Tagged: hyvä elämä
Hyvä ja merkityksellinen elämä – lopulta kyse on yhteisöllisyydestä
Viime kirjoituksessani käytiin läpi vastauksia elämän mielekkyyden kysymykseen antiikista nykyaikaan. Muotoilin sen kriisin, johon nykyihminen kysymyksen suhteen on vajonnut yhteiskunnassa, jossa teknologinen kehitys on veturi, jonka kyydissä henkinen kehitys ei ole pysynyt. Nyt jatkan tästä rakentamalla vastausta elämänymmärryksen nykykriisille Nietzschen ja Luc Ferryn pohjalta. Miten siis löytää vakaa pohja elämänprojektilleen postmodernissa, markkinavetoisessa yhteiskunnassamme, miten elää hyvä elämä kaksituhatta vuotta Jeesuksen syntymän jälkeen?
Kun vuonna 2011 haluaa ymmärtää ihmiselämän suurta kysymystä, on mielestäni perusteltua lähteä liikkeelle Nietzschestä. Tuo idolien murskaaja on nimittäin ehkä kaikkein kirkkaimmin ilmaissut sen tyhjiön, jonka päällä ihmisten pyrkimykset rakentaa mielekästä elämää lepäävät: ”Minä en pystytä uusia epäjumalia; antaa vanhojenkin ensin oppia, mitä tarkoittaa se, että seisoo savijaloilla.” Jumala on kuollut eikä ihmisjärjestä tai filosofisista systeeminrakenteluista ole täyttämään hänen jättämäänsä aukkoa. Mitään ihmisen ylittäviä – elämää korkeampia – arvoja, ihanteita tai periaatteita ei ole, on vain tämä ihmiselämämme. Kuten Ferry asian ilmaisee: ”Kaikki arvoarvostelmat ovat oireita, elämän itsensä ilmentymiä, jotka eivät koskaan voi sijoittua sen ulkopuolelle … Todellisen elämän ulkopuolella ei ole mitään … Kaikki nuo politiikan, moraalin ja uskonnon kuuluisat ihanteet ovat pelkkiä ’idoleja’, metafyysisiä paiseita, sepitteitä, joiden ainoa päämäärä on paeta elämää ja kääntyä lopulta sitä vastaan.” Kaikki arvostuksemme, päämäärämme ja ideaalimme ovat vain oman historiallisen olemisemme tuotteita, ne seisovat vain oman uskomme varassa, eikä niille voi löytää perusteita mistään raadollisen ihmiselämän takaa.
Tämä on se modernin ihmisen elämänmielekkyyden haaste, johon meidän tulee vastata. Miten rakentaa omasta elämästä merkityksellinen, arvokas ja hyviä asioita kohti suuntaava projekti, kun kaikkinainen mahdollisuus vedota varmoihin totuuksiin tai maailmassa itsessään oleviin arvoihin on meiltä poisviety? Kuten viime kirjoituksessa esitin, aikaamme määrittävä vastaus on koko kysymyksen välttely ja torjunta, pakkomielteenomainen keskittyminen kilvoitteluun ja suorittamiseen, jotta päämäärien tyhjyys ei ehtisi vaivata mieltä. Mutta mitä jos haluaa ottaa nämä kysymykset vakavasti? Mitä vaihtoehtoja meille jää, jos hyväksymme lähtökohdaksi maailman, jossa ei ole epäjumalia eikä vääriä idoleja?
Nietzsche itse näki kaikki yritykset pystyttää ihmistä suurempia ihanteita ihmiselämän rikkautta ja ylevyyttä tukahduttavina pyrkimyksinä. Sen sijaan ylevä ihminen asettaa elämänsä itse, hän ’tulee itse laiksi’ – ”tässä hänen suuri kunnianhimoinen tavoitteensa”. Hän antaa sisällään olevien elämänvoimien kukoistaa; hän etsii tilaa, jossa ne eivät raatele toisiaan, vaan ovat sopusoinnussa ja arvojärjestyksessä keskenään. ”’Kaunistuminen’ on seurausta suuremmasta voimasta. Sitä voidaan pitää ilmauksena voittoisasta tahdosta, intensiivisemmästä yhteistoiminnasta, kaikkien voimakkaiden halujen harmonisoitumisesta, vääjäämättömän kohtisuorasta painosta.” Tällaisessa tilassa elämänvoimat saavuttavat kaikkein suurimman intensiteetin ja mahdollistavat monimuotoisen, itse valitun ja voimakkaamman elämisen tavan. Nietzsche etsii siis elämäntapaan samaa intensiteettiä ja pakottomuutta, jonka havaitsemme jonkin taiteenlajin suvereenisti hallitsevan mestarin kädenliikkeissä.
Miten sitten erottaa elämisen arvoinen arvottomasta, miten suunnata elämä niihin asioihin, jotka ilmaisevat suurempaa elämänvoimaa? Nietzschen vastaus on ikuisen paluun ajatteleminen: ”Jos tuo ajatus ottaisi sinut valtoihinsa, se muuttaisi sinut toisenlaiseksi ja voisi murskata sinut; aina kaikkialla eteesi nouseva kysymys ’tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?’” On siis elettävä siten, että haluaisi elää samalla lailla yhä uudelleen ja uudelleen: vältettävä kompromisseja ja heikkoudessa tehtyjä myönnytyksiä, syöksyttävä elämään sillä intensiteetillä, että ei voisi koskaan haluta mitään muuta. Samanaikaisesti on opittava rakastamaan kohtaloa, suorittaa dionyysinen myöntö, joka ”kohdistuu maailmaan sellaisena kuin se on, vailla vähentämisen, poikkeamisen tai valinnan mahdollisuutta … Dionyysinen suhde olemassaoloon on korkein tila, jonka filosofi voi saavuttaa: kaavani tähän on amor fati.” On siis opittava rakastamaan maailmaa ja elämää juuri sellaisena kuin se on, hyväksymään se ehdoitta – ja samalla elettävä ja toimittava niin, että on valmis valitsemaan saman elämän yhä uudestaan ja uudestaan.
Luc Ferry näkee paljon hyvää Nietzschen elämänfilosofiassa. Hänen mielestään Nietzscheläinen polku on kuitenkin kuljettu loppuun, sen hedelmät on jo poimittu, ja on aika jatkaa eteenpäin. Kaikkien korkeampien pyrintöjen dekonstruktio, purkaminen, on ollut tärkeä projekti, joka on avannut tilaa uudenlaiselle elämänasenteelle: elämänmyönnölle, oman elämäntyylin valitsemiselle ja kohtalon rakastamiselle. Mutta, ”kun dekonstruktion nautinto kerran on tyydytetty, eikö tämä kuitenkin merkitse nykymaailman uhraamista puhtaalle kyynisyydelle, markkinoiden ja globalisoituneen kilpailun sokeille laeille?” Ferryn mukaan Nietzscheläinen epäjumalten kaatamisen projekti on nykymaailmassa johtanut enemmänkin pettymykseen ja kyynisyyteen kuin selvänäköisyyteen. Kohtalon rakastaminen on johtanut keskittymiseen vain omaan elämään ja yhteiskunnallisen toiminnan unohtamiseen. Filosofeista on tullut hampaattomia nykymaailman tarkkailijoita, jotka tarjoavat kyllä syvämietteisiä analyysejä siitä, mitkä historialliset tekijät ovat nykyisyyteen johtaneet, mutta eivät mitään myönteistä vaihtoehtoa. He tyytyvät omassa elämässään asennoitumaan suureellisesti tähän välttämättömään pahaan. Historia vyöryy eteenpäin sokeasti ja teknologiavetoisesti, mutta itseään kultivoivat filosofit tarjoavat yhteisölle vain jälkijättöisiä genealogioita tästä etenemisestä.
