Paskaduuni voi olla hyvä duuni

Kutsumustyö, innostustalous, sisäinen motivaatio, rakkaus työtä kohtaan. Näistä on paljon puhuttu ja olisi upeaa, jos joku päivä kaikki voisivat nauttia työstään. Mutta kun näistä teemoista puhuu, on kriitikoiden tapana kysyä: Mutta kuka kerää roskat?

Toisin sanoen: Innostus ja sisäinen motivaatio sopivat varmasti luoville media-aloille tai huipputeknologian kehittämiseen, mutta entäs kaikki ne ammatit, jotka eivät lähtökohtaisesti kuulosta niin innostavilta?

Tämä on erityisen akuutti huoli nyt, kun automatisaation ennustetaan johtavan työelämän polarisoitumiseen. Ennustusten mukaan – joista kirjoitin viime postauksessani – keskivertotöiden odotetaan katoavan, kun uusia työpaikkoja syntyy lähinnä korkeapalkkaisille luoville aloille, mutta sitäkin enemmän matalapalkkaisiin palvelutöihin. Sisäinen motivaatio saattaa olla kriittinen tekijä edellämainituissa ammateissa, mutta sopiiko se yhteen jälkimmäisten kanssa?

On varmasti työpaikkoja, joihin on vaikeampi löytää tekijöitä kuin toisiin. Ja myös tulevaisuudessa tarvitsemme jonkun, joka hoitaa myös ne kirjaimelliset paskaduunit esimerkiksi vanhusten- ja lastenhoidossa vaipanvaihtoineen. Mutta kun katsotaan ihmisen motivaatiotekijöitä, niin on tärkeätä havaita, että usein itse työn varsinaista sisältöä olennaisempaa on se, millä tavalla työ on järjestetty. Kun ihmisellä on tilaa tehdä työtään omalla tavallaan, kun hän kokee itsensä kyvykkääksi ja kun hän on osa hyvää työyhteisöä, voi ihminen kokea tekevänsä arvokasta ja mielekästä työtä, oli työn sisältö melkein minkälainen tahansa.

Siksi väitän, että paskaduuneista tekee paskaduunin työntekijöiden ihmisarvoa alentava kohtelu, ei itse työn sisältö. Kun ihminen kokee, että esimiehet kunnioittavat häntä ja hänen ympärillään on kannustava työtovereiden yhteisö, on tällä huomattavasti suurempi merkitys hänen hyvinvoinnilleen ja työinnolleen kuin itse työn sisällöllä. Hyvässä työyhteisössä siivoustyö, pikaruoan valmistaminen tai muu ’paskaduuniksi’ leimattu työ voi olla innostavaa, merkityksellistä ja vahvasti sisäisesti motivoitunutta. Kääntäen, tulehtuneessa työyhteisössä epäpätevän ja kontrolloivan esimiehen ikeessä työskentelevä lääkäri tai sisältöjohtaja voi kokea työnsä totaalisen ahdistavaksi ’paskaduuniksi’, vaikka itse työn sisältö olisikin innostava.

Tätä ei tule tulkita kannanotoksi sen puolesta, että palkalla, työturvallisuudella tai muilla työn reunaehdoilla ei olisi merkitystä. Ne ovat myös tärkeitä asioita, ja on harmillista että nykyinen talousjärjestelmä palkitsee paremmin turhakkeiden tuottamisesta kuin esimerkiksi ihmisten hoivaamisesta. Mutta liian usein keskustelu työn arvokkuudesta typistyy pelkäksi keskusteluksi palkasta, kun sen rinnalla tarvittaisiin keskustelua työn yleisestä arvokkuudesta ja siitä tavasta millä työntekijöitä kohdellaan. Näiden kahden dimension erillisyyttä selventää oheinen kuvio:


Työn laadun nelikenttä. Psykologisten dimensioiden nimityksissä on selkeitä leopardikuviovaikutteita.

Voi siis olla huonosti palkattua, mutta inhimillisesti arvokasta työtä, jonka tekemisestä tekijät nauttivat. Ja voi olla yleisesti arvostettua ja kovapalkkaista työtä, jonka kultainen pinta peittää alleen inhimillisen helvetin. Professori William Damon kertoo esimerkkinä huippukirurgista, joka ei lopulta päässyt enää sängystä ylös koska vihasi niin paljon työtään. Kun huono palkka ja epäinhimillinen kohtelu kohtaavat, on kyseessä todellinen paskaduuni. Toista ääripäätä edustaa loistoduuni, jossa sekä ulkoiset että psykologiset tekijät ovat kunnossa.

Matalapalkkaisten työntekijöiden parempi kohtelu ei ole pelkästään inhimillistä, vaan on usein myös taloudellisesti kannattavaa. Professori Zeynep Ton MIT Sloan School of Managementista kyseenalaistaa yritysten pyrkimyksen optimoida kustannuksia pitämällä palkat mahdollisimman alhaisina. Tuoreessa kirjassaan The Good Jobs Strategy hän pureutuu sekä alan tutkimukseen että Yhdysvaltain menestyksekkäimpien halpamarkettien henkilöstöpolitiikkaan ja osoittaa, että työntekijöiden arvostaminen ja heihin panostaminen maksavat itsensä takaisin lisääntyneenä myyntinä ja parempana tuloksena. Kun kaupan henkilökunta on motivoitunutta, säteilee heidän hyvä tuulensa asiakaskohtaamisissa ja johtaa paitsi parempaan palvelukokemukseen myös suurempaan myyntiin. Myös teollisuudessa sisäisesti motivoituneet kokoonpanijat kykenevät havaitsemaan prosessin ongelmia ja kehittämään tuotantoa eteenpäin kunhan vain esimiehet ymmärtävät kunnioittaa ja osallistaa heitä. Kysy vaikka Toyotan tai Harley Davidsonin tehtaiden työntekijöiltä.

Paskaduunit eivät siis ole mikään markkinatalouden luoma välttämättömyys. Useimmissa tapauksissa kyse on vain lyhytnäköisestä kustannussäästöajattelusta ja taitamattomista esimiehistä. Valtion tehtävä on toki luoda minimipalkan, työturvallisuuslainsäädännön ja muiden säädösten kautta ne minimiolosuhteet, jotka inhimillisen työn on täytettävä. Mutta yhtä olennaista on työpaikan johtaminen ja ilmapiiri, jota ei lainsäädännöllä voi paljoakaan ohjailla. Siinä on luotettava siihen, että yritykset ymmärtävät henkilöstöön panostamisen strategisen merkityksen kestävän liiketoiminnan rakentamisessa.

Onneksi myönteistä kehitystä on tapahtumassa: New York Times raportoi, että yhä useampi iso ketju on alkanut toden teolla nähdä hyvinvoivan henkilöstön arvon yrityksen myynnille ja tulokselle. Esimerkiksi Ikea on tältä osin tehnyt täyskäännöksen ja panostaa nyt siihen, että sen kaupoissa on riittävästi motivoitunutta ja osaavaa henkilökuntaa luomaan asiakkaille myönteisen palvelukokemuksen.


Allekirjoittanut kesätöissä Ämmässuon kaatopaikalla vuonna 2002.

Kun automaatio kohta vie työpaikat, on vaihtoehtoina köyhyys tai kutsumus

Vuonna 1930 modernin taloustieteen suuri nimi, John Maynard Keynes, ennusti, että vuoteen 2030 mennessä ihmistyövoiman tarve on vähentynyt radikaalisti. Kehittynyt teknologia ja automatisaatio pitävät huolen siitä, että mielekästä tekemistä ei riitä kuin murto-osalle työvoimasta. Moni oman aikamme johtavista yhteiskunnallisista ajattelijoista pelkää, että Keynes saattoi osua oikeaan.

Esimerkiksi Oxfordin yliopiston tutkijat Carl B. Frey ja Michael A. Osborn uskovat, että lähes puolet työpaikoista Yhdysvalloissa on vaarassa kadota automaation ja tietotekniikan takia. Suomessa Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla julkaisi juuri oman laskelmansa, jonka mukaan suomalaisista työpaikoistakin peräti kolmasosa on vaarassa kadota seuraavien kahden vuosikymmenen aikana.

Onko syytä huolestua? Koneet ovat toki korvanneet fyysistä työtä teollisen vallankumouksen alkuajoista lähtien, mutta nyt ”koneellistumisen toisen aallon” myötä tulilinjalla ovat myös monet korkean tason tietotyöläiset. Aiemmin koneet korvasivat vain fyysistä työtä, mutta nyt tekoäly on alkanut syrjäyttää ajattelutyötä. Olemme saapuneet rajalle, jossa koneiden älykkyys ylittää ihmisälyn yhä useammalla alueella shakista tiedonhakuun. Ja samalla kun ihmisälyn määrä on osapuilleen vakio, kaksinkertaistuu koneiden suorituskyky edelleen Mooren lain mukaan.

Tämän kehityksen vuoksi automatisaatio ja tekoäly vyöryy nyt nopeasti aloille, jotka aiemmin ovat olleet turvassa. Visuaalisen hahmontunnistuksen myötä röntgen-kuvia analysoivat erikoislääkärit eli radiologit voivat menettää työnsä ja kehittyneet oikeudellisia dokumentteja analysoivat algoritmit syrjäyttävät ison osan monien juristien työtaakasta (SK 51-52, 2013). Tekoälyn kehittymisen myötä itsestään ajavat autot eivät ole enää tieteisfantasiaa, vaan niitä on menestyksekkäästi käytetty niin Kaliforniassa kuin Berliinissä. On vain ajan kysymys, koska ne korvaavat taksi-, rekka- ja bussikuskit Suomessa ja muissa länsimaissa. Pääsääntöisesti kaikki työ, joka ei sisällä syvällistä luovuutta tai suoraa inhimillistä kontaktia ovat lähitulevaisuudessa korvattavissa. Eli viimeiseksi töihin jäävät hoitajat ja kirjailijat.

Mitä laajamittaisesta automaatiosta seuraa yhteiskunnalle?

Paljon keskustelua herättäneessä kirjassaan The Average is Over taloustieteilijä Tyler Cowen ennustaa, että tulevaisuudessa työvoima tulee jakautumaan yhä jyrkemmin kahteen leiriin: Pieni teknologiaa kehittävä ja ylläpitävä korkeasti koulutettu luova luokka tulee ansaitsemaan yhä enemmän samalla kun kansakunnan enemmistölle on yhä haastavampaa löytää mielekästä työtä. Työntekijät jakautuvat kahteen kastiin: “Joko heillä menee erittäin hyvin tai ei lainkaan hyvin.“

Jos olet niiden huipputekijöiden joukossa, jotka kehittävät ja hyödyntävät tätä uutta teknologiaa, tulevaisuutesi on ruusuinen. Kaikille muille se on haastava: Keskiluokka tulee Cowenin mukaan kutistumaan radikaalisti, kun valtaosa ihmisistä joutuu taistelemaan matalapalkkaisista palvelualan töistä. Cowen uskoo, että joka kymmenes tai joka kahdeksas kansalainen on tässä uudessa taloudessa voittaja, hänellä menee taloudellisesti ja työmahdollisuuksien osalta erittäin hyvin. Lopuilla 85% ei mene niin hyvin. Heidän palkkakehityksensä on pysähtynyt tai matkalla alaspäin. Kuilu huippumenestyjien ja kaikkien muiden välillä kasvaa, ja tämä työmarkkinoiden polarisaatio [labor market polarization] johtaa Cowenin mukaan hypermeritokraattiseen yhteiskuntaan.

