Category: Filska ja polska

Ihmisenä olemisen kaventuminen

Outi Nyytäjä hyökkää uudessa kirjassaan ’Menestys & Moraali’ nykyaikaan pesiytynyttä menestysvalmennus-ilmiötä vastaan. Työntekijän odotetaan nykyään uppoavan yhä vahvemmin tiettyyn liiketoimintaympäristön kannalta optimaaliseen luonteenpiirteiden muottiin. Uusi ihminen on sosiaalisempi, dynaamisempi, tulosorientoituneempi ja tehokkaampi. Matkalle itsensä tietoiseksi muuttamiseksi tuloskoneeksi ihminen tarvitsee valmentajia, noita profeettoja omana aikanaan.

Mitä on tapahtumassa? Niitä tapoja millä ihmiset ovat, niitä erilaisia olemisen tapoja, joihin ihmiset rönsyilevissä elämissään ovat päätyneet, pyritään tietoisesti kaventamaan. Menestys on uusi uskonto, joka ei enää määritä vain työssäoloaikaa, vaan myös ihmisen yksityisen piirin. Menestyjä ei vain tee työtä oikein, hän myös syö oikein, harrastaa liikuntaa oikein, pukeutuu oikein ja on kiinnostunut oikeista kulttuurimuodoista. Luokkayhteiskunta perinteisessä mielessä on murtunut mutta menestyslahkolaisuus valtaa valkokauluskansan johtajasta työharjoittelijaan.

1900-luvun piti olla ihmisen vapautumisen vuosisata. Ihminen piti vapauttaa uskonnon ja luokkayhteiskunnan kahleista, noista kuristavista normeista, jotka olivat määränneet miten ihminen sai omaa ihmisyyttään toteuttaa. Mutta kuten eksistentialistit jo viisikymmentä vuotta sitten havaitsivat, ihminen ei pelkää mitään niin paljon kuin omaa vapauttaan. Perinteisen uskonnon menettäessään otettaan ihmisismassasta ryntäsi lauma ahdistuneen vimmaisesti seuraavan profeetan pauloihin. Markkinatalous metafyysisine näkymättömine käsineen on vahvimmin tarjonnut tälle massalle uudet profeetat ja uuden uskonnon, jonka kuninkaallisia kumartaa. Uususkonnot, itämaiset hippeilyt sun muut ovat löytäneet marginaalinsa mutta uusi valtionuskonto on menestys.

Aina ei työ ole ollut se ihmisenä olemisen ydin, johon nähden muu elämä saa merkityksensä. 1800-luvun keskivaiheilla teollistuvassa Englannissa koettiin eriskummallinen (mutta lyhytikäinen) vaihe. Työvoimapulan iskiessä teollisuusyrittäjät nostivat palkkoja. Tämän seurauksena työvoimapula paheni, koska työntekijät alkoivat tehdä lyhyempää päivää, kun jo se riitti heidän elintasonsa ylläpitämiseen. Heidän elämässään oli jotain muuta arvokkaampaa. Nykyinen toimihenkilöluokka tekee jatkuvasti enemmän ylitöitä, vaikka kaikilla materiaalisilla standardeilla heillä on jo liikaa rahaa valmiiksikin. Onneksi markkinointi luo jatkuvasti uusia tarpeita, jotta he pystyvät kokemaan rahantekonsa edes illusorisen mielekkääksi. Yhä useampi epäonnistuu standardeihin muokkaantumisessa ja poistuu työelämästä häviäjänä vatsahaavan tai keskivaikean depression kautta.

Massojen vapauttaminen niistä kahleista, joihin he itsensä syöksevät vaikuttaa olevan loputon urakka. Ihmisyyden pelastajien urakka muistuttaa vahvasti Lemmings- tietokonepeliä, jossa sopulilauma on valmis syöksymään jokaiseen kuiluun ja liekkiin ja vaatii loputonta näppäryyttä, oivallustaitoa ja luovuutta pelastaa se loputtomilta vaaroilta. Ihmiskunta tarvitsee filosofeja ja aikalaisdiagnooseja vielä pitkään.

Ilouutinen humanisteille

Kun nyt tätä sivistysyliopiston kriisiä on vatvottu viime aikoina paljon eri foorumeilla ja käytäväkeskusteluissa niin tuntuu mukavalta vaihteeksi nähdä iloisia uutisia, joissa riippumatoman humanistisen tutkimuksen toimintaedellytykset paranevat kertaheitolla iloisesti.

Kyseessä on Akateemikko Eino Jutikkalan testamentti, jossa hän lahjoittaa 22 miljoonaa euroa säätiön perustamiseen, jonka tehtävä on humanistisen tutkimuksen tukeminen. Summa on varsin huomattava. Hesarissa arvioitiin, että siitä riittäisi vuosittain jaettavaksi 660 000 euroa. Matalapalkkaisien tutkijoiden 15 000 vuosituloiksi jaettuna tämä tarkoittaisi, että säätiö mahdollistaa 44 uuden palkallisen humanistisen tutkijan olemassaolon. Tämä on varsin suuri lisäys, joka tulee helpottamaan tutkijoiden toimintaedellytyksiä alalla, jota jatkuva apurahojen hakeminen ja palkattomat kaudet leimaavat.

Toisin kuin yleinen harhaluulo olettaa, valtio ei kustanna humanistisesta tutkimuksesta kuin pienen osan. Valtaosa väitöskirjoista ja muista tutkimuksista valmistuu erilaisten säätiöiden jakamien apurahojen turvin ja näistä säätiöistä iso osa on taasen perustettu erilaisten testamenttien pohjalta. Alalle pyrkivillä täytyy olla varsin suuri kutsumus tutkimuksen tekemiseen. Apurahojen saanti on epävarmaa ja jaetut apurahat useimmiten takaavat tutkimusrauhan vain lyhyeksi ajaksi, tyypillisesti puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Toissa päivänä juuri eräs teologian laitokselle väitöskirjan tehnyt arvioi vakavasti, että ensimmäisen puolentoista vuoden aikana noin puolet työajasta kului apurahahakemusten täyttämiseen. Jotta ehtisi saada myös tuloksia aikaiseksi, täytyi aika iso osa vapaa-ajastakin sitten uhrata tutkimukselle. Lisäksi byrokratia katsoo tutkijan yrittäjäksi, jolloin hän ei palkattomilla kausillaan ole oikeutettu työttömyysturvaan ja apurahat eivät kerrytä eläkettä tai muita sosiaaliturvia.
Osapuilleen professoreiksi päätyviä lukuunottamatta palkkakehitys ei myöskään ole kovin hyvä, vaan elämänsä läpi saa kituuttaa mäkkäriesimiehen palkkatasolla, pätkätöissä. Tutkijan ura on siis aikamoinen ’paskaduuni’ puitteiltaan.