Tämän vuoksi Ferryn mukaan ”kiireellisin tehtävä ei varmasti enää ole hyökätä ’valtaa’ vastaan, sillä sitä on vastedes mahdotonta paikantaa, niin mekaaniseksi ja nimettömäksi historian kulku on käynyt, vaan päinvastoin synnyttää uusia ideoita, jopa ihanteita, jotta pystyisimme jälleen vaikuttamaan edes jollakin tavalla maailmanmenoon.” Sokean historiankulun tilalle tarvitsemme jälleen suunnan, johon yhdessä pyrimme historiaa viemään. Tähän pääsemme vain, jos alamme jälleen asettamaan päämääriä ja ihanteita, eikä vain itsellemme, vaan toinen toisillemme. Vain jakamalla yhteisiä ihanteita on yhteiskunnalla ja ihmiskunnalla ylipäänsä mahdollisuus ottaa historia jälleen haltuunsa ja antaa sille suunta.
Tärkeintä tässä uudessa ihanteiden asetannan filosofiassa on mielestäni ihmiselämän perustavan sosiaalisuuden hyväksyminen. Olemme hakoteillä niin kauan kun asetamme vastakkain joko maailmassa itsessään olevat absoluuttiset arvot ja itse omasta vapaasta tahdosta valitsemamme arvot. Maailmassa itsessään ei välttämättä ole arvoja, mutta tämä ei tarkoittaisi etteikö oma arvomaailmani olisi pitkälti itseni ulkopuolelta määrätty – sosiaalisen todellisuuteni luomus. Nietzschen ja Sartren asettama machoideaali itsensä vapaasti valitsevasta yli-ihmisestä on harha, todellisuudessa olemme sosiaalisen maailmamme vankeja, halusimmepa tai emme. Sidomme toinen toisemme ihanteisiin ja arvoihin; moraali on yhteisöllinen ilmiö, ei yksityisomaisuutta.
Tämän vuoksi tehokkain tapa saada itsensä toimimaan jonkin moraalisen periaatteen mukaisesti ei aina ole itsensä kultivointi, vaan itselleen läheisiin ihmisiin vaikuttaminen. Kun saa heidät omaksumaan jonkin ihanteen, tulee itse elettyä sen mukaisesti kuin itsestään. Laajentamalla katsetta lähipiiristä näemme, että nykyinen ihanteettomuuksien yhteiskunta on seurausta moraalin privatisoitumisesta. Kun moraalista tehtiin yksityisasia, jokaisen henkilökohtainen valinta, tosiasiassa tämän asenteen tärkein seuraus oli koko moraalisen ulottuvuuden vaikuttavuuden väheneminen ihmisten elämässä, koska tarvitsemme toisia ihmisiä omien ideaaliemme ylläpitämiseksi. On jälleen aika hyväksyä moraalin sosiaalinen luonne ja ryhtyä aktiiviseksi osallistujaksi sille yhteiselle kentälle, jossa jokaisen meidän ihanteet määritetään.
Tämänkaltainen elämänasenne ei lopulta ole mitenkään ristiriidassa Nietzscheläisen elämänfilosofian kanssa, kunhan ymmärrämme sen relationaalisemmasta ihmiskuvasta käsin. Nietzschen suurin virhe oli hänen yltiöindividualisminsa, hänen keskittymisensä tarkastelemaan vain voimia, jotka virtaavat yksilön sisällä. Ihmiselämän aktiiviset ja reaktiiviset voimat eivät virtaa vain yksilön sisällä, vaan laajemmin siinä sosiaalisessa kentässä, jonka keskellä hänen elämänsä tapahtuu. Niinpä näiden voimien harmonisointiprojektissa ei voi katsoa vain sisäänsä, vaan katsetta on laajennettava kohti ihmissuhteita. Sisäinen harmonia törmää jyrkästi toisiin ihmisiin, jos harmonisaation projektia ei uloteta myös elämälle vitaaliseen sosiaaliseen dimensioon.
Lopulta siis elämän mielekkyyttä, sen tarkoitusta ja johtotähteä ei tule etsiä tähtitaivaalta pääni päältä eikä moraalilaista sisältäni – sitä tulee etsiä itselle läheisistä ihmisistä ja lähimmäisistä. Antiikin kosmisen järjestyksen, kristinuskon Jumalan ja valistuksen yksilöllisen ihmisen tilalle asetetaan siis yhteisö ihmiselämän mielekkyyden takaajana. Toiset ihmiset lopulta värjäävät elämämme merkityksellä, he tekevät siitä elämisen arvoisen ja heistä löytyvät ne päämäärät, joihin pohjimmiltaan pyrkiä. Olemme itsenäisiä yksilöitä ihmissuhteiden verkoston keskellä. Tämä verkosto lopulta määrittää mahdollisuutemme hyvään maailmassa, jossa hyvyys löytyy vain ihmisistä itsestään. Sosiaalisina eläiminä sisällämme on jo kyky myötätuntoon, huolenpitoon ja rakkauteen. Niiden kultivointi tuo elämäämme kestävimmän sisällön. Siksi meidän on – omasta vapaasta tahdostamme – suunnattava elämämme toisia kohti. Merkityksellinen elämä on itsensä tekemistä merkitykselliseksi toisille ihmisille. Hyvä elämä on hyvää elämää yhteisössä.
Opi elämään – eli miten elää hyvä elämä Luc Ferryn mukaan?
Mistä filosofiassa on lopulta kyse? Luc Ferryn mukaan filosofian perimmäinen tavoite on parantaa ymmärrystämme ja kykyämme elää parempi elämä. Filosofiset teoriat ovat ”tapoja asennoitua olemassaoloon”, niiden avulla kykenemme paremmin ymmärtämään, toimimaan ja voimaan hyvin tässä maailmassa, johon meidät on heitetty elämäämme elämään. Miten sitten elää hyvä elämä Luc Ferryn mukaan?
Varsin usein minulta kysytään suosituksia siitä, mikä filosofinen teos kannattaisi lukea. Luettuani Luc Ferryn teoksen Opi Elämään – Filosofinen käsikirja, tiedän, että se tulee olemaan yksi vahva suositukseni. Kirjassaan Ferry käy lävitse länsimaisen filosofian historian kansantajuisesti ja suurin vedoin. Lähtökohtana on ”ihmisenä olemisen ongelma ja käytännöllinen elämä, jota palvelemaan eri ajattelijoiden ja heidän ajatuksensa esitteleminen pannaan”, kuten Pekka Wahlsten kirja-arvostelussa asian tiivistää. Ferry aloittaa antiikista ja päätyy kristinuskon, modernin humanismin ja Nietzschen kautta kulkien pohtimaan pelastuksen kysymystä omassa ajassamme.
Jokainen ihminen ja kulttuuri joutuu vastaamaan elämän perimmäisiin kysymyksiin maailman luonteesta, hyvästä ja pahasta sekä elämän pohjimmaisesta tarkoituksesta. Erityisen keskeistä on löytää vastaus pelastuksen ongelmaan, eli siihen miten voittaa kuolemanpelko. Usein oman aikakautemme vastaukset ovat meihin niin sisäänrakennettuja, ettemme edes tunnista niitä tietoisesti, vaan yksinkertaisesti elämme niiden mukaan. Siksi toisenlaisiin vastauksiin tutustuminen avartaa suuresti myös itseymmärrystämme; kykyämme havaita miten me itse ja ihmiset ympärillämme näihin kysymyksiin jokapäiväisillä valinnoillaan vastaavat. Ferryn tarkoituksena onkin selvittää, minkälaista vastausta eri aikakaudet ovat elämän perimmäisiin kysymyksiin tarjonneet. Eli kertoa miten ihmiset ovat pyrkineet elämään hyvän elämän eri aikakausina.
