Category: Filska ja polska
Yritysjohtajat, irtisanomiset ja myötätunto: Mitä voimme oppia kuvaamataidon opettajalta?
Yritys irtisanoo 600 työntekijää Suomessa. Heti löytyy valittajien sakki, jonka mukaan paha kapitalisti riistää taas työläistä. Yhtä nopeasti ylimieliset jankuttajat rientävät muistuttamaan, kuinka yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen. Kumpi on oikeassa? Oikeasti tilanne on astetta monimutkaisempi, mikä selviää, kun katsomme hetken kuvaamataidon opettajan arkea.
Yläasteen kuvaamataidon opettajan tehtävä on opettaa lapset piirtämään. Mutta sitten luokassa onkin selvä kiusaamistapaus, jossa kolmen lapsen kopla vainoaa neljättä piikikkäin sanoin. Mitä tekee opettaja? Hän pistää päänsä pensaaseen ja toteaa, että minun tehtäväni on opettaa kuvaamataitoa. En minä ole vastuussa näiden lasten kasvattamisesta. Tämä reagointitapa on moraalisesti vastuuton.
Miksi? Siksi, että valta tuo automaattisesti vastuuta. Hän on auktoriteettiasemassa suhteessa oppilaisiin, ja hänen velvollisuutensa on puuttua. Tämä ei ole välttämättä helppoa, oppilaiden psykologinen peli on monimutkainen, eikä opettajalla ole välttämättä kykyä eikä koulutusta asioiden ratkaisemiseen. Puuttuu ehkä myös se tukiryhmä, jonka kanssa hommaa voisi puida. Siksi on niin paljon helpompaa katsoa asioita sormien lävitse ja antaa kiusaamisen jatkua. Näin moni tekee. Mutta se on opettajan asemaan liittyvän moraalisen velvollisuuden laiminlyöntiä.
Toimitusjohtajan tehtävä on pitää yritys menestyvänä ja voitollisena. Mutta sitten kannattavuusongelmat johtavat irtisanomistilanteeseen. Mitä tekee toimitusjohtaja?Hän pistää päänsä pensaaseen ja toteaa, että minun tehtäväni on maksimoida yrityksen tulos. En minä ole vastuussa työntekijöideni elämästä. Tämä reagointitapa on moraalisesti vastuuton.
Miksi? Siksi, että valta tuo automaattisesti vastuuta. Hän on päättävässä asemassa suhteessa alaisiinsa, ja hänen velvollisuutensa on ottaa heidät huomioon päätöksenteossaan. Tämä ei ole välttämättä helppoa, yrityksen johtaminen on monimutkaista, eikä johtajalla ole välttämättä kykyä tai koulutusta toimia asiassa oikein. Puuttuu ehkä myös se tukiryhmä, jonka kanssa hommaa voisi puida. Siksi on niin paljon helpompaa katsoa asioita sormien lävitse ja vierittää vastuu irtisanomisista ’yleiselle markkinatilanteelle’. Näin moni tekee. Mutta se on toimitusjohtajan asemaan liittyvän moraalisen velvollisuuden laiminlyöntiä.
Tämä ei tietystikään tarkoita, että irtisanomiset olisivat aina väärin. Päinvastoin, usein ne ovat aidosti välttämättömiä yrityksen selviytymiselle. Kannattamaton tehdas syö yrityksen rahavarantoja ja ilman kipeitä päätöksiä edessä voi olla konkurssi, josta kärsii vielä paljon isompi joukko ihmisiä. On tilanteita, joissa irtisanomiset ovat sekä taloudellisesti että moraalisesti ainoa oikea ratkaisu.
Irtisanomispäätökset ovat yksi johtajan työn vaikeimmista päätöksistä. Niissä taloudelliset päämäärät, yhtiön selviytyminen ja irtisanottavien inhimillinen hätä painavat kaikki omassa vaakakupissaan. Vaatii vahvaa luonnetta, jotta tällaisen päätöksen voi tehdä yöuniaan menettämättä. Silti irtisanomispäätöksiä on joskus tehtävä. Niiden tekemättä jättäminen kriittisessä tilanteessa on yhtä lailla pään laittamista pensaaseen.
Miksi sitten moni johtaja haluaa kieltää asian inhimillisen puolen? Veikkaisin, että osasyy on yksinkertaisesti se, että hän ei osaa käsitellä asiaa. Ihmisten poispotkiminen nostaa kovimmassakin johtajassa esiin tunteita: myötätuntoa, sääliä, ehkä jopa syyllisyyttä. Ja piinkovassa machokulttuurissa on kovin vähän keinoja käsitellä näitä tunteita. Kaupallinen koulutus ei myöskään tarjoa työkaluja tunnemyrskyyn. Ahdistus kasvaa liian suureksi ja johtaja päätyy torjumaan tunteensa, hän kylmettää itsensä. Ja saa ehkä tunteidensa kieltämiselle tukea kollegoiltaan. Tällöin hän efektiivisesti tekee itsestään sosiopaatin, jonka sympatia ulottuu vain tietynlaisiin, itsensäkaltaisiin ihmisiin.
Onneksi läheskään kaikki johtajat eivät ole tällaisia. Monet tiedostavat päätöksentekonsa inhimillisen puolen, mutta myös sen välttämättömyyden. He ovat valmiita kohtaamaan irtisanottavien ahdingon, koska tietävät, että ottivat sen huomioon tehdessään päätöksensä. Siksi he pystyvät tuntemaan rehellistä myötätuntoa, kun olosuhteet pakottivat heidät kuitenkin sen ikävän päätöksen tekemään. Nämä johtajat ovat psykologisesti eheämpiä, he eivät joudu kieltämään osaa itsestään selviytyäkseen. Peukalosääntönä voisi todeta, että jos johtaja ei pysty kohtaamaan kasvokkain ja suuttumatta niitä ihmisiä, jotka hänen päätöksestään irtisanotaan, hänessä ei ole johtaja-ainesta.
Toimitusjohtajan työ on määritelmällisesti vaikeiden valintojen tekemistä: Hänen pöydälleen tuodaan vain ne päätökset, joita kukaan alainen ei kyennyt tekemään. Vaatii voimakasta luonnetta selvitä kiperistä, mutta välttämättömistä päätöksentekotilanteista. Veikkaan, että moni johtoportaan kärkkäimmistä kriitikoista ei kestäisi päivääkään heidän saappaissaan.