Kaiken kaikkiaan mielikuva yhteiskunnan varoilla pilveä polttelevista hipeistä, jotka antavat syvällisiä lausuntoja on varsin kaukana humanistisen tutkijan arjesta. Alalle päätyviä täytyy leimata vahva sisäinen pakko ja kutsumus tutkimuksen tekemiseen. Heidän täytyy sisäisesti kokea tekevänsä jotakin todella merkityksellistä, jotta he suostuvat tutkijan arkeen. Lisäksi taistelu apurahoista ja viroista erottelee nopeasti jyvät akanoista jättäen jäljelle ne tutkijat, jotka ovat a) valmiita tekemään 60 tuntista työviikkoa ilman lomia b) äärimmäisen lahjakkaita saadakseen riittävästi tuloksia aikaan tutkimuksessaan.

Onneksi löytyy Jutikkalan kaltaisia visionäärejä, jotka näkevät tämän työn arvokkuuden ja mahdollistavat ihmisille heidän todellisen kutsumuksensa toteuttamisen. Kiitoksia siitä!

Visiollisuutta yhteiskuntaamme

Kirjoitin perjantain Hesariin mielipidekirjoituksen Sivistyksellisen huippuyliopiston tarpeellisuudesta. Taustalla tässä kirjoituksessa oli näkemykseni siitä, että suomalainen yhteiskunta samoin kuin yliopisto ovat jo pitkään kärsineet vision puutteesta.

Yksittäinen ihminen ja erityisesti yhteen hiileen puhaltava yhteiskunta tarvitsevat jonkinlaisen merkityksen toiminnalleen, jonkinlaisen maalin mitä kohti tähdätä. He haluavat kokea tekevänsä jotain merkityksellistä, he haluavat luoda jotain jolla on arvoa. Yhteiskunnallisen suuren kertomuksen avulla on ihmiset mahdollista valjastaa suurtekoihin yhteisen päämäärän puolesta (historiasta on löydettävissä liuta sekä positiivisia että negatiivisia esimerkkejä). Yksinkertaistaen ja eri kansanryhmiä unohtaen voi sanoa, että suomalaisilla oli tällainen yhteinen missio viime vuosisadan alussa. Katajainen korpikansa halusi nousta köyhyydestä, päästä irti puutteesta ja vieraan vallan alta. Ahkeralla työnteolla ja suomalaisella sisulla suomalaiset lähtivät rakentamaan köyhästä maasta maata, jossa kenenkään ei tarvitsisi kärsiä materiaalista puutetta.

Missio onnistui yllättävän hyvin. Suomi nousi yhdeksi maailman johtavista hyvinvointivaltioista. Tämä on hieno asia, olkaamme kiitollisia niille, jotka rakensivat sen hyvinvoinnin, josta me ponnistamme. Nyt elämme eräänlaista murroskautta. Vanha missio on täytetty siltä osin kuin talouskasvu ja materiaalinen hyvä voivat ihmistä auttaa. Samalla olemme joutuneet eräänlaiseen arvotyhjiöön. Se pohjimmainen syy miksi raadettiin niska limassa on täytetty.

Arvotyhjiö on kauhistuttava vaihtoehto, eksistentiaaliselta ahdistukselta meidät pelastavat monenlaiset defenssit. Keskeisin niistä tuntuu olevan tahdin kiristäminen entisestään. Näyttää siltä, että mitä vähemmän työlle on löydettävissä merkitystä, sitä pidempää päivää ihmiset ovat valmiita tekemään unohtaakseen sen. Valkokaulustyöntekijöiden maailma muistuttaa välillä juoksukilpailua, jossa jokainen kiristää tahtia ollakseen muita edellä ja kaikki ovat niin keskittyneitä voittamaan toisensa, että kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että maalia ei ole enää olemassakaan.

Nuorisokulttuurin pirstaloituneisuus ja keski-ikäisten pitenevät työpäivät ovat molemmat oireita samasta asiasta, yhteisen mission puutteesta. Politiikassa se näkyy siinä, että isot puolueet keskittyvät vain virkamiesjohtoiseen taloudelliseen kehitykseen ilman rohkeita avauksia mihinkään suuntaan lähestyen näin toisiaan. Löytyykö Suomesta ainoatakaan poliittista johtajaa, joka kykenee sanomaan ’minulla on unelma’ ja uskoa mitä sanoo?

Elämme murroskautta. Avain siitä eteenpäinmenoon olisi arvojen uudelleenarviointi ja uudenlaisen yhteisen vision löytäminen. Taloudellinen hyvinvointi on edellytys sen toteuttamiseen mutta ilman yhteistä visiota rengistä tulee huono isäntä ja kuten tuli, se polttaa ihmiset loppuun. Taloudellinen retoriikka on vallannut alaa yhteiskunnan eri osissa ja muuttunut isoksi arvoksi aloilla, joissa taloudellinen arvottaminen on alunperin vierasta.

Yhteisen vision rakentaminen ei ole helppoa. Sen on kummuttava yhteisistä arvoista ollakseen yhteinen. Tällöin sen luominen onnistuu vain laajapohjaisen, avoimen ja huomioonottavan yhteiskunnallisen keskustelun avulla. On aloitettava deliberatiivinen yhteiskuntavision luomisprosessi.

