Oletko kriittinen kuluttaja vai kriittinen auttaja?

Tyttöystäväni on työnsä kautta havainnut kuinka kriittisiä ihmiset ovat pohtiessaan sitä, tulisiko heidän auttaa kehitysmaan lapsia. Kun ihmisellä on mahdollisuus kuudella eurolla kuussa tukea sitä, että köyhät lapset pääsevät kouluun, eivät saa Aidsia tai kuole ripuliin, herää heissä vahva kriitikko, joka haluaa varmistua siitä, että mitään väärinkäytöksen mahdollisuuksia ei ole, etteivät hallinnolliset kulut ole liian suuria tai että apu on oikeanlaista, kestävästi hyödyllistä. Ihmiset ovat pääsääntöisesti hyvin kriittisiä auttajia.

Outoa on, että kuljettuaan tässä vahvan kriittisessä moodissa feissarin ohi nämä samat ihmiset rientävät ostoskeskukseen ja intoutuvat heräteostoksiin. Se kuusi euroa, jota ei ollut varaa pistää lasten hengen pelastamiseen kun on asuntolainaa ja kaikkea, vilahtaa moninkertaisena visalta, kun Henkkamaukassa on niin ihana paitis. Yht’äkkiä maailman ongelmat, joista äsken oltiin niin huolestuneita, ovat unohtuneet: ostohuumassa oman ostoksen vaikutus kehitysmaiden epäinhimillisiin työolosuhteisiin tai ilmastonmuutokseen ei ole relevanttia. Tässä vaiheessa ainoa kriittinen kysymys on, tarvitsenko minä tätä todella? Tämäkin kysymys usein peittyy itsetyytyväiseen hihitykseen, samanlaiseen mikä pikkulapsilla on, kun he ovat varastaneet äidin kätköistä karkkia. Shoppailu on monen perheen ja yksilön harrastus, jossa olennaista ei ole itse tuote, vaan itse ostotapahtuma, saamisen aiheuttama hetkellinen huuma.

Mitä kertoo ajastamme, että ihmiset ovat vahvan kriittisiä kun on kyseessä heikomman yksilön auttaminen, mutta täysin arvostelukyvyttömiä kun on kyse turhan krääsän hankkimisesta itselle? Kysymys on aika paljastava ja johtaa pohtimaan yltiöindividualismin nousua, yhteisöllisyyden laskua ja kulutuskulttuurin läpitunkevuutta. Ihmiset on ehdollistettu kuluttamaan. Kotimme ja julkiset tilat ovat niin mainonnan läpikyllästämiä, että jatkuva ostaminen näyttäytyy normaalina ja jokapäiväisenä käytöksenä. Tämä mainonta ja opittu kulutuskulttuuri on tehnyt ihmisistä shoppausriippuvaisia, he tarvitsevat päivittäisen annoksen ostohuumaansa pystyäkseen olemaan onnellisia. Mainonta myös ehdollistaa ihmiset uskomaan, että tie onneen käy omien tarpeiden tyydyttämisen kautta, että jos haluaa olla onnellinen, pitää ajatella itseään ja omia tarpeitaan.

Samanaikaisesti ihmisillä ei keskimäärin ole hyväntekeväisyyden tapaa. Lähteäkseen mukaan johonkin hyväntekeväisyyteen, täytyy ihmisen havahtua miettimään asioita, murtaa arkensa rutiini. Se vaatii asioiden laajempaa ajattelua, johon harva on valmis. On vain niin paljon helpompi elää siinä turvallisessa uomassa johon sosiaalinen ympäristö ihmisen on ohjelmoinut.

Tämä kaikki on tietysti valitettavaa yksilölle itselleen. Tieteelliset tulokset ja arkikokemukset nimittäin osoittavat, että antaminen tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin ostaminen. Antamisesta saatava onnellisuuslisä on myös huomattavasti pitkäaikaisempi kuin ostamisen synnyttämä hetken huuma. Erilaiset kokeet, joissa toinen ryhmä laitetaan tekemään jokin pieni hyvä teko toiselle ihmiselle ja toinen ryhmä saa ostaa jotakin kivaa itselleen tai saa lahjan, osoittavat, että ensinmainittu ryhmä tuntee itsensä onnellisemmaksi jälkikäteen. Ihminen on sosiaalinen eläin, joka on ohjelmoitu voimaan hyvin muiden auttamisesta. Esimerkiksi vapaaehtoistyöllä on havaittu olevan vahvan positiivisia vaikutuksia ihmisen henkiselle hyvinvoinnille.

On hyvä tiedostaa kolme psykologista faktaa:
1) Ihmiset ovat valitettavan huonoja arvioimaan sitä, mikä tekee heidät onnelliseksi.

2) Ihmiset tekevät päätöksensä paljon enemmän tunteiden perusteella kuin mitä he itse suostuvat myöntämään. Ihmiset ovat mestarillisia perustelemaan järjellä mielipiteitään, jotka ovat oikeasti tunteiden aiheuttamia. Näin illuusio siitä, että he toimivat järkensä ohjaamina säilyy.

3) Mainonta vaikuttaa ihmisten tunteisiin ehdollistamalla ihmiset yhdistämään tiettyjä ominaisuuksia ja tunteita tiettyihin tuotteisiin. On turha väittää, että mainonta ei vaikuta minuun. Kyllä se vaikuttaa, mutta nimenomaan piilevästi tunnetasolla, ei järkitasolla.

Maailma paranisi ja ihmiset olisivat onnellisempia, jos he tekisivät enemmän spontaaneja tunnepohjaisia hyväntekeväisyyspäätöksiä ja vähemmän spontaaneja näennäisjärkeviä tavaranostopäätöksiä.

