Tagged: hyvä elämä

Ymmärrätkö elämäsi projektina vai tarinana?

Tatuoidun miehen kävellessä vastaani Helsingin yössä ymmärsin, että oman elämänsä voi hahmottaa kahdella tavalla: projektina tai tarinana. Nämä kaksi elämänymmärrystä johtavat varsin erilaisiin elämänasenteisiin ja vaikuttavat suuresti esimerkiksi kykyymme kohdata vastoinkäymisiä. Protestanttisessa Suomessa ensin mainittu asenne lienee dominoiva: Palkinto odottaa maalissa ja otsa hiessä on sinun tehtävä töitä sinne päästäksesi.

Ensinnäkin elämän voi siis hahmottaa projektina. Tällöin olennaista on löytää itselleen mielekkäät päämäärät ja pyrkiä onnistumaan niiden toteuttamisessa. Elämä on jonkinlainen suoritus, jossa voi menestyä paremmin tai huonommin. Useimmiten tämä projektiasenne ei sisällä päämäärien aktiivista omaehtoista valitsemista, vaan yksilö kasvaa sisään ympäröivän yhteisön asettamiin elämän mittapuihin. Isompi asunto, ylennys työpaikalla, urheilusaavutukset ovat tällöin elämän suuria asioita, koska ne viestittävät projektin onnistumisesta. Tällöin tietysti myös vertailu toisiin ihmisiin muodostuu keskeiseksi tavaksi mitata oman elämänprojektinsa onnistumista. Elämään on siis sisäänrakennettu tietty kilpailuasenne.

Vaihtoehtoisesti elämänsä voi hahmottaa tarinana. Tällöin elämän suuret ja pienet tapahtumat kytkeytyvät yhdeksi merkityksellisyyden punokseksi. Elämäntarinan kauneus kasvaa näiden eri osasten keskinäisestä vuoropuhelusta; ilon ja surun, kiihkeyden ja suvantohetkien, rakkauden ja kuoleman vuorottelusta. Elämää ei siis arvioida ensisijaisesti sen mukaan, miten on onnistunut joidenkin tiettyjen, usein yhteiskunnan asettamien, tavoitteiden saavuttamisessa, vaan sitä katsotaan kokonaisuutena, jonka tärkein arvo on kauneus.

Nämä kaksi elämänasennetta eroavat erityisesti siinä, miten ne suhtautuvat vastoinkäymisiin ja tappioihin, joita elämässämme väistämättä kohtaamme. Projektihahmotuksessa ne ovat epäonnistumisia. Ne ovat esteitä, jotka haittaavat mahdollisuuksiamme saavuttaa asettamamme tavoitteet. Siksi ne tulisi lakaista pois näkyvistä mahdollisimman pian ja minimoida niiden aiheuttamat haitat. Tarina-asenteessa traagiset hetket ja vastoinkäymiset ovat yksi keskeinen elementti, joka tekee elämästä niin kauniin. Puhdas menestystarina on tarinoista tylsimpiä, juuri vastoinkäymiset ja surun hetket kasvattavat tarinasta ylevästi värähtelevän.

Miten tuo naamastaan tatuoitu mies, jonka näin, sitten liittyy asiaan? Hän toi mieleeni urbaanin legendan eräästä Helsingin portsarista, jolla on kyynel tatuoituna silmäkulmaan. Tarinan mukaan hän oli vahingossa tappanut miehen ja tämän tragedian muistaakseen oli kyseisen tatuoinnin ottanut. Projektiperspektiivistä kyseinen temppu on tietysti käsittämätön: tuollaisen epäonnistumisen jälkeen pitäisi minimoida sen aiheuttamat vahingot ja kätkeä tapahtunut mahdollisimman hyvin. Tarinaperspektiivistä kyseinen tapaus näyttäytyy miehen elämän yhtenä määrittävänä hetkenä, jonka jälkeen mikään ei ole entisensä. Siksi sen tuominen iholle on perusteltua miehelle itselleen sekä hänen ympäristölleen: jos haluamme ymmärtää kyseistä miestä ja hänen elämäänsä, on meidän ymmärrettävä mitä hän on käynyt lävitse.

Lopuksi kysymys sinulle: Oletko lukenut viime aikoina kasan tietokirjoja ja elämänhallinnan oppaita, mutta et yhtään romaania? Tiedä silloin, että olet huomaamattasi vahvasti omaksunut projektinäkemyksen elämääsi kohtaan. Sillä mitä muuta kaikki nuo kirjat ovat kuin työkaluja siinä projektissa, joka elämä on? Kaikkiin opastaviin kirjoihin sisältyy piilevänä taustaoletuksena näkemys elämästä projektina. Romaanit taasen tarinoina elämästä elävöittävät kykyämme nähdä elämänkaaret merkityksellisinä kokonaisuuksina. Ne herkistävät meidät löytämään jokaisesta elämästä sen ainutlaatuisen kauneuden elementit.

Älä puhu yksilöstä, puhu suhdelosta!

Yksilö – mikä hirveä sana. Miten yhteen sanaan saadaankiin kiteytettyä kokonainen macho-individualismin paradigma. Eli näkemys, jossa yksilö on itsenäinen, itseohjautuva, itseriittoinen kokonaisuus, itsessään täydellinen atomi, joka seilaa maailmassa toteuttamassa omia sisältään kumpuavia projektejaan. Yksilölle muut ihmiset ovat vain välineitä omien, itse valittujen ja itsekkäiden päämäärien saavuttamisessa. Yksilö on vastuussa vain itselleen, hän on kiinnostunut vain omasta hyödystään.

Parasta olisi tuhota koko sana kollektiivisesta muististamme ja alkaa puhua suhdelosta. Suhdelo syntyy maailmaan ihmissuhteiden keskelle. Hän kasvaa maailmaan sisään sosiaalisten suhteidensa kautta. Lopulta hänen ainutlaatuinen minuutensa ja ymmärryksensä itsestäänkin syntyy vain sitä kautta, että hän peilautuu itselleen toisten ihmisten kautta.  Suhdelon olemisen tapa on yhteisöllinen, hän suuntautuu luonnostaan siihen yhteisöön, jonka osana hän on. Hänen sisältään kumpuaa luontevasti empaattinen suhtautuminen lähimmäisiin sekä pyyteetön halu olla myönteisenä voimana heidän elämässään. Jos markkinoilla oleva omaa taloudellista etuaan maksimoiva subjekti on yksilön vertauskuva, ovat perheenjäsenenä oleminen ja perhesuhteet tapa hahmottaa suhdelon elämäntapaa.