Kaupallisen huippuyliopiston rinnalle sivistyksellinen huippuyliopisto

Kysymys huippuyliopistosta on nyt vahvasti pinnalla. TKK:n, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun rehtorit tukevat kaikki Sailaksen työryhmän ehdottamaa yhdistymistä uudeksi ‘huippuyliopistoksi’. Tämä kaupallinen huippuyliopisto olisi Suomen vastaus globalisaation lisäämään kilpailuun huippuosaamisesta. Sillä on selkeä visio: “Suomen kilpailukyvyn kehitys”. Sen olemassaoloa perustellaan sillä, että se on pitkällä aikavälillä kannattava, ellei peräti välttämätön investointi Suomemme taloudelle ja sitä kautta nykymuotoisen hyvinvointivaltion säilyttämiselle. Vaikuttaa siltä, että Suomi tarvitsee tällaisen kaupallisen huippuyliopiston. Samaan aikaan näen, että Suomi tarvitsee sen vastapainoksi myös toisenlaisen huippuyliopiston, kutsuttakoon sitä ‘sivistykselliseksi huippuyliopistoksi’.

Sivistyksellisen huippuyliopiston olemassaolon oikeutus ei ole aivan yhtä yksiselitteinen. Vaikka sillä on merkittävä osansa Suomen talouden kehittymisessä, ei tämä ole sen olemisen ydin. Sen olemassaolon oikeutukseen päästään käsiksi kääntämällä kysymyksenasettelu toisinpäin. Kun valtio kysyy yliopistolta sen olemassaolon oikeutusta, kuuluu yliopiston vastata, että idea nykymuotoisesta valtiosta kehitettiin yliopistoissa. Kun markkinat kysyvät yliopiston hyötyä, yliopisto muistuttaa, että ajatus markkinataloudesta syntyi yliopistojen tutkijankamareissa. Tai kun Suomi pohtii yliopiston funktiota, on tiedostettava, että yliopiston piirissä luotiin ajatukset suomalaisuudesta, yhtenäisestä suomen kansasta ja itsenäisestä Suomesta. Suomen valtiota, Suomen nykymuotoista taloutta tai Suomen kansaa ei olisi olemassa ilman yliopistoa.

Yliopisto on siis ensi sijassa paikka, jota ei tule arvottaa oman aikamme kriteereillä. Tämä johtuu siitä, että yliopiston perusluonne on ylittää nämä nykymuotoisen ajattelun ehdot. Yliopisto on paikka, joka luo uusia tapoja hahmottaa maailmaamme ja uusia kriteereitä arvottaa sitä. Se luo edellytykset uudenlaisille maailmantulkinnoille. Omaan aikaamme kuuluu kiinteästi asioiden alistaminen taloudellisten tehokkuusmittarien arvioitaviksi. Yliopiston rooli ei ole alistua näihin mittareihin, vaan nostaa esiin arvokeskustelu näiden mittareiden soveltuvuudesta eri elämänaloille. Esimerkiksi ympäristötietoisuus on hiljalleen hiipinyt osaksi arkipäiväämme ja erilaisten hankkeiden arviointikriteereitä. Kuitenkin ennen kuin suuri yleisö ja päättäjät heräsivät ajattelemaan ympäristöasioita, oli yliopistollisissa piireissä tehty vuosikymmeniä myyräntyötä asian esiintuomiseksi ja tutkimiseksi. Nämä tutkimukset ja hankkeet, joiden oli vaikea aluksi osoittaa omaa hyödyllisyyttään, muuttivat lopulta ajattelutapaamme uusiin suuntiin. Tutkimus, joka taas voi tulevaisuudessa murtaa ajattelumme ja yhteiskunnalliset visiomme uusille urille on onnellisuusekonomia, joka haastaa liikaa talouteen keskittyviä hyvinvoinnin mittareita ja päätöksentekoamme.

Sivistyksellisen huippuyliopiston rooliin luonnollisin kandidaatti on itseoikeutetusti Helsingin Yliopisto, kansainvälisissä arvioissa maamme korkeimmalle arvostettu yliopisto. Astuakseen näihin saappaisiin, on sen kirkastettava ydintään ja luotava selkeämpi visio olemassaolostaan. Sen on rohkeammin sanouduttava irti talouselämän palvelijan roolista ja tiedostettava ydintehtävänsä: löytää uusia perspektiivejä maailmaamme. Tämän takia sen tulee pystyä toimimaan mahdollisimman riippumattomana oman aikamme tulosmittauksista ja kriteereistä; sen tehtävä on luoda uusia kriteereitä. Ollakseen ‘uuden ajattelun huippuyliopisto’, on Helsingin Yliopistoa kehitettävä lyhyen tähtäimen tulokseen perustuvasta rahoituksesta riippumattomampaan suuntaan. Söderman (HS 28.3) perusteleekin Helsingin Yliopiston nykyistä menestystä sillä, että se lukuisten itsenäisten rahastojensa ansiosta on vähemmän valtion tilivirasto kuin muut yliopistot. Uuden paradigman luovia innovaatioita syntyy vain olosuhteissa, joissa lahjakkaille tutkijoille kyetään tarjoamaan tutkimusrauha kaikennäköisestä kvartaalitulosvastuusta. Vain tällaisissa oloissa syntyy ajatuksellisia innovaatioita kuten demokratia, vallan kolmijako, ihmisoikeus-ajattelu, markkinatalous tai sosiaaliturva.

Yhden huippuyliopiston mallin sijaan olisi pitkänäköisempää ajatella kahden huippuyliopiston mallia. Ensimmäisen ydin on nykyisenmuotoisen yhteiskunnan ylläpito kilpailukykymme parantamisen avulla. Toisen ydin on uudenlaisten yhteiskunnallisten visioiden ja ajattelun luonti. Ei riitä, että yhteiskunnallemme luodaan tehokas moottori viemään sitä eteenpäin.

Tarvitaan myös nykyisestä suunnasta riippumattomia tahoja, jotka kykenevät arvioimaan kriittisesti vallitsevaa suuntaa ja luomaan Pekka Himasen (HS 29.3) peräänkuuluttamaa suomalaista unelmaa. Kansakunta tarvitsee paitsi vahvan elinkeinoelämän luomaan resursseja yhteisen vision toteuttamiseen, myös viisaita miehiä ja naisia luomaan tämän yhteisen vision, jonka puolesta tehdä työtä.

Diplomi-insinööri ja Filosofi

Minusta tuli diplomi-insinööri keskiviikkona. Pääsin kättelemään rehtoriakin. Tänään aloitin filosofian praktikumin vetämisen TKK:lla. On aika kertoa pieni satu, joka kärjistyksien kautta paljastaa jotain olennaista sekä filosofeista, että insinööreistä.

