Category: Filska ja polska

Yhden vuoden yksinäisyys – Vuoteni Yhdysvalloissa

Lauantai-iltana, kun muu perhe oli jo nukkumassa, päädyin hetkellisestä oikusta kuuntelemaan Spotifyssa Gimmelin ensilevyä vuodelta 2002. Tähän saattaa nyt sekoittua aimo annos nostalgiaa, mutta levy oli yllättävän koskettava. Itse asiassa kuuntelin sitä suorastaan pala kurkussa. Mieleeni tulvi muistoja noista vuosista: Iso-Roban K-18 yökerhot Viva ja Roba, Otaniemen Smökki, Valtsikan Kuppala, spontaanit retket Turkuun. Se kerta kun hiivimme Hotelli Vantaalle maanalaisen parkkipaikan kautta välttääksemme jonot (ja K-20 ikärajan).

Ihmiselämän psykologiset perustarpeet voi tiivistää neljään, kuten viime blogikirjoituksessani esittelin:
1. Omaehtoisuus tarkoittaa kokemusta siitä, että on vapaa päättämään tekemisistään eli on oman itsensä herra.
2. Kyvykkyys on kokemusta siitä, että osaa hommansa ja saa asioita aikaan.
3. Yhteenkuuluvuus syntyy siitä, että kokee että ympärillä on ihmisiä joista välittää ja jotka välittävät minusta. Se on yhteyttä toiseen ihmiseen.
4. Hyväntekeminen tarkoittaa kokemusta siitä, että omalla toiminnallani on myönteinen vaikutus muiden ihmisten elämään.

Kun peilaan omaa reilua vuottani täällä Rochesterissa, niin voin sanoa, että 1, 2 & 4 -kohtien osalta liikuttiin huippulukemissa: Minulla oli täysi vapaus päättää miten aikani töissä käytän ja sain tehdä työkseni juuri sitä mitä eniten elämässäni haluan tehdä. Hommat etenivät onnistuneesti ja koin saavani aikaan asioita, joilla uskon olevan pitkällä tähtäimellä myönteinen vaikutus tieteen ja sitä kautta ihmiskunnan itseymmärryksen kehitykselle. Eli kokemukseni omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja hyväntekemisestä olivat erittäin korkealla tasolla.

Tämä kaikki tapahtui kuitenkin kolmostarpeen eli yhteenkuuluvuuden kustannuksella.

Toki on heti todettava, että en suinkaan ollut yksin Yhdysvalloissa, vaan perheeni kanssa. Mistään todellisesta yksinäisyydestä ei siis ollut kysymys. Kun menin töistä kotiin, siellä odotti rakastava perhe. Mutta jossakin on todettu, että ihmiselämässä on useimmiten kolme melko tasavahvaa elämänaluetta: koti, työ ja muu elämä. Näistä kaksi ensimmäistä olivat kunnossa, mutta kolmas sektori kutistui lähes olemattomiin koko vuoden ajaksi. Minulla ei ollut juuri lainkaan niinkutsuttua sosiaalista elämää.

Yksi elämänlaadun mittari (jota ei löydy virallisista tutkimuksista) on kuinka usein käyt oluella jonkun kaverin kanssa. Jos Suomesta tulleita vieraita ja puolison kanssa nautittuja ravintolailtoja ei lasketa, niin koko vuoden saldoni taitaa olla 1. Ja sekin viikkoa ennen paluuta Suomeen.

Miten tässä näin kävi? Osittain tämä on tietysti oma vikani. Ennen lähtöä ulkomaille sosiaalista elämää Suomessa riitti ja niinpä alussa jopa nautin tyhjästä kalenterista ja siitä, että on aikaa keskittyä elämäni kahteen suureen rakkauteen: perheeseeni ja pyrkimykseen ymmärtää ihmisyyttä. Jos olisin alusta lähtien aktiivisesti hakeutunut johonkin harrastukseen, olisi sosiaalinen todellisuuteni ollut varmasti toisenlainen, mutta nyt työ oli käytännössä ainoa paikka, jossa tapasin toisia ihmisiä. Valitettavasti työaikana minusta kuoriutuu erakko, joka aktiivisesti välttelee ihmisiä, joiden kanssa kommunikointi uhkaa häiritä tutkimuksiani.

Mutta oli myös muita syitä: Asuimme kampuksen perhekylässä, jossa kaikki muutkin olivat yliopistolla töissä, joten odotin naapureista löytyvän kavereita. Mutta naapurimme olivat joko a) Aasia-taustaisia opiskelijoita, joilla oli omat tiiviit maakohtaiset porukkansa (pelasin tosin kerran lentopalloa Intialais-porukan kanssa) b) Utahista kotoisin olevia lääkäriksi opiskelevia mormoneita, joiden kanssa en toistuvista jutusteluhetkistä huolimatta päässyt tilanteeseen, jossa kumpikin osapuoli ei kokisi keskustelua väkinäiseksi.

Lisäksi amerikkalaisen vieraanvaraisuuden osalta kokemuksemme oli sama kuin minkä omat vanhempani havaitsivat asuessaan hetken Yhdysvalloissa vuonna 1980: Ihmiset ovat innoissaan kutsumassa sinut kotiinsa kohtapuolin, mutta tämä ’kohtapuolin’ ei koskaan realisoidu. Meillekin tuli vuolaita tarjouksia, joissa tyypit lupasivat näyttää meille kaupunkia, kutsua kotiinsa syömään, hoitaa lapsiamme tarvittaessa tai järjestää baby shower-juhlat. Nämä asiat eivät vain koskaan tapahtuneet ja jos ne otti puheeksi niin ’juuri nyt on vähän kiireinen hetki, mutta kohtapuoliin’.

Myös työyhteisön sosiaalinen dimensio jätti toivomisen varaa verrattuna kokemuksiini suomalaisista yliopistoista. Joulun alla oli pikkujoulut ja ajattelin, että vihdoinkin on mahdollisuus tutustua kollegoihin vähän rennommassa ympäristössä. Koska kyseessä oli työyhteisön vuoden ainoa sosiaalinen tapahtuma, jossa oli tarjolla viiniä ja laatuoluita, ei ihmisillä ollut kiinnostusta viettää siellä kuin kaksi tuntia: kello seitsemältä kaikki lähtivät kohti kotia ja se siitä.

Kun ihmettelin sosiaalisen elämän vaisuutta paikalliselle professorille, hän kertoi että hänen nuoruudessaan tilanne oli ollut aivan toinen ja meno välillä varsin villiä, kun professorit nauttivat alkoholia ja muita päihteitä yhdessä opiskelijoidensa kanssa. Mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kilpailu on koventunut ja hyvissä yliopistoissa tutkijat pitävät tarkan huolen siitä, että mikään inhimillinen ei pääse rikkomaan heidän tarkasti vaalimaansa professionaalista imagoaan. Siksi kukaan ei uskalla enää esiintyä vähänkään juovuksissa työtovereidensa nähden ja kaikki sosiaaliset tapahtumat ovat kuihtuneet pois.

Samalla lailla jokaviikkoisessa tutkimusseminaarissamme oli näennäisen rento ja huumoripitoinen tunnelma, mutta tajusin että vuoden jälkeen en tiennyt kollegoistani yhtäkään työn ulkopuolista asiaa – en edes onko heillä puolisoa tai lapsia. He olivat ystävällisiä fraasitasolla, mutta en koskaan päässyt näkemään ihmistä professionaaliseksi hiotun pinnan takana. Yliopistosta on tullut steriili ammattilaisten yhteisö.

Miltä sosiaalisen elämän puute sitten tuntui?

Kyllä se välillä aika suurestikin ahdisti. Tai kyllä sen nyt kesti, kun tiesi että sillä oli tarkka loppumisajankohta. Niinpä selviytymiskeinona esimerkiksi organisoin ja visioin erilaisia tulevia juhlia, joita sitten Suomessa voisi toteuttaa kaveriporukan juhannuksesta ala-asteen luokkakokoukseen. Mutta mietin, että jos ulospääsyä ei olisi ja sosiaalinen elämä olisi yhtä tyhjää useamman vuoden ajan, niin kyllä se lopulta olisi latistanut elämääni aika vahvasti ja voisi johtaa masennukseen tai muuhun oireiluun. Ihminen – eli minä – tarvitsee yhteisöä voidakseen hyvin.

Yksinäisyys tekee myös haavoittuvaksi: Viime syksynä löysin kampukselta sisäfutiksen vapaavuoron, jossa kävin kävin kerran viikossa pelailemassa. Eräällä kerralla lähdin ottamaan lähestyvää palloa jalallani, kun toinen pelaaja lähti tavoittelemaan sitä päällään. Jalka ei osunut päähän eikä mitään tapahtunut, mutta tämä pelaaja oli erittäin tuohtunut asiasta. Omasta mielestäni tilanteessa ei tapahtunut rikettä ja jos minulla olisi ollut kavereita, olisin tuonut oman mielipiteeni vahvasti esiin. Mutta olin yksin ja pelkäsin menettäväni tämän ainoan harrastukseni. Joten otin nöyrästi haukut vastaan ja kävin vielä jälkeenpäin pukuhuoneessa pyytämässä tyypiltä anteeksi. On helppo olla vahva ja itsenäinen, kun tietää että on se porukka joka sinut hyväksyy. Kun se puuttuu, sitä on alttiimpi miellyttämään toisia ihmisiä.

Lisäksi yksinäisyys sai minut uudelleenymmärtämään omaa persoonallisuuttani. Suomessa olen pitänyt itseäni vähän sellaisena ulkopuolisena tyyppinä, joka kyllä tykkää käydä juhlissa, mutta joka jatkuvasti haaveilee yksinäisistä erakkopäivistä mökillä. Nyt ymmärsin, että jokaisella meillä on oma sosiaalisen elämän tasapainopisteensä. Helsingissä meno yltyi jatkuvasti liian sosiaaliseksi, täällä liian vähäiseksi.

Tämä muuten näkyi muuten myös persoonallisuustesteissä. Suomessa kun tein klassisen Big-5 testin, olin introverttiuteen kallellani, mutta Yhdysvalloissa sama testi paljasti minusta ekstrovertin. Hämmästyin tätä, mutta syy oli kysymyksissä, jotka kysyivät kuinka paljon haluan osallistua erilaiseen sosiaaliseen toimintaan. Suomen sosiaalisessa ähkyssä vastasin että ei kiinnosta, mutta nyt sosiaalisessa tyhjiössä vastasin että joo joo joo!

Kokemus sai minut pohtimaan myös klassisia onnellisuusmittareita, jotka kysyvät kuinka tyytyväinen olet elämääsi kokonaisuudessa. Jos Jenkeissä minulta olisi kysytty asiaa, olisin pohtinut, että itse olen tämän reissun valinnut ja se on olennainen tulevan urani kannalta. Siten olisin päätynyt pitkälti samaan vastaukseen kuin Suomessakin. Kuitenkin elämässäni oli aukko, joka ahdisti. Elämäntyytyväisyys-mittari ei tätä eroa olisi havainnut, mutta esimerkiksi jos olisi kysytty kokemustani omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä, yhteenkuuluvuudesta ja hyväntekemisestä, olisi huomattu että yhdessä niistä on kuoppa.

Lopulta tässäkin yksinäisyyden pilvessä oli hopeareuna. Yksi klassinen ja paljon tutkittu keino selvitä vaikeuksista on löytää niistä jokin merkitys. Itsekin turvauduin tähän ja ainaisena elämänantropologina koin tämän yksinäisyyden mahdollisuutena laajentaa kokemuspiiriäni ja ymmärtää paremmin erilaisia ihmiskohtaloita. Ajattelin, että vaikka hetkellisesti sosiaalisen elämän puute ahdistaakin, niin pitkässä elämänjuoksussa tämä on arvokas elämänkokemus, jonka kautta pääsen yhteyteen paitsi itsestäni löytyviin uusiin puoliin niin myös toisiin ihmisiin kun eläytymiskykyni vahvistuu. Myös tämä ajatus oli yksi syy, miksi en niin aktiivisesti sosiaalisia kontakteja edes etsinyt.

Lisäksi nyt, yhtä elämystä rikkaampana, osaan arvostaa vielä enemmän niitä rakkaita ihmisiä, joihin olen vuosien mittaan Suomessa luonut syvällisen yhteyden. Kiitoksia että olette olemassa – te teette elämästäni elämisen arvoisen!

Huomio: Kirjoitin tämän kirjoituksen muutama viikko sitten ollessamme vielä Yhdysvalloissa, mutta julkaisin sen vasta nyt palattuamme juuri Helsinkiin. Myös otsikko oli valittu ennen Gabriel García Márguezin poistumista keskuudestamme. Olkoon se kunnianosoitus tälle soljuvan kerronnan mestarille.

Itsemääräämisteoria – Eli onnellisen elämän kolme keskeisintä tekijää

Mikä tekee ihmisen onnelliseksi? Mitkä asiat elämässä ovat itseisarvoisesti tavoittelemisen arvoisia, mitkä vain välineitä? Mistä syntyy sisäinen motivaatio ja aito innostus tekemiseen?

[EDIT: Vuonna 2014 käänsin self-determination theoryn ’itseohjautuvuusteoriaksi’. Sen jälkeen on suomennokseksi on vakiintunut itsemääräämisteoria, jota itsekin nykyään käytän, joten muokkasin tekstiä siltä osin.]