Antiikin Kreikassa elämän mielekkyyden takaaja oli maailmankaikkeuden kosminen järjestys. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa maailmankaikkeudessa, myös ihmisellä. Aineellinen maailma ymmärrettiin harmonisena kokonaisuutena, ”jonka kukin elementti on ihailtavasti suunniteltu ja muovattu yhteensopivaksi kokonaisuuden kanssa”. Ihmiselämän keskeiseksi päämääräksi muotoutuu oman paikkansa löytäminen tässä kokonaisuudessa. Ja tähän päämäärään pääsemme järkemme avulla, mietiskelemällä kosmista järjestystä ja ymmärtämällä sen paremmin. Moraalinen elämä on tällöin elämää, jossa ihminen löytää omat roolinsa yhteisössä ja täyttää nämä roolinsa eli noudattaa niille ominaisia hyveitä. Kuninkaalla, sotilaalla, isällä, vaimolla ja kauppiaalla oli kullakin omat hyveensä ja toteuttamalla niitä henkilö eli hyvän elämän. Pelastuksen ongelmaan vastattiin – paitsi ikiaikaisilla konsteilla eli tuottamalla jälkikasvua ja tekemällä mainetekoja – mietiskelemällä ja harjoittamalla itseään mielentyyneyden ja ajatuksen terävyyden saralla. Viisas mies ylittää kuolemanpelkonsa keskittymällä nykyhetkeen, olemalla kiintymättä mihinkään liikaa ja hyväksymällä maailman sellaisena kuin se on. Tällaiselle viisauden tasolle pääseminen vaatii pitkäaikaista harjoittamista.
Ajanlaskumme alun myötä antiikkiselle pelastusopille ilmaantui kuitenkin vakava haastaja, joka lopulta nousi hallitsemaan koko länsimaista ajattelumaailmaa. Kyse on tietysti kristinuskosta. Ferryn mukaan sen suosion salaisuus on helpommin lähestyttävä pelastusoppi. Abstraktin kosmisen järjestyksen sijalle se asettaa persoonallisen Jumalan ja hänen lihaa ja verta olevan poikansa. Kuolemanpelkoa ei torjuta vaativalla viisauden harjoittamisella, vaan heittäytymisellä nöyrästi uskon varaan: Jeesus on meidät lunastanut, pelastukseen riittää, että uskoo häneen. Ja pelastus tarkoittaa henkilökohtaista kuolemattomuutta ja kuolemanjälkeistä elämää taivaassa. Houkutteleva tarjous! Moraaliselta kannalta kristinusko sisältää erään keskeisen radikaalin uutuuden: kaikilla ihmisillä on ihmisarvo pelkän ihmisyytensä ja vapaan tahtonsa perusteella. Toisin kuin aikaisemmissa yhteisöissä, joissa ihmisen arvo määräytyi hänen roolinsa perusteella, kristinusko julistaa kaikkien olevan pohjimmiltaan yhtä arvokkaita, ”samalla viivalla Luojan luotuina.” Tämä meille lähes itsestään selvä asia syntyi siis alun perin kristinuskon myötä. Ei ihme, että kristinusko vetosi erityisesti köyhään ja kärsivään kansaan: Heidän elämälleen annettiin arvo ja nykyiset kärsimykset kesti paremmin, kun oli lupaus tuonpuoleisesta autuudesta.
Keskiajan myötä sokea usko kristillisten auktoriteettien tarjoamaan maailmankuvaan alkoi hiljalleen murtua tieteen ja muun yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Alkoi valistuksen ja modernin humanismin aika. Ajatus harmonisesta ja järjellisestä maailmankaikkeudesta, jonka takuumiehenä istuu Jumala, sortui asteittain Kopernikuksen, Newtonin, Galilein ja Descartesin käsissä. John Donne kuvaa tätä romahdusta 1611 kirjoittamissaan säkeissä: ”Vei uusi tiede kaiken varmuuden, sammutti tulitaivaan entisen … Pirstoina kaikki, poissa yhteys, suhteen ja tasapainon merkitys.” Enää ei mietiskelyn avulla voitu saavuttaa ymmärrystä maailman ikiaikaisesta järjestyksestä ja näin ollen tätä järjestystä ”on vastedes mahdotonta asettaa malliksi, jota moraalisella tasolla voitaisiin jäljitellä.” Moderni aikakausi vastasi tähän haasteeseen etsimällä vastausta ihmisluonnosta ja ihmisjärjestä itsestään, asettamalla ihmisen maailmankaikkeuden keskipisteeksi. Moraalisuuden keskuspilariksi asettuu eläimellisen ja itsekkään luontomme ylittäminen turvautumalla velvollisuuksiin, jotka ovat järjellä pääteltävissä.
Moderni maailmankuva ja siihen liittyvä luottamus ihmisjärkeen sekä edistysusko alkoivat kuitenkin rapautua. Nietzsche ja muut kriittiset ajattelijat suuntasivat modernin ajattelun ylistämän kriittisen ajattelun siihen itseensä ja osoittivat, kuinka sen suuret periaatteet lepäävät savijaloilla. Järki, Vapaus, Edistys ja Ihmisyys, nuo modernin ajan dinosaurukset ovatkin muuttuneet pelkiksi fossiileiksi automarkettien parkkipaikkojen asfaltin alle. Huimasta teknologisesta kehityksestä huolimatta on käynyt yhä selvemmäksi, ettei tiede ja moderni filosofia kykene antamaan mitään lopullista vastausta elämän perimmäisiin kysymyksiin. Meille tärkeiden arvojen takana ei näytä olevan mitään syvempää, joka oikeuttaisi ne – toisilla kulttuureilla näyttää olevan aivan yhtä uskottavia arvojärjestelmiä, jotka ovat ristiriidassa omien arvojemme kanssa. Postmoderni maailma on syönyt uskon yhteen oikeaan tapaan hahmottaa maailmaa. Jumala tai muu auktoriteetti ei kykene enää antamaan uskottavaa vastausta pelastuksen ja moraalin ongelmaan nykyihmiselle. Myöskin moderni filosofia on siirtynyt ratkomaan teknisiä ongelmia jättäen elämän perimmäiset kysymykset liian epämääräisinä sivuun. Tuntuu, että nykyihminen jää yksin etsimään henkilökohtaista vastaustaan, joka ei lopulta lepää kuin hänen omien mieltymystensä varassa.
Ihmiset ovat kuitenkin ennen kaikkea toiminnallisia olentoja, he tarvitsevat jatkuvasti päämääriä joita kohti pyrkiä ja joihin keskittymällä kuolema ja elämän katoavaisuus unohtuu. He tarvitsevat toimintaa ja sitä ohjaavia periaatteita. Mikä sitten on täyttänyt uskonnon ja filosofioiden jättämän aukon? Ferry näkee Heideggerin tekniikan analyysin erityisen valaisevana tässä kohtaa. Sen mukaan modernin tieteen, talouden ja teknologisen kehityksen suuri lupaus liittyi kykyymme hallita maailmaa. Monessa mielessä se lunastikin lupauksensa, mutta ongelmana on, että enää emme hallitse tätä kehitystä, vaan se on alkanut hallita meitä. Hyvänä esimerkkinä suurvallat panostavat jatkuvasti merkittävän osan kokonaisbudjetistaan asekehittelyyn – niiden on pakko, koska muutkin tekevät niin. Vaikka kaikki hyötyisivät siitä, että nämä resurssit vapautuisivat joidenkin inhimillisesti arvokkaampien päämäärien tavoitteluun, ei mikään taho kykene muuttamaan tätä kehitystä. Sama tilanne vallitsee markkinoilla. Yritykset kilpailevat markkinaosuuksista yhä vahvemmin, kilpailusta sivuun astuminen tarkoittaisi markkinakuolemaa.