Lex Nokia ja demokratian puolustustaistelu

Olin töissä Nokian yhteiskuntavastuun osastolla kesällä 2005. Nuorena ja sinisilmäisenä ajattelin, että maailmaa voisi parantaa yritysten sisältä käsin, että suuryritysten eettisillä ponnisteluilla olisi maailmaa parempaan muuttava vaikutus. Paljon pieniä tekoja parempaan suuntaan onkin tapahtunut ja nämä ponnistelut ovat varmasti parantaneet monen kehitysmaan asukkaan elämänlaatua.
Lex Nokiasta
olen kuitenkin hyvin pettynyt. Siinä suuryritys käyttää taloudellista valta-asemaansa väärin, pyrkii jyräämään alleen perustuslaillisia oikeuksia ja näin murentaa demokraattisen yhteiskuntamallin perustusta.

Kyse on uudesta sähköisen viestinnän tietosuojalaista, joka mediassa on yleisesti Lex Nokiaksi ristitty. Toteutuessaan se antaisi yrityksille ja muille internet-palvelinta ylläpitäville tahoille yliopistoista taloyhtiöihin oikeuden tarkkailla sähköpostiliikenteen tunnistetietoja, kuten viestin vastaanottajaa, lähetysaikaa, liitetiedostojen kokoa jne. Lain perusteluna on, että se antaisi yhtiöille paremman mahdollisuuden estää yrityssalaisuuksien vuotamisen yhtiön ulkopuolelle. Paitsi, että laki on tehoton – tyhmempikin yrityssalaisuuksia eteenpäinlevittävä osaa lähettää viestinsä vaikkapa kotikoneeltaan otettuaan usb-tikulle tarvittavat liitetiedostot – on se myös perustuslain vastainen. Tämän ovat todenneet monet oikeusalan professorit, joilta on
asiantuntijalausuntoa
asian tiimoilta kyselty.

Miksi lakia on ajettu väkisin lävitse, vaikka asiantuntijat pitävät sitä perustuslain vastaisena? Koska Nokia on lobannut niin voimakkaasti sen puolesta sekä suoraan, että EK:n kautta. ”Elinkeinoelämän keskusliiton viesti oli hyvin selvä: jos lakia ei hyväksytä, Nokia lähtee Suomesta” eräs valtion virkamies toteaa (HS 1.2). Lisäksi Nokia on jo
harjoittanut toistaiseksi laitonta urkintaa
, mutta virkamiehet eivät ole uskaltaneet asiaan puuttua.

Demokratian keskuspilari on kansanvalta. 2000-luvun keskeisin uhka länsimaiselle demokratialle eivät ole vieraat diktaattorit tai kotimaiset vallankumousta havittelevat ääriliikkeet. Paljon vakampi uhka ovat suuryritykset, jotka taloudellisen valtansa ja lobbauskoneistonsa avulla kykenevät sanelemaan minkälaisia poliittisia päätöksiä kansan valitsemat päättäjät todellisuudessa tekevät. Tästä seuraava ’vaihtoehdottomuuden politiikka’ on keskeisellä tavalla vieraannuttanut kansaa politiikasta. Suuryritysten yhä aktiivisemmasta sanelupolitiikasta ja valtioiden kilpailuttamisesta johtuen elämme nykyään vähemmän demokraattisessa valtiossa kuin pari vuosikymmentä sitten. Lex Nokian myötä Nokia on osoittanut haluavansa olla myös tämän kehityksen kärjessä.

Oireellista on, että suuryritysten joukossa Nokia on esiintynyt yhteiskuntavastuun mallioppilaana. Se on tuottanut yhteiskuntavastuuraportteja, ollut listattuna kansainvälisillä vastuullisimpia yrityksiä kartoittavilla indexeillä, sitouttanut alihankkijansa eettisiin sääntöihinsä ja rahoittanut erilaisia maailmaaparantavia projekteja. Nämä ovat kaikki positiivisia kehityksiä, eikä niiden merkitystä pidä unohtaa. Lapsityövoiman käytön ja vastaavien seikkojen osalta suuret brändiyhtiöt ovat uskoakseni oikeasti paljon eettisempiä kuin parikymmentä vuotta sitten.

Lex Nokia ja muut Nokian eettisyyttä koetelleet skandaalit kuitenkin osoittavat, että suuryritysten eettisyys ei ole kokonaisvaltaista, vaan markkinaehtoista ja alisteista taloudellisille arvoille. Yleisön vaatimusten alla yritykset kyllä luovat edustavat eettiset ohjeistot ja tekevät monia hienoja muutoksia, mutta yritys on eettinen vain niillä alueilla, jotka sopivat sen laajempiin tavoitteisiin. Yritys ikäänkuin poimii eettisyyden voileipäpöydältä ne osa-alueet, jotka sille parhaiten sopivat. Voi olla, että monet Nokiallakin haaveilevat eettisemmistä toimintatavoista, mutta kova kilpailutilanne pakottaa sen turvautumaan samoihin keinoihin kuin kilpailijansakin.

Tämän vuoksi yritysten eettisyyden varmistaminen on valtion ja ylikansallisten demokraattisten organisaatioiden varassa. Illuusio yrityksistä, jotka itse huolehtivat omasta eettisyydestä on murrettava. Ensimmäinen askel on kitkeä pois yritysten demokratiaa rapauttava päätöstenteon manipulaatio. Kokonaan siitä ei eroon päästä millään lainsäädännöllä, koska vaikuttamisen tapoja on niin monia suorasta epäsuorempaan. Tämän vuoksi medialla ja meillä kansalaisilla on suuri vastuu demokratian puolustustaistelussa. Kun Lex Nokian kaltaiset skandaalit paljastetaan, tulee lakia puoltaneet politiikot asettaa selkä seinää vasten, kuulustella ja lopuksi ampua alas politiikan pelikartalta muutama
varoittava esimerkki
. Demokratian puolustaminen vaatii välillä kovia otteita.

