotivoituneen työntekijän pakottaminen pysymään kaksi vuotta pidempään katkerana sorvin ääressä.

Sekä työn laatu että siihen asennoituminen ovat muuttuneet radikaalisti. Uuden työn ymmärtäminen vaatii sisäisen motivaation ymmärtämistä. Ne poliitikot, ammattiyhdistysjohtajat ja yritysjohtajat, jotka onnistuvat tähän huutoon vastaamaan, rakentavat tulevaisuuden menestystarinat sekä yritys- että yhteiskunnan tasolla.

Tämä on kolmas osa kolmeosaisesta suomalaisen työn tulevaisuutta kartoittavasta kirjoitussarjasta. Kirjoitukset kytkeytyvät osaksi valtioneuvoston eduskunnalle tuotettavan tulevaisuusselonteon ennakointiprosessia. Ensimmäinen osa käsitteli luovuutta Suomen viennin kivijalkana ja toinen osa mielekkään tekemisen merkitystä syrjäytymisvaarassa olevien tukemisessa ja huoltosuhteen parantamisessa.

Mielekäs tekeminen – Rakenteellisesti syrjäytyvien tie takaisin työelämään

Huoltosuhde tarkoittaa sitä, kuinka suurta osaa väestöstä työssä käyvät elättävät. Ja se on Suomessa kriisissä. Väestön ikärakenne, rakenteellinen työttömyys ja iso työkyvyttömyyseläkeläisten joukko yhdessä pitävät huolta siitä, että yhä harvemman työllä elätetään yhä useampaa. Hyvinvointivaltion ylläpitämisessä yksi ratkaiseva kysymys onkin, miten saamme parannettua huoltosuhdetta.

Väestön ikääntymiselle emme paljoa voi tehdä, ellemme ota maahanmuuttoa ratkaisuksi. Toinen rakenteellinen taustatekijä on työn muuttuminen automatisaation myötä. Tekninen kehitys on vapauttanut työläiset monotonisen mutterinvääntämisen ikeestä. Samalla siitä on kuitenkin seurannut se, että meillä on yhä vähemmän sellaisia yksinkertaisia työtehtäviä, joissa pärjää ilman erityistä koulutusta. Tähän kun yhdistää sen, että suomalainen minimipalkka on huomattavasti korkeampi kuin esimerkiksi Viron vastaava, on selvää, että meillä on kasvava joukko ihmisiä, joista työnantajan on vaikea saada minimipalkan kokoista tuottoa.

Meillä on siis joukko ihmisiä, jotka kykenevät jonkinlaiseen tuottavaan työhön, mutta joille ei nykyjärjestelmässä löydy työtä. Tämä joukko on kirjava. On peruskoulunsa kesken jättäneitä nuoria, on eläkekynnyksen ylittäneitä mutta toimeliaita vanhuksia, on lievästi kehitysvammaisia, alkoholi- tai huumeriippuvuudesta toipuvia, masennuksen partaalla horjuvia tai pitkän työttömyysjakson passivoimia.

Tämän ihmisjoukon saaminen työn syrjään kiinni on keskeistä sekä taloudellisista että inhimillisistä syistä. Ensinnäkin heidän työpanoksensa voisi olla kansantaloudellisesti arvokasta. Samalla heidän oma elämänsä kohenisi, kun siihen saataisiin mielekästä sisältöä. Työttömyys on yksi ihmistä eniten masentavista elämänmuutoksista juuri sen takia, että ihminen toiminnallisena olentona kaipaa tekemistä ja kokemusta omasta pystyvyydestään. Työ tarjoaa, paitsi rahallisen korvauksen, myös tärkeätä sisältöä elämään.

Mitä asialle voi sitten tehdä?

Mitä ei kannata tehdä on näiden yksilöiden rankaiseminen. Osoittaa sokeutta ihmispsykologian alkeille ajatella, että kyllä he siitä ryhdistyvät, jos tarpeeksi annetaan keppiä. Toki täysin työkykyisiä sosiaalitukien väärinkäyttäjiä on olemassa, mutta he ovat marginaalinen ryhmä tässä joukossa. Valtaosa olisi enemmän kuin riemuissaan päästessään työnsyrjästä kiinni. Mutta kun elämänhallinta ei ole kunnossa tai kun kukaan ei suostu ottamaan töihin, niin kepillä hakkaaminen on vain lyödyn lyömistä. Tästä esimerkkinä eduskunnan parin vuoden takainen päätös mahdollistaa nuorten toimeentulotuen leikkaaminen.

Sen sijaan on ensinnäkin purettava nykyisten tukijärjestelmien kannustinloukot. Toimeentulotuki on nykyään rakennettu siten, että pieniä keikkatöitä tai matalapalkkaista osa-aikatyötä ei kannata tehdä, koska silloin tuet menevät ja käteen ei jää yhtään enempää. Vaikka tämän ihmisryhmän työllistyminen on sekä poliittisen vasemmiston että oikeiston ideologian mukaista, ei työntekoa estävän nykyjärjestelmän korjaaminen ole onnistunut Sata-komitean sun muiden huseerauksesta huolimatta. Suhtaudun perustuloon hiukan varauksellisesti, mutta onko kellään poliitikolla näyttää mitään parempaa mallia, jonka avulla työnteko kannattaisi aina?

Toiseksi pitää luoda järjestelmä, jonka avulla työhaluisille löytyy aina työtä. Eli kuntien tai valtion tulisi taata, että työhön haluaville olisi aina jotakin tekemistä tarjolla. Tämä ei olisi kallista, koska muussa tapauksessa samat henkilöt eläisivät joka tapauksessa tukien varassa. Työn ei tarvitse olla mitään kummoisempaa, pääasia, että sitä olisi jokaiselle tarjolla. Esimerkiksi vanhustenhoidossa moni vanhus ilahtuisi siitä, jos jollakulla olisi aikaa jutella heidän kanssaan. ihmisen kanssa jutteleminen voi olla palkitsevaa, parantaisi vanhuksen hyvinvointia, mutta ei vaadi erityiskoulutusta. On monia muitakin aloja, joissa pelkällä läsnäololla voi saada paljon hyvää aikaan ja ylipäänsä sopivia tehtäviä kyllä löytyisi, jos mahdollisuuksia vain etsittäisiin avoimesti.

