Oletko laumasieluinen hipsteri vai aidosti innostuva hippisteri?

Hipsterit tuntuvat tekevän monia mainioita asioita: sienestävät, syövät lähiruokaa, järjestävät kaupunkifestareita, katselevat laatuleffoja, käyvät kirppiksillä, juovat hyvää punaviiniä ja polkupyöräilevät töihin. Kuulostaa kivalta! Silti kysyttäessä lähes jokainen kieltää olevansa hipsteri. Miksi?

Paradoksi johtuu hipsteriyden ytimessä olevasta yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristiriidasta. Kirppiksiltä etsitään uniikkeja vaatteita, joita muilla ei ole. Pyritään kuuntelemaan indie-artisteja, joita muut eivät vielä kuuntele. Harrastamaan jotakin joogan alahaaraa, josta muut eivät ole edes kuulleet. Kun jostakin tulee massaa, ei se enää ole hipsteriä. Samalla hipstereitä on niin monta, että kymmenentuhatta flow-kävijää tunkeutuu kuuntelemaan samaa uniikkia bändiä ironisen yksilöllisissä kampauksissaan.

Pyrkiikö hipster sitten olemaan aidosti yksilöllinen? Itse asiassa ei. Hän pyrkii olemaan yksilöllinen viiteryhmänsä tunnustamalla tavalla. Hän pyrkii esteettisellä maullaan asettumaan muiden edelle, ei heidän sivulleen. Olemaan sitä, mitä muut ovat kohta. Ja mitä muut ihailevat jo nyt. Hipster ei siis todellakaan ole yksilöllinen siinä mielessä, että häntä ei tippaakaan kiinnostaisi muiden mielipiteet. Sen sijaan hän on jopa kipeän tiedostava siitä, mitä muut mistäkin asiasta ajattelevat. Muilla en tarkoita tietenkään koko Suomea – juntti-Suomea hän halveksuu -, vaan muita indiejuppeja, joiden kanssa hän trendikkäissä kahviloissa ja pop-up-solarium-drinkki-baareissa aikaansa viettää.

Tästä seuraa tietty aitouden puute. Ei uskalleta vain tykätä jostakin asiasta, vaan pitää tehdä sekin tiedostavasti: ”Tiedän että hipsterit vihaavat tätä, mutta diggailen ihan oikeasti Arttu Wiskaria”, ”Taidan olla jo keski-ikäinen kun ostin eilen housut Stockmannilta.” Eli ei uskalleta vain tykätä – heittäytyä -, vaan pitää aina muistaa kertoa, että tiedostaa kyllä, että tämä on kollektiivisen cooliuden ulkopuolella. Ironia ja hipsteriys kietoutuvat tiiviisti yhteen.

Ironia on suojautumiskeino. Sillä estetään se, että toisten arvostelu voisi osua minuun. Kun viikseni ovat ironiset, ei satu, kun joku nauraa niille. Jos tykkään aidosti jostakin, asetan itseni alttiiksi toisten arvostelulle. Mutta kun kätken itseni syvälle ironisten Berliinistä ostettujen kirpparivaatteiden alle, olen suojassa muiden katseelta. Hipsteriydessä on siis lopulta kyse siitä, että pelkää muiden arvostelua. Ja joutuu käyttämään lukemattomia tunteja pysyäkseen varmasti sellaisella alueella, joka juuri tällä hetkellä on edelläkävijämäistä, ironisen hienoa ja arvostelun ulkopuolella. Syvälle menevä epävarmuus omasta sosiaalisesta arvosta tekee ihmisestä hipsterin. Siksi jotkut hipsterit ovat niin vihamielisiä niitä kohtaan, jotka eivät täytä heidän tyyli-ihanteitaan. Epävarmuus tulee ulos vihamielisyytenä. Se on puolustusreaktio.

Samalla tykkään itsekin (koska minähän tietysti olen uniikki enkä hipsteri 😉 ) tehdä monia hipsteriksi leimattavia asioita. Flow-festareilla oli monia hyviä bändejä. Kalliossa on mainiota asua, kun siellä on sopiva sekoitus rosoisia baareja ja laadukkaita kahviloita. Eikä laadukkaiden raaka-aineiden käyttäminen ruoan laitossa kuulostaa tyhmältä sekään. Eli eivät ne hipster-elämäntapaan liittyvät asiat itsessään mitenkään pahoja ole. Huonoa on ainoastaan se, jos niitä tekee ulkoisen arvostuksen vuoksi, eikä asioiden itsensä vuoksi. Kun hipster-sanalla on niin negatiivinen kaiku, niin mitä sanaa käyttäisimme kuvaamaan sellaista henkilöä, joka tekee joitakin hipsterimäisiä asioita, mutta tekee niitä omista lähtökohdistaan. Miten olisi hippister?

Hipsterin ja hippisterin ero on tekemisen motivaatiossa. Molemmat voivat ulkoisesti tehdä täysin samat asiat. Käydä samoissa kahviloissa, kuunnella samoja levyjä, hivellä samanlaista iPodiumia reittään vasten. Kyse on siitä, tekeekö nämä asiat pohjimmiltaan itseään varten vai muita varten. Ovatko asiat sellaisia, joita itse rakastaa? Vai rakastaako enemmän sitä kuvaa itsestä, joka näiden asioiden tekemisen kautta syntyy?

Kun seuraavan kerran katsomme trendikästä ja urbaania kansalaista (esimerkiksi peilissä), miettikäämme kuinka paljon hänessä on hipsteriyttä ja kuinka paljon hippisteriyttä? Ulkoiset tunnusmerkit ovat samat, siksi meidän on katsottava hänen sisäänsä. Onko hän käpertynyt omaan ironiseen erinomaisuuteensa, toisenlaisten katseet torjuen ja heille ylimielisen defensiivisesti nauraen? Vai onko hän aidosti sitä mitä on, ei välitä muiden mielipiteistä ja on suvaitsevainen myös sellaisia ihmisiä kohtaan, joilla on täysin poikkeavat lajityypilliset tunnusmerkit? Lempeän suvaitsevaisesta ja terveen itsevarmasta katseesta tunnistaa hippisterin.

Samasta teemasta – mutta eri ryhmäidentiteettejä koskien – olen kirjoittanut myös otsikolla Mahdollisuuksien aikakautena vain nörtit selviävät ja Onko hippi hipille hippi?.

Yritysjohtajat, irtisanomiset ja myötätunto: Mitä voimme oppia kuvaamataidon opettajalta?

Yritys irtisanoo 600 työntekijää Suomessa. Heti löytyy valittajien sakki, jonka mukaan paha kapitalisti riistää taas työläistä. Yhtä nopeasti ylimieliset jankuttajat rientävät muistuttamaan, kuinka yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Kumpi on oikeassa? Oikeasti tilanne on astetta monimutkaisempi, mikä selviää, kun katsomme hetken kuvaamataidon opettajan arkea.

Yläasteen kuvaamataidon opettajan tehtävä on opettaa lapset piirtämään. Mutta sitten luokassa onkin selvä kiusaamistapaus, jossa kolmen lapsen kopla vainoaa neljättä piikikkäin sanoin. Mitä tekee opettaja? Hän pistää päänsä pensaaseen ja toteaa, että minun tehtäväni on opettaa kuvaamataitoa. En minä ole vastuussa näiden lasten kasvattamisesta. Tämä reagointitapa on moraalisesti vastuuton.

Miksi? Siksi, että valta tuo automaattisesti vastuuta. Hän on auktoriteettiasemassa suhteessa oppilaisiin, ja hänen velvollisuutensa on puuttua. Tämä ei ole välttämättä helppoa, oppilaiden psykologinen peli on monimutkainen, eikä opettajalla ole välttämättä kykyä eikä koulutusta asioiden ratkaisemiseen. Puuttuu ehkä myös se tukiryhmä, jonka kanssa hommaa voisi puida. Siksi on niin paljon helpompaa katsoa asioita sormien lävitse ja antaa kiusaamisen jatkua. Näin moni tekee. Mutta se on opettajan asemaan liittyvän moraalisen velvollisuuden laiminlyöntiä.

Toimitusjohtajan tehtävä on pitää yritys menestyvänä ja voitollisena. Mutta sitten kannattavuusongelmat johtavat irtisanomistilanteeseen. Mitä tekee toimitusjohtaja?Hän pistää päänsä pensaaseen ja toteaa, että minun tehtäväni on maksimoida yrityksen tulos. En minä ole vastuussa työntekijöideni elämästä. Tämä reagointitapa on moraalisesti vastuuton.

Miksi? Siksi, että valta tuo automaattisesti vastuuta. Hän on päättävässä asemassa suhteessa alaisiinsa, ja hänen velvollisuutensa on ottaa heidät huomioon päätöksenteossaan. Tämä ei ole välttämättä helppoa, yrityksen johtaminen on monimutkaista, eikä johtajalla ole välttämättä kykyä tai koulutusta toimia asiassa oikein. Puuttuu ehkä myös se tukiryhmä, jonka kanssa hommaa voisi puida. Siksi on niin paljon helpompaa katsoa asioita sormien lävitse ja vierittää vastuu irtisanomisista ’yleiselle markkinatilanteelle’. Näin moni tekee. Mutta se on toimitusjohtajan asemaan liittyvän moraalisen velvollisuuden laiminlyöntiä.

Tämä ei tietystikään tarkoita, että irtisanomiset olisivat aina väärin. Päinvastoin, usein ne ovat aidosti välttämättömiä yrityksen selviytymiselle. Kannattamaton tehdas syö yrityksen rahavarantoja ja ilman kipeitä päätöksiä edessä voi olla konkurssi, josta kärsii vielä paljon isompi joukko ihmisiä. On tilanteita, joissa irtisanomiset ovat sekä taloudellisesti että moraalisesti ainoa oikea ratkaisu.

