Category: Filska ja polska

Demokratian alasajoa

Jälleen on otettu uusi askel politiikan viihteellistymiseen ja demokratian alasajoon. Puhun tietysti Kanervan eroon johtaneesta tekstiviestikohusta; silläkin uhalla, että siitä on jo nyt puhuttu aivan liikaa. Ero ei johtunut tekstiviesteistä itsestään, vaan siitä, että lehdet pitivät asiaa julkisuudessa niin kauan ja niin suurella profiililla. Onneksi olkoon Suomen päämediat, teidän ansiostaan Suomi on taas vähän vähemmän demokraattinen yhteiskunta.

Kanervan tapaus on vain jäävuoren huippu siinä kehityksessä, jota Suomen mediat ovat läpiajaneet viimeisten vuosien ajan. Politiikan uutisointia on muutettu yhä vähemmän asiakeskeiseksi ja enemmän henkilökeskeiseksi. Tämä viihtellistyminen johtaa vallan kasvojen ja vallanpitäjien eriytymiseen. Julkisuudessa esiintyvät siloitellut ja kuvaukselliset halinalle-politiikot paijaamassa pikkulapsia ja vääntämässä vitsiä viihdeohjelmissa. Tämä kaikki hömpötyksen saama media-aika on poissa oikeiden poliittisten kysymysten pohtimisesta. Samaan aikaan todellinen päätöksenteko keskittyy yhä enemmän kabinetteihin, pois tyhmän kansan ulottumattomilta. Kun lehdet kirjoittavat vain politiikkojen yksityiselämästä, tekee kansakin äänestyspäätöksensä yhä enemmän näiden politiikan kannalta epäolennaisten asioiden kautta.

Ateenan agoralla demokratia saattoi olla suoraa, kun kaikki (vapaat miehet) mahtuivat samalle torille keskustelemaan yhteisistä asioista. Suomen kokoisessa maassa demokratia vaatii median välittäjäkseen. Harva kansalainen pääsee henkilökohtaisesti kuulemaan poliittisia avainhenkilöitä. Me tunnemme politiikkomme ja poliittisen päätöksenteon lähinnä medioiden kautta. Tämän vuoksi medialla on vastuullinen rooli demokratian ylläpitämisessä. Sen on kerrottava kansalle, mitkä ovat politiikan keskeiset kysymykset ja mitä eri politiikot niistä ovat mieltä. Vain näin kansa voi valinnoillaan vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Jos media keskittyy vain henkilöihin, valitsee kansakin vain henkilöitä eduskuntaan, ei ajatuksia, aatteita tai mielipiteitä. Media on siis suorassa vastuussa demokratian ylläpitämisestä.

Lehtien sisältä löytyy varmasti ihmisiä, jotka haluaisivat ylläpitää korkeampaa journalistista tasoa, tarjota kansalle enemmän kuin mitä he ansaitsevat. Heiltä löytyy idealismia ja aatteen paloa. Tällä logiikalla ovat niin sanotut laatulehdet aiemmin toimineet. Mutta markkinavetoisuuden kylmä koura on tarttunut nyt niihinkin. Laadun ylläpitämisellä ei saavuteta kymmenen prosentin vuotuista kasvua, jota markkinat vaativat. Valitettavasti. Markkinoiden asettama kasvuvaatimus kuristaa päätoimittajien kravattia ja pakottaa heidät populääreihin ratkaisuihin. Näin lisätään lukijakuntaa, mutta vähennetään painavaa sisältöä.

Median olisi aika katsoa itseään peiliin ja pohtia arvojaan. Kansakuntamme suuria lehtiä ei perustettu alunperin tuottamaan voittoa. Ne perustettiin sivistämään kansaa, jakamaan heille tietoa ja lisäämään heidän tietoisuuttaan. Tämä median arvopohja on nykyaikana unohdettu. Ajatellaan, että voiton lisääminen on media-alan osakeyhtiön ainoa tarkoitus ja laatulehtenä olo vain yksi mahdollinen strateginen positio mediakentässä. Nähdäkseni kuitenkin media on liian tärkeässä roolissa toimivan demokratian ylläpitämisessä, että sen voisi jättää pelkän uusliberalistisen markkinaideologian käsiin. Medioiden on välttämätöntä vahvistaa arvopohjaansa, muuten Suomestakin tulee samanlainen näennäisdemokratia kuin Yhdysvallat.

Yritysten yhteiskuntavastuu ovelana harhautuksena

Viime kirjoituksessani intoilin siitä kehityksestä, joka on tapahtunut suurten brändi-yritysten yhteiskuntavastuun osalta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kansainvälisen oikeuden akatemiaprofessori Martti Koskenniemi tarjoaa tähän kehitykseen toisenlaisen, kyynisemmän näkökulman. YK:ta ja muita kansainvälisiä organisaatioita aitiopaikalta seuranneena hänen viestinsä on selvä: ”Eettiset ohjeistot ovat osa yritysten strategista suunnittelua. Ohjeillaan ne ehkäisevät tarvetta sellaisen lainsäädännön säätämiseen, joka voisi hankaloittaa niiden toimintaa esimerkiksi ihmisoikeuksia rikkovassa maassa.”

Martti Koskenniemen läsnäolo Suomen Attacin järjestämässä keskustelutilaisuudessa oli pääasiallinen syy siihen, että itsekin paikalle saavuin. Hänen
laaja kokemuksensa
kansainvälisten järjestöjen ja kansainvälisen oikeuden parissa tekee hänestä painavan asiantuntijan kansainvälistä oikeutta koskevissa asioissa. Hän seurasi esimerkiksi läheltä sitä 1970-luvulta alkanutta prosessia, jossa YK yritti luoda monikansallisten yritysten toimintaa rajoittavan pitävän sääntelyjärjestelmän. Kahdenkymmenen vuoden velvoitteista tappelun jälkeen koko suunnitelma kuopattiin ja asiaa valmistellut YK:n osasto lakkautettiin. Koskenniemen mukaan asialle on yksi selkeä syy: ”Suunnitelmat kaatuivat, koska yritysten vaikutusvalta maidensa hallituksiin on niin suuri” (HS 29.2). YK:lla on tämänkin jälkeen ollut vireillä useampia projekteja, jotka pyrkivät kansainvälisten yritysten kontrolliin, mutta mikään niistä ei ole onnistunut etenemään vahvemmaksi kuin vapaaehtoiseksi suositukseksi.