Puhumalla yksilöstä latistamme näkemystämme ihmisenä olemisesta. Sen kautta ihmisyys näyttäytyy kapeampana, kylmempänä, laskelmoivampana ja itsekkäämpänä kuin mitä se oikeasti on. Termin kautta kadotamme paljon elämän lämmöstä, siitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen. Sanalla sanoen, kadottamme elämän inhimillisyyden. Suhdelo tuo paremmin esiin sen, että ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan ihmissuhteissa olemista. Läheisistä huolehtiminen on lopulta inhimillisen olemassaolon yksi peruspiirteistä. Se on itse asiassa tehokkain tie hyvään elämään ja henkilökohtaiseen hyvinvointiin. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta korostavassa kulttuurissa hoiva, huolenpito ja lähtökohtainen riippuvaisuutemme muista usein torjutaan, kielletään tai kätketään laitoksiin. On muistettava, että ihmisenä oleminen on toisista huolta pitämistä ja sitä, että sinusta pidetään huolta.

Siddharthan suojattu lapsuus ja oma suojattu aikamme

Siddhartha Gautama eli prinssin elämää muinaisessa Intiassa. Hänen isänsä oli päättänyt suojella häntä maailman pahuudelta ja niinpä hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa näkemättä kärsimystä ja tietämättä mitään elämän synkästä puolesta. Eräänä päivänä hän kuitenkin onnistui karkaamaan suojelijoiltaan ja tutustui tulevaan valtakuntaansa omin päin. Hän törmäsi kurjuuteen: näki sairaan, vanhuksen ja kuolleen. Tämä kokemus muutti hänen elämänsä: ei aikaakaan kun hän luopui prinssin elämästä, ryhtyi vaeltavaksi viisauden tavoittelijaksi ja koki lopulta valaistumisen.  Tunnemme hänet Buddhana.

Hypätkäämme reilut kaksituhatta vuotta eteenpäin, oman aikamme Suomeen. Pyrimmekö elämään samassa kuplassa, johon Siddharthan isä hänet tuomitsi? Nuoruutta palvovassa kulttuurissamme kaikki normista poikkeavat on siivottu omiin laitoksiinsa: sairaaloihin, mielisairaaloihin, vastaanottokeskuksiin ja vanhainkoteihin. Aiemmin joka kylässä oli oma kylähullunsa, kuolema oli paljon arkisempi asia, vanhukset elivät samoissa talouksissa lastensa sekä lastenlastensa kanssa ja sairaat olivat enemmän näkyvissä. Kun vielä yhä useampi julkinen tila on kaupallinen, pääsemme eroon myös köyhempien ja alkoholistien näkemiseltä. Samaan aikaan televisio, tuo nykyihmisen sielun peili, suoltaa silmillemme kuvaa täydellisen vartalon omistavista nuorista ja terveistä ihmisistä onnen kantajina. Teemme yhteiskuntana parhaamme, jotta emme vahingossakaan joutuisi kohtaamaan toisten ihmisten kärsimystä silmästä silmään.

Kaikesta teknologisesta kehityksestä huolimatta samat elämän perustotuudet ovat kuitenkin pysyneet muuttumattomina Buddhan ajoista lähtien: Jokainen meistä vanhenee, jokainen meistä voi sairastua – ja lopulta jokainen meistä kuolee. Viime kädessä hyvä ja arvokas elämä ei voi rakentua kuin tosiasioiden tunnustamiselle. Vain kohtaamalla elämän traagisen puolen voimme oppia elämään tavalla, joka tekee oikeutta elämän rikkaudelle. Kieltäymyksessä eläminen johtaa helposti torjuntamekanismeihin ja vauhtisokeuteen, jotka ovat vahingollisia niin yksilölle itselleen kuin häntä ympäröiville ihmisille. Teemmekö karhunpalveluksen itsellemme, kun yritämme paeta näitä vääjäämättömiä tosiasioita niin pitkään kuin mahdollista?

Hyvä ja merkityksellinen elämä – lopulta kyse on yhteisöllisyydestä

Viime kirjoituksessani käytiin läpi vastauksia elämän mielekkyyden kysymykseen antiikista nykyaikaan. Muotoilin sen kriisin, johon nykyihminen kysymyksen suhteen on vajonnut yhteiskunnassa, jossa teknologinen kehitys on veturi, jonka kyydissä henkinen kehitys ei ole pysynyt. Nyt jatkan tästä rakentamalla vastausta elämänymmärryksen nykykriisille Nietzschen ja Luc Ferryn pohjalta. Miten siis löytää vakaa pohja elämänprojektilleen postmodernissa, markkinavetoisessa yhteiskunnassamme, miten elää hyvä elämä kaksituhatta vuotta Jeesuksen syntymän jälkeen?

Kun vuonna 2011 haluaa ymmärtää ihmiselämän suurta kysymystä, on mielestäni perusteltua lähteä liikkeelle Nietzschestä. Tuo idolien murskaaja on nimittäin ehkä kaikkein kirkkaimmin ilmaissut sen tyhjiön, jonka päällä ihmisten pyrkimykset rakentaa mielekästä elämää lepäävät: ”Minä en pystytä uusia epäjumalia; antaa vanhojenkin ensin oppia, mitä tarkoittaa se, että seisoo savijaloilla.” Jumala on kuollut eikä ihmisjärjestä tai filosofisista systeeminrakenteluista ole täyttämään hänen jättämäänsä aukkoa. Mitään ihmisen ylittäviä – elämää korkeampia – arvoja, ihanteita tai periaatteita ei ole, on vain tämä ihmiselämämme. Kuten Ferry asian ilmaisee: ”Kaikki arvoarvostelmat ovat oireita, elämän itsensä ilmentymiä, jotka eivät koskaan voi sijoittua sen ulkopuolelle … Todellisen elämän ulkopuolella ei ole mitään … Kaikki nuo politiikan, moraalin ja uskonnon kuuluisat ihanteet ovat pelkkiä ’idoleja’, metafyysisiä paiseita, sepitteitä, joiden ainoa päämäärä on paeta elämää ja kääntyä lopulta sitä vastaan.” Kaikki arvostuksemme, päämäärämme ja ideaalimme ovat vain oman historiallisen olemisemme tuotteita, ne seisovat vain oman uskomme varassa, eikä niille voi löytää perusteita mistään raadollisen ihmiselämän takaa.