Kolmanneksi olisi autettava syrjäytymisvaarassa olevia löytämään itselleen ominaisia työ- tai opiskeluvaihtoehtoja. Mielekäs tekeminen on yksi keskeinen suojaava tekijä niin masennuksen kuin erilaisten päihderiippuvuuksien kohdalla. Ja toisaalta mielekkään tekemisen löytäminen on suuri apu toipumisvaiheessa. Siksi erilaiset toimintamallit, joissa nuori pääsisi kokeilemaan erilaisia ammattipolkuja edes päivän ajan, ja siten löytämään sen oman juttunsa, voisi olla tehokkaampaa syrjäytymistä vastustavaa politiikkaa kuin melkeinpä mikään muu. Masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä on yli 40.000 suomalaista ja erityisesti nuorten kohdalla mielenterveyden ongelmat ovat ylivoimaisesti merkittävin työkyvyttömyyseläkkeen syy. Meillä ei ole inhimillisesti eikä taloudellisesti varaa menettää useampaa tuhatta alle kolmekymppistä vuodessa.

Syrjäytyminen on kierre, joka rakentuu monien pienten ja suurten vastoinkäymisten kasautumisesta. Tie takaisin työelämään voi parhaimmillaan olla myös samanlainen kierre, joka alkaa omien kiinnostuksen kohteiden tunnistamisella, jatkuu lyhyillä, osin valtion tukemilla työjaksoilla ja osaamisen kartuttua riittävästi päättyy vakinaiseen työsuhteeseen.

Tämä on toinen osa kolmeosaisesta suomalaisen työn tulevaisuutta kartoittavasta kirjoitussarjasta. Kirjoitukset kytkeytyvät osaksi valtioneuvoston eduskunnalle tuotettavan tulevaisuusselonteon ennakointiprosessia. Ensimmäinen osa käsitteli luovuutta Suomen viennin kivijalkana ja ensi maanantaina ilmestyvä osa käsittelee sisäisen motivaation keskeisyyttä sekä nuorten lahjakkuuksien houkuttelemisessa että eläkepommin ratkaisemisessa.

Luovuus – Suomalaisen vientiteollisuuden uusi kivijalka

Suomalainen työelämä ei tule enää koskaan olemaan samanlainen kuin aiemmin. Talous on nykyään globaali. Tavarat ja pääomat virtaavat rajoista ja valtameristä piittaamatta. Keskeinen kysymys ei ole, onko tämä hyvä vai huono asia. Keskeinen kysymys on, miten Suomi sopeutuu tähän tilanteeseen, jossa perusteollisuuden ja valmistuksen työpaikat valuvat rajan taakse Puolaan ja Kiinaan. Eivätkä tule takaisin. Selluntuoksuisten menneiden aikojen haikailun sijasta on katse käännettävä tulevaan. On kysyttävä, mitä sellaista Suomi voi tuottaa, jota muut eivät voi tuottaa?

Heti aluksi on tiedostettava muutama perusasia. Me emme voi kilpailla työn halpuudella, joten työvoimaintensiiviset alat ovat meiltä pois. Samaten meillä on kovin vähän ainutlaatuisia raaka-aineita ja esimerkiksi suomalainen puu kasvaa turkasen hitaasti verrattuna brasilialaiseen kilpakumppaniinsa. Eli perusteollisuudesta ei ole enää vientivaltiksi.

Meidän tärkein valttimme on lopulta suomalaiset itse, erityisesti korkea koulutuksemme. Vaikka sanaa on hoettu kyllästymiseen asti, on selvää, että innovaatiot ovat Suomen tulevan menestyksen perusta. Paikallisesti kilpailluilla aloilla voi pärjätä vanhoilla resepteillä: pizzaa ja keskiolutta kivijalassa on toimiva resepti myös vuonna 2050. Mutta kansainvälisesti kilpailluilla aloilla me voimme menestyä vain sillä, että luomme uusia asioita, että olemme edelläkävijöitä, että tuotamme jotakin sellaista, jota kukaan muu ei vielä tuota. Se, mikä ei luo uutta, voidaan tuottaa jossakin halvemmalla. Voimme myydä rajojemme ulkopuolelle pitkässä juoksussa vain luovuuttamme.

Orastavia menestystarinoita on. Tätä kirjoittaessani kolme suomalaista iPad-peliä taistelee Yhdysvaltojen tuottavimman iPad-pelin tittelistä ja pelialalla ihmetellään mistä Suomi-ihme johtuu. Suomalaiset Supercell ja Rovio tahkoavat näillä peleillä reilusti yli miljoona euroa. Päivässä. Tulevaisuudessa Suomen vienti on uudenlaista sisältöä tuottavien nörttien kapeilla harteilla. Kuuluisa suomalainen insinööritaito taas pääsee oikeuksiinsa siellä, missä tuotetaan radikaalilla tavalla uudenlaisia keksintöjä. Esimerkiksi kierrätysrobottialalla. Tai matkapuhelinalalla kaksikymmentä vuotta sitten. Ei siellä, missä tekninen kehitys on hidastunut ja kulujen optimointi kasvattaa markkinaosuuksiaan. Kulujen karsinnassa luova suomalainen insinööri ei pärjää Etelä-Korealaiselle. Siksi insinöörien katseet on suunnattava markkinoille, joita ei vielä ole.

Suomalaisen vientiteollisuuden tulevaisuus

Miten sitten vahvistamme tulevaa luovuuttamme? Panostamalla tärkeimpään voimavaraamme, eli työntekijöihin. Eli ihmisiin. Panostus on aloitettava jo kouluvaiheessa.
Klassinen peruskoulupedagogiikka syntyi teollisen aikakauden tarpeisiin. Tärkeintä oli tuottaa työläisiä, jotka tottelevat käskyjä kyselemättä ja jaksavat istua paikallaan 8 tuntia putkeen. Valitettavasti tällainen opetusmalli on suunniteltu luovuuden tappamiseen ja onneksi siitä ollaan asteittain pyristelemässä eroon. Tulevaisuuden koulun tulisi rakentua yksilöiden kiinnostuksen kohteiden vaalimisen ja omaehtoisen etsimisen varaan. Nykyjärjestelmä tentteineen fokusoi faktojen opetteluun ja virheisiin, kun fokuksen pitäisi olla taitojen hankkimisessa ja uusien, yllättävien ratkaisujen tuottamisessa.

Työelämässä keskeinen muutos on siirtyminen ajanhallinnasta luovuuden vaalimiseen. Liian moni nykyjohtaja elää vielä lineaarisessa maailmassa, jossa yksi yksikkö työntekijän aikaa tuottaa yhden yksikön tulosta. Tällöin järkevää johtajuutta on pitää huolta, että työntekijä istuu mahdollisimman tiiviisti mahdollisimman monta tuntia työpöytänsä äärellä. Sekä tutkimukset kuin myös edelläkävijäyritysten käytännöt osoittavat kuitenkin, että työtunneilla on eroa. Tunti, jolloin työntekijä puhkuu intoa, voi tuottaa firmalle enemmän hyötyä kuin kuusitoista turtunutta tuntia näyttöpäätteen ääressä. Luovuus kukkii, kun työntekjä on innostunut ja virkeä, kun hänellä on vahva sisäinen motivaatio, kun tiimityö toimii. Tällöin voi syntyä jotakin, mitä muut eivät jo tee. Ja vain sillä voi kilpailla globaaleilla markkinoilla.

