Miten ’tuhansien murheellisten laulujen maassa’ saa parhaiten kaivettua verta nenästään? Pekka Himanen todellakin osaa tämän taidon: Nimeä tulevaisuusraporttisi ”Kukoistuksen Käsikirjoitukseksi” ja Helsingin Sanomissa teostasi käsitellään otsikolla ’Paskanpuhuminen 2.0.’ Uusin raportti on nimetty maltillisemmin Siniseksi kirjaksi, mutta sitä seurannut vihamielinen kohu on entistäkin suurempi.

Tämänkertaisen kritiikin kärki on kohdistettu rahoituksen epäselvyyksiin, koskien erityisesti Suomen Akatemialta ohi normaalien hakukanavien saatua 150.000 euroa. Monet tutkijat käyttävät kuukausia hakemustensa valmisteluun saadakseen osansa tästä tiukasti kilpaillusta tiederahasta. On ymmärrettävää, että he ovat närkästyneitä virallisten kanavien ohitse tulevasta tilauksesta. Pääministerin toivomat raportit tulisi rahoittaa valtioneuvoston rahoista, tältä osin olen kriitikoiden kanssa täysin samaa mieltä. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi ja uskon, että asianomaiset ovat tältä osin oppineet läksynsä, joten tätä keskustelua on turha enää jatkaa tässä. Lisäksi on hyvä muistaa, että käsillä oleva Sininen kirja oli suurelle yleisölle tarkoitettu väliraportti ja hankkeen varsinaiset tieteelliset kirjoitukset ovat vielä työn alla.

Tulevaisuuden kannalta parasta tällä hetkellä olisi pitää huolta, että maksetuille rahoille saataisiin mahdollisimman paljon vastinetta. Tähän liittyen tein jotakin, jota liian harva keskusteluun osallistunut on tehnyt. Luin Himasen raportin kokonaisuudessaan. En pyrkinyt etsimään sen heikkouksia, vaikka kritisoimalla voikin kasvattaa kuvaa itsestään viileän terävänä älykkönä. En pyri myöskään olemaan Himasen puolella tai Himasta vastaan.
Itse olen enemmän kiinnostunut etsimään keinoja yhteiskuntamme parantamiseksi, riippumatta siitä kuka ne esittää. Luin siis teosta erityisesti seuraava kysymys mielessäni: Onko teoksessa ideoita, jotka voivat auttaa yhteiskuntaamme eteenpäin?

Mitkä sitten ovat Himasen kirjan keskeiset teesit?

Himasen kirja on jäsennelty kolmen päämäärän pohjalle: Kestävän talouden lisäksi politiikan tulee tähdätä kestävään hyvinvointiin ja kestävään ekologisuuteen. Ja erityisesti kahden ensimmäisen osalta Suomi on valtavan haasteen edessä: Kestävyysvaje on kymmenen miljardin suuruusluokkaa. Summa on järkyttävä: saman verran kuin sosiaali- ja terveysministeriön vuosibudjetti tai koko tuloverotuksen vuosituotto! Sitä on siis mahdotonta ratkaista säästöillä tai veronkorotuksilla. Olen Jukka Relanderin kanssa samaa mieltä, että ”Himasen teoksen ansio on poliittisesti ennakkoluulottomassa tavassa etsiä kohteita”, joiden kautta tämä haaste voidaan ratkaista.

Tuntuva panostus mielenterveystyöhön ja työhyvinvointiin

Esitetyistä ratkaisuista erityisen keskeiseksi koin panostamisen kansalaisten psyykkiseen hyvinvointiin. Himanen toteaa, että ”niitä harvoja tekijöitä, jotka ovat hyvinvointiyhteiskunnan kestävyysvajeen mittaluokassa” ovat työhyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvät kustannukset (s. 48). Mielenterveyssyistä johtuvien varhaisten työkyvyttömyyseläkkeelle jäämisten kustannukset ovat menetetyn työpanoksen kautta lähes 10 miljardia euroa vuodessa Työterveyslaitoksen mukaan (s. 43). Lisäksi tulee se valtaisa inhimillinen kärsimys, jota ne aiheuttavat. Tämän ongelman ratkaiseminen vaatii viipymättä huomattavia lisäresursseja: ”Esimerkiksi terapiaa tarvitsevissa tapauksissa on oltava yhteiskunnallinen lupaus siihen viiveettä ja maksutta pääsemiseksi” (s. 57).