Lopulta ei siis ole mitään toimijaa tai tahoa, joka kykenisi hallitsemaan sitä, mihin suuntaan ’kehitys’ etenee. Tämän vuoksi ”globalisoituneessa kilpailussa, joka nykyään ajaa kaikki inhimilliset toiminnot jatkuvaan kilpajuoksuun keskenään, historia menee vastedes menojaan ihmisten tahdosta riippumatta.” Nykyaikaamme leimaa siis sokea kilpajuoksu kohti suuntaa, jota kukaan ei oikeastaan ole valinnut. Siitä huolimatta juoksemme yhä kovemmin. Huolimatta elämänlaatumme huimasta paranemisesta ihmiset tekevät keskimäärin yhä pidempää työpäivää ja ovat enemmän stressaantuneita töistään. Työuupumuksesta ja masennuksesta on tullut kansantauti. Valtaosalle voisi olla edullista hillitä vähän, mutta kukaan ei tähän yksin kykene.
Ongelmallisinta tässä juoksukilpailussa on, että sillä ei oikein ole mitään päämäärää. Pyrkimyksenä on vain pärjätä paremmin kuin toiset, menestyä kilpailussa. Huomio kiinnittyy tekniikoihin ja instrumentteihin, jotka parantavat tulostamme. Välineistä on tullut päämääriä, Benchmarking on aikamme Raamattu. Kun juoksee tarpeeksi kovaa, ei ole aikaa eikä tarvetta miettiä, mihin lopulta juoksee. Ihmiset siis lopulta täyttävät nykyaikamme ihanteiden tyhjyyden juoksemalla veren maku suussa kohti suuntaa, jota kukaan ei ole valinnut, ilman, että kukaan pystyy tätä kehitystä hallitsemaan. Talouden ja yhteiskunnan rakenteet sekä media ja markkinointi tukevat tätä elämäntapaa. Olemme tulleet kauas antiikin merkityksellisestä kosmoksesta, jossa ihmisellä oli vakaa paikka ja selkeät elämänihanteet.
Seuraavassa kirjoituksessani jatkan tästä kertomalla minkälaista pelastusoppia Luc Ferry tarjoaa modernille ihmiselle ja minkälaista tarjoaisin itse.
Polkuja arvokkaaseen elämään
Kaikki ihmiset haluavat elää hyvän elämän. Näin uskon. Mutta mistä hyvä elämä koostuu? 2000-luvun kulttuuri huutaa korvaamme, että onnellinen elämä on hyvä elämä. Tähän en usko. Toki onnellinen ja hyvä elämä usein elävät käsi kädessä. Silti uskon itse asiassa päinvastoin, että joissakin tilanteissa onnellisen elämän tavoittelu voi jopa olla hyvän elämän este.
Ajatellaan aluksi yksilöä, jolla jostakin aivokemiallisesta häiriöstä johtuen on krooninen serotoniinivaje aivoissaan. Hänen olemuksensa ja tuntemuksensa ovat enimmäkseen alakuloisia. Uskon, että tällaisen henkilön matka kohti hyvää elämää ei kulje onnellisuuden kiilto silmissä. Hän voi hakata päätään seinään erilaisten onnellisuusharjoitteiden kanssa vuosikausia, mutta kokea, että mitään ei tapahdu – alakulo pysyy. Hän voi jopa katkeroitua muille, onnellisuuden syntymälahjaksi saaneille ihmisille.
Yhtä vaikea lähtötilanne voi olla ihmisellä, jolla on takanaan rikkinäinen lapsuus. Jos elämän traagisuus on painanut liian raskaan jäljen hänen pieniin hartioihinsa, ei hän ehkä koskaan voi löytää sitä jatkuvan hilpeyden tilaa, jota mainokset hänen kasvoilleen päivittäin sylkevät. Kannattaako hänen tällöin tuhlata ainutlaatuista elämäänsä onnen tavoitteluun?
Johtavat onnellisuustutkijat (ks. erityisesti
Lyubomirsky
) uskovat, että jopa 50% onnellisuudestamme määräytyy elämämme alkutaipaleella. Ihmiset jakautuvat Gaussin käyrää noudatellen onnellisuus-onnettomuus -janalle
ja jokainen yksilö aloittaa matkansa kohti onnellisempaa elämää eri kohdalta tätä janaa. Jos olet tämän janan häntäpäässä, niin matka iloa pursuavaan elämään voi osoittautua liian pitkäksi. On onnellisuus-fasismia väittää, että iloinen elämä on kaikille mahdollinen ja vain itsestä kiinni. Siinä onnellisuuden arjalaiset esittävät huonompiosaisille tovereilleen mahdottoman vaatimuksen.
Hyvän elämän elämistä ei rikkinäinen lapsuus tai huonot kortit onnen-lotossa kuitenkaan estä. Tie hyvään elämään voi nimittäin kulkea muutakin kuin hilpeyden polkua. Lopulta jokainen polku on yksilöllinen, ihmisen omien vahvuuksien, haavoittuvuuksien ja sosiaalisesti määräytyneiden mahdollisuuksien kuva. Esitän kuitenkin neljä koeteltua polkua, jotka kaikki etenevät hyvää elämää kohti iloisuudesta piittaamatta.
Lähimpänä iloihin kytkeytynyttä elämää on uppoutumisen polku. Siinä yksilö etsii asioita, joissa hän on hyvä, joita hän tekee mielellään ja uppoutuu niihin. Seligman
kertoo ystävästään Len:istä, joka positiivisten tunteiden osalta kuuluu pohjimmaiseen viiteen prosenttiin amerikkalaisista. Viiden vuoden terapia ei tätä asiantilaa muuttanut. Silti hän on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt itselleen työn, jossa aika pysähtyy, johon hän voi uppoutua täysin. Tämä on siis
flow-
pohjainen elämä; jossa tuntuma hyvästä elämästä rakentuu tekemisen kautta.
Seuraava hyvän elämän malli on elämä läheisissä ihmissuhteissa. Ihminen on syvemmin sosiaalinen olento kuin mitä nykyaikamme individualismissaan suostuu tunnustamaan. Hyvä elämä ei välttämättä vaadi paljoa, vain uppoutumisen elämään niiden ihmisten kanssa, jotka ovat itselleen rakkaita. Tällainen rakkaudentäyteinen elämä on usein myös onnellinen elämä sillä ihmissuhteet ovat yksi kestävimmistä ilon lähteistä. Mutta voidaan nähdä myös tilanteita, jossa onnellisuus ja rakkaus ovat ristiriidassa. Ajatellaanpa, että olet kahdeksankymppinen ja aviosiippasi, joka on ollut rinnallasi viisikymmentä vuotta, on sairastunut Alzheimeriin. Katsot kuinka rakkaasi hiljalleen hiipuu; ei lopulta enää edes tunnista sinua. Silti hoivaat häntä rakkaudella vuodesta toiseen, saatat hänet lopulta hautaan. Tässä yhteydessä ei tunnu oikealta puhua iloisesta tai onnellisesta elämänvaiheesta. Mutta tässä voidaan ehdottomasti puhua arvokkaasta elämänvaiheesta.