Johtajan on tehtävä valinta: joko hän kontrolloi työntekijöidensä luovuuden tukahduksiin. Tai sitten hän keskittyy johtamaan työntekijöidensä energisyyttä. Eli näkee tärkeimmäksi tehtäväkseen pitää huolta, että firman tuotantovälineet – eli työntekijöiden luovat mielet – ovat parhaassa mahdollisessa iskussa. Siltä osin kuin suomalaiset yritykset haluavat kilpailla kansainvälisillä markkinoilla, työntekijöiden innostus ei ole kiva bonus. Se on elinehto.

Tämä on ensimmäinen osa kolmeosaisesta suomalaisen työn tulevaisuutta kartoittavasta kirjoitussarjasta. Kirjoitukset kytkeytyvät osaksi valtioneuvoston eduskunnalle tuotettavan tulevaisuusselonteon ennakointiprosessia. Seuraavat osat ilmestyvät perjantaina ja maanantaina. Ne käsittelevät työelämästä syrjäytyvien työllistämistä sekä sisäisen motivaation keskeisyyttä sekä nuorten lahjakkuuksien houkuttelemisessa että eläkepommin ratkaisemisessa.

Björniläisyys – Oman aikamme Taistolaisuus

Minusta on aina kiehtovaa, kun maailmaan syntyy uusi sana kuvaamaan ilmiötä, jonka kaikki tunnistavat, mutta jota aikaisemmin ei ole sanallisesti tavoitettu. Siksi Roope Mokan lanseeraama termi björniläisyys on kutkutellut mieltäni viime päivinä. Sillä viitataan poliittisiin libertaristeihin ja ääriliberalisteihin, joille markkinat on vastaus kaikkiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja valtion holhous vapaan ihmisen vihollinen numero yksi.

Taistolaisuus sai aikanaan nimensä vanhemman äärikommunisti Taisto Sinisalon mukaan. Ryhmänä taistolaiset olivat epämääräinen joukko erilaisia nuorempia ja vanhempia radikaaleja, joita yhdisti usko siihen, että nykyinen yhteiskuntajärjestys oli murrettava ja tilalle tarjottava jonkinlainen muunnelma sosialistisesta utopiasta. Itse he eivät itseään taistolaisiksi kutsuneet, vaan kokivat tämän nimityksen loukkaavaksi. Mutta riippumatta sisäisistä – osin jyrkistäkin – näkemyseroista heitä kaikkia yhdisti ehdottomuus. Ehdoton usko siihen, että tietyt dogmit ihmisluonnosta ja yhteiskunnasta kiistatta osoittavat, että nykyinen neuvostojärjestelmä tai tuleva sosialistinen vallankumous ratkaisee ihmiskunnan ongelmat.

Björniläisyys on saanut nimensä vanhemman provokaattorin, Björn Wahlroosin mukaan. Ryhmänä björniläiset on epämääräinen joukko erilaisia nuorempia ja vanhempia radikaaleja, joita yhdistää usko siihen, että nykyinen yhteiskuntajärjestys on murrettava ja tilalle tarjottava jonkinlainen muunnelma liberaalista utopiasta. Itse he eivät itseään björniläisiksi kutsu, vaan kokevat tämän nimityksen loukkaavaksi. Mutta riippumatta sisäisistä – osin jyrkistäkin – näkemyseroista heitä kaikkia yhdistää ehdottomuus. Ehdoton usko siihen, että tietyt dogmit ihmisluonnosta ja yhteiskunnasta kiistatta osoittavat, että markkinatalous ja kaiken sääntelyn purkaminen ratkaisee ihmiskunnan ongelmat.

Björniläisiä on monenlaisia. On niitä, jotka kykenevät pitämään luennon kauan sitten kuolleiden Itävaltalaisten talousajattelijoiden keskeisistä näkemyseroista. Ja sitten on Tuomas Enbusken kaltaisia muotiradikaaleja, joille tärkeintä ei ole rakentaa parempaa yhteiskuntaa, vaan heruttaa kauhistuneita ilmeitä konservatiiveista: ”Onpa se radikaali”, ”Miten joku voi ajatella noin?” Kuten Image-lehti oivaltavavasti kuvaa, hän on liberalismin popularisoija, ”yksilönvapauden Timo Soini.”

Lähtökohtana björniläisyydessä tuntuu olevan vapauden käsitteen väärinymmärtäminen. Heidän kapeassa vapauskäsityksessään vapaus tarkoittaa lähinnä sitä, että valtio ei puutu johonkin asiaan. Yksilö on vapaa, jos valtio ei estä häntä tekemästä jotakin. Kun valtion holhouksesta päästään eroon, on jokaisella mahdollisuus näyttää mihin hän on kykeneväinen. Silloin erottuvat jyvät akanista ja ahkerat yrittäjät saavat rehellisesti rikastua työnsä teolla. Verotuskaan ei varasta hänen kovan työtahtinsa hedelmiä.

Björniläisten maailmassa ihmiset jakautuisivat nykyistä jyrkemmin menestyjiin ja luusereihin. Jos et pärjää, se on oma vikasi eikä muilla ole velvollisuutta sinua auttaa: ”Ihmisellä on vapaus syödä itsensä läskiporsaaksi, mutta kenelläkään ei ole velvollisuus maksaa hänen hoitoansa, vaan se pitäisi maksaa itse.” toteaa sarjayrittäjä Taneli Tikka Image-lehdessä. Jos taas menestyt, se on oma ansiosi, eikä valtiolla ole oikeutta verotuksen kautta rahojasi varastaa. Tuloerot siis kasvaisivat varmasti, mutta se olisi ihan oikein, koska se vain kuvastaisi eri ihmisten lahjakkuus- ja ahkeruuseroja.

Se minkä björniläiset unohtavat, on että vapauttani rajoittaa moni muukin seikka valtion lisäksi. Jos katujengi pakottaa puukolla uhaten teini-ikäisen varastamaan kioskista tupakkaa, ei hän ole vapaa päättämään tekeekö hän niin vai ei. Jos perheen lapsella on leukemia, eivätkä rahat riitä hoitoon, eivät he ole vapaita päättämään saako lapsi hoitoa vai ei. Lapsi ei saa hoitoa, koska he eivät pysty sitä hänelle tarjoamaan. Jos synnyn köyhään perheeseen maassa, jossa korkeakoulutus on maksullinen, en ole vapaa menemään yliopistoon, koska joudun pienestä pitäen työskentelemään pitkiä päiviä vain pitääkseni nuoremmat sisarukseni hengissä.