Muita käytännön toimenpiteitä ovat ammattilaisista koostuvan asiantuntijaverkoston perustaminen parhaiden käytäntöjen jakamiseen sekä ennaltaehkäisevä työ, erityisesti koulujärjestelmässä: ”oppimismaailman keskeisimpiin tavoitteisiin on kuuluttava osaamisen lisäksi henkisesti hyvinvoiva ihminen” (s. 57). Tämän aiheen merkityksestä olen itse kirjoittanut kokonaisen tutkimusraportin (joka sivumennen sanoen ei ole läpäissyt akateemista vertaisarviointia). Tältä osin olen siis Himasen ehdotusten kanssa samaa mieltä. Esittämällä luvut mielenterveystyön taloudellisesta merkittävyydestä hän toivottavasti onnistuu vakuuttamaan myös taloudesta kiinnostuneet poliitikot: 20% vähennys mielenterveyssyistä johtuvien työpanosmenetyksien kohdalla merkitsisi 2 miljardia euroa valtiontaloudelle.

Toiseksi Himanen kiinnittää huomiomme työhyvinvointiin. Himanen laskee, että työpahoinvoinnin seurauksena menetämme toiset 10 miljardia euroa vuodessa (s. 53). Siksi on ”panostettava erikseen työhyvinvointia kehittävään johtamis- ja työkulttuuriin” (s. 54). Pahoinvoinnin poistamisen lisäksi hyvinvointiin itseensä panostaminen kannattaa: hyvinvoivat työntekijät ovat luovempia ja lopulta myös tuottavampia. Tältä osin konkreettisia ehdotuksia on vaikeampi tehdä, yrityskulttuurit kun eivät ole valtiovallan suoran käskyvallan alaisia. Himanen kuitenkin ehdottaa yritysten hyvinvointipanostuksille samanlaisia verokannustimia, joita tällä hetkellä on tutkimus- ja kehityspanostuksille. Tältäkin osin olen Himasen kanssa samoilla linjoilla. Erityisesti uusiutumiskykyä vaativassa tietotyössä työntekijöiden hyvinvointi on yrityksille yhä keskeisempi kilpailuvaltti. Siksi kaikki tutkimus-, koulutus-, ja valistustyö työhyvinvoinnin merkityksestä on tärkeätä sekä suomalaisen yrityskentän että ylipäänsä ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

Julkisten palveluiden kehittämisen pitää olla kannattavaa myös työntekijöille

Julkisten palveluiden kehittämisen osalta Himanen kiinnittää huomiota tärkeään seikkaan: Julkiset organisaatiot on rakennettu siten, että työntekijöiden ei kannata keksiä tehokkaampia tapoja tehdä työtään: ”Innovaatiopohjaiselle tuottavuuskasvulle on sitä estävä iso disinsentiivi ja insentiivit puuttuvat kokonaan. Tällä hetkellä jos työntekijä tai yksikkö tekee jotain innovatiivisesti tuottavammin, tämä johtaa vain yksikön budjetin leikkaukseen ja työntekijälle tulee tilalle entistä enemmän työtä. Koska seuraus on enemmän sanktio kuin insentiivi, niin vallitsevassa tilanteessa on tavallaan rationaalista olla parantamatta tuottavuutta.” (s.52.) Tätä vasten Himanen ehdottaa, että työtään tehostava yksikkö saisi 50% tuottavuuskasvusta itselleen työyhteisön kehittämiseen ja edelleen parempien palveluiden innovointiin. Julkinen rahoittaja saisi edelleen 50% menojen säästönä, joten molemmat osapuolet voittavat. Tämänkaltainen kannustinrakenne voi toki pitkässä tähtäimessä johtaa turhan suuriin eriarvoisuuksiin eri yksiköiden välillä, mutta jokin palkinto innovaatiosta pitäisi jäädä työntekijöille. Usein operatiivisen tason työntekijöillä on tuoreita ideoita toiminnan tehostamiseen, mutta nykyisellään julkinen talous hukkaa helposti tämän innovaatioresurssin kokonaan. Ongelma on siis todellinen ja olisikin tärkeää kehittää edelleen keinoja ratkaista se.