Koskenniemen mukaan yritysten nykyinen yhteiskuntavastuun korostaminen tulee nähdä tässä kontekstissa. Yritykset pyrkivät luomaan kuvan siitä, että ne itsesäätelyn mekanismein voivat huolehtia yhteiskuntavastuustaan. Tällöinhän ei mitään pitäviä kansainvälisiä lakeja tarvitsisi rakentaa, kun yritykset itse huolehtisivat asiansa kuntoon. Osuvasti panelissa istunut elokuvaohjaaja Arto Halonen vertasi tätä siihen, että doping-valvonta toimisi urheilijoiden itsesäätelyn kautta. Urheilijat julkaisisivat vuosittain raportin, jossa kertoisivat dopinginvastaisista toimenpiteistään ja milloin he ovat testanneet itsensä. Aina joskus kuitenkin joku puhdasta mainetta ylläpitävä urheilija kärähtäisi, kun joku valpas kansalainen olisi hänen roskiksestaan onnistunut löytämään doping-aineiden käärepapereita. Vertaus osuu maaliinsa. Molemmissa tapauksissa epärehellisellä käytöksellä voi saavuttaa merkittävää kilpailuetua ja molemmissa tapauksissa rehelliset toimijat kärsivät kontrollin puutteesta. Kukaan ei ole kuitenkaan valmis uskomaan, että dopingia kyettäisiin estämään itsesäätelyllä. Miksi yritykset, jotka ylipäänsä korostavat sitä, etteivät ole moraalisia toimijoita, vaan maksimoivat vain osakkeenomistajiensa voittoa, olisivat tässä suhteessa yhtään parempia?

Olen itse ajatellut, että kun brändi-yhtiöiden on imagosyistä pakko toimia yhteiskuntavastuullisesti, olisi tämä pidemmän päälle positiivinen asia myös kansainvälisen lain kannalta. Kun nämä suurpelurit ovat pakotettuja toimimaan vastuullisesti, olisi niiden etujen mukaista, että myös niiden kilpailijoiden olisi toimittava vastuullisesti. Toisin sanoen niiden kannattaisi lobata kansainvälisen lakijärjestelmän tiukentamisen puolesta. Olen tässä suhteessa ollut toiveikas tulevaisuuden suhteen. Nuoren miehen optimismini koki kolauksen vanhemman asiantuntijan kyynisistä sanoista. Nykyinen itsesäätelyn malli sopii yrityksille mainiosti, koska silloin niiden ei oikeasti tarvitse olla yhteiskuntavastuullisia. Riittää, että esittelee joitakin positiivisia tuloksia, jotta osoittaa, että on kiinnostunut asioista. Kansainväliset pitävät rajoitteet olisivat harmillisia, koska silloin täytyisi ihan oikeasti olla yhteiskuntavastuullinen.

Mikä sitten olisi ratkaisu asioihin? Itse jaan Koskenniemen kyynisyyden sen suhteen, että YK saatikka sitten WTO tai Maailmanpankki kykenisivät mitään sääntelyjärjestelmiä aikaansaamaan. Yhdysvalloilla ja sitä kautta monikansallisilla yrityksillä on aivan liian suuri sananvalta niissä. Kuluttaja-aktivismiin ratkaisuna ei tuntunut uskovan kukaan paneelin jäsenistä, ongelman ratkaisu vaatii pitäviä sääntöjä. Suomi taasen on liian pieni tekijä yksin aikaansaamaan muutosta kansainvälisessä kaupassa. Toivo on siis laitettava EU:hun. EU on markkina-alueena niin valtava, että sen asettamat rajoitteet sitoisivat käytännössä kaikkien suuryritysten kädet. Niillä ei ole varaa menettää Eurooppaa, maksoipa se mitä tahansa yhteiskuntavastuupuolella. Jos siis EU aikaansaisi kriteerit yrityksille, jotka haluavat tehdä kauppaa alueensa sisäpuolella, olisi tällä käytännössä sama vaikutus kuin kansainvälisillä kriteereillä. EU:kin on harmittavan pitkälle markkinavapaus-uskovaisten talutusnuorassa, mutta – kuten Obi-Wan Kenobi prinsessa Leialle – se on ainoa toivomme.

Media ja yhteiskuntavastuu

Tasan viikko sitten istuin Katajanokalla auditoriossa nauttien Keskon yhteiskuntavastuusta kertovan tilaisuuden puheantimista. Keskohan on
tunnetusti
yksi yhteiskuntavastuullisimmista vähittäistavarakauppaketjuista maailmanlaajuisesti. Vai kuinka tunnetusti se onkaan sitä? Nähdäkseni tässä kohdin media toteuttaa omaa skandaalinhakuista tehtäväänsä yhteiskunnallisen hyvänteon kustannuksella.

Ongelman ydin on klassinen: huonot uutiset ylittävät uutiskynnyksen paljon varmemmin kuin hyvät uutiset. Tämä pätee niin Afrikkaa koskevaan uutisointiin kuin politiikkojen toimiin. Yritysten yhteiskuntavastuu ei ole tässä mikään poikkeus. Suuryritysten yhteiskuntavastuukehitystä läheltä seuranneena voin sanoa, että viimeisen kymmenen vuoden aikana tällä alalla on tapahtunut hyvin paljon. Ne suuryritykset, joiden nimen jokainen tuntee, ovat nyt huomattavasti vastuullisempia kuin kymmenen vuotta sitten. Kun yhteiskuntavastuusta on tullut muoti-ilmiö, ei näillä suurilla brändeillä ole enää varaa skandaaleihin. Se söisi niiden myyntiä aivan liikaa. Niinpä ne ovat tehneet huomattavia panostuksia kyetäkseen valvomaan alihankkijoidensa työntekijöiden olosuhteita, ilmastopäästöjä sekä muita yhteiskuntavastuun osa-alueita.

Yleinen mielipide ei vain ole tätä huomannut. Yhä kuulee kuinka kyyniset aktivistihipit kyräilevät Niken hikipajoista tai Henkkamaukan lapsityövoimasta, vaikka molemmat yhtiöt ovat käyttäneet miljoonia ollakseen näillä sektoreilla koko teollisuudenalansa edelläkävijöitä. Syy on paljolti median. Parannukset ja yritykset toimia hyvin eivät ylitä mediakynnystä. Media herää vasta, kun jokin yhtiö ’kärähtää’.

Toimillaan media ruokkii kyynistä ilmapiiriä, jossa ajatellaan, että kaikki suuryhtiöt ovat kategorisesti pahoja. Koska tavallinen kuluttaja ei ole kuitenkaan valmis luopumaan lenkkitossujen käytöstä tai ostamaan kolme kertaa kalliimpia halihali-tuotteita jostakin erikoisliikkeestä, joista lähin on Tukholmassa, päätyy hän tekemään valintansa yhteiskuntavastuuasioista riippumatta. Kuluttaja ostaa siis lenkkarinsa tai vaatteensa ilman, että yhtiöiden todellinen yhteiskuntavastuu vaikuttaisi hänen päätökseensä.