Irtisanomispäätökset ovat yksi johtajan työn vaikeimmista päätöksistä. Niissä taloudelliset päämäärät, yhtiön selviytyminen ja irtisanottavien inhimillinen hätä painavat kaikki omassa vaakakupissaan. Vaatii vahvaa luonnetta, jotta tällaisen päätöksen voi tehdä yöuniaan menettämättä. Silti irtisanomispäätöksiä on joskus tehtävä. Niiden tekemättä jättäminen kriittisessä tilanteessa on yhtä lailla pään laittamista pensaaseen.

Miksi sitten moni johtaja haluaa kieltää asian inhimillisen puolen? Veikkaisin, että osasyy on yksinkertaisesti se, että hän ei osaa käsitellä asiaa. Ihmisten poispotkiminen nostaa kovimmassakin johtajassa esiin tunteita: myötätuntoa, sääliä, ehkä jopa syyllisyyttä. Ja piinkovassa machokulttuurissa on kovin vähän keinoja käsitellä näitä tunteita. Kaupallinen koulutus ei myöskään tarjoa työkaluja tunnemyrskyyn. Ahdistus kasvaa liian suureksi ja johtaja päätyy torjumaan tunteensa, hän kylmettää itsensä. Ja saa ehkä tunteidensa kieltämiselle tukea kollegoiltaan. Tällöin hän efektiivisesti tekee itsestään sosiopaatin, jonka sympatia ulottuu vain tietynlaisiin, itsensäkaltaisiin ihmisiin.

Onneksi läheskään kaikki johtajat eivät ole tällaisia. Monet tiedostavat päätöksentekonsa inhimillisen puolen, mutta myös sen välttämättömyyden. He ovat valmiita kohtaamaan irtisanottavien ahdingon, koska tietävät, että ottivat sen huomioon tehdessään päätöksensä. Siksi he pystyvät tuntemaan rehellistä myötätuntoa, kun olosuhteet pakottivat heidät kuitenkin sen ikävän päätöksen tekemään. Nämä johtajat ovat psykologisesti eheämpiä, he eivät joudu kieltämään osaa itsestään selviytyäkseen. Peukalosääntönä voisi todeta, että jos johtaja ei pysty kohtaamaan kasvokkain ja suuttumatta niitä ihmisiä, jotka hänen päätöksestään irtisanotaan, hänessä ei ole johtaja-ainesta.

Toimitusjohtajan työ on määritelmällisesti vaikeiden valintojen tekemistä: Hänen pöydälleen tuodaan vain ne päätökset, joita kukaan alainen ei kyennyt tekemään. Vaatii voimakasta luonnetta selvitä kiperistä, mutta välttämättömistä päätöksentekotilanteista. Veikkaan, että moni johtoportaan kärkkäimmistä kriitikoista ei kestäisi päivääkään heidän saappaissaan.

Ne, jotka tästä tehtävästä selviävät myötätuntokykynsä säilyttäen, ansaitsevat kunnioituksemme. Heidän työnsä ansiosta monilla meistä on työpaikka ylipäänsä. Miten heitä olisi enemmän? Ensinnäkin yritysjohtajuuden tunnepuolesta pitäisi puhua enemmän. Toiseksi tulevia yritysjohtajia tulisi kouluttaa enemmän kohtaamaan toinen ihminen ja omat tunteensa, jotta heillä olisi vaikeana hetkenä valmiudet tehdä oikea päätös. Kolmanneksi, tarvitsemme johtamiskulttuuria, jossa myötätunnon kaltaisille tunteille annetaan niiden ansaitsema asema. Ei liian suuri, mutta ei myöskään liian pieni.

Valitettavasti sosiaalidarwinistiset machoilijat jaksavat rummuttaa piinkovan johtajan myyttiä, jossa tunteille ei ole tilaa. Oma napa, yrityksen voitto ja osakkeenomistajien tuotto ovat ainoat hyveet. Toisista ihmisistä välittäminen on heille pelkkää kukkahattutätien leperrystä. Useimmiten heidän omalle hyvinvoinnilleen tekisi hyvää, jos he oppisivat ensin kohtaamaan oman tunnemaailmansa sokeat pisteet ja torjutut traumat.

Suomen talous tarvitsee menestyviä yrityksiä, joten tarvitsemme myös tulevaisuudessa menestyviä yritysjohtajia. Suomalaisten hyvinvointi on erityisen riippuvainen sellaisten yritysten olemassaolosta, jotka eivät kohtele työntekijöitään ja sidosryhmiään välinpitämättömästi, vaan arvostavat heitä ihmisinä. Tähän tarvitsemme johtajia, joilla on businessälyn lisäksi myös terve myötäelämisen kyky. Sanalla sanoen, tarvitsemme yrityskulttuurin, jossa myötätunto on johtajan hyve.

Ihan tavallisia keskusteluohjeita niille, jotka haluavat oikeasti ratkaista syrjäytymisongelman

Miten syrjäytymisvaarassa olevia nuoria parhaiten autetaan? Minä en tiedä. Elän sellaisessa keskiluokkaisessa kuplassa, että ei minulla ole ensikäden kosketusta heihin vapaa-aikani saati työni kautta. Parempi siis, että en neuvoja jakele norsunluutornistani. Sen sijaan jakelen neuvoja siitä, miten asiasta tulisi keskustella. Sekä oikealle että vasemmalle.

Tärkein lähtökohta hedelmälliselle keskustelulle on se, että uskotaan hyvää toisesta. Eli että toisen mielipiteitä tulkitaan suopeasti ja häntä pyritään aidosti ymmärtämään. Monilta vihervasemmistolaisilta kommentaattoreilta on tämä ohje pahasti unohtunut, kun kahvi on mennyt väärään kurkkuun ’Ihan tavallisia asioita’ lukiessa. Jos väitetään, että ”syrjäytymiskampanja on pelkkää bluffia”, tarkoittaa tämä, että ajatellaan Tasavallan presidentin pyrkivän tahallaan estämään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamisen. Jos oikeasti ajattelet, että Sauli Niinistö haluaa edesauttaa ihmisten syrjäytymistä, niin pysähdy hetkeksi. Vedä syvään henkeä ja mieti: Uskotko tuohon itsekään?

Aika harva ihminen on paha. Moni ihminen ei välttämättä ole aidosti kokenut syrjäytyneiden hätää tai osaa ratkaista heidän ongelmiansa. He saattavat olla oman maailmankuvansa vankeja tai tietämättömyyttään ehdottaa aivan vääriä asioita. Mutta pahoja ihmisiä on lähinnä lastensaduissa. Aikuinen ihminen ei oleta toista pahaksi, vaan etsii jotain oikeita syitä sille, miksi toinen on tiettyä mieltä asiasta. Sitä kutsutaan pyrkimykseksi ymmärtää toista. Jos ei siihen kykene, on turha pitää itseään suvaitsevaisena.

Oli Niinistön työryhmän ehdotuksista mitä mieltä tahansa, ne koskettavat tärkeätä asiaa, nuorten syrjäytymistä. Vaikka itse äänestinkin reilut kuusi vuotta sitten Halosta, rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että en muista viimeiseltä kuudelta vuodelta yhtäkään Halosen aloitetta, joka olisi aloittanut yhtä laajamittaisen tärkeän asian ympärillä käytävän keskustelun, kuin mitä Niinistö on nyt saanut aikaiseksi.

Omasta mielestäni Niinistön työryhmän ehdotukset ovat hyviä. Olen varma, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos kaikki aikuiset halisivat ja leikkipainisivat useammin lastensa kanssa; katsoisivat lempeästi ja myötäeläisivät lapsen harmit. Ei syrjäytyneiden pelastaminen ole vain yhteiskunnan vastuulla. Vaan meidän jokaisen vastuulla kansalaisina, sukulaisina, kummeina ja ystävinä. Kun serkku laiminlyö lapsiaan, päivittelemme sitä miksi lastensuojelu ei tee mitään. Jossakin toisessa maassa sukulaiset ottaisivat laiminlyödyn lapsen huomaansa ja kasvattaisivat hänet itse. Olemme ulkoistaneet läheisistä välittämisen yhteiskunnalle.

Kun läheisellä on hätä, on yhdellä porukalla liian monta oman onnellisuuden pönkittämiseen keskittyvää projektia käynnissä, jotta ehtisi auttaa. Toisella porukalla menee kaikki energia yhteiskunnan syyttämiseen. Molemmat ovat itsekkäitä ratkaisuja, jotka eivät auta sitä hädässä olevaa lähimmäistä. Tässä mielessä Sauli Niinistö on onnistunut unilukkarin tehtävässään. Hän muistuttaa, että kaikki me olemme osa jotakin kasvatusyhteisöä, joka muokkaa nuorta. ”Tässä asiassa me kaikki olemme tekijöitä.”

Samaan aikaan on muistettava, että pienet asiat eivät läheskään aina riitä. Niillä nuorilla, joita syrjäytyneisyys eniten uhkaa, on kaikkein vähiten sellaisia reippaita aikuisia ympärillään, jotka opettaisivat heille hyviä käytöstapoja. Juuri sen takia he ovat syrjäytymisvaarassa: heiltä puuttuvat ne läheiset aikuiset, joille ihan tavalliset asiat olisivat tavallisia. Kun työtön alkoholistiäiti, väkivaltainen isä tai työnarkomaniaan sairastunut lakimies lyö tai laiminlyö lastaan, eivät naapurin kauniit sanat yksin riitä.