Työurien pidentäminen on hyvinvointivaltion säilymisen elinehto

Työurien pidentäminen on neljäs Himasen esittämä keino kestävyysvajeen paikkaamiseksi. Ihmisten elinajanodotteen pidentyminen yhdistettynä vanhenevaan ikärakenteeseemme tarkoittaa, että huoltosuhteemme on haastava: Yhä harvempi työikäinen joutuu huolehtimaan yhä kasvavasta joukosta ikääntyviä kansalaisia. Himanen näkee työurien pidentämisen välttämättömänä toimenpiteenä, jos hyvinvointivaltio halutaan säilyttää. Tässä Himanen vie keskustelun eettiselle tasolle: ”Eikö ole kohtuullista, että terve ihminen kantaa hyvinvoinnista omalla työllään vastuuta puolet elämästään ja toisen puolen saa nauttia hyvinvoinnin saavana puolena?” (s. 60). Himanen muistuttaa, että hyvinvointivaltion perustamisen aikoihin 60-luvulla elinajanodote oli 70 vuotta, mutta nykyään se on jo 10 vuotta pidempi. Hän myös tähdentää, että hyvinvointivaltiota ei voi ajatella vain oikeuksina, ”vaan se edellyttää myös sen ylläpitämisen jaettua vastuuta” (s. 61). Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi jostain ”tarvittaisiin työurien 5 vuoden pidennystä vastaava lisäpanos” (s. 62).

Himasen resepti työurien pidentämiseen on kaksiosainen: Ensinnäkin tarkan eläkeiän sijasta hän ehdottaa, että eläkkeelle pääsy olisi kiinnitetty työuran pituuteen: 37,5 vuoden työuran jälkeen ihminen on oikeutettu täyteen eläkkeeseen, kun nykyään keskimääräinen työura on 35 vuotta pitkä (s. 63). Himanen muistuttaa, että tällöin 24-vuotiaana työuransa aloittanut pääsisi eläkkeelle jo 61,5 -vuotiaana. Se mitä Himanen ei sano ääneen on, että esimerkiksi 28-vuotiaana lääkäriksi valmistuva nainen, joka on kolme vuotta äitiyslomalla ja puolitoista vuotta työttömänä, pääsisi tämän mallin mukaan eläkkeelle vasta 70 vuotiaana. Käytännössä hänen mallinsa tarkoittaisi kuitenkin keskimääräisen eläkeiän nousemista 2,5 vuodella nykyisestä. Voi myös kysyä, onko yhteiskunnan järkevää rankaista monivuotisesta korkeakoulututkinnon suorittamisesta korottamalla yksilön eläkeikää yhtä monella vuodella? Eläkeiän nosto saattaa olla välttämätön toimenpide valtiontalouden ja huoltosuhteen tasapainottamiseksi, mutta tällöin nostaisin rehellisesti eläkeikää, enkä muuttaisi järjestelmää työuran pituuteen perustuvaksi.

Himasen toinen keino työurien pidentämiselle on helpommin hyväksyttävä: yleisen työllisyysasteen nosto. Jos esimerkiksi työllisyysaste nousisi nykyisestä 70%:sta 80%:iin tarkoittaisi tämä yksistään 5 vuoden pidennystä keskimääräiseen työuraan ja tuottaisi yksistään kestävyysvajeen kokoisen 10 miljardin euron lisätulon (s. 48). Näin suuret muutokset eivät tietysti ole realistisia, mutta jo yhden prosenttiyksikön nousu työllisyysasteessa tarkoittaisi 2 miljardia euroa vuositasolla [Tässä tosin on epäselvyys lukujen osalta: Sivulla 49 Himanen puhuu yhdestä prosenttiyksiköstä, sivulla 65 kahdesta prosenttiyksiköstä, joka tuottaisi 2 miljardia]. Himanen asettaa tavoitteeksi 2,5% työllisyysasteen nostamisen, mutta ei esitä keinoja, joilla tämä nousu aikaansaataisiin. Ilman konkreettisia ehdotuksia ajatus jää kannatettavaksi, mutta turhan tyhjäksi.