Ne, jotka tästä tehtävästä selviävät myötätuntokykynsä säilyttäen, ansaitsevat kunnioituksemme. Heidän työnsä ansiosta monilla meistä on työpaikka ylipäänsä. Miten heitä olisi enemmän? Ensinnäkin yritysjohtajuuden tunnepuolesta pitäisi puhua enemmän. Toiseksi tulevia yritysjohtajia tulisi kouluttaa enemmän kohtaamaan toinen ihminen ja omat tunteensa, jotta heillä olisi vaikeana hetkenä valmiudet tehdä oikea päätös. Kolmanneksi, tarvitsemme johtamiskulttuuria, jossa myötätunnon kaltaisille tunteille annetaan niiden ansaitsema asema. Ei liian suuri, mutta ei myöskään liian pieni.
Valitettavasti sosiaalidarwinistiset machoilijat jaksavat rummuttaa piinkovan johtajan myyttiä, jossa tunteille ei ole tilaa. Oma napa, yrityksen voitto ja osakkeenomistajien tuotto ovat ainoat hyveet. Toisista ihmisistä välittäminen on heille pelkkää kukkahattutätien leperrystä. Useimmiten heidän omalle hyvinvoinnilleen tekisi hyvää, jos he oppisivat ensin kohtaamaan oman tunnemaailmansa sokeat pisteet ja torjutut traumat.
Suomen talous tarvitsee menestyviä yrityksiä, joten tarvitsemme myös tulevaisuudessa menestyviä yritysjohtajia. Suomalaisten hyvinvointi on erityisen riippuvainen sellaisten yritysten olemassaolosta, jotka eivät kohtele työntekijöitään ja sidosryhmiään välinpitämättömästi, vaan arvostavat heitä ihmisinä. Tähän tarvitsemme johtajia, joilla on businessälyn lisäksi myös terve myötäelämisen kyky. Sanalla sanoen, tarvitsemme yrityskulttuurin, jossa myötätunto on johtajan hyve.
Ihan tavallisia keskusteluohjeita niille, jotka haluavat oikeasti ratkaista syrjäytymisongelman
Miten syrjäytymisvaarassa olevia nuoria parhaiten autetaan? Minä en tiedä. Elän sellaisessa keskiluokkaisessa kuplassa, että ei minulla ole ensikäden kosketusta heihin vapaa-aikani saati työni kautta. Parempi siis, että en neuvoja jakele norsunluutornistani. Sen sijaan jakelen neuvoja siitä, miten asiasta tulisi keskustella. Sekä oikealle että vasemmalle.
Tärkein lähtökohta hedelmälliselle keskustelulle on se, että uskotaan hyvää toisesta. Eli että toisen mielipiteitä tulkitaan suopeasti ja häntä pyritään aidosti ymmärtämään. Monilta vihervasemmistolaisilta kommentaattoreilta on tämä ohje pahasti unohtunut, kun kahvi on mennyt väärään kurkkuun ’Ihan tavallisia asioita’ lukiessa. Jos väitetään, että ”syrjäytymiskampanja on pelkkää bluffia”, tarkoittaa tämä, että ajatellaan Tasavallan presidentin pyrkivän tahallaan estämään syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamisen. Jos oikeasti ajattelet, että Sauli Niinistö haluaa edesauttaa ihmisten syrjäytymistä, niin pysähdy hetkeksi. Vedä syvään henkeä ja mieti: Uskotko tuohon itsekään?
Aika harva ihminen on paha. Moni ihminen ei välttämättä ole aidosti kokenut syrjäytyneiden hätää tai osaa ratkaista heidän ongelmiansa. He saattavat olla oman maailmankuvansa vankeja tai tietämättömyyttään ehdottaa aivan vääriä asioita. Mutta pahoja ihmisiä on lähinnä lastensaduissa. Aikuinen ihminen ei oleta toista pahaksi, vaan etsii jotain oikeita syitä sille, miksi toinen on tiettyä mieltä asiasta. Sitä kutsutaan pyrkimykseksi ymmärtää toista. Jos ei siihen kykene, on turha pitää itseään suvaitsevaisena.
Oli Niinistön työryhmän ehdotuksista mitä mieltä tahansa, ne koskettavat tärkeätä asiaa, nuorten syrjäytymistä. Vaikka itse äänestinkin reilut kuusi vuotta sitten Halosta, rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että en muista viimeiseltä kuudelta vuodelta yhtäkään Halosen aloitetta, joka olisi aloittanut yhtä laajamittaisen tärkeän asian ympärillä käytävän keskustelun, kuin mitä Niinistö on nyt saanut aikaiseksi.
Omasta mielestäni Niinistön työryhmän ehdotukset ovat hyviä. Olen varma, että maailma olisi paljon parempi paikka, jos kaikki aikuiset halisivat ja leikkipainisivat useammin lastensa kanssa; katsoisivat lempeästi ja myötäeläisivät lapsen harmit. Ei syrjäytyneiden pelastaminen ole vain yhteiskunnan vastuulla. Vaan meidän jokaisen vastuulla kansalaisina, sukulaisina, kummeina ja ystävinä. Kun serkku laiminlyö lapsiaan, päivittelemme sitä miksi lastensuojelu ei tee mitään. Jossakin toisessa maassa sukulaiset ottaisivat laiminlyödyn lapsen huomaansa ja kasvattaisivat hänet itse. Olemme ulkoistaneet läheisistä välittämisen yhteiskunnalle.
Kun läheisellä on hätä, on yhdellä porukalla liian monta oman onnellisuuden pönkittämiseen keskittyvää projektia käynnissä, jotta ehtisi auttaa. Toisella porukalla menee kaikki energia yhteiskunnan syyttämiseen. Molemmat ovat itsekkäitä ratkaisuja, jotka eivät auta sitä hädässä olevaa lähimmäistä. Tässä mielessä Sauli Niinistö on onnistunut unilukkarin tehtävässään. Hän muistuttaa, että kaikki me olemme osa jotakin kasvatusyhteisöä, joka muokkaa nuorta. ”Tässä asiassa me kaikki olemme tekijöitä.”