Psykologinen tutkimus on vuosikymmenten mittaan pyrkinyt antamaan monenlaisia vastauksia näihin peruskysymyksiin. Professori Carol Ryff näkee psykologisen hyvinvoinnin koostuvan kuudesta dimensiosta: autonomiasta, ympäristön hallinnasta, henkilökohtaisesta kasvusta, hyvistä ihmissuhteista, selkeästä tarkoituksesta ja itsensä hyväksymisestä. Professori Martin Seligman on vuorostaan esittänyt, että kukoistava elämä koostuu viidestä itseisarvoisesta elementistä: positiivisista tunteista, tekemiseen uppoutumisesta, aikaansaamisesta, merkityksellisyydestä ja hyvistä ihmissuhteista. Myös muita vastaavia malleja on vuosien varrella esitetty.

Perehdyttyäni aiheeseen olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että kaikkein perustelluin ja empiirisesti tutkituin näkemys onnellisuuden peruselementeistä löytyy professoreiden Edward Deci & Richard Ryan kehittämästä itsemääräämisteoriasta, joka esittää ihmisellä olevan kolme psykologista perustarvetta: omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys. Heidän mukaansa nämä perustarpeet ovat ihmisen hyvinvoinnin perusta, ilman niiden läsnäoloa elämässä ihminen ei voi hyvin. Tammenterho tarvitsee multaa, auringonvaloa ja vettä kasvaakseen tammeksi, samaten ihminen tarvitsee kokemusta omaehtoisuudesta, kyvykkyydestä ja yhteisöllisyydestä kasvaakseen täyteen ihmisyyteensä.

Teorian taustalla on perustava näkemys ihmisestä aktiivisena organismina. Ihminen ei ole passiivinen ympäristöönsä reagoiva olio, vaan itseohjautuva ja itseään toteuttava inhimillinen olento. Tämä aktiivinen näkemys oli aikanaan radikaali poikkeama psykologiaa hallinneesta behavioristisesta perusnäkemyksestä, jossa ihminen haluttiin nähdä ulkoisen ehdollistumisen ja ympäristötekijöiden välisessä ristipaineessa rimpuilevana sätkynukkena. Nykyään on jo laajemmin hyväksytty, että ihminen ei ole pelkkä nautintokone tai nälän ja janon kaltaisia uhkia välttelevä olento. Sen sijaan me haemme itsellemme itseohjautuvasti haasteita ja päämääriä, joiden kautta elämämme on rikkaampaa, merkityksellisempää ja kukoistavampaa.

Tällä polulla kohti rikkaampaa elämää omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys – tuttavallisemmin vapaus, virtaus ja vastuu – ovat keskeiset kukoistusta synnyttävät elementit.

Äläkä usko vain minua, sadat tutkimukset ovat osoittaneet, että nämä kolme tekijää selittävät leijonanosan sekä päivittäin kokemastamme että pitkäaikaisesta hyvinvoinnistamme, niin länsimaissa kuin muissakin kulttuureissa. Psykologiset perustarpeet ovat olennaisia myös yksilön kasvussa ja kehityksessä: Näitä kolmea tekijää tukevat kasvuolosuhteet tuottavat hyvinvoivia ja tasapainoisia aikuisia ja koulut, jotka tukevat näitä kolmea tarvetta saavat parempia oppimistuloksia. Näiden yleisten tulosten lisäksi näiden kolmen psykologisen tarpeen on osoitettu olevan merkittäviä tekijöitä niinkin erilaisilla elämänalueilla kuin työelämässä, urheilijoiden motivaatiossa, tietokonepelien menestyksekkäässä pelaamisessa, päihderiippuvuuksien hoidossa ja terveyden edistämisessä. Omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys ennustavat jopa sitä, kuinka laadukkaaksi yksilöt kokevat seksin.

Mistä näissä kolmessa perustarpeessa on siis kyse?

Omaehtoisuus (autonomy)

Autonomia eli omaehtoisuus tarkoittaa ihmisen kokemusta siitä, että hän on vapaa päättämään itse tekemisistään. Autonomian edellytyksenä onkin valinnan- ja toiminnanvapaus, pakotettu ja tiukasti kontrolloitu tekeminen on sen vastakohta. Omaehtoisessa toiminnassa tekeminen ei tunnu ulkoa ohjatulta, sen sijaan motivaatio lähtee yksilön sisältä: hän kokee asian omakseen. Tämä voi tarkoittaa sitä, että yksilö nauttii tekemisestä itsestään tai että yksilö kokee arvostavansa niitä päämääriä, joita tekeminen edistää. Autonominen toiminta on siis ennen kaikkea omaehtoista, yksilö kokee motivaation olevan lähtöisin hänestä itsestään eikä ympäristön tarjoamista kepeistä ja porkkanoista. ”Vapaus tai kuolema” – näin tärkeäksi moni yksilö on historian varrella kokenut tarpeensa elää omaehtoisesti.

Kyvykkyys (competence)

Kyvykkyys tarkoittaa yksilön kokemusta siitä, että hän osaa hommansa ja saa asioita aikaan. Kyse on siis työntekijän osaamisesta ja aikaansaavuudesta: kyvykkääksi itsensä kokeva työntekijä uskoo pystyvänsä suorittamaan annetun tehtävän menestyksekkäästi. On helppo nähdä, että ihmiset nauttivat enemmän sellaisesta tekemisestä jossa pärjäävät, kuin sellaisesta, jossa suoritus jatkuvasti tökkii. Parhaimmillaan, kun haastetaso on tarpeeksi kova mutta koemme silti pärjäävämme, ihminen voi päästä flow-tilaan, jossa hän on täysin uppoutunut tekemiseensä. Ajantaju katoaa, kaikki tehtävään liittymätön hälvenee mielestä ja ihminen kohdistaa koko tarmonsa käsillä olevaan haasteeseen. Oleminen virtaa. Tätä kokemusta monet pitävät yhtenä ihmiselämän suurimmista nautinnoista, flow-teorian kehittäjä Mihaly Csikszentmihalyi pitää sitä jopa optimaalisena olemisen tilana.

Yhteisöllisyys (relatedness)

Kolmas sisäisen motivaation lähde kumpuaa ihmisen perustavasta tarpeesta olla yhteydessä toisiin ihmisiin. Olemme luonnoltamme laumaeläimiä ja haluamme tulla kohdatuksi aidolla ja syvällisellä tavalla (Baumeister & Leary, 1995). Siksi hyvinvointimme on vahvasti kytköksissä ympärillämme oleviin ihmisiin: kun koemme, että meistä välitetään ja voimme olla syvällisessä yhteydessä läheisimpiimme, voimme hyvin. Ja kun koemme olevamme osa kannustavaa, turvallista ja lämminhenkistä yhteisöä, olemme parhaimmillamme myös esimerkiksi työntekijöinä. Ihminen ei lopulta ole yksilö, vaan suhdelo – olemme kytköksissä toinen toisiimme olemuksemme juuria myöten.

Siinäpä siis hyvinvoinnin kolme keskeistä psykologista ulottuvuutta. Niiden avulla voi katsoa paitsi omaa elämää, myös esimerkiksi yhteiskunnallista kehitystä. Voidaan esimerkiksi nähdä kuinka viimeisen sadan vuoden kehitys länsimaissa on valtavasti lisännyt ihmisten mahdollisuutta toteuttaa itseään ja saada asioita aikaan. Mitä tulee omaehtoisuuteen ja kyvykkyyteen elämme siis ihmiskunnan historian parasta aikaa. Mutta samalla perinteisten yhteisöiden murentuminen on johtanut siihen, että olemme luultavasti myös keskimäärin kaikkien aikojen juurettomimpia ihmisiä, ja yhteisöllisyyden puute on johtanut monenlaiseen oireiluun. Samat kolme psykologista perustarvetta ovat keskeisiä myös motivaatiolle ja siksi työntekijöiden innostaminen parhaaseen suoritukseen edellyttää sellaisen työympäristön tarjoamista, jossa he saavat toimia omaehtoisesti, pääsevät toteuttamaan kykyjään ja ovat osa toimivaa työyhteisöä. Ja tämä koskee myös opetusta, jossa näiden tarpeiden tukeminen vahvistaa oppimotivaatiota ja sitä kautta oppimistuloksia.

Olitpa siis poliitikko, yritysjohtaja, opettaja tai ihminen, näiden kolmen perustarpeen tiedostaminen voi tuntuvasti auttaa kykyäsi parantaa työtulostasi ja elämääsi ylipäänsä. Olkoon omaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteisöllisyys kanssasi!

P.S. Oma tämänhetkinen tutkimukseni pyrkii osoittamaan, että olisi aika lisätä teoriaan vielä neljäs perustarve, jonka olen nimennyt hyväntahtoisuudeksi (benevolence). Se tarkoittaa inhimillistä halua tehdä hyvää eikä pahaa toisille ihmisille. Me välitämme toisista ihmisistä ja kärsimme nähdessämme toisten kärsivän. Mutta me myös saamme nautintoa, kun pystymme auttamaan toista ihmistä. Yhdessä professori Ryanin kanssa tekemieni alustavien tutkimusten tulokset ovat erittäin lupaavia, mutta vielä on liian aikaista vetää johtopäätöksiä. Mutta on siis mahdollista, että näiden kolmen laajasti tutkitun perustarpeen rinnalla on vielä neljäs kandidaatti inhimilliseksi perustarpeeksi. Sen mukaan voimme hyvin, kun koemme pystyvämme tekemään hyviä asioita toisille ihmisille.

Intohimo ja itsekuri – Balettitanssija Minna Tervamäen tahdonvoiman salaisuus

Haluatko balettitanssijaksi, tanssimaan päärooleja Kansallisteatterissa? Minna Tervamäki halusi. Ja hän myös pääsi haluamaansa. Hänestä kasvoi tähtiballerina, jonka liikekieltä ihasteltiin niin Suomessa kuin maailmallakin. Tässä haastattelussa hän kertoo, mitä se vaati.

Lavalla balettitanssijoiden hypyt ja liikkeet ovat sulavia ja helponnäköisiä. Mutta tiedämme hyvin, että näennäisen helppouden takana on äärimmäisen kova harjoittelu. Minna Tervamäki vahvistaa, että mielikuvat ovat osittain totta: Päästyään kymmenvuotiaana ammattimaiseen balettikouluun alkoi “sellainen totaalinen itä-blokki –koulutus, joka oli äärimmäisen vaativaa. Valitettavasti yhdellä opettajalla siihen kuului myös nöyryyttäminen ja itkettäminen.” Harjoituksia oli paljon ja kuri oli tiukka.

Minna hämmästelee itsekin miten hän kesti moisen myllyn ja kertoo itse uskovansa vaativaan mutta samalla kannustavaan koulutukseen. Toisaalta hän on välillä miettinyt, että onko kovan koulun käyminen osaltaan tehnyt hänestä hankaluuksia ja kipua sietävän määrätietoisen työskentelijän. Yläasteelta lähtien ovat minuuttiaikataulu, tiukka ruokavalio, jatkuva harjoitteleminen ja päämäärätietoisuus määrittäneet hänen elämäänsä. Ei siis ole sattumaa, että hän päätyi tähtitanssijaksi. Taustalla ovat kymmenettuhannet määrätietoisesti harjoitellut tunnit.

Kuva

Tämä on hyvä muistaa Idols-aikakautenamme, joka rakastaa ryysyistä rikkauksiin –tarinoita, joissa rautakaupan Anssista kuoriutuu muutamassa viikossa kaunisääninen nuorisoidoli. Jokainen meistä haluaa olla tähti, mutta harva meistä on valmis pistämään peliin kaiken aikansa ja koko elämäntapansa sinne päästäkseen. Melkein kestä vain voi tulla melkein mitä vain – mutta ei noin vaan. Jos olet valmis uhraamaan koko elämäsi jonkin tekemisen eteen, väkisinkin sinusta tulee siinä äärimmäisen hyvä. Kaikista ei tietenkään voi tulla maailman parhaita tanssijoita ja vääränlainen nilkan kaari voi tehdä kokonaan mahdottomaksi uran balettitanssijana. Mutta mitään ei ainakaan tapahdu, jos ei yritä. ”Jos joku sanoo, että ei musta ole siihen, niin ajattelen, että ei varmasti tuollaisella asenteella. Ei kukaan tule sua kotoa hakemaan. Oma asenteeni on enemmänkin: Meni sitten syteen tai saveen niin nyt mennään. Vaikka se unelma ei lopulta toteutuisikaan, niin ainakin tietää että on yrittänyt.” Minna korostaa myös, kuinka “matka itsessään opettaa paljon sellaista, josta voi olla hyötyä myöhemmin ihan muussa asiassa. Useimmiten tällaisen jatkuvan yrittämisen kautta unelma toteutuu, mutta ehkä hieman toisenlaisena.”

Miten sitten voimme kasvattaa tahdonvoimaamme? Tervamäen mukaan on tärkeää antaa lapselle mahdollisuus oppia itsekuria ja tahdonvoima pikku hiljaa pienestä saakka. Harrastukset ovat tässä tärkeässä asemassa, niissä lapsi treenaa mieltään ja kehoaan sopivan kokoisilla haasteilla, saa oppimisen ja onnistumisen kokemuksia sekä oppii pitkäjänteisen työskentelyn merkitystä. Kun tahdonvoiman kokemuksia tulee yhä enemmän, se antaa hyvää itseluottamusta. Samalla erilaisista tahdonvoimaa tukevista työkaluista tulee tuttuja, jolloin niiden hyödyntäminen arjessa ei vie enää energiaa.

