Category: Aatoksia
”Me” ja ”ne” – Eli miksi Charlie Hebdon pilapiirrosten levittäminen auttaa terroristeja voittamaan
On jo aika unohtaa ne typerät pilapiirrokset. Ei tässä niistä ole kyse. Ja niiden levittäminen sosiaalisessa mediassa ei todellakaan auta. Itse asiassa, mitä enemmän me levitämme Muhammadia pilkkaavia pilapiirroksia, sitä varmemmin terroristit voittavat. Kuten Michael Deacon osuvasti toteaa:
”Moni tuntuu ajattelevan että terroristit ’voittavat’ jos emme levitä näitä sarjakuvia ja ’häviävät’ jos sen teemme. Ikäänkuin juuri tällä hetkellä terroristijohtajat ahdistuneen epäuskoisina hämmästelisivät sitä, että moni Eurooppalainen sanomalehti on julkaissut näitä satiirisia piirrustuksia: ’Katastrofi! Suunnitelmamme epäonnistui tavalla, jota emme voineet kuvitella! Muste todella voittaa Kalashnikovit! Satiiri voitti meidät jälleen kerran!”
Sarjakuvia levittämällä emme siis voita mitään. Mutta miten meidän sitten tulisi reagoida Charlie Hebdon toimituksen tappaneeseen terrori-iskuun?
Pohjimmiltaan reagointitapoja on kaksi:
Ensinnäkin voimme laittaa kovan kovaa vastaan: ’Muslimit tappoivat ranskalaisia sananvapauden puolesta taistelleita pilapiirtäjiä, joten nyt on näytettävä muslimeille, että olemme heitä kovempia.’ Tässä tavassa reagoida on ajatuksena, että olemme sodassa vihamielistä joukkoa vastaan ja siksi ei ole aikaa pehmoilla. On aika näyttää, että tässä sodassa meillä on ne kovemmat aseet.
Tämä oli se tapa, millä Yhdysvallat reagoi WTC:n kaksoistornien sortumiseen. He julistivat ’terrorismin vastaisen sodan’, kavensivat kansalaisoikeuksia kotimaassaan (’patriot act’) ja hyökkäsivät sekä Afganistaniin että Irakiin armeijallaan. Kovan linjan edustajat pääsivät päättämään miten toimitaan. Niinpä Yhdysvallat:
* Hyökkäsi itsenäiseen valtioon tekaistujen syiden nojalla (johtaja toki oli diktaattori, mutta hänen syrjäyttämisensä ei hirveästi lohduta sisäisen väkivallan kierteeseen sortuneessa maassa)
* Perusti vankileirin, johon eivät päteneet mitkään lait ja jossa epäiltyjä pidettiin vankina jopa vuosikymmen tai enemmän ilman että edes mitään syytteitä nostettiin.
* Kidutti systemaattisesti vankejaan.
* On miehittämättömillä lennokeilla tehdyissä iskuissa tappanut tuhansia siviilejä.
Jos tämä on ’sotaa terrorismia vastaan’, on syytä kysyä vähentääkö se terrorismia. Ja vastaus on selvä: Se päinvastoin lisää terrorismia. Al-Qaidan kannalta Yhdysvaltain reaktio oli täydellinen: Terroristi-järjestön rekrytointi helpottui huomattavasti, kun Yhdysvaltojen toimista tulistuneet liittyivät heidän riveihinsä. Yhdysvallat tuntui tekevän kaikkensa oikeuttaakseen Osama Bin Ladenin maailmankuvan. Yhdysvaltojen toimien ansiosta hän ei ollutkaan islamilaisen yhteiskunnan marginaalissa oleva radikaali, vaan eturintamassa sivilisaatioiden välisessä taistelussa. Nyt Yhdysvallat on sotinut terrorismia vastaan vuosikymmenen ja sen seurauksena maailmassa on huomattavasti enemmän ihmisiä, jotka olisivat valmiita tappamaan yhdysvaltalaisia vaikka oman henkensäkin kaupalla.
Yhdysvaltojen tapa reagoida edustaa perinteistä ”me” vastaan ”ne” ajattelua, jossa ”me” olemme länsimaisia maallistuneita kansalaisia ja ”ne” ovat muslimeja. Uskotaan että mitä kovemman linjan ”me” otamme ”niitä” kohtaan, sitä lähempänä ”me” olemme voittoa.
Sama vastakkainasettelu on ollut suosittua myös Charlie Hebdo -iskun jälkeen. Mediamoguli Robert Murdochin mukaan kaikki muslimit ovat syyllisiä iskuihin. Slate-lehden päätoimittaja Jacob Weisberg ilmoitti, että paras tapa reagoida iskuun on ”lisätä herjaavaa satiiria.” Ranskassa äärioikeistolaisen Front Nationalin johtaja Marine Le Pen vaatii, että ”meidän pitää pystyä vastaamaan tähän sotaan, jonka ääri-islamistit ovat julistaneet meitä vastaan.” Ja sanoista tekoihin: Jo nyt Le Mansissa moskeijaan heitettiin kranaatteja ja ranskalaisten ääriainesten hyökkäykset muslimeja vastaan ovat vain ajan kysymys.
Nämä reaktiot ymmärtävät väärin sen, ketkä ovat ’me’ ja ketkä ovat ’ne’. Siksi heidän reaktionsa itse asiassa vain pahentavat tilannetta.
Tärkein rajalinja ei nimittäin kulje jonkin yhtenäisen länsimaisen yhteisön ja jonkin yhtenäisen muslimien yhteisön välillä. Koska sellaisia yhtenäisiä yhteisöjä ei ole olemassa. Tärkein rajalinja kulkee maltillisten ja sodanlietsojien välillä. ”Me” olemme maltilliset kristityt, muslimit, ateistit sun muut. Eli kaikki me, jotka emme halua tahallamme jyrkentää väkivaltaan johtavia vastakkainasetteluja. ”Ne” ovat sodanlietsojia. Heitä, jotka pyrkivät toimillaan jyrkentämään vastakkainasettelua, ja näin edistää väkivaltaisen yhteenoton mahdollisuutta.
Tärkein jakolinja ei siis ole ’me – kristityt’ vastaan ’ne – muslimit’, vaan ’me – maltilliset kristityt ja muslimit’ vastaan ’ne – radikaalit kristityt ja muslimit’.
Olennaista on ymmärtää että sodanlietsojat tarvitsevat aina vihollisen. Ja siksi äärioikeistolaiset ja ääri-islamilaiset tarvitsevat toinen toisensa. Toisen olemassaolo oikeuttaa toisen. Charlie Hebdo tarvitsi islamilaisia fundamentalisteja suuttumaan ja uhkailemaan heitä heidän pilapiirroksistaan. Ilman näitä uhkailijoita näissä pilapiirroksissa ei olisi ollut kyse sananvapaudesta, vaan pelkästään siitä että pilkataan tahallaan maassa olevalle vähemmistölle pyhiä asioita. Al Qaidalle ja muille islamistisille ääriaineksille Charlie Hebdon pilapiirrokset olivat vuorostaan lottovoitto. Ne olivat jumalanpilkkaa, joka loukkasi monia ja näin ajoi lisää ihmisiä tukemaan näiden ääriainesten toimintaa. Charlie Hebdon terrori-iskut olivat sitten tietysti lottovoitto länsimaisille ääriaineksille. Le Pen puolueineen saa varmasti sen ansiosta lisää kannattajia rasistiseen puolueeseensa. Viha synnyttää vihaa. Väkivalta synnyttää väkivaltaa. Kosto synnyttää uusia kostoja.
”Iskut Länsi-Euroopassa kasvattavat entisestään maahanmuuttokriittisten kannatusta ja ennakkoluuloja muslimeja kohtaan. Yhteiskunnan marginaaliin jääneet muslimit kokevat tämän jälkeen olevansa yhä ahtaammalla, ja jotkut saattavat langeta terrori-iskuihin, mikä taas lisää maahanmuutto- ja islamkriittisten kannatusta. Pahan kierre on päässyt hyvään vauhtiin.” – Petteri Tuohinen, Helsingin Sanomat
Taistelua ei käydä lännen ja idän välillä eikä kristinuskon ja islamin välillä. Tärkein taistelu käydään maltillisten ja radikaalien välillä näiden maiden ja kulttuurien sisällä. Ketkä suomalaisista pysyvät maltillisina ja ketkä radikalisoituvat? Ketkä Ranskan muslimeista pysyvät maltillisina ja ketkä radikalisoituvat? Tämä on se taistelu. Ja tässä taistelussa vastapuolen väkivalta on aina voitto radikaaleille.
Vihollisemme ei ole siis toinen uskonto. Vihollisemme ovat ne ääriainekset – kristityt, muslimit tai ateistiset – jotka pyrkivät lietsomaan sotaa. Mitä enemmän kuuntelemme heitä, mitä enemmän annamme heille valtaa, sitä lähempänä olemme sortotoimia ja sodankäyntiä. Ja siinä vaiheessa kun väkivalta kiihtyy, me kaikki häviämme.
Siksi oikea tapa reagoida terrori-iskuihin ei ole vastakkainasettelun jyrkentäminen muslimien ja kristittyjen välillä. Päinvastoin, mitä enemmän me muslimeja syrjimme, sitä enemmän me synnytämme ihmisiä, jotka kokevat olevansa syrjäytyneitä valtaväestön yhteiskunnasta. Kuten Petteri Tuohinen HS:ssä toteaa: ”Yhteiskunnallisesti heikossa asemassa olevat musliminuoret ovat helppoja kohteita ääri-islamilaiselle propagandalle.” Ja heidän joukostaan rekrytoidaan tulevat terroristit. Kun ihmistä tarpeeksi pitkään kohdellaan kuin jihadistia, on suuri vaara että hänestä joku päivä tulee sellainen.
Ratkaisevaa tässä hetkessä on se, että löydämmekö me maltilliset toisemme. Uskonrajoista riippumatta valtaosa on maltillisia ja nyt on olennaista että löydämme toisemme. Kaksikymmentä ranskalaista imaamia kävi Charlie Hebdon toimistolla ja julisti siellä kovin sanoin, että nämä terroristit eivät edusta todellista islamia. Nämä imaamit ovat meidän puolellamme, he ovat maltillisuuden puolella.
Kenen joukoissa seisot?
Nyt on olennaista, että mietit kenen joukoissa sinä seisot? Oletko maltillisten vai sodanlietsojien puolella? Sodanlietsojat voittavat, kun he saavat meidät maltilliset kuvittelemaan että sota on välttämätön. Miten me maltilliset sitten voimme voittaa? Paras reaktio on kokoontua suremaan yhdessä, yhdistyä vahvemmaksi ja sitten jatkaa elämää vapaassa yhteiskunnassa. Terroristit haluavat aina muuttaa yhteiskuntaa: kylvää pelkoa ja jyrkentää vastakkainasetteluja. Jos me haluamme voittaa, se onnistuu jatkamalla elämää niin kuin ennenkin, vain entistä yhtenäisempänä ja myötätuntoisempana.
Meidän kristittyjen ja ateististen eurooppalaisten tehtävänä on nyt osoittaa Euroopan maltillisille muslimeille, että me olemme ihmisiä ja haluamme kohdella myös heitä ihmisinä. Meidän tehtävänämme on osoittaa, että kunnioitamme heitä ja haluamme rakentaa yhteistä yhteiskuntaa heidän kanssaan. Se ei onnistu jakamalla pilapiirroksia, jotka tietoisesti pyrkivät loukkaamaan heille tärkeitä asioita. Annetaan länsimaisten ja itämaisten fundamentalistien käydä omaa sotaansa. Parasta mitä me maltilliset voimme tehdä, on kiinnittää heidän meuhkaamiseensa mahdollisimman vähän huomiota. Samalla meidän pitäisi tukea syrjäytymisvaarassa olevia – niin kantaväestöä kuin maahanmuuttajiakin – ja auttaa heitä löytämään paikkansa yhteiskunnassa.
Yhteiskunnassa, jossa jokainen kokee olevansa osallinen, ei ole terroristeja.