Samaan aikaan on muistettava, että pienet asiat eivät läheskään aina riitä. Niillä nuorilla, joita syrjäytyneisyys eniten uhkaa, on kaikkein vähiten sellaisia reippaita aikuisia ympärillään, jotka opettaisivat heille hyviä käytöstapoja. Juuri sen takia he ovat syrjäytymisvaarassa: heiltä puuttuvat ne läheiset aikuiset, joille ihan tavalliset asiat olisivat tavallisia. Kun työtön alkoholistiäiti, väkivaltainen isä tai työnarkomaniaan sairastunut lakimies lyö tai laiminlyö lastaan, eivät naapurin kauniit sanat yksin riitä.
On toki upeaa, jos tällöin vastuullisena kummitätinä, sukulaisena tai naapurina viet lapsen metsäretkelle, kuten Apusen Matti ehdottaa. Se voi olla lapselle tärkeä retki, auttaa häntä jaksamaan vanhemman seuraavan laiminlyönnin tai väkivaltaisen purkauksen. Yksittäinen rohkaiseva sanakin voi parhaimmillaan muodostua lapselle talismanniksi, jota he kantavat mukanaan, ja joka auttaa vaikeina hetkinä. Pieninkään auttaminen ei ole turhaa, vaan voi pelastaa ihmisiä. Mutta aika usein isokaan apu ei auta.
Kuka tahansa, jonka suvussa on esimerkiksi alkoholisteja tai muita syrjäytyneitä, tietää, että ei se auttaminen ole helppoa. Ihan tavallisia asioita voi tehdä vuosikausia, mutta toisen tilanne ei parane. Tällöin olisi upeata, jos tukea saisi ammattilaiselta, jolla olisi tehokkaampia välineitä toisen auttamiseen. Terapeutteja, jotka saisivat seksuaalisesti hyväksikäytetyn nuoren puhumaan. Etsivän nuorisotyön ammattilaisia, jotka osaisivat asettaa ajelehtivalle nuorelle tärkeät rajat. Mutta ammattilaiset maksavat. Siksi poliittisilla päätöksillä ratkaistaan, kuinka paljon syrjäytyneitä nuoria meillä on.
Ihan tavallisten tekojen rinnalle, tarvitaankin ihan tavallisia poliittisia päätöksiä. Kun nuoren lähimmäisten keinot ovat epäonnistuneet – tai he ovat syypäitä nuoren ongelmiin – ja nuori ajelehtii kadulla, voi etsivä nuorisotyö vielä pelastaa hänet. Jos nykyinen hallitus päättää kuitenkin leikata etsivän nuorisotyön budjetista puolet pois, tarkoittaa tämä sitä, että tulevaisuudessa meillä on 5.500 nuorta, joita etsivä nuorisotyö ei edes yritä pelastaa.
Toinen hyvän keskustelun peruspilari on se, että on valmis avaamaan omaa maailmankuvaansa. Että on valmis hyväksymään, että toiset ihmiset eivät ole samanlaisia kuin minä ja kaverit. Että heidän elämänsä realiteetit saattavat olla radikaalisti erilaiset. Vasta kun on oikeasti yrittänyt ymmärtää heidän elämäänsä, kannattaa lähteä miettimään, miten heitä voisi auttaa.
Kun esimerkiksi hallitus päätti leikata toimeentuloa niiltä nuorilta, jotka eivät hae koulutukseen, tuntui, että heiltä puuttuu aika täydellisesti ymmärrys näiden nuorten todellisuudesta. Eivät nämä syrjäytyneet nuoret ole laiskoja sohvaperunoita, jotka voi säikäyttää töihin sillä, että heillä ei enää ole varaa ostaa uusinta playstation-peliä. Kun vakavasti masentunut tai päihdekoukussa oleva nuori ei ole viikkoon onnistunut nousemaan sängystään saatika menemään koulutukseen, ei se asia rankaisemalla parane. Voisi parantua, jos joku tulisi tekemään niitä ihan tavallisia asioita hänelle. Läheiset tai nuorisotyöntekijä.
Jos näistä rakenteellisista ratkaisuista ei suostuta keskustelemaan, on se pään laittamista pensaaseen. ”Mulla menee niin hyvin, että en halua kohdata sitä ahdistavaa todellisuutta, jossa jotkut elävät”. Laput silmillä eläminen on vastuutonta ja estää empatiakyvyn kehittymisen. Jos haluaa sanoa jotakin nuorten syrjäytymisestä, on ensin oltava valmis kohtaamaan se syrjäytyneen nuoren arki. Väkivalta, pelko, ahdistus, henkiset arvet, torjutuksi tuleminen, kyvyttömyys nähdä valoisa tulevaisuus.
Ihan tavallisten asioiden rinnalle tarvitaan ihan tavallista poliittista vastuuta. Eli sitä, että kansamme edustajat eivät pakene virkamiesten ja byrokraattisen lässytyksen taakse, vaan tekevät asialle jotakin. Tai ottavat vastuun ja selittävät, miksi eivät halua asialle mitään tehdä.
Kaiken kaikkiaan keskustelu kuulostaa pahimmillaan kahden erilaisen eliittiryhmän väliseltä nokittelulta, jossa kumpikaan ei ole oikeasti kiinnostunut itse asiasta, eli syrjäytyneiden nuorten auttamiselta. Tärkeintä on nokitella vastapuolen kanssa. Jos joku oikeasti syrjäytynyt nuori tulisi siihen paikalle, molemmat osapuolet katsoisivat häntä alentuvasti: ”Menehän pikkupoika pois siitä häiritsemästä, kun aikuiset puhuvat tärkeistä asioista!”
Uskon, että kaikki keskustelun osapuolet pohjimmiltaan haluaisivat, että tuo pikkupoika ei syrjäytyisi. Mutta kun on niin kiire rakentaa sitä oman erinomaisuuden linnaketta, ei ole aikaa pysähtyä, katsoa silmiin ja tuntea myötätuntoa.
