Category: Aatoksia
Ihmisiä ei johdeta excelillä – Ei edes tulevaisuudessa
Työn tulevaisuus on jo täällä. Se ei vain ole kovin tasaisesti jakautunut. 2000-luvulla Suomesta on arvioiden mukaan kadonnut 200 000 teollisuustyöpaikkaa. Uudet työpaikat ja talouskasvu syntyvät lähinnä tietotyö- ja palvelualoilla, joissa pärjääminen edellyttää työntekijöiltä luovuutta, ihmissuhdetaitoja ja jatkuvan kehittämisen asennetta.
Näillä dynaamisilla, nopeasti kehittyvillä aloilla proaktiivinen asenne ja luovuus eivät ole pelkästään menestystekijöitä. Ne ovat elinehtoja, jos tavoitteena on pärjääminen globaaleiksi muuttuneilla markkinoilla. Tämän ovat lopulta havainneet myös uusiutumiskykyiset perinteisen teollisuuden yritykset, jotka ovat nostaneet työntekijöiden osallistamisen ja kunnioituksen innovaatioprosessinsa ytimeen. Siksi suomalaisten yritysten tuleva menestys vaatii murrosta tavassamme ajatella työtä.
Samaan aikaan yritysten toimintaympäristöjen dynaamisuus on lisääntynyt. Neuvostoliitolle paperia pystyi myymään viisivuotissuunnitelmien pohjalta. Tällaisella paikalleen pysähtyneellä toimialalla voi pärjätä hierarkkisella, keskusjohtoisella, tiukan standardisoidulla toimintalogiikalla. Mutta nopeasti muuttuvilla aloilla tällainen ylhäältä johdettu organisaatio on auttamatta liian jäykkä ja muuntautumiskyvytön. Näillä aloilla parhaiten pärjäävät ketterät ja itseohjautuvien tiimien varaan rakennetut organisaatiot. Tällaiset orgaanisen elinvoimaiset yritykset edellyttävät työntekijöiltä vahvaa itseohjautuvuutta ja oma-aloitteellista asennetta omaan työhön. Eli sisäistä motivaatiota.
Kasvualoilla on käynnissä siirtymä poispäin hierarkisista ja autoritaarisista organisaatioista kohti dynaamisia ja ketterän itseohjautuvia ja verkottuneita yhteisöjä. Ja tällöin siirrymme välttämättä kohti sisäisesti motivoivaa työelämää.
Sisäinen motivaatio tarkoittaa sitä, että työntekijät aidosti syttyvät tehtävistään ja haluavat itse tehdä parhaansa niiden eteen. Sen vastakohta on ulkoinen motivaatio, jossa ihminen ei ole kiinnostunut itse tekemisestä, vaan motivaatio syntyy jostakin itse tekemisen ulkopuolisesta kepistä tai porkkanasta. Sisäisessä motivaatiossa tekeminen itsessään tuntuu niin kiinnostavalta, nautittavalta tai arvokkaalta, että ihminen palaa halusta sitä tehdä.
Tietyt työympäristöt mahdollistavat sisäisen motivaation, toiset tuhoavat ihmisen luontaisen innostuksen.
Statushierarkiat, kyttääminen, käskyttäminen, mikromanagerointi, luottamuspula ja informaation pimittäminen ovat tehokkaita tapoja tuhota sisäinen motivaatio. Sisäisen motivaation johtaminen lähtee liikkeelle siitä, että uskoo ja luottaa työntekijöihin. Antaa heille tilaa tehdä työnsä itse hyväksi katsomallaan tavalla ottaen enemmän sparraavan valmentajan kuin käskyttävän kontrolloijan roolin.
Haastattelimme Karoliina Jarenkon kanssa Draivi-kirjaamme varten 38 yritysjohtajaa ja työntekijää Suomen kiinnostavimmista yrityksistä, mitä tulee sisäisen motivaation johtamiseen. Kaikissa haastattelissamme organisaatioissa korostui muutama avaintekijä:
• Hierarkiattomuus: Johtajat kohtelivat työntekijöitään vertaisinaan, kuuntelivat aidosti heidän mielipiteitään ja kunnioittivat heidän asiantuntemustaan.
• Radikaali avoimuus: Kaikki informaatio talousluvuista lähtien on kaikkien saatavilla, jotta ihmisillä on mahdollisuus tehdä kokonaisuuden kannalta järkeviä päätöksiä.
• Yhteinen ja yhdessä rakennettu näkemys yrityksen suunnasta ja toiminnan keskeisistä arvoista. Ja näiden arvojen näkyminen myös yrityksen arjessa.
• Kaikenlaisen byrokratian ja kontrollijärjestelmien purkaminen. Jokaisella työntekijällä oli vapaus tehdä suuriakin toimintaansa koskevia päätöksiä ja hankintoja tarvitsematta kysyä lupaa keneltäkään.
• Keskinäinen välittäminen, vahva yhteishenki ja arvonannon ja kiittämisen kulttuuri, joka syntyy siitä, että ihmiset ovat toisilleen ja johdolle muutakin kuin tuotantovälineitä. Sisäisesti motivoituneet organisaatiot olivat siis paitsi innovatiivisia ja tehokkaita, myös vahvan inhimillisiä.
Sisäisen motivaation johtaminen on tänään kilpailuetu, mutta kymmenen vuoden päästä se on elinehto kaikilla luovuutta, innovaatioita ja uusiutumiskykyä vaativilla toimialoilla. Pidä siis huolta, että oma yrityksesi on vallankumouksen etujoukoissa!
Miten johtaa sisäistä motivaatiota? Vastaus löytyy juuri julkaistusta kirjasta Draivi – Voiko sisäistä motivaatiota johtaa? (Talentum 2015), jonka kirjoitimme yhdessä Karoliina Jarengon kanssa. Kirja yhdistää motivaatiotutkimuksen viimeisimmät virtaukset konkreettisiin case-tutkimuksiin suomalaisesta yritysmaailmasta. Ääneen pääsevät uuden työelämän edelläkävijäorganisaatiot, kuten Fondia, Futurice, Outotec, Pipelife, Reaktor, Supercell ja Vincit.
Kirjamme tehtävänä on muuttaa ihmiskuvasi, ja samalla käsityksesi johtajuudesta. Ja antaa samalla sinulle myös työkalut, joilla rakentaa sisäistä motivaatiota tukeva tulevaisuuden organisaatio. Kirja siis kertoo, mitä draivi käytännössä on ja miten se synnytetään.
Valtio on mafia ja sinä maksat suojelurahaa: Onko verotus varastamista?
Entinen kansanedustaja Mikael Jungner sai aikaan myrskyn twitter-lasissa väittäessään, että ”Verokeskustelussa on hyvä muistaa että verotus on toiselta ottamista yksipuolisella päätöksellä. Verotus on pohjimmiltaan varastamista.” Näinhän se näyttäisi olevan: Minulla on omaisuutta ja sitten tulee iso paha valtio, joka ilmoittaa että tietty prosentti siitä kuuluu heille. Jos kieltäydyn, niin viime kädessä valtio turvautuu väkivaltaan ja poliisi vie minut raudoissa vankilaan. Tässä mielessä valtio ei eroa mafiasta: Se pakottaa minut maksamaan suojelurahaa. Jos en maksa, niin sillä on keinot ja aseet, joilla se pakottaa minut tottelemaan.
Mutta hetkinen. Onko asia todella näin yksinkertainen?
Jungnerin vertauksessa on yksi perustava virhe. Hän kuvittelee, että minun oikeuteni omaisuuteen olisi jokin itsestäänselvyys. Että olisi jotenkin taivaalta tipahtanut kiistämätön fakta, että jokaisella ihmisellä on oikeus omaisuuteensa. Jungnerin mukaan omistusoikeus on ihmisoikeus ja jopa jonkinlainen ”luonnonoikeus”.
Jungner elää haavemaailmassa, jossa kuvitellaan, että ihmisoikeudet ovat läsnä maailman rakenteissa. Eivät ole. Maailma, jossa ei ole ihmisiä, on maailma jossa ei ole oikeuksia. Maailmassa toteutuvat vain ne oikeudet, joita ihmiset ovat päättäneet kunnioittaa. Siksi mikä tahansa oikeus muuttuu todelliseksi vasta sillä hetkellä, kun on joku taho, joka on valmis sitä puolustamaan ja näin tekemään siitä totta.
Ainoa ’luonnonoikeus’ on vahvimman oikeus. Jos sinulla on armeija ja minulla vain paljaat käteni, sinä voit pakottaa minut tekemään asioita, voit ottaa omaisuuteni ja viime kädessä vaikka tappaa minut. Vahvempi määrää ja heikompi voi vain kitistä ja alistua. Näin se valitettavasti on. Eikä se siitä muuksi muutu, vaikka kuinka soittaisi John Lennonin Imaginea. Historiassa vahvempi on aina alistanut heikompaa: aateliset maanviljelijöitä, tilanomistajat torppareita, venäläisvalloittajat suomalaisia.
Jos haluan että minulla ylipäänsä on jotakin oikeuksia, tarvitsen riittävän vahvan toimijan, joka vapaaehtoisesti ylläpitää näitä oikeuksia ja näin suojelee minua oikeuksien rikkojilta. Ja juuri tämän moderni demokraattinen valtio tekee. Oikeuslaitoksen, poliisilaitoksen, armeijan ja muiden instituutioiden avulla se pyrkii takaamaan, että minulla on tietyt ihmisoikeudet, että omaisuuttani ei varasteta ja että saan välttämättömät terveydenhuolto-, koulutus- ja muut palvelut. Siksi olen koko nykyisen elämäntapani velkaa valtiolle. Valtiottomaan arkeen voi tutustua Somalian ja Syyrian kaltaisissa kriisipesäkkeissä. Siellä voi kokeilla mitä valtioton vahvimman oikeuden mukainen eläminen vaatii.
Siksi on absurdia puhua veroista varkautena. Lähes jokaisen suomalaisen nykyinen omaisuus on yhteiskunnan mahdollistamaa: Yhteiskunta on antanut sen koulutuksen, jonka avulla ihmisestä on kasvanut se ihminen, joka hän on. Yhteiskunta on pankkilaitoksien, sopimusten noudattamisen ja muiden instituutioiden avulla tehnyt mahdolliseksi modernin liiketoiminnan. Yhteiskunta on poliisin ja armeijan avulla taannut, että ihminen ei joudu suojelemaan omaisuuttaan kierteleviä rosvolaumoja vastaan. Ilman yhteiskuntaa suomalaisilla olisi murto-osa nykyisestä omaisuudestaan ja mahdollisuuksistaan.
Yhteiskunnan ylläpitäminen vaatii resursseja ja verotus on aika universaalisti todettu mielekkääksi tavaksi kerätä näitä resursseja. On eri kysymys kuinka paljon kenenkin yhteiskunnan jäsenen tulisi maksaa siitä että saa nauttia yhteiskuntajärjestyksen tuomasta turvasta. Paras toistaiseksi keksitty tapa päättää verorasituksen suuruudesta lienee demokratia. Verojen nykyisestä suuruudesta saa olla eri mieltä. Niistä valittamalla pääsee osalliseksi siihen sananvapauden takaamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa verojen suuruudesta päätetään. Mutta ilman veroja ei olisi yhteiskuntaa. Ja ilman yhteiskuntaa ei sitä elämää, jota sinä olet saanut elää. Yhteiskunta ei takaa vain tiettyjä terveydenhuollon kaltaisia erillispalveluja, joista voisi maksaa käyttömaksuja. Se takaa yhteiskuntarauhan. Ja se on itsessään mittaamattoman arvokasta.