On toki upeaa, jos tällöin vastuullisena kummitätinä, sukulaisena tai naapurina viet lapsen metsäretkelle, kuten Apusen Matti ehdottaa. Se voi olla lapselle tärkeä retki, auttaa häntä jaksamaan vanhemman seuraavan laiminlyönnin tai väkivaltaisen purkauksen. Yksittäinen rohkaiseva sanakin voi parhaimmillaan muodostua lapselle talismanniksi, jota he kantavat mukanaan, ja joka auttaa vaikeina hetkinä. Pieninkään auttaminen ei ole turhaa, vaan voi pelastaa ihmisiä. Mutta aika usein isokaan apu ei auta.

Kuka tahansa, jonka suvussa on esimerkiksi alkoholisteja tai muita syrjäytyneitä, tietää, että ei se auttaminen ole helppoa. Ihan tavallisia asioita voi tehdä vuosikausia, mutta toisen tilanne ei parane. Tällöin olisi upeata, jos tukea saisi ammattilaiselta, jolla olisi tehokkaampia välineitä toisen auttamiseen. Terapeutteja, jotka saisivat seksuaalisesti hyväksikäytetyn nuoren puhumaan. Etsivän nuorisotyön ammattilaisia, jotka osaisivat asettaa ajelehtivalle nuorelle tärkeät rajat. Mutta ammattilaiset maksavat. Siksi poliittisilla päätöksillä ratkaistaan, kuinka paljon syrjäytyneitä nuoria meillä on.

Ihan tavallisten tekojen rinnalle, tarvitaankin ihan tavallisia poliittisia päätöksiä. Kun nuoren lähimmäisten keinot ovat epäonnistuneet – tai he ovat syypäitä nuoren ongelmiin – ja nuori ajelehtii kadulla, voi etsivä nuorisotyö vielä pelastaa hänet. Jos nykyinen hallitus päättää kuitenkin leikata etsivän nuorisotyön budjetista puolet pois, tarkoittaa tämä sitä, että tulevaisuudessa meillä on 5.500 nuorta, joita etsivä nuorisotyö ei edes yritä pelastaa.

Toinen hyvän keskustelun peruspilari on se, että on valmis avaamaan omaa maailmankuvaansa. Että on valmis hyväksymään, että toiset ihmiset eivät ole samanlaisia kuin minä ja kaverit. Että heidän elämänsä realiteetit saattavat olla radikaalisti erilaiset. Vasta kun on oikeasti yrittänyt ymmärtää heidän elämäänsä, kannattaa lähteä miettimään, miten heitä voisi auttaa.

Kun esimerkiksi hallitus päätti leikata toimeentuloa niiltä nuorilta, jotka eivät hae koulutukseen, tuntui, että heiltä puuttuu aika täydellisesti ymmärrys näiden nuorten todellisuudesta. Eivät nämä syrjäytyneet nuoret ole laiskoja sohvaperunoita, jotka voi säikäyttää töihin sillä, että heillä ei enää ole varaa ostaa uusinta playstation-peliä. Kun vakavasti masentunut tai päihdekoukussa oleva nuori ei ole viikkoon onnistunut nousemaan sängystään saatika menemään koulutukseen, ei se asia rankaisemalla parane. Voisi parantua, jos joku tulisi tekemään niitä ihan tavallisia asioita hänelle. Läheiset tai nuorisotyöntekijä.

Jos näistä rakenteellisista ratkaisuista ei suostuta keskustelemaan, on se pään laittamista pensaaseen. ”Mulla menee niin hyvin, että en halua kohdata sitä ahdistavaa todellisuutta, jossa jotkut elävät”. Laput silmillä eläminen on vastuutonta ja estää empatiakyvyn kehittymisen. Jos haluaa sanoa jotakin nuorten syrjäytymisestä, on ensin oltava valmis kohtaamaan se syrjäytyneen nuoren arki. Väkivalta, pelko, ahdistus, henkiset arvet, torjutuksi tuleminen, kyvyttömyys nähdä valoisa tulevaisuus.

Ihan tavallisten asioiden rinnalle tarvitaan ihan tavallista poliittista vastuuta. Eli sitä, että kansamme edustajat eivät pakene virkamiesten ja byrokraattisen lässytyksen taakse, vaan tekevät asialle jotakin. Tai ottavat vastuun ja selittävät, miksi eivät halua asialle mitään tehdä.

Kaiken kaikkiaan keskustelu kuulostaa pahimmillaan kahden erilaisen eliittiryhmän väliseltä nokittelulta, jossa kumpikaan ei ole oikeasti kiinnostunut itse asiasta, eli syrjäytyneiden nuorten auttamiselta. Tärkeintä on nokitella vastapuolen kanssa. Jos joku oikeasti syrjäytynyt nuori tulisi siihen paikalle, molemmat osapuolet katsoisivat häntä alentuvasti: ”Menehän pikkupoika pois siitä häiritsemästä, kun aikuiset puhuvat tärkeistä asioista!”

Uskon, että kaikki keskustelun osapuolet pohjimmiltaan haluaisivat, että tuo pikkupoika ei syrjäytyisi. Mutta kun on niin kiire rakentaa sitä oman erinomaisuuden linnaketta, ei ole aikaa pysähtyä, katsoa silmiin ja tuntea myötätuntoa.

Jokaisella lapsella pitää olla joku, johon hän voi luottaa, jolle hän uskaltaa kertoa murheensa. Joku joka ei lähde pois hänen luotaan, vaikka mitä tapahtuisi. Parhaimmillaan se on oma isä tai äiti. Jos isä tai äiti ei tähän jostain syystä pysty, niin olisi tärkeätä, että tukihenkilö löytyisi muualta. Se voi olla sukulainen, naapuri tai etsivän nuorisotyön työntekijä. Pääasia on, että jokaisella lapsella on ainakin yksi tällainen aikuissuhde. Siinä mielessä molemmat keskustelun osapuolet ovat oikeassa. Olisipa heillä aikaa myös huomata se. Olisipa heillä kyky etsiä ratkaisuja yhdessä, toistensa näkökulmia täydentäen. Ja olisipa heillä uskallusta kohdata se syrjäytyvä nuori, joka karun pinnan alla kaipaa häntä tukevaa aikuista.

Haluatko siirtyä nykyisestä työstäsi unelma-ammattiisi? Tässä kolme täsmätyökalua

”Löysin unelmatyöpaikkani. Valitettavasti se ei ole nykyinen työpaikkani. Mitä teen?”
Kysymys voi tulla eteen, jos on tehnyt kutsumuskartan, löytänyt oman sisäisen nörttinsä, ja tietää missä oma kutsumus sijaitsee – mutta nykyinen työ kahlehtii vanhaan. Hyppy tuntemattomaan pelottaa, riskit tuntuvat isoilta. Entä jos menetän nykyisen työni, kouluttaudun kuusi vuotta, ja sitten huomaan, että ei se ole sen parempaa? Olisi vain niin paljon helpompaa jäädä nykyiseen, ihan kivaan työhön. Mutta kaduttaako sitten eläkkeellä, jos jäi unelma kokeilematta?

Onneksi Roman Krznaric kertoo kirjassaan How to find fulfilling work kolme niksiä, joilla ottaa isompia tai pienempiä askelia kohti unelmatyöpaikkaansa. Kerron ne radikaaliusjärjestyksessä, aloittaen radikaaleimmasta ja päätyen sellaiseen, jonka voi helposti toteuttaa vaarantamatta mitenkään nykyistä työpaikkaa ja elämäntapaa.

Romanin perusidea on, että ihmisen toimintakyky halvaantuu ja uskallus hypätä uuteen kutistuu, jos perinteiseen tapaan etsii ensin paperilla sen unelma-ammattinsa ja sitten alkaa suunnitella asian vaatimia toimenpiteitä.

Toimi ensin, pohdi sitten.

Siinä Romanin vastaus. Hän vertaa unelma-ammatin löytämistä unelmapuolison löytämiseen. Harva on löytänyt kumppaniaan listaamalla ensin tarkat kriteerit ja valitsemalla sen jälkeen ensimmäisen henkilön, joka täyttää täsmälleen kaikki nämä kriteerit. Sen sijaan vanha viisaus pätee: ”Löytääksesi unelmien prinssisi, on  sinun ensin suudeltava useampaa sammakkoa.” Eli useimmiten täytyy ensiksi etsiä yhteistä säveltä aika monen erilaisen ihmisen kanssa, jotta edes oppii tietämään, mitä kumppaniltaan odottaa. 

Unelmatyöpaikan suhteen tämä tarkoittaa sitä, että et löydä unelmatyöpaikkaasi paperilla, vaan kokeilemalla ja tutustumalla eri ammatteihin. Kuten kollegani Lauri Järvilehto on todennut:

”Ihmisen ei pidä tehdä mitään, mitä hän ei halua tehdä. Paitsi jos hän ei vielä halua tehdä mitään, hänen pitää tehdä kaikkea.”

Roman tarjoaa kolme täsmätyökalua, joiden avulla pääset kokeilemaan, miten unelmasi työpaikka maistuu sinulle todellisuudessa:

Allekirjoittanut kesätöissä Ämmässuon kaatopaikalla parikymppisenä

1. Radikaali sapatti. Tämä tarkoittaa käytännössä työlomaa. Eli sitä, että otat palkallista tai palkatonta lomaa nykyisestä työstäsi ja käytät lomasi kokeillaksesi uusia ammatteja. Sitä voi olla palkattomana harjoittelijana jollakin uudella alalla, tehdä vapaaehtoistyötä tai osallistua johonkin projektiin. Pääasia on, että pyrkii kokeilemaan mahdollisimman monia erilaisia asioita toimintalomansa aikana. Roman kertoo itseään etsineestä nuoresta aikuisesta, joka päätti antaa itselleen 30-vuotislahjan: alkavan vuoden aikana hän kokeilisi kolmeakymmentä eri ammattia. Sen jälkeen hänellä olisi paljon vakaampi käsitys siitä, mitä hän oikeasti – eikä vain haavekuvissa – haluaa elämässään tehdä.