Markkinatalous tehokkaana kilpajuoksuna

Finanssikriisin piristävä puoli on se, että vapaata markkinataloutta saa taas kritisoida. Se ei sitten kuitenkaan ollut autuas kaiken ratkaiseva ylempi voima, kun korkeimmat kapitalismin lähettiläät
Alan Greenspanista
lähtien ovat myöntäneet, että järjestelmässä on ollut virhe ja se tarvitsee suitsemista toimiakseen paremmin. On siis aika pohtia missä raameissa se palvelee hyvää ja missä tilanteissa johtaa ihmisten elämänlaadun huonontumiseen.

Vapaa markkinatalous on erittäin tehokas renki. Tarjoamalla ihmisille suuria rahallisia kannustimia ja laittamalla heidät kilpailemaan keskenään asiakaskunnasta markkinatalous on tehokkuudessaan ylivertainen järjestelmä, joka pakottaa yritykset uusiutumaan, panostamaan tuotekehitykseen, synnyttämään innovaatioita. Länsimaiden valtava teknologinen kehitys viimeisen parinsadan vuoden aikana ei olisi ollut mahdollista ilman vapaata markkinataloutta. Sen seurauksena elämme materiaalisesti paljon paremmin kuin sata vuotta sitten. Myös maailmanpoliittinen voima valuu niiden käsiin, jotka ovat enemmän tai vähemmän vapauttaneet markkinoitaan, koska taloudellinen ja tekninen voima muuntuu helposti militantiksi ja poliittiseksi voimaksi.

Samaan aikaan markkinoiden liian vapauttamisen seuraukset ovat yhtä ilmeisiä. Se keskittää pääomia yhä kapenevalle eliitille. Se synnyttää ylisuuria korporaatioita, jotka kykenevät kilpailuttamaan valtioita ja lobbaaman läpi itseään miellyttäviä lakeja näin murentaen demokratiaa. Se synnyttää monopoliasemia, joiden haltijat kykenevät kontrolloimaan markkinoita. Se sivuuttaa vähäosaisten tarpeet, koska he eivät ole potentiaalista ostovoimaa. Se pakottaa yritykset kilpailemaan elintilasta ja yksilöt jatkuvasti ylittämään itsensä. Mitä vapaammat markkinat, sitä enemmän kilpailijoita ja sitä kovemmin yritykset ja sitä kautta niiden työntekijät joutuvat keskenään kilpailemaan. Selvitäkseen kaikki joutuvat tekemään enemmän kuin heille olisi hyväksi.
Työelämän huonontumisen historia
on viime vuosikymmeninä ollut markkinoiden vapauttamisen historia. Kokonaisuudessaan markkinatalouteen liittyy valtava määrä mekanismeja, jotka huonontavat ihmisten elämänlaatua.

Vapaat markkinat siis sisältävät sekä mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia lisäävästi, että mekanismeja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointia vähentävästi. Olennaista olisi löytää se vapauden aste, joka maksimoisi edellisen ja minimoisi jälkimmäisen. Tätä etsintää on kuitenkin hyvin vaikeata suorittaa, koska iso osa ihmisistä tutkijoista kansanmiehiin on joko sokeasti markkinatalouden puolesta tai sitä vastaan. Se nähdään ratkaisuna kaikkiin ongelmiin tai kaiken pahan alkuna ja juurena. Tämä äärikantojen välinen loanheitto ei ole järin hedelmällistä eikä tuota terveellisiä avauksia. On aika ymmärtää, että markkinatalous on hyvä renki, mutta huono isäntä. On aika miettiä, mitkä ovat ne reunaehdot ja ne talouden alueet, joiden sisällä markkinatalous on hyvän asialla.

Lisäksi on ymmärrettävä, että markkinoiden suitseminen on jo nyt tosiasia, ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin täysin vapaat markkinat. Minimipalkat, työttömyyskorvaukset, työsuojelulaki, lapsityökiellot ja rajoitukset, ammattiliittojen lakisääteinen asema, ylityölainsäädäntö tai vaikkapa valtion yksinoikeus väkivallan käyttöön. Kaikki nämä rajoittavat yritysten vapaata toimintaa eikä ainakaan Suomesta löydy montakaan oikeistolaista, joka olisi valmis näitä rakenteita purkamaan. Historiallisesti katsoen viimeiset parisataa vuotta ovat sisältäneet ajanjaksoja, jolloin markkinoita on vapautettu enemmän, ja ajanjaksoja, jolloin niitä on jälleen kontrolloitu tiukasti. Perstuntuma on se, että markkinoiden vapauttaminen synnyttää enemmän omaisuutta, mutta kahlitseminen levittää tämän omaisuuden useamman käsiin. Viime vuosikymmenet ovat olleet vapauttajien riemukulkua niin Suomessa kuin muuallakin ja seurauksena on talouden kasvaminen, mutta vielä tärkeämpänä eriarvoisuuden kasvaminen ja markkinoiden suuremmat ailahtelut niihin liittyvine inhimillisine katastrofeineen (konkurssit ja työttömyys ehkä tärkeimpänä).

Tutkimukset osoittavat kiistatta, että ihmiset eivät tule länsimaissa onnelliseksi talouskasvusta. Yhteiskunnallisella tasa-arvolla ja onnellisuudella sen sijaan on yhteys. Samoin epävarmuus – joka on työpaikoilla lisääntynyt hurjasti viime vuosikymmeninä – luo onnettomuutta. Voidaan siis sanoa, että markkinoiden vapauttaminen on edennyt liian pitkälle: se tuottaa enemmän onnettomuutta kuin onnea. On siis aika kahlita markkinoita.

Tämän sekavan kirjoituksen tarkoituksena ei ole esittää keinoja markkinatalouden kriisin torjumiseksi tai markkinoiden kahlitsemiseksi (etsimättä tulee mieleen ainakin globaalin säätelyn voimakas lisääminen ja yritysten maksimikoon sääteleminen, jotta yksittäisestä yrityksestä ei voisi tulla liian merkittävää poliittista toimijaa). Keskeisenä ideana on esittää, miten markkinatalouteen tulee suhtautua. Ei helvetinkoneena eikä taivaallisena instrumenttina, vaan välineenä, jonka toimivuus arvioidaan sen mukaan kuinka paljon se tuottaa inhimillistä hyvinvointia ja pahoinvointia.