Siksi meillä on kaksi vaihtoehtoa:
Voimme haikeina soittaa John Lennonin Imaginea ja haaveilla maailmasta, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään, valtiota ei tarvita ja ihmisoikeudet ylläpitävät itse itseään. Siinä maailmassa voimme sitten Jungnerin tavoin syyttää verotusta varkaudesta.
Vaihtoehtoisesti voimme myöntää tosiseikat: elämme maailmassa jossa vahvempi voittaa heikomman. Siksi parasta on, että väkivaltamonopoli on sellaisella instituutiolla, jonka valta perustuu demokratiaan. Se ei ole täydellinen järjestelmä, mutta paras toistaiseksi keksitty järjestelmä. Voimme kritisoida nykyjärjestelmää ja kehittää sitä eteenpäin. Mutta samalla olemme koko elämämme kyseiselle järjestelmälle velkaa. Ja sitä velkaa on ihan itsensäkin vuoksi järkevää maksaa vuosittain takaisin.
P.S. Sama asia Twitteriin tiivistettynä: ”Ilman valtiota ei ole ihmisoikeuksia, ei omaisuudensuojaa. Verovaroin valtio tekee omistamisen mahdolliseksi. Eli ei varkaus.”
Edit:Tekstin pohjalta käytyjen keskusteluiden pohjalta kaksi lisäpointtia:
1. Kun lukee yhteiskunnan rakenteiden kehityksen historiaa käsitteleviä kirjoja kuten Christian Welzelin Freedom Rising tai Daron Acemoglu & James Robinsonin Why Nations Fail, – jälkimmäisestä olen kirjoittanut analyysin aiemmin – niin sitä häkeltyy siitä kuinka etuoikeutettuja me demokraattisten yhteiskuntien kansalaiset olemme. Maailmanhistoria on pitkälti alistamisen historiaa. Yksinvaltias, ruhtinas, aatelisto, tehtaanjohtaja, kolonialisti ja muut tahot ovat läpi historian aina alistaneet ja riistäneet kansaa. Historiallisesti katsoen ajatus kansalaisoikeuksista tai ihmisoikeuksista on nuori keksintö, joka on tullut todelliseksi laajassa mitassa vasta lähivuosisatoina. Mahdollisuus valittaa veroista julkisesti ilman pelkoa mielivaltaisesta rangaistuksesta on sekin suhteellisen harvinaista. Valtio on mafia, mutta historiallisesti katsoen se ei ole koskaan aiemmin tarjonnut läheskään näin paljoa vastinetta suojelurahoille: Sekä oikeuksia että resursseja.
2. Mafiavertausta jatkaakseni: Yhteiskuntien oikeutta rajoittaa ihmisten elämää on läpi vuosisatojen perusteltu erilaisilla versioilla ’yhteiskuntasopimuksesta’. Yksi standardivasta-argumentti on, että ’en minä ole mitään sopimusta allekirjoittanut.’ Ja näinhän se on. Yhteiskunta teki sinulle tarjouksen, josta et voinut kieltäytyä. Sopimus astui voimaan heti syntymäsi jälkeen, kun sait kansalaisuutesi. Yhteiskunta tarjosi sinulle ilmaisen koulutuksen, ilmaisen terveydenhuollon, neuvolajärjestelmän, vanhemmillesi lapsilisää. Ja viime kädessä turvallisen kasvuympäristön, jossa et joutunut jatkuvasti pelkäämään joutuvasi väkivallan uhriksi (toki tästä on poikkeuksia, mutta pääsääntöisesti väkivallan uhka on marginaalinen verrattuna historian tarjoamiin vaihtoehtoihin). Eli siinä vaiheessa, kun tulit täysi-ikäiseksi ja voisit allekirjoittaa sopimuksen, olit jo korviasi myöten veloissa ja jouduit kiittämään yhteiskuntaa lähes kaikesta, tilastollisesti katsoen monessa tapauksessa myös hengestäsi.
Suomi kansallisvaltion jälkeen
Mitä on suomalaisuus? Kysymys on juuri tänään ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. Suomi – kuten valtaosa muistakin Euroopan maista – on muuttunut yhä kansainvälisemmäksi. Helsingissä joka kahdeksannen äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi ja määrän odotetaan kasvavan seuraavina vuosikymmeninä tuntuvasti. Globalisaatio, rajojen yli liikkuva työvoima ja pakolaisvirrat tulevat rikastuttamaan suomalaista kulttuuri-, uskonto- ja kielikavalkadia – halusimme sitä tai emme. 2000-luvun maailma on kansainvälisesti verkottunut ja tästä kehityksestä poisjääminen ei ole mahdollista, jos haluamme pysyä demokraattisena hyvinvointivaltiona.
Osa suomalaisista on ottanut maahamme saapujat avosylin vastaan: hädänalaisten auttaminen on heille itsestäänselvyys ja kulttuurin rikastuminen pelkästään myönteinen asia. Mutta merkittävä vähemmistö kansalaisista suhtautuu maahanmuuttoon nuivasti. Vieraiden kulttuurien invaasio on heidän mielestään uhka suomalaiselle kulttuurille. Kohta joudumme luopumaan meille rakkaista asioista, esimerkiksi Suvivirren laulamisesta koulun kevätjuhlissa. Vakavammin: Osa maahanmuuttajista tulee maista, joissa esimerkiksi naisen asema on suomalaisesta näkökulmasta törkeän alistettu. Tällaista naisten alistamista emme halua Suomeen.
Mutta mikä on se suomalainen kulttuuri, jota haluamme puolustaa? Mitkä suomalaiset arvot ja tavat ovat puolustamisen arvoisia?
’Suomalaisuus’ ja ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on historiallisesti katsoen varsin tuore keksintö. Geneettisesti esimerkiksi länsisuomalaiset ovat kauempana itäsuomalaisista ’heimoveljistään’ kuin britit ovat pohjoissaksalaisista. Kun suomalaisuuden idea 1800-luvulla luotiin, oli ajatus suoraan kopioitu muualla Euroopassa vallinneesta kansallisuusaatteesta. Yksi kansa, yksi kieli, yksi valtakunta. Tämän ajatuksen pohjalta Saksan pienet ruhtinaskunnat yhdistettiin yhden keisarin alamaisiksi ja samaa ajatusta noudattaen ’kansakuntamme isät’ – eli lähinnä ruotsinkielisen eliitin edustajat -, maalasivat kuvan itsenäisyyttä kaipaavasta yhtenäisestä kansasta. Vuonna 1917 unelmasta tuli totta ja syntyi kansallisvaltio nimeltä Suomi. Kaksikielisenäkin se oli varsin puhdasoppinen esimerkki valtiosta, joka rakennettiin ajatukselle ’kansasta’, jota kieli ja kulttuuri yhdistää.
On kuitenkin toinenkin tapa luoda kansakunta: Se voidaan rakentaa myös yhteisen idean tai arvojen varaan.
Näkyvin esimerkki tästä on tietysti Yhdysvallat, maa joka rakennettiin idean varaan:
We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness. — That to secure these rights, Governments are instituted among Men, deriving their just powers from the consent of the governed.
Yhdysvaltalaisuus ei ole kiinni esi-isien kotimaasta, uskonnosta eikä nykyään myöskään ihonväristä. Yhdysvaltalaiseksi tullaan asuinpaikan, vakaumuksen ja tekojen kautta: Riittää että rakastaa nykyistä kotimaatansa. Tämä ei tee Yhdysvalloista yhtään vähemmän isänmaallista kuin perinteisistä kansallisvaltioista. Päinvastoin: jokainen urheiluottelu alkaa kansallislaululla ja jokainen koulupäivä uskollisuuden vannomisella Yhdysvaltain lipulle. Patrioottisuus on Yhdysvalloissa monin paikoin kyseenalaistamaton hyve ja haukkuminen epäisänmaalliseksi syvin mahdollinen loukkaus. On siis mahdollista olla vahvan isänmaallinen ja rakastaa kotimaatansa ilman, että kaikilla tarvitsisi olla yhteisiä esi-isiä ja samanvärisiä silmiä.
Kansallisuusaate oli oman aikansa lapsi ja teki paljon hyvää laajentaessaan ihmisten myötätunnon kehää omasta perhepiiristä ja kyläyhteisöstä kattamaan koko kansakunnan. Mutta nykyinen sekä liikennevälineiden että tietoverkkojen kautta verkottunut ihmiskunta on ajanut kansallisuusaatteen ohitse. Siksi Suomenkin on aika siirtyä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan. On aika luoda suomalaisuus uudelleen pohjautuen yhteiseen ideaan ja arvoihin.
Mutta mitkä ovat ne asiat suomalaisuudesta, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan?
Tähän minulla ei ole valmista vastausta. Ensisijaisesti haluan herättää henkiin kysymyksen yhteisistä suomalaisista arvoista. Koska siirtymä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan vaatii jaettua näkemystä siitä, mitkä ovat suomalaisuuden arvot ja ideaalit. Vastausta on lähdettävä rakentamaan yhdessä, kaikkia osapuolia kuunnellen.
Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että tärkein perintö, jonka esi-isämme meille jättivät, ei ole tietynvärinen iho. Paljon tärkeämpi perintö on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.” Yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, joka on tasa-arvoisempi, suvaitsempi, huolehtivampi ja kaikista kansalaisista välittävämpi kuin oikeastaan mikään muu maa maailmassa. Ei tietysti täydellinen – paljon on epäkohtia, joita korjata. Mutta mitä tulee mahdollisuuksien tasa-arvoon, naisten asemaan tai kansalaisten keskimääräiseen hyvinvointiin, ovat Pohjoismaat paras toistaiseksi rakennettu yhteiskuntajärjestelmä.
Tämä on se perintö, jota haluan puolustaa. Ja tämä on se perintö, jonka pohjalle haluan tulevaisuuden Suomen rakentaa. Suomi ja Pohjoismaat ovat pieniä maita, yhdessäkin vain yhden Aasialaisen suurkaupungin kokoisia. Mutta pienuudestaan huolimatta ne voivat olla majakka, joka näyttää suuntaa koko maailmalle siitä, miten rakennetaan demokraattinen, välittävä, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kansalaisille hyvinvointia synnyttävä yhteiskuntajärjestys. Tämä on se kansallisvaltion jälkeinen Suomi, jota haluan yhdessä lähteä rakentamaan. Nämä ovat niitä arvoja, joiden varaan haluan suomalaisuuden rakentaa.
Ja suomalaisena haluan nähdä kaikki, jotka maatamme rakastavat ja haluavat yhdessä tehdä työtä näiden arvojen puolesta.
Yhden lauseen ratkaisut kaikkiin elämän peruskysymyksiin
Alkavan syksyn kunniaksi päätin ratkaista kaikki elämän peruskysymykset. Nämä kaksikymmentäyhdeksän kysymystä ovat askarruttaneet ihmiskuntaa ammoisista ajoista asti. Tässä oikeat vastaukset:
Mikä on elämän tarkoitus?
Elämällä luonnonilmiönä ei ole mitään tarkoitusta.
Mikä tekee ihmiselämästä merkityksellisen?
Että tekee itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen toisille ihmisille.
Mitä ihminen elämässään tavoittelee?
Ruoan ja juoman kaltaisten fyysisten perustarpeiden lisäksi turvallisuutta, hyväksyntää, vapaaehtoisuutta, kyvykkyyttä, läheisyyttä ja hyväntekemistä.