“Itse olen huomannut, että olen tanssijuuden kautta oppinut esimerkiksi kykyä tehdä hyvistä toimintatavoista rutiineja ja kykyä muokata ympäristöäni niin, että se tukee minua tavotteessani. Lisäksi se on totuttanut minut selkeisiin rajoihin ja selkeiden päämäärien asettamiseen. Kun tiedän tarkkaan mitä teen, koska sen teen ja miten sen teen, on tämä erinomainen pohja oppia tekemään sitkeästi töitä päämääränsä eteen. Tanssi on siis opettanut minulle tahdonvoiman työkaluja jo lapsesta saakka.”

Mutta ei kukaan tule tähdeksi pelkän itsekurin voimalla. Ei kukaan jaksa vaadittuja harjoittelumääriä, jos ei aidosti rakasta itse tekemistä. Ja Minna Tervamäelle tanssi on ollut alusta lähtien sydäntä lähellä: ”Tanssi valitsi minut. Se on niin sisäsyntyinen, lapsuudesta asti kumpuava ominaisuus.” Kaksivuotias pikku-Minna viihdytti sukulaisiaan tanssiesityksillään ja viisivuotias Minna väsytti kaverinsa ainaisilla koreografia-leikeillään. Kehollisuus on siis ollut läsnä läpi hänen elämänsä, ”kaikki mitä keholla voi tehdä on mun mielestä äärimmäisen kivaa.”

Minna sanoo suoraan rakastavansa tanssia. Esiintymisen tuoman endorfiinin lisäksi itse harjoitteluun liittyvät oppimisen ja hallinnan tunteet ovat koukuttavia, suorastaan huume. Minna toteaakin välillä puolileikillään, että hän on narkomaani, mitä tulee tanssin tuottamiin kemikaaleihin kehossa. ”Mä olen selkeästi nauttinut harjoittelusta ja siitä apinamaisesta ilosta tehdä kropalla juttuja, jotka on hankalia ja sitten ne onnistuvat. Se on vähän niin kuin flow-tila ja se on helvetin makeeta.”

Ja lopulta tämä intohimo tekemiseen on se, joka erottaa hyvän balettitanssijan loistavasta balettitanssijasta. Kun kysyn Minnalta, mitkä ovat olleet hänen uransa menestystekijöitä, myöntää hän suoraan, että monet muut tanssijat ovat olleet yhtä lahjakkaita tai jopa lahjakkaampia. Mutta hänelle on sanottu, että se ”heittäytyminen, tekemisen palo, intohimoisuus ja itsensä totaalinen likoon laittaminen”, joka hänen tekemisestään paistaa, on usein ollut se ratkaiseva tekijä, joka on nostanut hänet toisten edelle, kun tähtirooliin valitaan tanssijaa.

Kuva

Ulkoapäin balettitanssijan elämään liittyvä kurinalaisuus voi näyttää jatkuvilta uhrauksilta. Kun muut nuoret riekkuvat viikonloput baareissa, on tanssija treenaamassa kovalla parketilla. Mutta kun aidosti rakastaa sitä mitä tekee, ei se ole mikään menetys: ”Mä en lähtisi muutenkaan oluelle, joten silloinhan se ei ole uhraus. Pidän terveellisestä ruuasta ja sen tuomasta olosta. Sehän on oman kehonsa kunnioittamista. Oli sitten tanssija tai ei!” Minna osaa kyllä hetken aikaa nauttia myös levosta ja lomasta, mutta pian on taas tarve itsensä haastamiseen ja itsensä jatkuvaan ylittämiseen. Ja tietysti tanssimiseen itseensä. Uraan liittyvä askeettinen elämäntapa voi siis ulkoapäin näyttäytyä valtavana tahdonvoiman ponnisteluna, mutta Minnalle se on vain tapa elää.

Juuri nyt Minna Tervamäki on uuden elämän kynnyksellä. Hän on eläkeläinen ja tuore äiti. Harvinainen yhdistelmä selittyy balettitanssijoiden matalalla eläkeiällä. Mutta ei tanssi mihinkään ole Minnan elämästä kadonnut. Koreografioiden teko jatkuu ja lisäksi Tervamäki harjoittelee huhtikuun alussa esitettäviä näytöksiä varten, joissa hän tanssii haitaristi Kimmo Pohjosen kanssa.

Ura balettitanssijana on muuttanut muotoaan, ja paljon uutta on edessä. Mitä Tervamäki tekee seuraavaksi elämällään? ”Olen ymmärtänyt, että en ole vain tanssija, joka tekee sitä tanssimista intohimolla. Olen intohimoinen ihminen, joka suhtautuu kaikkeen tekemiseensä intohimolla. Nyt sitä on myös Minnan metodien vieminen eteenpäin”, jolla hän viittaa tuoreeseen Otavan kustantamaan kirjaansa ja luentoihinsa, joissa hän pyrkii kiteyttämään omia harjoittelumetodeitaan ja asenne-työkalujaan ja täten auttamaan ihmisiä löytämään omat voimavaransa. Eli mikä tahansa Minna Tervamäen seuraava askel onkaan, on yksi asia varma. Intohimo tekemiseen, itsensä ylittäminen ja itsekuri tulevat olemaan siinäkin tärkeässä roolissa. Ei huono resepti kenelle tahansa, joka hakee menestystä oikeastaan millä tahansa elämänalueella.

Lisätietoa Minna Tervamäen toiminnasta löytyy hänen kotisivuiltaan minnatervamaki.com.
Lisätietoa Frank Martelan kirjasta Tahdonvoiman käyttöohje löytyy täältä: tahdonvoimankayttoohje.fi

Venäjään voi vaikuttaa valtaeliitin kautta

[Julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa 4.3.2014]

Kun Ve­nä­jä aloit­ti in­vaa­sion­sa Kri­mil­lä, Uk­rai­nan ti­lan­tees­sa ei ol­lut enää ky­se pel­käs­tä ih­mis­oi­keuk­sien ja de­mo­kra­tian puo­lus­ta­mi­ses­ta si­säi­ses­ti epä­va­kaas­sa maas­sa. Ve­nä­jän so­ti­las­toi­met Uk­rai­nas­sa edus­ta­vat klas­sis­ta suur­val­ta­po­li­tiik­kaa, jos­sa pyr­ki­myk­se­nä on piir­tää ra­jat uu­sik­si ja laa­jen­taa omaa val­ta­pii­riä. Sa­mal­la Ve­nä­jä seu­raa tar­kas­ti EU:n ja muun maail­man rea­goin­tia ja suun­nit­te­lee nii­den poh­jal­ta seu­raa­vat as­ke­leen­sa.

Unel­ma Suur-Ve­nä­jäs­tä elää ja voi hy­vin Krem­lis­sä. Sik­si se, mi­ten EU vas­taa Ve­nä­jän pro­vo­kaa­tioon, vai­kut­taa suo­raan sii­hen, kuin­ka to­den­nä­köis­tä tu­le­vai­suu­des­sa on Ve­nä­jän in­vaa­sio esi­mer­kik­si Suo­meen.

Rau­han un­taan nuk­ku­va Eu­roop­pa tun­tuu vä­lil­lä ky­ke­ne­mät­tö­mäl­tä ym­mär­tä­mään ja rea­goi­maan raa­kaan val­ta­po­li­tiik­kaan. Ruot­sin ul­ko­mi­nis­te­rin Carl Bild­tin pa­hek­su­vat twii­tit tai suo­ma­lais­ten pu­he dip­lo­maat­ti­sis­ta rat­kai­suis­ta on mi­tä­tön­tä kär­pä­sen su­ri­naa: Ve­nä­jän joh­to kuun­te­lee vain voi­maa.

Käy­tän­nös­sä Eu­roo­pal­la on vain kak­si ta­paa kään­tää tyh­jä pa­hek­sun­ta ak­tii­vi­sek­si voi­man­käy­tök­si: so­ti­laal­li­nen vä­liin­tu­lo tai mit­ta­vat ta­lou­del­li­set sank­tiot. En­sin mai­nit­tu rat­kai­su ei ole toi­vot­ta­va ei­kä se ny­ky­muo­toi­sel­ta EU:lta edes on­nis­tui­si. Mut­ta voi­si­ko ta­lou­del­li­sil­la sank­tioil­la vai­kut­taa pre­si­dent­ti Vla­di­mir Pu­ti­nin so­ti­laal­li­seen lii­pai­sin­herk­kyy­teen?

Toi­men­pi­tei­tä suun­ni­tel­taes­sa on hy­vä tie­dos­taa, et­tä Pu­tin pal­ve­lee en­si si­jas­sa Ve­nä­jän val­ta­elii­tin etu­ja. Täl­lä val­ta­elii­til­lä on val­tai­sat omai­suu­det, mut­ta he ei­vät luo­ta Ve­nä­jän pank­ki­jär­jes­tel­mään. Sik­si suu­ri osa täs­tä omai­suu­des­ta on eu­roop­pa­lai­sis­sa pan­keis­sa ja kiin­teis­töis­sä sa­mal­la, kun oli­gark­kien pe­ril­li­set opis­ke­le­vat Eu­roo­pan par­hais­sa ylio­pis­tois­sa. Tä­mä an­taa EU:lle eh­kä sen vah­vim­man aseen Ve­nä­jää vas­taan. Ha­lu­tes­saan EU voi­si jää­dyt­tää val­ta­elii­tin ti­lit ja muun omis­tuk­sen Eu­roo­pas­sa se­kä pe­rua hei­dän vii­su­min­sa. Tä­mä is­ki­si Pu­ti­nia ja val­ta­eliit­tiä sin­ne, mis­sä tun­tui­si – se tun­tui­si hei­dän omas­sa elä­mäs­sään.

Maailma tarvitsee enemmän valonöörejä

Jane Dutton on ihminen, jota haluaisit halata. Hänestä huokuu jonkinlaista vahvaa äidillistä karismaa. Ikäänkuin pelkkä hänen läsnäolonsa sanoisi sinulle, että olet hyväksytty juuri sellaisena kuin olet. Että kaikki on hyvin. Hänen katseessaan on kannustavaa myötätuntoa, joka saa sinut uskomaan itseesi ja ottamaan askeleen kohti unelmaasi.

“Liiketaloustieteen professori.” Sana herättää mielikuvan harmaantuvasta, tummaan pukuun pukeutuneesta vakavasta miehestä. Mutta niin vain Jane Dutton on University of Michiganin kuuluisan Ross School of Businessin liiketaloustieteen professori, joka on palkittu lukuisilla alansa arvostetuimmilla palkinnoilla ja arvonimillä.

Mitä hän sitten tutkii? Myötätuntoa organisaatioissa, positiivista vuorovaikutusta työntekijöiden välillä, ihmisistä välittävää johtamista. Yhdessä entisten ja nykyisten opiskelijoidensa kanssa hän on lähes yksin raivannut liiketaloustieteen tutkimuskenttään tilaa puhua tunteista, myötätunnosta ja ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta.

Nyt hän on kuitenkin esittelemässä toista positiivisen psykologian suurta nimeä, Barbara Fredricksonia, joka on saapunut Michiganin yliopistoon kertomaan omista onnellisuuden ja rakkauden neuropsykologiaan liittyvistä tutkimuksistaan. Istun itse eturivissä oikealla, kun sähköistyn Janen käyttämästä sanasta. Hän kutsuu Barbaraa termillä lightneer eli valonööri.

Elämässä on lopulta vain kaksi suurta kysymystä: Mitä haluan tehdä? Ja miten saan sen tehtyä? Ensimmäinen koskettaa perimmäisiä päämääriä: Mitkä asiat ovat tekemisen arvoisia? Toinen koskettaa menetelmiä: Mitkä tekemisen tavat johtavat meidät parhaiten päämääräämme? Englanniksi erottelua voi Annu Niemisen tapaan hahmottaa vastakkainasettelulla ’Ability to Do the Right Thing’ ja ’Ability to Get Things Done’.

Molemmat ovat elämäntaidon avainkysymyksiä, jotka yhdessä muodostavat hyvän elämän selkärangan. Ja molemmat ovat kysymyksiä, joiden vastauksena on oma elämäsi. Vaikka et koskaan olisi miettinyt niitä tietoisesti, vastaat näihin kysymyksiin joka päivä, jokaisella teollasi ja valinnallasi. Siksi kannattaa hetkeksi pysähtyä katsomaan niitä tarkemmin.

Elämänhallinta on kykyä saada asioita aikaan. Asetamme jatkuvasti itsellemme erilaisia päämääriä. Haluan onnistua tärkeässä duuniprojektissa, haluan opiskella menestyksekkäästi, haluan olla hyvässä fyysisessä kunnossa, haluan olla hyvä isä. Välillä onnistumme, välillä emme. Herään aamulla krapulassa ja tajuan, että missasin tärkeän tapaamisen. Tai olen kyllä töissä, mutta tärkeiden projektien sijasta surffaan sosiaalisessa mediassa stalkkaamassa ex-tyttöystävieni elämäntapahtumia. Tai suutun esikoiselleni jostakin täysin mitättömästä syystä. Toisilla meistä tuntuu olevan paremmat elämänhallinnan kyvyt kuin toisilla. He eivät lipsu valitsemaltaan polulta, vaan kykenevät saamaan asioita aikaiseksi. Mutta jokainen meistä retkahtaa joskus. Kykymme elämänhallintaan kertoo siitä kuinka vahvasti oman elämämme langat ovat omissa käsissämme.