Elämänfilosofisia välähdyksiä Ville Valon ja Pekka Himasen dialogissa

Pekka Himanen ja Ville Valo puhuivat elämänfilosofiasta. Minä kuuntelin. Samalla lavalla ollessaan kaksi henkilöä noinkin erilaisista konteksteista tuovat molemmat toisensa uudenlaiseen valoon. Myös heidän erilaiset lähestymistapansa kysymykseen elämän elämisestä toivat uutta kulmaa tähän ikuisuuskysymykseen. Tässä muutama keskustelun herättämä ajatuksen välähdys.

Pekka Himanen aloitti esityksen käymällä lävitse hänen rakentamansa elämänfilosofisen hahmotuksen keskeisiä teemoja ja käsitteitä. Rikastava vuorovaikutus, luova intohimo, arvonannon teema, munauksenestostrategioiden ylittäminen tulivat kaikki käsitellyiksi. Arvostan kyllä Himasen kehitelmiä. Harva suomalainen oppinut uskaltaa nostaa esiin tuollaisia teemoja ja julkisesti kehitellä niistä elämänfilosofista kokonaiskuviota. Elämänfilosofia on varsin halveksittu teema suomalaisissa filosofipiireissä ja pelkästään uskallus käsitellä sitä on hatunnostonarvoinen suoritus. En myöskään yhtään epäile, etteikö yhteiskuntamme ja lähiyhteisömme olisi parempia paikkoja, jos Himasen esiinnostamat termit olisivat osa arkikielenkäyttöä, osa jokapäiväistä tapaamme hahmottaa maailmaa.

Kaikesta tästä huolimatta Valon mukaantulo esityksen puolessavälissä jätti Himasen varjoonsa. Tässä oli mies, joka on myös elänyt sitä elämää, ei vain teoretisoinut elämästä. Valon elämänmakuiset kommentit ja rento yleisasenne elämän suuriin kysymyksiin pisti ajattelemaan, että tässä on mies, joka osaa elää. Samalla kyseenalaistui myös koko filosofian projekti, sikäli kuin se pyrkii vastaamaan elämänfilosofisiin kysymyksiin. Voiko kirjoja lukemalla ja teorioita rakentamalla muka ymmärtää elämästä yhtään enempää kuin kaljaa kittaamalla ja kitaraa rämpyttämällä? Vai onko asia pikemminkin päinvastoin, elämästä oppi vain elämällä ja kirjojen lukeminen vain etäännyttää varsinaisesta elämästä?

Ville Valo vaikutti älykkäältä kaverilta ja elämänfilosofisesti varsin hyvin paikkansa löytäneeltä. Hän tuntui kaverilta, joka on uskaltanut löytää intohimonsa ja elää elämänsä se johtotähtenään, paskat välittäen siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Villen mukaan elämää ei pidä liikaa kelata, vaan luottaa fiilikseen. ”Ainoa este on suomen laki, muuten intuition varassa voi tehdä mitä vaan”. Tuollainen rohkeus oman elämänpolun luomisessa on ihailtavaa. Fiiliksen seuraaminen ilman huolta huomisesta on hieno elämänasenne. Onko siis todettava, että kaikkien pitäisi elää niinkuin Ville?

Vastaus on valitettavasti ei. Ihmiset syntyvät tähän maailmaan erilaisina ja kasvavat erilaisissa konteksteissa. Nämä kaksi seikkaa määrittävät paljolti sen, mikä tietylle ihmiselle on mahdollista. Valtaosalla ihmisistä ei ole kykyä elää kuin Ville, eikä se siitä muutu, vaikka he kuinka yrittäisivät. Ihmiset, jotka esittävät rokkaria, vaikka eivät sitä ole, ovat paljon säälittävämpiä kuin avoimesti nörtit ihmiset. Ihminen pystyy tiettyyn pisteeseen asti vaikuttamaan siihen, minkälainen hän on luonteeltaan, mutta loputtoman kauas lähtöpisteestä ihmine ei veny. Niinpä voi todeta, että Ville on löytänyt oman elämäntapansa ja se hänelle suotakoon. Me muut joudumme etsimään elämäntavan, joka sopii niihin ominaisuuksiin ja siihen persoonaan, joka me olemme.

Mikä oli siis keskustelun elämänfilosofinen sanoma? Ehkä se, että jokaisen on löydettävä omaan persoonaansa ja elämäntilanteeseensa sopiva elämänfilosofia. Yhtä oikeata tapaa elää ei ole, vaan jokaisen on löydettävä itselleen paras tapa elää.

Tämä totuus on tietysti näin tiedollisella tasolla varsin triviaali. Joka toinen filosofian opiskelija tai harrastaja on jo innosta hyppien kertomassa, kuinka hänen suosikkifilosofinsa sanoi saman asian jo kaksisataa vuotta sitten. Olennaista ei kuitenkaan ole ymmärtää tätä asiaa tietoisella tasolla, vaan sisäistää se osaksi omaa sisäistä maailmankatsomusta, elää sen mukaisesti. Tässä totuuden sisäistämisen projektissa kahden hyvin erilaisen elämän valinneen ihmisen samanaikainen läsnäolo lavalla oli arvokkaampaa kuin mikään sanallisesti välittyvä sisältö. Tässä dialogissa olemusten välittämä totuus ylitti sanallisesti välitettävissä olevan totuuden.

Moraalifilosofin tehtävästä

Kokeilen uutta sisällöntuotantotapaa blogissani. Toisin sanoen kopioin tähän suoraan erään keskustelun, joka käytiin nimeltämainitsemattomassa sosiaalisessa internetpalvelussa. Kaikki lähti liikkeelle siitä, että ’Aarne’ (nimi muutettu) totesi olevansa sitä mieltä, ”että moraalifilosofin tehtävä ei ole puhua mukavista asioista”.