Kolmas polku hyvään elämään löytyy itseään suuremman päämäärän palvelemisesta. Tämänkaltaisessa merkityksellisessä elämässä ihminen löytää jonkin niin ison asian, että hän on valmis antamaan koko elämänsä sen edestä. Traagisimmillaan tämä valmius uhrata itsensä päämääränsä eteen johtaa konkreettisesti marttyyrikuolemaan. Parhaimmillaan yksilö onnistuu ponnistelujensa kautta edistämään koko ihmiskunnan mahdollisuuksia elää hyvää elämää. Nobelin rauhanpalkinnon saajien joukossa on paljon tämänkaltaisia ihmisiä, mutta niin on ihan arkisissa puurtajissakin – peruskoulun opettajissa, sairaanhoitajissa, palomiehissä tai jopa kunnallispolitiikoissa. Olennaista on syvä sitoutuminen johonkin ihmistä isompaan asiaan.
Viimeisenä polkuna voisi pitää jonkinlaista egon unohtamisen tietä. Tässä ristiriita itsen ja maailman välillä ratkaistaan heittäytymällä elämän virtaan ja hyväksymällä kaikki mitä tapahtuu sellaisena kuin se on. Tavoitteena on jonkinlainen
pakoton oleminen
ja sisäinen rauha. Pisimmälle tämä polku on viety itämaisessa viisaudessa; buddhalaisuudessa, taolaisuudessa ja zen-buddhalaisuudessa. Tällaisia hiljaisen onnen edustajia on kuitenkin myös itämaisen munkkilaitoksen ulkopuolella. Heitä on keskuudessamme, maaseudulla ja pääkaupungissamme. He eivät vain tee numeroa itsestään, eivät meuhkaa ja työnny valokeilaan. Siksi emme tätä kestävän onnen muotoa useinkaan havaitse ennen kuin tutustumme johonkin tämänkaltaiseen henkilöön paremmin ja löydämme sen rauhallisen tyytyväisyyden, jota he koko olemuksellaan säteilevät.
Miten elää hyvä elämä? Esittelemäni neljä tapaa ovat yksi tapa hahmottaa kysymystä, mutta eivät varmastikaan koko totuus. Yksilö voi rakentaa elämänsä arvokkuuden monista kauniista palasista, ratkaisut riippuvat hänen elämästään ja arvoistaan. Monet näistä poluista hyvään elämään ovat vuorattuja iloisilla olotiloilla, mutta monet myöskään eivät ole. Tuomalla näitä erilaisia polkuja esiin haluan murtaa naiivin iloisuutta korostavan onnellisuuden muodon hegemonian ihmiselämän keskeisenä sisältönä. Uskon, että ihmisen ei tule – eikä hänen lopulta edes kannata – ajatella elämäänsä kapeasta onnellisuusperspektiivistä. Kestävämpää ja kauniimpaa on pyrkiä löytämään oma tapansa elää hyvä ja arvokas elämä. Silloin elämä ei ole vain iloinen, vaan myös lämmin.
Irti onnen etsinnästä – Hyvän elämän palasia
”Ihmisen julistautuminen oman onnensa ja pelastuksensa suvereeniksi tekijäksi sitoo hänet ikuiseen suorittamiseen vieden lopulta pohjattomaan yksinäisyyteen.” Nämä Martti Lindqvistin sanat osuivat asian ytimeen, kun pohdin alkuviikosta
Laurin
kanssa vetämäämme työpajaa onnellisuudesta informaatioverkostojen opiskelijoille. Tilaisuuden jälkeen minulla oli tunne, että jotakin olennaista jäi sanomatta. Marttihan sen sitten sanoi.
Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Näin aikakautemme meille julistaa. Ja tarjoaa sepille työkalut. Miten voisimmekaan olla onnellisia harrastamatta astanga-yogaa, syömättä goji-marjoja, käymättä bodypumpissa? Täydellinen onni täydellisessä ruumiissa. Self help-kirjojen hyllymetrit hyökyvät kirjakaupassa onnen avaimia. Täydelliset perheet hymyilevät meille mainoksissa vihjaten tarjoamansa tuotteen olevan oikotie onneen. Olemme valmiita kouluttamaan itsestämme kilpailukykyisiä, puurtamaan pitkää työpäivää, harrastamaan hampaat irvessä. Kokemaan elämyksiä enemmän, isommin, kauempana. Kaiken me olemme valmiita antamaan onnemme edestä!
Mutta onko tämä onnellisuuteen tuijottava kulttuuri lopulta tie onneen? Entä jos juuri onneen keskittymällä kadotamme sen? Voisiko olla niin, että onnellisuudesta on tullut kulttuurimme pakkopaita; muotti johon jokaisen on sopeuduttava. Sinun velvollisuutesi on olla onnellinen, muuten olet huono ihminen! Ja onnettomuutesi on oma vikasi. Näinkö kulttuuri meille huutaa? Siksikö juoksemme onnen perässä niin kiivaasti, että emme ehdi katsoa ympärillemme ja huomata sitä lämpöä, joka ympärillämme jo on? Kirjassaan Keskeneräisyyden puolustus eetikko ja inhimillisyyden puolestapuhuja Martti Lindqvist ajattelee juuri näin. Aikamme on tehnyt meistä ’onnellisuuden tuotantokoneita’, kuten eräs opiskelija työpajassa osuvasti totesi.
Onneen tuijottamisen haitallisuudesta antaa hyvän esimerkin Eric Weiner, joka kirjassaan Geography of Bliss kiertää maailmaa pyrkien ymmärtämään eri maiden onnellisuutta. Yhdysvalloissa hän tapaa pariskuntia, jotka ovat tarkan analyysin perusteella löytäneet parhaimman asuinpaikan koko maassa. Siellä he sitten elävät onnellisina jo toista vuosikymmentä. Mutta kun Eric kysyy ’Is this place home?’ menevät vastaajat hiljaiseksi. He eivät halua sanoa niin, koska eivät halua juurtua. Vieläkin he pitävät jatkuvasti silmänsä auki, josko jostakin löytyisi vielä parempi paikka asua. Mutta eikö onnellisuuden mahdollisuus mene heiltä ohi juuri sen takia, että he jatkuvasti pyrkivät sitä optimoimaan? Eivätkö he olisi onnellisempia, jos uskaltautuisivat heittäytyä omaan elämäänsä mukaan, hyväksyä talonsa kodikseen ja elää siellä onnellisina elämänsä loppuun – kuolemaan – asti.
Onnellisuus on lopulta aina tässä ja nyt. Porkkanan perässä elämänsä lävitse juoksevan hevosen olisi aika levähtää ja huomata, että niityllä voi oleilla myös kiireettömästi. Jos onni on tavoitteiden saavuttamista, eikö onnellisin ole se, joka luopuu kaikista tavoitteista. Hän on jo maalissa. Tyytymisessä on onnen siemen. Olkaamme itsellemme lempeitä, älkäämme vaatiko liikaa. Emme kuitenkaan voi hallita kaikkea elämässämme. Lopulta maailma saavuttaa meidät juoksimmepa kuinka kovaa tahansa. Siksi meidän on etsittävä kestävää onnea sisältämme, siitä että olemme tyytyväisiä itseemme tässä ja nyt, myös hetkinä jolloin emme tee mitään. Niin kauan kuin onnemme on ankkuroitunut ulkoiseen maailmaan, on se katoavaista. Kun se kumpuaa sisältämme, olemme satamassa.