Mitä on hyvä elämä?
Elämää, jossa ei kärsi puutteesta ja jossa pääsee toteuttamaan itseään ja löytää myönteisen yhteyden toisiin ihmisiin.
Mikä on oikein, mikä väärin?
Oikein on se mikä on lähtöisin myönteisistä, myötätunnon kaltaisista motiiveista, väärin on se mikä on lähtöisin kielteisistä, kateuden ja vihan kaltaisista motiiveista.
Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen?
Rakkaus laajasti ymmärrettynä.
Mitä on filosofia?
Systemaattista ihmettelyä.
Mitä on tiede?
Metodista maailman lainalaisuuksien tunnistamista.
Mitä on totuus?
Sana, jolla ihminen asettaa koko oman auktoriteettinsa takaamaan esitetyn asian oikeellisuuden.
Mitä voimme tietää varmasti?
Että kokemusten virta virtaa.
Mitä on?
Ainakin tämä kokemusten virta.
Kuka minä olen?
Kokemuksen virran kokija, jäsentäjä ja sen puitteissa toimija.
Miksi minä olen olemassa?
Se on elämäsi onnekkain sattuma.
Mitä on rakkaus?
Syvää yhteyden kokemusta itsen ja toisen välillä.
Mitä on onnellisuus?
Taipumusta kokea myönteisiä tunteita ja tunnekuntoisuutta selvitä kielteisistä asioista.
Mitä on kauneus?
Havainnoitsijan kokemus siitä, että esillä olevan asian laadulliset erityispiirteet koskettavat häntä.
Mitä on taide?
Pyrkimystä kommunikoida subjektiivinen totuus elämän ihmeellisyydestä.
Mitä on moraali?
Ihmisten yhteiselämän mahdollistava yhdistelmä laumaeläimen vaistoja ja kulttuurista opittuja käyttäytymismalleja.
Onko ihminen hyvä vai paha?
Ihmisellä on kyky sekä toisia huomioivaan että toisia huomioimattomaan toimintaan ja kasvuhistorialla on iso merkitys siihen kuinka vahvasti kumpikin taipumus aktivoituu.
Onko puhdasta pahuutta olemassa?
Ei ole.
Kumpi oli ensin, muna vai kana?
Muna.
Onko ihmisellä vapaa tahto?
Ei ole. Mutta meillä on kokemus vapaasta tahdosta.
Mitkä ovat ihmisen suurimmat eksistentialistiset uhat?
Kuolema, hylätyksi tuleminen ja oman elämän merkityksettömyys.
Onko kuoleman jälkeistä elämää?
Ei henkilökohtaisessa mielessä, mutta elämämme jättämä jälki jää elämään meidän jälkeemme.
Voinko koskaan löytää sellaista yhteyttä toiseen ihmiseen, jossa koen tulevani täysin ymmärretyksi?
Älyllisellä tasolla tämä ei onnistu. Mutta tunnetasolla se on mahdollista.
Miksi on jotakin sen sijaan että ei olisi mitään?
Se on mysteeri, joka ei koskaan ratkea.
Miksi maailmankaikkeudessa on elämää?
Sellaista sattuu, kun satunnaisille reaktioille annetaan otollisissa olosuhteissa tarpeeksi aikaa.
Miksi on joku joka kokee maailman, sen sijaan että maailma vain tapahtuisi?
En tiedä.
Miten elää hyvä elämä?
Tunne itsesi. Uskalla toteuttaa itseäsi. Vahvista yhteyttäsi toisiin ihmisiin. Tee merkityksellisiä asioita. Avaa silmäsi kauneudelle. Joku päivä kuolet. Tanssi nyt kun musiikki vielä soi.
Pyöräilijät vastaan autoilijat: Kumman joukoissa seisot?
Vuonna 1968 Jane Elliott, ala-asteenopettaja Iowasta, teki kyseenalaisen kokeen: Hän ilmoitti oppilaille, että tiede on osoittanut, että ruskeasilmäiset ihmiset ovat älykkäämpiä ja puhtaampia kuin sinisilmäiset. Siksi luokka jaettaisiin kahtia: Kaikille sinisilmäisille laitettiin ranneke, jotta he eivät varmasti menisi sekaisin parempien ruskeasilmäisten kanssa.
Tilanne riistäytyi käsistä nopeasti: Ruskeasilmäiset alkoivat syrjiä ja pilkata sinisilmäisiä. He vaativat itselleen etuoikeuksia, kun taas sinisilmäiset vetäytyivät kuoreensa. Aiemmat kaverussuhteet unohtuivat, kun ruskeasilmäiset olivat vain keskenään ja sinisilmäiset omissa porukoissaan. Silmien väri oli jakanut luokan kahteen keskenään vihamieliseen leiriin.
Ihmisessä asuu syvällä tapa jakaa maailma meihin ja muihin. Martin Luther King ammuttiin 4.4.1968. Elliot aloitti kokeensa 5.4.1968. Hän halusi auttaa oppilaitaan näkemään, miltä tuntuu olla syrjitty ulkonäkönsä vuoksi. Kun jaamme maailman ryhmiin, niin yksilöt katoavat. Pekka ei ole enää Pekka, vaan ’yksi sinisilmäisistä’. Ja sinisilmäiset ovat ’kaikki samanlaisia’.
Elliotin koe tuli mieleen, kun seuraa joidenkin autoilijoiden ja pyöräilijöiden välistä vihanpitoa. He ovat jakaneet maailman leireihin: On ’me autoilijat’ ja ’me pyöräilijät’. Ja kun maailma on näin jaettu, on auton ratissa helppo nähdä kaikki pyöräilijät yhtenä massana: ”Toissapäivänä se yksi pyöräilijä ajoi väärässä paikassa. Joten tänään kostan asian tuolle toiselle pyöräilijälle.”
Näin ajatteleva ihminen on yhtä tyhmä kuin ne teini-ikäiset tytöt Pukinmäessä, jotka pahoinpitelivät kymmenvuotiaan tummaihoisen pojan ja haukkuivat tätä raiskaajaksi. Kyseinen pikkupoika ei ollut millään lailla syyllinen siihen, että joku toinen mies jossakin muualla oli syyllistynyt raiskauksen. Samoin tänään aamuruuhkassa näkemäsi pyöräilijä ei ole syyllinen niihin sikailuihin, joita joku toinen pyöräiljä on joku toinen päivä tehnyt.
Eli eiköhän ole jo aika lopettaa tämä typerä autolijat vastaan pyöräilijät -asetelma. Me olemme kaikki ihmisiä. Ja aika monet meistä ovat sekä autolijoita että pyöräilijöitä. Jotkut autoilijat käyttäytyvät liikenteessä tyhmästi ja lainvastaisesti. Jotkut pyöräilijät käyttäytyvät liikenteessä tyhmästi ja lainvastaisesti. Molemmat ovat yksilöitä, eivätkä edusta ’kaikkia autoilijoita’ tai ’kaikkia pyöräilijöitä’.
Samalla on hyvä muistaa yksi olennainen ero voimasuhteissa: Suhteessa pyöräilijään auto on tappava ase.
Samalla tavalla leipäveitsi on tappava ase. Auto ja leipäveitsi ovat arkisia asioita, jotka löytyvät melkein joka perheeltä. Ja kumpikin on tehty aivan muuta käyttötarkoitusta varten. Mutta siinä vaiheessa kun se suunnataan toista ihmistä kohti, kyse on tappavasta aseesta. Jos sohit leipäveitsellä toista ihmistä, et voi puolustautua sillä, että et tiennyt iskujen voivan olevan tappavia. Samoin jos tahallasi kiilaat autolla toista ihmistä kohti, et voi puolustautua sillä, että et tiennyt tonnien painoisen metalliesineen voivan tappaa tämän ihmisen.
Jos tulevaisuudessa halutaan välttyä turhilta kuolemilta, on muutama asia mitä eri tahojen pitäisi tehdä:
Poliisi ja lainsäätäjä:
Tee uhkailusta rangaistavaa ja tutki tapaukset, joissa autoilija uhkailee pyöräilijää. Pyöräliiton toiminnanjohtaja Matti Koistinen kertoo Helsingin Sanomissa (16.8) etteivät ”ilmoitetut liikenteen vaarantamiset tunnu kiinnostavan poliisia edes silloin, kun uhrilla on tiedossa todistajia ja kypäräkameran tallenne tilanteesta.” Jos viranomaisten asenne ei muutu, vaan se suojelee uhkailijoita, niin he ovat välillisesti syyllisiä seuraaviin tahallisiin yliajoihin: Heidän välinpitämättömyytensä tarjoaa sikailijoille mahdollisuuden jatkaa hengenvaarallisia leikkejään, kunnes vahingossa osuu.
Verrataan asiaa aseen käyttöön: Päätän nakkikioskilla ’kouluttaa’ jonossa etuilijaa. Kaivan siis aseen esiin ja ammun muutaman varoituslaukauksen hänen päänsä yli. Eli uhkailen tappavalla voimalla, vaikka en yritäkään ampua kohti. Poliisi tutkii asian varmasti. Mutta jos autolla kiilaan tahallani liian läheltä pyöräilijää, niin uhkailen myös tappavalla voimalla, vaikka en yritäkään osua. Yhtä vakava asia. Ja ansaitsee siksi tulla tutkituksi ja rangaistuksi samalla vakavuudella.
Pyöräilijät:
Jos koette uhkailua, ilmoittakaa siitä poliisille ja pyöräilyjärjestöille. Uhkailun kulttuuri pitää saada loppumaan. Tukholmankadulla sattuneen kuolemantapauksen yhteydessä järkytyin kun kuulin kuinka monella muullakin on kerrottavanaan läheltä piti -tarinoita. Tahallista kiilaamista ja liian läheltä ajamista ei tule sallia. Se on saatava loppumaan.
Samalla on pyöräilijöitä, joilla on parannettavaa omassa liikennekäyttäytymisessään. Maanteillä voi paahtaa niin kovaa kuin jaksaa, mutta kun lähellä on kävelijöitä, kuten keskustassa usein, niin tilannenopeutta pitäisi osata vähentää, jotta ei tule törmäyksiä.
Autoilija:
Ehkä tärkein viestini on kuitenkin tämä: Jos keittää yli, niin huuda ja näytä keskisormea, mutta älä pelottele ajamalla liian lähelle. Joskus pyöräilijä toimii vääriin ja se voi suututtaa. Se ei oikeuta uhkailemaan tappamisella.
Kun vituttaa, niin avaa ikkuna ja huuda tälle ihmiselle. En sano tätä sen takia, että suosittelisin ihmisten solvaamista. Jos tapanasi on joutua liikenneraivon valtaan, niin parempi käyttää julkisia kulkuneuvoja tai hakeutua hoitoon. Mutta sanon tämän sen takia, että jos on pakko purkaa kiukkua, niin keskisormen näyttäminen on sata kertaa harmittomampi tapa tehdä se. Kun näytät keskisormea, niin pahimmassa tapauksessa pahoitat toisen mielen. Mutta kun ajat tahallasi liian läheltä, niin saatat tappaa toisen ihmisen ja pilata myös oman loppuelämäsi. On vittuilua ja on tappoyrityksiä. Muista että niillä on aika iso ero.
Buurtzorg ja itseohjautuvan työn vallankumous: Miten tarjota halvempaa, iloisempaa ja laadukkaampaa hoitoa?