Merkkejä tästä on jo ilmassa: Taloustieteen nobelisti Paul Krugman on huolissaan siitä, että pääomatulojen osuus suhteessa palkkatuloihin on kasvanut huomattavasti viime vuosina. Cowenin mukaan Yhdysvalloissa viimeisen talouskriisin myötä kadonneista työpaikoista 60% oli keskipalkkaisia, mutta kriisin jälkeen syntyneistä uusista työpaikoista kolme neljästä on alle kymmenen euron tuntipalkan matalapalkkatöitä. Samaan aikaan mediaanitulo on laskenut 8% vuodesta 2007 vuoteen 2011, kun lähes kaikki talouskasvu on päätynyt rikkaimman kahden prosentin taskuihin.

Laajemmin katsottuna ansiotulojen osuus kokonaistuloista on tasaisesti laskenut 80-luvulta lähtien ja pääomatulojen lisääntynyt. Professori Richard Floridan mukaan viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Yhdysvalloissa on syntynyt 28 miljoonaa uutta rutiinipalvelutyöpaikkaa, 23 miljoonaa luovaa tietotyöpaikkaa, mutta vain 1 miljoona uusia teollisen tuotannon työpaikkoja. Kapea eliitti tuntuu irtautuvan yhä enemmän kaikista muista, joiden mahdollisuudet löytää mielekäästi palkattu ja turvattu työpaikka on yhä vaikeampaa.


Välikevennys: Koneet korvaavat kohta ihmiset myös syvämietteisten aforismien tuottajina.

Vaikka kukaan ei tarkkaan kykene ennustamaan kuinka nopeasti ja laajamittaisesti tekoäly ja automatisaatio tulevat syrjäyttämään ihmistyövoiman tarpeen, on tähän uhkaan varauduttava. Mitä siitä tarkkaan ottaen seuraisi?

Tilanne, jossa automatisaation ansiosta ei taloudellisesti kannattavaa työtä yksinkertaisesti löytyisi valtaosalle kansalaisista tarkoittaisi ehkä suurinta murrosta talousjärjestelmässämme sitten teollisen vallankumouksen. Nykyinen talousjärjestelmä ja laajemmin ottaen koko yhteiskuntajärjestelmä on rakennettu sen olettaman varaan, että valtaosa täysi-ikäisistä ihmisistä tekee täysipäiväistä työtä.

Kun kolmasosa ihmisistä siirtyisi työelämän ulkopuolelle, koska töitä ei yksinkertaisesti riittäisi, ei olisi mitenkään mahdollista kohdella heitä syrjäytyneinä, joiden työttömyys on lähinnä ’oma vika’ ja joita siksi pitää jatkuvasti nöyryyttää eri virastojen luukuilla. Erilaiset kansalaispalkkamallit, keskimääräisen työviikon radikaalit lyhentämiset sekä muut keinot jakaa jäljelle jäävä mielekäs työ sekä elämisen resurssit tasaisemmin nousisivat tärkeään rooliin.

Talousjärjestelmän lisäksi automatisaatio mullistaisi myös koko elämäntapamme. Valtaosa aikuisista suomalaisista viettää leijonanosan valveillaoloajastaan töissä. Koko elämämme strukturoituu työn ympärille; käsityksemme omasta identiteetistämme ja elämämme mielekkyydestä ovat usein vahvasti kytköksissä työpaikkamme. Siksi työttömyys on yksi suurimmista uhista yksilön hyvinvoinnille aivan riippumatta sen aiheuttamista taloudellisista vaikutuksista.

”Indeed, the most somber speculation I can make about A.D. 2014 is that in a society of enforced leisure, the most glorious single word in the vocabulary will have become work!” –Tieteiskirjailija Isaac Asimov New York Timesissa, 1964.

Keynes kysyi jo yli 80 vuotta siten miten ihmiset kokisivat elämänsä mielekkääksi ilman järkevää tekemistä ja työministeri Lauri Ihalainen jakaa hänen huolensa tuoreessa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2013): ”Työ on usein tärkeämpää ihmiselämän merkityksellisyyden kannalta kuin pelkästään toimeentulon turvaamisen näkökulmasta.”

Jos tämä uhka alkaa realisoitumaan, on sisäinen motivaatio keskeisessä roolissa sen ratkaisemisessa. Kun taloudellisesti mielekästä työtä ei ole tarjolla kaikille, on motivaation löydyttävä jostakin muusta suunnasta. Passiivisuus ei ole ihmisen luontainen tila, meillä on vahva sisäinen tarve löytää mielekästä tekemistä. Tällöin itsensä toteuttaminen ja itsensä hyödylliseksi tekeminen ovat avainasemassa. Ihmisten on löydettävä tekemistä, josta he motivoituvat riippumatta maksetusta palkasta – oman mielenterveytensä ja elämänlaatunsa vuoksi.

Murros pakottaisi ihmiset ajattelemaan työtään aivan uudella tavalla ja tarve itsetuntemukseen ja omien kutsumusten kohteiden tunnistamiseen kasvaisi radikaalisti. Kun työtä ei tehtäisi rahan vuoksi, olisi ihmisten löydettävä jokin muu syy, joka heitä aidosti motivoisi.

Oman kutsumuksensa löytäneet ihmiset olisivat vahvoilla, koska työ on jo nykyisellään heille ensisijassa keino toteuttaa itseään ja vasta toissijaisesti ansaintatapa. Loput joutuisivat käymään lävitse sen pitkällisen prosessin, jossa omat sisäisesti motivoivat tekemisen tavat ja kutsumus kiteytyvät. Usein tämä ei onnistu yksin, ja siksi tätä kutsumuksen löytämisen prosessia palvelevat ammattilaiset ovat yksi niistä ammattikunnista, jonka tarve murroksen myötä ei vähentyisi, vaan tulisi suuresti lisääntymään.

Jos automatisaatio toteutuu yhtä laajamittaisesti kuin on ennustettu, on meillä kaksi vaihtoehtoa: Joko siirrymme hypermeritokratiaan, jossa kapea eliitti nauttii haastavasta ja hyvinpalkatusta työstä, kun muut taistelevat jäljellejääneistä matalapalkka-aloista. Tai sitten siirrymme täysin uuteen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen aikakauteen, jossa työtä ei nähdä ensisijaisesti rahanansaintatapana, vaan tapana toteuttaa itseään ja edistää niitä arvoja, jotka ovat itselle tärkeitä.

Jälkimmäinen vaatii rohkeaa ja visionääristä yhteiskuntarakenteiden poliittista uudistamista. Olisiko siinä Suomelle mahdollisuus toimia globaalina edelläkävijänä?

Vain samassa veneessä olevat suomalaiset pelastuvat

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Mutta voiko sellaista lähimmäistä rakastaa, johon ei luota? Tai jota ei ymmärrä? Rakkaus syntyy yhteydestä toiseen ihmiseen, mutta kun luottamus ja ymmärrys puuttuvat, jää toinen vieraaksi.

Ja vieraiden kanssa yhteisten resurssien jaosta tulee helposti nollasummapeli: Se mitä ”muut” saavat on pois ”meiltä”. Tässä jakautumisessa meihin ja muihin piilee yksi oman aikamme suurimmista uhista projektille nimeltä Suomi.

Viimeisen 70 vuoden ajan suomalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan ytimessä on ollut kokemus samassa veneessä olemisesta.

Juoksuhaudoissa kasvanut solidaarisuus auttoi ymmärtämään erilaisuutta ja mahdollisti sen kansallisen voimainponnistuksen, jolla Suomi nousi yhdeksi maailman johtavaksi maaksi niin bruttokansantuotteella, hyvinvoinnilla kuin koulutuksellakin mitattuna.

Kotiinpäinvetäjiä toki riitti silloinkin, mutta tarpeeksi moni oli valmis ajattelemaan kansakunnan kokonaisetua, jotta kehitys sekä taloudellisella että inhimillisellä sektorilla oli väkevää.

Me jotka olemme kaiken saaneet, emme aina osaa arvostaa tätä. Anteeksi seuraavan kappaleen syytökset, mutta koska tämä on jouluinen saarna, on minun oltava ankara.

Minun rahani vs. minun oikeuteni

Veneenkeinuttajia ja yhteisestä veneestä lähtijöitä on ainakin kolmenlaisia.

On hyvätuloisia kansalaisia, jotka eivät ymmärrä arvostaa valtion tarjoamaa yhteiskuntarauhaa, omaisuudensuojaa, infrastruktuuria ja saamaansa koulutusta, vaan näkevät, että heillä on yksipuolisesti oikeus irtisanoutua tästä projektista.

Kiitoksia kaikesta, mutta minun ”itse ansaitsemiani” rahoja te ette vie.

Samaan aikaan on toinen ryhmä, joka ottaa hyvinvointipalvelut taivaalta tipahtavana lahjana.

”Minulla on oikeus”, ei minun tarvitse olla kiitollinen.

He eivät ymmärrä, että vaikka teoriassa on kaunista julistaa kaikilla olevan oikeus esimerkiksi toimeentuloon tai asuntoon, käytännössä tämän oikeuden toteutuminen on kovan työn tulos.

Se vaatii, että me olemme valmiita tekemään yhdessä kykyjemme mukaisesti työtä sen eteen, että tietyt oikeudet turvaava yhteiskunta on mahdollinen.

Kolmas ryhmä näkee vuorostaan ulkomaalaiset uhkana ja vaatii ”Suomea suomalaisille”. He eivät ymmärrä, että läpi ihmiskunnan historian kansakuntien menestys on ollut sidoksissa kykyyn verkottua toisten kansakuntien kanssa.

Fazerin sinisestä Koffin punaiseen on suomalaistenkin menestys rakennettu sen varaan, että olemme onnistuneet houkuttelemaan tänne ulkomaalaisia osaajia. Ulkopuolisten syntipukkien etsiminen lienee luontainen reaktio, kun itsellä menee huonosti, mutta se ei ole pelkästään moraalisesti väärin, vaan myös haitallista sille Suomelle, jota tässä yritetään puolustaa.

Osaatko miettiä, miltä muista tuntuu ja miksi?

Kaikissa kolmessa tapauksessa veneenkeinuttajia yhdistää yksi yhteinen piirre: Heiltä puuttuu kyky asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hänen silmillään.

Menestyneeseen sukuun syntynyt ei kykene ymmärtämään niitä haasteita, jotka alkoholistiperheen lapsi joutuu päivittäin ylittämään pitääkseen edes elämänsä perusasiat kunnossa.

Taisteleva kapitalismin kriitikko ei pysty ymmärtämään, että valtaosa varakkaista suomalaisista on ihan oikeasti hyväntahtoisia, hyvinvointivaltiota puolustavia ja veronsa maksavia kunnon kansalaisia.