On kovin yksisilmäistä tuijottaa vain valtioon, kun miettii vapautta. Taloustieteen Nobelin voittaneen Amartya Senin tapa kytkeä vapaus yksilön toimintamahdollisuuksiin on huomattavasti realistisempi. Eli yksilön vapaus on sitä, mitä kaikkea hänen on käytännössä mahdollista tehdä. Jos sairastun ja tarvitsen sytostaattihoitoa, ei vapauden kannalta ole isoa merkitystä maksanko siitä itse yksityisklinikalle vai elänkö valtiossa, joka maksaa sen puolestani. Vapaus on sitä, että pääsen hoitoon silloin kun sitä tarvitsen.

Yhteiskunnan tehtävä on taata kansalaistensa vapaus. Kun vapaus ymmärretään käytännön toimintamahdollisuuksina, voidaan hyvää yhteiskuntaa lähteä rakentamaan pragmaattisesti. Ideologisten silmälappujen sijasta voidaan miettiä, lisääkö tämä päätös keskimäärin ihmisten vapautta vai ei. Esimerkiksi toimivat poliisivoimat keskimäärin lisäävät ihmisten vapautta, koska poliisien mielivalta on huomattavasti vähäisempää kuin rikollisjengien mielivalta. Tällöin huomataan, että monessa tapauksessa tarvitsemme valtiota yksilöiden vapauden takaamiseksi. Ääriliberalistien ihannoima yövartijavaltio ei kykene takaamaan mahdollisuuksien tasa-arvoa eikä yksilöiden vapautta. Hyvinvointivaltio onnistuu siinä paremmin, koska hyvinvointi lisää yksilöiden mahdollisuuksia toteuttaa itseään – eli heidän vapauttaan.

Ketä Buddha äänestäisi kunnallisvaaleissa?

On taas sinun aikasi käyttää sitä poliittista valtaa, jonka puolesta monissa maissa tänäkin päivänä taistellaan oman hengen uhalla. Eli äänestää. Mutta ketä? Ehdokkaan arvojen ja mielipiteiden lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota muutamaan seikkaan. Erityisesti puolueeseen. Mutta myös siihen, hyväksyisikö Buddha ehdokkaan vai ei?

Buddhalaisessa etiikassa ei tunneta sitä hyvän ja pahan jyrkkää kahtiajakoa, johon me länsimaalaiset liian usein sorrumme. Sen sijaan puhutaan taitavista ja taitamattomista teoista. Taitavat teot kumpuavat taitavista motiiveista ja johtavat hyviin lopputuloksiin. Taitamattomat teot taasen ovat taitamattomien motiivien tuotosta, ja johtavat huonoihin seurauksiin.

Mitä sitten ovat taitamattomat motiivit? Negatiivisia tunteita, kuten viha, katkeruus, ylimielisyys tai kateus. Jos ehdokkaasi motivoituu näistä asioista, älä missään tapauksessa äänestä häntä. Viha ja katkeruus eivät koskaan ratkaise mitään, vaan synnyttävät vain pahan noidankehän, jossa yhden viha ruokkii toista. Jos ehdokastasi motivoi viha ulkomaalaisia kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokastasi motivoi katkeruus rikkaita kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi halveksuu laiskoja ja saamattomia ihmisiä, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi nauraa ylimielisesti ihmisille, jotka pukeutuvat tuulipukuun, älä äänestä häntä. Niin yksinkertaista se on.

Taitavat motiivit ovat vuorostaan myönteisiä motiiveja: myötätunto, halu tehdä hyvää, oikeudenmukaisuus. Nämä motiivit synnyttävät hyviä tekoja. Etsi siis ehdokkaita, jotka on politiikkaan ajanut hyväntekemisen motiivit. Heillä on kapasiteettia katsoa tilannetta vihan kaventamaa perspektiiviä laajemmin ja sitä kautta tehdä parempia päätöksiä. Heidän toimintansa ei kasvata epäluulon ja vihan kierrettä, vaan rakentaa parempaa maailmaa.

Tämä ei tietystikään tarkoita sitä, että epäkohdilta suljettaisiin silmät ja keskityttäisin vain hyviin asioihin. Maailman näkeminen sellaisena kuin se on – kaikkine vääryyksineen ja epäkohtineen – on viisauden alku. Tästä Buddha ja Paasikivi ovat yhtä mieltä. Kyse on siitä, mitä epäkohdan näkemisestä seuraa. Jotkut sulkevat silmänsä – ehkä siksi, että eivät kestä katsoa kipeitä asioita, ehkä siksi että se ei sovi heidän maailmankuvaansa. He pakenevat pilvilinnaansa, jossa kaikki ovat menestyviä ja hyvähampaisia. Siinä maailmassa ei ole heikkoutta, eikä kukaan tarvitse toista. Älä äänestä tällaista henkilöä, jolla ei ole kapasiteettia katsoa maailmaa silmiin.

Epäkohdan kieltämisen lisäksi siitä suuttuminen on myös väärä tapa reagoida. Myös valaistunut munkki saattaa suutahtaa jonkin ilmiselvän vääryyden edessä, mutta hän antaa suuttumuksen mennä ohitse ennen kuin toimii. Taitavasti motivoituneet ihmiset eivät koskaan suuntaa tarmoansa väärintekijöiden vihaamiseen. He keskittyvät väärintehtyjen auttamiseen. Tämä on lähes aina sekä parempaa että tuloksellisempaa politiikkaa. Kysy vaikka Nelson Mandelalta.

Sitten on vielä yksi erityisesti poliitikkoja vaivaava taitamaton motiivi, joka tulee karsia pois. Kyse on oikeassaolemisesta. Kannattaa jättää omaan arvoonsa ne ’minä vastaan maailma’ – poliitikot, jotka yksin tietävät oikean vastauksen kaikkiin kysymyksiin. He keskittyvät kritisoimaan muiden toimintaa sen sijaan, että miettisivät, miten asioita käytännössä voisi muuttaa parempaan. Heitä ei motivoi myötätunto kärsiviä kohtaan, vaan halu olla oikeassa. Joillakin heistä on tärkeitä ja oivaltavia kriiitikin aiheita, toisilla mielipiteet ovat varsin foliohattuisia. Sillä ei ole niin väliä, koska kummankaan mielipiteet eivät tule vaikuttamaan käytännön päätöksentekoon. Älä siis anna vahingossa ääntäsi oikeassaolijalle. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, ei oikeassa olemista yksin.

Kun olet näin saanut karsittua kaikki taitamattomilla motiiveilla politiikassa huseeraavat pahanaiheuttajat ehdokaslistaltasi, niin on vielä kaksi askelta, jotka sinun kannattaa ottaa.