Tämä on se modernin ihmisen elämänmielekkyyden haaste, johon meidän tulee vastata. Miten rakentaa omasta elämästä merkityksellinen, arvokas ja hyviä asioita kohti suuntaava projekti, kun kaikkinainen mahdollisuus vedota varmoihin totuuksiin tai maailmassa itsessään oleviin arvoihin on meiltä poisviety? Kuten viime kirjoituksessa esitin, aikaamme määrittävä vastaus on koko kysymyksen välttely ja torjunta, pakkomielteenomainen keskittyminen kilvoitteluun ja suorittamiseen, jotta päämäärien tyhjyys ei ehtisi vaivata mieltä. Mutta mitä jos haluaa ottaa nämä kysymykset vakavasti? Mitä vaihtoehtoja meille jää, jos hyväksymme lähtökohdaksi maailman, jossa ei ole epäjumalia eikä vääriä idoleja?

Nietzsche itse näki kaikki yritykset pystyttää ihmistä suurempia ihanteita ihmiselämän rikkautta ja ylevyyttä tukahduttavina pyrkimyksinä. Sen sijaan ylevä ihminen asettaa elämänsä itse, hän ’tulee itse laiksi’ – ”tässä hänen suuri kunnianhimoinen tavoitteensa”. Hän antaa sisällään olevien elämänvoimien kukoistaa; hän etsii tilaa, jossa ne eivät raatele toisiaan, vaan ovat sopusoinnussa ja arvojärjestyksessä keskenään. ”’Kaunistuminen’ on seurausta suuremmasta voimasta. Sitä voidaan pitää ilmauksena voittoisasta tahdosta, intensiivisemmästä yhteistoiminnasta, kaikkien voimakkaiden halujen harmonisoitumisesta, vääjäämättömän kohtisuorasta painosta.” Tällaisessa tilassa elämänvoimat saavuttavat kaikkein suurimman intensiteetin ja mahdollistavat monimuotoisen, itse valitun ja voimakkaamman elämisen tavan. Nietzsche etsii siis elämäntapaan samaa intensiteettiä ja pakottomuutta, jonka havaitsemme jonkin taiteenlajin suvereenisti hallitsevan mestarin kädenliikkeissä.

Miten sitten erottaa elämisen arvoinen arvottomasta, miten suunnata elämä niihin asioihin, jotka ilmaisevat suurempaa elämänvoimaa? Nietzschen vastaus on ikuisen paluun ajatteleminen: ”Jos tuo ajatus ottaisi sinut valtoihinsa, se muuttaisi sinut toisenlaiseksi ja voisi murskata sinut; aina kaikkialla eteesi nouseva kysymys ’tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?’” On siis elettävä siten, että haluaisi elää samalla lailla yhä uudelleen ja uudelleen: vältettävä kompromisseja ja heikkoudessa tehtyjä myönnytyksiä, syöksyttävä elämään sillä intensiteetillä, että ei voisi koskaan haluta mitään muuta. Samanaikaisesti on opittava rakastamaan kohtaloa, suorittaa dionyysinen myöntö, joka ”kohdistuu maailmaan sellaisena kuin se on, vailla vähentämisen, poikkeamisen tai valinnan mahdollisuutta … Dionyysinen suhde olemassaoloon on korkein tila, jonka filosofi voi saavuttaa: kaavani tähän on amor fati.” On siis opittava rakastamaan maailmaa ja elämää juuri sellaisena kuin se on, hyväksymään se ehdoitta – ja samalla elettävä ja toimittava niin, että on valmis valitsemaan saman elämän yhä uudestaan ja uudestaan.

Luc Ferry näkee paljon hyvää Nietzschen elämänfilosofiassa. Hänen mielestään Nietzscheläinen polku on kuitenkin kuljettu loppuun, sen hedelmät on jo poimittu, ja on aika jatkaa eteenpäin. Kaikkien korkeampien pyrintöjen dekonstruktio, purkaminen, on ollut tärkeä projekti, joka on avannut tilaa uudenlaiselle elämänasenteelle: elämänmyönnölle, oman elämäntyylin valitsemiselle ja kohtalon rakastamiselle. Mutta, ”kun dekonstruktion nautinto kerran on tyydytetty, eikö tämä kuitenkin merkitse nykymaailman uhraamista puhtaalle kyynisyydelle, markkinoiden ja globalisoituneen kilpailun sokeille laeille?” Ferryn mukaan Nietzscheläinen epäjumalten kaatamisen projekti on nykymaailmassa johtanut enemmänkin pettymykseen ja kyynisyyteen kuin selvänäköisyyteen. Kohtalon rakastaminen on johtanut keskittymiseen vain omaan elämään ja yhteiskunnallisen toiminnan unohtamiseen. Filosofeista on tullut hampaattomia nykymaailman tarkkailijoita, jotka tarjoavat kyllä syvämietteisiä analyysejä siitä, mitkä historialliset tekijät ovat nykyisyyteen johtaneet, mutta eivät mitään myönteistä vaihtoehtoa. He tyytyvät omassa elämässään asennoitumaan suureellisesti tähän välttämättömään pahaan. Historia vyöryy eteenpäin sokeasti ja teknologiavetoisesti, mutta itseään kultivoivat filosofit tarjoavat yhteisölle vain jälkijättöisiä genealogioita tästä etenemisestä.