Ja maahanmuuttokriitikot eivät tiedosta, että valtaosa maahanmuuttajista on ahkeria työntekijöitä, jotka eivät lannistu vaikka joutuvatkin taistelemaan tiensä ennakkoluulojen lävitse päästäkseen edes niihin kantaväestön vieroksumiin työpaikkoihin.

Kun kosketus toisen ihmisen elämään puuttuu, syntyy ennakkoluuloja ja vihaa: Työttömät ovat ”laiskoja ja saamattomia”, rikkaat ”ahneita ja julmia”, ulkomaalaiset ”väärinkäyttävät sosiaaliturvaa”.

Mitä voimme sitten tehdä ylittääksemme epäluulon ja luottamuspulan kaivaman kuilun? Kun kysyin asiaa aikamme johtavalta yhteiskuntafilosofilta, professori Charles Taylorilta, hän siteerasi vastauksessaan William Jamesia: ”Tarvitsemme moraalisen vastineen sodalle.”

Eli tarvitsemme yhteisiä projekteja ja paikkoja, joissa eri taustoista tulevat ihmiset pääsevät kohtaamaan ja työskentelemään yhteisen päämäärän eteen. Mikään ei voita ihmisten sekoittamista, jos tavoitteena on yhteisöllisemmän kulttuurin rakentaminen.

Aidosti jokaiselle yhteistä Suomea

Juoksuhautoja emme halua, mutta sen sijaan tarvitsemme enemmän asuinalueita, joissa erilaiset sosiaaliset luokat kohtaavat. Tarvitsemme kohtaamispaikkoja ja jaettuja kokemuksia.

Meidän tulee puolustaa sellaista peruskoulua, jossa viereisillä pulpeteilla voi istua IT-miljonäärin, metsänhoitajan ja maahanmuuttajan tytär.

Voisi jopa ajatella, että yleistä asevelvollisuutta muokattaisiin kohti yleistä kansalaisvelvollisuutta, jossa jokainen kansalainen antaisi vuoden ajastaan yhteisten palveluiden kuten vanhainkotien, kirjastojen tai lasten iltapäiväkerhojen ylläpitämiseen.

Erityisesti nuorena, kun henkilön aatemaailma vielä muokkautuu, on elintärkeää saada riittävästi mahdollisuuksia kohdata ihmisiä, jotka tulevat eri taustasta kuin minä itse.

Yhdessä tehdessä ennakkoluulot hälvenevät ja tilalle kasvaa myötätunto.

Jos siis haluamme tarjota myös lapsillemme ja lapsenlapsillemme mahdollisuuden elää turvallisessa valtiossa, jossa ihmiset luottavat toinen toisiinsa ja jossa myös heikoimmista huolehditaan, meillä on vain yksi mahdollisuus: tiedostaa että olemme kaikki samassa veneessä.

Me yhdessä olemme projekti nimeltä Suomi. Ihonväristä, koulutuksesta, varallisuudesta, uskonnosta, äidinkielestä tai Suomessa vietetystä ajasta riippumatta.

Raja suomalaisuuden ja ei-suomalaisuuden välillä ei ole kiinni pellavatukasta. Se on kiinni siitä, onko henkilö valmis tekemään työtä omien kykyjensä mukaan yhteisen hyvän eteen.

Jokainen joka välittää ja kokee vastuuta yhteisestä kotimaastamme, on sydämeltään suomalainen. Jakautunut yhteiskunta kuolee hiljaa epäluottamukseen, turvattomuuteen ja piittaamattomuuteen. Vain yhdessä voimme jakaa eteenpäin sen unelman paremmasta elämästä, jonka saimme lahjaksi isovanhemmiltamme.

Tänä päivänä, eri puolilla Suomea, kaksisataa vastasyntynyttä makaa kapaloituina seimissään odottamassa sitä päivää, kun tulee heidän vuoronsa lunastaa tämä valtakunta.

Heidän vuoksensa, olkaamme myötätuntoisia ja olkoon yhteisyytemme vahva!

Julkaistu alunperin Taloussanomien joulusaarnana 25.12.2013.

Väärin autettu: Eli mitä tapahtui, kun yritin huvin vuoksi lahjoittaa rahaa Syöpäsäätiölle

Kävelin jokunen päivä sitten kampuksella omissa ajatuksissani, kun pari opiskelijatyttöä pysäytti minut. Heillä oli rahankeräyskampanja syöpäjärjestön puolesta. Jos leikkaisin hiukseni kokonaan pois, yksi heistä lupasi lahjoittaa 20$ syövän vastaiseen taisteluun. Keski-ikäisenä en pystynyt tekemään tätä radikaalia päätöstä heti, vaan kilautin kotiin ja mietin 5 minuuttia. Kun palasin pääkallopaikalle valmiina luopumaan hiuksistani, oli lahjoituksen luvannut tyttö käymässä muualla. Kun varttia myöhemmin tulin uudestaan paikalle, oli tyttö siellä, mutta parturi oli yllättäen joutunut lopettamaan päivän puoli tuntia ilmoitettua aiemmin, joten homma ei enää onnistunutkaan.

Kävin siis lävitse henkisen prosessin ja tein raskaan päätöksen. Olin valmis luopumaan hiuksistani, jotka ovat olleet lyhyet viimeksi vuonna 2000. Sitten se ei onnistunutkaan. Olo oli tyhjä.

Tein sen mitä jokainen digi-aikakauden kasvatti olisi tehnyt minun tilanteessani: Päätin avautua ahdingostani Facebookiin. Kesken kirjoittamisen tuli mieleen, että joku voisi regoida statukseeni ehdottamalla, että hän voi pistää ne 20$ hyväntekeväisyyteen. Päätin muokata statukseni loppuun pyynnön: ”Voisiko Facebook pelastaa tilanteen? Kuka on valmis pistämään muutaman euron Syöpäsäätiölle, jos leikkaan hiukseni siiliksi huomenna?”

Virhe.

Suomessa toisten auttaminen on vakava asia. Se ei saa olla näkyvää tai hauskaa. Minulle ilmoitettiin saman tien, että olisi parempi vain laittaa ne rahat itse kaikessa hiljaisuudessa säätiölle, ja lopettaa turhan huomion kalasteleminen.

Ja myönnetään heti kättelyssä syyllisyyteni: Ei syöpäpotilaiden auttaminen ollut tässä kohtaa pääasiallinen motiivini. Minua harmitti kun alkuperäinen hiustenleikkuu-proggis kariutui, ja facebook-statukseni oli yritys päästä eroon tästä harmituksesta: Jos joku olisi valmis laittamaan rahaa hyväntekeväisyyteen, olisi minulla jälleen hyvä syy leikata hiukseni. Tämä itsekäs ajatus siitä, että tällainen pikku kampanja lievittäisi harmiani ja tuottaisi iloa itseni lisäksi myös kampanjaan mukaan lähtevälle lahjoittajalle oli ensisijainen motiivini – ja toisten auttaminen kertyvillä rahoilla hyvä kakkonen. Kolmannella sijalla oli sitten yleinen halu ”saada huomiota ja päteä” (katso video alla), joka jollakin tasolla motivoi käytännössä kaikkia facebook-statuksiamme.

Jäin miettimään, mitä väärää on siinä, jos minulle tulee hyvä fiilis ja samalla myös Syöpäsäätiö saa rahaa. Eikö se ole win-win-tilanne? Sitten ymmärsin vastauksen:

On kaksi lähes vastakkaista syytä auttaa toisia ihmisiä: Velvollisuus ja hyväntahtoisuus.

Suomessa toisten auttaminen nähdään vahvasti moraalisena velvoitteena. Tarkoituksena ei ole tuottaa itselle hyvinvointia, vaan pitää huolta toinen toisistamme. Ei siksi että se olisi kivaa, vaan siksi että niin kuuluu tehdä. Taustalla on vaatimus oikeudenmukaisuudesta.

Tästä perspektiivistä hiustenleikkuukampanjat, Pelastakaa Lapset -konsertit sun muu karnevalismi on paljon melua tyhjästä. Tommy Lindgren muistuttaa, että siinä missä Nenäpäivä-keräys tuottaa kunnioitettavat kolme miljoonaa euroa vähempiosaisille, pelkästään Suomen vuosittainen kehitysapu on 1 118 miljoonaa. Verorahoillamme katetaan myös yhdet globaalisti kattavimmat hyvinvointipalvelut kotimaan kansalaisille terveydenhuollosta turvakoteihin, joiden vuosittainen hintalappu mitataan miljardeissa, ei miljoonissa. Pointtina on, että hyväntekeväisyys on ihan kivaa, mutta kärpäsen surinaa korvissa verrattuna siihen valtaisaan hyvää tekevään instituutioon, jossa olemme osallisia pelkästään maksamalla veromme.

Mutta velvollisuus-perspektiivin kannattajien syytös menee vielä astetta syvemmälle: Pelkona on, että näkyvä hyväntekeväisyys toimii savuverhona, jonka takana hyvinvointivaltion perustoja samaan aikaan nakerretaan. Yleisradion Eve Mantu esimerkiksi syyttää Anne Berneriä siitä, että samalla kun hän näyttävästi kerää rahaa uudelle lastensairaalalle tukisäätiön puheenjohtajana, ajaa hän aktiivisesti yhteisöveron laskemista. Tämä on se syy miksi monet kokevat tämänkaltaisen hyväntekeväisyyden uhkana: Julkisella hyväntekeväisyydellä kerätään säihkyviä irtopisteitä, vaikka samalla pyritään murentamaan koko hyvinvointivaltion rahoituspohjaa.

Nyt näemme miksi hiustenleikkuu syöpäpotilaiden vuoksi on toimiva kampanja täällä Jenkeissä (jossa tällä hetkellä asun), mutta herättää vastustusta Suomessa. ”Vapauden Kotimaassa” velvollisuus auttaa toisia on kommunismia ja verotus alhaista. Jokainen on oikeutettu tekemään itse ansaitsemillaan (tai perimillään) rahoilla mitä haluaa. Jos hän lahjoittaa ne hyväntekeväisyyteen, on kyse omasta valinnasta. Tätä motiivia pyritään sitten ruokkimaan tekemällä lahjoituksesta mahdollisimman näkyvä. Yliopistokampusten, sairaaloiden ja muiden julkisten rakennusten seinät pursuavat plakaatteja, joissa kerrotaan ketkä lahjoittivat kuinkakin paljon rahaa mihinkin tarkoitukseen. Jenkeissä jopa puiston penkit sisältävät usein pienen plakaatin: ”Donated by”. Vapaaehtoisesta hyväntahtoisuudesta on kasvanut status-symboli, jonka avulla rikkaat pyrkivät erottautumaan toisistaan. Yksi ostaa Bentleyn, toinen messinkiplakaatin kotikaupunkinsa seinälle.

Mutta velvollisuus tai statuksen tavoittelu eivät ole ainoita syitä laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Siihen voi ryhtyä myös hyvää hyvyyttään.