Ensinnäkään hyvätkään motiivit eivät auta, jos ehdokas ei tunne asioita tarpeeksi laajasi. Taitavat teot vaativat oikeiden motiivien lisäksi myös asiantuntemusta monimutkaisten kysymysten ratkaisemiseen. Joskus parhaat ratkaisut voivat olla lyhyellä tähtäimellä kipeitäkin. Mutta jos ne on pakko tehdä, niin ne on tehtävä. Pidä siis huolta, että ehdokkaallasi on asiantuntemusta tehdä oikeat päätökset. Tässä hän ei ole tietystikään yksin, vaan hänen puoluetoverinsa ja muu tukiryhmänsä laajentaa tuntuvasti hänen kykyään tehdä oikeat päätökset. Jokainen poliitikko tekee ison osan päätöksistään luottaen häntä ympäröiviin asiantuntijoihin. Katso siis ensinnäkin, kuinka hyvin poliitikko osaa asiansa. Ja katso myös tarkkaan, kenen kanssa hän aikaansa viettää ja neuvoa kysyy.

Viimeiseksi, etsi ehdokas, jolla on kyky ylittää oman eturyhmänsä kapea perspektiivi. Jokainen meistä on joidenkin ryhmien jäseniä: miehiä, naisia tai jotain siltä väliltä, duunareita tai herroja, koulutettuja tai kouluttamattomia, pätkätyöläisiä tai yrittäjiä, yksisilmäisiä tai suvaitsevaisia. Moni etsii ehdokasta, joka ajaisi hänen oman ryhmänsä etuja. Se on hyvä alku, että ehdokas ajaa edes minunkaltaisteni asiaa, mutta se ei riitä. Silloin kun politiikasta tulee pelkästään eri eturyhmien välistä kamppailua, ei se ole mitään muuta kuin enemmistön diktatuuri. Aito demokratia edellyttää kokemusta yhteisestä, siitä että olemme kaikki samassa veneessä. Se tarkoittaa myötätunnon ulottamista myös niitä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin minä. Sekä ulkonäöllisesti että arvomaailmaltaan. Meillä kaikilla on opittavaa erilaisten ihmisten kohtaamisessa, mutta politiikan avainpaikoilla pitäisi olla vain sellaisia hahmoja, jotka ovat jo oppineen varsin paljon myötätunnon taitoa.

Jos jokaisesta puolueesta valittaisiin vain ehdokkaita, joita myötätunto motivoi ja jotka kykenevät kuuntelemaan muita, olisi poliittinen yhteiselomme huomattavasti sujuvampaa ja tehokkaampaa. Kaikkien katse pysyisi maalissa – yhteisessä hyvässä – eikä energiaa tuhlattaisi keskinäiseen nokitteluun ja vihanpitoon. Hyvää tarkoittavat päätökset eivät jumittuisi sisäisiin arvovaltakamppailuihin ja nollasummapeleihin. Luottamus lisääntyisi ja yhteinen ymmärrys eri ihmisten eri tavoitteista vallitsisi. Tällainen politiikka tuottaisi kaikkein eniten hyvinvointia kaikille. Sinun äänesi ratkaisee, mennäänkö tähän suuntaan.

Ketä Buddha äänestäisi kunnallisvaaleissa?

On taas sinun aikasi käyttää sitä poliittista valtaa, josta monissa maailman maissa vain salaa haaveillaan. Eli äänestää. Mutta ketä? Ehdokkaan mielipiteiden lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota muutamaan seikkaan. Erityisesti puolueeseen. Mutta myös siihen, hyväksyisikö Buddha ehdokkaan vai ei?

Buddhalaisessa etiikassa ei tunneta sitä hyvän ja pahan jyrkkää kahtiajakoa, johon me länsimaiset liian usein sorrumme. Sen sijaan puhutaan taitavista ja taitamattomista teoista. Taitavat teot kumpuavat taitavista motiiveista ja johtavat hyviin lopputuloksiin. Taitamattomat teot taasen ovat taitamattomien motiivien tuotosta, ja johtavat huonoihin seurauksiin.

Mitä sitten ovat taitamattomat motiivit? Negatiivisia tunteita, kuten viha, katkeruus, ylimielisyys tai kateus. Jos ehdokkaasi motivoituu näistä asioista, älä missään tapauksessa äänestä häntä. Viha ja katkeruus eivät koskaan ratkaise mitään, vaan synnyttävät vain pahan noidankehän, jossa yhden viha ruokkii toista. Jos ehdokastasi motivoi viha ulkomaalaisia kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokastasi motivoi katkeruus rikkaita kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi halveksuu laiskoja ja saamattomia ihmisiä, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi nauraa ylimielisesti ihmisille, joilla on Hankkija-lippis, älä äänestä häntä.

Taitavat motiivit ovat vuorostaan myönteisiä motiiveja: myötätunto, halu tehdä hyvää, oikeudenmukaisuus. Nämä motiivit synnyttävät hyviä tekoja. Etsi siis ehdokkaita, jotka on politiikkaan ajanut hyväntekemisen motiivit. Heillä on kapasiteettia katsoa tilannetta vihan kaventamaa perspektiiviä laajemmin ja sitä kautta tehdä parempia päätöksiä. Vaikka hekin saattavat suutahtaa jonkin ilmiselvän vääryyden edessä, ei se ole heidän kantava voimansa. Sen sijaan, että suuntaisivat tarmonsa väärintekijöiden vihaamiseen, he keskittyvät väärintehtyjen auttamiseen. Tämä on lähes aina sekä parempaa että tuloksellisempaa politiikkaa. Kysy vaikka Nelson Mandelalta.

Kun olet näin saanut karsittua kaikki taitamattomilla motiiveilla politiikassa huseeraavat pahanaiheuttajat ehdokaslistaltasi, niin on vielä kaksi askelta, jotka sinun kannattaa ottaa.

Ensinnäkään hyvätkään motiivit eivät auta, jos ehdokas ei tunne asioita tarpeeksi laajasi. Taitavat teot vaativat oikeiden motiivien lisäksi myös asiantuntemusta monimutkaisten kysymysten ratkaisemiseen. Joskus parhaat ratkaisut voivat olla lyhyellä tähtäimellä kipeitäkin. Mutta jos ne on pakko tehdä, niin ne on tehtävä. Pidä siis huolta, että ehdokkaallasi on asiantuntemusta tehdä oikeat päätökset. Tässä hän ei ole tietystikään yksin, vaan hänen puoluetoverinsa ja muu tukiryhmänsä laajentaa tuntuvasti hänen kykyään tehdä oikeat päätökset.