P.S. Varsinaisen tekstin kirjoittamisen jälkeen sain tietää lisää Pariisissa tapahtuneen terroriteon motiiveista. Toinen tappajista, Cherif Kouachi, oli teon jälkeen antamassaan haastattelussa vahvasti sitä mieltä, että kyseessä ei ollut turha tappaminen, vaan kosto: ”Te tapatte naisia ja lapsia Syyriassa, Irakissa ja Afganistanissa.” Helsingin Sanomien mukaan hän oli ollut aivan tavallinen pizzalähettinä toiminut ja rap-tähteydestä haaveillut nuori, mutta Irakin sota muutti hänet: ”Chérif vaikuttui suuresti Irakin sodan televisiolähetyksistä vuonna 2003 ja sen jälkeisistä kuvista, jotka paljastivat amerikkalaisten väärinkäytökset Abu Ghraib -vankilassa Irakissa vuonna 2003 ja 2004.” Eli kun väitän, että terroristeja vastaan sotiminen on tehokkain tapa synnyttää uusia terroristeja, niin Cherif Kouachi on case in point. Yhdysvaltain fundamentalistiset sotatoimet tekivät hänestä fundamentalistin. Viha synnyttää vihaa, väkivalta väkivaltaa.
Homot, inho ja tasa-arvoinen avioliittolaki
Inho on primitiivinen ja vahva tunne. Kun jokin herättää inhoa, emme tarvitse muita perusteluita. Inho on itsessään riittävä peruste. Inholla on paikkansa ihmiselämässä, se on varmasti pelastanut monia esi-isiämme myrkytyskuolemalta. Mutta yhteiskunnallisissa asioissa se ei oikein toimi.
Inho vaikuttaa siihen, mitä pidämme moraalisesti oikeana ja vääränä. Moraalipsykologi Jonathan Haidt pyysi ihmisiä arvioimaan onko oikein mennä naimisiin oman serkkunsa kanssa. Mutta ennen kuin hän kysyi tätä, hän suihkutti ilmaan pierun hajua. Ne ihmiset, jotka antoivat tuomionsa inhottavassa hajussa, olivat kärkkäämpiä tuomitsemaan kyseisen teon. Eli täysin tilanteeseen liittymätön haju sai heidät olemaan jyrkempiä moraalisissa kannoissaan. Muissa tutkimuksissa likainen pöytä, käsien pesu saippualla ja moni muu likaisuuteen liittyvä seikka saa ihmiset vastustamaan jyrkemmin esimerkiksi pornografiaa tai huumeiden käyttöä.
Kun tunnemme inhoa, olemme jyrkempiä tuomitsemaan kaiken normaalista poikkeavan.
Tavallisesti ajattelemme, että moraalisissa kannanotoissa järki tekee johtopäätökset ja tunne seuraa perässä. Moraalipsykologinen tutkimus kuitenkin osoittaa, että usein tilanne on päinvastainen: Tunteet vievät ja järjen tehtävä on lähinnä keksiä jälkikäteen perusteet sille vakaalle mielipiteelle, johon tunteemme ovat meidät jo ohjanneet. Jonathan Haidt kertoo kuinka näissä kokeissa hauskinta on se, kuinka ihmiset etsivät yhä uskomattomampia syitä puolustaa näkökantaansa. Kun yksi syy kumotaan, he tarttuvat yhä ohuempiin oljenkorsiin. He eivät suostu myöntämään, että heidän päätöstään ohjaavat tunteet, vaan etsivät epätoivoisesti edes jotakin järkiperustetta mielipiteensä tueksi.
Tästä Haidtin kuvauksesta tulee etsimättä mieleen tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat. Tunne on vahva ja he ovat varmoja oman näkökantansa oikeellisuudesta. Asia on itsestäänselvä. Avioliitto on pyhä. Homojen avioliitto-oikeus sotkisi tämän pyhän instituution. Eli likaisi sen.
Entäs perusteet?
Teuvo Hakkaraisen mukaan ”Tämä laki viimekädessä riistää ihmisoikeudet toisinajattelevilta.” Mika Niikko pelkää että ”jos me muutetaan tän avioliittoinstituution merkitys mun pitäis aina jatkossa selittää kenen kanssa.” Facebookissa eräs nimeltä mainitsematon henkilö kysyy ”mitä normi hetero sinkku hyötyy kyseenomaisesta kehityksestä?” On ylipäänsä vaikea löytää vastustajien joukosta hyviä perusteita, jotka eivät perustuisi ennakkoluuloihin, kärjistyksiin tai väärinkäsityksiin. Mutta ei mennä tässä kirjoituksessa noihin perusteluihin, niistä Juhani Mykkänen kirjoitti jo mainiosti aiemmin.
Itselleni on tietysti helppoa puolustaa tasa-arvoista avioliittolakia. Olen viettänyt nuoruuteni maassa, jossa homoseksuaalisuus ei ollut sairaus tai laissa tuomittava rikos (homoseksuaalisuus poistui rikoslaista 1981 ja sairausluokituksista 1991). Ahdas ’tosimiehen’ malli ei pakottanut minua tiettyyn muottiin. Miesten välinen pussailu ja muu homoeroottinen leikittely oli täysin ok. Siksi minulle ei ole syntynyt voimakasta inhoreaktiota homoja kohtaan. Kasvoin ympäristössä, jossa homous oli jo aika luonnollinen asia.
Mutta meidän pitää ymmärtää niitä ihmisiä, jotka ovat kasvaneet vanhassa maailmassa. Heidät kasvatettiin pitämään homoseksuaalisuutta rikollisena, sairautena ja inhottavana. Ja kun inhon tunne on kerran ihmiseen juurtunut, on sitä vaikea kitkeä pois. On vain luonnollista, että poikkeava seksuaalinen käytös herättää heissä inhoa. Näin ihmisluonto toimii. Jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. Joten jos homoseksuaalisuus inhottaa, niin se tunne on totta.
Silti toivon, että nämä ihmiset näkisivät oman tilanteensa historiallisessa valossa. Tasa-arvoinen avioliittolaki tulee menemään läpi joko nyt tai muutaman vuoden päästä. Se on nimittäin sukupolvikysymys. Alle 35-vuotiaista 77 % kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja myös eduskunnassa nuoret kannattavat, vanhat vastustavat lakia. Siksi kyse on vain siitä, tapahtuuko muutos laissa nyt vai kymmenen vuoden päästä.
Viidenkymmenen vuoden päästä homoseksuaalien tasa-arvoiset oikeudet ovat yhtä itsestäänselvä asia kuin tummaihoisten tasa-arvoiset oikeudet ovat tänä päivänä. Yhdysvalloissa 1960-luvulla mustien tasa-arvoiset oikeudet herättivät kiivasta vastustusta ja moni muissa asioissa maltillinen ja järkevä ihminen oli näiden oikeuksien vannoutunut vastustaja. Koska se ei ollut luonnollista ja erityisen inhottava oli ajatus tumma- ja valkoihoisten välisestä avioliitosta. Sen pelättiin ”likaavan avioliiton.” Nyt mustien oikeuksia vastustaneet joutuvat selittämään mielipiteitään lapsenlapsilleen, joille on itsestäänselvää, että samat ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille ihonväristä riippumatta.
Kun siis mietit, kannatatko tasa-arvoista avioliittoa, niin mieti tätä: Seuraatko omaa tämänhetkistä tunnettasi, jonka perit isovanhemmiltasi? Vai haluatko olla asiasta samaa mieltä kuin lapsenlapsesi tulevat olemaan? Haluatko että et joudu häpeämään mielipidettäsi heidän edessään?
Köyhyys Suomessa: Osattomuuden kierre ja kanssakulkemisen voima
Miten otat takin pois päältä? Eli kuvitellaan tilanne, jossa sinulla on normaali perustakki päällä. Avaat edessä olevan vetoketjun. Mitä sitten teet? Mihin viet kätesi?
Tätä kysymystä jäin pohtimaan hiljattain, kun parivuotias esikoiseni taisteli takin kanssa. Halusin auttaa häntä kertomalla miten asiassa kannattaisi edetä. Mutta en tiennyt. Vaikka otankin takin pois päältäni lähes päivittäin, teen sen niin automaattisesti, että en edes tiedosta miten se tapahtuu. Lopulta jouduin pukemaan oman takkini päälleni ja riisumaan sen itse, ennen kuin pystyin kertomaan pojalleni, miten homma tapahtuu.
Tämä kokemus nousi mieleeni, kun hiljattain kävin puhumassa etsivän nuorisotyön päivillä sisäisestä motivaatiosta. Etsivän nuorisotyön tekijät pyrkivät tavoittamaan niitä nuoria, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan ulkopuolelle. He kohtaavat päivittäin ihmisiä, jotka painivat meille itsestään selvien ongelmien parissa. Miten lomake täytetään, miten ihmisille puhutaan, miten käydään ruokakaupassa? Jopa lukutaito voi olla puutteellinen. Asiat jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä, ovat joillekin ylivoimaisen vaikeita. Syynä on tavallisesti se, että näiltä nuorilta on puuttunut se aikuinen – äiti, isä, isovanhempi – joka olisi voinut tarjota hänelle niitä perustaitoja, jotka me otamme itsestään selvinä. Nuorisotyöntekijät joutuivat paljon myös sanoittamaan nuorille heidän kokemuksiaan, kukaan ei ollut opettanut heille miten tulkita omia tunteitaan tai tilanteitaan.
Köyhyys ei ole yhteiskuntamme ydinongelma, mutta osattomuus on. Kutsun osattomuudeksi sitä, kun yksilö on jäänyt paitsi niistä elämänhallinnan perustaidoista, jotka meille enemmistölle ovat itsestään selviä. Osattomuus johtaa usein köyhyyteen, mutta kaikki köyhät eivät ole osattomia. Moni opiskelija voi esimerkiksi elää nuudeleilla, mutta hänellä on vahvaa osaamispääomaa ja sosiaalista pääomaa, joiden ansiosta hänen tulevaisuutensa on suhteellisen turvattu. Osattomille sen sijaan kasautuu köyhyyden lisäksi monia muitakin haasteita. Kun siis haluamme ratkoa köyhyyden ongelmaa Suomessa, on ensisijaisesti ratkaistava osattomuuden ongelma. Keskeinen kysymys on, miten voimme vahvistaa niiden ihmisten elämänhallintaa, joilta nämä taidot syystä tai toisesta puuttuvat?
Ihmistä ei voi pakottaa pois osattomuudesta. Yhtä vähän kuin alkoholistin voi pakottaa absolutistiksi. Kipinän on tultava henkilön sisältä. Mutta samaan aikaan henkilöllä itsellä ei välttämättä ole niitä resursseja, joiden avulla hän voisi kammeta itseään ulos osattomuudesta. Siksi hän tarvitsee rinnalleen jonkun joka tukee ja opettaa niitä perustaitoja, joiden avulla omaa elämää ohjata.
Terapiamaailmassa puhutaan kehityksellisestä toisesta mahdollisuudesta. Monilla terapiaan hakeutuvilla on jokin taito – esimerkiksi perusluottamus läheiseen – jäänyt kehittymättä johtuen jostakin häiriöstä lapsuuden ihmissuhteissa. Tällöin terapeutti tarjoaa kehityksellisen toisen mahdollisuuden, jossa henkilö pääsee terapeutin kanssa harjoittelemaan sitä taitoa, joka lapsuudessa jäi paitsioon. Samalla tavalla osaton tarvitsee kehityksellisen toisen mahdollisuuden, rinnallakulkijan, jonka kanssa opetella elämän perustaitoja.
Nykyinen sirpaleinen sosiaali- ja terveysjärjestelmämme ei tarjoa rinnallakulkijaa. Liian usein se tarjoaa erilaisia luukkuja, joiden väliä nuori ravaa ja erilaisia erityisalan spesialisteja, jotka hoitavat jotakin erityisongelmaa, mutta eivät kohtaa nuorta ihmisenä. Osaton voi kirjaimellisesti kohdata yli sata eri auttajaa, mutta yhdelläkään näistä ei ole mahdollisuutta tarkastella nuoren tilannetta kokonaisvaltaisesti. Myöskään keppi ja porkkana eivät osatonta auta. Jos ei osaa, niin ei auta vaikka kuinka paljon kepeillä hakattaisiin tai porkkanoilla houkuteltaisiin. Siksi erilaiset toimeentulotukien eväämiset, joita Suomeenkin on haluttu tuoda, eivät toimi osattomien kohdalla.