Hyväntahtoisuuteen pohjautuva hyväntekeväisyys lähtee liikkeelle ajatuksesta, että hyvän tekeminen tuntuu hyvältä. Se on siis mitä mainioin tapa investoida omaa rahaa tai aikaa, koska siitä saa itsekin niin paljon. Kyse ei ole velvollisuudesta, vaan hauskanpidosta: Tutkimukset osoittavat, että toisiin panostettu parikymppinen tuottaa itselleni enemmän hyvinvointia kuin itseeni panostettu raha. Konkreettisemmin: Jäätelön tuottama nautinto katoaa nopeammin kuin toiselle ostetun lahjan tuottama hyvä olo.

Kun muutama vuosi sitten pyysin luennolla opiskeljoita tekemään kolme hyvää tekoa seuraavan viikon aikana ja sitten raportoimaan mitä he tekivät, en arvannut kuinka koskettava harjoitus tämä voisi olla: Tunnelma luokassa oli harras, kun yksi toisensa perään opiskelijat kertoivat kuinka he olivat vieneet kerjäläisen syömään, tarjonneet appelsiinimehua postinkantajalle tai ihan vain vierailleet pitkästä aikaa isovanhempiensa luona. Hyvän tekeminen on kuin kaunis taideteos, joka elävöittää sekä osallistujien että katsojien elämää.

Ongelmana on, että tällainen vapaaehtoinen hyväntekeväisyys on impulsiivista ja häilyvää. Yhtenä päivänä autan kolme mummoa tien ylitse, toisena päivänä kiilaan kiireessä heidän ohitseen. Ilman velvoitteen tarjoamaa selkärankaa vähempiosaisten auttamisesta muodostuu helposti kesäkissa: niin kauan kuin inspiraatiota riittää on kaikilla kivaa, mutta kun homma unohtuu, niin kissa kuolee.

Jos toisista välitetään vain silloin kun se itselle sopii, niin yhteiskunnallisella tasolla seuraukset ovat karmivat – konkurssissa oleva Detroitin kaupunki, jonka esikaupungit ovat Yhdysvaltojen rikkaimpia, on tästä konkreettinen esimerkki. Hyväosaiset antavat köyhien kuolla nälkään, tauteihin ja luoteihin ostaen omantuntonsa puhtaaksi muutamalla huolestuneella facebook-päivityksellä samalla kuin vastustavat kaikenlaisia veronkorotuksia. Hyväntahtoisuus on siis jaloa ja kaunista, mutta toimii parhaiten kasvotusten ja läheisten ihmisten kanssa. Sen varaan ei pysty rakentamaan yhteiskuntaa, jossa kaikkien hyvinvoinnista huolehditaan.

Toimiva yhteiskunta tarvitsee molempia hyväntekeväisyyden muotoja, niin oikeudenmukaisuuden synnyttämää velvollisuutta kuin hyväntahtoisuuttakin. Olennaista on, ettei niitä sekoteta toisiinsa. Moraalisen velvollisuuden hoitaminen alkaa maksamalla asiaankuuluvat verot ilman kiertelyjä. Jo pelkästään ne suorittamalla on keskimääräinen suomalainen tehnyt paljon enemmän vähempiosaisten eteen kuin mitä valtaosa amerikkalaisista tekee koskaan. Jos kokee, ettei pelkkä verovelvollisuuden suorittaminen vielä riitä, ovat säännöllinen vapaaehtoistyö ja säännöllinen kuukausilahjoittaminen toimivia keinoja täyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset.

Kampanjat sun muut karnevaalit ovat sitten mukava kuorrutus kakun päällä. Ne ovat kivoja, mutta eivät mitenkään pakollisia. Eli kun nyt leikkasin hiukseni, jotta kaverit (ja äiti) lahjoittaisivat yhteensä 65 euroa Syöpäsäätiölle, se ei tee minusta parempaa ihmistä. Erityisesti se ei anna minulle mitään oikeutta olla tekemättä velvollisuuttani muissa tilanteissa. Se oli hauska tempaus, jossa laitettiin vähän hyvää kiertämään, mutta ei sen enempää. Jos verot, vapaaehtoistyö ja kuukausilahjoittaminen ovat pääruoka, ovat riehakkaat kampanjat ansaittu jälkiruoka. Ne tarjoavat mahdollisuuden nauttia hyväntekemisestä, tehdä siitä hauskaa.

Maailma pelastetaan olemalla oikeudenmukaisia, mutta pelastamisesta tehdään hauskaa hyväntahtoisuuden avulla.

12 asiaa, joissa Suomi on maailman paras

Suomalainen yhteiskunta on 96 itsenäisen vuotensa aikana käynyt lävitse monenlaisia vaiheita ja muutoksia. Matka paremmaksi yhteiskunnaksi jatkuu ja paljon on vielä tehtävissä, mutta aina välillä on hyvä muistaa että ei tässä asiat ihan huonosti ole. Suomalaiset ovat kärkkäitä vähättelemään kansallisia saavutuksiaan ja herkkiä miettimään, mitä muut meistä ajattelevat.

Kun ulkomailta katsoo Suomea, huomaa kuitenkin että muut ajattelevat meistä enimmäkseen hyvää. Itse asiassa monella kansainvälisellä mittarilla Suomi pärjää suorastaan erinomaisesti. Esimerkiksi täällä Yhdysvalloissa Suomen nimi nostetaan esiin siinä vaiheessa, kun tarvitaan esimerkkiä siitä, miten asiat parhaiten voitaisiin toteuttaa. Oli kyse sitten koulutusjärjestelmästä, äitiyslomista, päivähoidosta tai ylipäänsä yhteiskunnan vähäosaisista huolehtimisesta, Yhdysvalloissa moni on valmis ylistämään Suomea johtavana kansainvälisenä esimerkkinä siitä, miten asiat pitäisi hoitaa.

Matkaa on vielä paljon, mutta eteenpäin on totisesti menty. Tässä hengessä, tässä listaus kahdestatoista asiasta, joissa Suomi on maailman paras:

1. Maailman vähiten korruptoitunut valtio

Corruption Perception Index mittaa valtioiden korruptiota. Vuoden 2012 listalla kärkisijan jakoivat Suomi, Tanska ja Uusi Seelanti. Business Insider pohti menestyksemme syytä ja totesi, että näitä kolmea valtiota yhdistää ”korkea bruttokansantuote per asukas, vähäinen eriarvoisuus, lähes sataprosenttinen lukutaito, ja pyrkimys painottaa ihmisoikeuskysymyksiä kuten sukupuolten tasa-arvoa ja vapaata informaatiota.” Mitäs siihen sitten lisäämään, hyvältä kuulostaa.

2. Maailman eniten metallibändejä

Mikä suomalainen musiikki tunnetaan maailmalla? Kapellimestarit toki tietyissä piireissä, mutta omilla retkilläni kun olen maininnut olevani Suomesta, niin ylivoimaisesti tunnetuin suomalainen musiikki-ilmiö on ollut Children of Bodom. Bändiä on hehkutettu minulle niin Guatemalassa kuin Vietnamissakin. En sitten tiedä kertooko tämä enemmän maailmasta vai siitä, minkälaisiin ihmisiin minulla on retkilläni tapana törmätä.

Joka tapauksessa, kun katsotaan metalli-bändien määrää asukaslukuun nähden, on Suomi ylivoimainen ykkönen. Pohjoismaat ylipäänsä ovat omaa luokkaansa, mutta niidenkin sisällä Suomessa on metallibändejä melkeinpä kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja Norjassa, lähimmissä kilpailijoissamme. Suomi maailmankartalle – yksi demoninen tuplabasari-biisi kerrallaan!


Myös suomalaiset urheiluinnovaatiot herättävät ihastusta maailmalla

3. Maailman paras koulutusjärjestelmä

Suomen PISA-menestys on kaikille tuttua. Vuosien 2000 ja 2006 välillä Suomi oli PISA-vertailujen selkeä ykkösmaa. Edelleenkin on lähes mahdotonta lukea yhtäkään koulutusta käsittelevää artikkelia New York Timesista, jossa ei jossakin kohtaa mainittaisi Suomea myönteisenä esimerkkinä siitä miten asiat pitäisi hoitaa. Nyt jotkin Kiinan kaupungit ja muutama muu Aasialainen taho ovat kiilanneet edelle PISAssa, mutta olemme yhä erittäin korkealla tasolla. Ja ei syytä huoleen: Vuonna 2012 Pearson yhdisti monesta lähteestä eri tuloksia rankatakseen opetusjärjestelmät ja julisti että kyllä se niin on: Suomalainen koulutusjärjestelmä on maailman paras.

4. Maailman ahnaimmat kahvinjuojat

Moni ulkomaalainen ihmettelee miten suomalaiset pärjäävät lävitse pimeän talven. Miten jaksaa kun aurinko kurkistaa taivaanrannasta vain muutaman tunnin ennen kuin pimeys taas laskeutuu ja ulkona paukkuu pakkanen? Vastaus on kahvi. Keskimäärin maailman kansalaiset juovat 1,3 kg kahvia per vuosi, mutta me suomalaiset olemme kymmenen kertaa ahkerampia ja juomme keskimäärin 12 kiloa kahvia vuodessa. Karu talvi ei ole niin karu, kun on jatkuvasti kofeiinipöhnässä.

5. Maailman vähiten epäonnistunut valtio

Jotkut valtiot epäonnistuvat. Keskusvalta ei ulotu paljoa pääkaupunkia pidemmälle ja loppumaa on enemmän tai vähemmän anarkian tilassa tai eri ryhmittymien välinen sotatanner. Epäonnistumista mitataan esimerkiksi julkisten palveluiden puutteella, keskusvallan todellisen vallan rajoittuneisuudella sekä korruption ja väkivallan määrällä. Indeksin kärjestä löytyvät maat ovat kaikki sisällisotien runtelemia. Epäonnistuneiden valtioiden indeksin toisesta ääripäästä löytyy Suomi, joka näin ollen lienee maailman vakain valtio.

6. Maailman eniten saunoja

Suomessa on 3.3 miljoonaa saunaa eli enemmän kuin yksi sauna joka toista asukasta kohden. Tämän seurauksena olemme saunomisen ylivoimainen ykkösmaa, mitä tulee saunoihin per asukasluku. Eipä liene kaukana että olisimme maailman ykkösmaa myös saunojen määrässä ylipäänsä. Venäjä lienee ainoa vakava kilpailija, jossa saunojen määrä voisi mahdollisesti ylittää miljoonan. Jopa Yhdysvaltain suurlähettiläs, entinen kehonrakentaja Bruce Oreck ei selvinnyt Suomi-komennustaan lävitse ilman että saunakärpänen puri: Mies kertoo käyvänsä Saunaseurassa saunomassa ja uimassa vähintään kerran viikossa.

7. Maailman paras maa äideille

Save the Children on jo vuosikausia rankannut maat järjestykseen sen mukaan, kuinka hyviä paikkoja ne ovat äideille. Tuoreimman listan kärjestä löytyy Suomi. Vähäinen lapsikuolleisuus ja naisten määrä parlamentissa ovat niitä tekijöitä, jotka nostavat Suomen maailman parhaaksi maaksi synnyttää ja perustaa perhe.