_



Frank

Mutta onko moraalifilosofin ensisijainen tehtävä a) puhua moraalista vai b) tehdä maailmasta moraalisempi paikka?




Aarne

Ei niinkään ”onko” vaan ”pitäisikö olla”. Mun mielestä pitäisi b), vaikka monien mielestä varmasti on a).




Prospektori
(nimi muutettu)

Voiko olla sellaista moraalifilosofia, joka ei puhu moraalista? Olisin valmis olettamaan, että moraalifilosofin välttämätön ehto on että se puhuu moraalista. Maailman tekeminen moraalisemmaksi paikaksi on ehkä suotavaa, mutta ei välttämätöntä. Pitäisi varmaan määritellä, puhutaanko moraalifilosofista nyt moraalifilosofina vai ihmisenä. Ja moraalihan ei ole mukava asia noin niinku ylöjäänsäkään, vaan ahdistava, rajoittava ja muutenkin vittumainen.




Frank

Voisiko loppujen lopuksi todeta, että moraalifilosofin tehtävä on tehdä maailmasta moraalisempi paikka ylläpitämällä reflektiivistä moraaliajattelua? Lopullinen päämäärä on siis moraalisempi maailma, mutta ensisijainen väline on reflektiivinen ja filosofisesti informoitu moraalikeskustelu, ei esimerkiksi pelkkä väärintekijöiden piekseminen.
Näin se erottuisi puhtaasta moraalinedistämisestä.




Prospektori

Voisin yhtyä ylläolevaan kirjoittajaan.

…Ja ehkä myös tekstin sisältöön.




Aarne

Joskushan toi reflektio ja moraalisuusvaatimus menee vähän niinku ristiin. Tai siis, jos mitään rajoitteita sille, mitä reflektion pitäs pitää sisällään ei aseteta. Olihan esim. Pekka-Eric varsin reflektiivinen kaveri, ainoo vaan et väärällä tavalla.




Frank

Jep. Näin ymmärrettynä moraalifilosofian keskeisin trade-off on varmaan, että koska olet reflektoinut tarpeeksi, jotta tiedät edistäväsi toimillasi oikeanlaista moraalia.
Jos vain reflektoit itseksesi koko elämäsi uskaltautumatta missään edistämään valitsemaasi moraalinäkemystä, niin maailma ei muutu.
Mutta jos suin päin kahdeksantoistavuotiaana ilmoitat tietäväsi moraalin ehdottomat vaatimukset niin on aika iso vaara, että olet hakoteillä, varsinkin jos moraalinäkemyksesi poikkeavat radikaalisti valtavirrasta.
Milloin moraalifilosofiasi on tarpeeksi ’valmis’, jotta uskallat alkaa sitä edistämään?




Aarne

Tismalleen, eli ei ehkä jyrkän absoluuttista, mutta jonkinlainen regulatiivinen periaate kuitenkin sille, että mikä on oikeaa reflektiota.

Suomen maahanmuuttopolitiikasta

Halusimmepa tai emme, kunnallisvaalien tulos kertoo siitä, että Suomen maahanmuuttopolitiikasta on keskusteltava. Tietty osa kansasta on sitä mieltä, että meillä on ongelmia maahanmuuttajien kanssa ja että vallankäyttäjät eivät halua puhua asiasta. Maahanmuuttajat esimerkiksi aiheuttavat suhteettoman suuren osan rikollisuudesta Suomessa, mutta valtaeliitti ei ole esittänyt, mitä se aikoo tälle asialle tehdä. Puhutaanpa siis aiheesta vähän.

Ihmisillä on paha tapa käsitellä kansanryhmiä hyvin yleistävien stereotypioiden kautta. Yksi tällainen stereotypia syntyy siitä, että ulkomaalaiset ovat rikollistilastoissa lukumääräänsä nähden yliedustettuina Suomessa. Keskimäärin he tekevät puolitoistakertaisesti rikoksia valtaväestöön nähden, mutta erityisesti raiskauksien ja ryöstöjen kohdalla heidän osuutensa on vielä suurempi. Tämän voi tarkistaa esimerkiksi
Oikeusministeriön sivuilta
. Toivottavasti tämän faktan esiintuominen ei leimaa suoraan ketään rasistiksi, koska lakaisemalla ongelma maton alle sille ei voida tehdä mitään.

Tämän tosiasian pohjalta syntyy eräiden ryhmien ylläpitämä stereotypia ulkomaalaisista työtä pakoilevina, sosiaalietuuksista nauttivina ja rikoksia tekevänä ongelmaryhmänä. Esitän kuitenkin vastakohtaisen stereotypian, jonka uskon olevan totuudenmukaisempi useamman maahanmuuttajan kohdalla. Väitän, että maahanmuuttajien enemmistö on rehellistä ja työtäpelkäämätöntä porukkaa. He eivät ole käyneet suomalaista pullamössöperuskoulua, vaan joutuneet tekemään työtä elämänsä eteen. Siksi heistä on kasvanut tunnollista ja ahkeraa kansaa. Vaikka suomalainen yhteiskunta ei usein tarjoa heille kuin ns. paskaduuneja, ovat he kiitollisia mahdollisuudestaan olla Suomessa ja haluavat kaikin keinoin kantaa kortensa kekoon maamme hyvinvoinnin eteen.

Kumpikin stereotypia on huomattavan yleistävä ja kadottaa sen tosiseikan, että maahanmuuttajien joukko on monenkirjava, koostuu useista kansallisuuksista, hyvin eri olosuhteista tulleista ja hyvin eri syistä Suomeen saapuneista henkilöistä. On nuorta ja vanhaa, korkeasti koulutettua ja kouluttamatonta. Jos mietimme rikollisuutta ja muuta ongelmakäyttäytymistä, niin on muistettava, että sekä supisuomalaisten, että maahanmuuttajien joukossa hyvin pieni osa ryhmästä vastaa valtaosasta häiriökäyttäytymisestä.