2. Sivupolkuilu. Tässä ideana on se, että jatkaa nykyistä työtään, mutta pyrkii rakentamaan sen rinnalle uusien urien kokeilua. Eli jos joogaopettajan ura killuu haaveissa, niin voi aloittaa vetämällä viikonloppukursseja alalta. Hyvin nopeasti selviää, onko ammatti yhtä ihastuttava oikeasti, kuin miltä se kuulosti. Tee potentiaalisesta uudesta suunnasta itsellesi harrastus, tee siihen kytkeytyvää vapaaehtoistoimintaa tai löydä muita tapoja kokeilla sen tekemistä työn sivussa. Jos kipinä lähteää roihuamaan, on aika radikaalin askeleen. Jos kipinä jää kytemään lempeästi, olet ainakin löytänyt itsellesi mainion uuden harrastuksen.

Parhaimmillaan näitä uuden suunnan kokeiluja voi yrittää rakentaa osaksi nykyistä työpaikkaa. Eli jos myyntipäällikköä kutkuttaa festariorganisaattorin ammatti, niin voi aloittaa ottamalla vedettäväkseen firman kesäjuhlien järjestämisen. Ideana sivupolkuilussa on siis se, että ei luovu nykyisestä työstään, mutta kokeilee siinä sivussa tai sen sisällä uusia mahdollisuuksia. 

3. Haastattelu. Tämä tarkoittaa simppelisti sitä, että et vain haaveile eri uravaihtoehdoista. Sen sijaan etsit käsiisi sinua kiinnostavaa urapolkua tallaavan hahmon ja kyselet häneltä hänen ammatistaan. Kun mietimme jotakin ammattia, näemme helposti vain sen tähtihetket, mutta emme sitä arkista aherrusta, joka sen takana on. Näemme urheilijan olympiastadionilla ylittämässä itsensä, mutta emme näe kurinalaista vuosikausia jatkunutta systemaattista harjoittelua. Kun pääsemme kysymään työn raskaan raatajalta, minkälaista hänen arkensa on ja mitä ominaisuuksia työ vaatii, on meillä kohta realistisempi kuva ammatin valo- ja varjopuolista. Ja siitä, olisiko meistä siihen?

Tässä siis kolme erikokoista askelta, jotka voit ottaa kohti unelmiesi työpaikkaa. Nyt on jäljellä vain yksi kysymys: Mitä ammattia sinä haluaisit kokeilla?

P.S. Jos et vielä tiedä, missä unelma-ammattisi luuraa, aloita vaikkapa tekemällä kutsumuskartta tai tutustumalla ihmisen neljään perustavaan tapaan motivoitua.

Mahdollisuuksien aikakautena vain nörtit selviävät

Elämme mahdollisuuksien vuosisataa. Koskaan aikaisemmin ei keskimääräisellä suomalaisella ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia toteuttaa itseään yhtä monella eri tavalla. Paradoksaalisesti, tämä tarkoittaa sitä, että yhä isompi osa asioista, joita tavoittelemme ei koskaan toteudu. Miten sitten selviytyä mahdollisuuksien paineissa? Olemalla rehellisesti nörtti.

Mitä tarkoitan, kun väitän, että aiemmin ihmiset saavuttivat isomman osan tavoitteistaan? Kärjistäen, isoisäsi isällä oli kolme tavoitetta elämässään. Hän eli todennäköisesti maaseudulla. Mahdollisuudet olivat rajalliset ja unelmat olivat arkiset: vaimo, muutama terve lapsi ja kukoistava pelto, jota kutsua omaksi. Jos hyvin kävi, kaikki nämä unelmat toteutuivat. Jos huonosti kävi, niin ainakin yksi näistä toteutui. Muuten sinua ei olisi olemassa.

Sinulla on sata tavoitetta elämässäsi. TV, lehdet ja julkkiskulttuuri piirtävät erilaisia kiiltäviä unelmapolkuja eteesi. Koulutuksen ja matkustelun ansiosta olet tietoinen valtaisasta joukosta erilaisia elämäntapoja ja kulttuureita. Isoisäsi isä luki satunnaisesti Maaseudun Tulevaisuutta ja eksotiikka hänen elämässään edusti se kerta nuoruudessa, kun hän kävi Tampereella. Halusit tai et, sinulla on mielessäsi enemmän sellaisia elämänpolkuja, jotka kutkuttavat.

Monet unelmat ovat saavutettavissa, jos niihin vain panostaa riittävästi. Isot unelmat vaativat isoja panostuksia. Mutta sinulla on yhtä monta tuntia vuorokaudessa kuin isoisäsi isällä. Et voi olla sekä rokkitähti, menestyvä IT-yrittäjä, rantapummi Thaimaassa ja läsnäoleva perheenisä. Mikä tahansa yksi näistä unelmista on kovalla työllä mahdollinen, mutta kaikkia ei voi saavuttaa samaan aikaan. Tunnit eivät siihen riitä.

Elämä on valinta. Ja psykologi Barry Schwartz on osoittanut, että liian monta vaihtoehtoa ei tee ihmistä onnelliseksi, vaan enemmänkin ahdistuneeksi. Isoisäsi isä joutui perheenlisäyksen vuoksi hautaamaan vain yhden unelman: Hän ei koskaan lähtenyt merille niinkuin naapurikylän Matti. Itse joudut jossakin vaiheessa toteamaan, että sinusta ei tullutkaan jalkapalloammattilaista, lumilautailun maailmanmestaria, lääkäriä, sirkustaiteilijaa, kemistiä, mestarikokkia, graafista suunnittelijaa, rakkauden suurlähettilästä, pääministeriä, naparetkeilijää, vallankumouksellista, luomuviljelijää, pyöränkorjaajaa, kosmetologia, mäkihyppääjää, rekkakuskia, asfalttisoturia tai eräopasta. Sinusta tuli ehkäpä joitakin näistä, jos tarpeeksi asiaan panostit, mutta ei kaikkia kuitenkaan. Kun mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen on sata, joudut sanomaan ei ainakin seitsemällekymmenelle viidelle.

Miten sitten pärjätä näiden hengästyttävien mahdollisuuksien keskellä? Olemalla rehellisesti nörtti. Nörtillä tarkoitan ihmistä, joka muiden pilkasta välittämättä tekee sitä, mistä oikeasti tykkää. Pelaa live-roolipelejä, ohjelmoi tietokoneella, viljelee puutarhapalstaansa tai kirjoittaa filosofisia salapoliisitarinoita. Mitä tahansa hän tekee, hän tekee sen omasta innostuksestaan. Ei sen takia, että se on muotia. Skeittausnörtti on tässä määritelmässä kunnianimi henkilölle, joka on aidosti innostunut rullalautailusta itsestään, eikä vain tykkää siitä, että voi kulkea trendikkäästi tennareissa, lauta kainalossaan ja ottaa itsestään kuvia facebookiin.

Nörtteys on ainoa pelastus valinta-avaruudessa. Koska ollaanpa rehellisiä: Et sinä oikeasti ole kiinnostunut läheskään kaikista niistä sadasta potentiaalisesta elämänpolusta. Isosta osasta olet innostunut vain, koska ne näyttävät johtavan toisten ihmisten hyväksyntään ja ihailuun. Ne näyttävät kyllä makeilta, mutta eivät lopulta ole oma juttusi. Jos pyrit olemaan edelläkävijänä jokaisen trendilajin Suomeen rantautumisessa, joudut ostamaan usean satasen maksavat harrastusvälineet joka kuukausi. Tarvitset aika nopeasti valtaisan komeron, jotta ne kaikki mahtuvat pölyttymään kotiisi. Ja jokainen noista pölyttyneistä unelmista kaihertaa hivenen muiden hyväksyntään kytkettyä itsetuntoasi.

Nörtteys on kykyä sanoa ei unelmahötölle. Moni ei tähän pysty. Heidän elämänsä on pintamaailman oikkujen mukana pyörivää tuuliviiriä. Nörtteys on uskallusta keskittyä niihin unelmiin, jotka ovat sinun omiasi. Jotka kumpuavat jostakin syvältä itsestäsi, eivätkä liity sellaisen pinnan rakentamiseen, jota muut ihailevat. Aito nörtteys vaatii itsetuntemusta, se vaatii piittaamattomuutta toisten mielipiteistä. Se vaatii omien kiinnekohtien löytämistä ja niihin juurtumista. Se vaatii, että kuuntelet sydämesi ääntä kaiken elämyskohinan alla.

Ole siis nörtti. Näin elät omaa unelmaasi – et jonkun toisen!

Edit: Käsittelin samaa sisäisen motivaation löytämisen teemaa myös edellisessä kirjoituksessani Mikä sinua liikuttaa? Neljä perustavaa tapaa motivoitua, jotka määrittävät elämäsi suunnan sekä englanninkielisessä kirjoituksessani Are you living for yourself or just for the image of yourself?