8. Maailman kovimmat maidonjuojat

Suomalaisesta juomakulttuurista puhuttaessa mieleen nousevat lähinnä Koskenkorva ja olut. Mutta kansainvälisissä vertailuissa Suomi on oluenjuonnin osalta ”vasta” sijalla 11 ja alkoholin kulutuksen osalta vielä kauempana kärjestä.

Mutta mitä tulee maidonjuontiin, siinä olemme maailman parhaita. Keskimääräinen suomalainen juo noin litran maitoa per päivä ja tällä tuloksella pieksee tilastojen kakkosen, Ruotsin muutaman kulauksen mitalla. Eli seuraavan kerran kun kurotat kohti ylimääräistä maitolasia, mieti että juuri se lasillinen saattaa siivittää meidät voittoon tässä Pohjoismaisessa kärkikamppailussa.

9. Helsinki on maailman asuttavin kaupunki

Elitistinen Monocle kävi lävitse maailman kaupunkeja etsien sitä kaikkein asuttavinta. Tiukan analyysin jälkeen valinta osui Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin. Tässä perustelu: ”The Finnish capital stands out for its fundamental courage to rethink its urban ambitions, and for possessing the talent, ideas and guts to pull it off.”

Helsinkiläiset ovat kärkkäitä arvostelemaan kotikaupunkinsa tunkkaista ilmapiiriä ja haikailemaan Berliiniin tai Pariisiin, mutta on hyvä ymmärtää että noissa suurkaupungeissa on jokaisessa vähintään kolmen Helsingin verran ihmisiä, jotka haikailevat Helsinkiin, maailman kiinnostavimpaan pikkukaupunkiin, jonka kulttuurielämän monenkirjavuus herättää ihmetystä niin Euroopan kuin Amerikankin mantereella.

10. Helsinki on maailman rehellisin kaupunki

Valitut Palat päättivät tiputtaa 12 lompakkoa kuuteentoista eri kaupunkiin ympäri maailmaa nähdäkseen, kuinka moni niistä palautettaisiin omistajalleen. Lissabonissa vain yksi lompakko löysi tiensä takaisin – ja sekin lomailevan hollantilaispariskunnan ansiosta. Maailman rehellisimmän kaupungin viittaa asetettiin tässä ’tutkimuksessa’ Helsingin harteille, jossa yksitoista kahdestatoista lompakosta palautettiin omistajalleen.

P.S. Mainittakoot että kakkosena oli Intian Mumbai, jonka yhdeksän palautettua lompakkoa voittivat New Yorkin kahdeksan, Berliinin kuusi ja Lontoon viisi.

11. Suomi tekee maailman parhaita mobiilipelejä

Nyt kun Nokia ei ole enää entisensä, on vientituoteylpeys löydettävä uudesta suunnasta. Suomi tekee nimittäin maailman suosituimpia mobiilipelejä. Supercellin paljon puhutun menestyksen rinnalla myös moni muu suomalaispeli kuten Badlands tai Oceanhorn ovat kuluvana vuonna löytäneet tiensä iTuotteiden pelilistan kärkipaikalle. Ja sitten on tietysti Angry Birds, joka on latausten määrän osalta aivan omassa luokassaan maailmassa. Angry Birds-tuoteperheen kokonaislatausmäärä on ylittänyt kahden miljardin rajan. Siis kahden miljardin! Vertailun vuoksi, Michael Jacksonin Thriller on kaikkien aikojen myydyin albumi. Sitä on myyty 60 miljoonaa kappaletta. Ei ihme että Wall Street Journalista lähtien kysytään ”onko Angry Birds isompi kuin Mikki Hiiri?”

12. Maailman ahkerimmat kirjastonkäyttäjät

Keskimääräinen New Yorkilainen lainaa 8 kirjaa vuodessa, Berliinissä luku on 6.8, Lontoossa 4.8, Pariisissa 4, Shanghaissa 2.5 ja Rio de Janeirossa 0.03. Koko Suomessa keskimääräinen lainausmäärä on 18 per asukas per vuosi. Eli viiden hengen perhe lainaa keskimäärin sellaiset sata kirjaa vuodessa. Luotettavat kansainväliset vertailut puuttuvat, mutta siihen asti että joku iskee peliin kovemman luvun kuin Suomen 18, olen valmis kruunaamaan Suomen maailman ahkerimmaksi kirjastokansaksi.

Pinnan alla kuplii

Yllä olevaan listaukseen on kelpuutettu vain kansainväliset ykkössijat. Mutta sen lisäksi on monia kategorioita, joissa Suomi yltää mitalisijoille. World Happiness Reportin mukaan suomalaiset ovat maailman toiseksi onnellisin kansa ja irtokarkkien syömisen osalta olemme myös kymmenen kärjessä. Nämä molemmat kategoriat voittaa Tanska, voiko tämä olla sattumaa? Toisaalta suomalaiset syövät kaikkein vähiten hedelmiä maailmassa.

Mutta ei elo ole vain onniautuasta, myös vakava bisnes rakastaa Suomea: Global Competitiveness Index rankkaa meidät maailman kolmoseksi ja World Economic Forumin mukaan suomalainen työvoima on maailman toiseksi parasta.

Ei pidä myöskään unohtaa, että Suomi on Euroopan metsäisin maa, että yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa johdamme maailmaa sanomalehtien lukemisessa ja että sukupuolten välisessä tasa-arvossa meidät on rankattu maailman toiseksi parhaaksi maaksi.

Suomi on paras maa meille suomalaisille

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Ehkä voimme Adolf Ehrnroothia lainaten todeta että ”Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille.” Mutta ehkä ei vain suomalaisille. Kun Newsweek vuonna 2010 päätti pistää maailman maat järjestykseen sen mukaan, mikä niistä on ylipäänsä paras, se keräsi laajan joukon erilaisia mittareita, joiden pohjalta valinta tehtiin. Arviointi suoritettiin ja voittaja julistettiin. Mikä siis olikaan Newsweekin mukaan maailman paras maa? Suomi Finland.

Lue myös ajatuksiani isänmaallisuudesta ja uusisänmaallisuudesta, jotka julkaistiin vuoden 2011 itsenäisyyspäivänä.

Revealed By Science: The 4 Elements Of Holy Grail That Jay-Z And Justin Timberlake Are Searching After

In radio right now: “And baby, it’s amazing I’m in this maze with you. I just can’t crack your code.” Don’t worry, Mr. Timberlake, I am here to crack the code for you. You just need to do what MC Hammer did: become a bit more geeky!

You curse my name
In spite to put me to shame
But I still don’t know why
Why I love it so much?

We’ve been told by Mr. Jay (Z) that in the lyrics of the song Holy Grail, Mr. Timber (lake) is talking about his love/hate affair with fame. In the same song, Mr. Jay himself complains how he is “caught up in all these lights and cameras” and ready to “f**k the fame.”

Both of them seem to be confused: How did they end up in this horrific maze of fame? And they still don’t know why they love it so much, even when it is sometimes so painful. Fortunately, the right answers are out there. They have just been hiding in the laboratories of mischievous – and less famous – scientists. So what can they tell to Mr. Jay and Mr. Timber about sustainable happiness?

Consider this: A few psychologists I know from University of Rochester (341 miles from Brooklyn) asked students graduating from college what they want to get in life. Some of the students had cozy dreams about satisfying close relationships, personal growth and serving the community. Other’s were all bling-bling, and wanted the infamous trio of money, fame, and image. And alas: one year later it turned out that both groups had taken some successful steps towards their goals: inner growth people had experienced inner growth, while fame people were a bit more famous. This seems to proof the theorem set forth by professor Eminem from 8 Mile Road University in his highly cited paper Be Careful What you Wish for:

So be careful what you wish for, cause you just might get it
And if you get it then you just might not know what to do with
Cause it might just come back on you ten-fold.

As professor Eminem argues, we should be very careful about our dreams. The truth is out there: All goals are not created equal. The research shows that achieving some goals produces well-being, while achievement of other goals produces – well – ill-being.

What are then the sources of sustainable happiness? What are the goals that produce true happiness?

There are four of them:
1) Having a sense of freedom and autonomy in one’s life
2) Feeling competent at what one is doing
3) Having satisfying close relationships
4) Being able to contribute to the society

The key problem with too much fame is that while 2 & 4 might be satisfied, too much fame can completely trump 1 and 3.

Let’s take Mr. Jay as an example:

1) Feeling Free: He can buy an island for his girlfriend as a birthday present, but at the same time: “can’t even take my daughter for a walk, see ‘em by the corner store.” He has certain freedoms others can just dream about, but at the same time he has been deprived of many freedoms that are self-evident for ordinary people: Being able to visit a corner-store, walk around freely on streets of Brooklyn – or any other neighborhood on this planet.

2) Feeling Competent: Hats off! Mr. Jay is ambitious, talented, and disciplined. He is the “post-millennial embodiment of the American Dream”, who won the game of making money out of hip hop. As regards competence, he is way up there!

3) Feeling Related: Having a sympathetic wife and a lovely daughter is great. But given that both he and his wife are quite dedicated to their careers, they might not have as much quality time together as your average Joneses. In addition, Mr. Jay complains how he is surrounded by pigeons. I am not an ornithologist, but Mr. Jay seems to have some knowledge about the behavior of pigeons: “But soon as all the money blows, all the pigeons take flight.” Finding friends when everybody around you is a pigeon? Not cool.

4) Contributing: A bit mixed really. Mr. Jay gives to charities, serves as a role model, and organizes cool things like Made in America festival. Harry Belafonte (the Banana Boat Song guy), however, criticizes him for turning his back on social responsibility. He thinks that Mr. Jay could do so much more with his high profile status and a net worth of 450 millions. In that sense, Mr. Belafonte feels that Bruce Springsteen is more black than Mr. Jay.

The point being: The fame itself doesn’t make anyone happy or unhappy. As regards happiness, fame helps only to the extent to which it helps to fulfill the four needs of sustainable happiness. And while having no money hurts, having too much money and fame can hurt too. It’s of course nice that if one “just want a Picasso in my casa, no, my castle”, one can buy it. But it is not nice when living a normal life becomes impossible:

“I feel like I’m cornered off enough is enough, I’m calling this off
Who the fuck I’m kidding though, I’m getting high, sitting low
Sliding by in that big body, curtains all in my window
This fame hurt but this chain works.”

Ok, now we know why Mr. Jay and Mr. Timber both love and hate fame at the same time. But where to go from here? What should they do to break loose and find that holy grail of sustainable happiness?

Mr. Jay asks us to look at “what that s**t did to Hammer”. So let’s look at what happened to MC Hammer!

For those born in the ’90s, MC Hammer was a guy who twenty years ago instructed us to not “Touch This”, leaving us wondering what exactly it is we can’t touch (and is it something we would like to touch in the first place?) He was huge in 1990! And surely, Mr. Hammer went through the usual cycle: huge fame, huge money, huge mansion in Fremont, California. And then the backlash: bankruptcy, loosing the mansion, out of fashion.

But what does Mr. Hammer do now?

It seems that he is living the good life with his wife and six kids while putting in some occasional missionary work for the local church. As for work, he is investing in and consulting tech companies, calling himself a “super-geek.” And he is right: he is definitely less cool when he talks about the user interfaces of search engines at Web 2.0 Summit than when he rapped about 2 Legit 2 Quit wearing Ray-Bans.