Tämän vuoksi Ferryn mukaan ”kiireellisin tehtävä ei varmasti enää ole hyökätä ’valtaa’ vastaan, sillä sitä on vastedes mahdotonta paikantaa, niin mekaaniseksi ja nimettömäksi historian kulku on käynyt, vaan päinvastoin synnyttää uusia ideoita, jopa ihanteita, jotta pystyisimme jälleen vaikuttamaan edes jollakin tavalla maailmanmenoon.” Sokean historiankulun tilalle tarvitsemme jälleen suunnan, johon yhdessä pyrimme historiaa viemään. Tähän pääsemme vain, jos alamme jälleen asettamaan päämääriä ja ihanteita, eikä vain itsellemme, vaan toinen toisillemme. Vain jakamalla yhteisiä ihanteita on yhteiskunnalla ja ihmiskunnalla ylipäänsä mahdollisuus ottaa historia jälleen haltuunsa ja antaa sille suunta.

Tärkeintä tässä uudessa ihanteiden asetannan filosofiassa on mielestäni ihmiselämän perustavan sosiaalisuuden hyväksyminen. Olemme hakoteillä niin kauan kun asetamme vastakkain joko maailmassa itsessään olevat absoluuttiset arvot ja itse omasta vapaasta tahdosta valitsemamme arvot. Maailmassa itsessään ei välttämättä ole arvoja, mutta tämä ei tarkoittaisi etteikö oma arvomaailmani olisi pitkälti itseni ulkopuolelta määrätty – sosiaalisen todellisuuteni luomus. Nietzschen ja Sartren asettama machoideaali itsensä vapaasti valitsevasta yli-ihmisestä on harha, todellisuudessa olemme sosiaalisen maailmamme vankeja, halusimmepa tai emme. Sidomme toinen toisemme ihanteisiin ja arvoihin; moraali on yhteisöllinen ilmiö, ei yksityisomaisuutta.

Tämän vuoksi tehokkain tapa saada itsensä toimimaan jonkin moraalisen periaatteen mukaisesti ei aina ole itsensä kultivointi, vaan itselleen läheisiin ihmisiin vaikuttaminen. Kun saa heidät omaksumaan jonkin ihanteen, tulee itse elettyä sen mukaisesti kuin itsestään. Laajentamalla katsetta lähipiiristä näemme, että nykyinen ihanteettomuuksien yhteiskunta on seurausta moraalin privatisoitumisesta. Kun moraalista tehtiin yksityisasia, jokaisen henkilökohtainen valinta, tosiasiassa tämän asenteen tärkein seuraus oli koko moraalisen ulottuvuuden vaikuttavuuden väheneminen ihmisten elämässä, koska tarvitsemme toisia ihmisiä omien ideaaliemme ylläpitämiseksi. On jälleen aika hyväksyä moraalin sosiaalinen luonne ja ryhtyä aktiiviseksi osallistujaksi sille yhteiselle kentälle, jossa jokaisen meidän ihanteet määritetään.

Tämänkaltainen elämänasenne ei lopulta ole mitenkään ristiriidassa Nietzscheläisen elämänfilosofian kanssa, kunhan ymmärrämme sen relationaalisemmasta ihmiskuvasta käsin. Nietzschen suurin virhe oli hänen yltiöindividualisminsa, hänen keskittymisensä tarkastelemaan vain voimia, jotka virtaavat yksilön sisällä. Ihmiselämän aktiiviset ja reaktiiviset voimat eivät virtaa vain yksilön sisällä, vaan laajemmin siinä sosiaalisessa kentässä, jonka keskellä hänen elämänsä tapahtuu. Niinpä näiden voimien harmonisointiprojektissa ei voi katsoa vain sisäänsä, vaan katsetta on laajennettava kohti ihmissuhteita. Sisäinen harmonia törmää jyrkästi toisiin ihmisiin, jos harmonisaation projektia ei uloteta myös elämälle vitaaliseen sosiaaliseen dimensioon.

Lopulta siis elämän mielekkyyttä, sen tarkoitusta ja johtotähteä ei tule etsiä tähtitaivaalta pääni päältä eikä moraalilaista sisältäni – sitä tulee etsiä itselle läheisistä ihmisistä ja lähimmäisistä. Antiikin kosmisen järjestyksen, kristinuskon Jumalan ja valistuksen yksilöllisen ihmisen tilalle asetetaan siis yhteisö ihmiselämän mielekkyyden takaajana. Toiset ihmiset lopulta värjäävät elämämme merkityksellä, he tekevät siitä elämisen arvoisen ja heistä löytyvät ne päämäärät, joihin pohjimmiltaan pyrkiä. Olemme itsenäisiä yksilöitä ihmissuhteiden verkoston keskellä. Tämä verkosto lopulta määrittää mahdollisuutemme hyvään maailmassa, jossa hyvyys löytyy vain ihmisistä itsestään. Sosiaalisina eläiminä sisällämme on jo kyky myötätuntoon, huolenpitoon ja rakkauteen. Niiden kultivointi tuo elämäämme kestävimmän sisällön. Siksi meidän on – omasta vapaasta tahdostamme – suunnattava elämämme toisia kohti. Merkityksellinen elämä on itsensä tekemistä merkitykselliseksi toisille ihmisille. Hyvä elämä on hyvää elämää yhteisössä.

Opi elämään – eli miten elää hyvä elämä Luc Ferryn mukaan?

Mistä filosofiassa on lopulta kyse? Luc Ferryn mukaan filosofian perimmäinen tavoite on parantaa ymmärrystämme ja kykyämme elää parempi elämä. Filosofiset teoriat ovat ”tapoja asennoitua olemassaoloon”, niiden avulla kykenemme paremmin ymmärtämään, toimimaan ja voimaan hyvin tässä maailmassa, johon meidät on heitetty elämäämme elämään. Miten sitten elää hyvä elämä Luc Ferryn mukaan?

Varsin usein minulta kysytään suosituksia siitä, mikä filosofinen teos kannattaisi lukea. Luettuani Luc Ferryn teoksen Opi Elämään – Filosofinen käsikirja, tiedän, että se tulee olemaan yksi vahva suositukseni. Kirjassaan Ferry käy lävitse länsimaisen filosofian historian kansantajuisesti ja suurin vedoin. Lähtökohtana on ”ihmisenä olemisen ongelma ja käytännöllinen elämä, jota palvelemaan eri ajattelijoiden ja heidän ajatuksensa esitteleminen pannaan”, kuten Pekka Wahlsten kirja-arvostelussa asian tiivistää. Ferry aloittaa antiikista ja päätyy kristinuskon, modernin humanismin ja Nietzschen kautta kulkien pohtimaan pelastuksen kysymystä omassa ajassamme.