Ismo ja Finch olivat nääntyä janoon. He olivat jo usean päivän tarponeet etsimässä jokea. Herätessään tänä aamuna, he tiesivät, etteivät näkisi iltaa, jolleivät löydä jokea. Heti herättyään heille tuli kuitenkin kiista siitä mihin lähtisivät etsintäänsä jatkamaan ja heidän tiensä erosivat, ehkä viimeistä kertaa.

Ismo lähti seuraamaan valmiiksi tallattua, melko suoraa, polkua. Tästä ovat muutkin menneet, hän ajatteli, se ei voi olla väärin. Ismo oli tehokas etenijä, hänellä oli tarmoa vielä vaikka voimat olivatkin lopussa. Hän samosi kilometrejä huomattavan määrän määrätietoisesti ja varmana siitä, että suunta oli oikea. Hän oli nopean toiminnan mies – aprikointi on heikkous – hän oli tottunut olemaan oikeassa ja tiesi, että näin tehokas etenijä ei voi joutua pulaan. Kunnes voimat loppuivat ja hän kuoli. Joki oli vain kilometrin päässä polulta sivuun.

Finch katsoi Ismon määrätietoisesti etenevää selkää päätään pudistellen. Hölmö, tuolla hosumisella et ikinä pääse joelle, hän ajatteli. Itse hän käytti aamun ensimmäisen tunnin ympäristönsä analysoimiseen. Hän tutki muurahaisten polkuja, maaston kaltevuuksia, millä puolella naava kasvaa puissa. Hän analysoi ohijuoksevia jäniksiä pohtien näyttikö niiden juokseminen siltä, että ne olisivat matkalla juomaan vai siltä, että ne olisivat jo juoneet. Lopulta hän suoalueen suuntautuneisuudesta vakuuttui, että joki oli tietyssä suunnassa ja lähti talsimaan sinne päin. Vähän aikaa käveltyään hänen mielensä kuitenkin valtasi epäily. Uusien vastaväitteiden tulva läpäisi hänen aikaisemman teoriansa ja hän pysähtyi. Hän aloitti uuden päättelyprosessin ja analysoi luonnonilmiöitä jälleen pitkälti. Hän vakuuttui uudelleen ja jatkoi matkaa. Kunnes epäilys jälleen vei voiton. Tällä tavalla hiukan edeten ja jälleen pysähtyen hän eteni koko päivän. Kunnes voimat loppuivat ja hän kuoli. Hän oli kävellyt oikeaan suuntaan ja joki oli jo seuraavan kummun takana.

Tarinan opetus on, että ihminen tarvitsee sekä määrätietoisesti valmista polkua seuraavaa insinööriä, että oikean suunnan määrittävää filosofia pärjätäkseen elämässä.

Samoin yhteiskunta tarvitsee sekä tehokkaita toteuttajia, että teorioihinsa eksyviä haihattelijoita. Tällä hetkellä heidän suhdelukunsa on noin sata diplomi-insinööriä ja insinööriä yhtä filosofia kohden. Tämä on hyvä, sillä filosofeista koostuva yhteiskunta olisi varsin tehoton. Toisaalta nämä sata insinööriä tarvitsevat jonkun, joka kertoo heille mihin suuntaan heidän on mentävä.

Herrasmies kaupan kassalla

Kävin äsken ruokakaupassa ostamassa lounaan täydentävää karkkipussia. Kassalla oli viisissäkymmenissä oleva parrakas mies. Töissä. Olin, että oho, ja aloin samantien kehittää tarinaa irtisanomisista, työttömyydestä, yleisestä huono-osaisuudesta ja miten mahtaa harmittaa joutua tuonikäisenä noin ala-arvoiseen työhön. Samassa oma ajattelunjuoksuni aiheutti uuden shokkireaktion tiedostaessani kuinka stereotyyppisesti ajattelin.

Ensinnäkin, vanhempia rouvashenkilöitä on kassoilla varsin yleisestikin. Heihin en kiinnitä huomiota. Miksi on normaalia, että keski-iän ylittäneet rouvat voivat olla kaupan kassoina mutta mies ei? Miksi myös ajattelin automaattisesti, että hän on jollakin tasolla epäonnistunut, kun hän on kassalle töihin päätynyt vielä tuossa iässä? Nopeasti voin kehitellä tuhansia (no ainakin aika monia) skenaarioita työttömästä runoilijasta, sosiaalipsykologian professoriin tekemässä kenttätyötä, jotka ovat johtaneet hänet niihin hommiin. Voi myös olla kyseessä elämäntapavalinta. Voi olla, että hän vain kaipasi vaihtelua edelliseen työhönsä nähden. Kaiken kaikkiaan, jotakin ajatteluni rakenteista ja siitä mitä ’normaalius’ yhteiskunnassamme on paljastui minulle tässä kaksoisvälähdyksessä.

Samanlaista kaksoisvälähdystä tavoitteli muuten Teemu Mäki kuuluisalla (mutta hyvin harvan näkemällä) videoteoksella ’My Way, a Work in Progress’. Teoksessa on ensin tunnin verran ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa eri muodoissa,.dokumenttikuvia mm. sodista, nälänhädästä, pakkotyöstä. Sitten on kuuden sekunnin pätkä, jossa Teemu tappaa kissan. Tarkoitus oli Teemun kiteyttämänä seuraava:
”että katsoja järkyttyisi kissantappokohtauksesta, mutta sen jälkeen järkyttyisi vielä enemmän tajutessaan ohittaneensa samassa teoksessa olleet muut, paljon suuremmat väkivallan vyöryt melko välinpitämättömänä. Tiesin, että kun tapan yhden kissan tätä teosta varten, yleisö järkyttyy, mutta toivoin, että se havahduttaisi yleisön ajattelemaan kuinka monen ihmisen riistoon ja kuolemaan he ovat syyllisiä pelkän elämäntapansa, kulutustottumustensa vuoksi.”

Ajatellessamme minkälaisen yksipuolisen keskustelun, vihakampanjan ja ikuisen kissantappajan stigman Teemu aikaansai, voidaan vain todeta, että hän yliarvio katsojansa kyvyn itsereflektioon pahasti.