In a nutshell, Mr. Hammer in 2013 is less cool, less famous, but more happy.

Let’s break his life into the four building blocks of sustainable happiness to see how he has found his own holy grail of sustainable happiness:

1) Feeling free: Less fame means more freedom to walk on the streets and have the benefits of normal life that superstars are deprived off. Still, he is so well off that he can do most of the things he likes, like traveling or having a nice house.

2) Feeling competent: He can still do it if he wants, for example mashing it up with PSY at the American Music Awards. And he is getting more competent in the geeky stuff as well.

3) Feeling related: Having been together with his wife for over 25 years, and having six children certainly is a good start in having satisfying close relationships in one’s life. Also in his work life he seems to be surrounded with fellow geeks he loves to hang out with.

4) Contributing: His work at the church as well as the way he helps tech startups both seem to give him a strong sense of being able to contribute towards the society and other people.

That’s sustainable happiness, isn’t it! To get there, Mr. Hammer obviously needed to “Stop” before the new “Hammertime” started. He did that, found what is truly valuable in life, and is now living a more peaceful, less famous, but much happier life.

So don’t worry Mr. Jay and Mr. Timber, there is also hope for you. Just become a geek – less cool, more happy!

This story was originally posted on the site for my latest book

Himasen raportin viisi parasta ehdotusta

Myrsky alkoi heti kun Pekka Himasen ja Manuell Castellsin toimittama loppuraportti Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma oli julkaistu. Sekä raportin tieteellisyys, realistisuus kuin päämäärätkin kyseenalaistettiin – osin ihan aiheesta, usein kuitenkin lukematta koko raporttia. Rakentava kritiikki on olennaisen tärkeätä poliittisessa keskustelussa. Mutta päätin kokeilla myös vaihtoehtoista lähestymistapaa, niin sanottua tulevaisuususkoista kasvun perspektiiviä: Mitä jos ottaisi raportin käteensä ja lukisi sen lävitse tarkoituksenaan etsiä sieltä ne parhaat ideat? Laittaisi siis kritiikkivaihteen tilapäisesti pois päältä ja etsisi Himasen ne avaukset, jotka mieluiten soisi muuttuvan todellisuudeksi. Näin tein. Tässä siis henkilökohtainen top 5:

1. Mittaamalla kohti arvokkaan elämän yhteiskuntaa

Kuten viime kirjoituksessani totesin, kirja liputtaa vahvasti sen puolesta, että arvokkaan elämän tulisi olla kaiken politiikan päämäärä. ”Visiona on yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää.” (s. 321) Arvokas elämä on kuitenkin niin abstrakti käsite, että jos se halutaan käytännön tasolla politiikan päämääräksi, tarvitaan selkeä mittari, jonka avulla suomalaisten kokemaa elämän arvokkuutta voidaan mitata. Himanen tarjoaa tähän omaa dignity-indeksiään ja itse ehdotan psykologista arvokuusmittaria. Ranskassa vastaavaa mittaria on etsitty presidentin johdolla ja Nobel-palkittujen taloustieteilijöiden avustuksella. Mittarin lopullinen muoto on vielä avoin, mutta pääpointti on selvä: Jotta politiikka ei olisi pelkkää gallupeihin ja taloudellisiin lukuihin tuijottelua, tarvitsemme korkean profiilin mittarin, jonka avulla voimme mitata politiikan kykyä tuottaa arvokasta elämää. Toivotaan että pääministeri Kataisen kiinnostus mittaria kohtaan muuttuu käytännön työksi sopivan mittarin jalkauttamiseksi osaksi suomalaista poliittista päätöksentekoa.

2. Informaatiotaloudessa kansalaisten hyvinvointi on talouskasvun edellytys

Jälkiteollisessa maailmassa tuottavuuskasvu on yhä enemmän innovaatiovetoista. Innovaatiovetoinen talous edellyttää rahoitukseen ja muuhun infrastruktuuriin liittyviä rakenteita, jotka mahdollistavat luovan idean muuttamisen globaaliksi kasvubisnekseksi. Mutta ennen kaikkea se edellyttää ihmisiä, jotka kokevat olonsa niin turvatuksi että he uskaltavat heittäytyä luovaan prosessiin, jonka lopputulos ei ole varma. Manuel Castells innostui alunperin Suomesta 2000-luvun alussa, kun hän havaitsi maamme olevan ainutlaatuinen yhdistelmä innovaatiokykyistä taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Esimerkiksi professori AnnaLee Saxenian arvioi raportin luvussa 2, että Piilaakson suurin kehityshaaste liittyy vahvaan eriarvoistumiskehitykseen ja Castells ja Himanen näkevät tämän myös yhtenä vuonna 2008 alkaneen talouskriisin taustatekijöistä (s. 33).

Castells ja Himanen tähdentävät että ”hyvinvointivaltio ei ole vain kustannus vaan todellisuudessa investointi, sillä se tuottaa koulutettuja ihmisiä, joilla on hyvä terveys ja sosiaaliturvan luomaa luottamusta jatkaa innovatiivisen talouden menestystä” (s. 16). Luovuus ja riskinotto kukkivat paremmin turvallisessa ympäristössä, jossa yhteiskunnallinen turvaverkko pitää huolta myös konkurssin, työttömyyden tai uudelleenkouluttautumisen hetkellä.

Himanen näkee että työhyvinvoinnin parantaminen yhden prosenttiyksikön verran toisi 2 miljardin euron säästöt. Käytännössä tämä vaatii asennepuolella työ- ja johtamiskulttuurin uudistamista kohti luottamusta ja sisäistä motivaatiota korostavaa suuntaa. Yhteiskunnan puolelta se vaatii hyvinvointipalveluiden nykyisen tason säilyttämistä ja lisääntynyttä panostusta työperäisen stressin ja masennuksen hoitoon. Himanen ja Castells uskovat vahvasti hyvän kierteeseen, jossa aktiivisesti kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiva valtio synnyttää parhaat olosuhteet yrittäjyydelle, joka vuorostaan synnyttää verotuloja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Kaunis kierre, jonka soisi pitävän paikkansa. Siksi on upeaa huomata että nuoren polven menestysyrittäjät tiedostavat verovaroin ylläpidetyn hyvinvointiyhteiskunnan arvon.

3. Valtio ruohonjuuritason hankkeiden lannoittajana

Monesti parhaat uudistukset ja innovaatiot eivät synny keskusjohtoisesti. Tämä koskee myös hyvinvointia edistävien palveluiden kehittämistä. Kansalaisjärjestöt ja alaan erikoistuneet sosiaaliset yritykset ovat usein lähempänä hyvinvoinnin tarvitsijoita ja vähemmän kaavoihin ja määräyksiin kangistuneita kuin julkisen sektorin virastot. Siksi niistä löytyy paljon käyttämätöntä potentiaalia uusien hyvinvointia edistävien ratkaisujen luomiseen.

Himanen ehdottaa että valtio ottaa tässä aktiivisemman roolin näiden uusien käytäntöjen edistämisessä (s. 330). Valtion tulisi alkaa tietoisemmin etsiä ja rahoittaa lupaavia kokeiluja ja toimia tällaisten palveluiden ensiostajana. Tätä kautta löytyviä onnistuneita ratkaisuja julkinen sektori voisi sitten lähteä monistamaan, jotta parhaat käytännöt leviäisivät valtakunnalliseksi. Pitäisi luoda erillinen hyvinvointiratkaisuja etsivä taho, jolla olisi tietty kiinteä vuosibudjetti, jonka avulla se voisi rohkeasti tukea kiinnostavia ratkaisukokeiluja.

4. Valtion tietojärjestelmähankintojen keskitetty johtaminen

Valtio ja kunnat eivät osaa ostaa tietojärjestelmiä. Monet sairaaloissa ja yliopistoissa käytössä olevat järjestelmät ovat toimivuudeltaan ja käytettävyydeltään tolkuttoman huonoja. Siitä huolimatta ne ovat maksaneet aivan liikaa. Kahden miljardin potilastietojärjestelmä lienee se puhutuin esimerkki, mutta lopulta vain jäävuoren huippu. Himanen siteeraa laskelmia joiden mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmähankkeisiin on käytetty yli miljardi euroa, josta vähintään puolet eli 500 miljoonaa euroa on mennyt kokonaan hukkaan. Lisäksi julkinen sektori ei useimmiten osaa vaatia avointa lähdekoodia, ja näin se lukitsee itsensä yhden toimittajan varaan, joka voi käyttää monopoliasemaansa hyväkseen laskuttamalla välttämättömästä ylläpidosta ja jatkokehityksestä tolkutonta ylihintaa.

IT-järjestelmien hankinta on hyvin erilaista kuin porkkanoiden ostaminen ja julkiselta puolelta on puuttunut ostamisen ammattitaito. Kun Suomessa terveydenhuollon järjestelmää on rakennettu vuosikymmen ja lasku liikkuu miljardeissa, toteutettiin Virossa vastaava järjestelmä vuodessa 11 miljoonalla eurolla. Suomessa nykyiset hankintalait ja osaamaton ostaja estävät järkevät IT-hankinnat. Tämän seurauksena valtio ostaa järkyttävällä ylihinnalla surkeaa laatua.

Himanen ehdottaa että teknisen infrastruktuurin johtaminen ja hankinta tulisi palauttaa kansalliselle tasolle. Sen sijaan että jokainen kunta hankkii omat järjestelmänsä, olisi asiaa lähestyttävä ”samanlaisena strategisena, kuntatasoa laajempana kysymyksenä kuin vaativin erikoissairaanhoito” (s. 329). Kun yksi keskitetty, ammattimainen taho hoitaisi hankinnat, olisi seurauksena parempia järjestelmiä, jotka avoimen lähdekoodin sekä eri järjestelmien välisten synergiaetujen vuoksi tulisivat maksamaan murto-osan nykyisestä.

5. Kansalaisten hyvinvointitili

Ehkä kiehtovin kaikista ehdotuksista on Himasen lopussa ”villinä korttina” heittämä ehdotus siitä, että ”jokaiselle ihmiselle perustettaisiin hyvinvointitili, jonka resurssien käytöstä hän saa itse päättää” (s. 332). Ymmärrän idean niin että jokaiselle kansalaiselle perustettaisiin tili, johon hän saisi vuodessa x määrän hyvinvointivaluuttaa, jota tässä kutsun hylikoksi. Yksilö voisi sitten käyttää tätä hylikkoaan itse katsomallaan tavalla erilaisiin hyvinvointipalveluihin, oli niiden tuottajana sitten valtio, yksityinen sektori, kansalaisjärjestöt tai naapurin Erkki. Luonnollisesti varsinainen sairauksien ja hätätapauksien hoito olisi järjestelmän ulkopuolella ja kaikkien kansalaisten saatavilla nykyiseen tapaan. Järjestelmä kannustaisi kuitenkin kansalaisia käyttämään erilaisia hyvinvointia edistäviä ja terveyttä vahvistavia palveluita.