Onnea kannattaa ehkä etsiä sisältä eikä ulkoa, mutta kaikkihan me haluamme olla onnellisia, eikö vain? Näin voi joku onnen kiivas etsiä kysyä. Mutta voidaanko ihmistä sittenkään ymmärtää vain onnen tavoittelun kautta. Mieleeni tulee Nelson Mandelan elämä. Mies antoi elämänsä rotusorron vastaiselle taistelulle ja vietti vankilassa 27 vuotta elämästään. Tästä huolimatta hän valtaan päästyään saarnasi anteeksiannon sanomaa. Vastaavalla tavalla monet muutkin suurisydämiset Aung San Suu Kyistä lähtien ovat päätyneet tielle, jota määrittää taistelu paremman huomisen puolesta. Kun haluamme ymmärtää heidän elämäänsä, ei onnen etsiminen tunnu tavoittavan sitä, mistä heidän elämässään oli kyse. Heidän elämässään tuntui olevan kyse jostakin suuremmasta kuin onnesta.
Lopulta mietin, kannattaako omaa onnellisuutta edes liikaa tuijottaa? Olisiko parempi vain keskittyä niihin asioihin, jotka kokee tärkeiksi ja antaa onnen tulla siinä sivussa, jos se on tullakseen? Oppia tuntemaan itsensä ja omat arvonsa. Elää elämäänsä niin, että nämä arvot tulevat todeksi omassa elämässä ja toiminnassa. Ottaa johtotähdekseen oman elämän arvokkuuden, ei niinkään sen onnellisuutta. Voi olla, että tällaisessa elämässä, jossa pääosaa eivät näyttelisi egoistiset tarpeemme, vaan sydämemme ääni, onni hiipisi päällemme kuin varkain, sivuovesta salaa halaten.
Elämänfilosofisia välähdyksiä Ville Valon ja Pekka Himasen dialogissa
Pekka Himanen ja Ville Valo puhuivat elämänfilosofiasta. Minä kuuntelin. Samalla lavalla ollessaan kaksi henkilöä noinkin erilaisista konteksteista tuovat molemmat toisensa uudenlaiseen valoon. Myös heidän erilaiset lähestymistapansa kysymykseen elämän elämisestä toivat uutta kulmaa tähän ikuisuuskysymykseen. Tässä muutama keskustelun herättämä ajatuksen välähdys.
Pekka Himanen aloitti esityksen käymällä lävitse hänen rakentamansa elämänfilosofisen hahmotuksen keskeisiä teemoja ja käsitteitä. Rikastava vuorovaikutus, luova intohimo, arvonannon teema, munauksenestostrategioiden ylittäminen tulivat kaikki käsitellyiksi. Arvostan kyllä Himasen kehitelmiä. Harva suomalainen oppinut uskaltaa nostaa esiin tuollaisia teemoja ja julkisesti kehitellä niistä elämänfilosofista kokonaiskuviota. Elämänfilosofia on varsin halveksittu teema suomalaisissa filosofipiireissä ja pelkästään uskallus käsitellä sitä on hatunnostonarvoinen suoritus. En myöskään yhtään epäile, etteikö yhteiskuntamme ja lähiyhteisömme olisi parempia paikkoja, jos Himasen esiinnostamat termit olisivat osa arkikielenkäyttöä, osa jokapäiväistä tapaamme hahmottaa maailmaa.
Kaikesta tästä huolimatta Valon mukaantulo esityksen puolessavälissä jätti Himasen varjoonsa. Tässä oli mies, joka on myös elänyt sitä elämää, ei vain teoretisoinut elämästä. Valon elämänmakuiset kommentit ja rento yleisasenne elämän suuriin kysymyksiin pisti ajattelemaan, että tässä on mies, joka osaa elää. Samalla kyseenalaistui myös koko filosofian projekti, sikäli kuin se pyrkii vastaamaan elämänfilosofisiin kysymyksiin. Voiko kirjoja lukemalla ja teorioita rakentamalla muka ymmärtää elämästä yhtään enempää kuin kaljaa kittaamalla ja kitaraa rämpyttämällä? Vai onko asia pikemminkin päinvastoin, elämästä oppi vain elämällä ja kirjojen lukeminen vain etäännyttää varsinaisesta elämästä?
Ville Valo vaikutti älykkäältä kaverilta ja elämänfilosofisesti varsin hyvin paikkansa löytäneeltä. Hän tuntui kaverilta, joka on uskaltanut löytää intohimonsa ja elää elämänsä se johtotähtenään, paskat välittäen siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Villen mukaan elämää ei pidä liikaa kelata, vaan luottaa fiilikseen. ”Ainoa este on suomen laki, muuten intuition varassa voi tehdä mitä vaan”. Tuollainen rohkeus oman elämänpolun luomisessa on ihailtavaa. Fiiliksen seuraaminen ilman huolta huomisesta on hieno elämänasenne. Onko siis todettava, että kaikkien pitäisi elää niinkuin Ville?
Vastaus on valitettavasti ei. Ihmiset syntyvät tähän maailmaan erilaisina ja kasvavat erilaisissa konteksteissa. Nämä kaksi seikkaa määrittävät paljolti sen, mikä tietylle ihmiselle on mahdollista. Valtaosalla ihmisistä ei ole kykyä elää kuin Ville, eikä se siitä muutu, vaikka he kuinka yrittäisivät. Ihmiset, jotka esittävät rokkaria, vaikka eivät sitä ole, ovat paljon säälittävämpiä kuin avoimesti nörtit ihmiset. Ihminen pystyy tiettyyn pisteeseen asti vaikuttamaan siihen, minkälainen hän on luonteeltaan, mutta loputtoman kauas lähtöpisteestä ihmine ei veny. Niinpä voi todeta, että Ville on löytänyt oman elämäntapansa ja se hänelle suotakoon. Me muut joudumme etsimään elämäntavan, joka sopii niihin ominaisuuksiin ja siihen persoonaan, joka me olemme.
Mikä oli siis keskustelun elämänfilosofinen sanoma? Ehkä se, että jokaisen on löydettävä omaan persoonaansa ja elämäntilanteeseensa sopiva elämänfilosofia. Yhtä oikeata tapaa elää ei ole, vaan jokaisen on löydettävä itselleen paras tapa elää.
Tämä totuus on tietysti näin tiedollisella tasolla varsin triviaali. Joka toinen filosofian opiskelija tai harrastaja on jo innosta hyppien kertomassa, kuinka hänen suosikkifilosofinsa sanoi saman asian jo kaksisataa vuotta sitten. Olennaista ei kuitenkaan ole ymmärtää tätä asiaa tietoisella tasolla, vaan sisäistää se osaksi omaa sisäistä maailmankatsomusta, elää sen mukaisesti. Tässä totuuden sisäistämisen projektissa kahden hyvin erilaisen elämän valinneen ihmisen samanaikainen läsnäolo lavalla oli arvokkaampaa kuin mikään sanallisesti välittyvä sisältö. Tässä dialogissa olemusten välittämä totuus ylitti sanallisesti välitettävissä olevan totuuden.
Kriittisyydestä ja kyvystä innostua elämänhallinnan strategioina
Voi suomalaista älymystöä, voi kriittisyyden epäjumalan palvontaa! Suomessa älykön kannukset omana aikana hankitaan enimmäkseen kritisoimalla kaikkea mikä liikkuu. Kuitenkin, kuten Sibeliuksen tiedetään todenneen ”Historiassa ei ole koskaan pystytetty yhtään patsasta kriitikolle.” Miten suhtautuvat toisiinsa kriittisyys ja innostuneisuus elämänhallinnan strategioina?