Jotta yhteiskuntavastuusta voisi tulla positiivinen kilpailuvaltti, eikä vain negatiivinen boikottikampanjan välttämiskamppailu, olisi median otettava aktiivisempi rooli. Eri yhtiöiden yhteiskuntavastuupolitiikka kuuluisi alistaa tutkivalle journalismille ja kertoa kuluttajille, että eettistä lenkkitossua ostettaessa merkki x on tällä hetkellä kaikkein turvallisin valinta. Tämä palkitsisi yritysten yhteiskuntavastuupanostukset lisämyynnillä, joka markkinalakien rautaisella logiikalla johtaisi siihen, että yritykset panostaisivat yhteiskuntavastuuseen yhä enemmän.

Raimo Sailas ja onnellisuus

Olin tuossa taannoin haastamassa Raimo Sailasta Nuorten filosofiatapahtumassa Nufitissa. Polyteekkarikin on innostunut
raportoimaan
tuosta suuresta väittelystä. Sailas on mies paikallaan tai erästä vaalikampanjaa siteeratakseni ”paras siinä mitä hän tekee”. Sailaksen tapauksessa kyse on hyvinvointivaltion ylläpidosta valtion rahankäyttöä rationalisoimalla. Hänen pyyteetön pyrkimyksensä on hyvinvointivaltion säilyttäminen ja päivänpolitiikan ulkopuolelta hän kykenee tekemään kipeitä mutta välttämättömiä päätöksiä tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Tässä mielessä hän on maallemme korvaamaton ja arvostan häntä ja monia hänen ratkaisujaan.

Vaikka olenkin monessa asiassa samaa mieltä Sailaksen kanssa haastamisessani keskityin luonnollisesti erimielisyyksiimme. Pääasiallinen pointtini oli oikeastaan se, että talouskasvun tie kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi on Suomen osalta kuljettu. Tutkimukset kansakunnan onnellisuudesta ovat osoittaneet, että tietyn tulotason jälkeen kansalaisten onnellisuus ei lisärahasta kasva. Sotien jälkeen talouskasvu oli siis järkevintä hyvinvointipolitiikkaa, mutta nykyisessä yltäkylläisyyden tilassa ihmisten onnellisuus ei lisäänny siitä, että valtio vaurastuu. Itse asiassa monet oireet, kuten se fakta, että Suomen 250 000 työkyvyttömyyseläkeläisestä 44% on jättänyt työelämän masennuksen vuoksi, kertovat siitä, että nykyinen talouskasvun ylläpidon kulttuuri aiheuttaa enemmän pahoinvointia kuin hyvinvointia.

Tutkimukset osoittavat myös, että ihmiset ovat hyvin huonoja arvioimaan sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi. On esimerkiksi osoitettu, että isompi asunto kauempana keskustaa vähentää ihmisten onnellisuutta, mutta tätä ei moni Nurmijärvi-unelmasta haaveileva tiedä. Yleisesti ottaen ihminen on niin sopeutuvainen eläin, että lähes kaikki materiaaliset onnellisuuden lähteet menettävät tehonsa alle kuukaudessa ostamisen jälkeen. Kuluttaminen johtaa pelkään hedonistiseen oravanpyörään, jossa onni on aina seuraavan kulutushuipun takana. Tähän liittyen toin esiin sen faktan, että vuonna 2003 keskimääräinen suomalainen katsoi televisiota 2 tuntia ja 53 minuuttia ja televisiomainontaan panostettiin 207 miljoonaa euroa. Mainonnan olemassaolon tarkoitus on herättää ihmisissä uusia tarpeita eli tehdä heidät tyytymättömiksi nykytilaansa. Mainonta vaikuttaakin olevan yksi keskeinen osatekijä ihmisiä piinaavassa oravanpyörässä, jolloin nousee esiin kysymys, pitäisikö valtion rajoittaa sitä jotenkin.

Kolmanneksi pohdin voiko olla niin, että jatkuva puhe ihmisestä taloudellisena maksimoijana itse asiassa osittain luo ihmisistä taloudellisia maksimoijia muiden arvojen kustannuksella. Nykyiseen poliittiseen diskurssin ja kansantalouden tutkimukseen on sisäänrakennettu olettama ihmisestä rationaalisena taloudellisena maksimoijana. Ihminen olentona on sellainen, joka aistii herkästi sitä, mitä häneltä odotetaan ja toimii sen mukaisesti. Tällöin jatkuva puhe taloudellisesta maksimoijasta on itseään toteuttava profetia, joka saa ihmiset toimimaan enemmän raharationaalisesti ja vähemmän muita elämänarvoja huomioiden. Kukaan ei halua olla se tyhmä, jonka ei-rationaaliselle luonteelle muut nauravat. Esimerkkinä tällaisesta ihmiskohtalosta otin Jari Sarasvuon, joka jossakin haastattelussa totesi, että häntä ei kiinnosta raha itsessään, mutta että se on ainoa mittari, jolla mitata kuinka menestynyt olet, joten sitä on kerättävä mahdollisimman paljon.

Kokonaisuudessaan teesini on oikeastaan se, että jos haluamme lisätä kansakunnan hyvinvointia Suomessa, ei se onnistu enää talouskasvulla. Kyetäksemme hyvinvoinnin lisäämiseen on meidän siirrettävä katseemme niihin mahdollisuuksiin, mitä tieteellinen onnellisuustutkimus on meille viime aikoina avannut.

P.S. Löysin internetistä lähestulkoon-kaimani ranskalaisen runoilija-muusikon
Frank Martel:in
. Musiikki vaikutti mielenkiintoiselta. Katsoin olevani miehelle velkaa levynoston.

Ulkoistamisen onnistumisesta

Nyt kun työpisteeni on kuukauden sijainnut täällä Työpsykologian laitoksella Otaniemessä, on paikallaan jakaa kokemukseni siitä, että Tuas-talon opiskelijaravintola on omassa ranking-listassani pääkaupunkiseudun ykkönen. Samalla tarjoutuu mahdollisuus nähdä, miten ulkoistaminen voi onnistua tai epäonnistua. Kun nimittäin vertaamme tätä ravintolaa Kauppakorkeakoulun ruokaloihin, ymmärrämme miten tuotantotalouslaiset ovat pohjimmiltaan järkevämpiä ihmisiä kuin erinomaisuudestaan intoilevat kauppislaiset.