Jokainen ihminen ja kulttuuri joutuu vastaamaan elämän perimmäisiin kysymyksiin maailman luonteesta, hyvästä ja pahasta sekä elämän pohjimmaisesta tarkoituksesta. Erityisen keskeistä on löytää vastaus pelastuksen ongelmaan, eli siihen miten voittaa kuolemanpelko. Usein oman aikakautemme vastaukset ovat meihin niin sisäänrakennettuja, ettemme edes tunnista niitä tietoisesti, vaan yksinkertaisesti elämme niiden mukaan. Siksi toisenlaisiin vastauksiin tutustuminen avartaa suuresti myös itseymmärrystämme; kykyämme havaita miten me itse ja ihmiset ympärillämme näihin kysymyksiin jokapäiväisillä valinnoillaan vastaavat. Ferryn tarkoituksena onkin selvittää, minkälaista vastausta eri aikakaudet ovat elämän perimmäisiin kysymyksiin tarjonneet. Eli kertoa miten ihmiset ovat pyrkineet elämään hyvän elämän eri aikakausina.

Antiikin Kreikassa elämän mielekkyyden takaaja oli maailmankaikkeuden kosminen järjestys. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa maailmankaikkeudessa, myös ihmisellä. Aineellinen maailma ymmärrettiin harmonisena kokonaisuutena, ”jonka kukin elementti on ihailtavasti suunniteltu ja muovattu yhteensopivaksi kokonaisuuden kanssa”. Ihmiselämän keskeiseksi päämääräksi muotoutuu oman paikkansa löytäminen tässä kokonaisuudessa. Ja tähän päämäärään pääsemme järkemme avulla, mietiskelemällä kosmista järjestystä ja ymmärtämällä sen paremmin. Moraalinen elämä on tällöin elämää, jossa ihminen löytää omat roolinsa yhteisössä ja täyttää nämä roolinsa eli noudattaa niille ominaisia hyveitä. Kuninkaalla, sotilaalla, isällä, vaimolla ja kauppiaalla oli kullakin omat hyveensä ja toteuttamalla niitä henkilö eli hyvän elämän. Pelastuksen ongelmaan vastattiin – paitsi ikiaikaisilla konsteilla eli tuottamalla jälkikasvua ja tekemällä mainetekoja – mietiskelemällä ja harjoittamalla itseään mielentyyneyden ja ajatuksen terävyyden saralla. Viisas mies ylittää kuolemanpelkonsa keskittymällä nykyhetkeen, olemalla kiintymättä mihinkään liikaa ja hyväksymällä maailman sellaisena kuin se on. Tällaiselle viisauden tasolle pääseminen vaatii pitkäaikaista harjoittamista.

Ajanlaskumme alun myötä antiikkiselle pelastusopille ilmaantui kuitenkin vakava haastaja, joka lopulta nousi hallitsemaan koko länsimaista ajattelumaailmaa. Kyse on tietysti kristinuskosta. Ferryn mukaan sen suosion salaisuus on helpommin lähestyttävä pelastusoppi. Abstraktin kosmisen järjestyksen sijalle se asettaa persoonallisen Jumalan ja hänen lihaa ja verta olevan poikansa. Kuolemanpelkoa ei torjuta vaativalla viisauden harjoittamisella, vaan heittäytymisellä nöyrästi uskon varaan: Jeesus on meidät lunastanut, pelastukseen riittää, että uskoo häneen. Ja pelastus tarkoittaa henkilökohtaista kuolemattomuutta ja kuolemanjälkeistä elämää taivaassa. Houkutteleva tarjous! Moraaliselta kannalta kristinusko sisältää erään keskeisen radikaalin uutuuden: kaikilla ihmisillä on ihmisarvo pelkän ihmisyytensä ja vapaan tahtonsa perusteella. Toisin kuin aikaisemmissa yhteisöissä, joissa ihmisen arvo määräytyi hänen roolinsa perusteella, kristinusko julistaa kaikkien olevan pohjimmiltaan yhtä arvokkaita, ”samalla viivalla Luojan luotuina.” Tämä meille lähes itsestään selvä asia syntyi siis alun perin kristinuskon myötä. Ei ihme, että kristinusko vetosi erityisesti köyhään ja kärsivään kansaan: Heidän elämälleen annettiin arvo ja nykyiset kärsimykset kesti paremmin, kun oli lupaus tuonpuoleisesta autuudesta.

Keskiajan myötä sokea usko kristillisten auktoriteettien tarjoamaan maailmankuvaan alkoi hiljalleen murtua tieteen ja muun yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Alkoi valistuksen ja modernin humanismin aika. Ajatus harmonisesta ja järjellisestä maailmankaikkeudesta, jonka takuumiehenä istuu Jumala, sortui asteittain Kopernikuksen, Newtonin, Galilein ja Descartesin käsissä. John Donne kuvaa tätä romahdusta 1611 kirjoittamissaan säkeissä: ”Vei uusi tiede kaiken varmuuden, sammutti tulitaivaan entisen … Pirstoina kaikki, poissa yhteys, suhteen ja tasapainon merkitys.” Enää ei mietiskelyn avulla voitu saavuttaa ymmärrystä maailman ikiaikaisesta järjestyksestä ja näin ollen tätä järjestystä ”on vastedes mahdotonta asettaa malliksi, jota moraalisella tasolla voitaisiin jäljitellä.” Moderni aikakausi vastasi tähän haasteeseen etsimällä vastausta ihmisluonnosta ja ihmisjärjestä itsestään, asettamalla ihmisen maailmankaikkeuden keskipisteeksi. Moraalisuuden keskuspilariksi asettuu eläimellisen ja itsekkään luontomme ylittäminen turvautumalla velvollisuuksiin, jotka ovat järjellä pääteltävissä.