(Itse kissantappoon en tässä ota kantaa, se on luonnollisesti inhottavaa. Todettakoon vain, että lihansyöjän on aika vaikeata häntä siitä tuomita. Jos laitamme vastakkain yhden ihmiskunnan parantamisen vuoksi tapetun kissan ja satoja itsekkäiden kulinarististen nautintojen vuoksi tapettuja lehmiä, sikoja ja kanoja tulee mieleen aika vahvasti ison J:n sanat: ”Se teistä, joka ei ole syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven”.)

hyvin menee – normi ja vaihtoelämän tilinpäätös

Palattuani Suomeen on luonnollista, että jokainen vastaantuleva tuttu ja
tutuksi tuppautuva kyselee ’no millaista oli?’ Helposti sitä tulee
vastanneeksi jotain ympäripyöreätä tyyliin ’hyvin meni’, ’oli siistiä’
tai ’good times’. Onko tässä kysymys aidosta
informaationvälitystilanteesta, jossa pyrin kertomaan jotain
faktuaalista olostani Thaimaassa, vai onko enemmänkin kyse sosiaalisesta
yhteenkuuluvuuden osoituksesta, siitä, että vahvistamme toinen toistemme
ennakko-oletuksia ja siten osoitamme jakavamme yhteisen maailmankuvan.

Mainitut kysymykset aktivoivat nimittäin minut sanomaan aina jotain
positiivista reissusta, varsinkin kommentit säästä herättävät
kuulijoissa hyväksyvää hyminää, olemme yhteisellä maaperällä. Ulkomaiden
ja erityisesti aurinkomaiden kuten Thaimaan herättämät konnotaatiot
ihmisissä ovat lähtökohtaisen positiivisia. Täällä Suomessa asiat ovat
vähän niin ja näin, luntakin sataa, mutta Thaimaassa ei voi kuin voida
hyvin. Niinpä kysymyksiin liittyy vahva sosiaalinen paine toisintaa tätä
ennakko-oletusta, kertoa kuinka ihanaa biitsillä oli ja miten
rentouttavaa siellä on oleilla ja thaimaalaiset sitten, he ovat niiin
mukavia ja ystävällisiä.

Kun kohteliaisuussääntöihin kuuluu, että kaikilla menee hyvin
kysyttäessä, katoaa oikeastaan pohja tämän kysymyksen esittämisellä
haettuun aitoon kiinnostukseen toista ihmistä kohtaan. Välillä olenkin
vastannut kysymykseen kriittisemmällä tavalla.

Olen muistanut mainita hyviä puolia, ulkomaille lähtö on sosiaalinen
haaste ja uuden sosiaalisen jengin voittaminen ympärilleen aiheuttaa
luonnollisesti
tyytyväisyyttä. Samassa hienossa kaveriporukassa vuosikymmenen
oleiltuani on kasvattava kokemus olla tilanteessa, jossa ei tunne
ketään.Tämänkaltainen tilaisuus ottaa uusi rooli ja määrittää itsensä
uudelleen opettaa myös jotain itsestään.

Myöskin uudessa kulttuurissa oleminen on kiehtovaa ja opettavaista.
Tapauksessani uusia kulttuuripiirejä oli vieläpä ei vain yksi, vaan
muutama erilainen. Ensinnäkin oli Thaimaa ympäröivänä yhteiskuntana
buddhalaisuuksineen kaikkineen. Lisäksi School of Management tarjosi
mahdollisuuden sukeltaa eurooppalaisten kauppatieteilijöiden maailmaan
ja juhlimiseen. Myöskin Gender & Development – osaston herkän välittävä
ja erilaisuutta kunnioittava tunnelma muodosti oman erillisen
kulttuuripiirinsä. Eikä tietenkään pidä mennä kieltämään matkustamisen
yleisiä iloja, uusien maiden näkemistä tai edes sitä, että
auringonpaiste, lämpö ja neljän päivän biitsillä oleilu ja juhliminen
tuntuvat kaikki primitiivisen hyvältä.

Samalla on kuitenkin tärkeätä, ettei vähättele reissun huonojakaan
puolia. Liiallinen hyviin puoliin sukeltaminen (sukellus toki oli elämys)
unohtaa sen tosiseikan, että kuitenkin olin varsin tyytyväinen
päästessäni puolen vuoden päästä takaisin Suomeen enkä todellakaan
jäänyt haaveilemaan pidemmästä olosta tuolla kaukomailla. Suurimmat syyt
takaisinpaluun positiivisuuteen olivat sosiaaliset. Vaikkakin
sosiaalisesti matka oli varsin onnistunut siinä mielessä, että löysin
monia kavereita ja jopa kourallisen niin hyviä tyyppejä, että saatan
jatkossakin heitä tavata, on silti sanottava, että puolen vuoden jälkeen
kaipasin suomalaista sosiaalista elämääni. Kysymys ei ollut määrällinen,
vaan laadullinen. Tarvitsen ehkä monenlaista sosiaalista seuraa
tuodakseni kaikki puoleni esiin ja Thaimaassa kaverini edustivat (paria
poikkeusta lukuunottamatta) maailmankuvallisesti paljon homogeenisempaa
ryhmää kuin Suomessa. Heidän kanssaan oli hauska bilettää ja juhlia,
heittää läppää ja olla iloisia mutta monia sellaisia piirteitä mitä arvostan
ystävyyssuhteissani kotomaassa ei päässyt esiin.

Muiden vaihto-oppilaiden puolesta on luonnollisesti sanottava, että yksi
selkeä syy on tietysti aika. Puolessa vuodessa ei ehdi tutustua ihmisiin
samalla lailla kuin kymmenessä. Tämä onkin matkustelun sosiaalisuuden yksi perusongelma. Syntyy paljon kertakäyttökaveruuksia. Sä-oot-tarpeeksi- hyvä-tyyppi-ja-me-ollaan-molemmat-tässä-matkan-päällä-joten-ollaan-ikäänkuin- hyviäkin-ystäviä-vaikka-viikon-päästä-ei-enää-ikinä-nähdä tyylisiä tuttavuuksia on kertynyt kyllästymiseen asti. Välillä oli sellainen olo, ettei jaksanut enää tutustua uusiin tyyppeihin, kun niitä tunki sosiaaliseen tutkaan liian tiiviinä invaasiona. Tässä ehkä ugrilaisen metsäkansan perintö tuli esiin, vaikka keskimäärin pidän itseäni ekstroverttina ihmisenä.