Elämänarvostus on kykyä pyrkiä oikeisiin asioihin. Pyrimme elämässämme moniin asioihin, mutta läheskään kaikki niistä eivät tee meitä onnelliseksi. Liian usein käytämme kallista aikaamme tavoitellen asioita, joita emme edes ole aktiivisesti valinneet. Meistä vain tuntuu, että meidän kuuluu tehdä niin. Menemme lukioon, koska isä ja äitikin menivät. Ajaudumme tiettyyn työpaikkaan ja pysymme siellä kymmenen vuotta, koska niin se vain menee. Rääkkäämme itseämme salilla viisi kertaa viikossa, koska kaikki muutkin tekevät niin. Olemme ajopuita omassa elämässämme, menemme sinne minne virta vie. Vaihtoehtoisesti voisimme pysähtyä ja valita itse. Voisimme alkaa elää omaa elämäämme itse valitsemallamme tavalla.

Kun tuomme elämänhallinnan ja elämänarvostuksen yhteen, näemme että lopulta on neljä erilaista tapaa elää elämäänsä. Voimme olla onnettomia ihmisiä, saamattomia hippejä, tyhjiä suorittajia tai valonöörejä.

Liian moni ajattelee, että vaihtoehtoja on vain kaksi: Haluammeko olla menestyksekkäitä suorittajia vai saamattomia hippejä? Saamattomalla hipillä tarkoitan tässä ihmistä, jolla on kyllä sydän paikallaan, mutta ei oikein käytännön kykyä saada asioita aikaiseksi. Hän on rauhan mies ja hyväsydäminen muita kohtaan. Hän on osannut kyseenalaistaa systeemin ja käyttänyt aikaa siihen, että on oppinut valitsemaan itse. Hän tietää mihin uskoa ja mitä elämässään haluaa saada aikaiseksi.

Valitettavasti maailma ei parane, vaikka kuinka soittaisi sitä kitaraa kotonaan. Kun tarvittavat elämänhallinnan työkalut uupuvat, jää ihminen helposti lähtötelineisiin. Ei se maailma siitä parane, vaikka kuinka peukuttaisi oikeita asioita Facebookissa. Maailma muuttuu tehokkaalla toiminnalla. Ja sama pätee myös omaan elämään: Kauniit arvot ja unelmat jäävät tyhjiksi, jos ihmiseltä puuttuu kyky viedä ne käytäntöön.

Tyhjä suorittaja on tällaisen hipin vastakohta. Hänellä on rautainen itsekuri ja hän on tottunut tekemään työtä päämääriensä eteen. Hän ei ole pelkästään kova tekemään työtä, vaan myös strateginen: Hän miettii kahdesti miten hän parhaiten tavoitteeseensa pääsee. Siksi hän on tottunut menestymään: Kun hän asettaa tavoitteen, hän myös pitää huolta, että sen saavuttaa. Ayn Rand kuvaa häntä seuraavasti: ”Hän on mies [sic], joka ei koskaan hyväksy sitä, että toisilla olisi oikeus pysäyttää hänet. Hän asettaa päämääränsä ja etenee sitä kohden.”

Valitettavasti tällaisen ihmisen suorittaminen on onttoa, koska hän ei ole onnistunut löytämään niitä elämän päämääriä, jotka ovat oikeasti tavoittelemisen arvoisia. Hän saattaa pärjätä kilpailussa toisia vastaan, mutta hän kilpailee kokonaan väärissä asioissa. Voittaminen ei lopulta tee edes häntä itseään onnelliseksi. Kun vanhentuva bisnes-magnaatti itkee yksin kartanossaan, miksi ei ollut koskaan läsnä lapsilleen, on hän tyhjän suorittamisen uhri. Hänen rautainen tahtonsa on alistanut toisia ihmisiä, mutta liian myöhään hän tiedostaa, että se tahto alisti myös hänet itsensä. Hän tukahdutti liian pitkään ne elämänarvot, jotka olisivat voineet tehdä hänen elämästään kestävällä tavalla onnellisen.

Saamattoman hipin ja kylmän suorittajan välissä on se kaikkein onnettomin vaihtoehto: Ihminen jolta puuttuu sekä elämänhallinta että toimivat elämänarvot. Kutsun tällaista ihmistä onnettomaksi ihmiseksi kahdesta syystä. Ensinnäkin, jos elämästä puuttuu päämäärät ja hallinnantunne, johtaa tämä helposti ahdistukseen tai jopa masentumiseen. Hyvinvointimme on paljolti kiinni arvoistamme ja kyvystämme hallita elämäämme. Niiden puute vaarantaa onnellisuutemme.

Mutta samalla tällainen henkilö on onneton myös siinä mielessä, että hän ei ole syntynyt onnekkaiden tähtien alle. Sekä elämänhallinnan että elämänarvostuksen kyvyt ovat opeteltavissa olevia asioita. Mutta ne vaativat, että meillä on ympärillämme hyviä ihmisiä, jotka kykenevät nämä elämänohjeet meille omalla esimerkillään ja viisailla sanoillaan opettamaan.

Jotkut meistä ovat kuitenkin niin onnettomassa asemassa, että eivät ole saaneet elämän eväiksi kumpaakaan. Ehkä heidän vanhempansa olivat liian keskittyneitä omiin ongelmiinsa tai uraansa, tai vanhemmilta itseltään puuttui elämänhallinnan kyky, eivätkä he kyenneet antamaan jälkikasvulleen kannustavaa lapsuutta. Jokainen onneton ihminen on siis paitsi yksilöllinen tragedia, myös yhteisöllinen tragedia: Me yhteiskuntana olemme epäonnistuneet tämän ihmisyksilön kasvattamisessa. Me emme ole antaneet hänelle niitä eväitä, joiden avulla pärjätä tässä monimutkaisessa modernissa maailmassa, joka vaatii ihmiseltä aktiivista otetta ja kykyä itsenäiseen elämänhallintaan.

Mutta onnettoman ihmisen, saamattoman hipin ja kylmän suorittajan lisäksi on olemassa vielä neljäs tapa elää elämäänsä: Valonööri. Ja siksi innostuin niin kovasti Jane Duttonin puheesta. Vihdoinkin minulla oli sana kuvaamaan tätä elämäntapaa. Duttonin mukaan valonööri on ihminen, joka ”säteilee valoa ympärilleen. Hän on myönteisyyden ja myötätunnon majakka.” Valonööri on siis valon lähde, hänestä paistaa lämpö ja omaehtoisen myönteiset elämänarvostukset. Mutta valonööri–sanan jälkimmäinen osa viittaa insinööriin. Ja insinööriys tarkoittaa käytännöllistä fokusta ja kykyä tehdä todeksi niitä arvoja, joihin henkilö uskoo.

Valoisuus ilman insinööriä jää unelmoinniksi, mutta insinööri ilman valoa puurtaa turhien päämäärien eteen. Vain yhdessä heistä syntyy valonööri.

Puheen jälkeen riensin Duttonin puheille ja kerroin kuinka tuo yksi sana hänen puheessaan oli tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Kerroin myös, että näen hänet itsensä erityisen hyvänä esimerkkinä valonööristä: Näen että hänellä on hipin sydän, hän uskoo aidosti myötätunnon ja myönteisyyden voimaan. Mutta hän ei rämpytä kitaraa kotonaan, vaan on onnistunut luomaan omalle arvomaailmalleen tilaa yhdessä maailman johtavista business-yliopistoista. Hänen ansiostaan Yhdysvaltalaisten ja kansainvälisten yritysten johtoon kasvaa nuoria, jotka ovat tietoisia myötätunnon merkityksestä hyvän yrityskulttuurin rakentamisessa. Hänen ansiostaan saatamme siis huomenna nähdä aavistuksen verran inhimillisemmän yritysmaailman, jossa johtajat ovat aidosti kiinnostuneita myös siitä vaikutuksesta, mikä heidän yrityksellään on työntekijöidensä ja laajemman yhteisön elämään.

Myöhemmin oivalsin, että meillä on myös olemassa kansainvälinen palkinto, joka on räätälöity valonöörejä varten: Nobelin rauhanpalkinto. Sen saadaksesi ei riitä että olet tehokas, eikä riitä että sinulla on oikeat arvot. Nobelin rauhanpalkinto myönnetään niille ihmisille, joilla on sekä jalo ihmiskuntaa edistävä päämäärä että rautainen kyky saada tuloksia aikaan tämän paremman maailman aikaansaamiseksi. Eli Nobelin rauhanpalkinto myönnetään maailman parhaille valonööreille.

Valitettavan moni ihminen – erityisesti työssään – keskittyy liikaa suorittamiskysymykseen. Valtaisa määrä mies- ja naistyötunteja käytetään sen pohtimiseen, ”miten tehdään asioita paremmin.” Jos edes kuudesosa tästä ajasta käytettäisiin sen miettimiseen, ”miten tehdään parempia asioita” olisi ensinnäkin ihmisten oma elämä huomattavasti parempi. Mutta toiseksi, koko yhteisömme voisi paremmin. Sokean kehityshuuman sijasta aikamme kaipaa enemmän pohdintaa siitä, mikä kehitys on ihmiselle hyväksi. Ei siis riitä, että kehitämme omaa tai muiden kykyä saada asioita aikaiseksi. Tarvitsemme enemmän pohdintaa siitä, mitkä asiat todella ovat aikaansaamisen arvoisia. Maailma tarvitsee enemmän valonöörejä!

Kun olin Michiganissa poistumassa luentosalista, kuulin jonkun kutsuvan nimeäni. Käännyin ympäri: Jane Dutton riensi halaamaan minua ennen kuin lähdin. Me halasimme.

Edit: Tästä kevään 2014 kirjoituksesta jalostui lopulta keväällä 2015 ilmestyneen kirjani ’Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja’ johdanto-luku.

Kun automaatio kohta vie työpaikat, on vaihtoehtoina köyhyys tai kutsumus

Vuonna 1930 modernin taloustieteen suuri nimi, John Maynard Keynes, ennusti, että vuoteen 2030 mennessä ihmistyövoiman tarve on vähentynyt radikaalisti. Kehittynyt teknologia ja automatisaatio pitävät huolen siitä, että mielekästä tekemistä ei riitä kuin murto-osalle työvoimasta. Moni oman aikamme johtavista yhteiskunnallisista ajattelijoista pelkää, että Keynes saattoi osua oikeaan.

Esimerkiksi Oxfordin yliopiston tutkijat Carl B. Frey ja Michael A. Osborn uskovat, että lähes puolet työpaikoista Yhdysvalloissa on vaarassa kadota automaation ja tietotekniikan takia. Suomessa Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla julkaisi juuri oman laskelmansa, jonka mukaan suomalaisista työpaikoistakin peräti kolmasosa on vaarassa kadota seuraavien kahden vuosikymmenen aikana.

Onko syytä huolestua? Koneet ovat toki korvanneet fyysistä työtä teollisen vallankumouksen alkuajoista lähtien, mutta nyt ”koneellistumisen toisen aallon” myötä tulilinjalla ovat myös monet korkean tason tietotyöläiset. Aiemmin koneet korvasivat vain fyysistä työtä, mutta nyt tekoäly on alkanut syrjäyttää ajattelutyötä. Olemme saapuneet rajalle, jossa koneiden älykkyys ylittää ihmisälyn yhä useammalla alueella shakista tiedonhakuun. Ja samalla kun ihmisälyn määrä on osapuilleen vakio, kaksinkertaistuu koneiden suorituskyky edelleen Mooren lain mukaan.

Tämän kehityksen vuoksi automatisaatio ja tekoäly vyöryy nyt nopeasti aloille, jotka aiemmin ovat olleet turvassa. Visuaalisen hahmontunnistuksen myötä röntgen-kuvia analysoivat erikoislääkärit eli radiologit voivat menettää työnsä ja kehittyneet oikeudellisia dokumentteja analysoivat algoritmit syrjäyttävät ison osan monien juristien työtaakasta (SK 51-52, 2013). Tekoälyn kehittymisen myötä itsestään ajavat autot eivät ole enää tieteisfantasiaa, vaan niitä on menestyksekkäästi käytetty niin Kaliforniassa kuin Berliinissä. On vain ajan kysymys, koska ne korvaavat taksi-, rekka- ja bussikuskit Suomessa ja muissa länsimaissa. Pääsääntöisesti kaikki työ, joka ei sisällä syvällistä luovuutta tai suoraa inhimillistä kontaktia ovat lähitulevaisuudessa korvattavissa. Eli viimeiseksi töihin jäävät hoitajat ja kirjailijat.

Mitä laajamittaisesta automaatiosta seuraa yhteiskunnalle?