Mikä sinua liikuttaa? Neljä perustavaa tapaa motivoitua, jotka määrittävät elämäsi suunnan

Ihminen on toiminnallinen olento. Elävänä oleminen on liikkumista, etenemistä. Kun liike pysähtyy, lakkaa eläminen. Mutta mikä meitä liikuttaa? Miksi teemme asioita, emmekä ole paikallaan? Mikä saa meidät suuntautumaan eteenpäin?

Pohjimmiltaan elämämme liike on tulosta kehollisesta vastauksesta kahteen kysymykseen:
* Miten pysyn elossa?
* Miten elämäni on elämisen arvoista?

Biologisesti katsoen meidät on ohjelmoitu pitämään huolta selviytymisestämme ja lisääntymisestämme. Tämä selittää perustarpeemme: kun nestetasapainomme uhkaa selviytymistämme, tunnemme janoa. Kun energiamäärän vaje uhkaa selviytymistämme, meidän on nälkä. Meille on siis vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt joukko yksilön hengissäsäilymistä tukevia perustavia haluja. Ne ovat väkeviä eteenpäinvieviä voimia ihmisolennolle – ja oikeastaan mille tahansa eläimelle.

Samaan aikaan me ihmiset olemme laumaeläimiä. Alkukantaisissa oloissa sosiaalinen kuolema johti nopeasti fyysiseen kuolemaan: Yksinäinen alaston apina ei savannilla kauan selviä. Lajimme menestys onkin perustunut laumaperäiseen toimintaan. Tämän seurauksena meillä on vahva tarve olla osa suurempaa ryhmää. Teemme kaikkemme tunteaksemme itsemme hyväksytyiksi ja arvostetuiksi, välttääksemme häpeää. Ja samalla rankaisemme niitä, jotka eivät mielestämme toimi oikeudenmukaisesti. Toisin sanoen, meillä on perustava tarve suojella laumaamme ja omaa asemaamme siinä.

Nykyajalle on oireellista jumiutua motivaatiossaan tähän. Eli kun selviytyminen on selviö, keskitymme kilpailemaan korkeasta sosiaalisesta asemasta. Jokainen tietysti tyylillään: yhdet treenatulla takamuksellaan, toiset täydellisen vihreällä elämäntavallaan, kolmannet nousujohteisella urallaan, neljännet latinankielisillä sananparsillaan. Päämäärä on kuitenkin sama: olla oman sosiaalisen hiekkalaatikkonsa kunkku.

Mutta ihmisenä oleminen ei ole vain selviytymistä. Meissä on myös toinen puoli. Meissä on jotakin joka nostaa meidät pelkän selviytymisvaistonsa varassa elävän yksinkertaisen eläimen yläpuolelle. Me voimme kasvaa ja kehittyä, toteuttaa itseämme. Me voimme kysyä itseltämme, onko tämä elämä, jota elän, todella elämisen arvoinen?

Se osa elämästämme, joka ei tähtää eloonjäämiseen, tekee elämästämme tähdellistä. Tähde tarkoitti alunperin sitä osaa, joka jää ylitse – esimerkiksi ruoantähteitä tai viljan puinnista jääneitä tähteitä. Elämämme on tähdellistä, kun löydämme itsellemme arvokkaita asioita, joita tehdä kaikella sillä ajalla, joka jää eloonjäämiskamppailusta ylitse. Ja nykyaikana selviytymisestä ylijäävää aikaa on enemmän kuin melkeinpä minään aikaisempana aikana. Siksi on niin tärkeätä kysyä, mitä me voimme tällä ajalla tehdä?

Ensimmäinen vastaus kysymykseen elämisen arvoisesta elämästä liittyy itsensä toteuttamiseen. Jokaisella ihmisellä on asioita, jotka hän kokee omikseen. Asioita, jotka syystä tai toisesta tuntuvat erityisen läheisiltä, kiehtovilta tai upeilta. Psykologi Robert J. Vallerandin mukaan intohimo [passion] tarkoittaa ”vahvaa taipumusta tiettyä … aktiviteettia kohtaan, josta yksilö pitää (tai jopa rakastaa), jonka hän kokee tärkeäksi, ja johon hän investoi paljon aikaa ja energiaa.” Intohimon löytämisessä on kyse omien kiinnostuksen kohteiden ja taitojen kohtaamisesta. Ja taidot kehittyvät harjoittelemalla. Parhaimmillaan tehtävän haastetaso ja oma taitotaso kohtaavat, jolloin ihminen uppoutuu tekemiseensä kokonaisvaltaisesti ja tuntee kuinka tekeminen ’virtaa’ kuin itsestään. Itsensä toteuttamisessa on kuitenkin tekemisen ’virtauksen’ lisäksi tärkeätä se, että tekemisen tuntee omakseen. Kyse on siis siitä, että löytää asioita, joiden tekeminen kytkeytyy vahvasti omaan identiteettiin. Näitä asioita tekemällä koen toteuttavani minuuttani.

Ihmisyyden sosiaalisesta luonteesta johtuen on kuitenkin myös toinen tapa tehdä elämisestään elämisen arvoinen. Tämä tapahtuu tekemällä itsestään merkityksellisen muille ihmisille. Merkityksellisyyden tunteessa on kyse siitä, että pystyn omalla toiminnallani aiheuttamaan positiivisia aaltoja, tekemään maailmasta paremman paikan myös muille. Psykologi Martin Seligman toteaa, että ”merkityksellinen elämä on sellainen, joka kytkeytyy johonkin itseä isompaan – ja mitä isompi tämä jokin on, sitä enemmän merkitystä elämällämme on.” Filosofi Daniel Dennett tiivistää saman asian toteamalla, että “etsi jotakin itseäsi tärkeämpää, ja omista elämäsi sille.”

Voimme siis löytää elämällemme arvon sekä itsensä toteuttamisen että itseä isomman päämäärän palvelemisen kautta. Kun nämä kaksi kohtaavat, on yksilö löytänyt kutsumuksensa. Aristotelesta mukaillen voimmekin todeta, että ’kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet’. Kutsumuksensa löytänyt ihminen kokee toteuttavansa itseään samalla, kun kokee tekevänsä jotakin ihmiskunnan hyväkseen. Siinä siis elämää arvokkaaksi tekevät komponentit loksahtavat saumattomasti yhteen. Jos etsit arvokasta elämää, etsi siis oma kutsumuksesi. Voit aloittaa vaikkapa tekemällä kutsumuskartan.

Stieg Larssonin Millenium-trilogian piilevä seksuaalipoliittinen agenda

Stieg Larssonin Millenium-trilogia vaikuttaa päällisin puolin jännityskirjallisuudelta. Sellaisena se on palkittu ja myynyt yli 60 miljoonaa kappaletta. Mutta pinnan alla on vahva poliittinen agenda. Tarkemmin ottaen seksuaalipoliittinen agenda. Larsson käyttää kirjojaan häikäilemättä edistääkseen tiettyä näkemystä oikeasta ja väärästä seksuaalisuudesta.

Todiste 1: Stieg Larsson ei koskaan elättänyt itseään kirjailijana. Hän oli poliittisesti vasemmalla oleva tutkiva journalisti, joka ei pelännyt tarttua arkoihin aiheisiin. Hänen yksi päävihollisensa oli ruotsissa nousussa ollut äärioikeisto. Tappouhkauksista välittämättä hän jatkoi paljastuksiaan ja kirjoitti aiheesta useamman kirjan ja lukuisia artikkeleita. Lopulta työnarkomania tappoi miehen: liikaa työskennellyt viisikymppinen Larsson sai sydänkohtauksen noustessaan portaita toimistolleen.

Näin vahvan vakaumuksen omaava mies ei kirjoita viihdekirjoja vain viihteen vuoksi. Hänelle ne ovat väline jonkin yhteiskunnallisesti tärkeän epäkohdan korjaamiseksi.

Todiste 2: Kirjasarjan ensimmäisen osan nimi kertoo suoraan mistä on kyse: ’Män som hatar kvinnor’, ’Miehet, jotka vihaavat naisia’. Kyseisen kirjan jokaisen luvun avaa tilastollinen sitaatti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Esimerkiksi ”46 % ruotsalaisista naisista on joutunut jonkinlaisen väkivallan kohteeksi miehen toimesta.” Stieg tekee agendansa hyvin selväksi alusta lähtien. Nämä kirjat koskevat miesten ja naisten välisiä valtasuhteita sekä sitä mikä on seksuaalisesti sallittua.


Kirjasarja tekee siis selkeän linjanvedon hyvän ja pahan seksin välillä. Hyvä seksi on kaikkea sitä, mitä kaksi toisiaan kunnioittavaa aikuista tekee toistensa kanssa vapaaehtoisesti. Kaikki kirjan hyvikset tunnistaa tästä piirteestä – ja siitä, että heidän seksuaalisuutensa on jotakin muuta kuin heteronormatiivista lähetyssaarnaajaa: yksi on biseksuaali ja tykkää myös pienistä alistusleikeistä. Toinen elää kunniallisessa avioliitossa, mutta puolisonsa luvalla harrastaa satunnaisia syrjähyppyjä. On myös mies, joka tuntuu päätyvän sänkyyn joka toisen kirjan naishahmon kanssa. Mutta perinteisestä machoilevasta naissankarista poiketen hän tekee sen herrasmiesmäisesti, toista ihmistä kunnioittaen, ja näin ollen on usein hyvä ystävä myös entisten kumppaniensa kanssa. Hän ei myöskään ole päällekäyvä, vaan lähes poikkeuksetta nainen tekee aloitteen suhteen viemisestä seksuaaliselle tasolle.