Kilpailukykyinen yrityskulttuuri ja luova tuho

Seuraavaksi Himanen lähtee tarjoamaan teesejä, joiden avulla Suomen talous saataisiin jälleen kasvupolulle. Tässä yhteydessä on ansiokasta, että hän aloittaa talouskasvua käsittelevän lukunsa erittelemällä argumentteja talouskasvun tarpeellisuudesta. Hän käy lävitse ns. Easterlin-paradoksin, Rooman klubin esittelemät Kasvun rajat sekä degrowth-keskustelun. Hän näkee, että kritiikistä huolimatta tuorein tutkimus tukee talouskasvun ja onnellisuuden vähintäänkin logaritmista korrelaatiota ja toteaa: ”Toistaiseksi talouskasvun korvaajaksi hyvinvoinnin tuottajana ei ole olemassa taloustieteellisesti ja yhteiskuntatieteellisesti uskottavasti esitettyä mallia, jolle olisi demokraattinen kannatus” (s. 71). Joskus sellainen saattaa syntyä, mutta toistaiseksi meidän kannattaa pyrkiä jatkamaan talouskasvun tiellä. Joka tapauksessa Himasen mukaan on huolehdittava, että kasvu ei tapahdu ihmisten hyvinvoinnin tai ekologisuuden kustannuksella.

Himanen tarjoaa kolme teesiä yritystemme kilpailukyvyn kasvattamiseksi. Ensinnäkin hän Castellsin verkostoteorioiden pohjalta esittää, että on ymmärrettävä tarkemmin niitä globaaleja arvonmuodostusketjuja, joiden osina yritykset nykyään väkisinkin elävät. Hän havainnollistaa asiaa lainaamalla tutkimusta, jossa katsottiin mihin Nokian N95 puhelimen myynnistä saatavat rahat päätyvät eli missä sen arvo luodaan. Valmistusmaahan jää 2% ja myyntimaahan 15% hinnasta. Loput rahat päätyvät fyysisten komponenttien, patenttien sun muiden kustannusten kautta 6% Aasiaan, 7% Eurooppaan, 9% Amerikkaan ja 22% muualle. Olennaista on, että Suomelle jää 39% arvosta, koska Suomessa sijaitsevat kaikkein korkeimman arvonlisäyksen kohdat eli tutkimus- ja kehitystyöhön, brändiin ja johtamiseen liittyvät osat.

Yritystoimintamme tuleekin tähdätä siihen, että globaaleissa arvonmuodostusketjuissa (jotka voivat olla yrityksen sisäisiä tai yritysten välisiä) Suomessa sijaitsevat nimenomaisesti nämä korkean arvonmuodostuksen osat. Tämä on itse asiassa välttämätöntä, koska käynnissä on ’luovaksi tuhoksi’ nimitetty rakennemuutos, jossa matalamman arvonmuodostuksen toiminnot siirtyvät ulos länsimaista (s. 91-92). Luova tuho on yritysten tuottavuuskasvun lähde ja näkyy myös korkeampina palkkoina, joita korkeamman tuottavuuden toiminnasta voidaan maksaa. Se siis tapahtuu, halusimmepa tai emme, ja tarkoittaessaan työntekijöiden siirtymää korkeamman lisäarvon työtehtäviin, johtaa myös tuottavuuskasvuun (s. 94).