Syitä siihen, miksi mainittu Tuas-talon ruokala on vatsani sympatiat saavuttanut, on monia: itse ruokavalikoima on kattava ja herkullinen, useana päivänä ongelmaksi tulee runsauden pula, kun ei muutamasta onnistuneesta vaihtoehdosta osaa valita parasta. Myös salaattipöytä ja leipävalikoima on laadukas. Hintaan sisältyy kaksi lasia maitoa tai muuta juomaa, kun kaikissa muissa pääkaupunkiseudun ravintoloissa 2,35 eurolla saa vain yhden lasillisen. Lisäksi kolmen tai neljän euron kalliimmat ateriat ovat lähes päivittäin pelottavan houkuttelevia. Olenpa kerran syönyt neljällä eurolla jopa ravintolatasoisen pippuripihvin. Voidaan siis todeta, että Tuotantotalouden laitos on selkeästi onnistunut ruokailupalvelun ulkoistamisessa.

Kauppakorkealaiset taasen intoilivat muutama vuosi sitten siitä, kuinka he kilpailuttamalla olivat onnistuneet saavuttamaan pääkaupunkiseudun halvimmat opiskelijalounaat, 1,65e verrattuna tavalliseen 2,35 euroon. Tämän seurauksena kuulin useammasta tahosta, jotka lounaiden laskeneen tason vuoksi eivät enää näissä kuppiloissa nenäänsä näyttäneet, vaan siirtyivät muiden koulujen opiskelijaravintoloihin, omiin eväisiin tai lähipizzeriaan.

Kauppakorkealaiset sortuivat klassiseen ulkoistamisen epäonnistumiseen. He tekivät päätöksensä vain yhden dimension, hinnan, perusteella. Tuotantotalouslaiset taas ymmärsivät, että näissä hintaluokissa ei tärkeintä ole viidenkymmenen sentin hinnanmuutos, varsinkin kun opiskelijamassa koostuu rahakkaille aloille suuntautuneista nuorista business-menestyjistä. Sen sijaan he panostivat laatuun etsien palveluntarjoajan, joka kykeni tällä perushinnalla tarjoamaan eniten vastiketta rahoilleen.

Esimerkkini aihe on sinänsä varsin harmiton, mutta kuvastaa yhteiskuntamme kipeätä ongelmaa. Ulkoistamisen ilosanomaa ja ideologiaa toteutetaan yhä laajenevassa määrin valtiollisella ja kunnallisella tasolla. On kuitenkin tyhmää tehdä sitä, mitä ei osaa. Usein tuntuu siltä, että valtiollisilta tahoilta puuttuu tarvittava kyky ulkoistaa palveluitaan. Seurauksena on se, että hinta dominoi aivan liikaa palveluntarjoajaa valitessa. Tästä kärsivät palvelun käyttäjät eli tavalliset kansalaiset. Ulkostamisen seurauksena halvemmalla saadaan huonompaa ja asiakkaista piittamatonta palvelua. Liikuntarajoitteisten kuljetusten nykyiset ongelmat ovat tästä vain yksi esimerkki. Ulkoistaminen ei siis useinkaan ole kansalaisten etu, ainakaan niin kauan kuin valtion virkahenkilöillä ei ole riittävää tietotaitoa sen toteuttamiseen.

Tuntematon Sotilas: Yritys synnyttää kansakunta

Suomi kansakuntana on kuollut. Näin julistaa Kristian Smedsin Tuntematon Sotilas. Näytelmä on selkeästi merkittävintä mitä suomalaisessa teatterimaailmassa on tapahtunut omina teatterissakäyntivuosinani. Se on painava puheenvuoro kansakunnan tilasta, sen nykyisestä alasajosta. Samanaikaisesti se on teatraalisesti impressionistisen vakuuttava, näyttämön ja nykytekniikan mahdollisuuksia luovasti hyväksikäyttävä spektaakkeli. Toivuttuani ensi-illan aiheuttamasta tunnekuohusta päätin jo varata liput nähdäkseni sen uudestaan. Näytelmä on niin rikas merkitsevistä yksityiskohdista, että se tarvitsee ja ansaitsee toisenkin katsomiskerran. Tässä oma tulkintani näytelmän esittämästä puheenvuorosta.

Suuressa sodassa muovautui kansakunta Suomi, itseään toteuttava uskomus yhtenäisestä suomalaisesta kansasta. Suomi koettiin yhteisenä projektina, jota me – suomalaiset – yhteisvoimin puolustamme ja rakennamme. Isänmaa, jonka vuoksi kuoltiin, oli myös isänmaa, jonka menestyksen eteen oltiin valmiita tekemään töitä. Tämä yhteinen Suomemme, yhtenäinen ja toisiaan auttava kansakunta eli vahvana rakennettaessa sitä hyvinvointi-Suomea, jossa tänä päivänä elämme. Veljeä ja siskoa ei jätetä.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet tämän kansakunnan alasajoa. Individualismi ja yksilöllinen menestys ovat ampuneet laukauksen laukauksen perään Suomi-neitoon. Tämän seurauksena Suomi kansakuntana on tänä päivänä henkitoreissaan. Hyvinvointivaltion kriisi ei viime kädessä johdu kansainvälisistä suhdanteista tai globalisaatiosta, vaan siitä, että suomalaisten hyvinvoivin osa ei ole enää valmis sitä ylläpitämään. Yksilölle on olemassa vain Suomi, joka tarjoaa tietyt resurssit, joita voi maksimaalisesti hyödyntää oman itsensä toteuttamisen ja menestyksen projektissa. Suomi päämääränä, jonka vuoksi ollaan valmiita tekemään uhrauksia, on heidän mielessään kuollut. Yksilölle Suomella on vain välinearvo.

Kun siis näytelmässä ammutaan kansakunnan ikonit, ei tämä ole vain tarkoituksellista konservatiivien provosoimista (vaikka toki sitäkin siinä on). Se pyrkii vain kuvaamaan sen nykytilanteen, jossa kansakunnan ikonit eivät merkitse enää mitään, koska ei ole enää kansakuntaa. Sillä, että Ransu on koko kansan suosikki ei ole enää muuta arvoa, kuin valtava käyttämätön markkina-arvo. Establishment, joka suomalaisuuden symboleita viljelee, on tosiasiassa jo myynyt itsensä yksilöllisen menestyksen markkinoilla. Smeds tekee visuaalisesti saman mitä suomalainen eliitti toteuttaa päätöksillään päivittäin.