Mitä meidän sitten pitäisi tehdä, jotta harvempi maahanmuuttaja olisi syrjäytynyt tai oireilisi ongelmiaan ulospäin? Syy ongelmakäyttäytymiseen ei ole ihonvärissä tai geeneissä, eikä useimmiten myöskään kulttuurisissa piirteissä itsessään. Enemmänkin ongelmana on kahden erilaisen kulttuurin kohtaaminen ja niiden integraation epäonnistuminen. Ihminen, joka kokee olevansa tietyn yhteiskunnan jäsen, on valmis puolustamaan sen arvoja. Jos jäät ulkopuoliseksi tai sinut torjutaan, et myöskään niin helposti omaksu ympäröivän yhteisön arvoja.

Suomen maahanmuuttopolitiikan ongelma ei ole maahanotettujen määrä. Lukumääräisesti Suomi ottaa pakolaisia vastaan alle kymmenesosan siitä, mitä Ruotsi. Esimerkiksi vuonna 2007 Ruotsiin päätyi noin 7000 Irakilaista, kun Suomeen pääsi 113. Ongelma on siinä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun maahanmuuttaja on päässyt Suomeen. Hän on kielitaidottomana kulttuurissa, jota hän ei tunne. Hän ei tiedä, mitkä ovat suomalaisen yhteiskunnan keskeisiä arvoja, mitä asioita täällä arvostetaan. Suomalainen yhteiskunta ei yksinkertaisesti avaudu hänelle. Useimmiten hän joutuu myös kokemaan enemmän tai vähemmän syrjintää valtaväestön taholta.

Tässä vaiheessa maahanmuuttaja tarvitsee paljon omaa tahtoa päästäkseen osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Useimmiten tätä myös aluksi löytyy. Valitettavasti haasteet ovat niin suuria ja apua niin vähän, että tämä ei aina riitä. Ilman opastavaa karttaa, joka kertoisi miten luovia vieraassa yhteismaailmassa – mitä haasteita ylittää, mihin suuntaan pyrkiä ja mihin asioihin panostaa – ei helposti löydä perille. Ilman avoimia ovia ja tietoa tarjolla olevista mahdollisuuksista voi hakata päätään seinään loputtomiin.

Tarvitaan huomattavasti enemmän panostusta maahanmuuttajien suomalaiseen yhteiskuntaan integroimiseen. Tarvitaan pätevää kieliopetusta, kulttuurikasvatusta, mahdollisuuksia ja foorumeita kohdata valtaväestöä, oppia ymmärtämään heitä. Tarvitaan mahdollisuuksia kouluttaa itseään, mahdollisuuksia löytää oma kutsumuksensa ja uskoa siihen, että mahdollisuudet ovat Suomessa avoimia tämän kutsumuksen toteuttamiseksi. Ehkä myös jonkinlaisia yhteiskunnan järjestämiä työpaikkoja, joissa saadun työkokemuksen kautta ponnistus vapaiden markkinoiden työpaikkoihin johtaa parempiin tuloksiin. Yleisesti ottaen tarvitaan sellainen ilmapiiri, jossa Suomeen saapuva maahanmuuttaja kokee olevansa inhimillisesti arvokas ja näkee, että häntä varten on luotu mahdollisuuksia, joiden kautta toteuttaa itseään ja antaa panoksensa yhteiskunnalle.

Maahanmuuttajien integroimiseen panostaminen on inhimillisesti äärettömän arvokasta ja rikastaa suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Sillä vältetään myös monia surkeita ihmiskohtaloita ja tragedioita. Panostaminen on myös pitkällä tähtäimellä taloudellisesti hyödyllistä, kun maahanmuuttajista suurempi osa pääsee sellaiseen palkalliseen työhön, jossa he pystyvät käyttämään parasta osaamistaan. Tiivistäen: Maahanmuuttopolitiikka ei lopu vakituisen oleskeluluvan myöntämiseen, se vasta alkaa siitä.

Valtio vastuullisena omistajana

Kahden viime viikon ylityöllistymiseni on jättänyt blogin päivittämisen varjoonsa, vaikka maailma on tarjonnut paljon kiehtovaa kommentoitavaa. Ennen kuin kerron aatoksiani kunnallis- ja presidentinvaaleista, on aika palata valtion ja VR:n operatiivisen johdon köydenvetoon yrityksen perimmäisistä päämääristä. Ovatko valtioyhtiöt voittonsa maksimoivia pörssiyhtiöitä vai isänmaallista tehtävää suorittavia politiikan jatkeita?

Ensinnäkin on todettava, että VR:n pääjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan eroaminen on täysin ymmärrettävää. Heidät on palkattu johtamaan VR:ää kuin pörssiyritystä, he ovat pyrkineet hoitamaan tehtäväänsä mahdollisimman hyvin ja ilmeisesti siinä onnistuneetkin. Kun tämän jälkeen valtio aluepoliittisista syistä marssii heidän ylitseen, on selvä, että motivaatio jatkaa ei ole kova.

Ongelman ydin ei ole kuitenkaan valtion väärässä puuttumisessa yhtiön toimintaan, vaan valtion jakomielisessä suhtautumisessa valtioyhtiöihin. Valtiolla on vastuu siitä, että infrastruktuuri on kunnossa, että suomalaiset kykenevät liikkuman. Valtion omistamalla VR:llä on puolestaan monopoli Suomen raideliikenteessä, se siis
vastaa
yksin siitä, miten hyvin raideliikenne Suomessa sujuu. Tällöin pitäisi olla selvää, että VR:llä on myös
vastuu
suomalaisen raideliikenteen sujuvuudesta. Se ei koskaan tule olemaan puhdas pörssiyhtiö, joka voisi lopettaa koko Suomen raideliikenteen kannattamattomana hakien samaan aikaan kasvua Venäjän kehittyviltä markkinoilta. Sen olemassaolo on palvellut ja tulee aina palvelemaan kansallisia intressejä.