Luovan tuhon kääntöpuoli on, että kaikkien työntekijöiden osaamiselle ei välttämättä ole käyttöä uusissa yrityksissä. Kaikki eivät ole datavelhoja tai globaalin markkinoinnin ammattilaisia. Himanen tiedostaa tämän todetessaan, että ”siirtyvät työntekijät hyötyvät, mutta se ei lohduta niitä entisiä työntekijöitä, joiden osaamiselle ei ole kysyntää” (s. 93). Hänen ratkaisunsa on siirtyminen työpaikkojen suojelemisesta työntekijän suojaan: ”Tarvitaan sellainen intressit yhdistävä sopimus, joka kaikissa tilanteissa varmistaa sekä hyvinvoinnin perustan että osaamisen kehittämisen” (s. 93). Mitä tämä tarkemmin tarkoittaa jää epäselväksi, koska asiaa ei tämän enempää käsitellä paitsi mainitsemalla, että tähän liittyy uudelleenkoulutuksen tukeminen. Tämä on valitettavaa, koska rakennemuutoksesta seuraava eriarvoistumisen lisääntyminen on todellinen uhka. Olisi tärkeää, että raportissa tarjottaisiin konkreettisia ehdotuksia, miten tähän uhkaan vastattaisiin.

Tuottavuuskasvun muut lähteet: ICT-investoinnit, nousevat markkinat ja kasvuyritykset

Himasen mukaan Suomi ei ole onnistunut hyödyntämään informaatioteknologiasta seuraavaa tuottavuuskasvua yhtä hyvin kuin kilpailijansa: Yhdysvalloissa ICT-investoinnit ovat vastanneet 1,0% tuottavuuskasvusta, Ruotsissa 0,7%, mutta Suomessa vain 0,5% (s. 87). Olemme kyllä hyviä tuottamaan ICT-teknologiaa, mutta kyseisen alan ulkopuolella olemme jääneet jälkeen kehityksestä. Lisäksi tutkimusten mukaan ICT-ratkaisut eivät yksistään tuo tuottavuuskasvua, jollei niihin yhdisty muutos myös organisaatiokulttuurin tasolla (s. 76). Himanen näkee tässä paljon hyödyntämätöntä potentiaalia ja ehdottaa, että tietoyhteiskuntaohjelma tulisi ottaa hallitusohjelmatason strategiseksi linjaukseksi yhteistyössä työmarkkinaosapuolten kanssa (s. 88).

Tämän lisäksi Himanen esittää, että meidän on irtauduttava Euroopan hitaasta kasvu-urasta lisäämällä vientiponnisteluitamme kasvaviin Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maihin. Ulkopoliittiset suhteet ovat tällaisissa maissa usein tärkeitä, joten tässä tarvitaan presidentin johtajuutta (s. 85). Julkista rahoitusta on myös suunnattava globaaliin kasvuun tähtäävään yrittäjyyteen (s. 85). Erityisesti ympäristö- ja energiateknologian kasvunäkymät tarjoavat merkittävän innovaatiovetoisen kasvun paikan, johon Suomen olisi tartuttava (s. 96). Tässä julkisten hankkeiden ohjaaminen ekologisesti kestäviin suuntiin voisi antaa tuntuvaa vetoapua alan orastavalle yritystoiminnalle. Nämä hankkeet ovat kaikki kannatettavia, mutta olisin kaivannut niiden osalta hivenen konkreettisempia ehdotuksia.

Voiko verotus olla samaan aikaan kannustava ja oikeudenmukainen?

Viimeiseksi Himanen tarttuu verotukseen. Sen tulee olla oikeudenmukainen, kannustava ja kestävä (s. 99). Ensinnäkin sen tulee kannustaa työntekoon, yrittämiseen ja innovointiin. Tämän vuoksi työn tuloveroa samaten kuin yritysten yhteisöveroa tulee keventää tai vähintäänkin pitää nykyisellään (s. 101). Tässä kohden on hämmentävää, että siinä missä aiemmin ehdotuksia perusteltiin laajalla joukolla kansainvälisiä tutkimuksia, koko verokeskustelu ei sisällä yhtä ainoata lähdeviitettä. Jos raportissa halutaan tehdä ehdotuksia verotuksen muutoksien suhteen, olisi niiden odotettavissa olevista hyödyistä ja haitoista esitettävä jotakin tarkempaa näyttöä.