Näytelmä on rohkea yritys synnyttää kansakunta uudestaan. Se ottaa kansallisen ikonin ja riisuu sen päältä kaiken oikeistolaisen sankarointikultauksen. Sota oli aidosti koko kansan asia. Näin näytelmä tekee enemmän oikeutta Linnan alkuperäiselle Sotaromaanille kuin siloitellummalle Tuntemattomalle Sotilaalle. Sota näyttäytyy epäinhimillisenä ja raakana. Näytelmän suomalaiset sotilaat eivät ole sankareita, vaan tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat keskelle sitä paskaa, ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Olemmalla rehellinen tälle kauheudelle Smeds pyrkii luomaan Tuntemattomasta Sotilaasta jälleen koko kansan ikonin. Näytelmän avainkohtauksessa Rokka ja Sarastie – kansa ja herra – istuvat vierekkäin ja ovat hiljaa. Siinä kiteytyi koskettavasti suomalaisuuden ydin. Kun herrat ja kansa kohtasivat toisensa aidosti ihmisenä, syntyi kansakunta.

Näytelmässä fokus on paljon yleisössä. Videokuva yleisöstä täyttää lavan, kun alussa ruudulle pamahtaa teksti ’Tuntematon Sotilas’. Yleisö on muutenkin integroitu näytelmään mukaan, sitä puhutellaan, se laitetaan laulamaan ja tanssimaan. Analogia on selvä. Talvisodassa taisteltiin ja synnytettiin kansakunta. Tämän päivän vihollinen ei ole rajan takana, vaan päämme sisällä. Uusi taistelu kansakunnan puolesta käydään suomen kansalaisten mielissä. On kysymys siitä, onko Suomi enää mitään, minkä puolesta uhrautua ja tehdä työtä?

Sota synnytti kansakunnan, kansakunta synnytti hyvinvointi-Suomen. Nyt omaa etua ajavat yksilöt tuhoavat sekä kansakunnan että hyvinvoinnin markkinavoimien rattaissa. Usko kansakuntaan on palautettava, se on Suomen kohtalonkysymys. Tässä näytelmän polttava sanoma.

Normin sisäistämisen mekaanisuus

On samanaikaisesti huojentavaa ja pelottavaa havaita se mekanismi, jolla ihminen sisäistää jonkin ulkoapäin annetun normin. Hiljaa hiipien jokin asia, jota ihminen noudattaa vain ulkoisen pakon edessä, muuttuu sisäiseksi normiksi, asiaksi, jonka noudattamattomuudesta ihminen suorastaan närkästyy. Esittelen ensin mekanismin ja kerron lopuksi miksi se toisaalta on huojentava, toisaalta pelottava.

Esimerkki, josta asian tällä kertaa huomasin, on varsin triviaali. Tieteelliset lähdemerkinnät ovat luonteeltaan varsin pikkutarkkoja: pilkut, pisteet, ja kursiivit on oltava juuri oikeassa paikassa. Väärällä puolella sulkumerkkiä oleva piste on vakava virhe. Pitkään minua inhotti tämä pilkkua nussiva käytäntö ja pitkin hampain kirjoitin lähteeni oikeaan muottiin vain koska tämä oli koulutöiden pakotettu käytäntö. Tuhlasin siis paljon henkistä energiaani purnatakseni asiasta, jolle en yksinkertaisesti mahtanut mitään.

Urautuminen on kuitenkin jo syönyt pienen kapinallisen. Kirjoittaessani erästä vähemmän formaalia paperia huomasin automaattisesti merkitseväni lähteet pilkulleen virallisella tavalla. Silmääni suorastaan häiritsi keskeneräisesti tai väärin merkitty lähde ja koin nautintoa korjatessani sen virallisen standardin mukaiseksi. On myönnettävä, että olen totaalisesti omaksunut tämän normin, joutunut sisäistämisen uhriksi. Koen suorastaan moraaliseen verrattavia tunnereaktioita: paheksuntaa puutteellisesta merkitsemistavasta ja ylevöitymistä lähdemerkinnän täydentämisestä.

Tämä sisäistämisen proseduuri on tietysti varsin luonnollinen. Jos on jokin yhteisön normi, jota olet pakotettu noudattamaan, on henkisesti hyvin vaikeata taistella sitä vastaan, toimia jatkuvasti oman tahdon vastaisesti. Huomattavasti helpompaa on sisäistää tämä normi: tällöin säilyttää vapautensa, saa toimia oman tahtonsa mukaan. Tämä ilmiö oli erityisen silmiinpistävä armeijassa, jossa alokasaikana tiukkasävyisesti tiettyjä käytäntöjä vastaan kapinoineet toverini olivat puolessa vuodessa – itse alikersanttina ollessaan – ensimmäisinä vaatimassa samojen käytäntöjen noudattamista. En moiti heitä. Jatkuva oman tahdon vastaisesti toimiminen on henkisesti valtavan kuluttavaa ja hajottaa kenen tahansa pään ennemmin tai myöhemmin. Vaikka tämä aivopesu on erityisen silmiinpistävää tällaisissa poikkeustiloissa, on muistettava, että maailmankuvamme ja elämäntapamme kokonaisuudessaan ovat pitkälti oman yhteisömme aivopesun hedelmiä. Sopeutuminen mihin tahansa yhteisöön on yhteisön normien sisäistämistä.

Huojentavaa tässä on se, että tämän sisäistämisen mekanismin avulla yksilö
de facto
kasvaa yhteiskuntakelpoiseksi ja moraaliseksi kansalaiseksi. Yhteisö suosii tiettyjä käytäntöjä ja sanktioi toisia. Yksilö sisäistää nämä ja niistä kasvaa hänen moraalinsa. Ilman tätä mekanismia ei siis olisi moraalia eikä mitään nykymuotoista yhteisöä. Ainoa mekanismi yhteisön ylläpitämiseksi olisi pelko ja taloudellinen vaihto. Tämä olisi raaka ja epäinhimillinen yhteisö mutta paljolti myös se yhteisö, johon uusliberalistinen ideologia meitä vie. Moraali vaatii yhteisön, joka ylläpitää sitä.

Pelottavaa mekanismissa on se, että mekanismi on niin vahva, että yksilö voidaan sen avulla saada omaksumaan melkein minkälaisia tahansa ideologioita. Armeija oli tästä aivopesun mekanismista yksi esimerkki. Erilaiset totaalisten valtioiden kuulijaiset keskitason virkamiehet ja tuomioiden toteuttajat ovat toinen esimerkki. Yhteisön moraalinen kasvu lähtee liikkeelle niistä harvoista yksilöistä, jotka henkisesti jaksavat vastustaa vallitsevaa ideologiaa ja moraalisen enemmistön vastareaktiosta ja eliitin vainoista huolimatta kykenevät puheillaan ja teoillaan luomaan siemenen uudelle, inhimillisemmälle moraalisuudelle.