Paljon keskustelua herättäneessä kirjassaan The Average is Over taloustieteilijä Tyler Cowen ennustaa, että tulevaisuudessa työvoima tulee jakautumaan yhä jyrkemmin kahteen leiriin: Pieni teknologiaa kehittävä ja ylläpitävä korkeasti koulutettu luova luokka tulee ansaitsemaan yhä enemmän samalla kun kansakunnan enemmistölle on yhä haastavampaa löytää mielekästä työtä. Työntekijät jakautuvat kahteen kastiin: “Joko heillä menee erittäin hyvin tai ei lainkaan hyvin.“

Jos olet niiden huipputekijöiden joukossa, jotka kehittävät ja hyödyntävät tätä uutta teknologiaa, tulevaisuutesi on ruusuinen. Kaikille muille se on haastava: Keskiluokka tulee Cowenin mukaan kutistumaan radikaalisti, kun valtaosa ihmisistä joutuu taistelemaan matalapalkkaisista palvelualan töistä. Cowen uskoo, että joka kymmenes tai joka kahdeksas kansalainen on tässä uudessa taloudessa voittaja, hänellä menee taloudellisesti ja työmahdollisuuksien osalta erittäin hyvin. Lopuilla 85% ei mene niin hyvin. Heidän palkkakehityksensä on pysähtynyt tai matkalla alaspäin. Kuilu huippumenestyjien ja kaikkien muiden välillä kasvaa, ja tämä työmarkkinoiden polarisaatio [labor market polarization] johtaa Cowenin mukaan hypermeritokraattiseen yhteiskuntaan.

Merkkejä tästä on jo ilmassa: Taloustieteen nobelisti Paul Krugman on huolissaan siitä, että pääomatulojen osuus suhteessa palkkatuloihin on kasvanut huomattavasti viime vuosina. Cowenin mukaan Yhdysvalloissa viimeisen talouskriisin myötä kadonneista työpaikoista 60% oli keskipalkkaisia, mutta kriisin jälkeen syntyneistä uusista työpaikoista kolme neljästä on alle kymmenen euron tuntipalkan matalapalkkatöitä. Samaan aikaan mediaanitulo on laskenut 8% vuodesta 2007 vuoteen 2011, kun lähes kaikki talouskasvu on päätynyt rikkaimman kahden prosentin taskuihin.

Laajemmin katsottuna ansiotulojen osuus kokonaistuloista on tasaisesti laskenut 80-luvulta lähtien ja pääomatulojen lisääntynyt. Professori Richard Floridan mukaan viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Yhdysvalloissa on syntynyt 28 miljoonaa uutta rutiinipalvelutyöpaikkaa, 23 miljoonaa luovaa tietotyöpaikkaa, mutta vain 1 miljoona uusia teollisen tuotannon työpaikkoja. Kapea eliitti tuntuu irtautuvan yhä enemmän kaikista muista, joiden mahdollisuudet löytää mielekäästi palkattu ja turvattu työpaikka on yhä vaikeampaa.


Välikevennys: Koneet korvaavat kohta ihmiset myös syvämietteisten aforismien tuottajina.

Vaikka kukaan ei tarkkaan kykene ennustamaan kuinka nopeasti ja laajamittaisesti tekoäly ja automatisaatio tulevat syrjäyttämään ihmistyövoiman tarpeen, on tähän uhkaan varauduttava. Mitä siitä tarkkaan ottaen seuraisi?

Tilanne, jossa automatisaation ansiosta ei taloudellisesti kannattavaa työtä yksinkertaisesti löytyisi valtaosalle kansalaisista tarkoittaisi ehkä suurinta murrosta talousjärjestelmässämme sitten teollisen vallankumouksen. Nykyinen talousjärjestelmä ja laajemmin ottaen koko yhteiskuntajärjestelmä on rakennettu sen olettaman varaan, että valtaosa täysi-ikäisistä ihmisistä tekee täysipäiväistä työtä.

Kun kolmasosa ihmisistä siirtyisi työelämän ulkopuolelle, koska töitä ei yksinkertaisesti riittäisi, ei olisi mitenkään mahdollista kohdella heitä syrjäytyneinä, joiden työttömyys on lähinnä ’oma vika’ ja joita siksi pitää jatkuvasti nöyryyttää eri virastojen luukuilla. Erilaiset kansalaispalkkamallit, keskimääräisen työviikon radikaalit lyhentämiset sekä muut keinot jakaa jäljelle jäävä mielekäs työ sekä elämisen resurssit tasaisemmin nousisivat tärkeään rooliin.

Talousjärjestelmän lisäksi automatisaatio mullistaisi myös koko elämäntapamme. Valtaosa aikuisista suomalaisista viettää leijonanosan valveillaoloajastaan töissä. Koko elämämme strukturoituu työn ympärille; käsityksemme omasta identiteetistämme ja elämämme mielekkyydestä ovat usein vahvasti kytköksissä työpaikkamme. Siksi työttömyys on yksi suurimmista uhista yksilön hyvinvoinnille aivan riippumatta sen aiheuttamista taloudellisista vaikutuksista.

”Indeed, the most somber speculation I can make about A.D. 2014 is that in a society of enforced leisure, the most glorious single word in the vocabulary will have become work!” –Tieteiskirjailija Isaac Asimov New York Timesissa, 1964.

Keynes kysyi jo yli 80 vuotta siten miten ihmiset kokisivat elämänsä mielekkääksi ilman järkevää tekemistä ja työministeri Lauri Ihalainen jakaa hänen huolensa tuoreessa Suomen Kuvalehdessä (51-52/2013): ”Työ on usein tärkeämpää ihmiselämän merkityksellisyyden kannalta kuin pelkästään toimeentulon turvaamisen näkökulmasta.”

Jos tämä uhka alkaa realisoitumaan, on sisäinen motivaatio keskeisessä roolissa sen ratkaisemisessa. Kun taloudellisesti mielekästä työtä ei ole tarjolla kaikille, on motivaation löydyttävä jostakin muusta suunnasta. Passiivisuus ei ole ihmisen luontainen tila, meillä on vahva sisäinen tarve löytää mielekästä tekemistä. Tällöin itsensä toteuttaminen ja itsensä hyödylliseksi tekeminen ovat avainasemassa. Ihmisten on löydettävä tekemistä, josta he motivoituvat riippumatta maksetusta palkasta – oman mielenterveytensä ja elämänlaatunsa vuoksi.

Murros pakottaisi ihmiset ajattelemaan työtään aivan uudella tavalla ja tarve itsetuntemukseen ja omien kutsumusten kohteiden tunnistamiseen kasvaisi radikaalisti. Kun työtä ei tehtäisi rahan vuoksi, olisi ihmisten löydettävä jokin muu syy, joka heitä aidosti motivoisi.

Oman kutsumuksensa löytäneet ihmiset olisivat vahvoilla, koska työ on jo nykyisellään heille ensisijassa keino toteuttaa itseään ja vasta toissijaisesti ansaintatapa. Loput joutuisivat käymään lävitse sen pitkällisen prosessin, jossa omat sisäisesti motivoivat tekemisen tavat ja kutsumus kiteytyvät. Usein tämä ei onnistu yksin, ja siksi tätä kutsumuksen löytämisen prosessia palvelevat ammattilaiset ovat yksi niistä ammattikunnista, jonka tarve murroksen myötä ei vähentyisi, vaan tulisi suuresti lisääntymään.

Jos automatisaatio toteutuu yhtä laajamittaisesti kuin on ennustettu, on meillä kaksi vaihtoehtoa: Joko siirrymme hypermeritokratiaan, jossa kapea eliitti nauttii haastavasta ja hyvinpalkatusta työstä, kun muut taistelevat jäljellejääneistä matalapalkka-aloista. Tai sitten siirrymme täysin uuteen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen aikakauteen, jossa työtä ei nähdä ensisijaisesti rahanansaintatapana, vaan tapana toteuttaa itseään ja edistää niitä arvoja, jotka ovat itselle tärkeitä.

Jälkimmäinen vaatii rohkeaa ja visionääristä yhteiskuntarakenteiden poliittista uudistamista. Olisiko siinä Suomelle mahdollisuus toimia globaalina edelläkävijänä?

Vain samassa veneessä olevat suomalaiset pelastuvat

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Mutta voiko sellaista lähimmäistä rakastaa, johon ei luota? Tai jota ei ymmärrä? Rakkaus syntyy yhteydestä toiseen ihmiseen, mutta kun luottamus ja ymmärrys puuttuvat, jää toinen vieraaksi.

Ja vieraiden kanssa yhteisten resurssien jaosta tulee helposti nollasummapeli: Se mitä ”muut” saavat on pois ”meiltä”. Tässä jakautumisessa meihin ja muihin piilee yksi oman aikamme suurimmista uhista projektille nimeltä Suomi.

Viimeisen 70 vuoden ajan suomalaisen yhteiskunnan ja kansakunnan ytimessä on ollut kokemus samassa veneessä olemisesta.

Juoksuhaudoissa kasvanut solidaarisuus auttoi ymmärtämään erilaisuutta ja mahdollisti sen kansallisen voimainponnistuksen, jolla Suomi nousi yhdeksi maailman johtavaksi maaksi niin bruttokansantuotteella, hyvinvoinnilla kuin koulutuksellakin mitattuna.

Kotiinpäinvetäjiä toki riitti silloinkin, mutta tarpeeksi moni oli valmis ajattelemaan kansakunnan kokonaisetua, jotta kehitys sekä taloudellisella että inhimillisellä sektorilla oli väkevää.

Me jotka olemme kaiken saaneet, emme aina osaa arvostaa tätä. Anteeksi seuraavan kappaleen syytökset, mutta koska tämä on jouluinen saarna, on minun oltava ankara.

Minun rahani vs. minun oikeuteni

Veneenkeinuttajia ja yhteisestä veneestä lähtijöitä on ainakin kolmenlaisia.

On hyvätuloisia kansalaisia, jotka eivät ymmärrä arvostaa valtion tarjoamaa yhteiskuntarauhaa, omaisuudensuojaa, infrastruktuuria ja saamaansa koulutusta, vaan näkevät, että heillä on yksipuolisesti oikeus irtisanoutua tästä projektista.

Kiitoksia kaikesta, mutta minun ”itse ansaitsemiani” rahoja te ette vie.

Samaan aikaan on toinen ryhmä, joka ottaa hyvinvointipalvelut taivaalta tipahtavana lahjana.

”Minulla on oikeus”, ei minun tarvitse olla kiitollinen.

He eivät ymmärrä, että vaikka teoriassa on kaunista julistaa kaikilla olevan oikeus esimerkiksi toimeentuloon tai asuntoon, käytännössä tämän oikeuden toteutuminen on kovan työn tulos.

Se vaatii, että me olemme valmiita tekemään yhdessä kykyjemme mukaisesti työtä sen eteen, että tietyt oikeudet turvaava yhteiskunta on mahdollinen.

Kolmas ryhmä näkee vuorostaan ulkomaalaiset uhkana ja vaatii ”Suomea suomalaisille”. He eivät ymmärrä, että läpi ihmiskunnan historian kansakuntien menestys on ollut sidoksissa kykyyn verkottua toisten kansakuntien kanssa.

Fazerin sinisestä Koffin punaiseen on suomalaistenkin menestys rakennettu sen varaan, että olemme onnistuneet houkuttelemaan tänne ulkomaalaisia osaajia. Ulkopuolisten syntipukkien etsiminen lienee luontainen reaktio, kun itsellä menee huonosti, mutta se ei ole pelkästään moraalisesti väärin, vaan myös haitallista sille Suomelle, jota tässä yritetään puolustaa.

Osaatko miettiä, miltä muista tuntuu ja miksi?

Kaikissa kolmessa tapauksessa veneenkeinuttajia yhdistää yksi yhteinen piirre: Heiltä puuttuu kyky asettua toisen asemaan, katsoa maailmaa hänen silmillään.

Menestyneeseen sukuun syntynyt ei kykene ymmärtämään niitä haasteita, jotka alkoholistiperheen lapsi joutuu päivittäin ylittämään pitääkseen edes elämänsä perusasiat kunnossa.

Taisteleva kapitalismin kriitikko ei pysty ymmärtämään, että valtaosa varakkaista suomalaisista on ihan oikeasti hyväntahtoisia, hyvinvointivaltiota puolustavia ja veronsa maksavia kunnon kansalaisia.

Ja maahanmuuttokriitikot eivät tiedosta, että valtaosa maahanmuuttajista on ahkeria työntekijöitä, jotka eivät lannistu vaikka joutuvatkin taistelemaan tiensä ennakkoluulojen lävitse päästäkseen edes niihin kantaväestön vieroksumiin työpaikkoihin.

Kun kosketus toisen ihmisen elämään puuttuu, syntyy ennakkoluuloja ja vihaa: Työttömät ovat ”laiskoja ja saamattomia”, rikkaat ”ahneita ja julmia”, ulkomaalaiset ”väärinkäyttävät sosiaaliturvaa”.

Mitä voimme sitten tehdä ylittääksemme epäluulon ja luottamuspulan kaivaman kuilun? Kun kysyin asiaa aikamme johtavalta yhteiskuntafilosofilta, professori Charles Taylorilta, hän siteerasi vastauksessaan William Jamesia: ”Tarvitsemme moraalisen vastineen sodalle.”

Eli tarvitsemme yhteisiä projekteja ja paikkoja, joissa eri taustoista tulevat ihmiset pääsevät kohtaamaan ja työskentelemään yhteisen päämäärän eteen. Mikään ei voita ihmisten sekoittamista, jos tavoitteena on yhteisöllisemmän kulttuurin rakentaminen.

Aidosti jokaiselle yhteistä Suomea

Juoksuhautoja emme halua, mutta sen sijaan tarvitsemme enemmän asuinalueita, joissa erilaiset sosiaaliset luokat kohtaavat. Tarvitsemme kohtaamispaikkoja ja jaettuja kokemuksia.

Meidän tulee puolustaa sellaista peruskoulua, jossa viereisillä pulpeteilla voi istua IT-miljonäärin, metsänhoitajan ja maahanmuuttajan tytär.