Jokaisella lapsella pitää olla joku, johon hän voi luottaa, jolle hän uskaltaa kertoa murheensa. Joku joka ei lähde pois hänen luotaan, vaikka mitä tapahtuisi. Parhaimmillaan se on oma isä tai äiti. Jos isä tai äiti ei tähän jostain syystä pysty, niin olisi tärkeätä, että tukihenkilö löytyisi muualta. Se voi olla sukulainen, naapuri tai etsivän nuorisotyön työntekijä. Pääasia on, että jokaisella lapsella on ainakin yksi tällainen aikuissuhde. Siinä mielessä molemmat keskustelun osapuolet ovat oikeassa. Olisipa heillä aikaa myös huomata se. Olisipa heillä kyky etsiä ratkaisuja yhdessä, toistensa näkökulmia täydentäen. Ja olisipa heillä uskallusta kohdata se syrjäytyvä nuori, joka karun pinnan alla kaipaa häntä tukevaa aikuista.
Haluatko siirtyä nykyisestä työstäsi unelma-ammattiisi? Tässä kolme täsmätyökalua
”Löysin unelmatyöpaikkani. Valitettavasti se ei ole nykyinen työpaikkani. Mitä teen?”
Kysymys voi tulla eteen, jos on tehnyt kutsumuskartan, löytänyt oman sisäisen nörttinsä, ja tietää missä oma kutsumus sijaitsee – mutta nykyinen työ kahlehtii vanhaan. Hyppy tuntemattomaan pelottaa, riskit tuntuvat isoilta. Entä jos menetän nykyisen työni, kouluttaudun kuusi vuotta, ja sitten huomaan, että ei se ole sen parempaa? Olisi vain niin paljon helpompaa jäädä nykyiseen, ihan kivaan työhön. Mutta kaduttaako sitten eläkkeellä, jos jäi unelma kokeilematta?
Onneksi Roman Krznaric kertoo kirjassaan How to find fulfilling work kolme niksiä, joilla ottaa isompia tai pienempiä askelia kohti unelmatyöpaikkaansa. Kerron ne radikaaliusjärjestyksessä, aloittaen radikaaleimmasta ja päätyen sellaiseen, jonka voi helposti toteuttaa vaarantamatta mitenkään nykyistä työpaikkaa ja elämäntapaa.
Romanin perusidea on, että ihmisen toimintakyky halvaantuu ja uskallus hypätä uuteen kutistuu, jos perinteiseen tapaan etsii ensin paperilla sen unelma-ammattinsa ja sitten alkaa suunnitella asian vaatimia toimenpiteitä.
Toimi ensin, pohdi sitten.
Siinä Romanin vastaus. Hän vertaa unelma-ammatin löytämistä unelmapuolison löytämiseen. Harva on löytänyt kumppaniaan listaamalla ensin tarkat kriteerit ja valitsemalla sen jälkeen ensimmäisen henkilön, joka täyttää täsmälleen kaikki nämä kriteerit. Sen sijaan vanha viisaus pätee: ”Löytääksesi unelmien prinssisi, on sinun ensin suudeltava useampaa sammakkoa.” Eli useimmiten täytyy ensiksi etsiä yhteistä säveltä aika monen erilaisen ihmisen kanssa, jotta edes oppii tietämään, mitä kumppaniltaan odottaa.
Unelmatyöpaikan suhteen tämä tarkoittaa sitä, että et löydä unelmatyöpaikkaasi paperilla, vaan kokeilemalla ja tutustumalla eri ammatteihin. Kuten kollegani Lauri Järvilehto on todennut:
”Ihmisen ei pidä tehdä mitään, mitä hän ei halua tehdä. Paitsi jos hän ei vielä halua tehdä mitään, hänen pitää tehdä kaikkea.”
Roman tarjoaa kolme täsmätyökalua, joiden avulla pääset kokeilemaan, miten unelmasi työpaikka maistuu sinulle todellisuudessa:
1. Radikaali sapatti. Tämä tarkoittaa käytännössä työlomaa. Eli sitä, että otat palkallista tai palkatonta lomaa nykyisestä työstäsi ja käytät lomasi kokeillaksesi uusia ammatteja. Sitä voi olla palkattomana harjoittelijana jollakin uudella alalla, tehdä vapaaehtoistyötä tai osallistua johonkin projektiin. Pääasia on, että pyrkii kokeilemaan mahdollisimman monia erilaisia asioita toimintalomansa aikana. Roman kertoo itseään etsineestä nuoresta aikuisesta, joka päätti antaa itselleen 30-vuotislahjan: alkavan vuoden aikana hän kokeilisi kolmeakymmentä eri ammattia. Sen jälkeen hänellä olisi paljon vakaampi käsitys siitä, mitä hän oikeasti – eikä vain haavekuvissa – haluaa elämässään tehdä.
2. Sivupolkuilu. Tässä ideana on se, että jatkaa nykyistä työtään, mutta pyrkii rakentamaan sen rinnalle uusien urien kokeilua. Eli jos joogaopettajan ura killuu haaveissa, niin voi aloittaa vetämällä viikonloppukursseja alalta. Hyvin nopeasti selviää, onko ammatti yhtä ihastuttava oikeasti, kuin miltä se kuulosti. Tee potentiaalisesta uudesta suunnasta itsellesi harrastus, tee siihen kytkeytyvää vapaaehtoistoimintaa tai löydä muita tapoja kokeilla sen tekemistä työn sivussa. Jos kipinä lähteää roihuamaan, on aika radikaalin askeleen. Jos kipinä jää kytemään lempeästi, olet ainakin löytänyt itsellesi mainion uuden harrastuksen.
Parhaimmillaan näitä uuden suunnan kokeiluja voi yrittää rakentaa osaksi nykyistä työpaikkaa. Eli jos myyntipäällikköä kutkuttaa festariorganisaattorin ammatti, niin voi aloittaa ottamalla vedettäväkseen firman kesäjuhlien järjestämisen. Ideana sivupolkuilussa on siis se, että ei luovu nykyisestä työstään, mutta kokeilee siinä sivussa tai sen sisällä uusia mahdollisuuksia.