Mikä sitten auttaa? Etsivän nuorisotyön malli, jota Vamoksen Olli Alanen ja Aapo Kotkavuori ovat ansiokkaasti valottaneet, kuulostaa täsmäratkaisulta osattomuuden ongelmaan. Etsivän nuorisotyön tekijät eivät ole minkään erityisalan osaajia, vaan pyrkivät enemmänkin etsimään osattomia nuoria ja kulkemaan heidän rinnallaan pitkäkestoisesti. Pyrkimyksenä on oppia tuntemaan nuori, voittaa hänen luottamuksensa ja löytää ne asiat, mitkä juuri tätä nuorta auttaisivat. Välittäminen, kanssakulkeminen ja kunnioittava kohtaaminen ovat toiminnan ydinarvoja. Tavoitteena on, että nuorelle muodostuu yksi pitkäkestoisempi ihmissuhde – että nuorella on edes yksi ihminen johon nuori oppii luottamaan ja jolta hän tietää voivansa kysyä apua ongelmiinsa.
Samaa kokonaisvaltaisempaa mallia edustaa myös neuvolatoiminta. Rokotusten sun muiden pakollisten terveysasioiden lisäksi neuvolan hoitaja kyselee äidin ja isän jaksamista ja antaa tarvittaessa neuvoja myös näihin ongelmiin. Mitä aiemmin ongelmiin puututaan, sitä helpommin syrjäytymiskierre saadaan katkaistua. Ihmisten kohtaaminen kokonaisina yksilöinä on paitsi inhimillistä, myös kustannustehokasta auttamista. Siksi tarvitsemme enemmän kokonaisvaltaista auttamista – sekä perhetyöhön, nuorisotyöhön kuin myös täysi-ikäisten auttamiseen.
Yhteenvetona:
Köyhyys ei ole itsessään pääasiallinen ongelma, vaan enemmänkin oire osattomuudesta. Osattomuus on se todellinen ongelma. Osattomuus johtuu vuorostaan siitä, että ihmiseltä puuttuvat ne perustavat elämäntaidot, jotka valtaosa meistä ottaa itsestäänselvyytenä. Paras tapa auttaa osattomia on kanssakulkeminen. Eli että on joku joka tutustuu ihmiseen ja tarjoaa hänelle pitkäjänteisesti tukea. Jos haluamme katkaista syrjäytymiskehityksen Suomessa, on siis panostettavaa kokonaisvaltaiseen tukeen elämän kaikilla sektoreilla.
Kirjoitus perustuu kutsuttuun kommenttipuheenvuoroon, jonka pidin Arkkipiispa Kari Mäkisen koollekutsuman köyhyystyöryhmän kokouksessa 15.10.2014.
Ihmisyysolettama ja aidon kohtaamisen ihme
Mitä yhteistä on Esa Saarisella ja evankelis-luterilaisella kirkolla? Tätä pohdin loppukeväästä Balaton-järven rannalla, kun osallistuin kirkon järjestämään Arvojen Areena -seminaariin, jossa joukko nuorekkaita eri alojen osaajia koottiin yhteen pohtimaan elämän suuria arvoja. Seminaarissa tapahtui nimittäin ihme: Muutamassa päivässä joukosta tuiki tuntemattomia kasvoi toisistaan välittävä yhteisö, jonka keskuudessa pohdittiin syvällisiä ja jaettiin joskus kipeitäkin tarinoita.
Mietin seminaarissa, että olen kohdannut vastaavan keskinäisen avautumisen ihmeen myös aiemmin, Esa Saarisen Pafos-seminaarissa, jossa myöskin joukko nuoria kokoontuu vieraalle paikkakunnalle pohtimaan elämän peruskysymyksiä ja järjestään löytävät hämmentävän syvän yhteyden toinen toisiinsa.
Mitä Balaton-järven rannalla tapahtui? Mitä Pafoksella tapahtui? Mitkä tekijät synnyttivät tämän molemmissa manifestoituneen aidon kohtaamisen ihmeen? Nämä kysymykset kaivelivat mieltäni läpi kuluneen kesän.
Tapahtumissa oli toki eronsa: Esan Pafos-seminaarissa ihmisiä on sata, se kestää viikon ja seminaarin rungon muodostavat E. Saarisen luennot. Arvojen Areena kesti neljä päivää, ihmisiä oli kolmisenkymmentä ja seminaarin rungon muodostivat osallistujien omat lyhyet alustukset ja niistä kumpuava ryhmäkeskustelu. Mutta pinnan alta löytyi ainakin neljä keskeistä fundamenttia, jotka yhdistivät molempia tapahtumia.
1. Ihmiset repäistiin irti arjesta, uuteen paikkaan, uusien ihmisten keskelle
Arkisessa elämässämme olemme helposti tuttujen kaavojen vankeja. Meillä on tietyt vakiintuneet roolit ja pinttyneet tavat, joihin olemme vuosien myötä kasvaneet sisään. Ihmisen toiminta on paljon enemmän olosuhteista kiinni kuin olemme valmiita myöntämään. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin. On vaikea uusiutua kun sekä fyysinen että sosiaalinen ympäristö puskee sinua takaisin vanhaan muottiin.
Alkoholisti ei voi parantua jos hän jatkaa ryyppykavereidensa kanssa hengailua. Sosiaalinen ympäristö imee hänet takaisin pullon ääreen. Sama tapahtuu vähemmän dramaattisesti meistä jokaiselle. Kun yritämme muuttua ja etsiä itseämme uudella tavalla, läheisemme palauttavat meidät ruotuun. Joskus ihan tietoisesti (”ei sinusta ole siihen”, ”älä nyt hulluja puhu”), mutta useimmiten tiedostamattaan. He tulkitsevat käytöstämme sen perusteella minkälaisia olimme eilen ja odotuksillaan ohjaavat meitä takaisin tuttuihin uomiin.
Pafos ja Balaton tarjoavat molemmat raamit löytää itsensä uusiksi. Uusien ihmisten keskellä, uudella paikkakunnalla valmiit roolit eivät määritä minuuttamme. Voimme heittäytyä uusiin suuntiin ilman menneisyyden kitkaa. Samasta syystä olen itse nauttinut kuukausienkin pituisesta yksin matkustamisesta. Kuten kuka tahansa yksin matkustanut tietää, tällaiset matkat ovat aina yhtä paljon matkoja omaan minuuteen kuin ne ovat matkoja uusiin maihin ja kulttuureihin.
Matka siis irrottaa valmiista raameista. Sen avulla kanava on auki ja muutos mahdollinen. Mutta se ei yksin selitä muutoksen suuntaa.
2. Ei määritettyä tarkkaa päämäärää.
Sekä Pafos että Balaton olivat seminaareja. Mutta ne eroavat tyypillisestä seminaarista siinä, että niillä ei ole mitään erityistä päämäärää. Ei määritetä strategiaa, ei tuoteta julkilausumia, ei ole edes mitään selkeää omaan elämään liittyvää päämäärää, jota ne ilmoittaisivat palvelevansa.
Tämän ansiosta nämä irtiotot arjesta ovat eräänlaisia liminaali-tiloja, välitiloja kahden todellisuuden välissä, joissa kaikki on mahdollista. Antropologi Victor Turner on ansiokkaasti kuvannut Sambian ndembu-kansan rituaaleja, joissa normaalit sosiaaliset rooliodotukset kumoutuvat ja ihmiset ovat huomattavan vapaita toteuttamaan itseään uusilla tavoilla. Itse olen Turnerin innoittamana kuvannut esimerkiksi rock-festareita tällaisina karnevalistisina vaihtoehtoisen sosiaalisen todellisuuden näyttämöinä.
Turnerin mukaan nämä epästrukturoidut välitilat synnyttävät communitaksen eli yhteisöllisyyden muodon, joka perustuu tasavertaisuuteen ja keskinäiseen välittämiseen. Kun rakenteet ja hierarkia on kumottu, pääsevät ihmiset kohtaamaan toinen toisensa ihmisinä. Syntyy syvä keskinäinen yhteys, jota erityisesti jaetut kokemukset vahvistavat.
En ole Sambiassa käynyt, mutta festareilla sitäkin enemmän. Ja siellä olen kokenut tämän vahvan yhteyden tuntemattomien ihmisten välillä. Syntyy festariyhteys, joka mahdollistaa häkellyttävät kohtaamiset halaamisesta henkselöitymiseen (ks. alla). Sauna, jossa herra ja duunari ovat molemmat alastomina toistensa edessä, on myös yksi suomalainen communitaksen paikka.
Pafos ja Balaton ovat myös vahvasti communitaksen areenoita. Toisilleen tuntemattomat ihmiset kohtaavat toisensa ilman etukäteisroolien kahleita ja jakavat matkakokemukset keskenään yhteisistä aterioista ilta-aikaiseen tähtitaivaan ihmettelyyn. Näin he ovat tavallista enemmän alasti toistensa edessä, alttiita kohtaamaan toisensa ihmisenä. Kun ei ole kiirettä, on aikaa heittäytyä keskustelun vietäväksi ja antaa hetken johtaa askelia uusiin suuntiin. On aikaa puhua ihmisyydestä ja toden teolla nähdä se toinen kokonaisvaltaisena ihmisenä.
Mutta tämäkään ei vielä riitä. Joskus reissussa tuntemattomat ihmiset löytävät toisensa ja jakavat unohtumattoman illan. Toisina iltoina istut hostellin terassilla viidakon ääressä yksin oluen ääressä. Pafoksella ja Balatonilla tämä kohtaamisen ihme tapahtuu joka kerta. Sen selittämiseksi tarvitsemme kolmannen tukipilarin.
3. Johdettu ihmisyysolettama
Kun tulet uuteen ympäristöön, etsit vaivihkaa vihjeitä siitä, mikä käytös tässä ympäristössä on sallittua ja mikä ei. Hautajaisissa on eri tunnelma kuin kaksikymppisissä, pikkujouluihin sopiva tuttavallisuus ei ole suotavaa yhtiökokouksessa. Pafos ja Balaton ovat osallistujille täysin uusia sosiaalisia tilanteita, joten mitään valmista skriptiä sopivasta käytöksestä ei ole. Siksi ratkaisevaan asemaan nousevat tilaisuuden johtohahmot, Pafoksen tapauksessa Esa Saarinen ja Balatonin tapauksessa kirkonmiehet. Omalla esimerkillään ja puheellaan he luovat ne normit, joiden ympärille tilaisuuksien sosiaalinen vuorovaikutus rakentuu.
Tämä oli se yhdistävä avain kahden seminaarin välillä. Molemmissa tapauksissa vetäjät tekivät aktiivisesti työtä virittääkseen ihmiset kohtaamaan toisensa kunnioituksen ja mahdollisuuksien näkökulmasta. Esa ja kirkonmiehet painottivat molemmat sitä kuinka jokainen paikallaolija on erityinen ja kiinnostava tyyppi. Kun he esittelivät kaksi henkilöä toisilleen, he vihjasivat toisesta löytyvien innostavuuksien suuntaan. Ja erityisesti he osoittivat tätä kunnioitusta ja lämpöä toista kohtaan omalla käytöksellään, he lähestyivät jokaista paikallaolijaa kunnioittavasti ja avoimena inhimilliselle kohtaamiselle.
Samalla näistä keskinäisen kulttuurin normeista puhuttiin myös ihan ääneen. Yleisön edessä molempien seminaarien vetäjät muistuttivat, että tämä on keskinäisen kunnioituksen paikka. He kielsivät tuomitsemasta toisia, he tähdensivät että täällä vallitsee luottamuksen ilmapiiri. Se avoimen kohtaamisen ilmapiiri, joka joskus syntyy spontaanisti, väännettiin näissä seminaareissa ihan rautalangasta. Ihmisille kerrottiin ääneen mikä käytös on sallittua ja samalla myös ääneen vakuutettiin, että täällä uskaltaa oll avoimempi, koska voi luottaa siihen että toinen kohtaa sinut myötämielisesti.