Voisi jopa ajatella, että yleistä asevelvollisuutta muokattaisiin kohti yleistä kansalaisvelvollisuutta, jossa jokainen kansalainen antaisi vuoden ajastaan yhteisten palveluiden kuten vanhainkotien, kirjastojen tai lasten iltapäiväkerhojen ylläpitämiseen.

Erityisesti nuorena, kun henkilön aatemaailma vielä muokkautuu, on elintärkeää saada riittävästi mahdollisuuksia kohdata ihmisiä, jotka tulevat eri taustasta kuin minä itse.

Yhdessä tehdessä ennakkoluulot hälvenevät ja tilalle kasvaa myötätunto.

Jos siis haluamme tarjota myös lapsillemme ja lapsenlapsillemme mahdollisuuden elää turvallisessa valtiossa, jossa ihmiset luottavat toinen toisiinsa ja jossa myös heikoimmista huolehditaan, meillä on vain yksi mahdollisuus: tiedostaa että olemme kaikki samassa veneessä.

Me yhdessä olemme projekti nimeltä Suomi. Ihonväristä, koulutuksesta, varallisuudesta, uskonnosta, äidinkielestä tai Suomessa vietetystä ajasta riippumatta.

Raja suomalaisuuden ja ei-suomalaisuuden välillä ei ole kiinni pellavatukasta. Se on kiinni siitä, onko henkilö valmis tekemään työtä omien kykyjensä mukaan yhteisen hyvän eteen.

Jokainen joka välittää ja kokee vastuuta yhteisestä kotimaastamme, on sydämeltään suomalainen. Jakautunut yhteiskunta kuolee hiljaa epäluottamukseen, turvattomuuteen ja piittaamattomuuteen. Vain yhdessä voimme jakaa eteenpäin sen unelman paremmasta elämästä, jonka saimme lahjaksi isovanhemmiltamme.

Tänä päivänä, eri puolilla Suomea, kaksisataa vastasyntynyttä makaa kapaloituina seimissään odottamassa sitä päivää, kun tulee heidän vuoronsa lunastaa tämä valtakunta.

Heidän vuoksensa, olkaamme myötätuntoisia ja olkoon yhteisyytemme vahva!

Julkaistu alunperin Taloussanomien joulusaarnana 25.12.2013.

Väärin autettu: Eli mitä tapahtui, kun yritin huvin vuoksi lahjoittaa rahaa Syöpäsäätiölle

Kävelin jokunen päivä sitten kampuksella omissa ajatuksissani, kun pari opiskelijatyttöä pysäytti minut. Heillä oli rahankeräyskampanja syöpäjärjestön puolesta. Jos leikkaisin hiukseni kokonaan pois, yksi heistä lupasi lahjoittaa 20$ syövän vastaiseen taisteluun. Keski-ikäisenä en pystynyt tekemään tätä radikaalia päätöstä heti, vaan kilautin kotiin ja mietin 5 minuuttia. Kun palasin pääkallopaikalle valmiina luopumaan hiuksistani, oli lahjoituksen luvannut tyttö käymässä muualla. Kun varttia myöhemmin tulin uudestaan paikalle, oli tyttö siellä, mutta parturi oli yllättäen joutunut lopettamaan päivän puoli tuntia ilmoitettua aiemmin, joten homma ei enää onnistunutkaan.

Kävin siis lävitse henkisen prosessin ja tein raskaan päätöksen. Olin valmis luopumaan hiuksistani, jotka ovat olleet lyhyet viimeksi vuonna 2000. Sitten se ei onnistunutkaan. Olo oli tyhjä.

Tein sen mitä jokainen digi-aikakauden kasvatti olisi tehnyt minun tilanteessani: Päätin avautua ahdingostani Facebookiin. Kesken kirjoittamisen tuli mieleen, että joku voisi regoida statukseeni ehdottamalla, että hän voi pistää ne 20$ hyväntekeväisyyteen. Päätin muokata statukseni loppuun pyynnön: ”Voisiko Facebook pelastaa tilanteen? Kuka on valmis pistämään muutaman euron Syöpäsäätiölle, jos leikkaan hiukseni siiliksi huomenna?”

Virhe.

Suomessa toisten auttaminen on vakava asia. Se ei saa olla näkyvää tai hauskaa. Minulle ilmoitettiin saman tien, että olisi parempi vain laittaa ne rahat itse kaikessa hiljaisuudessa säätiölle, ja lopettaa turhan huomion kalasteleminen.

Ja myönnetään heti kättelyssä syyllisyyteni: Ei syöpäpotilaiden auttaminen ollut tässä kohtaa pääasiallinen motiivini. Minua harmitti kun alkuperäinen hiustenleikkuu-proggis kariutui, ja facebook-statukseni oli yritys päästä eroon tästä harmituksesta: Jos joku olisi valmis laittamaan rahaa hyväntekeväisyyteen, olisi minulla jälleen hyvä syy leikata hiukseni. Tämä itsekäs ajatus siitä, että tällainen pikku kampanja lievittäisi harmiani ja tuottaisi iloa itseni lisäksi myös kampanjaan mukaan lähtevälle lahjoittajalle oli ensisijainen motiivini – ja toisten auttaminen kertyvillä rahoilla hyvä kakkonen. Kolmannella sijalla oli sitten yleinen halu ”saada huomiota ja päteä” (katso video alla), joka jollakin tasolla motivoi käytännössä kaikkia facebook-statuksiamme.

Jäin miettimään, mitä väärää on siinä, jos minulle tulee hyvä fiilis ja samalla myös Syöpäsäätiö saa rahaa. Eikö se ole win-win-tilanne? Sitten ymmärsin vastauksen:

On kaksi lähes vastakkaista syytä auttaa toisia ihmisiä: Velvollisuus ja hyväntahtoisuus.

Suomessa toisten auttaminen nähdään vahvasti moraalisena velvoitteena. Tarkoituksena ei ole tuottaa itselle hyvinvointia, vaan pitää huolta toinen toisistamme. Ei siksi että se olisi kivaa, vaan siksi että niin kuuluu tehdä. Taustalla on vaatimus oikeudenmukaisuudesta.

Tästä perspektiivistä hiustenleikkuukampanjat, Pelastakaa Lapset -konsertit sun muu karnevalismi on paljon melua tyhjästä. Tommy Lindgren muistuttaa, että siinä missä Nenäpäivä-keräys tuottaa kunnioitettavat kolme miljoonaa euroa vähempiosaisille, pelkästään Suomen vuosittainen kehitysapu on 1 118 miljoonaa. Verorahoillamme katetaan myös yhdet globaalisti kattavimmat hyvinvointipalvelut kotimaan kansalaisille terveydenhuollosta turvakoteihin, joiden vuosittainen hintalappu mitataan miljardeissa, ei miljoonissa. Pointtina on, että hyväntekeväisyys on ihan kivaa, mutta kärpäsen surinaa korvissa verrattuna siihen valtaisaan hyvää tekevään instituutioon, jossa olemme osallisia pelkästään maksamalla veromme.

Mutta velvollisuus-perspektiivin kannattajien syytös menee vielä astetta syvemmälle: Pelkona on, että näkyvä hyväntekeväisyys toimii savuverhona, jonka takana hyvinvointivaltion perustoja samaan aikaan nakerretaan. Yleisradion Eve Mantu esimerkiksi syyttää Anne Berneriä siitä, että samalla kun hän näyttävästi kerää rahaa uudelle lastensairaalalle tukisäätiön puheenjohtajana, ajaa hän aktiivisesti yhteisöveron laskemista. Tämä on se syy miksi monet kokevat tämänkaltaisen hyväntekeväisyyden uhkana: Julkisella hyväntekeväisyydellä kerätään säihkyviä irtopisteitä, vaikka samalla pyritään murentamaan koko hyvinvointivaltion rahoituspohjaa.

Nyt näemme miksi hiustenleikkuu syöpäpotilaiden vuoksi on toimiva kampanja täällä Jenkeissä (jossa tällä hetkellä asun), mutta herättää vastustusta Suomessa. ”Vapauden Kotimaassa” velvollisuus auttaa toisia on kommunismia ja verotus alhaista. Jokainen on oikeutettu tekemään itse ansaitsemillaan (tai perimillään) rahoilla mitä haluaa. Jos hän lahjoittaa ne hyväntekeväisyyteen, on kyse omasta valinnasta. Tätä motiivia pyritään sitten ruokkimaan tekemällä lahjoituksesta mahdollisimman näkyvä. Yliopistokampusten, sairaaloiden ja muiden julkisten rakennusten seinät pursuavat plakaatteja, joissa kerrotaan ketkä lahjoittivat kuinkakin paljon rahaa mihinkin tarkoitukseen. Jenkeissä jopa puiston penkit sisältävät usein pienen plakaatin: ”Donated by”. Vapaaehtoisesta hyväntahtoisuudesta on kasvanut status-symboli, jonka avulla rikkaat pyrkivät erottautumaan toisistaan. Yksi ostaa Bentleyn, toinen messinkiplakaatin kotikaupunkinsa seinälle.

Mutta velvollisuus tai statuksen tavoittelu eivät ole ainoita syitä laittaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Siihen voi ryhtyä myös hyvää hyvyyttään.

Hyväntahtoisuuteen pohjautuva hyväntekeväisyys lähtee liikkeelle ajatuksesta, että hyvän tekeminen tuntuu hyvältä. Se on siis mitä mainioin tapa investoida omaa rahaa tai aikaa, koska siitä saa itsekin niin paljon. Kyse ei ole velvollisuudesta, vaan hauskanpidosta: Tutkimukset osoittavat, että toisiin panostettu parikymppinen tuottaa itselleni enemmän hyvinvointia kuin itseeni panostettu raha. Konkreettisemmin: Jäätelön tuottama nautinto katoaa nopeammin kuin toiselle ostetun lahjan tuottama hyvä olo.

Kun muutama vuosi sitten pyysin luennolla opiskeljoita tekemään kolme hyvää tekoa seuraavan viikon aikana ja sitten raportoimaan mitä he tekivät, en arvannut kuinka koskettava harjoitus tämä voisi olla: Tunnelma luokassa oli harras, kun yksi toisensa perään opiskelijat kertoivat kuinka he olivat vieneet kerjäläisen syömään, tarjonneet appelsiinimehua postinkantajalle tai ihan vain vierailleet pitkästä aikaa isovanhempiensa luona. Hyvän tekeminen on kuin kaunis taideteos, joka elävöittää sekä osallistujien että katsojien elämää.

Ongelmana on, että tällainen vapaaehtoinen hyväntekeväisyys on impulsiivista ja häilyvää. Yhtenä päivänä autan kolme mummoa tien ylitse, toisena päivänä kiilaan kiireessä heidän ohitseen. Ilman velvoitteen tarjoamaa selkärankaa vähempiosaisten auttamisesta muodostuu helposti kesäkissa: niin kauan kuin inspiraatiota riittää on kaikilla kivaa, mutta kun homma unohtuu, niin kissa kuolee.

Jos toisista välitetään vain silloin kun se itselle sopii, niin yhteiskunnallisella tasolla seuraukset ovat karmivat – konkurssissa oleva Detroitin kaupunki, jonka esikaupungit ovat Yhdysvaltojen rikkaimpia, on tästä konkreettinen esimerkki. Hyväosaiset antavat köyhien kuolla nälkään, tauteihin ja luoteihin ostaen omantuntonsa puhtaaksi muutamalla huolestuneella facebook-päivityksellä samalla kuin vastustavat kaikenlaisia veronkorotuksia. Hyväntahtoisuus on siis jaloa ja kaunista, mutta toimii parhaiten kasvotusten ja läheisten ihmisten kanssa. Sen varaan ei pysty rakentamaan yhteiskuntaa, jossa kaikkien hyvinvoinnista huolehditaan.

Toimiva yhteiskunta tarvitsee molempia hyväntekeväisyyden muotoja, niin oikeudenmukaisuuden synnyttämää velvollisuutta kuin hyväntahtoisuuttakin. Olennaista on, ettei niitä sekoteta toisiinsa. Moraalisen velvollisuuden hoitaminen alkaa maksamalla asiaankuuluvat verot ilman kiertelyjä. Jo pelkästään ne suorittamalla on keskimääräinen suomalainen tehnyt paljon enemmän vähempiosaisten eteen kuin mitä valtaosa amerikkalaisista tekee koskaan. Jos kokee, ettei pelkkä verovelvollisuuden suorittaminen vielä riitä, ovat säännöllinen vapaaehtoistyö ja säännöllinen kuukausilahjoittaminen toimivia keinoja täyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset.

Kampanjat sun muut karnevaalit ovat sitten mukava kuorrutus kakun päällä. Ne ovat kivoja, mutta eivät mitenkään pakollisia. Eli kun nyt leikkasin hiukseni, jotta kaverit (ja äiti) lahjoittaisivat yhteensä 65 euroa Syöpäsäätiölle, se ei tee minusta parempaa ihmistä. Erityisesti se ei anna minulle mitään oikeutta olla tekemättä velvollisuuttani muissa tilanteissa. Se oli hauska tempaus, jossa laitettiin vähän hyvää kiertämään, mutta ei sen enempää. Jos verot, vapaaehtoistyö ja kuukausilahjoittaminen ovat pääruoka, ovat riehakkaat kampanjat ansaittu jälkiruoka. Ne tarjoavat mahdollisuuden nauttia hyväntekemisestä, tehdä siitä hauskaa.