3. Haastattelu. Tämä tarkoittaa simppelisti sitä, että et vain haaveile eri uravaihtoehdoista. Sen sijaan etsit käsiisi sinua kiinnostavaa urapolkua tallaavan hahmon ja kyselet häneltä hänen ammatistaan. Kun mietimme jotakin ammattia, näemme helposti vain sen tähtihetket, mutta emme sitä arkista aherrusta, joka sen takana on. Näemme urheilijan olympiastadionilla ylittämässä itsensä, mutta emme näe kurinalaista vuosikausia jatkunutta systemaattista harjoittelua. Kun pääsemme kysymään työn raskaan raatajalta, minkälaista hänen arkensa on ja mitä ominaisuuksia työ vaatii, on meillä kohta realistisempi kuva ammatin valo- ja varjopuolista. Ja siitä, olisiko meistä siihen?
Tässä siis kolme erikokoista askelta, jotka voit ottaa kohti unelmiesi työpaikkaa. Nyt on jäljellä vain yksi kysymys: Mitä ammattia sinä haluaisit kokeilla?
P.S. Jos et vielä tiedä, missä unelma-ammattisi luuraa, aloita vaikkapa tekemällä kutsumuskartta tai tutustumalla ihmisen neljään perustavaan tapaan motivoitua.
Mahdollisuuksien aikakautena vain nörtit selviävät
Elämme mahdollisuuksien vuosisataa. Koskaan aikaisemmin ei keskimääräisellä suomalaisella ole ollut samanlaisia mahdollisuuksia toteuttaa itseään yhtä monella eri tavalla. Paradoksaalisesti, tämä tarkoittaa sitä, että yhä isompi osa asioista, joita tavoittelemme ei koskaan toteudu. Miten sitten selviytyä mahdollisuuksien paineissa? Olemalla rehellisesti nörtti.
Mitä tarkoitan, kun väitän, että aiemmin ihmiset saavuttivat isomman osan tavoitteistaan? Kärjistäen, isoisäsi isällä oli kolme tavoitetta elämässään. Hän eli todennäköisesti maaseudulla. Mahdollisuudet olivat rajalliset ja unelmat olivat arkiset: vaimo, muutama terve lapsi ja kukoistava pelto, jota kutsua omaksi. Jos hyvin kävi, kaikki nämä unelmat toteutuivat. Jos huonosti kävi, niin ainakin yksi näistä toteutui. Muuten sinua ei olisi olemassa.
Sinulla on sata tavoitetta elämässäsi. TV, lehdet ja julkkiskulttuuri piirtävät erilaisia kiiltäviä unelmapolkuja eteesi. Koulutuksen ja matkustelun ansiosta olet tietoinen valtaisasta joukosta erilaisia elämäntapoja ja kulttuureita. Isoisäsi isä luki satunnaisesti Maaseudun Tulevaisuutta ja eksotiikka hänen elämässään edusti se kerta nuoruudessa, kun hän kävi Tampereella. Halusit tai et, sinulla on mielessäsi enemmän sellaisia elämänpolkuja, jotka kutkuttavat.
Monet unelmat ovat saavutettavissa, jos niihin vain panostaa riittävästi. Isot unelmat vaativat isoja panostuksia. Mutta sinulla on yhtä monta tuntia vuorokaudessa kuin isoisäsi isällä. Et voi olla sekä rokkitähti, menestyvä IT-yrittäjä, rantapummi Thaimaassa ja läsnäoleva perheenisä. Mikä tahansa yksi näistä unelmista on kovalla työllä mahdollinen, mutta kaikkia ei voi saavuttaa samaan aikaan. Tunnit eivät siihen riitä.
Elämä on valinta. Ja psykologi Barry Schwartz on osoittanut, että liian monta vaihtoehtoa ei tee ihmistä onnelliseksi, vaan enemmänkin ahdistuneeksi. Isoisäsi isä joutui perheenlisäyksen vuoksi hautaamaan vain yhden unelman: Hän ei koskaan lähtenyt merille niinkuin naapurikylän Matti. Itse joudut jossakin vaiheessa toteamaan, että sinusta ei tullutkaan jalkapalloammattilaista, lumilautailun maailmanmestaria, lääkäriä, sirkustaiteilijaa, kemistiä, mestarikokkia, graafista suunnittelijaa, rakkauden suurlähettilästä, pääministeriä, naparetkeilijää, vallankumouksellista, luomuviljelijää, pyöränkorjaajaa, kosmetologia, mäkihyppääjää, rekkakuskia, asfalttisoturia tai eräopasta. Sinusta tuli ehkäpä joitakin näistä, jos tarpeeksi asiaan panostit, mutta ei kaikkia kuitenkaan. Kun mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen on sata, joudut sanomaan ei ainakin seitsemällekymmenelle viidelle.
Miten sitten pärjätä näiden hengästyttävien mahdollisuuksien keskellä? Olemalla rehellisesti nörtti. Nörtillä tarkoitan ihmistä, joka muiden pilkasta välittämättä tekee sitä, mistä oikeasti tykkää. Pelaa live-roolipelejä, ohjelmoi tietokoneella, viljelee puutarhapalstaansa tai kirjoittaa filosofisia salapoliisitarinoita. Mitä tahansa hän tekee, hän tekee sen omasta innostuksestaan. Ei sen takia, että se on muotia. Skeittausnörtti on tässä määritelmässä kunnianimi henkilölle, joka on aidosti innostunut rullalautailusta itsestään, eikä vain tykkää siitä, että voi kulkea trendikkäästi tennareissa, lauta kainalossaan ja ottaa itsestään kuvia facebookiin.
Nörtteys on ainoa pelastus valinta-avaruudessa. Koska ollaanpa rehellisiä: Et sinä oikeasti ole kiinnostunut läheskään kaikista niistä sadasta potentiaalisesta elämänpolusta. Isosta osasta olet innostunut vain, koska ne näyttävät johtavan toisten ihmisten hyväksyntään ja ihailuun. Ne näyttävät kyllä makeilta, mutta eivät lopulta ole oma juttusi. Jos pyrit olemaan edelläkävijänä jokaisen trendilajin Suomeen rantautumisessa, joudut ostamaan usean satasen maksavat harrastusvälineet joka kuukausi. Tarvitset aika nopeasti valtaisan komeron, jotta ne kaikki mahtuvat pölyttymään kotiisi. Ja jokainen noista pölyttyneistä unelmista kaihertaa hivenen muiden hyväksyntään kytkettyä itsetuntoasi.