Mitä jos kotihoito järjestettäisiin kokonaan uudestaan? Mitä jos se tehtäisiin 35 prosenttia halvemmalla? Mutta samalla niin että työntekijät ovat valtavan innostuneita työstään. Ja asiakkaiden elämänlaatu paranee ja heidän fyysinen terveytensä on parempi. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Tämä on se vallankumous jota Buurtzorg parhaillaan tekee Hollannissa.
Buurtzorg perustettiin vuonna 2007 Hollannissa yhden nelihenkisen tiimin voimin. Sen jälkeen se onkin ollut Hollannin nopeimmin kasvava organisaatio, jossa vuonna 2015 työskenteli jo 9500 hoitajaa ja jonka liikevaihto on kasvanut noin 300 miljoonaan euroon. Samalla se on vallannut jo 70% koko kotihoitomarkkinasta Hollannissa.
Organisaation ydinajatuksena on itseohjautuvuus ja hoitajien vapaus tehdä työnsä haluamallaan tavalla. Itse asiassa Buurtzorg on niin itseohjautuva, että tässä lähes kymmenentuhannen ihmisen organisaatiossa ei ole lainkaan johtajia ja ylipäänsä vain 45 ihmistä työskentelee toimistolla. Muuten toiminta järjestyy noin kahdentoista hengen itseohjautuvien tiimien ympärille. Tusina hoitajia vastaa tietyn alueen hoidosta ja tekee itse kaikki päätökset liittyen työn koordinaatioon, rahankäyttöön, asiakashankintaan ja muuhun työn suunnitteluun. He saavat tarvittaessa tukea valmentajilta ja toisilta tiimeiltä, mutta valta ja vastuu kaikista päätöksistä on heidän omansa. Kellään ei ole valtaa käskeä heitä tekemään mitään.
Hoitajat selvästi arvostavat mahdollisuutta itsenäiseen työskentelyyn. Se näkyy selvästi siinä innossa, jolla työntekijät ovat siirtyneet toisista organisaatioista Burtzoorgin mahdollistaen sen räjähdysmäisen kasvun. Ja näkyy se myös siinä, että Burtzoorg on valittu Hollannin parhaaksi työpaikaksi vuosina 2011, 2012 ja 2014. Mutta hoitajien lisäksi myös potilaat arvostavat: Kun asiakastyytyväisyyden keskiarvo kotihoidossa Hollannissa on muuten 7,3, on se Buurtzorgissa 9,1, mikä on korkein keskiarvo kaikkien maan hoito-organisaatioiden keskuudessa. Samalla hoito on tehokkaampaa kuin muualla. Asiakkaat ovat hoidossa keskimäärin lyhyemmän ajan ja hoito keskittyy enemmän ennaltaehkäisyyn. Tämän seurauksena Ernst & Young laski, että hoitokustannukset ovat 35 prosenttia pienemmät kuin muilla saman alan organisaatioilla. Hollannin kokoisessa maassa tämä tarkoittaa noin 2 miljardin euron potentiaalisia säästöjä, jos kaikki kotihoito järjestettäisiin kuten Buurtzorgissa.
Mitä jos Suomessakin kotihoito järjestettäisiin kuin Buurtzorgissa?
Tällöin pitää ymmärtää, miksi Buurtzorg toimii niin hyvin kuin se toimii. Organisaatiofilosofian ytimessä on usko ihmiseen: Siihen että jokainen hoitaja todella haluaa tehdä työnsä hyvin. Että he ovat motivoituneita antamaan hyvää hoitoa asiakkaille. Kun tämä usko on vahva, voi johtaja päästää irti: Antaa itsenäisten tiimien tehdä päätöksiä ilman, että hän pystyy kontrolloimaan tai hallitsemaan tilannetta. Ilman byrokratiaa, ilman keskijohtoa. Buurtzorg vaatii siis johtajalta paljon: Hänen pitää pystyä luottamaan alaisiinsa. Hänen pitää uskaltaa päästää irti.
Samalla malli vaatii myös työntekijöiltä paljon. Vapaus on suuri, mutta niin on myös vastuu. Kun teet itse kaikki työtäsi koskevat päätökset, olet myös itse vastuussa niiden tuloksesta. Et voi uhriutua ja syyttää toimimattomista asioista muita. Jos jokin on pielessä, valittamisen sijasta sinun täytyy tehdä asialle jotakin. Hoitajien on perustyönsä lisäksi hallittava kokonaisuutta ja tehtävä taloudellisia ja muita päätöksiä. Kaikki hoitajat eivät tähän sopeudu. He ovat mieluummin osa organisaatiota, jossa muut tekevät päätökset. Työskentely itseohjautuvassa tiimissä vaatii proaktiivista asennetta: Henkilön pitää olla kiinnostunut kehittämään itseään ja työpaikkaansa. Hänen on haluttava ottaa vastuu omasta toiminnastaan. Muuten hän ei pärjää eikä viihdy tällaisessa paikassa.
Mutta ei Buurtzorg ole vain oikeista ihmisistä ja asenteista kiinni. Itseorganisaatio vaatii – paradoksaalisesti – toimivat rakenteet. Vaikka työaikojen kyttääminen, kellokortit, lupien hankkiminen jokaiseen ostokseen ja päätökseen ja vastaava turha byrokratia on helppo tapa tappaa itseohjautuvuus, on toisia rakenteellisia seikkoja, jotka mahdollistavat sen. Keskeisiä rakenteellisia seikkoja ovat ainakin seuraavat:
* Informaation läpinäkyvyys: Jotta jokainen tiimi voi tehdä kokonaisuuden kannalta järkeviä päätöksiä, täytyy heidän olla tietoinen kokonaisuudesta. Itseorganisoituvissa organisaatioissa kaikki informaatio on lähtökohtaisesti avointa. Kaikilla työntekijöillä on halutessaan pääsy reaaliaikaisiin tietoihin organisaation talouteen ja muihin tekijöihin liittyen. Näin he tietävät missä mennään ja kykenevät ottamaan kokonaisuuden huomioon päätöksenteossaan.
* Toimivat tukirakenteet: Välillä tiimit kohtaavat tilanteita, joita he eivät osaa ratkaista. Tällöin ei tarvita esimiestä tekemään päätöstä heidän puolestaan, vaan tukirakenteet joiden avulla he voivat tehdä päätöksen itse. Buurtzorgissa on joukko valmentajia, joilta voi hakea tukea erilaisiin kysymyksiin. Sen lisäksi yrityksen sisäinen keskustelupalsta on loistava paikka, jossa kysyä kysymyksiä ja saada vastauksia toisilta tiimeiltä. Kaikkea ei tarvitse eikä voi tietää itse. Mutta toimiva itseohjautuva organisaatio vaatii, että jokainen työntekijä tietää mistä kanavasta tarvittaessa saa apua. Päätöksiä ei tehdä toisen puolesta, mutta hänelle tarjotaan tarvittava tuki tehdä järkevä päätös itse.
* Orgaaninen yrityksen kokonaiskehitys: Kun jollakin yksittäisellä tiimillä Buurtzorgissa on hyvä idea, he voivat saada parikymmentä tuhatta euroa, jonka avulla sitä kokeilla. Jos idea toimii, niin se pikkuhiljaa aletaan omaksua myös muissa tiimeissä. Innovaatiot tapahtuvat siis enimmäkseen tiimeissä ja parhaat leviävät koko organisaatioon. Sen sijaan että johto pakottaisi kaikki ottamaan käyttöön tietyn käytännön, kuten keskusjohtoisissa yrityksissä on tapana. Tähän liittyy myös, että kun toimitusjohtaja Jos de Blokilla on idea, hän kirjoittaa siitä organisaation sisäiseen blogiin. Iltaan mennessä useampi tuhat hoitajaa on lukenut kirjoituksen ja kommentoinut sitä. Tämän pohjalta Jos de Blok voi sitten muokata ideaansa siihen suuntaan, johon ihmiset haluavat sitä viedä. Kokonaisuutta ei siis ohjata keskusjohtoisesti, vaan mahdollisimman orgaanisesti. Suorastaan evolutiivisesti – hyvät ideat leviävät tiimistä toiseen ja huonot ideat kuolevat pois.
* Painopiste rekrytoinnissa: Itseohjautuvuus vaatii työntekijältä paljon. Sekä osaamisen että asenteen osalta. Hänen pitää haluta kehittää ja kehittyä. Hänen täytyy osata hommansa, jotta kykenee tekemään ne itsenäisesti. Ja hänen on kyettävä toimimaan ryhmässä ilman että esimiestä tarvitaan jatkuvasti erotuomariksi. Siksi itseohjautuvat organisaatiot panostavat rekrytointiin: On pidettävä huolta, etteivät mädät omenat pääse myrkyttämään tiimejä. Siksi yksi osa rekrytointiprosessia on useimmiten se, että ylhäältäohjatun rekrytoinnin sijasta tiimi pääsee itse tapaamaan potentiaalisen työntekijän ja päättämään itse haluavaisitko he työskennellä kyseisen henkilön kanssa.
* Toimivat konfliktinratkaisuprosessit: Kun ei ole muodollista johtajaa toimimassa erotuomarina, on tiimien kyettävä ratkaisemaan konfliktinsa itsenäisesti. Siksi useimmissa itseohjautuvissa organisaatioissa on omaksuttu jokin konfliktinhallintamalli. Usein näissä malleissa ideana on antaa osapuolille mahdollisuus ilmaista asiansa keskeytyksettä, toistaa mitä toinen on sanonut ja oppia katsomaan asiaa toisen näkökulmasta. Jos konflikti ei tälläkään ratkea, ovat osapuolet velvollisia hakemaan ulkopuolisen sovittelijan.
* Yhteinen missio: Kun ihmiset toimivat itsenäisesti, on olennaista että jokainen haluaa mennä samaan suuntaan. Siksi on oltava jokin ihmisiä energisoiva ja yhdistävä pyrkimys, jonka kaikki työntekijät jakavat.
Buurtzorg edustaa tulevaisuutta. Uskon että tulemme jatkossa näkemään itseohjautuvien organisaatioiden nousun monella muullakin alalla kuin hoitoalalla. Suomessa esimerkiksi Reaktorin, Futuricen ja Vincitin kaltaiset ohjelmistotalot toimivat ilman hierarkiaa ja itseohjautuvien tiimien varassa. Ja lisää on tulossa. Palveluasumisen puolella Debora on juuri aloittanut pilottiprojektin Lahdessa, joka perustuu Buurtzorgin malliin. On muutama syy miksi elämme itseohjautuvien organisaatioiden nousukautta:
1. Siirtymä jälkiteolliseen aikakauteen: Globalisaatio ja automatisaatio tarkoittavat, että Suomen kaltaisessa maassa lisäarvo syntyy luovuuden ja inhimillisyyden kautta. Kaikki työ, joka ei sisällä jompaa kumpaa näistä komponenteista, tulee pikkuhiljaa katoamaan. Ja luovassa työssä ihmisten innostus ja sisäinen motivaatio ovat avaintekijöitä. Ei riitä, että vain johtoporras innovoi, koko organisaation täytyy pyrkiä kehittämään toimintaansa. Hierarkisessa organisaatiossa tämä on aina vähän väkinäistä. Itseohjautuvassa organisaatiossa se tulee luontevasti.
2. Tietoverkot mahdollistavat uudenlaiset organisaatiomallit: Tuhansien ihmisten organisaation hallitseminen ja informaationkulku ilman väliportaita ei olisi mahdollista ilman nykyistä IT-teknologiaa. Yrityksen sisäiset keskustelupalstat, blogit ja muut järjestelmät mahdollistavat informaation nopean kulun läpi organisaation. Sen avulla jokaisella tiimillä voi olla riittävästi tietoa siitä mitä tapahtuu – ja riittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa siihen mitä tapahtuu.