Kaiken kaikkiaan vaihto-opiskelu tai muu pidempi oleskelu ulkomailla on teko, jota voin suositella ihmisille. Enimmäkseen se on hauskaa, kiintoisaa ja samalla on myös ainutlaatuinen mahdollisuus ’kasvaa ihmisenä’. Lisäksi kotimaata, perhettä ja ystäviä oppii arvostamaan uudella tavalla.

Troija-elokuvan aiheuttama ahdistus

Päädyin näkemään tuon Brad Pittin tähdittämän Troija-elokuvan jo toisen kerran. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, elokuva aiheutti selittämätöntä ahdistusta mielialassani. Nyt kuitenkin onnistuin ehkä paljastamaan tämän ahdistuksen juuret. Elokuvan aiheuttamia primäärireaktioita oli oikeastaan kaksi: ensinnäkin vahva inho Brad Pittin esittämää Akilleusta kohtaan ja toiseksi yleinen ahdistus. Analysoidaan ne järjestyksessä.

Ensimmäisen näistä analyysi on melko suoraviivainen. Bradia kohtaan tuntemani inho on selkeä defenssimekanismi. Minua inhottaa se, että Akhilleus vetoaa niin julmetun vahvasti naisiin. Tunsin sen elokuvaa katsellessani ja myöhemmät keskustelut ovat vahvistaneet minulle, että hyvin monille tytöille ja naisille elokuvan keskeinen anti on se sydämentykytys, jonka tuon riuskan lihaskimpun tyly käytös aiheuttaa. Tämähän se vasta ärsyttävää on. Elokuvan Akhilleus on itsekäs ja ylimielinen tappokone ilman sympatiaa ja lojaliteetteja. Mutta hän on ylettömän vahva ja taitava taistelija ja tappaja. Tämä tekee hänestä alfauroksen ja sankarin. Hänellä on varaa olla ylimielinen paska ja silti elokuvan heikot miehet ihailevat häntä ja naiset rakastavat.

Tässä mielessä Troija paljastaa ihmiskunnan raadollisuuden kaiken sivistyksen alta. Kovin alfauros on se, joka on vahvin. Se joka voi haistattaa kaikille muille, vain koska rökittää ne tappelussa. Humaani, sivistynyt ja alamaisistaan välittävä Hector on se tyyppi, joka ansaitsisi olla suurin sankari, jos ihmiskunta olisi pohjaluonteeltaan hyvä. Mutta se seikka, että sekä miehet että naiset palvovat Akhilleusta, kertoo, että voima on pohjimmiltaan paljon arvostetumpi ominaisuus. Sisällämme asuu vieläkin voiman ja kunnian kulttuuri.

Sivistyksemme ja järkeä kunnioittava kulttuuri on siis vain jonkinlainen kuorrutus näiden primitiivisten vaistojen päällä. Erityisen paljastavaa ovat teini-ikäiset tytöt ja pojat, joille Akhilleus esiintyy ilmeisenä sankarina. Me vanhemmat ja kyynisemmät ihmiset olemme sitten taipuvaisempia torjumaan nämä primitiiviset vaistot ja kokemaan Akhilleuksen vastentahtoisemmin. Sivistyneillä miehillä vastentahtoisuutta aiheuttaa myös silkka kateus. Akateemisina toimistotyöläisinä emme koskaan voi olla yhtä raa’an vetovoimaisia kuin fyysisessä taistelussa tappava Brad.

Tästä päästäänkin elokuvan aiheuttamaan yleiseen ahdistukseen. Kun miehet taistelevat kunnian puolesta tulee esiin nyky-yhteiskunnan onttous. Pohjimmiltaan nyky-yhteiskunta ei anna mahdollisuutta urheuteen. Urheutta on se, kun laittaa itsensä peliin läheistensä puolesta, parhaimmillaan hengenvaaraan. Silloin tosimiehet karsiutuvat heikommista yksilöistä, tosipaikan edessä. Mutta tällaista foorumia ei enää ole keskimääräiselle suomalaismiehelle. Luonnonvoimat ovat sen verran kesytettyjä, että ei joudu merille myrskyistä selviytymään tai metsään luontoa uhmaamaan henkensä pitimiksi. Vihollisiakaan ei oikein ole. Kaikki hengenvaaralle itsensä altistamiset extreme-urheilun tms. kautta tuntuvat keinotekoiselta pelleilyltä, suorastaan tyhmältä, koska niiltä puuttuu tarkoitus. Ne ovat vain turhaa korviketta sille, että oikeat vaarat ovat elämästämme eliminoidut. Dilemmana on, että urheus vaatii itsensä alttiiksi laittamista vaaralle, mutta ilman tarkoitusta on vain urpoa katkoa luitaan tahallaan.

Elokuva siis ensinnäkin paljastaa nyky-yhteiskunnan arvostusten tyhjyyden. Cappucinoa juovat hyvinpukeutuvat sisällöntuottajat ja pörssimeklarit ovat nyky-yhteisön sankareita. ”Tosipaikan” tullen tällaiset trendilehtien kansikuvapojat pillittäisivät tosimiesten porskuttaessa. Duudson-tyyliset itsensärääkkääjät ja urheilijat pärjäisivät paremmin mutta heitä nyt ei voi pitää kuin tyhminä. Mutta samalla kun elokuva repii nykyarvostuksilta pohjan, sen tilalle tarjoama arvomaailma on pelottavan raaka, voima jyllää. Tämä on ehkä sen ahdistuksen pohja, jonka elokuva aiheuttaa.

Yhteiskunnan arvomaailmojen ongelmien paljastamisen lisäksi elokuvan aiheuttama ahdistus johtuu siitä sisäisestä ristiriidasta, jonka kanssa painin. Toisaalta on sosialisaation synnyttämä ihmisoikeuksia, deliberatiivisuutta, humaaneja arvoja ja kulttuuria ihannoiva sivistynyt ihminen. Toisaalta on raakaa voimaa ja alfauroskulttuuria ihannoiva luolaihminen, jota sivilisaatio ei ole onnistunut eliminoimaan. En haluaisi myöntää sisäisen barbaarini olemassaoloa itselleni mutta siellä se on. En haluaisi myöntää itselleni, että Akhilleus on kovempi jätkä kuin minä ja tämän tunteen torjuminen aiheuttaa ahdistusta.