Moderni maailmankuva ja siihen liittyvä luottamus ihmisjärkeen sekä edistysusko alkoivat kuitenkin rapautua. Nietzsche ja muut kriittiset ajattelijat suuntasivat modernin ajattelun ylistämän kriittisen ajattelun siihen itseensä ja osoittivat, kuinka sen suuret periaatteet lepäävät savijaloilla. Järki, Vapaus, Edistys ja Ihmisyys, nuo modernin ajan dinosaurukset ovatkin muuttuneet pelkiksi fossiileiksi automarkettien parkkipaikkojen asfaltin alle. Huimasta teknologisesta kehityksestä huolimatta on käynyt yhä selvemmäksi, ettei tiede ja moderni filosofia kykene antamaan mitään lopullista vastausta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Meille tärkeiden arvojen takana ei näytä olevan mitään syvempää, joka oikeuttaisi ne – toisilla kulttuureilla näyttää olevan aivan yhtä uskottavia arvojärjestelmiä, jotka ovat ristiriidassa omien arvojemme kanssa. Postmoderni maailma on syönyt uskon yhteen oikeaan tapaan hahmottaa maailmaa. Jumala tai muu auktoriteetti ei kykene enää antamaan uskottavaa vastausta pelastuksen ja moraalin ongelmaan nykyihmiselle. Myöskin moderni filosofia on siirtynyt ratkomaan teknisiä ongelmia jättäen elämän perimmäiset kysymykset liian epämääräisinä sivuun. Tuntuu, että nykyihminen jää yksin etsimään henkilökohtaista vastaustaan, joka ei lopulta lepää kuin hänen omien mieltymystensä varassa.

Ihmiset ovat kuitenkin ennen kaikkea toiminnallisia olentoja, he tarvitsevat jatkuvasti päämääriä joita kohti pyrkiä ja joihin keskittymällä kuolema ja elämän katoavaisuus unohtuu. He tarvitsevat toimintaa ja sitä ohjaavia periaatteita. Mikä sitten on täyttänyt uskonnon ja filosofioiden jättämän aukon? Ferry näkee Heideggerin tekniikan analyysin erityisen valaisevana tässä kohtaa. Sen mukaan modernin tieteen, talouden ja teknologisen kehityksen suuri lupaus liittyi kykyymme hallita maailmaa. Monessa mielessä se lunastikin lupauksensa, mutta ongelmana on, että enää emme hallitse tätä kehitystä, vaan se on alkanut hallita meitä. Hyvänä esimerkkinä suurvallat panostavat jatkuvasti merkittävän osan kokonaisbudjetistaan asekehittelyyn – niiden on pakko, koska muutkin tekevät niin. Vaikka kaikki hyötyisivät siitä, että nämä resurssit vapautuisivat joidenkin inhimillisesti arvokkaampien päämäärien tavoitteluun, ei mikään taho kykene muuttamaan tätä kehitystä. Sama tilanne vallitsee markkinoilla. Yritykset kilpailevat markkinaosuuksista yhä vahvemmin, kilpailusta sivuun astuminen tarkoittaisi markkinakuolemaa.

Lopulta ei siis ole mitään toimijaa tai tahoa, joka kykenisi hallitsemaan sitä, mihin suuntaan ’kehitys’ etenee. Tämän vuoksi ”globalisoituneessa kilpailussa, joka nykyään ajaa kaikki inhimilliset toiminnot jatkuvaan kilpajuoksuun keskenään, historia menee vastedes menojaan ihmisten tahdosta riippumatta.” Nykyaikaamme leimaa siis sokea kilpajuoksu kohti suuntaa, jota kukaan ei oikeastaan ole valinnut. Siitä huolimatta juoksemme yhä kovemmin. Huolimatta elämänlaatumme huimasta paranemisesta ihmiset tekevät keskimäärin yhä pidempää työpäivää ja ovat enemmän stressaantuneita töistään. Työuupumuksesta ja masennuksesta on tullut kansantauti. Valtaosalle voisi olla edullista hillitä vähän, mutta kukaan ei tähän yksin kykene.

Ongelmallisinta tässä juoksukilpailussa on, että sillä ei oikein ole mitään päämäärää. Pyrkimyksenä on vain pärjätä paremmin kuin toiset, menestyä kilpailussa. Huomio kiinnittyy tekniikoihin ja instrumentteihin, jotka parantavat tulostamme. Välineistä on tullut päämääriä, Benchmarking on aikamme Raamattu. Kun juoksee tarpeeksi kovaa, ei ole aikaa eikä tarvetta miettiä, mihin lopulta juoksee. Ihmiset siis lopulta täyttävät nykyaikamme ihanteiden tyhjyyden juoksemalla veren maku suussa kohti suuntaa, jota kukaan ei ole valinnut, ilman, että kukaan pystyy tätä kehitystä hallitsemaan. Talouden ja yhteiskunnan rakenteet sekä media ja markkinointi tukevat tätä elämäntapaa. Olemme tulleet kauas antiikin merkityksellisestä kosmoksesta, jossa ihmisellä oli vakaa paikka ja selkeät elämänihanteet.

Seuraavassa kirjoituksessani jatkan tästä kertomalla minkälaista pelastusoppia Luc Ferry tarjoaa modernille ihmiselle ja minkälaista tarjoaisin itse.

Polkuja arvokkaaseen elämään

Kaikki ihmiset haluavat elää hyvän elämän. Näin uskon. Mutta mistä hyvä elämä koostuu? 2000-luvun kulttuuri huutaa korvaamme, että onnellinen elämä on hyvä elämä. Tähän en usko. Toki onnellinen ja hyvä elämä usein elävät käsi kädessä. Silti uskon itse asiassa päinvastoin, että joissakin tilanteissa onnellisen elämän tavoittelu voi jopa olla hyvän elämän este.

Ajatellaan aluksi yksilöä, jolla jostakin aivokemiallisesta häiriöstä johtuen on krooninen serotoniinivaje aivoissaan. Hänen olemuksensa ja tuntemuksensa ovat enimmäkseen alakuloisia. Uskon, että tällaisen henkilön matka kohti hyvää elämää ei kulje onnellisuuden kiilto silmissä. Hän voi hakata päätään seinään erilaisten onnellisuusharjoitteiden kanssa vuosikausia, mutta kokea, että mitään ei tapahdu – alakulo pysyy. Hän voi jopa katkeroitua muille, onnellisuuden syntymälahjaksi saaneille ihmisille.