”Pafos-viikko sallii irrottautumisen suorituspaineista ja arjen hyörinnästä. Syntyy vapautunut, kunnioittava, hyväntahtoinen, positiivis-realistinen kohtaamisen tilanne, jonka ytimessä on jokaisen meidän ihme ihmisenä. Tunnelma on hyväksyvä, inspiroitunut, rohkaiseva, kohtelias ja kohottava.” – Esa Saarinen Pafoksella keväällä 2014
On tärkeää, että normit sanotaan ääneen. Se tekee niistä konkreettisia ja käsinkosketeltavia, se mahdollistaa niihin vetoamisen myöhemmin tarvittaessa. Mutta vielä tärkeämpää oli että vetäjät itse osoittivat elävänsä näiden normien mukaan. Jos heidän oma käytöksensä olisi ollut ristiriidassa ääneenlausuttujen normien kanssa, olisivat ne jääneet tyhjäksi puheeksi. Mutta nyt kun ne normit näkyivät ensin käytöksessä ja sinä sosiaalisessa ilmapiirissä, jota kohti seminaari eteni, ja sitten ne myös sanottiin ääneen, niin tämä puheen ja käytännön yhteisvaikutus toimi voimakkaasti kulttuuria luovana tekijänä. Keskinäistä kunnioitusta ilmentävä kulttuuri ei näissä seminaareissa ollut sattuma, vaan johdettu tapahtuma.
4. Kasvu uuteen yhteisöllisyyteen
Kun edelliset kolme tekijää ovat kunnossa, on mahdollisuus auki ja suunta selvä. Vielä tarvitaan ihmiset tekemään asia todeksi. Jotkut ihmiset syttyvät hitaammin, toiset nopeammin, mutta molemmissa seminaareissa oli hienoa havaita, kuinka ihmiset tempautuivat mukaan ja ottivat kulttuurin rakentamisen omaksi henkilökohtaiseksi vastuukseen. He menivät jututtamaan sivussa olevaa ihmistä, he tekivät aloitteen halaamisesta, he kannustivat ja tukivat toisiaan. Vaikka vetäjät toimivat suunnannäyttäjinä, niin varsinaisen työn teimme me osallistujat – joka ikisessä vuorovaikutustilanteessa joita päivä eteemme toi. Jokainen hymy, katsekontakti, tervehdys ja keskustelu voi ilmentää aidon kohtaamisen ihmettä, tai olla ilmentämättä. Kun tarpeeksi moni uskalsi avoimin mielin lähteä kohtaamaan toinen toisensa, kasvoi joukosta tuntemattomia kohisten keskinäisvälittävä yhteisö.
Lopulta se kulttuuri, jota ylläpidämme, on jokaisen meidän vastuullamme. Meistä jokainen uusintaa tietynlaista kulttuuria päivittäisellä toiminnallamme. Kun kulttuuri on syvälle juurtunut, on muutos vaikeaa. Mutta ei koskaan mahdotonta. Panokset ovat kovat: Jos onnistumme löytämään ne keskeiset yhdistävät tekijät, jotka mahdollistivat aidon kohtaamisen ihmeen Pafoksella ja Balatonilla, ehkä voimme tuottaa aitoja kohtaamisia myös monissa muissakin tilanteissa. Se on jokaisesta meistä kiinni, ja samalla jokainen meistä haluaisi tulla kohdatuksi ihmisenä. Aidon kohtaamisen ihmeen ymmärtämisessä piilee siemen elävämpään ihmisyyteen.
Esan Pafos-seminaarien ytimessä olevaa ”kohottava elämänfilosofista käytäntöä” olen pohtinut aiemminkin yhdessä Lauri Järvilehdon kanssa. Aidon kohtaamisen ihme oli myös väitöskirjani aihe ja ilmenee myös puhuessani festariyhteydestä ja häkellyttävien kohtaamisten synkronoidusta magiasta.
Risto E.J. Penttilä ja Ruikuttavat Sedät – Suomen talouskasvun tuke
Suomen tuleva talouskasvu vaatii sukupolvenvaihdoksen. On aika kammeta irti vallankahvasta ”ruikuttavat sedät”* eli yritysjohtajat ja muut elinkeinoelämän edustajat, joiden ratkaisu kaikkiin ongelmiin on lähinnä julkinen valittaminen. Ruotsissa ja muissa maissa elinkeinoelämän edustajat ymmärtävät, että globaaleiksi muuttuneilla markkinoilla menestys syntyy innovaatioilla ja rohkealla brändinrakennuksella. Suomessa vallassa oleva sukupolvi elää edelleen uskoen lujasti valtiojohtoiseen kapitalismiin ja presidentin johdolla tehtäviin ”vienninedistämismatkoihin.”
Nämä kasinotalouden kasvatit tottuivat siihen, että kun vienti ei vetänyt, oli paras resepti julkinen ruikuttaminen ja tuomiopäivän ennusteiden esittäminen. Kun tarpeeksi rummutti perikatoa, niin valtio devalvoi ja taas alkoi vienti vetää. Markka-aikaan tämä saattoi olla osittain toimiva resepti, mutta sen jälkeen kun Suomi liittyi euroon, on ruikuttavista sedistä tullut muinaismuistoja, jotka lähinnä torppaavat menestyksen mahdollisuuksia. ”Yritysjohtajilta on jäänyt huomaamatta, että vastakkainasettelun ajan piti olla ohi”, kuten Jukka Luoman kanssa hiljattain Helsingin Sanomissa totesimme.
Hyvä esimerkki on Risto E.J. Penttilä, joka päätti tällä viikolla toimia. World Economic Forum listasi maailman kilpailukykyisimmät valtiot ja Euroopan ykkössijalle tämä arvovaltainen talousfoorumi rankkasi Suomen. Euroopan kilpailukykyisin maa, kova juttu!
Onneksi Risto E.J. Penttilä oli nopeasti korjaamassa väärinkäsitystä Financial Timesille kirjoittamassaan vastineessa, joka oli otsikoitu piristävästi: ”Jos Suomi on parasta mihin Eurooppa pystyy, meidän tulisi olla huolissaan.” Risto E.J.P. muistutti ettei Suomen talous ole kasvanut viiteen vuoteen, telakat ovat vaikeuksissa, metsäteollisuus sulkee tehtaitaan, julkinen velka kasvaa ja väki vanhenee. Hän epäileekin, että ehkä World Economic Forum on yksinkertaisesti väärässä tai ainakin mittaa vääriä asioita.
Ensinnäkin Risto E.J.P.n kirjoitus on mainio veto Suomen maabrändin kannalta. Olisi harmillista, jos ulkomaiset investoijat ja liikkuva koulutettu työvoima kuvittelisi Suomen olevan vetovoimainen paikka. Silloinhan he voisivat vaikka haluta sijoittaa yrityksensä tai rahansa tänne! On tärkeää muistuttaa heille, että kaikki on pielessä ja Nokiakin myi kännykkänsä pois. Kaikki män. ”On maamme köyhä ja siksi jää”, siinä kiteytettynä Risto E.J. Penttilän uusvanha suomalainen maabrändi.
Toiseksi Risto E.J.P. onnistuu myös olemaan sisäisesti ristiriitainen. Hän huomauttaa, että World Economic Forumin mittarit mittaavat lähinnä instituutioiden toimivuutta, mutta ”hyvintoimivat instituutiot eivät aina käänny kilpailukyvyksi.” Näinhän se on. Jos haluamme vahvistaa Suomen vientiä, ei ratkaisu löydy instituutioita muuttamalla, vaan bisnesjohdon asenteita ja toimintaa muuttamalla. Meillä on jo Euroopan parhaat edellytykset tehdä hyvää tulosta, meiltä vain puuttuu bisneksestä ne rohkeat toimijat, jotka osaisivat kääntää nämä lähtöasetelmat kansainvälisiksi menestystarinoiksi. Olemme edelleen se Euroopan etupenkin hikipinko, joka tekee kaiken institutionaalisesti oikein, mutta ei pärjää oikeilla, kansainvälisillä markkinoilla.
Mutta kun Risto E.J.P. on todennut, että ongelma ei ole suomalaisissa instituutioissa, niin mitkä ovatkaan hänen ratkaisunsa? Tietysti muutokset suomalaisissa instituutioissa. Hänen mielestään ratkaisuna on ”julkisen sektorin koon pienentäminen ja verotaakan vähentäminen” sekä se että ”työttömille tarjotaan enemmän keppiä ja porkkanaa.” Samat ratkaisut muuten, jotka Risto E.J.P. tarjoaa ihan kaikkiin ongelmiin. En yllättyisi, jos Riston ratkaisu Suomen jalkapallomaajoukkueen menestyksen puutteeseen olisi ”julkisen sektorin koon pienentäminen.” Eipä siinä mitään, näistä mielipiteistä hänelle palkkaa maksetaan.
Valitettavasti Risto E.J.P.:ltä on mennyt ohitse, että maailma ympärillä on siirtynyt jälkiteolliseen aikakauteen. ”Piilaaksossa ei haeta kannattavuutta verotuksella tai halvalla työvoimalla”, kuten professori Liisa Välikangas on osuvasti todennut. Siellä luotetaan intohimoiseen yrittämiseen ja uuden luomiseen. Ne eivät ole rakenteista kiinni, vaan asenteesta.
Siksi en panisi paljoa toivoa sukupolveen, jonka liikkeenjohdon koulutus on Kekkosen aikaista. Tankero-englannilla ei rakenneta globaaleja kasvuyrityksiä. Laitan toivoni nuoreen sukupolveen, joka on jo osoittanut kykynsä rakentaa kansainvälisiä menestystarinoita ennakkoluulottomasti uusille kasvualoille. Nämä maailman parhaan koulujärjestelmän kasvatit uskovat sekä tulevaisuuten että itseensä – ja erityisesti siihen tuotteeseen, jota he myyvät. He uskaltavat markkinoida ja verkottuvat luontevasti niin Saksassa ja Silicon Valleyssä kuin Shanghaissa ja Singaporessakin. Toisin kuin härmäläisyyttään häpeävät vanhan polven Wahlroosit, nämä nuoret ovat rehdin ylpeitä kotimaastaan ja maksavat veronsa mielellään. Kun tekee bisnestä maailmalla, ei ole aikaa ruikuttaa Suomessa.
Olen ilolla seurannut kuinka tämä nouseva sukupolvi ei valita, vaan keskittyy tekemään bisnestä suurella sydämellä, kansainvälisen tason osaamisella ja rautaisella itsevarmuudella. Siksi Suomen toivo on heissä.
* Kirjoituksen inspiraationa toimi Facebookissa levinnyt Risto E.J.P.:n Financial Times -artikkelia kommentoinut toteamus, jonka mukaan: ”Ruikuttavat sedät on se suomalaisen yritysmaailman suurin syöpä. Suomi on kilpailukykyinen maa, ongelma on vaan että sedät ei oo enää oikeen millään mittarilla kilpailukykyisiä johtajia.”
Absurdiushaaste – Kun positiivisuushaaste ei enää riitä
Viime aikoina sosiaalista mediaa kiertänyt positiivisuushaaste on mainio keksintö. Tutkimukset osoittavat, että kiinnittämällä huomionsa elämän myönteisiin asioihin on mahdollista parantaa omaa hyvinvointiaan. Joillekin myönteisten asioiden ajattelu tulee luonnostaan, toisille taas ei. Mutta tämä jälkimmäinenkin ryhmä voi hitaasti muuttaa ajatustottumuksiaan säännöllisellä harjoittelulla. Esimerkiksi tietoisesti etsimällä jokaisesta päivästään kolme positiivista asiaa. Säännöllinen positiivisuushaasteen harjoittaminen voi siis tehdä ihmisestä onnellisemman.