Toiseksi, tuloksellinen politiikka vaatii kykyä tehdä yhteistyötä. Taitava poliittinen toiminta vaatii myötätuntoa paitsi äänestäjiä, myös kanssapoliitikkoja kohtaan. Kannattaa jättää omaan arvoonsa ne ’minä vastaan maailma’ – poliitikot, jotka yksin tietävät oikean vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Ja keskittyvät kritisoimaan muiden toimintaa sen sijaan, että miettisivät, miten asioita käytännössä voisi muuttaa parempaan. Heitä ei motivoi myötätunto kärsiviä kohtaan, vaan halu olla oikeassa. Joillakin heistä on tärkeitä ja oivaltavia kriiitikin aiheita, toisilla mielipiteet ovat varsin foliohattuisia. Sillä ei ole niin väliä, koska kummankaan mielipiteet eivät tule vaikuttamaan käytännön päätöksentekoon. Älä siis anna ääntäsi vahingossa oikeassaolijalle. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, ei oikeassa olemista yksin.

Viimeiseksi, etsi ehdokas, jolla on kyky ylittää oman eturyhmänsä kapea perspektiivi. Jokainen meistä on joidenkin ryhmien jäseniä: miehiä, naisia tai jotain siltä väliltä, duunareita tai herroja, koulutettuja tai kouluttamattomia, pätkätyöläisiä tai yrittäjiä, yksisilmäisiä tai suvaitsevaisia. Moni etsii ehdokasta, joka ajaisi hänen oman ryhmänsä etuja. On hyvä alku, että ehdokas ajaa minunkaltaisteni asiaa, mutta se ei riitä. Silloin kun politiikasta tulee pelkästään eri eturyhmien välistä kamppailua, ei se ole mitään muuta kuin enemmistön diktatuuri. Aito demokratia edellyttää kokemusta yhteisestä, siitä että olemme kaikki samassa veneessä. Se tarkoittaa myötätunnon ulottamista myös niitä kohtaan, jotka ovat erilaisia kuin minä. Sekä ulkonäöllisesti että arvomaailmaltaan. Meillä kaikilla on opittavaa erilaisten ihmisten kohtaamisessa, mutta politiikan avainpaikoilla pitäisi olla vain sellaisia hahmoja, jotka ovat jo oppineen varsin paljon.

Jos jokaisesta puolueesta valittaisiin vain ehdokkaita, joita myötätunto motivoi ja jotka kykenevät kuuntelemaan muita, olisi poliittinen yhteiselomme huomattavasti sujuvampaa ja tehokkaampaa. Kaikkien tähtäin pysyisi maalissa – yhteisessä hyvässä – eikä energiaa tuhlattaisi keskinäiseen nokitteluun ja vihanpitoon. Luottamus lisääntyisi ja yhteinen ymmärrys eri tavoitteista vallitsisi. Tällainen politiikka tuottaisi kaikkein eniten hyvinvointia kaikille. Sinun äänesi ratkaisee, mennäänkö tähän suuntaan.

Tehokkain tapa ehkäistä nuorison syrjäytymistä: Rakenteiden ja yksilöiden sijasta kyse on aktiivisten aikuisten tukemisesta

Tiistaina olin yleisössä, kun Säätytalolla ratkaistiin nuorison syrjäytymistä. Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö avasi pelin muistuttamalla, että meistä jokainen tekee jatkuvasti asioita, jotka vaikuttavat lasten ja nuorten arkeen. Pelkät rakenteelliset ratkaisut eivät riitä, vaan meistä jokaisen on vanhempana, sukulaisena ja naapurina kannettava vastuumme. Vaikka ”julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat täysin korvaamattomia”, kun nuori on ajautunut syvälle vaikeuksiin, on meidän kaikkien tehtävänä pitää huolta, että lähellämme olevat nuoret eivät sinne päädy.

Vastapainona yksilön vastuun korostukselle Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland muistutti, että rakenteet vaikuttavat suoraan syrjäytyneiden määrään. Ne kunnat, jotka 1990-luvulla leikkasivat eniten kouluterveydenhuollosta, käyttivät 2000-luvun alussa enemmän rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen sairaanhoitoon kuin muut vastaavat kunnat. Syrjäytymistä ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästäminen on paitsi traagista, myös taloudellisesti tyhmää. Esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoittamisen kustannukset ovat kymmenkertaiset verrattuna ehkäisevän lastensuojelun kustannuksiin. Syrjäytynyt ex-nuori maksaa valtiolle miljoonan samaan aikaan kun hänen syrjäytymisensä oltaisiin voitu ehkäistä murto-osalla tästä hinnasta, jos esimerkiksi etsivällä nuorisotyöllä olisi ollut riittävästi resursseja.

Kalland jakoi nuorten syrjäytymistä ehkäisevät yhteiskunnan palvelut kolmeen osaan: universaalit palvelut tarjotaan kaikelle kansalle. Neuvola on tästä klassinen esimerkki. Kohdennetut palvelut kanavoidaan niille nuorille, joiden syrjäytymisriskin tiedetään olevan tavallista suurempi: päihdevanhempien lapsille, maahanmuuttajalapsille, oppimisvaikeuksista kärsiville. Lopulta korjaavat palvelut suunnataan niille nuorille, jotka jo oireilevat. Ensimmäiset kaksi ovat huomattavasti kustannustehokkaampia tapoja estää syrjäytymistä kuin kalliit korjaavat palvelut. Siksi ennaltaehkäisevistä palveluista säästäminen on erittäin lyhytnäköistä politiikkaa. Se johtaa noidankehään, jossa kalliit korjaavat palvelut imevät kaikki rahat eikä ennaltaehkäiseviä palveluita päästä kehittämään tasolle, joka alkaisi vähentää syrjäytyneiden määrää.

Jos haluamme todella katkaista syrjäytymiskierteen, tarvitaan kolmea asiaa: Ensinnäkin riittävässä määrin jo syrjäytyneitä auttavia kohdennettuja palveluita, jotka nostavat heitä takaisin jaloilleen. Toiseksi kattavan ennaltaehkäisevien palveluiden verkoston, jossa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret onnistuttaisiin löytämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kun heitä voidaan vielä auttaa varsin pienin teoin. Mutta kolmanneksi tarvitsemme kulttuuria, jossa läheisistä välittämiseen ollaan valmiita satsaamaan. Jossa ei vain päivitellä, että onpa veljenpojalla vaikeata, vaan otetaan vastuu hänen auttamisestaan, jos hänen omat vanhempansa eivät siihen pysty. Oman navan tuijottamista korostavassa kulttuurissamme moni ei ole valmis auttamaan läheisiään, koska on niin kiire tykittää pää täyteen omaa onnellisuutta ja materiaalista hyvinvointia. Läheisistä vastuun kantaminen on sellainen elämänalue, jossa voisimme ihan oikeasti oppia paljon niin sanotuilta ’kehitysmailta’ ja heidän kulttuureistaan.