Nörtteys on kykyä sanoa ei unelmahötölle. Moni ei tähän pysty. Heidän elämänsä on pintamaailman oikkujen mukana pyörivää tuuliviiriä. Nörtteys on uskallusta keskittyä niihin unelmiin, jotka ovat sinun omiasi. Jotka kumpuavat jostakin syvältä itsestäsi, eivätkä liity sellaisen pinnan rakentamiseen, jota muut ihailevat. Aito nörtteys vaatii itsetuntemusta, se vaatii piittaamattomuutta toisten mielipiteistä. Se vaatii omien kiinnekohtien löytämistä ja niihin juurtumista. Se vaatii, että kuuntelet sydämesi ääntä kaiken elämyskohinan alla.
Ole siis nörtti. Näin elät omaa unelmaasi – et jonkun toisen!
Edit: Käsittelin samaa sisäisen motivaation löytämisen teemaa myös edellisessä kirjoituksessani Mikä sinua liikuttaa? Neljä perustavaa tapaa motivoitua, jotka määrittävät elämäsi suunnan sekä englanninkielisessä kirjoituksessani Are you living for yourself or just for the image of yourself?
Mikä sinua liikuttaa? Neljä perustavaa tapaa motivoitua, jotka määrittävät elämäsi suunnan
Ihminen on toiminnallinen olento. Elävänä oleminen on liikkumista, etenemistä. Kun liike pysähtyy, lakkaa eläminen. Mutta mikä meitä liikuttaa? Miksi teemme asioita, emmekä ole paikallaan? Mikä saa meidät suuntautumaan eteenpäin?
Pohjimmiltaan elämämme liike on tulosta kehollisesta vastauksesta kahteen kysymykseen:
* Miten pysyn elossa?
* Miten elämäni on elämisen arvoista?
Biologisesti katsoen meidät on ohjelmoitu pitämään huolta selviytymisestämme ja lisääntymisestämme. Tämä selittää perustarpeemme: kun nestetasapainomme uhkaa selviytymistämme, tunnemme janoa. Kun energiamäärän vaje uhkaa selviytymistämme, meidän on nälkä. Meille on siis vuosimiljoonien kuluessa kehittynyt joukko yksilön hengissäsäilymistä tukevia perustavia haluja. Ne ovat väkeviä eteenpäinvieviä voimia ihmisolennolle – ja oikeastaan mille tahansa eläimelle.
Samaan aikaan me ihmiset olemme laumaeläimiä. Alkukantaisissa oloissa sosiaalinen kuolema johti nopeasti fyysiseen kuolemaan: Yksinäinen alaston apina ei savannilla kauan selviä. Lajimme menestys onkin perustunut laumaperäiseen toimintaan. Tämän seurauksena meillä on vahva tarve olla osa suurempaa ryhmää. Teemme kaikkemme tunteaksemme itsemme hyväksytyiksi ja arvostetuiksi, välttääksemme häpeää. Ja samalla rankaisemme niitä, jotka eivät mielestämme toimi oikeudenmukaisesti. Toisin sanoen, meillä on perustava tarve suojella laumaamme ja omaa asemaamme siinä.
Nykyajalle on oireellista jumiutua motivaatiossaan tähän. Eli kun selviytyminen on selviö, keskitymme kilpailemaan korkeasta sosiaalisesta asemasta. Jokainen tietysti tyylillään: yhdet treenatulla takamuksellaan, toiset täydellisen vihreällä elämäntavallaan, kolmannet nousujohteisella urallaan, neljännet latinankielisillä sananparsillaan. Päämäärä on kuitenkin sama: olla oman sosiaalisen hiekkalaatikkonsa kunkku.
Mutta ihmisenä oleminen ei ole vain selviytymistä. Meissä on myös toinen puoli. Meissä on jotakin joka nostaa meidät pelkän selviytymisvaistonsa varassa elävän yksinkertaisen eläimen yläpuolelle. Me voimme kasvaa ja kehittyä, toteuttaa itseämme. Me voimme kysyä itseltämme, onko tämä elämä, jota elän, todella elämisen arvoinen?
Se osa elämästämme, joka ei tähtää eloonjäämiseen, tekee elämästämme tähdellistä. Tähde tarkoitti alunperin sitä osaa, joka jää ylitse – esimerkiksi ruoantähteitä tai viljan puinnista jääneitä tähteitä. Elämämme on tähdellistä, kun löydämme itsellemme arvokkaita asioita, joita tehdä kaikella sillä ajalla, joka jää eloonjäämiskamppailusta ylitse. Ja nykyaikana selviytymisestä ylijäävää aikaa on enemmän kuin melkeinpä minään aikaisempana aikana. Siksi on niin tärkeätä kysyä, mitä me voimme tällä ajalla tehdä?
Ensimmäinen vastaus kysymykseen elämisen arvoisesta elämästä liittyy itsensä toteuttamiseen. Jokaisella ihmisellä on asioita, jotka hän kokee omikseen. Asioita, jotka syystä tai toisesta tuntuvat erityisen läheisiltä, kiehtovilta tai upeilta. Psykologi Robert J. Vallerandin mukaan intohimo [passion] tarkoittaa ”vahvaa taipumusta tiettyä … aktiviteettia kohtaan, josta yksilö pitää (tai jopa rakastaa), jonka hän kokee tärkeäksi, ja johon hän investoi paljon aikaa ja energiaa.” Intohimon löytämisessä on kyse omien kiinnostuksen kohteiden ja taitojen kohtaamisesta. Ja taidot kehittyvät harjoittelemalla. Parhaimmillaan tehtävän haastetaso ja oma taitotaso kohtaavat, jolloin ihminen uppoutuu tekemiseensä kokonaisvaltaisesti ja tuntee kuinka tekeminen ’virtaa’ kuin itsestään. Itsensä toteuttamisessa on kuitenkin tekemisen ’virtauksen’ lisäksi tärkeätä se, että tekemisen tuntee omakseen. Kyse on siis siitä, että löytää asioita, joiden tekeminen kytkeytyy vahvasti omaan identiteettiin. Näitä asioita tekemällä koen toteuttavani minuuttani.