Jotenkin sekavasti ajatukseni tulivat tässä esiin mutta tavoittivat kuitenkin ehkä jotain.

Onko hippi hipille hippi?

Paljon on vettä virrannut Po-joessa sitten viime merkinnän. Tässä välissä olen viettänyt perinteikkään lumettoman joulun perheen kanssa täällä Thaimaassa ja pommien tahdittaman uuden vuoden Bangkokissa. Perheen näkeminen jouluna oli luonnollisesti hieno homma. Viikko heidän kanssaan Bangkokissa sekä Koh Samuilla sujui oikein iloisesti ja lämmitti tuhlaajapojan mieltä. Itse joulunvietto tällaisissa ilmanaloissa tuntui luonnottomalta mutta perhelomaksi viikko oli juuri kuin pitää. Palataanpa kuitenkin aikaan ennen joulua:

Joulun ja perheen tännetulon alla vietin muutaman päivän Koh Panang – saaren syrjäisestä nurkasta loytyvällä hippihenkisellä the Sanctuary-nimisellä parantola-rannalla. Tämä Elle ja New York Times – lehdissäkin ylistetty trooppinen kokonaisuus tarjoaa erilaisia meditaatio, henkiparannus sun muita seikkoja tai vain hippihenkistä yhteiseloa sitä haluaville. Oma motiivini sielläololle oli rauhaisan paikan saaminen kirjoitusprojektille mutta oleskelu siellä tarjosi myös mainion hetken ihmiskyttäämiselle eli tarkkailla tuollaisessa paikassa viihtyvien ihmisten sielunelämää.

Tämän tarkkailun perusteella voisi todeta, etta hippi ei ole aina hipille hippi. Oikeastaan voidaan erottaa kaksi hippityyppiä toisistaan, suvaitsevaisuuden ja suorittamisen ollessa ehkä ne keskeiset erottelut.
Ensimmäinen tyyppi on nimeltään Suorittaja-hippi. Tämä tyyppi tulee länsimaisesta kulttuuritaustasta, mutta on jossakin kohdassa alkanut kokea kapitalistis-luterilaisen arvomaailman tyhjyyden. Itämaiset jutskat ja tyypit tuntuvat tarjoavan vaihtoehdon ja vaihtelevan pituisen prosessin kautta hän luiskahtaa hippijengeihin alkaen imitoida näitä kaikessa pukeutumisesta ja musiikista elämänasenteisiin ja hengauspaikkoihin.

Vaikka näitä hippeja ei voi ulkoisesti välttämättä erottaa ns. ideaalihipeista paljastuvat he nopeasti keskustelussa. Erona ideaalihippeihin on, etta he kantavat vielä tiedostamattaan vanhan elämänpiirinsä asenteita sisällään. Heille hippinä olostakin muodostuu jonkinlainen suoritus, he eivät pääse eroon vanhasta ”draivistaan”; he vain uudistavat päämääränsä ja kielensä. Rastat kuuluu olla, joogata ja meditoida kuuluu tehdä, chillailu Kaakkois-Aasiassa kuuluu asiaan, mitä pidempi matka sen kovempi hippi. Tämä vakavamielinen hippi-ideaalin tavoittelu tekee sen, etteivät he koskaan saavuta hippeilyn ydintä: oloa juuri sellaisena kuin haluaa olla ja muiden suvaitsemista juuri sellaisena kuin nämä haluavat olla.

Näin ensinnäkin heille hippinäolosta tulee jatkuvan suorittamisen ja ulkoisen pätemisen kehä. Lisäksi heistä tulee auttamattoman suvaitsemattomia niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät jaa heidän ’suvaitsevaa’ maailmaasyleilevää elämäntapaansa. Koska he suorittamalla ovat vasta matkalla ideaaliin, he joutuvat puolustamaan omaa hippi-erinomaisuuttaan jatkuvasti, joka johtaa heidät torjumaan vahvasti kaikki erilaiset ei-hippimaiset elämänasenteet.

Aito ideaalihippi ei suorita, hänellä ei ole tarvetta ottaa rastoja, jos ei siltä tunnu. Hän vain on juuri niin kuin haluaa olla ja on tyytyväinen juuri siinä paikassa. Tästä stabiilista asemastaan hän kykenee erinomaisesti katsomaan muita elämänasenteita silmiin joutumatta kokemaan niitä haasteena omalleen. Tällöin hän voi myös ymmärtää ja antaa niiden olla mitä ovat ilman vihamielisyyttä. Enemmänkin hän kokee sääliä, myötätuntoa ja halua auttaa törmätessään väärässä uskossa eläviin.

Luonnollisesti tämän polarisoinnin mukaisia ääri-ihmisiä ei paljoakaan löydy. Enemmänkin hippihenkisissä ihmisissä nämä kaksi – Suorittajahippi ja Ideaalihippi – elävät sisäisessä dynamiikassa keskenään ilmeten eri voimakkuuksin eri ihmisissä. Taistelkoot kaikki hipit siis Ideaalihippinsa puolesta!

Paljon on vetta virrannut Po-joessa sitten viime merkinnan. Tassa valissa olen viettanut perinteikkaan lumettoman joulun perheen kanssa taalla Thaimaassa ja pommien tahdittaman uuden vuoden Bangkokissa. Perheen nakeminen jouluna oli luonnollisesti hieno homma. Viikko heidan kanssaan Bangkokissa seka Koh Samuilla sujui oikein iloisesti ja lammitti tuhlaajapojan mielta. Itse joulunvietto tallaisissa ilmanaloissa tuntui luonnottomalta mutta perhelomaksi viikko oli juuri kuin pitaa. Palataanpa kuitenkin aikaan ennen joulua:

Joulun ja perheen tannetulon alla vietin muutaman paivan Koh Panang – saaren syrjaisesta nurkasta loytyvalla hippihenkisella the Sanctuary-nimisella parantola-rannalla. Tama Elle ja New York Times – lehdissakin ylistetty trooppinen kokonaisuus tarjoaa erilaisia meditaatio, henkiparannus sun muita seikkoja tai vain hippihenkista yhteiseloa sita haluaville. Oma motiivini siellaololle oli rauhaisan paikan saaminen kirjoitusprojektille mutta oleskelu siella tarjosi myos mainion hetken ihmiskyttaamiselle eli tarkkailla tuollaisessa paikassa viihtyvien ihmisten sielunelamaa.