Pahikset vuorostaan ovat järjestään naisia systemaattisesti hyväksikäyttäviä ja usein väkivallastaan nauttivia koviksia. Miehiä, joille nainen on pelkkä hyväksikäytettävä lihakimpale tai ilkeän alistusvimman toteutuskappale. Heitä vaivaa täydellinen empatian puute toista sukupuolta kohtaan. Kirjojen jännite syntyy siitä, onnistuvatko sankarit kostamaan näille kusipäille.

Larsson alleviivaa pointtiaan marssittamalla esiin myös joukon poliiseja ja muita ’hyviksiä’, joiden seksuaaliset asenteet ovat – kuten yksi kirjan hahmoista toteaa – suoraan keskiajalta. Nämä hahmot on kuvattu kauttaaltaan epäsympaattisiksi ja heidän asenteilleen nauretaan: yksi ajattelee, että SM-seksin harjoittaminen naisystävän kanssa on selkeä todiste siitä, että tekijä on sarjamurhaaja. Toinen ahdistuu vahvoista naisista ja kääntää avuttomuutensa heidän edessään ylimielisyydeksi ja vihaksi. Kaiken kaikkiaan näiden hahmojen tehtävänä on ruumiillistaa ’vääriä’, vanhanaikaisia asenteita. Moderni mies (ja nainen) on avoin erilaisuudelle.

Yleisemmin kirjan tapa nostaa esiin ja käydä hyvinkin graafisesti lävitse erilaisia hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia palvelee tietynlaista normalisaation päämäärää. Nykyään nämä rikokset ovat useimmiten tabuja, joista vaietaan. Lisäksi niiden esiintuonti johtaa usein uhrin stigmatisaatioon. Monet pyrkivätkin lakaisemaan nämä rikokset maton alle vähättelyllä ja suoranaisella pakotetulla vaikenemisella. Tämän seurauksen valtaosa seksuaalirikoksista ja parisuhdeväkivallasta jää ilmoittamatta poliisille – ja tekijä voi rauhassa etsiä itselleen seuraavan uhrin. Mitä enemmän näistä liian yleisistä rikostyypeistä puhutaan, mitä enemmän ne tuodaan esille ja normalisoidaan, sitä pienempi kynnys ilmoittaa asiasta poliisille.

Kaiken lisäksi Lisbeth Salander on kaikkien hyväksikäytettyjen naisten kostofantasioiden ruumiillistuma. Pieni tyttö, joka pistää turpaa ja kovaa jokaiselle, joka pyrkii häntä loukkaamaan. Hän ei väistä ja vikise päällekäyvän miehen edessä. Vaan iskee takaisin karatepotkulla, pippurisumutteella, sähkölamauttimella tai jollakin vielä huomattavasti pahemmalla. Hän ”vihaa miehiä, jotka vihaavat naisia”, eikä epäröi sekuntiakaan käyttää väkivaltaa pitäkseen huolta, että kyseinen mies ei enää koskaan kohtele naista epäkunnioittavasti. Hän ei halua saattaa rikollista oikeuden eteen tuomittavaksi. Hän haluaa kostaa. Hänen esimerkkinsä voi olla voimauttava.

Yhteenvetona todettakoot, että kirjasarjalla on kolme seksuaalipoliittista viestiä:
1) Kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen, joka tapahtuu kahden aikuisen välillä vapaaehtoisesti ja toista kunnioittaen, on hyväksyttävää.
2) Yhteiskunnassamme on aivan liikaa miehiä, jotka eivät osaa kunnioittaa naisia ja jotka käyttävät valta-asemaansa hyväkseen naisia alistaakseen. Tästä epäkohdasta ei saa vaieta.
3) Puhumalla ja tekemällä näkyväksi sukupuolittunutta väkivaltaa voimme normalisoida sitä ja tätä kautta laskea uhrien kynnystä ilmiantaa kaltoinkohteliansa.

Sen sijaan, että olisi kirjoittanut aiheesta akateemisia artikkeleita lehtiin, joita vain valmiiksi samanmieliset lukevat, Stieg Larsson päätti leipoa teesinsä sisään rikosromaaneihin. Tätä kautta hänen viestinsä leviää sellaiselle yleisölle, jolle tekee oikeasti hyvää kuulla tämä sanoma. Ehkä siis maailma Larssonin kirjojen ansiosta on astetta tasa-arvoisempi ja hyväksyvämpi. Ei siis ollenkaan huono agenda!

Huom: En ole nähnyt kirjoista tehtyjä elokuvia, joten en tiedä kuinka hyvin esittelemäni teema on siirtynyt niihin. Kirjoitukseni perustuu alkuperäisiin ruotsinkielisiin teoksiin ja niiden kahteen ensimmäiseen osaan: ’Män som hatar kvinnor’ ja ’Flickan som lekte med elden’.

Stieg Larssonin Millenium-trilogia vaikuttaa päällisin puolin jännityskirjallisuudelta. Sellaisena se on palkittu ja myynyt yli 60 miljoonaa kappaletta. Mutta pinnan alla on vahva poliittinen agenda. Tarkemmin ottaen seksuaalipoliittinen agenda. Larsson käyttää kirjojaan häikäilemättä edistääkseen tiettyä näkemystä oikeasta ja väärästä seksuaalisuudesta.

Todiste 1: Stieg Larsson ei koskaan elättänyt itseään kirjailijana. Hän oli poliittisesti vasemmalla oleva tutkiva journalisti, joka ei pelännyt tarttua arkoihin aiheisiin. Hänen yksi päävihollisensa oli ruotsissa nousussa ollut äärioikeisto. Tappouhkauksista välittämättä hän jatkoi paljastuksiaan ja kirjoitti aiheesta useamman kirjan ja lukuisia artikkeleita. Lopulta työnarkomania tappoi miehen: liikaa työskennellyt viisikymppinen Larsson sai sydänkohtauksen noustessaan portaita toimistolleen.

Näin vahvan vakaumuksen omaava mies ei kirjoita viihdekirjoja vain viihteen vuoksi. Hänelle ne ovat väline jonkin yhteiskunnallisesti tärkeän epäkohdan korjaamiseksi.

Todiste 2: Kirjasarjan ensimmäisen osan nimi kertoo suoraan mistä on kyse: ’Män som hatar kvinnor’, ’Miehet, jotka vihaavat naisia’. Kyseisen kirjan jokaisen luvun avaa tilastollinen sitaatti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Esimerkiksi ”46 % ruotsalaisista naisista on joutunut jonkinlaisen väkivallan kohteeksi miehen toimesta.” Stieg tekee agendansa hyvin selväksi alusta lähtien. Nämä kirjat koskevat miesten ja naisten välisiä valtasuhteita sekä sitä mikä on seksuaalisesti sallittua.


Kirjasarja tekee siis selkeän linjanvedon hyvän ja pahan seksin välillä. Hyvä seksi on kaikkea sitä, mitä kaksi toisiaan kunnioittavaa aikuista tekee toistensa kanssa vapaaehtoisesti. Kaikki kirjan hyvikset tunnistaa tästä piirteestä – ja siitä, että heidän seksuaalisuutensa on jotakin muuta kuin heteronormatiivista lähetyssaarnaajaa: yksi on biseksuaali ja tykkää myös pienistä alistusleikeistä. Toinen elää kunniallisessa avioliitossa, mutta puolisonsa luvalla harrastaa satunnaisia syrjähyppyjä. On myös mies, joka tuntuu päätyvän sänkyyn joka toisen kirjan naishahmon kanssa. Mutta perinteisestä machoilevasta naissankarista poiketen hän tekee sen herrasmiesmäisesti, toista ihmistä kunnioittaen, ja näin ollen on usein hyvä ystävä myös entisten kumppaniensa kanssa. Hän ei myöskään ole päällekäyvä, vaan lähes poikkeuksetta nainen tekee aloitteen suhteen viemisestä seksuaaliselle tasolle.

Pahikset vuorostaan ovat järjestään naisia systemaattisesti hyväksikäyttäviä ja usein väkivallastaan nauttivia koviksia. Miehiä, joille nainen on pelkkä hyväksikäytettävä lihakimpale tai ilkeän alistusvimman toteutuskappale. Heitä vaivaa täydellinen empatian puute toista sukupuolta kohtaan. Kirjojen jännite syntyy siitä, onnistuvatko sankarit kostamaan näille kusipäille.

Larsson alleviivaa pointtiaan marssittamalla esiin myös joukon poliiseja ja muita ’hyviksiä’, joiden seksuaaliset asenteet ovat – kuten yksi kirjan hahmoista toteaa – suoraan keskiajalta. Nämä hahmot on kuvattu kauttaaltaan epäsympaattisiksi ja heidän asenteilleen nauretaan: yksi ajattelee, että SM-seksin harjoittaminen naisystävän kanssa on selkeä todiste siitä, että tekijä on sarjamurhaaja. Toinen ahdistuu vahvoista naisista ja kääntää avuttomuutensa heidän edessään ylimielisyydeksi ja vihaksi. Kaiken kaikkiaan näiden hahmojen tehtävänä on ruumiillistaa ’vääriä’, vanhanaikaisia asenteita. Moderni mies (ja nainen) on avoin erilaisuudelle.

Yleisemmin kirjan tapa nostaa esiin ja käydä hyvinkin graafisesti lävitse erilaisia hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia palvelee tietynlaista normalisaation päämäärää. Nykyään nämä rikokset ovat useimmiten tabuja, joista vaietaan. Lisäksi niiden esiintuonti johtaa usein uhrin stigmatisaatioon. Monet pyrkivätkin lakaisemaan nämä rikokset maton alle vähättelyllä ja suoranaisella pakotetulla vaikenemisella. Tämän seurauksen valtaosa seksuaalirikoksista ja parisuhdeväkivallasta jää ilmoittamatta poliisille – ja tekijä voi rauhassa etsiä itselleen seuraavan uhrin. Mitä enemmän näistä liian yleisistä rikostyypeistä puhutaan, mitä enemmän ne tuodaan esille ja normalisoidaan, sitä pienempi kynnys ilmoittaa asiasta poliisille.