Itse olen kuitenkin vähän kyllästynyt positiiviseen. Ammattini puolesta vuorovaikutan niin paljon posiitivisen elämänasenteen apostolien kanssa, että vapaa-ajallani etsiydyn mieluummin absurdin pariin. Elämään voi toki suhtautua optimistisesti tai pessimistisesti, mutta lopulta elämä on aika absurdi ilmiö. Kosminen silmänräpäys. Hiekanjyvän tipahdus ihmiskunnan historian suuressa tiimalasissa. Jonkin esi-isäsi yhden yön huuman arvaamaton seuraus. Heti kun vähän irtautuu elämän tärkeistä päämääristä ja suurista ahdingoista, niin huomaa että ei tällä kaikella lopulta ole niin paljon väliä. Elämä on. Kuten joku Sokrateen tuttu taisi joskus tokaista.
”Elämä on hyvä läppä, jonka punchline tappaa.”
Siksi haastan sinut etsimään elämästäsi absurditeettia. Pieniä tai suuria ilmiöitä, jotka tarkemmin katsottuna ovat täysin mielivaltaisia ja räikeän kummallisia. Kerro absurdit havaintosi kommenttikentässä alla tai jaa kavereillesi kirjeitse.
Absurditeetin hengessä retrohaastan heti kättelyssä Filosofian Akatemian tutkijan Markus Neuvosen. Ole hyvä Markus, tässä sinun eilinen facebook-statuksesi:
Se, että olemme yksi tilapäinen hetki 3,6 miljardia vuotta kestäneessä ketjureaktiossa, käveleviä ekosysteemejä soluinemme, mikrobistoinemme ja karvantuppipunkkeinemme, tekee meistä kiehtovia. Erityisesti siinä, että emme ole yksilöitä sellaisessa mielessä kuin itse kuvittelemme, vaan lähinnä oireita aineen itseorganisoitumisessa aineenvaihdunnaksi.
Ihmisen elo on tällaisessa katsannossa lyhyt ja hauras hetki, jolloin maailmankaikkeus havahtuu tarkastelemaan itseään meidän harhaisesta, epätäydellisestä näkökulmastamme. Minusta aika ihmeellinen juttu.
Tätä ajatusta vasten elämä on kaikissa iloissaan ja suruissaan yhtäkkiä kovin merkityksellistä. Tuntuu yhtäkkiä tärkeämmältä tulla tietoisemmaksi, läsnäolevammaksi ja viisaammaksi, olla utelias ja elää täydemmin. Minusta ihan kiva ajatus. Onttoudesta ja kolkkoudesta ei tietoakaan.
Absurdius on läsnä kun tarkastelemme itseämme biologisina olentoina, joiden elopainosta leijonanosa on erilaisia mikrobeita ja bakteereja, ja jonka solut uusiutuvat jatkuvasti, jolloin on epäselvää onko eilinen minä sama kuin tämänpäiväinen minä. Absurdius on läsnä tietoisuutemme mysteerissä, kysymyksessä siitä miksi ylipäänsä tuntuu joltakin olla minä, miksi emme ole vain biologisia taipumuksiamme toteuttavia koneita, vaan koemme vapaan tahdon huumaa. Absurdius on läsnä elämän kosmisessa mittakaavassa, universumin miljoonissa tähdissä ja Telluksen purjehduksessa läpi mustan avaruuden. Absurdius on läsnä siinä katkeamattomassa onnistuneiden lisääntymisten ketjussa, joka kulkee omien vanhempiesi kautta taaksepäin aina jonkinlaiseen yksisoluiseen alkueläimeen asti. Harvat ovat onnistuneet lisääntymään, mutta sinun miljoonista esivanhemmistasi joka ikinen. Aika onnekas sattuma oman elämäsi kannalta. Absurdius on läsnä siellä, mitä oli alkuräjähdystä ennen. Ja siinä, minkä periaatteiden varaan oman elämänkulkusi ripustat.
”Elämä on kuin pieru. Se saapuu fanfaarin kanssa, mutta häipyy nopeasti savuna ilmaan.”
Absurdius on vahvasti läsnä myös elämän pienissä yksityiskohdissa. Ostin juuri hetki sitten kahvin Hakaniemen hallin yläkerran kahvilasta. Laittamalla muovilätkän pieneen sähköiseen laitteeseen sain myyjän kaatamaan jostakin Afrikasta kerätyistä puiden siittiöistä puristettua kuumaa juomaa ikäänkuin vaihtokaupan omaisesti, vaikka itse en antanut mitään konkreettista, vain oletetun bittimuutoksen, joka markkeeraa muutosta tässä sosiaalisesti ylläpidetyssä rahajärjestelmässä, joka on yhä enemmän irtautunut mistään todellisesta arvosta.
Tämä absurdius voi ahdistaa. Kun terävä järki lävistää elämän näennäispäämäärien harsoverhot ja tuijottaa kuiluun, josta pelkkä tyhjyys tuijottaa takaisin, on tämä monelle liikaa. Siksi Hemingway toteaa, että ”älykkäiden ihmisten onnellisuus on harvinaisin asia minkä tiedän.” Siksi eksistentialistit Camusta Sartreen puhuvat inhosta, pahoinvoinnista ja sivullisuudesta, johon absurdin kosketus meidät syöksee. On mukavampi elää maailmassa, jossa hyvyys ja järjestys tuudittavat meidät suloiseen uneen kuin kohdata alaston absurdi kaaos.
Mutta lopulta absurditeetin synnyttämä ahdistus on vain länsimaisen maailmankuvan aikaansaama oire. Kivitauluun hakatuista kymmenestä käskystä lähtien meidät on opetettu uskomaan, että hyvä elämä on mahdollista vain absoluuttisen varmojen lakien puitteissa. Vain nämä täydellisen varmat rakenteet pitävät elämäämme koossa. Kun uskonnon asettamat totuudet alkoivat Valistuksen myötä menettämään otettaan, riensivät filosofit Kantista Wittgensteiniin etsimään uusia varmuuksia mielen ja kielen rakenteista. Absurdin uhka on ollut länsimaisen filosofian ja maailmankuvan kauhistuttava mörkö, jota ihmiset ovat paenneet milloin filosofisiin järjestelmiin, milloin totalitaarisen johtajan huomaan.
Mutta entä jos elämä ei edellytä varmuutta? Entä jos vain hyväksyisimme sen, että totuuksia ei ole ja kaikki on vain absurdia elämänlankojen tanssia? Ehkä sitten löytäisimme sen itämaisen elämänasenteen, jonka Alan W. Watts kiteyttää muutamaan lauseeseen (videolla, jonka animaatiosta vastaavat South Parkin kaverit). Watts muistuttaa että elämä ei ole projekti, se ei ole kilpajuoksu. Se ei ole ennalta asetetun ’elämän tarkoituksen’ toteuttamista.
Ei ole totuutta, on vain tie ja elämä.
Alan W. Watts sen sanoo. Elämä on musiikkia. Ja musiikin päämääränä ei ole päästä loppuun asti mahdollisimman nopeasti. Musiikki vain soi aikansa kauniisti. Ja niin kauan kuin oman elämämme musiikki vielä soi, voimme tanssia.
Yhden vuoden yksinäisyys – Vuoteni Yhdysvalloissa
Lauantai-iltana, kun muu perhe oli jo nukkumassa, päädyin hetkellisestä oikusta kuuntelemaan Spotifyssa Gimmelin ensilevyä vuodelta 2002. Tähän saattaa nyt sekoittua aimo annos nostalgiaa, mutta levy oli yllättävän koskettava. Itse asiassa kuuntelin sitä suorastaan pala kurkussa. Mieleeni tulvi muistoja noista vuosista: Iso-Roban K-18 yökerhot Viva ja Roba, Otaniemen Smökki, Valtsikan Kuppala, spontaanit retket Turkuun. Se kerta kun hiivimme Hotelli Vantaalle maanalaisen parkkipaikan kautta välttääksemme jonot (ja K-20 ikärajan).
Ihmiselämän psykologiset perustarpeet voi tiivistää neljään, kuten viime blogikirjoituksessani esittelin:
1. Omaehtoisuus tarkoittaa kokemusta siitä, että on vapaa päättämään tekemisistään eli on oman itsensä herra.
2. Kyvykkyys on kokemusta siitä, että osaa hommansa ja saa asioita aikaan.
3. Yhteenkuuluvuus syntyy siitä, että kokee että ympärillä on ihmisiä joista välittää ja jotka välittävät minusta. Se on yhteyttä toiseen ihmiseen.
4. Hyväntekeminen tarkoittaa kokemusta siitä, että omalla toiminnallani on myönteinen vaikutus muiden ihmisten elämään.
Kun peilaan omaa reilua vuottani täällä Rochesterissa, niin voin sanoa, että 1, 2 & 4 -kohtien osalta liikuttiin huippulukemissa: Minulla oli täysi vapaus päättää miten aikani töissä käytän ja sain tehdä työkseni juuri sitä mitä eniten elämässäni haluan tehdä. Hommat etenivät onnistuneesti ja koin saavani aikaan asioita, joilla uskon olevan pitkällä tähtäimellä myönteinen vaikutus tieteen ja sitä kautta ihmiskunnan itseymmärryksen kehitykselle. Eli kokemukseni omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja hyväntekemisestä olivat erittäin korkealla tasolla.
Tämä kaikki tapahtui kuitenkin kolmostarpeen eli yhteenkuuluvuuden kustannuksella.
Toki on heti todettava, että en suinkaan ollut yksin Yhdysvalloissa, vaan perheeni kanssa. Mistään todellisesta yksinäisyydestä ei siis ollut kysymys. Kun menin töistä kotiin, siellä odotti rakastava perhe. Mutta jossakin on todettu, että ihmiselämässä on useimmiten kolme melko tasavahvaa elämänaluetta: koti, työ ja muu elämä. Näistä kaksi ensimmäistä olivat kunnossa, mutta kolmas sektori kutistui lähes olemattomiin koko vuoden ajaksi. Minulla ei ollut juuri lainkaan niinkutsuttua sosiaalista elämää.
Yksi elämänlaadun mittari (jota ei löydy virallisista tutkimuksista) on kuinka usein käyt oluella jonkun kaverin kanssa. Jos Suomesta tulleita vieraita ja puolison kanssa nautittuja ravintolailtoja ei lasketa, niin koko vuoden saldoni taitaa olla 1. Ja sekin viikkoa ennen paluuta Suomeen.
Miten tässä näin kävi? Osittain tämä on tietysti oma vikani. Ennen lähtöä ulkomaille sosiaalista elämää Suomessa riitti ja niinpä alussa jopa nautin tyhjästä kalenterista ja siitä, että on aikaa keskittyä elämäni kahteen suureen rakkauteen: perheeseeni ja pyrkimykseen ymmärtää ihmisyyttä. Jos olisin alusta lähtien aktiivisesti hakeutunut johonkin harrastukseen, olisi sosiaalinen todellisuuteni ollut varmasti toisenlainen, mutta nyt työ oli käytännössä ainoa paikka, jossa tapasin toisia ihmisiä. Valitettavasti työaikana minusta kuoriutuu erakko, joka aktiivisesti välttelee ihmisiä, joiden kanssa kommunikointi uhkaa häiritä tutkimuksiani.
Mutta oli myös muita syitä: Asuimme kampuksen perhekylässä, jossa kaikki muutkin olivat yliopistolla töissä, joten odotin naapureista löytyvän kavereita. Mutta naapurimme olivat joko a) Aasia-taustaisia opiskelijoita, joilla oli omat tiiviit maakohtaiset porukkansa (pelasin tosin kerran lentopalloa Intialais-porukan kanssa) b) Utahista kotoisin olevia lääkäriksi opiskelevia mormoneita, joiden kanssa en toistuvista jutusteluhetkistä huolimatta päässyt tilanteeseen, jossa kumpikin osapuoli ei kokisi keskustelua väkinäiseksi.
Lisäksi amerikkalaisen vieraanvaraisuuden osalta kokemuksemme oli sama kuin minkä omat vanhempani havaitsivat asuessaan hetken Yhdysvalloissa vuonna 1980: Ihmiset ovat innoissaan kutsumassa sinut kotiinsa kohtapuolin, mutta tämä ’kohtapuolin’ ei koskaan realisoidu. Meillekin tuli vuolaita tarjouksia, joissa tyypit lupasivat näyttää meille kaupunkia, kutsua kotiinsa syömään, hoitaa lapsiamme tarvittaessa tai järjestää baby shower-juhlat. Nämä asiat eivät vain koskaan tapahtuneet ja jos ne otti puheeksi niin ’juuri nyt on vähän kiireinen hetki, mutta kohtapuoliin’.