Tämänkaltaisella radikaalilla hyvinvointipalveluiden rahoituksen uudelleenjärjestämisellä olisi monia hyviä seurauksia:
A. Laadukkaammat palvelut. Se aktivoisi hyvinvoinnin tuottajia kehittämään palveluitaan, kun kansalaiset kuluttajina voisivat helpommin siirtyä niihin palveluihin, joissa he kokevat saavansa hylikolleen parhaan vastineen.
B. Tasa-arvoisempi terveydenhoitojärjestelmää. Nykyisin ne, jotka eniten tarvitsevat hyvinvointipalveluja, ovat useimmiten huonoimmassa asemassa ostamaan niitä vapailta markkinoilta. Hyvätuloisilla työssäkävijöillä on rahaa hoidattaa vaivojaan ennaltaehkäisevästi, kun riskiryhmissä olevat joutuvat tyytymään oireiden hoitoon. Hylikon myötä kaikilla kansalaisilla olisi saman verran kyseisiä pelimerkkejä joilla ostaa itselleen hyvinvointia.
C. Parempi työllisyys. Ratkaisu lisäisi hyvinvointipalveluiden kysyntää ja tätä kautta työllistäisi ihmisiä työhön, jolla on tarkoitus. Teollisuuden rakennemuutoksen suurimpia uhkia on matalan koulutuksen työpaikkojen katoaminen ja tästä seuraava kasvava työttömyys. Osa hyvinvointipalveluista ei vaadi järin pitkää koulutusta ja siten niiden kysyntä lisäisi näitä paljon kaivattuja työpaikkoja. Hylikko voisi hyvin toteutettuna luoda valtaisan määrän uusia työpaikkoja.

Isot tappelut tultaisiin luonnollisesti käymään siitä, mitkä hoitomuodot pääsevät hylikko-järjestelmän piiriin. Energiakristallit eivät varmaan, mutta mitenkä akupunktio, jooga ja erilaiset liikuntamuodot ylipäänsä? Järjestelmä vaatisi jonkinlaisen kansallisen komission joka arvioisi mitkä palvelut voidaan järjestelmän piiriin ottaa. Ylipäänsä ehdotuksen yksityiskohdat ovat toistaiseksi täysin avoimet ja on varmasti monia kriittisiä kysymyksiä jotka pitää ratkaista. Mutta kuulisin mielelläni minua asiantuntevampien mielipiteitä siitä onko tällainen järjestelmä ylipäänsä mitenkään järkevä? Ja miten tällainen järjestelmä parhaiten voitaisiin toteuttaa?

Yhteenveto

Raportti on tilattu, tehty ja maksettu. Tulevaisuuden kannalta paras mitä voimme tehdä on katsoa eteenpäin ja miettiä, mitkä siitä löytyvät ehdotukset parhaiten voisivat palvella tulevaisuuden Suomea.

Jos Suomelta puuttuu visio, olemme pelkkä ajopuu globaalissa kehityksessä, jossa ylikansallisten finanssijättiläisten ajama säästämisen ja säännöstelyn purkamisen politiikka nähdään ainoana vaihtoehtona. Kuten Himanen raportin viimeisellä sivulla korostaa ”käsillä on valinta demokratian tai globaalien finanssimarkkinoiden välillä” (s. 354). Jälkimmäiset ”pyrkivät pakottamaan eurooppalaisia maita – Suomen mukaan lukien – koko ajan suurempiin julkisten menojen leikkauksiin.” Tämä on Himasen mukaan väärin. Ja juuri siksi tarvitsemme visionääristä poliittista johtajuutta, aitoa pyrkimystä tehdä politiikkaa kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Olisiko jokin näistä viidestä ehdotuksesta sellainen, joka voisi olla osa tätä tulevaisuuden visionäärisempää suomalaista politiikkaa?

Lue myös aiempi kirjoitukseni Miten mitata arvokasta elämää? Himanen, Katainen ja hyvän elämän peruspilarit sekä arvioni Sinisestä kirjasta otsikolla Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit.

Miten mitata arvokasta elämää? Himanen, Katainen ja hyvän elämän peruspilarit

”Raportin analyyseistä voidaan ja pitääkin keskustella, mutta arvokkaan elämän asettaminen kehityksen päämäräksi on merkittävä linjaus, johon poliitikkojen tulisi ottaa kantaa.”
– professori Antti Hautamäki.

Mikä on yhteiskunnan perimmäinen päämäärä? Tämä on se kysymys, joka löytyy Manuel Castellsin ja Pekka Himasen toimittaman kohu-raportin keskiöstä. Politiikan tarkoituksena on paremman yhteiskunnan rakentaminen, mutta mitä lopulta on parempi yhteiskunta ja parempi ihmiselämä? Tämä on suuri ja olennainen kysymys, joka on saanut myös pääministeri Jyrki Kataisen pohtimaan arvokkaan elämän käsitettä.

Huomio: Loppuraportin tieteelliset ansiot on erillinen keskustelunaihe, josta aiheellisia huomioita ovat esittäneet esimerkiksi taloustieteen professori Pertti Haaparanta, sosiologian professori Pertti Alasuutari, yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo ja kehitysyhteistyön asiantuntija Esa Salminen. Kuten lähes järjestään kaikki akateemista tutkimusta tekevät tahot ovat todenneet, Himasen kirjoittamat luvut eivät täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä. Ne ovat enemmänkin laajakatseisia ja osittain tieteestä inspiroituneita syötekirjoituksia – ja sellaisina ne sisältävät monia mielenkiintoisia keskustelunavauksia. Ongelmana on, että siltä osin kuin Himanen väittää kirjoituksiaan tieteelliseksi tutkimukseksi, hän estää hedelmällisen keskustelun esittämistään hyvistä ideoista: Väitetty tieteellisyys pakottaa kaikki varsinaiset tieteentekijät kommentoimaan tätä väitettä, varsinaisten sisältöjen sijasta.

Jätetään kuitenkin tämä keskustelu tähän, koska haluan mieluummin ’saada vastinetta rahoille’ eli käydä sitä eteenpäinkatsovaa keskustelua Suomen suunnasta, jota raportti voisi parhaimmillaan edistää.

Arvokas elämä on ollut filosofisen ja yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä siitä lähtien kun Sokrates shokeerasi kreikkalaiset väittämällä että tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoista. Länsimaissa kysymys nousi jälleen ajankohtaiseksi muutama vuosi takaperin kun päättäjät Ranskan presidentti Nicolas Sarkozystä Britannian pääministeri David Cameroniin kyseenalaistivat talouskasvun politiikan päämääränä ja käynnistivät korkean profiilin hankkeita, joissa etsittiin vaihtoehtoisia tapoja mitata hyvinvointia. Myös Suomen hallitusohjelmassa pyrkimys hyvinvoinnin mittaamisesta on ollut mukana ainakin vuodesta 2011 alkaen.

Tähän kehitykseen Himanen kontribuoi raportissa esittelemällä luonnoksen arvokkaan elämän indeksistä, jota Jyrki Katainen pitää kiehtovana mahdollisuutena. Jos Himasen raportin ansiosta arvokas elämä otetaan aidosti poliittisten pyrkimysten keskeiseksi ja mitattavaksi päämääräksi Suomessa, on tämä yksistään miljoonan euron arvoinen muutos.

Mutta mitä on arvokas elämä? Ja miten sitä voisi mitata?

Teorioita ja ehdotelmia löytyy filosofian, psykologian ja yhteiskuntatieteiden historiasta kirjava joukko, joten mainitsen tässä vain muutaman ennen kuin esitän oman luonnostelmani arvokkaan elämän keskeisistä elementeistä:

1. Taloudellisesti tuottava elämä
Jos poliittisen päätöksenteon ytimessä on talouskasvun turvaaminen, on tämä käytännössä kannanotto sen puolesta, että kehityksen päämääränä oleva arvo on taloudellinen tuottavuus. Valitettavasti länsimaissa on saavutettu jo sen verran korkea materiaalisen hyvinvoinnin taso, että materiaalisen hyvinvoinnin lisääminen vaikuttaa hyvinvointiin enää hyvin marginaalisesti. Juuri siksi vaihtoehtoisten kehitysmittarien etsintä on maailmalla tällä hetkellä niin kuuma aihe.

2. Subjektiivinen hyvinvointi
Suoraviivaisin vaihtoehto materiaalisen hyvinvoinnin mittaamiselle on mitata ihmisten elämäntyytyväisyyttä kysymällä sitä heiltä suoraan: Kuinka tyytyväinen olet elämääsi tällä hetkellä asteikolla 1-10? Tämänkaltaisia kysymyksiä on laajasti käytössä erilaisissa kansallisissa ja kansainvälisissä kyselyissä ja niiden pohjalta on arvioitu eri maiden keskimääräistä onnellisuutta. Mittari on suoraviivainen ja neutraali sen suhteen mikä hyvinvointia tuottaa. Siksi se vaikuttaa hyvältä vaihtoehdolta hyvinvoinnin mittaamiseksi.

Siinä on kuitenkin kolme ongelmaa: Ensinnäkin kysymykset onnellisuudesta ja elämäntyytyväisyydestä ovat arvolatautuneita ja siksi ihmisten vastaukset eivät välttämättä heijasta heidän todellista tilannettaan vaan jonkinlaista kulttuurisesti välittynyttä ajatusta siitä, mikä heidän tilansa tulisi olla. Karkeana yleistyksenä on esimerkiksi esitetty, että länsimaiset keskimäärin liioittelevat ja aasialaiset vähättelevät onnellisuuttaan kyselyissä. Toiseksi, kysymykset ovat abstrakteja eikä ihmisillä tavallisesti ole niihin mitään valmista vastausta. Siksi erilaiset häiriötekijät kuten päivän sää tai kolikon löytäminen juuri ennen kyselyä vaikuttavat yllättävän paljon ihmisten kokonaisarvioon omasta elämästään. Näistä ongelmista olen kirjoittanut aiemminkin. Kolmanneksi, tyytyväisyys mittarina ei kerro mitään siitä mikä tätä tyytyväisyyttä lisää tai vähentää. Siksi sen pohjalta on hyvin vaikeata antaa mitään suosituksia sen suhteen, miten hyvinvointia voitaisiin parantaa. Jotta se olisi hyödyllinen instrumentti poliittisessa päätöksenteossa, vaatii se joka tapauksessa rinnalleen teorian siitä mitkä tekijät hyvinvointia lisäävät ja vähentävät.

4. Himasen arvokas elämä ja dignity-indeksi
Himasen mukaan kaiken yhteiskunnallisen keskustelun tulisi tähdätä yhteen päämäärään: arvokkaaseen elämään. ”Jokaisella ihmisellä on sama ihmisarvo” ja ”arvokas elämä tarkoittaa elämää, jossa tämä arvokkuus toteutuu.” Tästä olemme varmaan kaikki samaa mieltä, mutta arvokas elämä on niin lavea käsite että sen alle voi mahtua oikeastaan mitä vain. Siksi käsitteen arvo on siinä, miten se tarkemmin määritetään.