Kaiken lisäksi Lisbeth Salander on kaikkien hyväksikäytettyjen naisten kostofantasioiden ruumiillistuma. Pieni tyttö, joka pistää turpaa ja kovaa jokaiselle, joka pyrkii häntä loukkaamaan. Hän ei väistä ja vikise päällekäyvän miehen edessä. Vaan iskee takaisin karatepotkulla, pippurisumutteella, sähkölamauttimella tai jollakin vielä huomattavasti pahemmalla. Hän ”vihaa miehiä, jotka vihaavat naisia”, eikä epäröi sekuntiakaan käyttää väkivaltaa pitäkseen huolta, että kyseinen mies ei enää koskaan kohtele naista epäkunnioittavasti. Hän ei halua saattaa rikollista oikeuden eteen tuomittavaksi. Hän haluaa kostaa. Hänen esimerkkinsä voi olla voimauttava.

Yhteenvetona todettakoot, että kirjasarjalla on kolme seksuaalipoliittista viestiä:
1) Kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen, joka tapahtuu kahden aikuisen välillä vapaaehtoisesti ja toista kunnioittaen, on hyväksyttävää.
2) Yhteiskunnassamme on aivan liikaa miehiä, jotka eivät osaa kunnioittaa naisia ja jotka käyttävät valta-asemaansa hyväkseen naisia alistaakseen. Tästä epäkohdasta ei saa vaieta.
3) Puhumalla ja tekemällä näkyväksi sukupuolittunutta väkivaltaa voimme normalisoida sitä ja tätä kautta laskea uhrien kynnystä ilmiantaa kaltoinkohteliansa.

Sen sijaan, että olisi kirjoittanut aiheesta akateemisia artikkeleita lehtiin, joita vain valmiiksi samanmieliset lukevat, Stieg Larsson päätti leipoa teesinsä sisään rikosromaaneihin. Tätä kautta hänen viestinsä leviää sellaiselle yleisölle, jolle tekee oikeasti hyvää kuulla tämä sanoma. Ehkä siis maailma Larssonin kirjojen ansiosta on astetta tasa-arvoisempi ja hyväksyvämpi. Ei siis ollenkaan huono agenda!

Huom: En ole nähnyt kirjoista tehtyjä elokuvia, joten en tiedä kuinka hyvin esittelemäni teema on siirtynyt niihin. Kirjoitukseni perustuu alkuperäisiin ruotsinkielisiin teoksiin ja niiden kahteen ensimmäiseen osaan: ’Män som hatar kvinnor’ ja ’Flickan som lekte med elden’.

The four ultimate elements of motivation: How to get the best out of you and others? (And how robots will save the world)

What motivates you? Ultimately. We are motivated by many issues: by fame, friendship, food, and football. But what is the structure of human motivation in general? What are the basic elements of the things that make us move? Understanding what pulls your strings makes you more capable of manipulating them yourself, being in charge of your own life! As a leader, understanding them helps you get the most out of the people around you.

Motivation is about how to move oneself and others to act. There is basically two forms of motivation: intrinsic and extrinsic. Extrinsic motivation means being motivated, not by the activity itself, but by the things it brings: getting rewards, escaping punishments, getting good grades. Often it is about the fear that otherwise others will not like me – that the group will abandon me. Intrinsic motivation, on the other hand, is about being motivated by the activity itself. The motivation flows from inwards, from one’s values, natural curiosity, or one’s passions. Here I will concentrate on the elements of intrinsic motivation. Why? Because if you want to get the most out of yourself and others, if you want to make yourself and others thrive and flourish, then what you want is intrinsic motivation.

The leading psychological theory about intrinsic motivation proposes that there are essentially three elements that give rise to it. In their self-determination theory, Professors Richard Ryan and Edward Deci propose that human motivation can be approached in the same way that the motivation of any self-determined being can be approached. And they see that certain elements motivate human beings in all contexts: (1) autonomy, (2) competence, and (3) relatedness. Sense of being the author of one’s own life is strengthened when the person feels that the activity he or she is engaged with is equipped with one or more of them. Let’s look at them one at a time.

Autonomy. The best way to ruin someone’s inner motivation is to start controlling it. Decades of research has shown that external rewards and punishments decreases the person’s intrinsic motivation. This is true in work environments where controlling managers produce subordinates who no longer feel that they have the ownership over their own work projects. It is true in schools where controlling teachers are able to suck the childrens’ natural curiosity and willingness to learn out of the learning experience. And it is true in one’s personal life where it has been shown that a wide range of life goals are better achieved as long as one feels one has autonomy in deciding how to achieve them.

Competence Another truth about human motivation is that we like to do things that we perform well. Sense of competence is a powerful motivator: when we feel that we are at the top of our game we rarely need any other motivators to continue. In fact, in these situations the activity flows so strongly and naturally that we become so absorbed in it that the question of motives doesn’t even arise. It is thus important to make sure one’s activities are designed so that they give enough challenge. Too little challenge and we get bored, too much challenge and we get anxious. But with the right amount of challenge, we feel that we are able to use the full range of our talent. And that is an energizing feeling.

Relatedness Ever since the times in the savannah, most of human accomplishments have been achieved in groups. Be it the hunting down of a mammoth, the farming of the family fields, or the building of a successful dot.com enterprise, we perform best as part of a team. Accordingly, the sense of relatedness is an important motivator. As human beings, we have a basic need to belong, to be a part of a bigger group in which we feel recognized and valued. That’s why being part of a group with a common goal is also a powerful motivator. Excitement is contagious and relatedness increases vitality.

But what if there is a fourth basic form of motivation that also makes us tick? What if a tendency to care about the well-being of others is also coded into our basic DNA? As social animals we are not only interested to make sure that others care about us. We also instinctively care about the others. Thus, we feel a sense of accomplishment and meaningfulness when we are able to engage in activities that contribute to the well-being of other people. During the last decade, more and more successful entrepreneurs have noticed that even though their work is fulfilling in all three dimensions above, they still lack something. And that something is the sense of making something valuable, contributing to the making of a better world for all of us. Therefore it can be suggested that there is a fourth basic human need: The willingness to make a meaningful contribution.

Take Zen Robotics as an example. The founders are all serial entrepreneurs with a number of success stories behind them. Their expertise and sense of excitement is about robots. They knew that with their experience, they could accomplish something with robots that others could only dream about. But this time they wanted to accomplish something that would not only be cool and sell well, but something that would make the world a better place. The only question was, where to find valuable enough target for their enthusiasm? Their answer was clean technology. As they themselves put it: ”The solution to the world’s waste problem is called ZenRobotics Recycler”.

These guys seem to know their intrinsic motivation. As entrepreneurs they have the freedom to do things their own way; in other words, they have found autonomy. At the same time they have found a highly challenging task that makes sure they are using their full competence. Their team spirit is great, thus they have a strong sense of relatedness within their company. And through their work they aim to contribute to solving an alarming global problem. Intrinsic motivation? These guys have it.

Do you as a leader want to get the most out of your employees? Do you as a teacher want to get the most out of your students? Do you as a parent want to make sure that your children will live a fulfilling life? If so, make sure that you aren’t suppressing them through control or depleting their energy through bad social relations. Instead, give them room for autonomy, support their growth in competence – and make sure that they feel that they are contributing towards something meaningful. Thus you wake up engagement and passion. That is the way to results that really matter!

Tehokas menetelmä koulukiusauksen ehkäisyyn: KiVa-koulu -hanke

Koulukiusaus on vakava asia, ja liian usein kuulee tarinoita, joissa kiusattu ei saa tukea opettajilta eikä muilta aikuisilta. Koulukiusauksen aiheuttamat henkiset haavat arpeutuvat hitaasti ja pahimmilaan tuhoavat nuoren elämän. Koulukiusaus on usein myös yksi keskeinen tekijä itsetuhoisten nuorten henkilöhistoriassa. Siitä huolimatta tuntuu, että monissa kouluissa koulukiusausta tapahtuu täysin hyväksymätön määrä.

Onneksi tällä saralla myönteistä kehitystä on jo tapahtunut. Kuuntelin taannoin Christina Salmivallin esitelmää KiVa-koulu-hankkeesta ja vakuutuin. Hankkeessa tiedostettiin, että kiusaus ei lopu, jos puututaan vain kiusaajaan ja kiusattuun. Kyseessä on nimittäin ryhmädynaaminen ilmiö. Kyse on vallasta: kiusaaja hakee kiusaamisellaan sosiaalista statusta. Ja tavallisesti kokee sitä myös saavansa. Eli kiusaus kannattaa. Kuten hankkeen tutkijat toteavat: Se on helppoa, se on hauskaa ja se toimii. Siksi se ei lopu.

Kiva-koulu -hankkeessa ideana oli muuttaa tämä yhtälö. Kiusaaja jatkaa kiusaamista, koska kiusaamisen avulla hänen statuksensa ryhmässä nousee. Siksi ratkaisu vaatii, että vaikutetaan koko ryhmään niin, että kiusaaja ei enää saakaan sitä havittelemaansa hyväksyntää muilta. Kun tämä yhtälö saadaan muutettua – kun kiusaus ei enää olekaan helppoa, hauskaa, eikä enää toimi – niin systemaattinen kiusaaminen vähenee dramaattisesti. Tämä muutos aikaansaadaan opetuksen, ryhmäkeskusteluiden, opettajien valmennuksen ja kiusaustilanteisiin puuttuvan KiVa-tiimin avulla.