Yhtä vaikea lähtötilanne voi olla ihmisellä, jolla on takanaan rikkinäinen lapsuus. Jos elämän traagisuus on painanut liian raskaan jäljen hänen pieniin hartioihinsa, ei hän ehkä koskaan voi löytää sitä jatkuvan hilpeyden tilaa, jota mainokset hänen kasvoilleen päivittäin sylkevät. Kannattaako hänen tällöin tuhlata ainutlaatuista elämäänsä onnen tavoitteluun?

Johtavat onnellisuustutkijat (ks. erityisesti
Lyubomirsky

) uskovat, että jopa 50% onnellisuudestamme määräytyy elämämme alkutaipaleella. Ihmiset jakautuvat Gaussin käyrää noudatellen onnellisuus-onnettomuus -janalle
ja jokainen yksilö aloittaa matkansa kohti onnellisempaa elämää eri kohdalta tätä janaa. Jos olet tämän janan häntäpäässä, niin matka iloa pursuavaan elämään voi osoittautua liian pitkäksi. On onnellisuus-fasismia väittää, että iloinen elämä on kaikille mahdollinen ja vain itsestä kiinni. Siinä onnellisuuden arjalaiset esittävät huonompiosaisille tovereilleen mahdottoman vaatimuksen.

Hyvän elämän elämistä ei rikkinäinen lapsuus tai huonot kortit onnen-lotossa kuitenkaan estä. Tie hyvään elämään voi nimittäin kulkea muutakin kuin hilpeyden polkua. Lopulta jokainen polku on yksilöllinen, ihmisen omien vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisesti määräytyneiden mahdollisuuksien kuva. Esitän kuitenkin neljä koeteltua polkua, jotka kaikki etenevät hyvää elämää kohti iloisuudesta piittaamatta.

Lähimpänä iloihin kytkeytynyttä elämää on uppoutumisen polku. Siinä yksilö etsii asioita, joissa hän on hyvä, joita hän tekee mielellään ja uppoutuu niihin. Seligman
kertoo ystävästään Len:istä, joka positiivisten tunteiden osalta kuuluu pohjimmaiseen viiteen prosenttiin amerikkalaisista. Viiden vuoden terapia ei tätä asiantilaa muuttanut. Silti hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt itselleen työn, jossa aika pysähtyy, johon hän voi uppoutua täysin. Tämä on siis
flow-

pohjainen elämä; jossa tuntuma hyvästä elämästä rakentuu tekemisen kautta.

Seuraava hyvän elämän malli on elämä läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen on syvemmin sosiaalinen olento kuin mitä nykyaikamme individualismissaan suostuu tunnustamaan. Hyvä elämä ei välttämättä vaadi paljoa, vain uppoutumisen elämään niiden ihmisten kanssa, jotka ovat itselleen rakkaita. Tällainen rakkaudentäyteinen elämä on usein myös onnellinen elämä sillä ihmissuhteet ovat yksi kestävimmistä ilon lähteistä. Mutta voidaan nähdä myös tilanteita, jossa onnellisuus ja rakkaus ovat ristiriidassa. Ajatellaanpa, että olet kahdeksankymppinen ja aviosiippasi, joka on ollut rinnallasi viisikymmentä vuotta, on sairastunut Alzheimeriin. Katsot kuinka rakkaasi hiljalleen hiipuu; ei lopulta enää edes tunnista sinua. Silti hoivaat häntä rakkaudella vuodesta toiseen, saatat hänet lopulta hautaan. Tässä yhteydessä ei tunnu oikealta puhua iloisesta tai onnellisesta elämänvaiheesta. Mutta tässä voidaan ehdottomasti puhua arvokkaasta elämänvaiheesta.

Kolmas polku hyvään elämään löytyy itseään suuremman päämäärän palvelemisesta. Tämänkaltaisessa merkityksellisessä elämässä ihminen löytää jonkin niin ison asian, että hän on valmis antamaan koko elämänsä sen edestä. Traagisimmillaan tämä valmius uhrata itsensä päämääränsä eteen johtaa konkreettisesti marttyyrikuolemaan. Parhaimmillaan yksilö onnistuu ponnistelujensa kautta edistämään koko ihmiskunnan mahdollisuuksia elää hyvää elämää. Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa on paljon tämänkaltaisia ihmisiä, mutta niin on ihan arkisissa puurtajissakin – peruskoulun opettajissa, sairaanhoitajissa, palomiehissä tai jopa kunnallispolitiikoissa. Olennaista on syvä sitoutuminen johonkin ihmistä isompaan asiaan.

Viimeisenä polkuna voisi pitää jonkinlaista egon unohtamisen tietä. Tässä ristiriita itsen ja maailman välillä ratkaistaan heittäytymällä elämän virtaan ja hyväksymällä kaikki mitä tapahtuu sellaisena kuin se on. Tavoitteena on jonkinlainen
pakoton oleminen

ja sisäinen rauha. Pisimmälle tämä polku on viety itämaisessa viisaudessa; buddhalaisuudessa, taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa. Tällaisia hiljaisen onnen edustajia on kuitenkin myös itämaisen munkkilaitoksen ulkopuolella. Heitä on keskuudessamme, maaseudulla ja pääkaupungissamme. He eivät vain tee numeroa itsestään, eivät meuhkaa ja työnny valokeilaan. Siksi emme tätä kestävän onnen muotoa useinkaan havaitse ennen kuin tutustumme johonkin tämänkaltaiseen henkilöön paremmin ja löydämme sen rauhallisen tyytyväisyyden, jota he koko olemuksellaan säteilevät.

Miten elää hyvä elämä? Esittelemäni neljä tapaa ovat yksi tapa hahmottaa kysymystä, mutta eivät varmastikaan koko totuus. Yksilö voi rakentaa elämänsä arvokkuuden monista kauniista palasista, ratkaisut riippuvat hänen elämästään ja arvoistaan. Monet näistä poluista hyvään elämään ovat vuorattuja iloisilla olotiloilla, mutta monet myöskään eivät ole. Tuomalla näitä erilaisia polkuja esiin haluan murtaa naiivin iloisuutta korostavan onnellisuuden muodon hegemonian ihmiselämän keskeisenä sisältönä. Uskon, että ihmisen ei tule – eikä hänen lopulta edes kannata – ajatella elämäänsä kapeasta onnellisuusperspektiivistä. Kestävämpää ja kauniimpaa on pyrkiä löytämään oma tapansa elää hyvä ja arvokas elämä. Silloin elämä ei ole vain iloinen, vaan myös lämmin.