On kuitenkin olemassa yksi tapa auttaa nuoria, jonka uskon olevan tehokkaampi kuin rakenteelliset ratkaisut tai lähiyksilöiden vastuun korostaminen. Yksi tärkeimmistä suojaavista tekijöistä syrjäytymistä vastaan on nimittäin se, että nuorella on ainakin yksi turvallinen aikuissuhde. Että on edes yksi, joka kuuntelee, on läsnä, ja auttaa tarvittaessa. Tätä korosti tiistain puhujista lähes jokainen. Ongelmana on, että kaikkein haavoittuvammassa asemassa ovat ne nuoret, joilta tällainen aikuinen puuttuu. Nykyinen sektoreihin jakautunut nuorisotyö tarkoittaa myös sitä, että yhteiskunta ei kykene tätä aikuista tarjoamaan. Se voi tarjota räätälöityjä auttajia eri ongelmiin, mutta ei sitä yhtä aikuista, joka kuuntelisi kaikkia ongelmia.

Tässä kohtaa kuvioon astuu Ville Turkka Icehearts Ry:stä. Hänellä on Vantaalla jääkiekkojoukkue, jota hän valmentaa. Mutta tämä ei ole mikään tavallinen juniorijoukkue. Joukkueen pelaajat kerätään syrjäytymisuhan alla elävistä nuorista. Ajatuksena on, että jääkiekkojoukkue tarjoaa heille sen turvallisen ympäristön kaaoksen keskellä, jonka avulla heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia. Valmentaja on se aikuinen, joka kävelee näiden nuorten rinnalla ihan aikuisikään asti. Hän kuuntelee, tukee, auttaa etsimään oikeaa apua, vastaa puhelimeen vaikka keskellä yötä. Uskon, että tiistaina Säätytalon juhlasalissa ei ollut montaa sielua, jotka eivät salaa pyyhkineet kyyneleitä Turkan puheenvuoron aikana. Niin sydämeenkäyvän vahvalla tunteella hän kertoi tarinaansa nuorten käytännön auttamisesta. Ville Turkka osoitti pelkällä olemuksellaan, että hän on valmentamilleen nuorille se yksi turvallinen aikuissuhde, johon he voivat aina luottaa.

Jos Suomessa olisi tuhat Ville Turkan kaltaista aikuista, joista jokainen tarjoaisi turvallisen ja pitkäkestoisen aikuissuhteen parillekymmenelle syrjäytymisuhan alla olevalle nuorelle, olisi meillä paljon vähemmän syrjäytyneitä nuoria. Ja samalla nuorisotyöhön kuluisi paljon vähemmän rahaa. Tämän ratkaisun luulisi kiinnostavan ihan jokaista poliitikkoa ja kansalaista. Miksi meillä ei sitten ole?

Tämä johtuu rakenteiden jäykkyydestä. Osaamme nähdä vain kahdenlaisia vaihtoehtoja syrjäytymisen ratkaisuun: joko yksilöt itse hoitavat läheisiään ilman yhteiskunnan väliintuloa. Tai sitten yhteiskunta rakentaa ylhäältäkäsin suojaverkkoa, johon voimme tukeutua. Ville Turkka ei ole kumpaakaan. Hän on yksilö, jolla on halu ja kyky välittää nuorista. Luoda lähelleen niitä rakenteita, jotka nostavat nuoren jaloilleen. Silti hän kertoi kuinka hankalaa hänen on ollut saada tukea toimintaansa. Nuorisotyö on jakautunut niin tiukasti sektoreihin, että jokaisella luukulla hänelle todettiin: ”Ei kuulu meidän toimivaltaamme.”

Tähän on tultava muutos. Ja työministeri Lauri Ihalaisen esittelemä nuorisotakuu voisi parhaimmillaan olla tämän muutoksen voimanpesä. Etsivän nuorisotyön rinnalle tarvittaisiin, nuorisotyötä tekevien etsintää. Eli sellaista sektoreista riippumatonta rahastoa ja tukiorganisaatota, joka etsisi aktiivisesti kansalaisista itsestään lähteviä aloitteita nuorison syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Ja pitäisi huolta, että he pääsevät tekemään työtään ilman rakenteellisia esteitä. Eli etsittäisiin käsiin joka kunnasta löytyvät villeturkat, ja tuettaisiin heidän urheilujoukkueitaan, nuorisotalojaan, musiikkileirejään, avustavia puhelimiaan, väkivallattomia nakkikioskejaan tai mitä tahansa toimintaa, jossa aikuinen aktiivisesti tarjoutuu nuorille siksi turvalliseksi aikuissuhteeksi, joka on heidän kasvulleen elintärkeää. Tämän uskon olevan kaikkein tehokkaimman tavan, miten yhteiskunnallisesti voimme ehkäistä nuorison syrjäytymistä.Tehokkain tapa ehkäistä nuorison syrjäytymistä? Yksilöinä, yhteiskuntana vai sittenkin yhdessä

Tiistaina olin yleisössä, kun Säätytalossa ratkaistiin nuorison syrjäytymistä. Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö avasi pelin muistuttamalla, että meistä jokainen tekee jatkuvasti asioita, jotka vaikuttavat lasten ja nuorten arkeen. Pelkät rakenteelliset ratkaisut eivät riitä, vaan meistä jokaisen on vanhempana, sukulaisena ja naapurina on kannettava vastuumme. Vaikka ”julkisen sektorin toimet ja ammattiapu ovat täysin korvaamattomia”, kun nuori on ajautunut syvälle vaikeuksiin, on meidän kaikkien tehtävänä pitää huolta, että lähellämme olevat nuoret eivät sinne päädy.

Vastapainona yksilön vastuun korostukselle Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kalland korosti sitä, että rakenteet vaikuttavat suoraan syrjäytyneiden määrään. Ne kunnat, jotka 1990-luvulla leikkasivat eniten kouluterveydenhuollosta, käyttivät 2000-luvun alussa enemmän rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen sairaanhoitoon kuin muut vastaavat kunnat. Syrjäytymistä ennaltaehkäisevästä toiminnasta säästäminen on paitsi traagista, myös taloudellisesti tyhmää. Esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoittamisen kustannukset ovat kymmenkertaiset verrattuna ehkäisevän lastensuojelun kustannuksiin. Syrjäytynyt ex-nuori maksaa valtiolle miljoonan samaan aikaan kun hänen syrjäytymisensä oltaisiin voitu ehkäistä murto-osalla tästä hinnasta, jos esimerkiksi etsivällä nuorisotyöllä olisi ollut riittävästi resursseja.