Miksi valtio tällöin haluaa väittää, että VR toimii kuin mikä tahansa pörssiyhtiö? Mitä tarkoitusta ajaa se, että valtio luo illuusion normaalista pörssiyhtiöstä ja viekottelee vielä VR:n operatiivisen johdon uskomaan tätä illuusiota? Muuta vastausta en näe, kuin jonkinlaisen ideologisen motiivin. Tämänhetkisen länsimaisen valtioideologian mukaista on pyrkiä yksityistämään, ulkoistamaan ja johtamaan valtion yrityksiä ja laitoksia kuin pörssiyhtiöitä. Tämä ideologia on ohjannut oikeistolaisen valtiojohdon päättämään, että VR toimii kuin normaali pörssiyhtiö.

Tosipaikan tullen ideologia kuitenkin törmäsi karuihin realiteetteihin. Tässä tapauksessa haluaisin uskoa, että ideologia olisi törmännyt valtionjohdon sosiaaliseen omatuntoon, joka pyrki löytämään keinoja Otanmäkeä ja Oulua uhkaavan inhimillisen hädän torjumiseen. Valitettavasti pelkään, että enemmänkin ideologia törmäsi Keskustan äänestäjien vieraantumiseen johtajistaan, jotka näyttävät unohtaneen kannattajakuntansa (tästä vaalitulos kertoi karua kieltään). Joka tapauksessa olemme tilanteessa, jossa valtio puhuu yhtä:
”VR on normaali pörssiyhtiö”
ja toimii toisin:
”VR toimii kansakunnan etuja ajavana yrityksenä”
.

En ymmärrä miten voi olla niin vaikeata yhdistää liiketoiminta ja vastuu? Jos valtio omistajana määrittäisi, että VR on valtionyhtiö, jonka tehtävänä on palvella kansakuntaa (1) tarjoamalla raiteellinen liikkumismuoto kansalaisille ja yrityksille (2) tuottamalla kohtuullista voittoa (3) mahdollisuuksien puitteissa huomioimalla myös muita kansallisia ja sosiaalisia näkökohtia, niin mikä tässä yhtälössä on niin vaikeata. Sellaisia valtioyhtiöt
de facto
ovat olleet koko itsenäisen kansakunnan aikakauden viime vuosikymmeniä lukuunottamatta.

Kun valtion puhe ja toiminta ovat linjassa, olisi valtioyhtiöiden johtaminenkin mielekästä. Suomesta löytyy varmasti päteviä yritysjohtajia, jotka ovat valmiita ottamaan tällaisen useamman päämäärän palvelemisen tarjoaman haasteen vastaan, kunhan tietävät palvelevansa Suomen kansaa, eivätkä joitakin kasvottomia sijoittajia. Rehellisyyttä ja vastuuta kiitos, ei ideologiaa!

EU tarvitsee osallistavan ja kansalaisia voimauttavan perustuslain

Usein kuulee poliittisten päättäjien ihmettelevän miksi EU-kansalaiset pitävät unionia niin laajalti etäisenä eliittihankkeena. Perustavin vastaus asiaan on tietysti, että Euroopan unioni hyvin laajalti on etäinen eliittihanke. Erityisesti tämä tulee esiin EU:n uudistussopimuksessa, jota on myös perustuslakina meille tarjottu. Tätä pienen ryhmän valmistelemaa noin 260-sivuista paperipumaskaa, joka tuotiin julkisuuteen valmiina pakettina ilman, että kansalaiset, kansalaisjärjestöt tai edes monet politiikot pääsivät osallistumaan sen valmisteluun, ei voi parhaalla tahdollakaan kuvata miksikään muuksi kuin eliittihankkeeksi.

Samaan aikaan on selvää, että tarve EU:n perustuslaille on huutava. Nykyinen järjestelmä on sekava ja haittaa vakavasti unionin päätöksenteko- ja toimintakykyä. Kansalaiset taasen ovat vieraantuneet EU:sta, joka useille näyttäytyy talouteen keskittyvänä ylibyrokraattisena mastodonttina. Perustuslaki siis tarvitaan, mutta menetelmä sen rakentamiselle on toistaiseksi ollut kansanvallan vastainen. Nykyisessä mallissa pieni eliitti rakentaa monimutkaisen keskinäisiä etuja valvovan ristikudoksen. Tämän jälkeen pyritään ylhäältä tulevan valistuskampanjan avulla myymään tämä paketti kansalaisille perustuslakina. Ei liene ihme, että monista hyvistä piirteistään huolimatta kansalaiset eivät ole kokeneet perustuslakia omakseen, vaan se on herättänyt kiivasta vastustusta useassa maassa. Jotta perustuslailla olisi kansalaisia puhutteleva funktio

Kriittisyydestä ja kyvystä innostua elämänhallinnan strategioina

Voi suomalaista älymystöä, voi kriittisyyden epäjumalan palvontaa! Suomessa älykön kannukset omana aikana hankitaan enimmäkseen kritisoimalla kaikkea mikä liikkuu. Kuitenkin, kuten Sibeliuksen tiedetään todenneen ”Historiassa ei ole koskaan pystytetty yhtään patsasta kriitikolle.” Miten suhtautuvat toisiinsa kriittisyys ja innostuneisuus elämänhallinnan strategioina?