Normin mekaaninen sisäistäminen on evoluution meihin istuttama systeemi. Se on korvaamaton, koska ihmisyhteisön muodostuminen edellyttä sitä. Toisaalta henkinen kehitys tapahtuu vain sitä vastaan taistelemalla. Aikamme ongelma on, että individualismi pyrkii tästä pakkopaidasta eroon, kohti vapautta määrittää itse omat arvonsa. Tämä on ongelmallista, koska se heikentää yhteisön moraalia. Moraalin terveen ytimen puolesta pitää taistella. Toisaalta moraalin sementoiminen estää sen kehittymisen ja luo pysähtyneen ja konservatiivisen yhteisön. Aikamme suuri kysymys onkin, miten kasvattaa yhteisöstä vakaan moraalinen mutta jättää tie avoimeksi myös moraalin positiiviselle kehitykselle? Miten voimme arvorelativistisessa maailmassa määrittää, mikä osa moraalia on säilytettävä ja mikä moraalinen kehitys on hyvää? Kysymys on äärimmäisen vaikea, mutta inhottava fakta kaikkien relativistien ja liberalistien kannalta on, että meidän on pakko vastata siihen.

Jokelasta: Yhteisö moraalin ylläpitäjänä

Masennus, siitä kasvanut viha ja sopivien esikuvien palvonta. Näistä aineksista muotoutui kansallinen tragedia. Itseensä kietoutunut vasta 18-vuotias poika katsoi oikeudekseen kahdeksan elämän lopettamisen ja lukuisten omaisten loppuelämän traumatisoinnin saadakseen itselleen 15 minuuttia julkisuutta. Jokelan tragedian ymmärryksellinen jälkihuolto perustuu nimimerkin Huolestunut Äiti kysymyksiin: ”Miten tällaista voi tapahtua? Mitä meidän pitäisi tehdä?”

Haettaessa vastausta ensimmäiseen kysymykseen on pahin virhe redusoida asia johonkin yhteen lähteeseen. Kyseessä oli yksittäistapaus, joita näyttää nykyään liberaaleissa länsimaissa tapahtuvan aika ajoin. Oli siis vain ajan kysymys, koska on Suomen vuoro. Samaan aikaan teko voidaan myös nähdä aikamme peilinä: mitä tapahtuu, kun yhteisö yksityistää moraalin ja arvot mutta kollektivisoi tehokkuusajattelun ja julkisuuden palvonnan.

Typerintä on silti kuvitella, että kyseessä olisi ollut jokin poliittinen tai filosofinen teko, huolimatta abipojan pikkunäppärästä manifestista. Onko ihmisten niin vaikea ymmärtää, että ensin oli katkeruudesta ja masennuksesta kasvanut viha ja megalomaaninen kuva itsestä muiden yläpuolella? Tämän jälkeen etsittiin ajattelun monituhatvuotisesta historiasta ajattelijat, joita sopivasti väärintulkitsemalla saatiin aikaan intellektuaaliselta vaikuttava manifesti. Kyseessä ei ollut mikään muu kuin suuruudenhulluuden täyttämä itsemurha. Jos tekijä olisi ollut esittämänsä kaltainen yli-ihminen, ei hänellä olisi ollut mitään syytä tappaa itseään. Hän olisi ylpeästi ja silmäänsä räpäyttämättä seissyt oikeussalissa katsoen uhriensa omaisia silmiin ja kertonut, etteivät he ansainneet elää. Poikaparka oli ihan tavallinen masentunut, joka vain ei suostunut myöntämään sitä itselleen. Siksi hänen piti tappaa itsensä niin megalomaanisella tavalla.

Tämä manifestin vakavasti ottaminen ei ole vain typerää, vaan suorastaan moraalitonta. Pohjanoteerauksen ottaa nimiinsä Helsingin Sanomat, joka kulttuurisivuillaan spekuloi julkaistaanko suomennos Simon Blackburnin kommentaarikirja Platonin Valtiosta juuri nyt Jokelan tapausten johdosta (HS 18.11). Sen mielestä siis nykyinen Oxfordin filosofian professori ja Platon voidaan asettaa dialogiin tämän pikkunaskalin kanssa, joka tappoi itsensä ajatuksellisen heräämisensä alkumetreillä. Itseensäkäpertyneet itsemurhakandidaatit, jotka pitävät itseään liian hyvinä siihen nuorten yhteisöön, jonka he lukiossa kohtaavat, eivät muuta tarvitsekaan kuin esikuvan, jonka ajatuksia käsitellään vakavasti valtakunnan päämedioissa, jotta järjetön suuruudenhulluus saisi otteen heistäkin.

Tärkeämpi teema kuin median vastuu on kuitenkin yhteisön vastuuttomuus. Yhteisö on laiminlyönyt moraalin ylläpidon. Filosofi Marja-Riitta Ollilan kysymys Seura-lehdessä on paljastava: ”Miksi olla moraalinen maailmassa, jos muut kukoistavat toisia tallaamalla?”Jotta näin voisi kysyä, täytyy olettaa, että ihmisen kukoistaminen on mahdollista, ilman, että hän olisi moraalinen. Näin asia nykyaikana paljolti onkin. Aika, jolloin moraalisuus oli hyvän elämän itsestään selvä osa, on kaukana takanapäin. Erityisesti nuoret elävät moraalisessa arvotyhjiössä, jossa ei-moraaliset arvot ovat korvanneet moraalin jättämää tyhjiötä. Monelle nuorelle julkisuudesta on tullut totaalinen itseisarvo. Julkisuuteen pääsemisen kuvitellaan tekevän saavuttajastaan erityisen, antamaan elämälle tarkoituksen ja sisällön, riippumatta siitä miten julkisuus saavutetaan. Myös esimerkiksi kuluttajuus on kaupallisen viestinnän manipuloivalla vaikutuksella täyttänyt moraalin jättämää tyhjyyttä.

Miten moraali on sitten joutunut nykyiseen paitsioonsa? Liberaalissa yhteisössämme moraalista on tehty yksityisasia. Ei ole muodikasta ja soveliasta puhua moraalisista vakaumuksistaan julkisesti. Tässä tilanteessa moraalinäkemysten esittäminen on jäänyt pelkästään äärikantoja edustavien hartioille. Normaalit ihmiset pelkäävät, että heitä pidetään naurettavina, jos he puhuvat moraalistaan. Tämä moraalin julkisen roolin kieltäminen on vakava virhe. Yhteisö on unohtanut, että moraali ei ole mikään itsestäänselvyys. Sitä pitää ylläpitää.