Eli summa summarum: Itseohjautuvat organisaatiot tulevat kohta sinunkin toimialallesi. Oletko sinä valmis?
Kirjoitus perustuu tänään, 4.8. Hankenilla järjestettyyn Future of Work -seminaariin, jossa Buurtzorgin toimitusjohtaja Jos de Blok kertoi organisaatiostaan.
Mikä motivoi Cheekiä – Menestys vai itsensä ilmaisu?
Kuka on Suomen materialistisin ihminen? Cheek tekee lyriikoissaan kovasti työtä päästäkseen kärkisijoille. Kun itse käyn festareilla, pystytän teltan ja korkkaan Alkon halvimman omppuviinin (6,85 €). Kun Cheek saapuu festareille “mä korkkaan Bollingerin” (54,90 €). Mies kehuskelee kuinka “kaataa vodka martinei, kaahaa Aston Martineil.” Ja totta tosiaan, juorulehdet kertovat, että artisti vaihtoi hiljattain Maseratinsa Bentleyhyn. Itse ajan lähinnä puolisoni Kialla. Naiset puolestaan tuntuvat Cheekin sanoituksissa olevan käyttöesineitä, joiden hoitelemista hän on ”pyrkinyt vähentää.” Eikä ihme, onhan hän “nähnyt enemmän pyllyä kuin taksin takaistuin.” Jo junnuna, kun Cheek oli Lahdessa kännää, “joka ilta riivas Octopussy, kaheksan ämmää.”
Ei epäilystäkään, että jos elämän tarkoituksena ovat nopeat autot, kevytkenkäiset naiset ja kalliit vaatteet, niin Cheek on Suomen artistimaailman kingi. Ja ollaan nyt ihan rehellisiä – kyllä meistä jokainen on ainakin vähän kateellinen Cheekille hänen menestyksestään.
Mutta kannattaako nopeita autoja ja helppoa rahaa tavoitella?
Jos kriteerinä on oma hyvinvointi, niin ei kannata. Näin sanovat amerikkalaisen unelman synkkää puolta tutkineet psykologit Richard Ryan ja Tim Kasser. Lukuisissa tutkimuksissa he ovat osoittaneet, että pahamaineinen trio – raha, maine ja ulkonäkö – ovat elämän päämäärinä haitallisia. Kun esimerkiksi collegen päättäviä yhdysvaltalaisnuorukaisia pyydettiin arvioimaan mitkä päämäärät heidän elämässään olivat tärkeitä, osa korosti enemmän rahan ja maineen kaltaisia ulkoisia päämääriä, osa hyvien ihmissuhteiden, henkilökohtaisen kasvun ja hyväntekemisen kaltaisia sisäisiä päämääriä. Vuoden päästä kävi ilmi, että ihmiset olivat keskimäärin saavuttaneet enemmän niitä päämääriä, joita he pitivät arvokkaina. Eli sitä saa mitä tilaa: Mainetta havittelevat löysivät mainetta, rahaa tavoitelleet tunsivat saaneensa enemmän rahaa kuin muut. Ja ihmissuhteisiin panostaneet tunsivat ihmissuhteidensa syventyneen.
Kannattaa siis varoa mitä toivoo, koska toive voi vaikka toteutua.
Mutta kaikki päämäärät eivät olleet samanarvoisia: Ne jotka olivat tavoitelleet sisäisiä päämääriä eli panostaneet ihmissuhteisiin, toisten auttamiseen ja henkilökohtaiseen kasvuun, olivat tyytyväisempiä elämäänsä ja heidän itsetuntonsa oli vahvistunut, kun he olivat saavuttaneet päämääräänsä. He tunsivat myös enemmän myönteisiä tunteita ja vähemmän ahdistusta ja päänsäryn kaltaista fyysistä oireilua. Entäpä rahaan, maineeseen ja ulkonäköön keskittyneet? Kävi ilmi, että vaikka he olivat edistyneet näiden päämääriensä suhteen, heidän hyvinvointinsa ei ollut lisääntynyt tippaakaan. He olivat tasan yhtä tyytyväisiä elämäänsä kuin vuotta aiemmin, kun rahaa ja mainetta oli vähemmän. Mikä pahinta, joiltakin osin he voivat entistä huonommin: He olivat ahdistuneempia, tunsivat enemmän negatiivisia tunteita ja heillä oli enemmän fyysistä oireilua.
Johtopäätös: Kaikki tavoitteet eivät ole samanarvoisia: Sisäiset päämäärät vahvistavat hyvinvointiamme, ulkoiset päämäärät eivät.
Mutta mikä Cheekiä pohjimmiltaan motivoi? Mies on tällä hetkellä tienhaarassa. Stadion täyttyi kahdesti. Suomeksi räppäävä artisti on niin iso kuin Suomessa voi olla. Jos Cheek on asettanut itselleen menestykseen liittyviä päämääriä, ne kaikki on nyt saavutettu. Ainoa tie paisuttaa menestystä olisi vaihtaa kieli englanniksi ja muuttaa New Yorkiin haastamaan Jay-Z ja muut globaalit tähdet. Tämä on yksi tie, mutta se olisi kivinen eikä mitä todennäköisimmin johtaisi onneen – tuli menestystä tai ei. Jo nyt Jare Tiihonen valittelee kuinka julkkiksena oleminen rajoittaa hänen elämäänsä .
Toinen vaihtoehto on löytää elämälleen jokin muu sisältö kuin menestyksen kasvattaminen. Paisuva menestys on loputon ylämäki. Jokainen välivoitto on lopulta vain kukkula jolta näkee seuraavan maalin. Toisin sanottuna: Menestys on kuin huume, jota tarvitaan jatkuvasti isompi annos. Tämän Cheek onneksi tiedostaa itsekin: ”Kun ennen aurinkomatkoist sai kylmii väreitä nykyään harvat hotellit on kyllin päheitä.”
Mitä syvemmällä olet koukussa, sitä enemmän ahdistusta ja pyristelyä, sitä vähemmän seesteistä onnea. Addiktioita on monenlaisia. On subutexin käyttäjiä ja menestyskoukussa olevia, on peliriippuvaisia ja sijoitusnarkkareita, on alkoholisteja ja kroonisia naisten kaatajia. Kaikkia yhdistää se, että he eivät hallitse omaa elämäänsä. Himo vie eivätkä he onnistu irtautumaan sen kiihkolta edes halutessaan.
Älkää käsittäkö väärin, ei minulla mitään menestystä vastaan ole. Itsekin tähtään siihen, että jonain päivänä olen New York Times Bestselling Author. Kova tavoite, jota kohti olen tehnyt työtä jo pitkään. Mutta olennaista on se miten menestys saavutetaan.
Päämääränä menestys ei tee ketään onnelliseksi. Mutta sisäisesti motivoituneen tekemisen sivutuotteena menestys on kiva juttu. Jos olet siis löytänyt sen asian, joka täyttää sinut intohimolla, innostuksella ja rakkaudella, ja jonka eteen olet valmis uhraamaan kaiken aikasi, niin siitä vain hommiin. Do it! Aseta itsellesi korkeita tavoitteita ja haasta itsesi saavuttamaan ne. Mutta älä tee sitä menestyksen itsensä vuoksi vaan sen vuoksi että rakastat itse tekemistä.
Kun kuuntelen Jare Tiihosen haastatteluja, olen valmis uskomaan, että hän rakastaa sitä mitä tekee. Hänessä on sekä räppärin että bisnesmiehen vikaa. Hän nauttii siitä, että saa tehdä sanoituksia ja esiintyä yleisön edessä. Hän nauttii siitä, että saa rakentaa artistia ja brändiä nimeltä Cheek. Pintakiillon takana hän on mies joka tekee systemaattisesti työtä itse valitsemiensa päämäärien saavuttamisen eteen. Sanalla sanoen, hän on sisäisesti motivoitunut.
Uskon siis, että Jare Tiihonen on löytänyt oman kutsumuksensa. Vaikka pintatasolla hänen elämänsä ja oma tutkijaelämäni saattavat näyttää erilaisilta, minua ja Jare Tiihosta yhdistää se että me molemmat olemme löytäneet sen tekemisen muodon, josta me aidosti nautimme. Me molemmat saamme palkkamme siitä tekemisestä, jota tekisimme vaikka meille ei siitä palkkaa maksettaisi. Me molemmat siis toteutamme kutsumustamme työmme kautta, hän artistina, minä tutkijana. Vaikka tyylimme ja arvomaailmamme on osittain erilainen, sisäinen motivaatio yhdistää meitä. Uskon siis, että kaikesta pintakoreilusta huolimatta se mikä on olennaista Jare Tiihosessa on hänen kutsumuksensa eli palava halu tehdä musiikkia ja rakentaa ilmiötä nimeltä Cheek.
Tämä kirjoitus on lyhennetty ote Valonöörit-kirjani ensimmäisestä luvusta. Lue <a href="sieltä lisää siitä mitä on menestys, mitä on sisäinen motivaatio ja miten elät hyvän elämän.
Onnettomasta onnen tavoittelusta aurinkoon – Kriittisen onnellisuuden tavoittelun työkalut
Valonöörit-kirjassani ja tässä blogissa olen esittänyt, että onnellisuutta ei kannata tavoitella. Tässä vastineessa Touko Kuusi kertoo miten onnellisuutta kannattaa tavoitella:
Frank Martela tyrmää blogikirjoituksessaan ja kirjassaan Valonöörit ihmisten onnellisuuden tavoittelun. Onnellisuus on merkityksellisen elämän sivutuote, ei päämäärä. Martela mainitsee esimerkin Cynthiasta. Cynthia on onneton onnellisuuden tavoittelija. Hän teki tarkat kriteerit ja pyrki löytämään kaikista onnellisimman asuinpaikan maastaan. Nyt Cynthia elää unelmien kotipaikassaan. Mutta hän on tyytymätön, koska hän tietää, että paikka ei ole täydellinen. Vaikka Cynthia yritti valita kaikista sijainneista parhaan, edes hänen paras paikkansa ei täyttänyt hänen kaikkia kriteereitään, koska sieltä puuttuu meri ja iso lentokenttä.
Minulla on vastakkaisia kokemuksia onnellisuuden tavoittelusta. Oivalsin onnellisuuden tavoittelun tärkeyden lukioaikana. Kävin läpi eksistentialistista kriisiä kunnes lukiopojan neuroverkoissa välähti. Minulle onnellisuus ei ole Cynthian tapaan jotain ulkoista maksimoitavaa, vaan se tapahtuu pään sisällä. Joskus huomaan, että stressi tai laiskuus ajaa minut epätoivoon. Mutta onnellisuuden olemuksen muistaminen katkaisee epätoivoni kuin sormia napsauttamalla. Tajuan, että koska onnellisuus tapahtuu lopulta vain pään sisällä, niin stressi tai laiskuus ei ole syy tai oikeutus tuntea onnettomuutta tai negatiivisia tunteita. Varsinkin, kun tiedän, että selviän haasteistani paremmin, jos tunnen itseni onnelliseksi.