Nyt Himasen perustelut ovat varsin keveitä: ”Tuloverojen ja pääomaverojen tasapainossa ohjaavana periaatteeena on tuloverojen kannustavuus ja pääomaverojen oikeudenmukaisuus: eli työntekijän tuloveron ja yhteisöveron pitäminen kannustavalla tasolla tavalla, joka on samanaikaisesti yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta vahvistava pääomaveron osalta. Tätä merkitsee yhteiskunnallisella tasolla kannustavuus.” (s. 100-101.) Kun perustelut ovat näin ympäripyöreitä, on helppo samaan aikaan sanoa, että ”verotuksen on oltava jokaisen hyvinvoinnista oikeudenmukaisella tavalla välittävää” (s. 101). Tarkemmat ehdotukset verotuksen uudistuksista yhdistettynä konkreettisiin laskelmiin niiden odotettavissa olevista seurauksista eri kansanryhmien osalta olisivat vähintäänkin tarpeellisia, jotta Himasen veroehdotuksista voisi mielekkäästi edes keskustella. Niin kauan kuin tuloveronkevennykset esitetään ilman perusteluita, on ymmärrettävää, että Himasta syytetään ideologisesta oikeistolaisuudesta.

Sen sijaan olen Himasen kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että ekologisesti ja hyvinvoinnillisesti haitallista kuluttamista voisi verotuksellisin keinoin hillitä. Terveydelle haitallisten tuotteiden valmistevero sekä ekologiseen tuotantoon, liikkumiseen ja kulutukseen ohjaavat nykyistäkin voimakkaammat insentiivit ovat kannatettavia aloitteita.

Miten tästä eteenpäin?

Vanhenevasta ikärakenteesta ja globaalista rakennemuutoksesta johtuen Suomi on isojen haasteiden edessä. Olen Himasen kanssa samaa mieltä siitä, että Suomen tuleva menestys hyvinvointivaltiona ”edellyttää uutta yhteistä kansallista projektia, joka ylittää puoluerajat, hallitus-oppositiolinjat tai työntekijä- ja työnantajajärjestöjen tasot” (s. 106).

Himasen tutkimushankkeen väliraportti etsii ennakkoluulottomasti keinoja säilyttää hyvinvointivaltiomme myös tulevaisuudessa. Esimerkiksi mielenterveys- ja työhyvinvointityön kansantaloudellisen merkityksen korostaminen on hyvä nosto. Loppuraporttia ajatellen olisi hyvä työstää ehdotuksia eteenpäin. Erityisesti kaipaisin monilta osin lisää konkretiaa raportin esittämiin teeseihin. Himanen toteaa esimerkiksi, että ”globaaliin talouteen liittyy työtehtävien jatkuvaa muutosta, [siksi] on panostettava vahvasti korkeaan hyvinvointiin, joka tarkoittaa työntekijöiden korkeaa turvaa ja korkean tason hyvinvointipalveluita” (.s 78). Olen samaa mieltä. Mutta ilman konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä tämä korkea turva tarkalleen ottaen on, ajatus jää helposti juhlapuheen tasolle.

Miten sitten voisimme edistää ”eri osapuolten sitoutumista yhteiseen kansalliseen tulevaisuushankkeeseen”? Raportin ympärillä nykyisellään pyörivä keskustelu ei ole omiaan tässä auttamaan, vaan enemmänkin repii kuilua eri kansanryhmien välillä entistäkin syvemmäksi. Jotta oikeaan suuntaan päästäisiin, olisi käytävä avointa keskustelua raportin sisällöistä. Ihannetapauksessa joku poliittisen vasemmiston silmissä uskottava hahmo rekrytoitaisiin osaksi projektia ja vuoropuhelussa hänen kanssaan teesejä kehitettäisiin eteenpäin niin, että ne vetoaisivat laajemmin koko kansaan. Pelkään kuitenkin pahoin, että Himasen ja hänen kriitikkoleirinsä välinen kuilu on niin syvä, että tällaista rakentavaa vuoropuhelua ei saada tällä hetkellä käyntiin. Se olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeätä, koska Suomen tulevaisuus on meidän kaikkien yhteinen asia. Haluamme tulevaisuudessakin ylläpitää ja vahvistaa koko kansakunnan keskinäistä hyvinvointia ja tähän tarvitsemme kipeästi tuoreita ideoita ja yhteistä tahtoa. Uskon, että siihen myös Pekka Himanen vilpittömästi pyrkii.