Jos vertaa suomalaista ja jenkkiläistä kulttuuria, niin yksi keskeinen ero on suhtautuminen toisten ideoihin ja visioihin. Suomessa ensisijainen reaktio kaikkeen konsensuksesta poikkeavaan visiointiin on etsiä virheet ja esteet, joiden vuoksi idea ei voi koskaan toteutua. On tärkeätä lannistaa ihmiset, etteivät nämä vain luule liikoja itsestään. Kriittinen ja epäluuloinen ’ei tule onnistumaan’ -asenne on suomalaisen primitiivireaktio, kun hän tapaa innostusta puhkuvan henkilön. Jenkkejä taasen leimaa jopa ylitsevuotava innostus ja kannustus kenen tahansa ideoita kohtaan. Henkilö, jolla on visio johon hän uskoo, voi olla varma siitä, että saa henkistä kannustusta ympäröivältä yhteisöltä. Amerikkalainen unelma pohjautuu uskoon siitä, että kuka tahansa pystyy suuriin suorituksiin, kunhan vain uskoo ideaansa ja on valmis tekemään töitä sen eteen.
Tämän kulttuurien yhteentörmäyksen koki esimerkiksi eräs ystäväni, joka lukion vaihto-opiskelijavuotenaan erehtyi nauramaan, kun eräs matematiikassa keskinkertainen luokkatoveri ilmoitti ryhtyvänsä isona ydinfyysikoksi. Koko muun luokan kannustaessa ja innostuessa ideasta hän joutui luokan paheksunnan kohteeksi ilmoitettuaan, että eihän susta sellaiseksi ole kun et matematiikkaakaan hallitse.
Tätä kritiikin kulttuuria ruokkii tehokkaasti suomalainen koululaitos. Peruskoulun kieltenopetuksen paradigma on vahvasti virheiden välttämisessä. Suomalaiset opetetaan siihen, että jos et osaa sanoa sitä ilman yhtä ainoata kielioppi- tai ääntämisvirhettä, pidä turpasi tukossa. Kun sitten työ tai vapaa-aika vaatii englannin osaamista, joutuu keskimääräinen suomalainen (allekirjoittanut mukaanlukien) käyttämään vuosikausia tästä traumasta ylitsepääsemiseen, jotta uskaltaisi puhua edes puolet siitä mitä kieliopinnoissa reputtanut kahdensadan sanan sanavarastoa kannatteleva italialainen (riemastuttava esimerkki tästä italialaisesta on tietysti
Roberto Benigni
)
Kritiikin kulttuurin yliedustuksella suomalaisessa ajatusmaailmassa voi nähdä myös kulttuurievolutiivisia taustoja. Synkeässä pohjolassa eivät iloiset heinäsirkat ole pärjänneet, vaan synkästä talvesta ovat selvinneet vain ne muurahaiset, jotka jatkuvasti ovat keränneet ja ahertaneet ’pahan päivän varalle’. Katovuosina karut luonnonolosuhteet ovat kitkeneet nälkäkuoleman kautta liiat uuden intoilijat.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Suomessakin selviää hengissä talven ylitse, vaikka olisi runoilija, innostuskonsultti, apurahatutkija tai visionääri. En nyt laita lusikkaani innostuksen kansantaloudellista merkitystä pohtivaan innovaatiotalous-soppaan. Sen sijaan väitän, että innostuksen kulttuuri on askel parempaan elämään yksilöiden oman elämän ja heidän lähiyhteisöjensä kannalta. Saamme maailmasta paljon enemmän irti, kun suhtaudumme toisten ihmisten ajatuksiin, kirjoituksiin, elokuviin, teatteriesityksiin tai runoihin ensisijaisemmin innostuksen perspektiivistä. Katsomalla mikä niissä on hyvää, ajatuksia herättävää tai omasta näkökannastamme poikkeavaa pystymme oppimaan niistä. Vaikka ne sisältäisivät virheitä ja itsellemme vastakkaisia mielipiteitä pystymme innostuksen perspektiivin kautta ottamaan niistä irti sen, mikä omalta kannaltamme on toimivaa ja kasvattavaa. Keskittymällä vain siihen mikä niissä on pielessä omasta näkökulmastamme käsin emme laajenna näkemystämme, vaan vahvistamme vain omaa nykyistä näkökulmaamme. Kritiikin kautta kulkeva henkisen kasvun tie on lyhyt ja synkkä.
Tämän lisäksi innostuneella asenteella parannamme myös lähipiirimme elämää. Paljon hyvää ja kaunista sekä mikro- että makrotasolla jää Suomessa toteututumatta sen takia, että innostuksen kipinän saanut henkilö jää yksin lannistavan yhteisön keskelle.
Kriittisyyttä ei pidä tietenkään unohtaa kaikenkattavassa innostushuumassa.
Peter Elbow
erottaa kaksi tapaa suhtautua toisen tekstiin tai ajatuksiin. Uskomispelissä pyrit tietoisesti uskomaan kaiken mitä toinen sanoo. Pyrit pääsemään sisään siihen, miten hän lähestyy kyseistä ongelmaa ja katsot maailmaa ikäänkuin hänen positionsa sisältä käsin. Toisen mielipiteet eivät näyttäydy vain tosina tai epätosina, vaan työkaluina, joista poimimme ne, jotka avustavat omaa ymmärryksen ja elämänhallinnan projektiamme. Toinen suhtautumistapa on sitten perinteisempi epäilyspeli, jossa kyseenalaistat ja etsit virheitä toisen positiosta.
Suomalaiset yleensä ja akatemian koulimat suomalaiset erityisesti ovat mestareita epäilys- eli kriittisyyspelissä. Sen sijaan meillä on paljon vähemmän innostuksen ja uskomispelin taitajia. Hyvän elämän – sanan moraalisissa, eettisissä ja onnellisuuteen viittaavissa ulottuuvuuksissa – elämiseen vaaditaan oman näkökannan jatkuvaa laajentamista ja halua omaksua uusia ajatuksia. Kun siis kohtaamme uuden ihmisen, idean tai ajatuksen, tanssikaamme sen kanssa ensi innostustanssi. Vasta tämän jälkeen on aika asettaa se kriittisyyden tuomioistuimen valokeilan alle.
Diplomi-insinööri ja Filosofi
Minusta tuli diplomi-insinööri keskiviikkona. Pääsin kättelemään rehtoriakin. Tänään aloitin filosofian praktikumin vetämisen TKK:lla. On aika kertoa pieni satu, joka kärjistyksien kautta paljastaa jotain olennaista sekä filosofeista, että insinööreistä.
Ismo ja Finch olivat nääntyä janoon. He olivat jo usean päivän tarponeet etsimässä jokea. Herätessään tänä aamuna, he tiesivät, etteivät näkisi iltaa, jolleivät löydä jokea. Heti herättyään heille tuli kuitenkin kiista siitä mihin lähtisivät etsintäänsä jatkamaan ja heidän tiensä erosivat, ehkä viimeistä kertaa.