Äärimmäinen onnellisuushaasteeni oli armeija. En kuulunut siellä taitavimpiin ja vietin puolen vuoteni jälkipuoliskon tuvassa, jossa puolet kavereistani lähti sairastuvalle ennen metsäleiriä ja toinen puolisko valitti honkien alla jatkuvasti surullista kohtaloaan. Minä en kuitenkaan onnellisuusajatteluni takia hajonnut ja pystyin viettämään aikani pääsääntöisesti hyvillä fiiliksillä. Itseni tekeminen onnelliseksi metsässä räntäsateessa auton ajaessa ojaan oli ennemmin sitä kiinnostavampi haaste, mitä vaikeampaa se oli.
Näyttää siis siltä, että onnellisuuden tavoittelu voi tehdä sekä onnettomaksi, että onnelliseksi. Siksi vastaus ei ole sokea onnellisuuden tavoittelu, mutta ei myöskään Martelan kehotus lopettaa onnellisuuden tavoittelu kokonaan. Vastaus on synteesi. Onnellisuutta voi tavoitella, jos sitä tavoittelee kriittisesti.
Miksi onnellisuutta kannattaa tavoitella kriittisesti?
Martela esittää neljä tutkimuksiin perustuvaa naulaa onnellisuuden tavoittelun arkkuun. Nämä ovat 1. onnen etsintä väärästä paikasta, 2. se, että onnen tavoitteleminen voi tehdä onnettomaksi, 3. onnellisuuden tavoittelun itsekeskeisyys ja 4. onnellisuuden kulttuurin vahingollisuus niille, jotka eivät ole onnellisia. Nämä ovat tutkimustietoon perustuvia vakavia ongelmia. Mutta samoin ovat todellisia onnellisuuden hyödyt ihmisille (jotka Martela myös myöntää). Ja samoin ovat todellisia positiiviseen psykologiaan perustuvien harjoitteiden hyödyt ihmisen onnellisuuteen. Meta-analyyseissa on havaittu, että onnelliset ihmiset elävät keskimäärin pidempään, positiiviset tunteet edistävät luovuutta ja että positiivisen psykologiaan perustuvat harjoitteet edistävät terveiden ihmisten hyvinvointia ja auttavat masennukseen. Tällaiset meta-analyysit ovat tieteen järeimpiä keinoja selvittää jokin asia. Ne ovat paljon yksittäisiä tutkimuksia luotettavampia, koska niissä pyritään käymään läpi kaikki aihetta käsittelevät tutkimukset.
Onnellisuuden sokean ylistämisen kritisointi voi olla hyvä asia positiivisen psykologian tieteellisyyden kannalta. Mutta onnellisuuden suoran tavoittelun kieltäminen poissulkee valtavan määrän kehittyvää tutkimustietoa ja keinoja, joilla ihmiset voisivat olla hyvinvoivempia elämässään ja selvitä paremmin masennuksesta ja negatiivisista sattumuksista. Parempi ratkaisu on muuttaa käsityksiä onnellisuudesta ja positiivisista tunteista niin, että onnellisuuden tavoittelemisen hyödyt säilyvät, mutta haitat katoavat. Seuraavaksi esitän 4 kriittisen onnellisuuden työkalua, joilla Martelan mainitsemat onnellisuuden tavoittelemisen ongelmat voidaan välttää. Viittaan Martelan esittämiin ongelmiin lyhyesti termein (1), (2), (3), (4). Onnellisuus on monitulkintainen termi ja siksi sitä on vaikea tutkia. Tekstissäni puhun onnellisuudesta positiivisen psykologian tutkimassa muodossa, eli tyypillisesti itse ilmoitettuna onnellisuutena, positiivisina tunteina, tai elämäntyytyväisyytenä.
Kriittisen onnellisuuden tavoittelun työkalut
1. Onneen tyytyminen onnellisuuden maksimoinnin sijasta
Voisi kuvitella että onnellisimpia olisivat ihmiset jotka eniten miettivät sitä, miten voisivat tulla kaikessa tekemisessään onnelliseksi. Martelan esittämä tutkimustieto osoittaa päinvastaista (1, 2). Tutkimuksissa ihmiset, joita pyydetään maksimoimaan tai seuraamaan onnellisuuttaan tietyn toiminnan aikana, esimerkiksi kuunnellessa miellyttävää musiikkia, tuntevat itsensä keskimäärin onnettomammiksi, kuin verrokkiryhmän jäsenet. Samasta syystä Cynthia epäonnistuu etsiessään parasta sijaintia kotipaikalleen.
Jos haluaa elää onnellisesti, ei kannata yrittää puristaa onnellisiin elämänhetkiin enempää onnellisuutta. Juhliessa ystävien kanssa tai katsoessa lempiohjelmaa ei kannata miettiä miten voisi olla tällä hetkellä vieläkin onnellisempi, vaan tyytyä riittävän hyvään hetkelliseen onneen.
Vaikka onnellisuuden tunteen maksimointi miellyttävissä tilanteissa ei kannata, kumpi on parempi yleisenä elämänasenteena: maksimointi vai tyytyminen riittävään? Pitäisikö pyrkiä aina valitsemaan paras vaihtoehto niin karkkihyllystä kuin deittipalstoilta vai tyytyä riittävän hyviin vaihtoehtoihin. Tässä tieteellinen evidenssi on vähän ristiriitaista (ks. lähteet ja selitys lopusta). Tutkimustieto vihjaa, että maksimoijat tekevät tyytyjiä keskiarvoisesti vähän parempia valintoja. Toisaalta maksimoijat tuntuisivat olevan keskimäärin epätyytyväisempiä valintoihinsa, koska jatkuva valintojen tekeminen ja parhaan vaihtoehdon etsiminen on raskasta. Valinnoissa, joissa tiedetään, että maksimoinnista saatava hyöty on pieni verrattuna tyytymiseen, kannattaa siis ehkä tyytyä, eli valita se riittävän hyvä vaihtoehto. Vaatteiden valinnassa ja työpowerpointin ulkoasussa ei parasta vaihtoehtoa kannata stressata, vaan tyytyä riittävän hyvään vaihtoehtoon.
2. Hyvien hetkien priorisointi
Valonööri Barbara Fredrickson on esittänyt, että onnettomuuteen johtavan onnellisuuden tavoittelun ongelma (1, 2) ratkeaa siirtymällä hetkellisen maksimoinnin sijasta positiivisuuden priorisointiin. Positiivisuuden priorisoinnissa ihminen jaksottaa päiviinsä toimintaa, joka luonnostaan nostattaa positiivisia tunteita. Sen sijaan että stressaisi joka hetki onnellisuudesta ja sen maksimoinnista, kannattaa varata aikaa esimerkiksi elokuvissa käynnille ja sosiaalisille suhteille tai muille asioille, jotka luovat kuin itsestään positiivisia tunteita. Fredrickson esittää alustavaa tutkimusnäyttöä väitteensä tueksi.
Onnellisten hetkien priorisointi on yhteensopivaa tutkimuksen kanssa, joka alustavasti osoittaa, että kokemusten ostaminen tuo enemmän onnellisuutta kuin tavaroiden ostaminen. Hyvien hetkien priorisointi ja onnellisuuteen tyytyminen voisivat myös vähentää ei-onnellisten ihmisten syyllisyyttä siitä, että eivät ole onnellisia (4). Kokonaisvaltainen onnellisuuden tavoittelu epäonnistuu helposti ja siitä muodostuu helposti taakka. Mutta ajan varaaminen pienille onnellistaville asioille ei samalla tavalla ahdista.
3. Itsekkäästä omasta onnesta yhteiseen onnellisuuden tavoitteluun
Kerroin tekstini alussa, kuinka oma onnellisuuteni syntyy pääni sisällä jotenkin riippumatta ympäristöstä ja toisista ihmisistä. Tutkimustiedon perusteella tällainen ajattelu voi johtaa onnettomuuteen, enkä siihen siksi kannusta. (3, 4). Tämä johtuu ajattelutavan yksilökeskeisyydestä.
Yksilökeskeisyys on länsimaisessa onnellisuus ajattelussa normi. Onnellisuuden tavoittelu on ensisijassa oman tien ja oman onnen löytämistä. Yksilökeskeinen onnellisuuden tavoittelu johtaa helposti onnettomuuteen. Tutkimuksissa onnellisuuden tavoittelusta muistuttaminen sai koehenkilöt toimimaan keskimäärin itsekkäämmin. Onnellisuuden tavoittelu voi myös johtaa yksinäisyyteen.
Voimakkaimmin yksilökeskeisyyden trendi tuntuu näkyvän Yhdysvalloissa. Amerikkalaisilla on nykyisin keskimäärin vain kaksi läheistä ystävää, kun vielä pari vuosikymmentä sitten niitä oli kolme. Tämä on erityisen huono juttu, koska tutkimusten mukaan hyvät sosiaaliset suhteet ovat vahvasti yhteydessä onnellisuuteemme.
Kriittinen onnellisuuden tavoittelu on yhteisen onnen tavoittelua ja kulttuurimme muuttamista tähän suuntaan. Kuten Martela tutkimuksiin nojaten kirjassaan esittää, emme ole yksin oman onnemme seppiä, vaan ennemmin suhdeloita, oman onnemme keskushyökkääjiä. Tutkimustieto vihjaa, että yhteistä onnea parantavat ratkaisevasti jokapäiväiset jaetut positiiviset tunteet, hymyt ja lohdutukset läheisten ja tuntemattomien kanssa. On viitteitä siitä, että parhaat tavat saavuttaa omaa onnellisuutta ovat itse asiassa tyypillisesti epäitsekkäitä. Tutkimuksessa lahjan hankkiminen toiselle ihmiselle toi enemmän onnellisuutta hankkijalle kuin saman rahan tuhlaaminen itseen.
4. Onnen tavoittelu sisäisen motivaation etsimisenä
Martelan keskeinen viesti on, että merkityksellisten ja sisäisesti motivoivien asioiden tavoittelu tekee meidät onnelliseksi ikään kuin sivutuotteena. Tämän voi kääntää myös toisinpäin. Jos tavoittelee onnellisuutta elämässään, sisäinen motivaatio on tärkeä, ellei välttämätön välituote tällä matkalla. Kun edelliset mainitsemani kriittisen onnellisuuden työkalut ovat rajoittuneempia tiettyihin tilanteisiin, sisäisen motivaation kehittäminen voi olla läsnä laajalti elämässä.
Sisäisesti motivoitunut ihminen haluaa tehdä tekemistä sen takia että kyseinen tekeminen tuntuu innostavalta, ei palkkion tai rangaistuksen takia. Sisäisesti motivoituneeseen elämään antaa ehkä parhaat avaimet Martelan korostama itseohjautuvuusteoria. Sen mukaan sisäinen motivaatiomme on vahvimmillaan, kun koemme ihmissuhteemme läheisiksi ja teemme vapaaehtoisesti asioita, joissa tunnemme itsemme osaaviksi. Sisäisen motivaation vahvistaminen tapahtuu näitä kolmea tekijää vahvistamalla (näistä lisää esimerkiksi Martelan kirjassa tai hänen vanhemmassa blogipostauksessaan).
Kannattaako onnellisuutta tavoitella ensisijaisena päämääränä?
Edellä esittämäni tutkimusnäyttö osoittaa mielestäni sen, että kriittinen onnellisuuden tavoittelu onnistuu isolla todennäköisyydellä ja tuottaa iloa ympärilleen. Vaikka onnellisuutta jumaloivassa kulttuurissamme on ongelmansa, ei onnellisuuden tavoittelua ole pakko kokonaan lopettaa. On kuitenkin epäselvää, mikä on hyvistä vaihtoehdoista paras: Martelan merkityksellisyyden etsintä vai kriittinen onnellisuuden tavoittelu. Tähän voisi ehkä soveltaa esitettyä onneen tyytymisen työkalua. Jos jompikumpi näistä kahdesta toimii itsellä ja tekee onnelliseksi, kannattaa tavoitella sitä ensisijaisesti. Tai sitten vain tavoittelee molempia samaan aikaan.