Maailma pelastetaan olemalla oikeudenmukaisia, mutta pelastamisesta tehdään hauskaa hyväntahtoisuuden avulla.

12 asiaa, joissa Suomi on maailman paras

Suomalainen yhteiskunta on 96 itsenäisen vuotensa aikana käynyt lävitse monenlaisia vaiheita ja muutoksia. Matka paremmaksi yhteiskunnaksi jatkuu ja paljon on vielä tehtävissä, mutta aina välillä on hyvä muistaa että ei tässä asiat ihan huonosti ole. Suomalaiset ovat kärkkäitä vähättelemään kansallisia saavutuksiaan ja herkkiä miettimään, mitä muut meistä ajattelevat.

Kun ulkomailta katsoo Suomea, huomaa kuitenkin että muut ajattelevat meistä enimmäkseen hyvää. Itse asiassa monella kansainvälisellä mittarilla Suomi pärjää suorastaan erinomaisesti. Esimerkiksi täällä Yhdysvalloissa Suomen nimi nostetaan esiin siinä vaiheessa, kun tarvitaan esimerkkiä siitä, miten asiat parhaiten voitaisiin toteuttaa. Oli kyse sitten koulutusjärjestelmästä, äitiyslomista, päivähoidosta tai ylipäänsä yhteiskunnan vähäosaisista huolehtimisesta, Yhdysvalloissa moni on valmis ylistämään Suomea johtavana kansainvälisenä esimerkkinä siitä, miten asiat pitäisi hoitaa.

Matkaa on vielä paljon, mutta eteenpäin on totisesti menty. Tässä hengessä, tässä listaus kahdestatoista asiasta, joissa Suomi on maailman paras:

1. Maailman vähiten korruptoitunut valtio

Corruption Perception Index mittaa valtioiden korruptiota. Vuoden 2012 listalla kärkisijan jakoivat Suomi, Tanska ja Uusi Seelanti. Business Insider pohti menestyksemme syytä ja totesi, että näitä kolmea valtiota yhdistää ”korkea bruttokansantuote per asukas, vähäinen eriarvoisuus, lähes sataprosenttinen lukutaito, ja pyrkimys painottaa ihmisoikeuskysymyksiä kuten sukupuolten tasa-arvoa ja vapaata informaatiota.” Mitäs siihen sitten lisäämään, hyvältä kuulostaa.

2. Maailman eniten metallibändejä

Mikä suomalainen musiikki tunnetaan maailmalla? Kapellimestarit toki tietyissä piireissä, mutta omilla retkilläni kun olen maininnut olevani Suomesta, niin ylivoimaisesti tunnetuin suomalainen musiikki-ilmiö on ollut Children of Bodom. Bändiä on hehkutettu minulle niin Guatemalassa kuin Vietnamissakin. En sitten tiedä kertooko tämä enemmän maailmasta vai siitä, minkälaisiin ihmisiin minulla on retkilläni tapana törmätä.

Joka tapauksessa, kun katsotaan metalli-bändien määrää asukaslukuun nähden, on Suomi ylivoimainen ykkönen. Pohjoismaat ylipäänsä ovat omaa luokkaansa, mutta niidenkin sisällä Suomessa on metallibändejä melkeinpä kaksi kertaa enemmän kuin Ruotsissa ja Norjassa, lähimmissä kilpailijoissamme. Suomi maailmankartalle – yksi demoninen tuplabasari-biisi kerrallaan!


Myös suomalaiset urheiluinnovaatiot herättävät ihastusta maailmalla

3. Maailman paras koulutusjärjestelmä

Suomen PISA-menestys on kaikille tuttua. Vuosien 2000 ja 2006 välillä Suomi oli PISA-vertailujen selkeä ykkösmaa. Edelleenkin on lähes mahdotonta lukea yhtäkään koulutusta käsittelevää artikkelia New York Timesista, jossa ei jossakin kohtaa mainittaisi Suomea myönteisenä esimerkkinä siitä miten asiat pitäisi hoitaa. Nyt jotkin Kiinan kaupungit ja muutama muu Aasialainen taho ovat kiilanneet edelle PISAssa, mutta olemme yhä erittäin korkealla tasolla. Ja ei syytä huoleen: Vuonna 2012 Pearson yhdisti monesta lähteestä eri tuloksia rankatakseen opetusjärjestelmät ja julisti että kyllä se niin on: Suomalainen koulutusjärjestelmä on maailman paras.

4. Maailman ahnaimmat kahvinjuojat

Moni ulkomaalainen ihmettelee miten suomalaiset pärjäävät lävitse pimeän talven. Miten jaksaa kun aurinko kurkistaa taivaanrannasta vain muutaman tunnin ennen kuin pimeys taas laskeutuu ja ulkona paukkuu pakkanen? Vastaus on kahvi. Keskimäärin maailman kansalaiset juovat 1,3 kg kahvia per vuosi, mutta me suomalaiset olemme kymmenen kertaa ahkerampia ja juomme keskimäärin 12 kiloa kahvia vuodessa. Karu talvi ei ole niin karu, kun on jatkuvasti kofeiinipöhnässä.

5. Maailman vähiten epäonnistunut valtio

Jotkut valtiot epäonnistuvat. Keskusvalta ei ulotu paljoa pääkaupunkia pidemmälle ja loppumaa on enemmän tai vähemmän anarkian tilassa tai eri ryhmittymien välinen sotatanner. Epäonnistumista mitataan esimerkiksi julkisten palveluiden puutteella, keskusvallan todellisen vallan rajoittuneisuudella sekä korruption ja väkivallan määrällä. Indeksin kärjestä löytyvät maat ovat kaikki sisällisotien runtelemia. Epäonnistuneiden valtioiden indeksin toisesta ääripäästä löytyy Suomi, joka näin ollen lienee maailman vakain valtio.

6. Maailman eniten saunoja

Suomessa on 3.3 miljoonaa saunaa eli enemmän kuin yksi sauna joka toista asukasta kohden. Tämän seurauksena olemme saunomisen ylivoimainen ykkösmaa, mitä tulee saunoihin per asukasluku. Eipä liene kaukana että olisimme maailman ykkösmaa myös saunojen määrässä ylipäänsä. Venäjä lienee ainoa vakava kilpailija, jossa saunojen määrä voisi mahdollisesti ylittää miljoonan. Jopa Yhdysvaltain suurlähettiläs, entinen kehonrakentaja Bruce Oreck ei selvinnyt Suomi-komennustaan lävitse ilman että saunakärpänen puri: Mies kertoo käyvänsä Saunaseurassa saunomassa ja uimassa vähintään kerran viikossa.

7. Maailman paras maa äideille

Save the Children on jo vuosikausia rankannut maat järjestykseen sen mukaan, kuinka hyviä paikkoja ne ovat äideille. Tuoreimman listan kärjestä löytyy Suomi. Vähäinen lapsikuolleisuus ja naisten määrä parlamentissa ovat niitä tekijöitä, jotka nostavat Suomen maailman parhaaksi maaksi synnyttää ja perustaa perhe.

8. Maailman kovimmat maidonjuojat

Suomalaisesta juomakulttuurista puhuttaessa mieleen nousevat lähinnä Koskenkorva ja olut. Mutta kansainvälisissä vertailuissa Suomi on oluenjuonnin osalta ”vasta” sijalla 11 ja alkoholin kulutuksen osalta vielä kauempana kärjestä.

Mutta mitä tulee maidonjuontiin, siinä olemme maailman parhaita. Keskimääräinen suomalainen juo noin litran maitoa per päivä ja tällä tuloksella pieksee tilastojen kakkosen, Ruotsin muutaman kulauksen mitalla. Eli seuraavan kerran kun kurotat kohti ylimääräistä maitolasia, mieti että juuri se lasillinen saattaa siivittää meidät voittoon tässä Pohjoismaisessa kärkikamppailussa.

9. Helsinki on maailman asuttavin kaupunki

Elitistinen Monocle kävi lävitse maailman kaupunkeja etsien sitä kaikkein asuttavinta. Tiukan analyysin jälkeen valinta osui Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin. Tässä perustelu: ”The Finnish capital stands out for its fundamental courage to rethink its urban ambitions, and for possessing the talent, ideas and guts to pull it off.”

Helsinkiläiset ovat kärkkäitä arvostelemaan kotikaupunkinsa tunkkaista ilmapiiriä ja haikailemaan Berliiniin tai Pariisiin, mutta on hyvä ymmärtää että noissa suurkaupungeissa on jokaisessa vähintään kolmen Helsingin verran ihmisiä, jotka haikailevat Helsinkiin, maailman kiinnostavimpaan pikkukaupunkiin, jonka kulttuurielämän monenkirjavuus herättää ihmetystä niin Euroopan kuin Amerikankin mantereella.

10. Helsinki on maailman rehellisin kaupunki

Valitut Palat päättivät tiputtaa 12 lompakkoa kuuteentoista eri kaupunkiin ympäri maailmaa nähdäkseen, kuinka moni niistä palautettaisiin omistajalleen. Lissabonissa vain yksi lompakko löysi tiensä takaisin – ja sekin lomailevan hollantilaispariskunnan ansiosta. Maailman rehellisimmän kaupungin viittaa asetettiin tässä ’tutkimuksessa’ Helsingin harteille, jossa yksitoista kahdestatoista lompakosta palautettiin omistajalleen.

P.S. Mainittakoot että kakkosena oli Intian Mumbai, jonka yhdeksän palautettua lompakkoa voittivat New Yorkin kahdeksan, Berliinin kuusi ja Lontoon viisi.

11. Suomi tekee maailman parhaita mobiilipelejä

Nyt kun Nokia ei ole enää entisensä, on vientituoteylpeys löydettävä uudesta suunnasta. Suomi tekee nimittäin maailman suosituimpia mobiilipelejä. Supercellin paljon puhutun menestyksen rinnalla myös moni muu suomalaispeli kuten Badlands tai Oceanhorn ovat kuluvana vuonna löytäneet tiensä iTuotteiden pelilistan kärkipaikalle. Ja sitten on tietysti Angry Birds, joka on latausten määrän osalta aivan omassa luokassaan maailmassa. Angry Birds-tuoteperheen kokonaislatausmäärä on ylittänyt kahden miljardin rajan. Siis kahden miljardin! Vertailun vuoksi, Michael Jacksonin Thriller on kaikkien aikojen myydyin albumi. Sitä on myyty 60 miljoonaa kappaletta. Ei ihme että Wall Street Journalista lähtien kysytään ”onko Angry Birds isompi kuin Mikki Hiiri?”

12. Maailman ahkerimmat kirjastonkäyttäjät

Keskimääräinen New Yorkilainen lainaa 8 kirjaa vuodessa, Berliinissä luku on 6.8, Lontoossa 4.8, Pariisissa 4, Shanghaissa 2.5 ja Rio de Janeirossa 0.03. Koko Suomessa keskimääräinen lainausmäärä on 18 per asukas per vuosi. Eli viiden hengen perhe lainaa keskimäärin sellaiset sata kirjaa vuodessa. Luotettavat kansainväliset vertailut puuttuvat, mutta siihen asti että joku iskee peliin kovemman luvun kuin Suomen 18, olen valmis kruunaamaan Suomen maailman ahkerimmaksi kirjastokansaksi.

Pinnan alla kuplii

Yllä olevaan listaukseen on kelpuutettu vain kansainväliset ykkössijat. Mutta sen lisäksi on monia kategorioita, joissa Suomi yltää mitalisijoille. World Happiness Reportin mukaan suomalaiset ovat maailman toiseksi onnellisin kansa ja irtokarkkien syömisen osalta olemme myös kymmenen kärjessä. Nämä molemmat kategoriat voittaa Tanska, voiko tämä olla sattumaa? Toisaalta suomalaiset syövät kaikkein vähiten hedelmiä maailmassa.

Mutta ei elo ole vain onniautuasta, myös vakava bisnes rakastaa Suomea: Global Competitiveness Index rankkaa meidät maailman kolmoseksi ja World Economic Forumin mukaan suomalainen työvoima on maailman toiseksi parasta.

Ei pidä myöskään unohtaa, että Suomi on Euroopan metsäisin maa, että yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa johdamme maailmaa sanomalehtien lukemisessa ja että sukupuolten välisessä tasa-arvossa meidät on rankattu maailman toiseksi parhaaksi maaksi.

Suomi on paras maa meille suomalaisille

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Ehkä voimme Adolf Ehrnroothia lainaten todeta että ”Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille.” Mutta ehkä ei vain suomalaisille. Kun Newsweek vuonna 2010 päätti pistää maailman maat järjestykseen sen mukaan, mikä niistä on ylipäänsä paras, se keräsi laajan joukon erilaisia mittareita, joiden pohjalta valinta tehtiin. Arviointi suoritettiin ja voittaja julistettiin. Mikä siis olikaan Newsweekin mukaan maailman paras maa? Suomi Finland.

Lue myös ajatuksiani isänmaallisuudesta ja uusisänmaallisuudesta, jotka julkaistiin vuoden 2011 itsenäisyyspäivänä.