Moraali on määritelmällisesti yhteisöllistä. Se on yhteisön kollektiivinen keino kontrolloida yksilöitä ja näin mahdollistaa harmoninen yhteiselo. Yhteisöllisenä ilmiönä sen ylläpito vaatii, että sitä uusinnetaan jatkuvasti. Yksilöt omaksuvat moraalinsa sisäistämällä yhteisön normit ja moraalisäännöt. Tämä taas vaatii, että yhteisö kommunikoi moraalisääntöjä yksilölle, sekä puheella, sanattomalla viestinnällä, että sanktioinnilla. Jos yhteisö lakkaa kommunikoimasta moraaliaan yksilöille, heikkenee moraalisuuden rooli ihmisten elämässä. Sen tarjoama tunteellinen kontrolli yksilön käytöksestä rapautuu, yksilö kykenee yhä helpommin ylittämään moraalinsa. Ei ole olemassa yhteisön moraalia, ellei yhteisö jatkuvasti ilmaise tätä moraaliaan.

Moraalin heikkeneminen yksilöiden elämässä on myös suora seuraus yhteisöllisyyden heikkenemisestä. Ne välittävät yhteisöt ja turvaverkot, jotka olisivat tarpeeksi syvästi juurruttaneet yksilöön toisesta ihmisestä välittämisen tai tarjonneet tukea masentuneelle, ovat nykyaikaisessa Suomessa heikompia kuin aikaisemmin. Syitä on monia: Ensinnäkin on pitkiä historiallisia kaaria, kaupungistuminen ja uskontojen hiipuminen jättävät nuoren yhä enemmän yksin elämänsä suurten kysymysten äärelle. Toiseksi protestanttisissa maissa on jo pitkään jatkunut perheen merkityksen alasajo. Katolisissa maissa ja oikeastaan koko maapallolla pohjoista Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa lukuunottamatta on perheen merkitys voimakas ja perhekäsitys laaja. Meillä Suomessa ydinperhe muodostaa valitettavan usein lähinnä talousyksikön. Kolmanneksi koulu, joka on useimmiten nuorten tärkein yhteisö, on nykyisessä taloutta palvovassa ilmapiirissä typistynyt tulosyksiköksi. Tulosyksiköiltä vaaditaan mitattavia tuloksia esimerkiksi ylioppilaskirjoituksissa. Samanaikaisesti pehmeät, ei-mitattavat tulokset, kuten mieleltään ehjien nuorten kasvattaminen, yhteisön tarjoaminen nuorelle tai poikkeavien auttaminen jäävät vain juhlapuheisiin.

Nuoria ja ylimielisiä Raskolnikoveja on ollut kaikkina aikoina. He ovat katsoneet ylittäneensä yhteisönsä moraalin. Siltikin jokin on estänyt heitä käytännössä toteuttamasta moraalin karmivaa kieltämistään. Tämä jokin on ollut se sisäistetty moraali, omantunnon ääni, joka kaikesta tietoisesta tukahduttamisesta huolimatta on sitonut yksilön kädet, estänyt hänen tekonsa. Urbanisoitunut, sekularisoitunut, liberaali länsimainen yhteisö on olennaisesti heikentänyt kykyään rakentaa sisäistettyä moraalia yksilölle. Joskus tämän laiminlyönnin oireet ovat traagiset.

Miten moraalia sitten ylläpidetään? Puhumalla siitä, esittämällä moraalikannanottoja, paheksumalla ja eristämällä moraalin rikkojat. Komentamalla naapurin lapsia, esittämällä bussissa julkisesti moraalinen paheksuntansa epäpätevälle vanhemmalle. Voidaan syyttää yhteiskuntaa ja sanoa, ettei se ole budjetoinut riittävästi resursseja nuorten henkisten ongelmien käsittelyyn. Tämä on osittain totta mutta syvällisemmin ahdistavaa on se, että yhteiskunta vain paikkaa niitä palveluja, jotka suomalaiset yhteisönä ovat lakkauttaneet. Ei ole todempaa sananlaskua kuin ”tarvitaan koko kylä kasvattamaan lasta”. Moraalisesti vahvan lapsen kasvattamiseen eivät pelkät vanhemmat riitä, siihen tarvitaan koko yhteisön panosta.

Inhimillinen maahanmuuttopolitiikka ja usko oikeuspositivismiin

Suomen pakolaispolitiikka on ollut viime aikoina paljon kritiikin kohteena. Media on adoptoinut tiettyjä karkotettavaksi esitettyjä ihmisiä ja tuonut esiin heidän karkoituspäätöksensä epäinhimillisyyden. Myös evankelisluterilainen kirkko on herännyt ja asettunut vastustamaan ihmisyyttä loukkaavia päätöksiä suojellen karkotusuhan alla eläviä yksilöitä. Samaan aikaan virkamiehet jatkavat moraalisen vastuunsa pakoilua piiloutumalla oikeuspositivismin taakse.

Ulkomaalaispolitiikan ongelmana on suvaitsemattomien asenteiden* lisäksi illuusio oikeuspositivismista. Virkamiehet haluavat elää uskossa, jossa säännöt ja asetukset ovat kaikkivoipaisia ja pystyvät kattamaan kaikki yksilölliset ja erilaiset tapaukset. Päätöksenteko on helppoa: joko maahanmuuttaja A) täyttää tarkasti rajatut ehdot ja pääsee maahan tai B) ei täytä tarkasti määriteltyjä kriteereitä, jolloin hänet karkoitetaan maasta. Virkamiehen tehtävä ei ole muuta kuin relevanttien faktojen selvittäminen, jonka jälkeen säännöt luovat päätöksen automaattisesti. Virkamiehen ei tarvitse ajatella mitään moraalista vastuuta, koska hänen tehtävänsä on vain kylmien ja puolueettomien faktojen keruu.

Valitettavasti todellinen maailma ei ole näin yksioikoinen. Ensinnäkin säännöt eivät ole täydellisiä. Ne sisältävät reikiä ja isoja tulkinnanvaraisuuksia puoleen ja toiseen. Joka kerta kun sääntöä käytetään, tekee virkamies myös oman valintansa siitä, miten hän sääntöä soveltaa. Tämä on siis ensimmäinen kohta, jossa virkamiehen omat arvot astuvat peliin. Toiseksi yksittäiset tapaukset ovat monimutkaisia ja sisältävät ristiriitaisia elementtejä. Tästä johtuen suurin osa tapauksista ei ole siististi ja yksinkertaisesti niputettavissa tiettyyn koriin. Virkamies tekee siis myös valinnan sen suhteen, miten hän yksittäistä tapausta tulkitsee.

Merkittävintä kuitenkin on, että säännöt epätäydellisyydessään eivät ikinä kykene ottamaan kaikkia inhimillisyyteen liittyviä seikkoja huomioon. Yksinäisen mummon erottaminen kaikista Suomessa asuvista sukulaisistaan ja karkottaminen yksinäisyyteen kotimaahansa on epäinhimillistä mutta valitettavasti mikään pykälä ei tällaista tapausta tunne. Sääntöjen mukaan päätös on siis oikeudenmukainen, vaikka se kaikista inhimillisistä näkökulmista on julma ja sydämetön.