Touko Kuusi on filosofian ja tekniikan ylioppilas. Häntä kiinnostaa ihmisten hyvinvointi ja se, miten siihen liittyvä ymmärrys ja tutkimustieto voi konkreettisesti parantaa maailmaa. Toukoa vetää puoleensa laaja-alainen pyrkimys kehittyä ihmisenä. Hän mittaa elämäänsä teknisin apuvälinein ja pyrkii kehittymään niin Helsingin lenkkipoluilla kuin rohkeudessa jutella tuntemattomille ihmisille. Lisää hänen juttujaan voi lukea blogista Myötätuulen tekijä
Lähteet ja huomiot:
Frank Martela, (2015), Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja. Gummerus.
Meta-analyysi eliniän odote ja onnellisuus:
Chida, Y., & Steptoe, A. (2008). Positive psychological well-being and mortality: a quantitative review of prospective observational studies. Psychosomatic medicine, 70(7), 741-756,
Meta-analyysi positiiviset tunteet ja luovuus
Davis, Mark A. ”Understanding the relationship between mood and creativity: A meta-analysis.” Organizational behavior and human decision processes 108.1 (2009): 25-38.
Meta-analyysit positiivisen psykologian interventioista:
Sin, N. L., & Lyubomirsky, S. (2009). Enhancing well‐being and alleviating depressive symptoms with positive psychology interventions: A practice‐friendly meta‐analysis. Journal of clinical psychology, 65(5), 467-487.,
Onnellisuuteen tyytyminen:
Maksimoinnin hyödyllisyyteen tai haitallisuuteen ei näytä löytyvän suoraa meta-analyysia tai systemaattista kirjallisuuskatsausta, josta saisi luotettavan hahmotuskuvan kokonaisuudesta. Wikipedian maximation (psychology) artikkelista saa vähän kokonaiskuvaa aiheeseen. Keskustelu maksimoinnin ympärillä on epäselvää, koska käytössä on erilaisia kyselymittareita, jotka mittaavat vähän eri asioita. Lisäksi sillä, millaisessa tilanteessa maksimointi tapahtuu tuntuu olevan merkittävä vaikutus. Esimerkiksi maksimointiin olennaisesti liittyvää valintatulvaa (choice overflow) läpikäyvässä meta-analyysissa ei havaittu keskimääräisesti valintaähkyn vaikuttavan sen koommin positiiviseen kuin negatiiviseenkaan suuntaan juuri todennäköisesti tästä syystä.
http://www.psych-it.com.au/Psychlopedia/article.asp?id=184
http://en.wikipedia.org/wiki/Maximization_%28psychology%29#cite_note-weinhardt2012-14
Hyvien hetkien priorisointi:
Yhteisen onnellisuuden tavoittelu:
Elätkö elämääsi niukkuuden vai runsauden logiikan kautta?
Asuessani Malminkadulla Helsingissä erehdyin kerran osallistumaan taloyhtiön kokoukseen. Yksi käsiteltävä asia oli sisäpihalla olevan liikehuoneiston muuttaminen asunnoksi. Miksipä ei, ajattelin itse.
Olin kuitenkin vähemmistössä.
Eräs hienojen ihmisten vaatteisiin pukeutunut rouva vastusti aloitetta kiivaasti. Syy: Jos kiinteistö muutettaisiin asunnoksi, voisi siihen muuttaa ulkomaalaisia asukkaita, mikä laskisi hänen oman asuntonsa arvoa. Olen hillitty herrasmies, mutta siinä tilanteessa minun oli vaikea pidätellä itseäni. Miten yksi ja sama argumentti voi olla samaan aikaan:
- Rasistinen. Rouva teki selväksi että hän ei halua naapurikseen mitään ulkomaalaisia.
- Itsekäs. Rouva oli sitä mieltä, että hänen oman asuntonsa arvon mahdollinen lasku on tärkeämpi asia kuin se, että kellä tahansa on ihonväriin katsomatta oikeus ostaa itselleen asunto.
- Typerä. Taloyhtiössä oli viitisenkymmentä muutakin asuntoa. Jokaiseen niistä voi muuttaa ulkomaalainen. Miksi tämä yksi lisäasunto muuttaisi asioita millään tavalla.
Jälkeenpäin mietin mikä tätä naishenkilöä vaivasi. Asustaan ja asuinpaikastaan päätellen hän todennäköisesti kuului yhteiskuntamme hyväosaisiin. Hänellä olisi siis pitänyt olla kaikki hyvin. Mutta silti jokin valtava resurssipaniikki oli ottanut hänestä vallan. Hän tuntui elävän maailmassa joka on uhkia täynnä. Jokainen muutos lähiympäristössä oli potentiaalinen uhka, joten kaikkea muutosta vastaan piti taistella hysteerisellä vimmalla.
Kollegani ja ystäväni Markus Neuvonen kutsuu resurssipaniikiksi sitä tilaa, jossa ihminen katsoo maailmaa niukkuuden ja pelon näkökulmasta. Sen vastakohta on resurssiturva. Toisella tavalla ilmaistuna on kaksi perustavaa tapaa hahmottaa maailma: niukkuuden logiikka ja yltäkylläisyyden logiikka. Niukkuuden kautta maailmaa hahmottava ihminen näkee uhkia kaikkialla. Elämä on taistelua, joten kaikki mikä on jollakulla muulla on minulta pois. Niukkuuden logiikka vangitsee ihmisen ulkoiseen motivaatioon. Selviytymiseni on vaarassa ja sen vuoksi koko elimistöni on hälytystilassa.
Tällainen niukkuudessa eläminen on stressaavaa ja tekee ihmisestä helposti itsekeskeisen, omaa napaa tuijottavan valittajan. Kaikki ovat minua vastaan, muutos on pahasta ja siksi hyökkään kärttyisänä ketä tahansa vastaan, joka uhkaa nykytilaa.
Resurssiturva on tila, jossa ihminen kokee että elämän perusasiat ovat turvattuja. Perusturvallisuuden tunne ruokkii runsauden logiikkaa, jossa on varaa katsoa maailmaa myönteisestä näkökulmasta: Mitä lisäarvoa voisin maailmaan luoda nyt kun ei tarvitse kaikkea energiaa tuhlata epätoivoiseen selviytymiskamppailuun? Runsauden logiikka on siis sisäisen motivaation logiikkaa.
Kumman logiikan kautta me maailmaa katsomme? Toki tosiasioilla on tähän vaikutuksensa. Nälkäkuoleman uhatessa voi olla ihan järkevää katsoa maailmaa resurssipaniikin näkökulmasta. Mutta aika paljon asenteemme tuntuu olevan näistä tosiasioista riippumattomia. Toiset ovat jumissa niukkuuden logiikassa, mikään määrä materiaalista hyvinvointia ei muuta heidän perustavaa ahdistustaan. Tuntuu että heidän kohdallaan pelon ja ahdistuksen määrä on vakio, vain ahdistuksen syy vaihtuu.
Toiset ihmiset taas kykenevät löytämään runsauden logiikan elämäänsä, vaikka ulkoisesti heillä olisi hyvinkin vähän. Erityismaininnan tässä yhteydessä ansaitsevat munkit ja muut askeetit, jotka tietoisesti jättäytyvät pois materialistisesta oravanpyörästä toteuttaakseen elämässään runsauden logiikkaa. Viemällä itsensä tilaan, jossa heillä on mahdollisimman vähän resursseja, joiden menetystä voisi pelätä, he itse asiassa vievät itsensä kauemmaksi resurssipaniikista.
Kroonisen resurssipaniikin syitä lienee usein hyvä etsiä lapsuudesta. Jos ihminen on elänyt lapsuutensa jatkuvassa puutteessa, vaikuttaa tämä hänen toimintaansa usein myös sen jälkeen, kun varsinainen puute on taaksejäänyttä elämää. Sodan ja säännöstelyn aikana kasvaneet isoisämme ja -äitimme saattavat vielä tänäkin päivänä säästä jokaisen muovipussin ja paperiliittimen – varmuuden vuoksi. Ja täysin riippumatta siitä, onko heillä pankkitilillään kansaneläke vai kaksitoista miljoonaa. Heille on lapsuudesta jäänyt päälle puutteesta kumpuava ahdistus, jota Markus Neuvonen kutsuu resurssitinnitukseksi.
“[Ostaessani ensimmäisen Lexus-auton] tunsin kuinka köyhyyden haju ja häpeä poistui minusta ja se oli upeaa. Surullista tässä on se, että sitä häpeää ei voi koskaan karistaa täysin pois, vaikka ansaitsisi kuinka paljon rahaa.”
–Rap-artisti Jay-Z, jonka varallisuuden arvioidaan olevan noin 560 miljoonaa dollaria
Fyysisten resurssien puutos ei kuitenkaan liene se pahin resurssitinnituksen muoto. Pahimmassa asemassa ovat ne ihmiset, jotka lapsuudessaan eivät ole saaneet tarvittavaa läheisyyttä ja hyväksyntää itselleen läheisiltä ihmisiltä. He saattavat käyttää koko elämänsä paikatakseen tätä perustavaa koloa hyväksynnän tarpeessaan. Ja usein he paikkaavat tätä koloa sellaisella toiminnalla, joka itse asiassa ei sitä paikkaa.
He saattavat pyrkiä yhteiskunnassa yhä arvostetuumpaan asemaan kuvitellen, että jos he ovat tarpeeksi korkealla hierarkiassa, heidät vihdoin hyväksytään. Valitettavasti kokemus siitä, että on rakastettu sellaisena kuin on, ei ole kiinni yhteiskunnallisesta asemasta. He siis tekevät hiki hatussa töitä, mutta lopulta heidän työnsä ei edes tarjoa sitä, mitä he pohjimmiltaan etsivät: Pyyteetöntä rakkautta.
Jari Sarasvuo on sanonut, että iso osa menestyvistä ihmisistä paikkaa jotakin haavaa. Se selittää sen lähes maanisen tekemisen vimman, joilla jotkut ihmiset elämäänsä elävät. Usein tämä haava littyyy juuri lapsuuden läheisiin ihmissuhteisiin. Ja silloin lääke ei löydy haalimalla itselleen lisää maallista kunniaa ja mainetta. Se löytyy oppimalla rakastamaan itseään sellaisena kuin on.
Tämä kirjoitus on ote kirjastani Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja, jossa kerrotaan miten elää taitavasti.
Umpiosuomalaisten kutistuva kupla ja Suomen monikulttuurisempi tulevaisuus
Arvot nousivat tuoreissa Eduskuntavaaleissa talouden ohella yhdeksi pääteemaksi. Erityisesti Perussuomalaisten ja Vihreiden välille rakennettiin vastakkainasettelua, jossa toiset edustivat maaseutua ja perinteisiä arvoja kun taas toiset kaupunkeja ja kansainvälisyyttä. Vaalien jälkeen sitten ihmeteltiin tulosta puolin ja toisin. Huomattiin että monet meistä elävät kuplassa, jossa kaikki ympärillä olevat ajattelevat samalla tavalla kuin me itse. Ja siksi yllätymme, kun osa ihmisistä ajatteleekin asioista eri tavalla.