Himasen raportin viisi parasta ehdotusta

Myrsky alkoi heti kun Pekka Himasen ja Manuell Castellsin toimittama loppuraportti Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma oli julkaistu. Sekä raportin tieteellisyys, realistisuus kuin päämäärätkin kyseenalaistettiin – osin ihan aiheesta, usein kuitenkin lukematta koko raporttia. Rakentava kritiikki on olennaisen tärkeätä poliittisessa keskustelussa. Mutta päätin kokeilla myös vaihtoehtoista lähestymistapaa, niin sanottua tulevaisuususkoista kasvun perspektiiviä: Mitä jos ottaisi raportin käteensä ja lukisi sen lävitse tarkoituksenaan etsiä sieltä ne parhaat ideat? Laittaisi siis kritiikkivaihteen tilapäisesti pois päältä ja etsisi Himasen ne avaukset, jotka mieluiten soisi muuttuvan todellisuudeksi. Näin tein. Tässä siis henkilökohtainen top 5:

1. Mittaamalla kohti arvokkaan elämän yhteiskuntaa

Kuten viime kirjoituksessani totesin, kirja liputtaa vahvasti sen puolesta, että arvokkaan elämän tulisi olla kaiken politiikan päämäärä. ”Visiona on yhteiskunta, jossa jokaisella on mahdollisuus elää arvokasta elämää.” (s. 321) Arvokas elämä on kuitenkin niin abstrakti käsite, että jos se halutaan käytännön tasolla politiikan päämääräksi, tarvitaan selkeä mittari, jonka avulla suomalaisten kokemaa elämän arvokkuutta voidaan mitata. Himanen tarjoaa tähän omaa dignity-indeksiään ja itse ehdotan psykologista arvokuusmittaria. Ranskassa vastaavaa mittaria on etsitty presidentin johdolla ja Nobel-palkittujen taloustieteilijöiden avustuksella. Mittarin lopullinen muoto on vielä avoin, mutta pääpointti on selvä: Jotta politiikka ei olisi pelkkää gallupeihin ja taloudellisiin lukuihin tuijottelua, tarvitsemme korkean profiilin mittarin, jonka avulla voimme mitata politiikan kykyä tuottaa arvokasta elämää. Toivotaan että pääministeri Kataisen kiinnostus mittaria kohtaan muuttuu käytännön työksi sopivan mittarin jalkauttamiseksi osaksi suomalaista poliittista päätöksentekoa.

2. Informaatiotaloudessa kansalaisten hyvinvointi on talouskasvun edellytys

Jälkiteollisessa maailmassa tuottavuuskasvu on yhä enemmän innovaatiovetoista. Innovaatiovetoinen talous edellyttää rahoitukseen ja muuhun infrastruktuuriin liittyviä rakenteita, jotka mahdollistavat luovan idean muuttamisen globaaliksi kasvubisnekseksi. Mutta ennen kaikkea se edellyttää ihmisiä, jotka kokevat olonsa niin turvatuksi että he uskaltavat heittäytyä luovaan prosessiin, jonka lopputulos ei ole varma. Manuel Castells innostui alunperin Suomesta 2000-luvun alussa, kun hän havaitsi maamme olevan ainutlaatuinen yhdistelmä innovaatiokykyistä taloutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Esimerkiksi professori AnnaLee Saxenian arvioi raportin luvussa 2, että Piilaakson suurin kehityshaaste liittyy vahvaan eriarvoistumiskehitykseen ja Castells ja Himanen näkevät tämän myös yhtenä vuonna 2008 alkaneen talouskriisin taustatekijöistä (s. 33).

Castells ja Himanen tähdentävät että ”hyvinvointivaltio ei ole vain kustannus vaan todellisuudessa investointi, sillä se tuottaa koulutettuja ihmisiä, joilla on hyvä terveys ja sosiaaliturvan luomaa luottamusta jatkaa innovatiivisen talouden menestystä” (s. 16). Luovuus ja riskinotto kukkivat paremmin turvallisessa ympäristössä, jossa yhteiskunnallinen turvaverkko pitää huolta myös konkurssin, työttömyyden tai uudelleenkouluttautumisen hetkellä.

Himanen näkee että työhyvinvoinnin parantaminen yhden prosenttiyksikön verran toisi 2 miljardin euron säästöt. Käytännössä tämä vaatii asennepuolella työ- ja johtamiskulttuurin uudistamista kohti luottamusta ja sisäistä motivaatiota korostavaa suuntaa. Yhteiskunnan puolelta se vaatii hyvinvointipalveluiden nykyisen tason säilyttämistä ja lisääntynyttä panostusta työperäisen stressin ja masennuksen hoitoon. Himanen ja Castells uskovat vahvasti hyvän kierteeseen, jossa aktiivisesti kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiva valtio synnyttää parhaat olosuhteet yrittäjyydelle, joka vuorostaan synnyttää verotuloja hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi. Kaunis kierre, jonka soisi pitävän paikkansa. Siksi on upeaa huomata että nuoren polven menestysyrittäjät tiedostavat verovaroin ylläpidetyn hyvinvointiyhteiskunnan arvon.

3. Valtio ruohonjuuritason hankkeiden lannoittajana

Monesti parhaat uudistukset ja innovaatiot eivät synny keskusjohtoisesti. Tämä koskee myös hyvinvointia edistävien palveluiden kehittämistä. Kansalaisjärjestöt ja alaan erikoistuneet sosiaaliset yritykset ovat usein lähempänä hyvinvoinnin tarvitsijoita ja vähemmän kaavoihin ja määräyksiin kangistuneita kuin julkisen sektorin virastot. Siksi niistä löytyy paljon käyttämätöntä potentiaalia uusien hyvinvointia edistävien ratkaisujen luomiseen.

Himanen ehdottaa että valtio ottaa tässä aktiivisemman roolin näiden uusien käytäntöjen edistämisessä (s. 330). Valtion tulisi alkaa tietoisemmin etsiä ja rahoittaa lupaavia kokeiluja ja toimia tällaisten palveluiden ensiostajana. Tätä kautta löytyviä onnistuneita ratkaisuja julkinen sektori voisi sitten lähteä monistamaan, jotta parhaat käytännöt leviäisivät valtakunnalliseksi. Pitäisi luoda erillinen hyvinvointiratkaisuja etsivä taho, jolla olisi tietty kiinteä vuosibudjetti, jonka avulla se voisi rohkeasti tukea kiinnostavia ratkaisukokeiluja.

4. Valtion tietojärjestelmähankintojen keskitetty johtaminen

Valtio ja kunnat eivät osaa ostaa tietojärjestelmiä. Monet sairaaloissa ja yliopistoissa käytössä olevat järjestelmät ovat toimivuudeltaan ja käytettävyydeltään tolkuttoman huonoja. Siitä huolimatta ne ovat maksaneet aivan liikaa. Kahden miljardin potilastietojärjestelmä lienee se puhutuin esimerkki, mutta lopulta vain jäävuoren huippu. Himanen siteeraa laskelmia joiden mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmähankkeisiin on käytetty yli miljardi euroa, josta vähintään puolet eli 500 miljoonaa euroa on mennyt kokonaan hukkaan. Lisäksi julkinen sektori ei useimmiten osaa vaatia avointa lähdekoodia, ja näin se lukitsee itsensä yhden toimittajan varaan, joka voi käyttää monopoliasemaansa hyväkseen laskuttamalla välttämättömästä ylläpidosta ja jatkokehityksestä tolkutonta ylihintaa.

IT-järjestelmien hankinta on hyvin erilaista kuin porkkanoiden ostaminen ja julkiselta puolelta on puuttunut ostamisen ammattitaito. Kun Suomessa terveydenhuollon järjestelmää on rakennettu vuosikymmen ja lasku liikkuu miljardeissa, toteutettiin Virossa vastaava järjestelmä vuodessa 11 miljoonalla eurolla. Suomessa nykyiset hankintalait ja osaamaton ostaja estävät järkevät IT-hankinnat. Tämän seurauksena valtio ostaa järkyttävällä ylihinnalla surkeaa laatua.

Himanen ehdottaa että teknisen infrastruktuurin johtaminen ja hankinta tulisi palauttaa kansalliselle tasolle. Sen sijaan että jokainen kunta hankkii omat järjestelmänsä, olisi asiaa lähestyttävä ”samanlaisena strategisena, kuntatasoa laajempana kysymyksenä kuin vaativin erikoissairaanhoito” (s. 329). Kun yksi keskitetty, ammattimainen taho hoitaisi hankinnat, olisi seurauksena parempia järjestelmiä, jotka avoimen lähdekoodin sekä eri järjestelmien välisten synergiaetujen vuoksi tulisivat maksamaan murto-osan nykyisestä.

5. Kansalaisten hyvinvointitili

Ehkä kiehtovin kaikista ehdotuksista on Himasen lopussa ”villinä korttina” heittämä ehdotus siitä, että ”jokaiselle ihmiselle perustettaisiin hyvinvointitili, jonka resurssien käytöstä hän saa itse päättää” (s. 332). Ymmärrän idean niin että jokaiselle kansalaiselle perustettaisiin tili, johon hän saisi vuodessa x määrän hyvinvointivaluuttaa, jota tässä kutsun hylikoksi. Yksilö voisi sitten käyttää tätä hylikkoaan itse katsomallaan tavalla erilaisiin hyvinvointipalveluihin, oli niiden tuottajana sitten valtio, yksityinen sektori, kansalaisjärjestöt tai naapurin Erkki. Luonnollisesti varsinainen sairauksien ja hätätapauksien hoito olisi järjestelmän ulkopuolella ja kaikkien kansalaisten saatavilla nykyiseen tapaan. Järjestelmä kannustaisi kuitenkin kansalaisia käyttämään erilaisia hyvinvointia edistäviä ja terveyttä vahvistavia palveluita.

Tämänkaltaisella radikaalilla hyvinvointipalveluiden rahoituksen uudelleenjärjestämisellä olisi monia hyviä seurauksia:
A. Laadukkaammat palvelut. Se aktivoisi hyvinvoinnin tuottajia kehittämään palveluitaan, kun kansalaiset kuluttajina voisivat helpommin siirtyä niihin palveluihin, joissa he kokevat saavansa hylikolleen parhaan vastineen.
B. Tasa-arvoisempi terveydenhoitojärjestelmää. Nykyisin ne, jotka eniten tarvitsevat hyvinvointipalveluja, ovat useimmiten huonoimmassa asemassa ostamaan niitä vapailta markkinoilta. Hyvätuloisilla työssäkävijöillä on rahaa hoidattaa vaivojaan ennaltaehkäisevästi, kun riskiryhmissä olevat joutuvat tyytymään oireiden hoitoon. Hylikon myötä kaikilla kansalaisilla olisi saman verran kyseisiä pelimerkkejä joilla ostaa itselleen hyvinvointia.
C. Parempi työllisyys. Ratkaisu lisäisi hyvinvointipalveluiden kysyntää ja tätä kautta työllistäisi ihmisiä työhön, jolla on tarkoitus. Teollisuuden rakennemuutoksen suurimpia uhkia on matalan koulutuksen työpaikkojen katoaminen ja tästä seuraava kasvava työttömyys. Osa hyvinvointipalveluista ei vaadi järin pitkää koulutusta ja siten niiden kysyntä lisäisi näitä paljon kaivattuja työpaikkoja. Hylikko voisi hyvin toteutettuna luoda valtaisan määrän uusia työpaikkoja.

Isot tappelut tultaisiin luonnollisesti käymään siitä, mitkä hoitomuodot pääsevät hylikko-järjestelmän piiriin. Energiakristallit eivät varmaan, mutta mitenkä akupunktio, jooga ja erilaiset liikuntamuodot ylipäänsä? Järjestelmä vaatisi jonkinlaisen kansallisen komission joka arvioisi mitkä palvelut voidaan järjestelmän piiriin ottaa. Ylipäänsä ehdotuksen yksityiskohdat ovat toistaiseksi täysin avoimet ja on varmasti monia kriittisiä kysymyksiä jotka pitää ratkaista. Mutta kuulisin mielelläni minua asiantuntevampien mielipiteitä siitä onko tällainen järjestelmä ylipäänsä mitenkään järkevä? Ja miten tällainen järjestelmä parhaiten voitaisiin toteuttaa?

Yhteenveto

Raportti on tilattu, tehty ja maksettu. Tulevaisuuden kannalta paras mitä voimme tehdä on katsoa eteenpäin ja miettiä, mitkä siitä löytyvät ehdotukset parhaiten voisivat palvella tulevaisuuden Suomea.

Jos Suomelta puuttuu visio, olemme pelkkä ajopuu globaalissa kehityksessä, jossa ylikansallisten finanssijättiläisten ajama säästämisen ja säännöstelyn purkamisen politiikka nähdään ainoana vaihtoehtona. Kuten Himanen raportin viimeisellä sivulla korostaa ”käsillä on valinta demokratian tai globaalien finanssimarkkinoiden välillä” (s. 354). Jälkimmäiset ”pyrkivät pakottamaan eurooppalaisia maita – Suomen mukaan lukien – koko ajan suurempiin julkisten menojen leikkauksiin.” Tämä on Himasen mukaan väärin. Ja juuri siksi tarvitsemme visionääristä poliittista johtajuutta, aitoa pyrkimystä tehdä politiikkaa kansalaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Olisiko jokin näistä viidestä ehdotuksesta sellainen, joka voisi olla osa tätä tulevaisuuden visionäärisempää suomalaista politiikkaa?

Lue myös aiempi kirjoitukseni Miten mitata arvokasta elämää? Himanen, Katainen ja hyvän elämän peruspilarit sekä arvioni Sinisestä kirjasta otsikolla Mikä on Pekka Himasen agenda? Sinisen kirjan ydinteesit.