Jos vertaa suomalaista ja jenkkiläistä kulttuuria, niin yksi keskeinen ero on suhtautuminen toisten ideoihin ja visioihin. Suomessa ensisijainen reaktio kaikkeen konsensuksesta poikkeavaan visiointiin on etsiä virheet ja esteet, joiden vuoksi idea ei voi koskaan toteutua. On tärkeätä lannistaa ihmiset, etteivät nämä vain luule liikoja itsestään. Kriittinen ja epäluuloinen ’ei tule onnistumaan’ -asenne on suomalaisen primitiivireaktio, kun hän tapaa innostusta puhkuvan henkilön. Jenkkejä taasen leimaa jopa ylitsevuotava innostus ja kannustus kenen tahansa ideoita kohtaan. Henkilö, jolla on visio johon hän uskoo, voi olla varma siitä, että saa henkistä kannustusta ympäröivältä yhteisöltä. Amerikkalainen unelma pohjautuu uskoon siitä, että kuka tahansa pystyy suuriin suorituksiin, kunhan vain uskoo ideaansa ja on valmis tekemään töitä sen eteen.

Tämän kulttuurien yhteentörmäyksen koki esimerkiksi eräs ystäväni, joka lukion vaihto-opiskelijavuotenaan erehtyi nauramaan, kun eräs matematiikassa keskinkertainen luokkatoveri ilmoitti ryhtyvänsä isona ydinfyysikoksi. Koko muun luokan kannustaessa ja innostuessa ideasta hän joutui luokan paheksunnan kohteeksi ilmoitettuaan, että eihän susta sellaiseksi ole kun et matematiikkaakaan hallitse.

Tätä kritiikin kulttuuria ruokkii tehokkaasti suomalainen koululaitos. Peruskoulun kieltenopetuksen paradigma on vahvasti virheiden välttämisessä. Suomalaiset opetetaan siihen, että jos et osaa sanoa sitä ilman yhtä ainoata kielioppi- tai ääntämisvirhettä, pidä turpasi tukossa. Kun sitten työ tai vapaa-aika vaatii englannin osaamista, joutuu keskimääräinen suomalainen (allekirjoittanut mukaanlukien) käyttämään vuosikausia tästä traumasta ylitsepääsemiseen, jotta uskaltaisi puhua edes puolet siitä mitä kieliopinnoissa reputtanut kahdensadan sanan sanavarastoa kannatteleva italialainen (riemastuttava esimerkki tästä italialaisesta on tietysti
Roberto Benigni
)

Kritiikin kulttuurin yliedustuksella suomalaisessa ajatusmaailmassa voi nähdä myös kulttuurievolutiivisia taustoja. Synkeässä pohjolassa eivät iloiset heinäsirkat ole pärjänneet, vaan synkästä talvesta ovat selvinneet vain ne muurahaiset, jotka jatkuvasti ovat keränneet ja ahertaneet ’pahan päivän varalle’. Katovuosina karut luonnonolosuhteet ovat kitkeneet nälkäkuoleman kautta liiat uuden intoilijat.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet. Suomessakin selviää hengissä talven ylitse, vaikka olisi runoilija, innostuskonsultti, apurahatutkija tai visionääri. En nyt laita lusikkaani innostuksen kansantaloudellista merkitystä pohtivaan innovaatiotalous-soppaan. Sen sijaan väitän, että innostuksen kulttuuri on askel parempaan elämään yksilöiden oman elämän ja heidän lähiyhteisöjensä kannalta. Saamme maailmasta paljon enemmän irti, kun suhtaudumme toisten ihmisten ajatuksiin, kirjoituksiin, elokuviin, teatteriesityksiin tai runoihin ensisijaisemmin innostuksen perspektiivistä. Katsomalla mikä niissä on hyvää, ajatuksia herättävää tai omasta näkökannastamme poikkeavaa pystymme oppimaan niistä. Vaikka ne sisältäisivät virheitä ja itsellemme vastakkaisia mielipiteitä pystymme innostuksen perspektiivin kautta ottamaan niistä irti sen, mikä omalta kannaltamme on toimivaa ja kasvattavaa. Keskittymällä vain siihen mikä niissä on pielessä omasta näkökulmastamme käsin emme laajenna näkemystämme, vaan vahvistamme vain omaa nykyistä näkökulmaamme. Kritiikin kautta kulkeva henkisen kasvun tie on lyhyt ja synkkä.

Tämän lisäksi innostuneella asenteella parannamme myös lähipiirimme elämää. Paljon hyvää ja kaunista sekä mikro- että makrotasolla jää Suomessa toteututumatta sen takia, että innostuksen kipinän saanut henkilö jää yksin lannistavan yhteisön keskelle.

Kriittisyyttä ei pidä tietenkään unohtaa kaikenkattavassa innostushuumassa.
Peter Elbow
erottaa kaksi tapaa suhtautua toisen tekstiin tai ajatuksiin. Uskomispelissä pyrit tietoisesti uskomaan kaiken mitä toinen sanoo. Pyrit pääsemään sisään siihen, miten hän lähestyy kyseistä ongelmaa ja katsot maailmaa ikäänkuin hänen positionsa sisältä käsin. Toisen mielipiteet eivät näyttäydy vain tosina tai epätosina, vaan työkaluina, joista poimimme ne, jotka avustavat omaa ymmärryksen ja elämänhallinnan projektiamme. Toinen suhtautumistapa on sitten perinteisempi epäilyspeli, jossa kyseenalaistat ja etsit virheitä toisen positiosta.

Suomalaiset yleensä ja akatemian koulimat suomalaiset erityisesti ovat mestareita epäilys- eli kriittisyyspelissä. Sen sijaan meillä on paljon vähemmän innostuksen ja uskomispelin taitajia. Hyvän elämän – sanan moraalisissa, eettisissä ja onnellisuuteen viittaavissa ulottuuvuuksissa – elämiseen vaaditaan oman näkökannan jatkuvaa laajentamista ja halua omaksua uusia ajatuksia. Kun siis kohtaamme uuden ihmisen, idean tai ajatuksen, tanssikaamme sen kanssa ensi innostustanssi. Vasta tämän jälkeen on aika asettaa se kriittisyyden tuomioistuimen valokeilan alle.