Myös työyhteisön sosiaalinen dimensio jätti toivomisen varaa verrattuna kokemuksiini suomalaisista yliopistoista. Joulun alla oli pikkujoulut ja ajattelin, että vihdoinkin on mahdollisuus tutustua kollegoihin vähän rennommassa ympäristössä. Koska kyseessä oli työyhteisön vuoden ainoa sosiaalinen tapahtuma, jossa oli tarjolla viiniä ja laatuoluita, ei ihmisillä ollut kiinnostusta viettää siellä kuin kaksi tuntia: kello seitsemältä kaikki lähtivät kohti kotia ja se siitä.
Kun ihmettelin sosiaalisen elämän vaisuutta paikalliselle professorille, hän kertoi että hänen nuoruudessaan tilanne oli ollut aivan toinen ja meno välillä varsin villiä, kun professorit nauttivat alkoholia ja muita päihteitä yhdessä opiskelijoidensa kanssa. Mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kilpailu on koventunut ja hyvissä yliopistoissa tutkijat pitävät tarkan huolen siitä, että mikään inhimillinen ei pääse rikkomaan heidän tarkasti vaalimaansa professionaalista imagoaan. Siksi kukaan ei uskalla enää esiintyä vähänkään juovuksissa työtovereidensa nähden ja kaikki sosiaaliset tapahtumat ovat kuihtuneet pois.
Samalla lailla jokaviikkoisessa tutkimusseminaarissamme oli näennäisen rento ja huumoripitoinen tunnelma, mutta tajusin että vuoden jälkeen en tiennyt kollegoistani yhtäkään työn ulkopuolista asiaa – en edes onko heillä puolisoa tai lapsia. He olivat ystävällisiä fraasitasolla, mutta en koskaan päässyt näkemään ihmistä professionaaliseksi hiotun pinnan takana. Yliopistosta on tullut steriili ammattilaisten yhteisö.
Miltä sosiaalisen elämän puute sitten tuntui?
Kyllä se välillä aika suurestikin ahdisti. Tai kyllä sen nyt kesti, kun tiesi että sillä oli tarkka loppumisajankohta. Niinpä selviytymiskeinona esimerkiksi organisoin ja visioin erilaisia tulevia juhlia, joita sitten Suomessa voisi toteuttaa kaveriporukan juhannuksesta ala-asteen luokkakokoukseen. Mutta mietin, että jos ulospääsyä ei olisi ja sosiaalinen elämä olisi yhtä tyhjää useamman vuoden ajan, niin kyllä se lopulta olisi latistanut elämääni aika vahvasti ja voisi johtaa masennukseen tai muuhun oireiluun. Ihminen – eli minä – tarvitsee yhteisöä voidakseen hyvin.
Yksinäisyys tekee myös haavoittuvaksi: Viime syksynä löysin kampukselta sisäfutiksen vapaavuoron, jossa kävin kävin kerran viikossa pelailemassa. Eräällä kerralla lähdin ottamaan lähestyvää palloa jalallani, kun toinen pelaaja lähti tavoittelemaan sitä päällään. Jalka ei osunut päähän eikä mitään tapahtunut, mutta tämä pelaaja oli erittäin tuohtunut asiasta. Omasta mielestäni tilanteessa ei tapahtunut rikettä ja jos minulla olisi ollut kavereita, olisin tuonut oman mielipiteeni vahvasti esiin. Mutta olin yksin ja pelkäsin menettäväni tämän ainoan harrastukseni. Joten otin nöyrästi haukut vastaan ja kävin vielä jälkeenpäin pukuhuoneessa pyytämässä tyypiltä anteeksi. On helppo olla vahva ja itsenäinen, kun tietää että on se porukka joka sinut hyväksyy. Kun se puuttuu, sitä on alttiimpi miellyttämään toisia ihmisiä.
Lisäksi yksinäisyys sai minut uudelleenymmärtämään omaa persoonallisuuttani. Suomessa olen pitänyt itseäni vähän sellaisena ulkopuolisena tyyppinä, joka kyllä tykkää käydä juhlissa, mutta joka jatkuvasti haaveilee yksinäisistä erakkopäivistä mökillä. Nyt ymmärsin, että jokaisella meillä on oma sosiaalisen elämän tasapainopisteensä. Helsingissä meno yltyi jatkuvasti liian sosiaaliseksi, täällä liian vähäiseksi.
Tämä muuten näkyi muuten myös persoonallisuustesteissä. Suomessa kun tein klassisen Big-5 testin, olin introverttiuteen kallellani, mutta Yhdysvalloissa sama testi paljasti minusta ekstrovertin. Hämmästyin tätä, mutta syy oli kysymyksissä, jotka kysyivät kuinka paljon haluan osallistua erilaiseen sosiaaliseen toimintaan. Suomen sosiaalisessa ähkyssä vastasin että ei kiinnosta, mutta nyt sosiaalisessa tyhjiössä vastasin että joo joo joo!
Kokemus sai minut pohtimaan myös klassisia onnellisuusmittareita, jotka kysyvät kuinka tyytyväinen olet elämääsi kokonaisuudessa. Jos Jenkeissä minulta olisi kysytty asiaa, olisin pohtinut, että itse olen tämän reissun valinnut ja se on olennainen tulevan urani kannalta. Siten olisin päätynyt pitkälti samaan vastaukseen kuin Suomessakin. Kuitenkin elämässäni oli aukko, joka ahdisti. Elämäntyytyväisyys-mittari ei tätä eroa olisi havainnut, mutta esimerkiksi jos olisi kysytty kokemustani omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä, yhteenkuuluvuudesta ja hyväntekemisestä, olisi huomattu että yhdessä niistä on kuoppa.
Lopulta tässäkin yksinäisyyden pilvessä oli hopeareuna. Yksi klassinen ja paljon tutkittu keino selvitä vaikeuksista on löytää niistä jokin merkitys. Itsekin turvauduin tähän ja ainaisena elämänantropologina koin tämän yksinäisyyden mahdollisuutena laajentaa kokemuspiiriäni ja ymmärtää paremmin erilaisia ihmiskohtaloita. Ajattelin, että vaikka hetkellisesti sosiaalisen elämän puute ahdistaakin, niin pitkässä elämänjuoksussa tämä on arvokas elämänkokemus, jonka kautta pääsen yhteyteen paitsi itsestäni löytyviin uusiin puoliin niin myös toisiin ihmisiin kun eläytymiskykyni vahvistuu. Myös tämä ajatus oli yksi syy, miksi en niin aktiivisesti sosiaalisia kontakteja edes etsinyt.
Lisäksi nyt, yhtä elämystä rikkaampana, osaan arvostaa vielä enemmän niitä rakkaita ihmisiä, joihin olen vuosien mittaan Suomessa luonut syvällisen yhteyden. Kiitoksia että olette olemassa – te teette elämästäni elämisen arvoisen!
Huomio: Kirjoitin tämän kirjoituksen muutama viikko sitten ollessamme vielä Yhdysvalloissa, mutta julkaisin sen vasta nyt palattuamme juuri Helsinkiin. Myös otsikko oli valittu ennen Gabriel García Márguezin poistumista keskuudestamme. Olkoon se kunnianosoitus tälle soljuvan kerronnan mestarille.
Itsemääräämisteoria – Eli onnellisen elämän kolme keskeisintä tekijää
Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Mitkä asiat elämässä ovat itseisarvoisesti tavoittelemisen arvoisia, mitkä vain välineitä? Mistä syntyy sisäinen motivaatio ja aito innostus tekemiseen?
[EDIT: Vuonna 2014 käänsin self-determination theoryn ’itseohjautuvuusteoriaksi’. Sen jälkeen on suomennokseksi on vakiintunut itsemääräämisteoria, jota itsekin nykyään käytän, joten muokkasin tekstiä siltä osin.]
Psykologinen tutkimus on vuosikymmenten mittaan pyrkinyt antamaan monenlaisia vastauksia näihin peruskysymyksiin. Professori Carol Ryff näkee psykologisen hyvinvoinnin koostuvan kuudesta dimensiosta: autonomiasta, ympäristön hallinnasta, henkilökohtaisesta kasvusta, hyvistä ihmissuhteista, selkeästä tarkoituksesta ja itsensä hyväksymisestä. Professori Martin Seligman on vuorostaan esittänyt, että kukoistava elämä koostuu viidestä itseisarvoisesta elementistä: positiivisista tunteista, tekemiseen uppoutumisesta, aikaansaamisesta, merkityksellisyydestä ja hyvistä ihmissuhteista. Myös muita vastaavia malleja on vuosien varrella esitetty.
Perehdyttyäni aiheeseen olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kaikkein perustelluin ja empiirisesti tutkituin näkemys onnellisuuden peruselementeistä löytyy professoreiden Edward Deci & Richard Ryan kehittämästä itsemääräämisteoriasta, joka esittää ihmisellä olevan kolme psykologista perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Heidän mukaansa nämä perustarpeet ovat ihmisen hyvinvoinnin perusta, ilman niiden läsnäoloa elämässä ihminen ei voi hyvin. Tammenterho tarvitsee multaa, auringonvaloa ja vettä kasvaakseen tammeksi, samaten ihminen tarvitsee kokemusta omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja yhteisöllisyydestä kasvaakseen täyteen ihmisyyteensä.
Teorian taustalla on perustava näkemys ihmisestä aktiivisena organismina. Ihminen ei ole passiivinen ympäristöönsä reagoiva olio, vaan itseohjautuva ja itseään toteuttava inhimillinen olento. Tämä aktiivinen näkemys oli aikanaan radikaali poikkeama psykologiaa hallinneesta behavioristisesta perusnäkemyksestä, jossa ihminen haluttiin nähdä ulkoisen ehdollistumisen ja ympäristötekijöiden välisessä ristipaineessa rimpuilevana sätkynukkena. Nykyään on jo laajemmin hyväksytty, että ihminen ei ole pelkkä nautintokone tai nälän ja janon kaltaisia uhkia välttelevä olento. Sen sijaan me haemme itsellemme itseohjautuvasti haasteita ja päämääriä, joiden kautta elämämme on rikkaampaa, merkityksellisempää ja kukoistavampaa.
Tällä polulla kohti rikkaampaa elämää omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys – tuttavallisemmin vapaus, virtaus ja vastuu – ovat keskeiset kukoistusta synnyttävät elementit.
Äläkä usko vain minua, sadat tutkimukset ovat osoittaneet, että nämä kolme tekijää selittävät leijonanosan sekä päivittäin kokemastamme että pitkäaikaisesta hyvinvoinnistamme, niin länsimaissa kuin muissakin kulttuureissa. Psykologiset perustarpeet ovat olennaisia myös yksilön kasvussa ja kehityksessä: Näitä kolmea tekijää tukevat kasvuolosuhteet tuottavat hyvinvoivia ja tasapainoisia aikuisia ja koulut, jotka tukevat näitä kolmea tarvetta saavat parempia oppimistuloksia. Näiden yleisten tulosten lisäksi näiden kolmen psykologisen tarpeen on osoitettu olevan merkittäviä tekijöitä niinkin erilaisilla elämänalueilla kuin työelämässä, urheilijoiden motivaatiossa, tietokonepelien menestyksekkäässä pelaamisessa, päihderiippuvuuksien hoidossa ja terveyden edistämisessä. Omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys ennustavat jopa sitä, kuinka laadukkaaksi yksilöt kokevat seksin.
Mistä näissä kolmessa perustarpeessa on siis kyse?