Ismo lähti seuraamaan valmiiksi tallattua, melko suoraa, polkua. Tästä ovat muutkin menneet, hän ajatteli, se ei voi olla väärin. Ismo oli tehokas etenijä, hänellä oli tarmoa vielä vaikka voimat olivatkin lopussa. Hän samosi kilometrejä huomattavan määrän määrätietoisesti ja varmana siitä, että suunta oli oikea. Hän oli nopean toiminnan mies – aprikointi on heikkous – hän oli tottunut olemaan oikeassa ja tiesi, että näin tehokas etenijä ei voi joutua pulaan. Kunnes voimat loppuivat ja hän kuoli. Joki oli vain kilometrin päässä polulta sivuun.
Finch katsoi Ismon määrätietoisesti etenevää selkää päätään pudistellen. Hölmö, tuolla hosumisella et ikinä pääse joelle, hän ajatteli. Itse hän käytti aamun ensimmäisen tunnin ympäristönsä analysoimiseen. Hän tutki muurahaisten polkuja, maaston kaltevuuksia, millä puolella naava kasvaa puissa. Hän analysoi ohijuoksevia jäniksiä pohtien näyttikö niiden juokseminen siltä, että ne olisivat matkalla juomaan vai siltä, että ne olisivat jo juoneet. Lopulta hän suoalueen suuntautuneisuudesta vakuuttui, että joki oli tietyssä suunnassa ja lähti talsimaan sinne päin. Vähän aikaa käveltyään hänen mielensä kuitenkin valtasi epäily. Uusien vastaväitteiden tulva läpäisi hänen aikaisemman teoriansa ja hän pysähtyi. Hän aloitti uuden päättelyprosessin ja analysoi luonnonilmiöitä jälleen pitkälti. Hän vakuuttui uudelleen ja jatkoi matkaa. Kunnes epäilys jälleen vei voiton. Tällä tavalla hiukan edeten ja jälleen pysähtyen hän eteni koko päivän. Kunnes voimat loppuivat ja hän kuoli. Hän oli kävellyt oikeaan suuntaan ja joki oli jo seuraavan kummun takana.
Tarinan opetus on, että ihminen tarvitsee sekä määrätietoisesti valmista polkua seuraavaa insinööriä, että oikean suunnan määrittävää filosofia pärjätäkseen elämässä.
Samoin yhteiskunta tarvitsee sekä tehokkaita toteuttajia, että teorioihinsa eksyviä haihattelijoita. Tällä hetkellä heidän suhdelukunsa on noin sata diplomi-insinööriä ja insinööriä yhtä filosofia kohden. Tämä on hyvä, sillä filosofeista koostuva yhteiskunta olisi varsin tehoton. Toisaalta nämä sata insinööriä tarvitsevat jonkun, joka kertoo heille mihin suuntaan heidän on mentävä.
Buddhalaisuudesta joulun alla
Muoviset joulukoristeet eivat ole kovin savayttaneet mutta tanaan tuli varsin epatodellinen olo kun kampuksen kuumuudessa joululaulukuoro visersi ”We wish you a merry christmas” – laulua arvaamatta taustalla. Tunne joulusta on varsin kaukainen naissa olosuhteissa ja joululaulukuoro autenttisessa jouluriemussaan oli aivan liian out of context. Siksipa muutama huomio buddhalaisuudesta lienee paikallaan.
Ensinnakin silmiini osui mielenkiintoinen tutkimus, jossa mitattiin ihmisten elaman merkityksellisyytta. Buddhalaiset saivat keskimaarin selvasti huonomman tuloksen kuin muista kulttuuritaustoista tulleet hahmot. Tama viittaa vahvasti siihen, etta buddhalainen elamanasenne poikkeaa merkittavasti lansimaisesta elamanasenteesta. Merkityksellisyytta mitattiin ’Life Regard Index”- menetelmalla, jossa oli kaksi perusdimensiota. Framework, jossa mitattiin kuinka paljon ihminen pystyy sijoittamaan elamansa johonkin merkitykselliseen perspektiiviin ja Fulfillment, joka mittaa ihmisten kasitysta siita, kuinka paljon he kokevat saavuttaneensa tai olevan matkalla saavuttamaan merkityksellisyytensa.
Tarkasteltaessa tata elaman merkityksellisyyden menetelmaa suhteessa buddhalaisuuteen voi tehda joitakin hypoteeseja tutkimustulosten syista. Lansimainen elamantyyli maarittyy vahvemmin suoritus- ja tavoitekeskeisesti. Elamaan rakennetaan joitain lyhyemman ja pidemman tahtaimen paamaaria, joiden saavuttaminen tuo sisaltoa ja merkitysta arkeen. Buddhalainen filosofia on tassa suhteessa kaanteinen. Se pyrkii hyppaamaan pois tasta oravanpyorasta. Kaikki tavoitteet ovat pohjimmiltaan illuusiota. Mikaan niista ei tuo lopullista merkitysta, nautintoa tai vapautusta. Tavoitteiden saavuttaminen luo vain uusia tavoitteita ja ihminen pysyy taman oravanpyoran vankina koko elamansa. Han ikaan kuin pyrkii peittamaan elamansa pohjimmaisen merkityksellisyystyhjion pysymalla jatkuvassa kilpajuoksussa, yrittaen unohtaa, etta maali on vain jatkuvasti kauemmaksi siirtyva kangastus.
Buddhalainen filosofia voitaisiin tasta perspektiivista nahda jonkinlaisena harjoitteena oppia elamaan ilman merkityksellisyytta. Pitaa uskaltaa kohdata elaman merkityksettomyys ja oppia elamaan sen kanssa. Vain hyppaamalla pois oravanpyorasta, antautumalla virran vietavaksi ilman takertumista illusorisiin paamaariin voi saavuttaa vapauden. Buddhalaisuus tavoittelee valaistusta, mutta valaistuminen on tila jossa tavoitteleminen on loppunut.
Lansimaissa elaman koetun merkityksellisyyden ja onnellisuuden valilla on selkea positiivinen korrelaatio. Tutkimuksia ei liene tehty mutta todennakoisesti tama korrelaatio ei ole laheskaan nain yksioikoinen buddhalaisten ihmisten osalta. Lansimaisten onnellisuus on tiukemmin kiinnittynyt omien tavoitteiden loytamiseen ja niiden saavuttamiseen. Life Regard Index mittaa naita kahta aspektia ja vahva positiivinen korrelaatio onnellisuuden kanssa on ymmarrettava ei universaalina tuloksena, vaan tietyn kulttuurikehikon sisalla patevana tuloksena. Buddhalaisuus pyrkii oppimaan elamaan ilman naita tavoitteita. Siksipa onnellisuus ei seuraa tavoitteiden loytamisesta.
Muutama hajahuomio viela loppuun:
1. Meditaatiokokeiluissani uskon, etta liika lukeneisuus on taakka. Kun on lukenut liikaa siita, mita meditaatiossa tapahtuu, sita ei osaa antautua tilan valtaan, vaan jatkuvasti analysoi tilaansa hakien siita lukemiaan elementteja. Tama luonnollisesti tukahduttaa meditaation syvenemisen mahdollisuuden.
2. Csiksentmihalyin flow-tilan yhteys buddhalaiseen valaistumiseen on mielestani vahva. Valaistuminen, jossa antaudutaan elamaan tavallaan ilman tietoista kontrollia tai oikeastaan tietoisen ja tiedostamattoman harmoniassa, on melko pitkalle jonkinlainen koko elamaan ulottuva flow-tila.
3. Epsteinin Going to Pieces without Falling Apart, jonka bongasin Markuksen blogista (http://www.valt.helsinki.fi/blogs/amoneuvo/post26.htm) oli varsin vehrea ja kepean sukeltava sisaantulo buddhalaisuuteen ja meditaatioon.
Frank Martela 