Taman tarkkailun perusteella voisi todeta, etta hippi ei ole aina hipille hippi. Oikeastaan voidaan erottaa kaksi hippityyppia toisistaan, suvaitsevaisuuden ja suorittamisen ollessa ehka ne keskeiset erottelut.
Ensimmainen tyyppi on nimeltaan Suorittaja-hippi. Tama tyyppi tulee lansimaisesta kulttuuritaustasta mutta on jossakin kohdassa alkanut kokea kapitalistis-luterilaisen arvomaailman tyhjyyden. Itamaiset jutskat ja tyypit tuntuvat tarjoavan vaihtoehdon ja vaihtelevan pituisen prosessin kautta han luiskahtaa hippijengeihin alkaen imitoida naita kaikessa pukeutumisesta ja musiikista elamanasenteisiin ja hengauspaikkoihin.

Vaikka naita hippeja ei voi ulkoisesti valttamatta erottaa ns. ideaalihipeista paljastuvat he nopeasti keskustelussa. Erona ideaalihippeihin on, etta he kantavat viela tiedostamattaan vanhan elamanpiirinsa asenteita sisallaan. Heille hippina olostakin muodostuu jonkinlainen suoritus, he eivat paase eroon vanhasta ”draivistaa” vain uudistavat paamaaransa ja kielensa. Rastat kuuluu olla, joogata ja meditoida kuuluu tehda, chillailu Kaakkois-Aasiassa kuuluu asiaan, mita pidempi matka sen kovempi hippi. Tama vakava hippi-ideaalin tavoittelu tekee sen, etteivat he koskaan saavuta hippeilyn ydinta: oloa juuri sellaisena kuin haluaa olla ja muiden suvaitsemista juuri sellaisena kuin nama haluavat olla.

Nain ensinnakin heille hippinaolosta tulee jatkuvan suorittamisen ja ulkoisen patemisen keha. Lisaksi heista tulee auttamattoman suvaitsemattomia ihmisia kohtaan, jotka eivat jaa heidan ’suvaitsevaa’ maailmaasyleilevaa elamantapaansa kohtaan. Koska he suorittamalla ovat vasta matkalla ideaaliin, he joutuvat puolustamaan omaa hippi-erinomaisuuttaan jatkuvasti, joka johtaa heidat torjumaan vahvasti kaikki erilaiset ei-hippimaiset elamanasenteet.

Aito ideaalihippi ei suorita, hanella ei ole tarvetta ottaa rastoja, jos ei silta tunnu. Han vain on juuri niin kuin haluaa olla ja on tyytyvainen juuri siina paikassa. Tasta stabiilista asemastaan han kykenee erinomaisesti katsomaan muita elamanasenteita silmiin joutumatta kokemaan niita haasteena omalleen. Talloin han voi myos ymmartaa ja antaa niiden olla mita ovat ilman vihamielisyytta, enemmankin saalia, myotahapeaa ja halua auttaa kokien vaarassa uskossa elavia nahdessaan.

Luonnollisesti taman polarisoinnin mukaisia aari-ihmisia ei paljoakaan loydy. Enemmankin hippihenkisissa ihmisissa nama kaksi – Suorittajahippi ja Ideaalihippi – elavat sisaisessa dynamiikassa keskenaan ilmeten eri voimakkuuksin eri ihmisissa. Taistelkoot kaikki hipit siis Ideaalihippinsa puolesta!

Aivomittauksia buddhalaismunkeista

Muutama mielenkiintoinen tieteellinen tutkimus buddhalaisuudesta on tässä viime hetkinä osunut silmiini. Hassua, että vaikka sitä ajatteleekin, että tuollaiset munkit on aika kovia jätkiä noin henkisellä tasolla, niin silti asia jotenkin konkretisoituu, kun niiden mielen kyvyistä saadaan jotain selkeän objektiivisia tieteellisiä faktoja irti. Näin syvältä tieteellis-objektiivisesta maailmankuvasta käsin sitä näitä itäisten maiden juttuja tarkastelee. Mutta faktoihin.

Ensinnäkin Öserin, kolmisenkymmentä vuotta meditaatiota harrastaneen munkin aivokuvaukset osoittivat, että kun hän suoritti tietynlaisia meditaatiotekniikoita, hänen aivojensa sähkökäyrissä tapahtui selkeitä ja stabiileja muutoksia, joihin meditaatiota harjoittamattomat yksilöt eivät kyenneet.

Tämä oli nyt vielä melko odotettavaa. Seuraava tulos on jo vähän kiehtovampi. Aiemmista aivotutkimuksista tiedetään, että aivokuvauksissa positiivisten tunteiden vallitessa ihmismielessä hänen vasen otsalohkonsa on erityisen aktiivinen. Tämä koskee niin ilon, innostuksen, epäitsekkyyden tai mielen vilkkauden kokemuksia. Vastaavasti oikea otsalohko on erityisen aktiivinen masentuneilla, pessimistisillä ihmisillä ja ihmisen ollessa surullinen. Kuvattuaan laboratoriossaan tuhansia yksilöitä päättivät tutkijat kuvauttaa useita vuosikymmeniä meditaatiota harrastaneen munkin. Tutkijat raportoivat, että hänen ollessa neutraalissa mielentilassa oikean aivolohkon toiminta oli aivan poikkeuksellisen alhainen vasemman ollessa luonnollisesti poikkeuksellisen vahva. Aivojen sähköisyydestä voisi siis päätellä, että munkki eli harvinaisen onnellisessa mielentilassa.

Seuraavaksi Öser ja toinen munkki laitettiin katsomaan kuvaa neutraaleista kasvoista. Kasvoilla kävi ilme 30-osa sekunnin ajan jonka jälkeen ne palasivat neutraaleiksi. Tämän jälkeen pitää tunnistaa tämä ilme. Noin viisituhatta ihmistä oli tehnyt testin aiemmin ja poliisit, psykiatrit, tullivirkailijat ja salaisen palvelun agentit olivat toistaiseksi saaneet parhaimpia tuloksia. Mutta munkit