Himasen mukaan arvokkuus on muiden arvojen perusta, erityisesti vapauden ja oikeudenmukaisuuden. Lisäksi hän kytkee arvokkuuteen tulevien sukupolvien oikeudet ja välittämisen toisista ihmisistä. Hänen tarkempi arvokkuusteoriansa on tässä (raportin sivuilta 296-297):

Arvokkaan elämän kulttuuri on Himaselle ”vapauden, oikeudenmukaisuuden ja elämän kulttuuri – kestävän talouden ja hyvinvoinnin sekä ekologisen kestävyyden perusta”. Kuulostaa hienolta, mutta teoriaa on mahdotonta lähteä arvioimaan, koska Himanen ei oikeastaan perustele yllä esitettyjä yhteyksiä sen kummemmin. Erityisesti elämänfilosofiaa koskeva taulukko sisältää mielestäni varsin kummallisia hyppäyksiä merkityksestä olemisen kautta ekologiseen kestävyyteen tai hyvinvoinnista yhteisön kokemisen kautta kestävään talouteen. En kuitenkaan löytänyt raportista ainuttakaan lausetta, jossa näistä yhteyksistä kerrottaisiin jotakin lisää.

Himasen varsinainen dignity-indeksi mittaa vuorostaan kehitystä kolmessa ulottuvuudessa:
* Informationaalinen kehitys
* Inhimillinen kehitys
* Kulttuurinen kehitys

Himanen korostaa että varsinaisen indeksin muotoilu on tarkoitettu luonteeltaan alustavaksi ennen kuin esittää listauksen jossa kolme päätasoa on kukin jaoteltu kolmeen alatasoon, joita jokaista mittaa kolme mittaria:

Vaikuttava lista. Vaikka en ole aiheen asiantuntija, ovat yksittäiset mittarit mielestäni hyviä ja ne kattavat monia sellaisia tekijöitä, jotka varmasti ovat yhteiskunnallisen kehityksen kannalta olennaisia. Ongelmana on, että ne eivät oikein muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Esimerkiksi ekologinen kestävyys, startup-yritysten määrä ja sukupuolten tasa-arvo ovat kaikki tässä kulttuurisen kehityksen osatekijöitä. Ne ovat kaikki yksittäisinä asioina tärkeitä, mutta on vaikea nähdä mikä on se yhdistävä tekijä, jota ne yhdessä mittaavat.

Himasen mittari yhdistää monia tärkeitä asioita ja antaa varmasti paljon sellaista tietoa, jota pelkkä bruttokansantuotteeseen tuijottaminen ei kerro. Siltikin mieleeni jää kummittelemaan Himasen kritiikki aiempia indeksejä kohtaan: ”niissä esitetään usein ad hoc -tyyppinen tavoitteiden ja indikaattorien valikoima, joiden taustalta puuttuu systemaattinen filosofinen argumentti kehityksen päämäärästä.” Samaa voitaisiin sanoa myös dignity-indeksistä – ainakin toistaiseksi. Siinä on 27 tärkeää yksittäistä indikaattoria, mutta niistä muodostuvat yläkategoriat jäävät nykyesityksessä epäselviksi eivätkä siten auta hahmottamaan kehityksen suuntaviivoja.

Yleisemmin Himasen arvokkaan elämän indeksi ei lopulta mielestäni edes yritä mitata arvokasta elämää. Tutkimus- ja kehitysinvestoinnit tai vastaanotetut lisenssimaksut voivat olla tärkeitä välineitä talouskasvulle. Mutta eivät ne mielestäni kerro mitään arvokkaasta elämästä. Siksi bruttokansantuotteen ja dignity indexin rinnalle tarvittaisiin myös mittari, joka pyrkii mittaamaan arvokasta elämää.

Jotta tällainen indeksi voitaisiin rakentaa, tarvitaan kuitenkin teoria arvokkaasta elämästä.

5. Arvokkaan elämän neljä perustavaa elementtiä

Himasen lähestymistapa arvokkaaseen elämään on yhteiskunnallinen, hän asettaa arvokkaan elämän käsitteensä Amartya Senin kyvykkyysnäkökulmaa ja John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa vasten. Oma tulokulmani pohjautuu empiiriseen psykologiaan. Rakennan ehdotukseni arvokkaan elämän elementeistä erityisesti itsemääräämisteorian ja hyväntekemistä koskevan tutkimustiedon varaan. Ensin mainittu on tämän hetken viitatuin psykologinen teoria motivaatiosta ja ihmisten perustarpeista, jota tukevat sadat tutkimukset niin laboratoriossa kuin eri elämänalueilla urheilukentiltä työpaikoille ja terveydenhoitoon. Jälkimmäinen on oma tämänhetkinen tutkimuskohteeni. Liitän loppuun lyhyen lähdeluettelon aiheen tieteellisestä taustasta kiinnostuneille.

Lähtökohtani on, että kysymys arvokkaasta elämästä palautuu lopulta kysymykseen ihmiselämän perustarpeista. Mitkä ovat ne yleiset elementit, jotka tekevät ihmiselosta hyvinvoivan, merkityksellisen ja arvokkaan?

Vastataksemme tähän on ensiksi tehtävä Himasenkin mainitsema positiivisen psykologian perustava kahtiajako hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin välille: Hyvinvointi ei ole vain pahoinvoinnin poissaoloa, vaan tiettyjen hyvien asioiden läsnäoloa. Toisin sanoen, on perustarpeita, joiden poissaolo tuottaa pahoinvointia. Näitä ovat esimerkiksi fyysiset tarpeemme saada riittävästi ravintoa ja nestettä, ja psykologisella puolella ainakin turvallisuuden ja hyväksymisen tunteet. Niiden poissaolo tekee elämästä tukalaa selviytymiskamppailua, mutta niiden läsnäolo ei yksin riitä tekemään elämästä muuta kuin siedettävää. Elämän arvokkuuden kokemus vaatii jotakin vielä enemmän.

Esitän että kokemus arvokkaasta ja merkityksellisestä elämästä syntyy neljän peruselementin läsnäolosta elämässä:
* Autonomia. Ihmisellä on perustava tarve kokea oma elämänsä ja toimintansa ’omakseen.’ Autonominen elämä ei tunnu ulkoapäin kontrolloidulta, vaan yksilö kokee pystyvänsä itse tekemään keskeiset valintansa omaksi kokemiensa arvojen ja päämäärien pohjalta.
* Kyvykkyys. Ihmisellä on perustava tarve kokea saavansa aikaan haluamiaan asioita. Ihminen haluaa tuntea olevansa taitava ja kyvykäs siinä mitä tekee.
* Läheisyys. Ihminen on sosiaalinen eläin ja meillä on perustava tarve kokea läheisyyttä ja yhteyttä ihmisiin, joista välitämme ja jotka välittävät myös meistä.
* Hyväntekeminen. Ihmisellä on perustava tarve kokea, että hänen toimintansa aiheuttaa myönteisiä eikä kielteisiä seurauksia toisille ihmisille. Haluamme tuntea että kykenemme oman toimintamme kautta auttamaan toisia ihmisiä.

Albert Camus’n mukaan filosofian perimmäinen kysymys koskee itsemurhaa: Tähän kysymkseen vastaaminen tarkoittaa sen päättämistä ”onko elämä elämisen arvoista.” Esitän tässä, että kokemus oman elämän arvokkuudesta syntyy näiden neljän elementin kautta. Mitä enemmän ne ovat läsnä elämässäni, sitä arvokkaammalta se tuntuu, kun taas niiden poissaolo johtaa kyseenalaistamaan oman elämän mielekkyyden. Yhteys omaan identiteettiin (autonomia), yhteys toisiin ihmisiin (läheisyys) sekä sellaisten asioiden aikaansaaminen (kyvykkyys), jotka tuottavat hyvää itseä laajemmalle yhteisölle (hyväntekeminen) synnyttää kokemuksen arvokkaasta elämästä.

Sitä saa mitä mittaa. Himasen keskeinen viesti on, että poliittisen päätöksenteon avuksi tarvitaan mittari, joka mittaa arvokasta elämää. Tällainen mittari vaatii taustalleen teorian arvokkaasta elämästä. Tässä esitelty luonnos neljästä arvokkaan elämän elementistä on oma näkemykseni siitä, mitkä tekijät tekevät elämästä elämisen arvoisen. Elementit perustuvat tuoreeseen psykologiseen tutkimukseen ja on olemassa luotettavia ja tieteellisesti validoituja mittareita, joiden pohjalta niitä voidaan arvioida. Jos siis arvokasta elämää todella halutaan mitata, mitä jos mitattaisiin näitä: autonomiaa, kyvykkyyttä, yhteyttä ja hyväntekemistä.

Katso myös aiempi arvioni Sinisestä kirjasta otsikolla Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit. Kevyempää esitystapaa arvostavat saattavat myös pitää kirjoituksestani, jossa sovellan neljää arvokkaan elämän elementtiä Jay-Z:n ja MC Hammerin elämien arvioimiseen: Revealed By Science: The 4 Elements Of Holy Grail That Jay-Z And Justin Timberlake Are Searching After.

Tässä vielä muutama lähde liittyen elämän arvokkuuden neljään elementtiin:

Psykologisten perustarpeiden luonteesta:
* Baumeister, R. F., & Leary, M. R. 1995. The need to belong: Desire for interpersonal attachments as a fundamental human motivation. Psychological bulletin, 117(3): 497–529.
* Sheldon, K. M. 2011. Integrating behavioral-motive and experiential-requirement perspectives on psychological needs: A two process model. Psychological review, 118(4): 552–569.

Itsemääräämisteorian kolme perustarvetta: autonomia, kyvykkyys ja läheisyys:
* Deci, E. L., & Ryan, R. M. 2000. The“ what” and“ why” of goal pursuits: Human needs and the self-determination of behavior. Psychological Inquiry, 11(4): 227–268.
* Niemiec, C. P., Ryan, R. M., & Deci, E. L. 2009. The path taken: Consequences of attaining intrinsic and extrinsic aspirations in post-college life. Journal of Research in Personality, 43(3): 291–306.
* Reis, H. T., Sheldon, K. M., Gable, S. L., Roscoe, J., & Ryan, R. M. 2000. Daily well-being: The role of autonomy, competence, and relatedness. Personality and Social Psychology Bulletin, 26(4): 419–435.
* Ryan, R. M., & Deci, E. L. 2000. Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American psychologist, 55(1): 68–78.

Hyväntekemisestä psykologisena perustarpeena:
* Aknin, L. B., Barrington-Leigh, C. P., Dunn, E. W., Helliwell, J. F., Biswas-Diener, R., Kemeza, I., et al. In Press. Prosocial spending and well-being: Cross-cultural evidence for a psychological universal. Journal of Personality and Social Psychology.
* De Dreu, C. K., Greer, L. L., Handgraaf, M. J., Shalvi, S., Van Kleef, G. A., Baas, M., et al. 2010. The neuropeptide oxytocin regulates parochial altruism in intergroup conflict among humans. Science, 328(5984): 1408–1411.
* Grant, A. M. 2008. The significance of task significance: Job performance effects, relational mechanisms, and boundary conditions. Journal of Applied Psychology, 93(1): 108–124.
* Harbaugh, W. T., Mayr, U., & Burghart, D. R. 2007. Neural responses to taxation and voluntary giving reveal motives for charitable donations. Science, 316(5831): 1622–1625.