Kalland jakoi nuorten syrjäytymistä ehkäisevät yhteiskunnan palvelut kolmeen osaan: universaalit palvelut tarjotaan kaikelle kansalle. Neuvola on tästä klassinen esimerkki. Kohdennetut palvelut kanavoidaan niille nuorille, joiden syrjäytymisriskin tiedetään olevan tavallista suurempi: päihdevanhempien lapsille, maahanmuuttajalapsille, oppimisvaikeuksista kärsiville. Lopulta korjaavat palvelut suunnataan niille nuorille, jotka jo oireilevat. Ensimmäiset kaksi ovat huomattavasti kustannustehokkaampia tapoja estää syrjäytymistä kuin kalliit korjaavat palvelut. Siksi ennaltaehkäisevistä palveluista säästäminen on erittäin lyhytnäköistä politiikkaa. Se johtaa noidankehään, jossa kalliit korjaavat palvelut imevät kaikki rahat eikä ennaltaehkäiseviä palveluita päästä kehittämään tasolle, joka alkaisi vähentää syrjäytyneiden määrää.

Jos haluamme todella katkaista syrjäytymiskierteen, tarvitaan kolmea asiaa: Ensinnäkin riittävässä määrin jo syrjäytyneitä auttavia kohdennettuja palveluita, jotka nostavat heitä takaisin jaloilleen. Toiseksi kattavan ennaltaehkäisevien palveluiden verkoston, jossa syrjäytymisvaarassa olevat nuoret onnistuttaisiin löytämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, kun heitä voidaan vielä auttaa varsin pienin teoin. Mutta kolmanneksi tarvitsemme kulttuuria, jossa läheisistä välittämiseen ollaan valmiita satsaamaan. Jossa ei vain päivitellä, että onpa veljenpojalla vaikeata, vaan otetaan vastuu hänen auttamisestaan, jos hänen omat vanhempansa eivät siihen pysty. Oman navan tuijottamista korostavassa kulttuurissamme moni ei ole valmis auttamaan läheisiään, koska on niin kiire tykittää pää täyteen omaa onnellisuutta ja materiaalista hyvinvointia. Läheisistä vastuun kantaminen on sellainen elämänalue, jossa voisimme ihan oikeasti oppia paljon niin sanotuilta ’kehitysmailta’ ja heidän kulttuureistaan.

On kuitenkin olemassa yksi tapa auttaa nuoria, jonka uskon olevan tehokkaampi kuin rakenteelliset ratkaisut tai lähiyksilöiden vastuun korostaminen. Yksi tärkeimmistä suojaavista tekijöistä syrjäytymistä vastaan on nimittäin se, että nuorella on ainakin yksi turvallinen aikuissuhde. Että on edes yksi, joka kuuntelee, on läsnä, ja auttaa tarvittaessa. Tätä korosti tiistain puhujista lähes jokainen. Ongelmana on, että kaikkein haavoittuvammassa asemassa ovat ne nuoret, joilta tällainen aikuinen puuttuu. Nykyinen sektoreihin jakautunut nuorisotyö tarkoittaa myös sitä, että yhteiskunta ei kykene tätä tarjoamaan. Se voi tarjota räätälöityjä auttajia eri ongelmiin, mutta ei sitä yhtä aikuista, joka kuuntelisi kaikkia ongelmia.

Tässä kohtaa kuvioon astuu Ville Turkka Icehearts Ry:stä. Hänellä on Vantaalla jääkiekkojoukkue, jota hän valmentaa. Mutta tämä ei ole mikään tavallinen juniorijoukkue. Joukkueen pelaajat kerätään syrjäytymisuhan alla elävistä nuorista. Ajatuksena on, että jääkiekkojoukkue tarjoaa heille sen turvallisen ympäristön kaaoksen keskellä, jonka avulla heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia. Valmentaja on se aikuinen, joka kävelee näiden nuorten rinnalla ihan aikuisikään asti. Hän kuuntelee, tukee, auttaa etsimään oikeaa apua, vastaa puhelimeen vaikka keskellä yötä. Uskon, että tiistaina Säätytalon juhlasalissa ei ollut montaa sielua, jotka eivät salaa pyyhkineet kyyneleitä Turkan puheenvuoron aikana. Niin sydämeenkäyvän vahvalla tunteella hän kertoi tarinaansa nuorten käytännön auttamisesta. Ville Turkka osoitti pelkällä olemuksellaan, että hän on valmentamilleen nuorille se yksi turvallinen aikuissuhde, johon he voivat aina luottaa.

Jos Suomessa olisi tuhat Ville Turkan kaltaista aikuista, joista jokainen tarjoaisi turvallisen ja pitkäkestoisen aikuissuhteen parillekymmenelle syrjäytymisuhan alla olevalle nuorelle, olisi meillä paljon vähemmän syrjäytyneitä nuoria. Ja samalla nuorisotyöhön kuluisi paljon vähemmän rahaa. Tämän ratkaisun luulisi kiinnostavan ihan jokaista politiikkoa ja kansalaista. Miksi meillä ei sitten ole?

Tämä johtuu rakenteiden jäykkyydestä. Osaamme nähdä vain kahdenlaisia vaihtoehtoja syrjäytymisen ratkaisuun: joko yksilöt itse hoitavat läheisiään ilman yhteiskunnan väliintuloa. Tai sitten yhteiskunta rakentaa ylhäältäkäsin suojaverkkoa, johon voimme tukeutua. Ville Turkka ei ole kumpaakaan. Hän on yksilö, jolla on halu ja kyky välittää nuorista. Luoda lähelleen niitä rakenteita, jotka nostavat nuoren jaloilleen. Silti hän kertoi kuinka hankalaa hänen on ollut saada tukea toimintaansa. Nuorisotyö on jakautunut niin tiukasti sektoreihin, että jokaisella luukulla hänelle todettiin: ”Ei kuulu meidän toimivaltaamme.”

Tähän on tultava muutos. Ja työministeri Lauri Ihalaisen esittelemä nuorisotakuu voisi parhaimmillaan olla tämän muutoksen voimanpesä. Etsivän nuorisotyön rinnalle tarvittaisiin, nuorisotyötä tekevien etsintää. Eli sellaista sektoreista riippumatonta rahastoa ja tukiorganisaatota, joka etsisi aktiivisesti kansalaisista itsestään lähteviä aloitteita nuorison syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Ja pitäisi huolta, että he pääsevät tekemään työtään ilman rakenteellisia esteitä. Eli he etsisivät käsiinsä joka kunnasta löytyvät villeturkat, ja tukisivat heidän urheilujoukkueita, nuorisotaloja, musiikkileirejä, avustavia puhelimia tai mitä tahansa toimintaa, jossa aikuinen aktiivisesti tarjoutuu nuorille siksi turvalliseksi aikuissuhteeksi, joka on heidän kasvulleen elintärkeää. Tämän uskon olevan kaikkein tehokkaimman tavan, miten yhteiskunnallisesti voimme ehkäistä nuorison syrjäytymistä.