Antautuminen sääntöjen sokeaan noudattamiseen tekee ihmisestä koneen. Koneella ei ole omatuntoa, vastuuta eikä sydäntä. Sääntöjen taakse piiloutuminen ja tätä kautta oman vastuun häivyttäminen on helppo selviytymisstrategia silloin, kun joutuu tekemään oman moraalinsa vastaisia asioita. Näin toimi saksalaisten hiljainen enemmistö Toisen maailmansodan aikaan. Kylmät, selvärajaiset säännöt ja inhimillinen, kompleksinen todellisuus ovat lähtökohtaisesti ristiriitaisia. Tämän vuoksi sääntöjen soveltamiseen tarvitaan aina joku inhimillinen henkilö, joka pitää huolta siitä, että säännöt eivät kovuudessaan tule tappaneeksi jotain oikeasti arvokasta.

Ulkomaalaisvirasto vaatisi mielestäni täydellisen asennemuutoksen. Vastuun häivyttämisen sijasta pitäisi korostaa virkamiesten moraalista vastuuta. Pitäisi tuoda esiin se seikka, että jokainen turvapaikkapäätös on moraalinen valinta, joka vaikuttaa oikeiden ihmisten elämään. Sääntöjen soveltamisessa pitäisi antaa tilaa ns. inhimilliselle tekijälle. Virkamiehillä tulisi olla päätöksiä tehdessä oikeus huomioida myös sellaiset inhimilliset tekijät, joita lain pykälä ei tunne. Vain moraalisesti vastuullinen inhimillinen toimija on kykenevä tekemään päätöksiä, jotka olennaisesti vaikuttavat ihmisten elämään. Tähän eivät lait ja asetukset kykene. Siihen kykenee vain ihminen.

  1. Suvaitsemattomista asenteista ja Kari ”turvapaikkashoppaajat” Häkämiehestä voisi luonnollisesti kirjoittaa oman pitkän kirjoituksensa. Myös Harry ”Minä ja mun kaverit” Bogomoloff on viimeaikaisissa lausunnoissaan osoittanut valtiomiesmäisen ymmärryksensä ulkomaalaisasiaa kohtaan. Nämä ovat kuitenkin kohteita, joista ei ole mitään älyllistä sanottavaa ja pelkkä tyhmäksi haukkuminen on tylsää. Toivottavasti Astrid Thors onnistuu tuomaan jotain inhimillisyyttä virastoon Kari Rajamäen sydämettömän kauden jälkeen.

Kuluttaja ei ratkaise ilmasto-ongelmaa

Ilmastonsuojelu on paisunut muoti-ilmiöksi. Briteissä pyykkipojat ovat loppuneet koko maasta, kun kuivausrummun käyttämisestä on tullut synti ja kansa on kilvan viritellyt kuivausnaruja pihamailleen. Pintapuolisesti viheraktivistien ja muiden puunhalaajien luulisi siis olevan tyytyväisiä tähän kehitykseen. Todellisuudessa kuitenkin öljyteollisuuden edustajat muiden kylmien kapitalistien kanssa naureskelevat partaansa kabineteissaan. Uskomus siitä, että kuluttaja ratkaisee ympäristöongelmat toimii nimittäin kauniina kulissina, jonka ansiosta ongelman todellisiin syihin ei tarvitse puuttua.

Vaikutuskeinona kuluttajuuden suurin ongelma on siinä, että se on juuri sitä, kuluttamista. Britanniassa on huomattu, että ilmastonmuutoksesta huolestuneet ihmiset lisäävät kulutustaan (HS 30.9). Syynä on se, että ekologista tietoisuutta toteutetaan alkamalla ostaa vihreitä autoja, televisioita, paitoja tai taloja. Kun ekologisuudesta tehdään kuluttamista, ovat markkinavoimat onnistuneet jo puoliksi syleilemään sen kuoliaaksi. Kun maan pikkuporvarillinen enemmistö omaksuu uuden arvon, tekee se senkin luonnollisesti pikkuporvarillisesti. Tärkeintä ei ole todellinen ympäristökuorman vähentäminen, vaan vihreyden näyttäminen naapureille ja kanssaihmisille. Kuluttamattomuus ei paha kyllä näy niin selkeästi kuin pihamaalle parkkeerattu hybridiauto. Siksi vihreys muuttuu irvikuvakseen keskivertokuluttajan käsissä.

Kuluttajuus vaikutuskeinona on myös täysin epädemokraattinen. Mitä enemmän sinulla on rahaa eli kulutusvoimaa, sitä merkittävämpiä ovat kulutusvalintasi. Perustava ongelma on kuitenkin siinä, että vapaaehtoinen pidättäytyminen ei tule ikinä ratkaisemaan ympäristöongelmaa. Keskivertokansalaiselle ilmastonmuutos on niin abstrakti ongelma ja omat kuluttajavalinnat sellaisia pisaroita valtameressä, että vaikka periaatteessa ympäristötahtoa löytyisi, ei se kanavoidu käytännön valinnoiksi muuta kuin tarpeeksi helpoksi tehdyissä ratkaisuissa. On helppo ostaa puhdas omatunto kierrättämällä maitopurkit ja ostamalla kaksi ekologista t-paitaa, kun ei tarvitse muuttaa pienempään taloon turhaa lämmitysenergiaa säästääkseen tai luopua kokonaan lentomatkustamisesta. Mihinkään vaikeisiin kulutusvalintoihin ihmisten suuri enemmistö ei kuitenkaan tule koskaan ryhtymään kuin pakon edessä.

Tätä pakkoa taas ei pysty tarjoamaan kuin valtiovalta. Vaikeat mutta välttämättömät luopumiset vanhoista epäekologisista elämäntavoista tapahtuvat vain lainmuutosten ja sanktioiden avulla. Näiden tekemiseen politiikoilla mielestäni on mandaatti. 82% suomalaisista pitää ilmastonmuutosta melko suurena tai hyvin suurena uhkana, 81% on valmis tinkimään omasta kulutuksestaan ja 70% on valmis maksamaan enemmän vähäpäästöisestä energiasta hillitäkseen ilmastonmuutosta (HS 26.9). Tarvitaan vain visionäärinen poliittinen voima, joka on omaa kansansuosiotaan pelkäämättä valmis luotsaamaan kansakunnan yli tämän ihmiskunnan kohtalonkysymyksen. Tarvitaan 2000-luvun Mooses. Kuluttaja ei ratkaise ympäristöongelmia. Kansalaiset ja visionääriset valtiomiehet sen sijaan voivat ratkaista ne.