Omaehtoisuus (autonomy)
Autonomia eli omaehtoisuus tarkoittaa ihmisen kokemusta siitä, että hän on vapaa päättämään itse tekemisistään. Autonomian edellytyksenä onkin valinnan- ja toiminnanvapaus, pakotettu ja tiukasti kontrolloitu tekeminen on sen vastakohta. Omaehtoisessa toiminnassa tekeminen ei tunnu ulkoa ohjatulta, sen sijaan motivaatio lähtee yksilön sisältä: hän kokee asian omakseen. Tämä voi tarkoittaa sitä, että yksilö nauttii tekemisestä itsestään tai että yksilö kokee arvostavansa niitä päämääriä, joita tekeminen edistää. Autonominen toiminta on siis ennen kaikkea omaehtoista, yksilö kokee motivaation olevan lähtöisin hänestä itsestään eikä ympäristön tarjoamista kepeistä ja porkkanoista. ”Vapaus tai kuolema” – näin tärkeäksi moni yksilö on historian varrella kokenut tarpeensa elää omaehtoisesti.
Kyvykkyys (competence)
Kyvykkyys tarkoittaa yksilön kokemusta siitä, että hän osaa hommansa ja saa asioita aikaan. Kyse on siis työntekijän osaamisesta ja aikaansaavuudesta: kyvykkääksi itsensä kokeva työntekijä uskoo pystyvänsä suorittamaan annetun tehtävän menestyksekkäästi. On helppo nähdä, että ihmiset nauttivat enemmän sellaisesta tekemisestä jossa pärjäävät, kuin sellaisesta, jossa suoritus jatkuvasti tökkii. Parhaimmillaan, kun haastetaso on tarpeeksi kova mutta koemme silti pärjäävämme, ihminen voi päästä flow-tilaan, jossa hän on täysin uppoutunut tekemiseensä. Ajantaju katoaa, kaikki tehtävään liittymätön hälvenee mielestä ja ihminen kohdistaa koko tarmonsa käsillä olevaan haasteeseen. Oleminen virtaa. Tätä kokemusta monet pitävät yhtenä ihmiselämän suurimmista nautinnoista, flow-teorian kehittäjä Mihaly Csikszentmihalyi pitää sitä jopa optimaalisena olemisen tilana.
Yhteisöllisyys (relatedness)
Kolmas sisäisen motivaation lähde kumpuaa ihmisen perustavasta tarpeesta olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Olemme luonnoltamme laumaeläimiä ja haluamme tulla kohdatuksi aidolla ja syvällisellä tavalla (Baumeister & Leary, 1995). Siksi hyvinvointimme on vahvasti kytköksissä ympärillämme oleviin ihmisiin: kun koemme, että meistä välitetään ja voimme olla syvällisessä yhteydessä läheisimpiimme, voimme hyvin. Ja kun koemme olevamme osa kannustavaa, turvallista ja lämminhenkistä yhteisöä, olemme parhaimmillamme myös esimerkiksi työntekijöinä. Ihminen ei lopulta ole yksilö, vaan suhdelo – olemme kytköksissä toinen toisiimme olemuksemme juuria myöten.
Siinäpä siis hyvinvoinnin kolme keskeistä psykologista ulottuvuutta. Niiden avulla voi katsoa paitsi omaa elämää, myös esimerkiksi yhteiskunnallista kehitystä. Voidaan esimerkiksi nähdä kuinka viimeisen sadan vuoden kehitys länsimaissa on valtavasti lisännyt ihmisten mahdollisuutta toteuttaa itseään ja saada asioita aikaan. Mitä tulee omaehtoisuuteen ja kyvykkyyteen elämme siis ihmiskunnan historian parasta aikaa. Mutta samalla perinteisten yhteisöiden murentuminen on johtanut siihen, että olemme luultavasti myös keskimäärin kaikkien aikojen juurettomimpia ihmisiä, ja yhteisöllisyyden puute on johtanut monenlaiseen oireiluun. Samat kolme psykologista perustarvetta ovat keskeisiä myös motivaatiolle ja siksi työntekijöiden innostaminen parhaaseen suoritukseen edellyttää sellaisen työympäristön tarjoamista, jossa he saavat toimia omaehtoisesti, pääsevät toteuttamaan kykyjään ja ovat osa toimivaa työyhteisöä. Ja tämä koskee myös opetusta, jossa näiden tarpeiden tukeminen vahvistaa oppimotivaatiota ja sitä kautta oppimistuloksia.
Olitpa siis poliitikko, yritysjohtaja, opettaja tai ihminen, näiden kolmen perustarpeen tiedostaminen voi tuntuvasti auttaa kykyäsi parantaa työtulostasi ja elämääsi ylipäänsä. Olkoon omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys kanssasi!
P.S. Oma tämänhetkinen tutkimukseni pyrkii osoittamaan, että olisi aika lisätä teoriaan vielä neljäs perustarve, jonka olen nimennyt hyväntahtoisuudeksi (benevolence). Se tarkoittaa inhimillistä halua tehdä hyvää eikä pahaa toisille ihmisille. Me välitämme toisista ihmisistä ja kärsimme nähdessämme toisten kärsivän. Mutta me myös saamme nautintoa, kun pystymme auttamaan toista ihmistä. Yhdessä professori Ryanin kanssa tekemieni alustavien tutkimusten tulokset ovat erittäin lupaavia, mutta vielä on liian aikaista vetää johtopäätöksiä. Mutta on siis mahdollista, että näiden kolmen laajasti tutkitun perustarpeen rinnalla on vielä neljäs kandidaatti inhimilliseksi perustarpeeksi. Sen mukaan voimme hyvin, kun koemme pystyvämme tekemään hyviä asioita toisille ihmisille.
Intohimo ja itsekuri – Balettitanssija Minna Tervamäen tahdonvoiman salaisuus
Haluatko balettitanssijaksi, tanssimaan päärooleja Kansallisteatterissa? Minna Tervamäki halusi. Ja hän myös pääsi haluamaansa. Hänestä kasvoi tähtiballerina, jonka liikekieltä ihasteltiin niin Suomessa kuin maailmallakin. Tässä haastattelussa hän kertoo, mitä se vaati.
Lavalla balettitanssijoiden hypyt ja liikkeet ovat sulavia ja helponnäköisiä. Mutta tiedämme hyvin, että näennäisen helppouden takana on äärimmäisen kova harjoittelu. Minna Tervamäki vahvistaa, että mielikuvat ovat osittain totta: Päästyään kymmenvuotiaana ammattimaiseen balettikouluun alkoi “sellainen totaalinen itä-blokki –koulutus, joka oli äärimmäisen vaativaa. Valitettavasti yhdellä opettajalla siihen kuului myös nöyryyttäminen ja itkettäminen.” Harjoituksia oli paljon ja kuri oli tiukka.
Minna hämmästelee itsekin miten hän kesti moisen myllyn ja kertoo itse uskovansa vaativaan mutta samalla kannustavaan koulutukseen. Toisaalta hän on välillä miettinyt, että onko kovan koulun käyminen osaltaan tehnyt hänestä hankaluuksia ja kipua sietävän määrätietoisen työskentelijän. Yläasteelta lähtien ovat minuuttiaikataulu, tiukka ruokavalio, jatkuva harjoitteleminen ja päämäärätietoisuus määrittäneet hänen elämäänsä. Ei siis ole sattumaa, että hän päätyi tähtitanssijaksi. Taustalla ovat kymmenettuhannet määrätietoisesti harjoitellut tunnit.
Tämä on hyvä muistaa Idols-aikakautenamme, joka rakastaa ryysyistä rikkauksiin –tarinoita, joissa rautakaupan Anssista kuoriutuu muutamassa viikossa kaunisääninen nuorisoidoli. Jokainen meistä haluaa olla tähti, mutta harva meistä on valmis pistämään peliin kaiken aikansa ja koko elämäntapansa sinne päästäkseen. Melkein kestä vain voi tulla melkein mitä vain – mutta ei noin vaan. Jos olet valmis uhraamaan koko elämäsi jonkin tekemisen eteen, väkisinkin sinusta tulee siinä äärimmäisen hyvä. Kaikista ei tietenkään voi tulla maailman parhaita tanssijoita ja vääränlainen nilkan kaari voi tehdä kokonaan mahdottomaksi uran balettitanssijana. Mutta mitään ei ainakaan tapahdu, jos ei yritä. ”Jos joku sanoo, että ei musta ole siihen, niin ajattelen, että ei varmasti tuollaisella asenteella. Ei kukaan tule sua kotoa hakemaan. Oma asenteeni on enemmänkin: Meni sitten syteen tai saveen niin nyt mennään. Vaikka se unelma ei lopulta toteutuisikaan, niin ainakin tietää että on yrittänyt.” Minna korostaa myös, kuinka “matka itsessään opettaa paljon sellaista, josta voi olla hyötyä myöhemmin ihan muussa asiassa. Useimmiten tällaisen jatkuvan yrittämisen kautta unelma toteutuu, mutta ehkä hieman toisenlaisena.”
Miten sitten voimme kasvattaa tahdonvoimaamme? Tervamäen mukaan on tärkeää antaa lapselle mahdollisuus oppia itsekuria ja tahdonvoima pikku hiljaa pienestä saakka. Harrastukset ovat tässä tärkeässä asemassa, niissä lapsi treenaa mieltään ja kehoaan sopivan kokoisilla haasteilla, saa oppimisen ja onnistumisen kokemuksia sekä oppii pitkäjänteisen työskentelyn merkitystä. Kun tahdonvoiman kokemuksia tulee yhä enemmän, se antaa hyvää itseluottamusta. Samalla erilaisista tahdonvoimaa tukevista työkaluista tulee tuttuja, jolloin niiden hyödyntäminen arjessa ei vie enää energiaa.
“Itse olen huomannut, että olen tanssijuuden kautta oppinut esimerkiksi kykyä tehdä hyvistä toimintatavoista rutiineja ja kykyä muokata ympäristöäni niin, että se tukee minua tavotteessani. Lisäksi se on totuttanut minut selkeisiin rajoihin ja selkeiden päämäärien asettamiseen. Kun tiedän tarkkaan mitä teen, koska sen teen ja miten sen teen, on tämä erinomainen pohja oppia tekemään sitkeästi töitä päämääränsä eteen. Tanssi on siis opettanut minulle tahdonvoiman työkaluja jo lapsesta saakka.”
Mutta ei kukaan tule tähdeksi pelkän itsekurin voimalla. Ei kukaan jaksa vaadittuja harjoittelumääriä, jos ei aidosti rakasta itse tekemistä. Ja Minna Tervamäelle tanssi on ollut alusta lähtien sydäntä lähellä: ”Tanssi valitsi minut. Se on niin sisäsyntyinen, lapsuudesta asti kumpuava ominaisuus.” Kaksivuotias pikku-Minna viihdytti sukulaisiaan tanssiesityksillään ja viisivuotias Minna väsytti kaverinsa ainaisilla koreografia-leikeillään. Kehollisuus on siis ollut läsnä läpi hänen elämänsä, ”kaikki mitä keholla voi tehdä on mun mielestä äärimmäisen kivaa.”
Minna sanoo suoraan rakastavansa tanssia. Esiintymisen tuoman endorfiinin lisäksi itse harjoitteluun liittyvät oppimisen ja hallinnan tunteet ovat koukuttavia, suorastaan huume. Minna toteaakin välillä puolileikillään, että hän on narkomaani, mitä tulee tanssin tuottamiin kemikaaleihin kehossa. ”Mä olen selkeästi nauttinut harjoittelusta ja siitä apinamaisesta ilosta tehdä kropalla juttuja, jotka on hankalia ja sitten ne onnistuvat. Se on vähän niin kuin flow-tila ja se on helvetin makeeta.”
Ja lopulta tämä intohimo tekemiseen on se, joka erottaa hyvän balettitanssijan loistavasta balettitanssijasta. Kun kysyn Minnalta, mitkä ovat olleet hänen uransa menestystekijöitä, myöntää hän suoraan, että monet muut tanssijat ovat olleet yhtä lahjakkaita tai jopa lahjakkaampia. Mutta hänelle on sanottu, että se ”heittäytyminen, tekemisen palo, intohimoisuus ja itsensä totaalinen likoon laittaminen”, joka hänen tekemisestään paistaa, on usein ollut se ratkaiseva tekijä, joka on nostanut hänet toisten edelle, kun tähtirooliin valitaan tanssijaa.