Irti onnen etsinnästä – Hyvän elämän palasia

”Ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen.” Nämä Martti Lindqvistin sanat osuivat asian ytimeen, kun pohdin alkuviikosta
Laurin

kanssa vetämäämme työpajaa onnellisuudesta informaatioverkostojen opiskelijoille. Tilaisuuden jälkeen minulla oli tunne, että jotakin olennaista jäi sanomatta. Marttihan sen sitten sanoi.

Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Näin aikakautemme meille julistaa. Ja tarjoaa sepille työkalut. Miten voisimmekaan olla onnellisia harrastamatta astanga-yogaa, syömättä goji-marjoja, käymättä bodypumpissa? Täydellinen onni täydellisessä ruumiissa. Self help-kirjojen hyllymetrit hyökyvät kirjakaupassa onnen avaimia. Täydelliset perheet hymyilevät meille mainoksissa vihjaten tarjoamansa tuotteen olevan oikotie onneen. Olemme valmiita kouluttamaan itsestämme kilpailukykyisiä, puurtamaan pitkää työpäivää, harrastamaan hampaat irvessä. Kokemaan elämyksiä enemmän, isommin, kauempana. Kaiken me olemme valmiita antamaan onnemme edestä!

Mutta onko tämä onnellisuuteen tuijottava kulttuuri lopulta tie onneen? Entä jos juuri onneen keskittymällä kadotamme sen? Voisiko olla niin, että onnellisuudesta on tullut kulttuurimme pakkopaita; muotti johon jokaisen on sopeuduttava. Sinun velvollisuutesi on olla onnellinen, muuten olet huono ihminen! Ja onnettomuutesi on oma vikasi. Näinkö kulttuuri meille huutaa? Siksikö juoksemme onnen perässä niin kiivaasti, että emme ehdi katsoa ympärillemme ja huomata sitä lämpöä, joka ympärillämme jo on? Kirjassaan Keskeneräisyyden puolustus eetikko ja inhimillisyyden puolestapuhuja Martti Lindqvist ajattelee juuri näin. Aikamme on tehnyt meistä ’onnellisuuden tuotantokoneita’, kuten eräs opiskelija työpajassa osuvasti totesi.

Onneen tuijottamisen haitallisuudesta antaa hyvän esimerkin Eric Weiner, joka kirjassaan Geography of Bliss kiertää maailmaa pyrkien ymmärtämään eri maiden onnellisuutta. Yhdysvalloissa hän tapaa pariskuntia, jotka ovat tarkan analyysin perusteella löytäneet parhaimman asuinpaikan koko maassa. Siellä he sitten elävät onnellisina jo toista vuosikymmentä. Mutta kun Eric kysyy ’Is this place home?’ menevät vastaajat hiljaiseksi. He eivät halua sanoa niin, koska eivät halua juurtua. Vieläkin he pitävät jatkuvasti silmänsä auki, josko jostakin löytyisi vielä parempi paikka asua. Mutta eikö onnellisuuden mahdollisuus mene heiltä ohi juuri sen takia, että he jatkuvasti pyrkivät sitä optimoimaan? Eivätkö he olisi onnellisempia, jos uskaltautuisivat heittäytyä omaan elämäänsä mukaan, hyväksyä talonsa kodikseen ja elää siellä onnellisina elämänsä loppuun – kuolemaan – asti.

Onnellisuus on lopulta aina tässä ja nyt. Porkkanan perässä elämänsä lävitse juoksevan hevosen olisi aika levähtää ja huomata, että niityllä voi oleilla myös kiireettömästi. Jos onni on tavoitteiden saavuttamista, eikö onnellisin ole se, joka luopuu kaikista tavoitteista. Hän on jo maalissa. Tyytymisessä on onnen siemen. Olkaamme itsellemme lempeitä, älkäämme vaatiko liikaa. Emme kuitenkaan voi hallita kaikkea elämässämme. Lopulta maailma saavuttaa meidät juoksimmepa kuinka kovaa tahansa. Siksi meidän on etsittävä kestävää onnea sisältämme, siitä että olemme tyytyväisiä itseemme tässä ja nyt, myös hetkinä jolloin emme tee mitään. Niin kauan kuin onnemme on ankkuroitunut ulkoiseen maailmaan, on se katoavaista. Kun se kumpuaa sisältämme, olemme satamassa.

Onnea kannattaa ehkä etsiä sisältä eikä ulkoa, mutta kaikkihan me haluamme olla onnellisia, eikö vain? Näin voi joku onnen kiivas etsiä kysyä. Mutta voidaanko ihmistä sittenkään ymmärtää vain onnen tavoittelun kautta. Mieleeni tulee Nelson Mandelan elämä. Mies antoi elämänsä rotusorron vastaiselle taistelulle ja vietti vankilassa 27 vuotta elämästään. Tästä huolimatta hän valtaan päästyään saarnasi anteeksiannon sanomaa. Vastaavalla tavalla monet muutkin suurisydämiset Aung San Suu Kyistä lähtien ovat päätyneet tielle, jota määrittää taistelu paremman huomisen puolesta. Kun haluamme ymmärtää heidän elämäänsä, ei onnen etsiminen tunnu tavoittavan sitä, mistä heidän elämässään oli kyse. Heidän elämässään tuntui olevan kyse jostakin suuremmasta kuin onnesta.

Lopulta mietin, kannattaako omaa onnellisuutta edes liikaa tuijottaa? Olisiko parempi vain keskittyä niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi ja antaa onnen tulla siinä sivussa, jos se on tullakseen? Oppia tuntemaan itsensä ja omat arvonsa. Elää elämäänsä niin, että nämä arvot tulevat todeksi omassa elämässä ja toiminnassa. Ottaa johtotähdekseen oman elämän arvokkuuden, ei niinkään sen onnellisuutta. Voi olla, että tällaisessa elämässä, jossa pääosaa eivät näyttelisi egoistiset tarpeemme, vaan sydämemme ääni, onni hiipisi päällemme kuin varkain, sivuovesta salaa halaten.