Ihmisyyden sosiaalisesta luonteesta johtuen on kuitenkin myös toinen tapa tehdä elämisestään elämisen arvoinen. Tämä tapahtuu tekemällä itsestään merkityksellisen muille ihmisille. Merkityksellisyyden tunteessa on kyse siitä, että pystyn omalla toiminnallani aiheuttamaan positiivisia aaltoja, tekemään maailmasta paremman paikan myös muille. Psykologi Martin Seligman toteaa, että ”merkityksellinen elämä on sellainen, joka kytkeytyy johonkin itseä isompaan – ja mitä isompi tämä jokin on, sitä enemmän merkitystä elämällämme on.” Filosofi Daniel Dennett tiivistää saman asian toteamalla, että “etsi jotakin itseäsi tärkeämpää, ja omista elämäsi sille.”
Voimme siis löytää elämällemme arvon sekä itsensä toteuttamisen että itseä isomman päämäärän palvelemisen kautta. Kun nämä kaksi kohtaavat, on yksilö löytänyt kutsumuksensa. Aristotelesta mukaillen voimmekin todeta, että ’kutsumuksesi on siellä, missä intohimosi kohtaa maailman tarpeet’. Kutsumuksensa löytänyt ihminen kokee toteuttavansa itseään samalla, kun kokee tekevänsä jotakin ihmiskunnan hyväkseen. Siinä siis elämää arvokkaaksi tekevät komponentit loksahtavat saumattomasti yhteen. Jos etsit arvokasta elämää, etsi siis oma kutsumuksesi. Voit aloittaa vaikkapa tekemällä kutsumuskartan.
Stieg Larssonin Millenium-trilogian piilevä seksuaalipoliittinen agenda
Stieg Larssonin Millenium-trilogia vaikuttaa päällisin puolin jännityskirjallisuudelta. Sellaisena se on palkittu ja myynyt yli 60 miljoonaa kappaletta. Mutta pinnan alla on vahva poliittinen agenda. Tarkemmin ottaen seksuaalipoliittinen agenda. Larsson käyttää kirjojaan häikäilemättä edistääkseen tiettyä näkemystä oikeasta ja väärästä seksuaalisuudesta.
Todiste 1: Stieg Larsson ei koskaan elättänyt itseään kirjailijana. Hän oli poliittisesti vasemmalla oleva tutkiva journalisti, joka ei pelännyt tarttua arkoihin aiheisiin. Hänen yksi päävihollisensa oli ruotsissa nousussa ollut äärioikeisto. Tappouhkauksista välittämättä hän jatkoi paljastuksiaan ja kirjoitti aiheesta useamman kirjan ja lukuisia artikkeleita. Lopulta työnarkomania tappoi miehen: liikaa työskennellyt viisikymppinen Larsson sai sydänkohtauksen noustessaan portaita toimistolleen.
Näin vahvan vakaumuksen omaava mies ei kirjoita viihdekirjoja vain viihteen vuoksi. Hänelle ne ovat väline jonkin yhteiskunnallisesti tärkeän epäkohdan korjaamiseksi.
Todiste 2: Kirjasarjan ensimmäisen osan nimi kertoo suoraan mistä on kyse: ’Män som hatar kvinnor’, ’Miehet, jotka vihaavat naisia’. Kyseisen kirjan jokaisen luvun avaa tilastollinen sitaatti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Esimerkiksi ”46 % ruotsalaisista naisista on joutunut jonkinlaisen väkivallan kohteeksi miehen toimesta.” Stieg tekee agendansa hyvin selväksi alusta lähtien. Nämä kirjat koskevat miesten ja naisten välisiä valtasuhteita sekä sitä mikä on seksuaalisesti sallittua.
Kirjasarja tekee siis selkeän linjanvedon hyvän ja pahan seksin välillä. Hyvä seksi on kaikkea sitä, mitä kaksi toisiaan kunnioittavaa aikuista tekee toistensa kanssa vapaaehtoisesti. Kaikki kirjan hyvikset tunnistaa tästä piirteestä – ja siitä, että heidän seksuaalisuutensa on jotakin muuta kuin heteronormatiivista lähetyssaarnaajaa: yksi on biseksuaali ja tykkää myös pienistä alistusleikeistä. Toinen elää kunniallisessa avioliitossa, mutta puolisonsa luvalla harrastaa satunnaisia syrjähyppyjä. On myös mies, joka tuntuu päätyvän sänkyyn joka toisen kirjan naishahmon kanssa. Mutta perinteisestä machoilevasta naissankarista poiketen hän tekee sen herrasmiesmäisesti, toista ihmistä kunnioittaen, ja näin ollen on usein hyvä ystävä myös entisten kumppaniensa kanssa. Hän ei myöskään ole päällekäyvä, vaan lähes poikkeuksetta nainen tekee aloitteen suhteen viemisestä seksuaaliselle tasolle.
Pahikset vuorostaan ovat järjestään naisia systemaattisesti hyväksikäyttäviä ja usein väkivallastaan nauttivia koviksia. Miehiä, joille nainen on pelkkä hyväksikäytettävä lihakimpale tai ilkeän alistusvimman toteutuskappale. Heitä vaivaa täydellinen empatian puute toista sukupuolta kohtaan. Kirjojen jännite syntyy siitä, onnistuvatko sankarit kostamaan näille kusipäille.
Larsson alleviivaa pointtiaan marssittamalla esiin myös joukon poliiseja ja muita ’hyviksiä’, joiden seksuaaliset asenteet ovat – kuten yksi kirjan hahmoista toteaa – suoraan keskiajalta. Nämä hahmot on kuvattu kauttaaltaan epäsympaattisiksi ja heidän asenteilleen nauretaan: yksi ajattelee, että SM-seksin harjoittaminen naisystävän kanssa on selkeä todiste siitä, että tekijä on sarjamurhaaja. Toinen ahdistuu vahvoista naisista ja kääntää avuttomuutensa heidän edessään ylimielisyydeksi ja vihaksi. Kaiken kaikkiaan näiden hahmojen tehtävänä on ruumiillistaa ’vääriä’, vanhanaikaisia asenteita. Moderni mies (ja nainen) on avoin erilaisuudelle.