Hankkeen kautta ymmärryksemme kiusauksesta muuttuu radikaalisti. Kyse ei ollutkaan uhrista, joka jostakin syystä olisi altis tulla kiusatuksi. Kyse ei myöskään ole kiusaajasta, joka hankalien kotiolojen pakottamana purkaa ahdistustaan kiusaamiseen. Kyse on siitä, että yksilö löytää itselleen ominaisen tavan nostaa omaa arvostustaan luokkatovereiden silmissä – kiusaamisen – ja valikoi sitten uhrinsa sellaisten tyyppien joukosta, jotka uskoo kykenevänsä alistamaan. Kyse on yleisöstä, niistä kanssatovereista, joiden silmissä henkilön sosiaalinen status nousee kiusauksen ansiosta. Muuttamalla yleisön lopetamme valtaosan kiusaamisesta.

Tulokset hankkeeseen osallistuneissa kouluissa ovat olleet merkittävät. Vuoden jälkeen kiusaus oli hankkeeseen osallistuvissa kouluissa vähentynyt 40% verrokkikouluihin verrattuna. Vähennys koski sekä kiusaajia, että kiusauksen kohteeksi joutuneita. Eli antamalla oppilaille välineet ryhmänä toimia kiusaamista vastaan saatiin järkyttävän hyviä tuloksia aikaan. Hanke on monivuotinen ja uskoakseni tulokset ovat vielä vaikuttavampia, kun oppilaat oppivat KiVa-koulutavoille jo ekasta luokasta lähtien. Onneksi hanke on levinnyt nopeasti ja nykyään jo 2500 peruskoulutuksesta vastaavaa koulua on osa hanketta.

Jos KiVa-kouluhanke toimii käytännössä yhtä hyvin kuin miltä se julkisuuskuvansa perusteella näyttää, on sillä kauaskantoiset positiiviset seuraukset suomalaiselle yhteiskunnalle. Sillä on potentiaalia vähentää ensiksi nuorten pahoinvointia ja sitä kautta myös aikuisiän pahoinvointia, masennusta ja syrjäytymistä. Näin se voi ennaltaehkäistä monta tulevaa murhenäytelmää, joista valtaosa olisi henkilökohtaisia, mutta joista osa järkyttäisi koko kansakuntaa. Hanke osoittaa, että ongelmiin voidaan vaikuttaa, kunhan niiden todelliset syyt ymmärretään. Se on myös suunnannäyttäjä ennaltaehkäisevän toiminnan tärkeydestä masennuksen ja syrjäytymisen ehkäisyssä.

Tämä kirjoitus on kolmas sarjassa, jossa pyrin miettimään ratkaisuja, joilla estettäisiin tulevat Jokelat, Kauhajoet ja Hyvinkäät. Kaiken kaikkeaan ehdotan siis kolmea asiaa:

1. KiVa-koulu hankkeen vahvistamista, jotta suomesta tulisi koulukiusaamisen ehkäisyn edelläkävijämaa. Pisa-tulokset ovat ihan kivat, mutta tämä olisi jo jotakin, josta voisi olla suomalaisessa peruskoulussa ylpeä!

2. Tutkimusta valkoisesta vihasta, jotta meillä olisi mahdollisuus ymmärtää mistä silmitön, ihmisyyttä halveksuva viha kumpuaa. Näin oppisimme tunnistamaan hälytysmerkit paremmin ja voisimme tulevia tapauksia estää.

3. Nuorten syrjäytymisen ehkäisyn kokonaisremonttia. Nykyään järjestelmä on pirstaloitu eri ministeriöiden välille. Jokainen vahtii omaa tonttiaan ja pyrkii säästämään omista rahoistaan. Siksi nuorten kokonaisetu ei toteudu. Tarvittaisiin koko järjestelmän uudistamista sellaiseksi, että nuorten etu olisi siinä todella etualalla.

Haluatko ymmärtää mitä joukkosurmaajan päässä liikkuu? Tehkäämme tutkimus ”valkoisesta vihasta”

Haluatko ymmärtää mitä koulusurmaajan päässä liikkuu? Älä lue nettipalstojen yhden selityksen profeettoja. Lue tämä kirjoitus Suomen Kuvalehdestä: ”Lauri on mahdollinen joukkomurhaaja”. Siinä eräs potentiaalinen koulusurmaaja kertoo miksi hän oli valmis tappamaan, mikä ajoi hänet siihen pisteeseen, että toisten tappaminen tuntui oikeutetulta. Ja mikä lopulta esti häntä toteuttamasta tappofantasiaansa. Se auttaa ymmärtämään miten paha olo sisällä kasvaa vuosi vuodelta, miten ihminen ikäänkuin irtautuu itsestään, ja on lopulta valmis tunnekylmästi kostamaan ahdistuksensa ympäröiviin ihmisiin. ”Lauri” puhuu valkoisesta, laskelmoidusta vihasta, mustan impulsiivisen vihan vastakohtana.

Jokaista joukkosurman toteuttanutta henkilöä kohtaan on varmasti sata ahdistunutta nuorta, joiden päässä vastaavat veriset kostofantasiat pyörivät. Valtaosa heistä pääsee masennuksestaan ylitse ja monista kasvaa kunnon kansalaisia. He ovat tämän aiheen todellisia asiantuntijoita, he kykenisivät kertomaan, miten päädytään näihin silmittömiin joukkomurhiin. Olisi siis tehtävä tutkimus, johon rekrytoitaisiin esimerkiksi 50 tällaista entistä totaalisella kostolla fantasioinutta. Moni heistä ei tietystikään ole valmis puhumaan, mutta varmasti löytyisi riittävä määrä sellaisia, jotka kokisivat, että auttamalla yhteiskuntaa he löytäisivät uuden positiivisen merkityksen sysimustille kokemuksilleen.

Nämä olisivat synkkiä haastatteluita. Tarinoista paljastuisi varmasti raakaa ja systemaattista koulukiusaamista. Sieltä paljastuisi puutteita sosiaalisissa taidoissa. Sieltä paljastuisi arkoja, sisäänpäinkääntyneitä nuoria, jotka ovat työntyneet sivuun äänekkämpien tovereidensa edestä. Ja joiden on ollut vaikea löytää todellista ystävää. Sieltä paljastuisi vuosia haudottua katkeruutta ja kateutta menestyvämpiä kanssatovereita kohtaan. Sieltä paljastuisi ahdistusta sellaisen yhteiskunnan edessä, jossa tilaa on vain menestyjille. Sieltä paljastuisi nuoria, jotka haluaisivat osoittaa olevansa arvokkaita. Sieltä paljastuisi suuruudenhulluja kuvitelmia omasta erinomaisuudesta, jotka murskautuvat yhä uudelleen todellisuuden kallioseinää vasten. Sieltä paljastuisi virtuaaliyhteisöjä, jotka tukevat nuorten eristäytymistä ja todellisuuspakoa vainoharhaiseen mielikuvitusmaailmaansa.

Kaikki nämä tekijät varmaan vaikuttavat sillä pimeyteen syöksevällä polulla, joka johtaa lopulta aseeseen tarttumiseen. Mutta samaan aikaan on hyvä muistaa, että tuhansia nuoria käy läpi samat kokemukset, mutta eivät päädy tekemään järkyttävän raukkamaisia veritekoja. Valtaosa syrjäytyneistä on hiljaa kärsimyksensä kanssa. Jotkut ovat saattaneet käydä lähellä kuilun reunaa, mutta jotkin tekijät ovat pitäneet heidät pinnalla. Synkkien selitysten lisäksi tarvitsemme ymmärrystä myös näistä valoisista seikoista, eli tekijöistä, jotka auttavat nuoren lopulta takaisin jaloilleen. Sieltä saattaa löytyä jonkun terveydenhoitajan aito huoli nuoren hyvinvoinnista. Opettajan tai satunnaisen luokkatoverin antama tuki kiusaamisen ollessa pahinta. Luottamuksellisen suhteen syntyminen terapeutin kanssa. Tai se yksi syvällisempi keskustelu isän kanssa saunan jälkeen syysillassa. Näiden nostattavien tekijöiden löytäminen on vähintään yhtä tärkeää kuin alaspäin suistavienkin tekijöiden löytäminen. Niillä voidaan pelastaa ahdistuneen nuoren henki. Ja joskus jopa häntä ympäröivien nuorten henki.

Me tarvitsemme tämän tutkimuksen. Mahdollisimman pian. Syvähaastattelemalla nämä 50 nuorta saisimme huomattavasti paremman kuvan siitä, mitkä persoonallisuustekijät ja ympäristötekijät altistavat tällaiselle käytökselle. Kuulisimme varmasti rankkoja tarinoita. Näin osaisimme tulevaisuudessa puuttua hälyttäviin merkkeihin siinä vaiheessa, kun synkkä kehityskulku on vielä käännettävissä parempaan päin. Ja parhaimmassa tapauksessa tietäisimme myös, millä keinoilla pimeyttä kohti syöksyvä nuori voidaan pelastaa.

Tämä on toinen asia, mikä olisi pikimmiten toteutettava, jos haluamme estää tulevia joukkomurhia. Ensimmäinen keino oli klassinen, nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn panostaminen. Mutta silti ajankohtainen, koska puheista huolimatta asia ei tunnu edistyvän. Kolmas, huomenna ilmestyvä keino kertoo yhdestä jo olemassaolevasta hankkeesta, jonka uskon ennaltaehkäisevän useita tällaisia traagisia tapauksia tulevaisuudessa.