On tärkeää tulla tietoiseksi omasta kuplastaan. Mutta tehdäänpä muutama asia selväksi:
1. Perussuomalaisten edustamien arvojen kannatus Suomessa vähenee, ei lisäänny.
On totta, että neljä vuotta sitten Perussuomalaiset onnistuivat tarjoamaan kanavan unohdetulle kansanosalle ja niinpä vaaleissa syntyi jytky. Muut puolueet eivät onnistuneet puhuttelemaan esimerkiksi EUhun ja maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia perusmiehiä ja -naisia. Nykypuolueisiin tyytymättömiä oli erityisesti talouden rakennemuutoksesta kärsivillä paikkakunnilla, joissa työpaikat ovat kiven alla. Tämän tyhjiön nousi täyttämään Timo Soinin johtama puolue. Kuten jo silloin totesin, tämä oli demokratian kannalta hyvä asia, koska on tärkeää että mahdollisimman monelle kansalaiselle löytyy puolue, joka edustaa heitä.
Mutta nyt kun Perussuomalaiset menettivät kannatuksestaan 36 021 ääntä, niin on yllättävää kuinka heitä tunnutaan edelleen kohdeltavan vaalivoittajina ja kansan äänenä. On totta, että moni ennusti heidän kannatuksensa romahtava, joten jonkinlainen torjuntavoitto saavutettiin.
Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että Perussuomalaisten edustamien arvojen kannatus Suomessa laskee tasaisesti. Otetaanpa esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki. Kun Perussuomalaiset kiivaasti sitä vastustavat, eivät he suinkaan edusta Suomen kansaa. He itse asiassa edustavat jatkuvasti pienenevän vähemmistön kantaa. Kun vielä 1970-luvun alussa homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, 1980-luvun alussa sairaus ja 2000-luvun alkaessa tasa-arvoinen avioliitto enemmistölle mahdoton ajatus, on nykyään yli kaksi kolmasosaa kansasta lain takana. Ja kannatus on suurinta nuorison keskuudessa eli kannatus tulee tulevaisuudessa entisestään nousemaan. Alle joka viides suomalainen (17,7 %) antoi vaaleissa tukensa Perussuomalaisten edustamille arvoille. Tämä määrä tulee tulevaisuudessa vähenemään, kun kaikkein konservatiivisin väestö vähenee luonnollisen poistuman kautta.
”Myönnän ihan avoimesti, että 50 vuoden päästä suomalaiset eivät ehkä ymmärrä, miten puolet eduskunnasta on voinut vastustaa tätä. Kuten me emme ymmärrä, miten sata vuotta sitten naisilla ei ollut äänioikeutta.”
– Tasa-arvoista avioliittolakia vastaan äänestänyt Ben Zyskowicz, joka uskoo jäävänsä äänestyksessä historian väärälle puolelle
2. Kaikkia tulee pyrkiä ymmärtämään, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä
Itse olen sitä mieltä, että jokainen Eduskunta tarvitsee yhden Teuvo Hakkaraisen. On mainiota, että pönöttävien pukumiesten ja jakkupukunaisten keskellä toilailee kansan mies, joka ottaa reilummalla kädellä silloin kun siltä tuntuu ja sanoo suoraan sen mitä ajattelee. En siis voi muuta kuin pitää kansanedustaja Hakkaraisesta. Ja vaalikampanjan aikana Hakkaraisen auton matkamittariin kertyi 20 000 kilometriä. Eli ei hän ihan sattumalta tullut uudelleenvalituksi, vaan teki ihan oikeasti töitä sen eteen.
Kaikki me elämme omassa kulttuurisessa kuplassamme, jossa pukeudutaan ja ajatellaan tietyllä tavalla. Niin Punavuoressa kuin Pielavedelläkin. Siksi ketään ei tule halveksua tai ylenkatsoa vain sen takia, että hän ei käyttäydy samalla tavalla kuin Punavuoren punavihreät punaviinin juojat. Ei ole olemassa väärää pukeutumistyyliä, väärää musiikkimakua tai vääriä lomakohteita. Jokainen ansaitsee tulla ymmärretyksi ja kohdatuksi sinä ihmisenä kuin hän on.
Mutta kaikkia Teuvo Hakkaraisen mielipiteitä en hyväksy. Ehdottoman törkeätä on hänen tapansa puhua maahanmuuttajista ’beduiineina’, ’poppaukkoina’ ja muilla tietoisen loukkaavilla nimityksillä. Maahanmuuttoon saa suhtautua kriittisesti ja siitä tulee voida keskustella, mutta kansanedustajan pitäisi pystyä tekemään se asiallisesti.
Maahanmuuttoon liittyy ongelmia. Ranskassa ja muissa Euroopan maissa tapahtunut ghettoutuminen ei ole kenenkään etu, ei maahanmuuttajien tai heidän jälkeläistensä eikä kantaväestön. Ja Suomessakin Afrikasta ja Lähi-Idästä muuttaneiden kymmenen kertaa kantaväestöä suurempi raiskausrikostaso kertoo, että meilläkään maahanmuuttajien integraatio ei ole kaikilta osin onnistunutta. Kun tilastot kertovat tällaisia tosiseikkoja, voidaan niihin – Ulla Apelsinin sanoin – suhtautua kolmella tavalla:
1. Leikitään, ettei oikeasti näin ole
2. Aletaan syrjiä kaikkia ulkomaalaisia
3. Mietitään, mitä voitaisiin tehdä
Ykköstapa on pään pistämistä pensaaseen. Tosiasiat pitää tunnustaa ja kipeistäkin asioista on voitava puhua. Kakkostapa tuottaa viattomia uhreja. Suomessa asuu noin 30 000 afrikkalaistaustaista ihmistä, joista 99,9 % ei ole koskaan syyllistynyt raiskaukseen.
Siksi kolmostapa on se ainoa oikea tapa edetä. Sitä edusti esimerkiksi Ujuni Ahmed, joka Helsingin Sanomissa pohti mitä Somaliyhteisö voisi asialle tehdä. Ongelmista tulee voida puhua, jotta voimme tulevaisuudessa paremmin rakentaa maahanmuuton malleja, joissa integraatio onnistuu paremmin.
Mutta Hakkaraisen kaltaiset hahmot enemmänkin haittaavat kuin hyödyttävät tätä keskustelua. Monet tahot, jotka haluaisivat esittää asiallista ja perusteltua kritiikkiä ja parannusehdotuksia valitsevat olla hiljaa, koska eivät halua löytää itseään samasta leiristä kiihkomielisten maahanmuuttokriitikoiden kanssa.
Rasistit erityisesti ovat osa ongelmaa, eivät osa ratkaisua. Syrjäytyminen tuottaa rikollisuutta. Ja rasistiset asenteet vaikeuttavat maahanmuuttajien työnsaantia ja integroitumista osaksi yhteiskuntaa. Siksi jokainen rasisti teoillaan ja asenteillaan pahentaa tilannetta.
3. Monikulttuuriset arvot edustavat moraalin kehitystä, umpiosuomalaiset arvot taas väistyvää moraalia
Kansanedustaja Olli Immosen mukaan olemme siirtyneet ”vasemmistohegemoniaan”, joka tähtää ”länsimaisen yhtenäiskulttuurin ja kulttuuriperinnön tuhoamiseen”, jotta tilalle voitaisiin perustaa vasemmistolainen yhteiskuntajärjestelmä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tätä päämäärää palvelemaan synnytettiin ”niin kutsuttu punavihreys”, johon kuuluu muun muassa ”feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen.”
Tämä ”monikulttuurisuuspropaganda” on onnistunut valtaamaan yliopistot, tiedotusvälineet ja oikeuslaitokset. Esimerkkinä Immonen nostaa Yleisradion laissa säädetyn velvoitteen ”edistää monikulttuurisuutta.” Ja viime aikoina vasemmistohegemonia on Immosen mukaan vallannut myös konservatiivisina oikeistolaispuolueina aiemmin tunnetut Kokoomuksen ja Keskustan.
Immoselta on jäänyt huomaamatta, että kyse ei ole salaliitosta vaan kulttuurien luonnollisesta kehityksestä. On varmasti totta, että tietyt toimittajat ja tietyt kulttuurivaikuttajat edustavat tiettyjä arvoja. Mutta näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Eri ihmiset edustavat eri arvoja ja pyrkivät edistämään niitä yhteiskunnassa. Ja omassa ajassame monikulttuurisuus on yksi sellainen arvo, jonka allekirjoittaa yhä useampi suomalainen. Jos tosiaan sekä vasemmistopuolueet SDP ja Vasemmisto että oikeistolaiset Kokoomus ja Keskusta – Vihreistä ja RKP:stä puhumattakaan – edustavat tätä monikulttuurisuushegemoniaa, niin siinä tapauksessa sen puolesta äänesti tuoreissa vaaleissa 76,3 % Suomen kansasta. Aikamoinen salaliitto.
Lopulta monikulttuurisuus on samanlainen ilmiö kuin isänmaallisuus 1800-luvulla. Ajatus yhdestä ”Suomen kansasta” ja puolustamisen arvoisesta ”isänmaasta” ei ole mikään itsestäänselvyys. Se on kansallisuusaatteen tulos. Tätä propagandaa ajoivat Suomessa esimerkiksi Runeberg, Snellman, Lönnrot ja muut kansakuntamme isähahmot. Kun siis Runeberg saarnaa ylioppilaille vuonna 1876, että ”isänmaanrakkaus on se tunne, jonka tulee kannattaa ja jalostuttaa jokaista ihmisen pyrintöä” ei hän julista ikuista totuutta, vaan varsin uutta tapaa ajatella.
Kansakuntamme isähahmojen pyrkimyksensä oli laajentaa ihmisten solidaarisuutta. Kun aiemmin oltiin nurkkakuntaisesti kiinnostuneita vain oman pitäjän asioista, loivat nämä visionäärit ajatuksen yhdestä Suomen kansasta. He siis onnistuneesti laajensivat myötätunnon kehäämme koskemaan lähipitäjän asukkaiden sijasta kaikkia suomalaisia.
Tämä oli moraalista edistystä sillä moraali edistyy silloin, kun se mahdollistaa isomman ihmisjoukon yhteiselämän ja vahvistaa keskinäistä välittämistä. Samasta syystä myös nykyinen monikulttuurisuus edustaa moraalista edistystä. Kun vielä 1980-luvulla nuori saattoi saada turpaansa pelkästään sen takia, että oli kihara tukka, on ihmisillä nykyään mahdollisuus olla paljon useammalla tavalla omannäköisiään ja elää elämäänsä omalla tavallaan. Tämä on moraalista edistystä.
Perussuomalaisten kansanedustaja Jari Lindström kertoo Helsingin Sanomissa, ”että hän joutui edellisenä päivänä väittelyyn rasismista somalialaisen taksinkuljettajan kanssa. Se päättyi tosin hyvin. ’Hän tekee kahta työtä ja maksaa verot, ja sanoin, että hän on tervetullut Suomeen.’”
Itse ehdotankin, että pidetään isänmaanrakkaudesta sen myönteiset piirteet: Halu rakentaa yhteistä kotimaatamme paremmaksi ja keskinäinen välittäminen. Mutta jätetään pois erilaisuuden pelko ja vihamielisyys niitä kohtaan, jotka eivät elä samalla tavalla kuin itse. Ollaan ylpeästi uusisänmaallisia, kuten aiemmin olen esittänyt:
”Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista. Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.”
Frank Martela 