Ulkoapäin balettitanssijan elämään liittyvä kurinalaisuus voi näyttää jatkuvilta uhrauksilta. Kun muut nuoret riekkuvat viikonloput baareissa, on tanssija treenaamassa kovalla parketilla. Mutta kun aidosti rakastaa sitä mitä tekee, ei se ole mikään menetys: ”Mä en lähtisi muutenkaan oluelle, joten silloinhan se ei ole uhraus. Pidän terveellisestä ruuasta ja sen tuomasta olosta. Sehän on oman kehonsa kunnioittamista. Oli sitten tanssija tai ei!” Minna osaa kyllä hetken aikaa nauttia myös levosta ja lomasta, mutta pian on taas tarve itsensä haastamiseen ja itsensä jatkuvaan ylittämiseen. Ja tietysti tanssimiseen itseensä. Uraan liittyvä askeettinen elämäntapa voi siis ulkoapäin näyttäytyä valtavana tahdonvoiman ponnisteluna, mutta Minnalle se on vain tapa elää.
Juuri nyt Minna Tervamäki on uuden elämän kynnyksellä. Hän on eläkeläinen ja tuore äiti. Harvinainen yhdistelmä selittyy balettitanssijoiden matalalla eläkeiällä. Mutta ei tanssi mihinkään ole Minnan elämästä kadonnut. Koreografioiden teko jatkuu ja lisäksi Tervamäki harjoittelee huhtikuun alussa esitettäviä näytöksiä varten, joissa hän tanssii haitaristi Kimmo Pohjosen kanssa.
Ura balettitanssijana on muuttanut muotoaan, ja paljon uutta on edessä. Mitä Tervamäki tekee seuraavaksi elämällään? ”Olen ymmärtänyt, että en ole vain tanssija, joka tekee sitä tanssimista intohimolla. Olen intohimoinen ihminen, joka suhtautuu kaikkeen tekemiseensä intohimolla. Nyt sitä on myös Minnan metodien vieminen eteenpäin”, jolla hän viittaa tuoreeseen Otavan kustantamaan kirjaansa ja luentoihinsa, joissa hän pyrkii kiteyttämään omia harjoittelumetodeitaan ja asenne-työkalujaan ja täten auttamaan ihmisiä löytämään omat voimavaransa. Eli mikä tahansa Minna Tervamäen seuraava askel onkaan, on yksi asia varma. Intohimo tekemiseen, itsensä ylittäminen ja itsekuri tulevat olemaan siinäkin tärkeässä roolissa. Ei huono resepti kenelle tahansa, joka hakee menestystä oikeastaan millä tahansa elämänalueella.
Lisätietoa Minna Tervamäen toiminnasta löytyy hänen kotisivuiltaan minnatervamaki.com.
Lisätietoa Frank Martelan kirjasta Tahdonvoiman käyttöohje löytyy täältä: tahdonvoimankayttoohje.fi
Intohimo ja itsekuri – Balettitanssija Minna Tervamäen tahdonvoiman salaisuus
Haluatko balettitanssijaksi, tanssimaan päärooleja Kansallisteatterissa? Minna Tervamäki halusi. Ja hän myös pääsi haluamaansa. Hänestä kasvoi tähtiballerina, jonka liikekieltä ihasteltiin niin Suomessa kuin maailmallakin. Tässä haastattelussa hän kertoo, mitä se vaati.
Lavalla balettitanssijoiden hypyt ja liikkeet ovat sulavia ja helponnäköisiä. Mutta tiedämme hyvin, että näennäisen helppouden takana on äärimmäisen kova harjoittelu. Minna Tervamäki vahvistaa, että mielikuvat ovat osittain totta: Päästyään kymmenvuotiaana ammattimaiseen balettikouluun alkoi “sellainen totaalinen itä-blokki –koulutus, joka oli äärimmäisen vaativaa. Valitettavasti yhdellä opettajalla siihen kuului myös nöyryyttäminen ja itkettäminen.” Harjoituksia oli paljon ja kuri oli tiukka.
Minna hämmästelee itsekin miten hän kesti moisen myllyn ja kertoo itse uskovansa vaativaan mutta samalla kannustavaan koulutukseen. Toisaalta hän on välillä miettinyt, että onko kovan koulun käyminen osaltaan tehnyt hänestä hankaluuksia ja kipua sietävän määrätietoisen työskentelijän. Yläasteelta lähtien ovat minuuttiaikataulu, tiukka ruokavalio, jatkuva harjoitteleminen ja päämäärätietoisuus määrittäneet hänen elämäänsä. Ei siis ole sattumaa, että hän päätyi tähtitanssijaksi. Taustalla ovat kymmenettuhannet määrätietoisesti harjoitellut tunnit.
Tämä on hyvä muistaa Idols-aikakautenamme, joka rakastaa ryysyistä rikkauksiin –tarinoita, joissa rautakaupan Anssista kuoriutuu muutamassa viikossa kaunisääninen nuorisoidoli. Jokainen meistä haluaa olla tähti, mutta harva meistä on valmis pistämään peliin kaiken aikansa ja koko elämäntapansa sinne päästäkseen. Melkein kestä vain voi tulla melkein mitä vain – mutta ei noin vaan. Jos olet valmis uhraamaan koko elämäsi jonkin tekemisen eteen, väkisinkin sinusta tulee siinä äärimmäisen hyvä. Kaikista ei tietenkään voi tulla maailman parhaita tanssijoita ja vääränlainen nilkan kaari voi tehdä kokonaan mahdottomaksi uran balettitanssijana. Mutta mitään ei ainakaan tapahdu, jos ei yritä. ”Jos joku sanoo, että ei musta ole siihen, niin ajattelen, että ei varmasti tuollaisella asenteella. Ei kukaan tule sua kotoa hakemaan. Oma asenteeni on enemmänkin: Meni sitten syteen tai saveen niin nyt mennään. Vaikka se unelma ei lopulta toteutuisikaan, niin ainakin tietää että on yrittänyt.” Minna korostaa myös, kuinka “matka itsessään opettaa paljon sellaista, josta voi olla hyötyä myöhemmin ihan muussa asiassa. Useimmiten tällaisen jatkuvan yrittämisen kautta unelma toteutuu, mutta ehkä hieman toisenlaisena.”
Miten sitten voimme kasvattaa tahdonvoimaamme? Tervamäen mukaan on tärkeää antaa lapselle mahdollisuus oppia itsekuria ja tahdonvoima pikku hiljaa pienestä saakka. Harrastukset ovat tässä tärkeässä asemassa, niissä lapsi treenaa mieltään ja kehoaan sopivan kokoisilla haasteilla, saa oppimisen ja onnistumisen kokemuksia sekä oppii pitkäjänteisen työskentelyn merkitystä. Kun tahdonvoiman kokemuksia tulee yhä enemmän, se antaa hyvää itseluottamusta. Samalla erilaisista tahdonvoimaa tukevista työkaluista tulee tuttuja, jolloin niiden hyödyntäminen arjessa ei vie enää energiaa.
“Itse olen huomannut, että olen tanssijuuden kautta oppinut esimerkiksi kykyä tehdä hyvistä toimintatavoista rutiineja ja kykyä muokata ympäristöäni niin, että se tukee minua tavotteessani. Lisäksi se on totuttanut minut selkeisiin rajoihin ja selkeiden päämäärien asettamiseen. Kun tiedän tarkkaan mitä teen, koska sen teen ja miten sen teen, on tämä erinomainen pohja oppia tekemään sitkeästi töitä päämääränsä eteen. Tanssi on siis opettanut minulle tahdonvoiman työkaluja jo lapsesta saakka.”
Mutta ei kukaan tule tähdeksi pelkän itsekurin voimalla. Ei kukaan jaksa vaadittuja harjoittelumääriä, jos ei aidosti rakasta itse tekemistä. Ja Minna Tervamäelle tanssi on ollut alusta lähtien sydäntä lähellä: ”Tanssi valitsi minut. Se on niin sisäsyntyinen, lapsuudesta asti kumpuava ominaisuus.” Kaksivuotias pikku-Minna viihdytti sukulaisiaan tanssiesityksillään ja viisivuotias Minna väsytti kaverinsa ainaisilla koreografia-leikeillään. Kehollisuus on siis ollut läsnä läpi hänen elämänsä, ”kaikki mitä keholla voi tehdä on mun mielestä äärimmäisen kivaa.”
Minna sanoo suoraan rakastavansa tanssia. Esiintymisen tuoman endorfiinin lisäksi itse harjoitteluun liittyvät oppimisen ja hallinnan tunteet ovat koukuttavia, suorastaan huume. Minna toteaakin välillä puolileikillään, että hän on narkomaani, mitä tulee tanssin tuottamiin kemikaaleihin kehossa. ”Mä olen selkeästi nauttinut harjoittelusta ja siitä apinamaisesta ilosta tehdä kropalla juttuja, jotka on hankalia ja sitten ne onnistuvat. Se on vähän niin kuin flow-tila ja se on helvetin makeeta.”
Ja lopulta tämä intohimo tekemiseen on se, joka erottaa hyvän balettitanssijan loistavasta balettitanssijasta. Kun kysyn Minnalta, mitkä ovat olleet hänen uransa menestystekijöitä, myöntää hän suoraan, että monet muut tanssijat ovat olleet yhtä lahjakkaita tai jopa lahjakkaampia. Mutta hänelle on sanottu, että se ”heittäytyminen, tekemisen palo, intohimoisuus ja itsensä totaalinen likoon laittaminen”, joka hänen tekemisestään paistaa, on usein ollut se ratkaiseva tekijä, joka on nostanut hänet toisten edelle, kun tähtirooliin valitaan tanssijaa.
Ulkoapäin balettitanssijan elämään liittyvä kurinalaisuus voi näyttää jatkuvilta uhrauksilta. Kun muut nuoret riekkuvat viikonloput baareissa, on tanssija treenaamassa kovalla parketilla. Mutta kun aidosti rakastaa sitä mitä tekee, ei se ole mikään menetys: ”Mä en lähtisi muutenkaan oluelle, joten silloinhan se ei ole uhraus. Pidän terveellisestä ruuasta ja sen tuomasta olosta. Sehän on oman kehonsa kunnioittamista. Oli sitten tanssija tai ei!” Minna osaa kyllä hetken aikaa nauttia myös levosta ja lomasta, mutta pian on taas tarve itsensä haastamiseen ja itsensä jatkuvaan ylittämiseen. Ja tietysti tanssimiseen itseensä. Uraan liittyvä askeettinen elämäntapa voi siis ulkoapäin näyttäytyä valtavana tahdonvoiman ponnisteluna, mutta Minnalle se on vain tapa elää.
Juuri nyt Minna Tervamäki on uuden elämän kynnyksellä. Hän on eläkeläinen ja tuore äiti. Harvinainen yhdistelmä selittyy balettitanssijoiden matalalla eläkeiällä. Mutta ei tanssi mihinkään ole Minnan elämästä kadonnut. Koreografioiden teko jatkuu ja lisäksi Tervamäki harjoittelee huhtikuun alussa esitettäviä näytöksiä varten, joissa hän tanssii haitaristi Kimmo Pohjosen kanssa.
Ura balettitanssijana on muuttanut muotoaan, ja paljon uutta on edessä. Mitä Tervamäki tekee seuraavaksi elämällään? ”Olen ymmärtänyt, että en ole vain tanssija, joka tekee sitä tanssimista intohimolla. Olen intohimoinen ihminen, joka suhtautuu kaikkeen tekemiseensä intohimolla. Nyt sitä on myös Minnan metodien vieminen eteenpäin”, jolla hän viittaa tuoreeseen Otavan kustantamaan kirjaansa ja luentoihinsa, joissa hän pyrkii kiteyttämään omia harjoittelumetodeitaan ja asenne-työkalujaan ja täten auttamaan ihmisiä löytämään omat voimavaransa. Eli mikä tahansa Minna Tervamäen seuraava askel onkaan, on yksi asia varma. Intohimo tekemiseen, itsensä ylittäminen ja itsekuri tulevat olemaan siinäkin tärkeässä roolissa. Ei huono resepti kenelle tahansa, joka hakee menestystä oikeastaan millä tahansa elämänalueella.
Lisätietoa Minna Tervamäen toiminnasta löytyy hänen kotisivuiltaan minnatervamaki.com.
Frank Martela 