Yleisemmin kirjan tapa nostaa esiin ja käydä hyvinkin graafisesti lävitse erilaisia hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia palvelee tietynlaista normalisaation päämäärää. Nykyään nämä rikokset ovat useimmiten tabuja, joista vaietaan. Lisäksi niiden esiintuonti johtaa usein uhrin stigmatisaatioon. Monet pyrkivätkin lakaisemaan nämä rikokset maton alle vähättelyllä ja suoranaisella pakotetulla vaikenemisella. Tämän seurauksen valtaosa seksuaalirikoksista ja parisuhdeväkivallasta jää ilmoittamatta poliisille – ja tekijä voi rauhassa etsiä itselleen seuraavan uhrin. Mitä enemmän näistä liian yleisistä rikostyypeistä puhutaan, mitä enemmän ne tuodaan esille ja normalisoidaan, sitä pienempi kynnys ilmoittaa asiasta poliisille.
Kaiken lisäksi Lisbeth Salander on kaikkien hyväksikäytettyjen naisten kostofantasioiden ruumiillistuma. Pieni tyttö, joka pistää turpaa ja kovaa jokaiselle, joka pyrkii häntä loukkaamaan. Hän ei väistä ja vikise päällekäyvän miehen edessä. Vaan iskee takaisin karatepotkulla, pippurisumutteella, sähkölamauttimella tai jollakin vielä huomattavasti pahemmalla. Hän ”vihaa miehiä, jotka vihaavat naisia”, eikä epäröi sekuntiakaan käyttää väkivaltaa pitäkseen huolta, että kyseinen mies ei enää koskaan kohtele naista epäkunnioittavasti. Hän ei halua saattaa rikollista oikeuden eteen tuomittavaksi. Hän haluaa kostaa. Hänen esimerkkinsä voi olla voimauttava.
Yhteenvetona todettakoot, että kirjasarjalla on kolme seksuaalipoliittista viestiä:
1) Kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen, joka tapahtuu kahden aikuisen välillä vapaaehtoisesti ja toista kunnioittaen, on hyväksyttävää.
2) Yhteiskunnassamme on aivan liikaa miehiä, jotka eivät osaa kunnioittaa naisia ja jotka käyttävät valta-asemaansa hyväkseen naisia alistaakseen. Tästä epäkohdasta ei saa vaieta.
3) Puhumalla ja tekemällä näkyväksi sukupuolittunutta väkivaltaa voimme normalisoida sitä ja tätä kautta laskea uhrien kynnystä ilmiantaa kaltoinkohteliansa.
Sen sijaan, että olisi kirjoittanut aiheesta akateemisia artikkeleita lehtiin, joita vain valmiiksi samanmieliset lukevat, Stieg Larsson päätti leipoa teesinsä sisään rikosromaaneihin. Tätä kautta hänen viestinsä leviää sellaiselle yleisölle, jolle tekee oikeasti hyvää kuulla tämä sanoma. Ehkä siis maailma Larssonin kirjojen ansiosta on astetta tasa-arvoisempi ja hyväksyvämpi. Ei siis ollenkaan huono agenda!
Huom: En ole nähnyt kirjoista tehtyjä elokuvia, joten en tiedä kuinka hyvin esittelemäni teema on siirtynyt niihin. Kirjoitukseni perustuu alkuperäisiin ruotsinkielisiin teoksiin ja niiden kahteen ensimmäiseen osaan: ’Män som hatar kvinnor’ ja ’Flickan som lekte med elden’.
Stieg Larssonin Millenium-trilogia vaikuttaa päällisin puolin jännityskirjallisuudelta. Sellaisena se on palkittu ja myynyt yli 60 miljoonaa kappaletta. Mutta pinnan alla on vahva poliittinen agenda. Tarkemmin ottaen seksuaalipoliittinen agenda. Larsson käyttää kirjojaan häikäilemättä edistääkseen tiettyä näkemystä oikeasta ja väärästä seksuaalisuudesta.
Todiste 1: Stieg Larsson ei koskaan elättänyt itseään kirjailijana. Hän oli poliittisesti vasemmalla oleva tutkiva journalisti, joka ei pelännyt tarttua arkoihin aiheisiin. Hänen yksi päävihollisensa oli ruotsissa nousussa ollut äärioikeisto. Tappouhkauksista välittämättä hän jatkoi paljastuksiaan ja kirjoitti aiheesta useamman kirjan ja lukuisia artikkeleita. Lopulta työnarkomania tappoi miehen: liikaa työskennellyt viisikymppinen Larsson sai sydänkohtauksen noustessaan portaita toimistolleen.
Näin vahvan vakaumuksen omaava mies ei kirjoita viihdekirjoja vain viihteen vuoksi. Hänelle ne ovat väline jonkin yhteiskunnallisesti tärkeän epäkohdan korjaamiseksi.
Todiste 2: Kirjasarjan ensimmäisen osan nimi kertoo suoraan mistä on kyse: ’Män som hatar kvinnor’, ’Miehet, jotka vihaavat naisia’. Kyseisen kirjan jokaisen luvun avaa tilastollinen sitaatti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Esimerkiksi ”46 % ruotsalaisista naisista on joutunut jonkinlaisen väkivallan kohteeksi miehen toimesta.” Stieg tekee agendansa hyvin selväksi alusta lähtien. Nämä kirjat koskevat miesten ja naisten välisiä valtasuhteita sekä sitä mikä on seksuaalisesti sallittua.
Kirjasarja tekee siis selkeän linjanvedon hyvän ja pahan seksin välillä. Hyvä seksi on kaikkea sitä, mitä kaksi toisiaan kunnioittavaa aikuista tekee toistensa kanssa vapaaehtoisesti. Kaikki kirjan hyvikset tunnistaa tästä piirteestä – ja siitä, että heidän seksuaalisuutensa on jotakin muuta kuin heteronormatiivista lähetyssaarnaajaa: yksi on biseksuaali ja tykkää myös pienistä alistusleikeistä. Toinen elää kunniallisessa avioliitossa, mutta puolisonsa luvalla harrastaa satunnaisia syrjähyppyjä. On myös mies, joka tuntuu päätyvän sänkyyn joka toisen kirjan naishahmon kanssa. Mutta perinteisestä machoilevasta naissankarista poiketen hän tekee sen herrasmiesmäisesti, toista ihmistä kunnioittaen, ja näin ollen on usein hyvä ystävä myös entisten kumppaniensa kanssa. Hän ei myöskään ole päällekäyvä, vaan lähes poikkeuksetta nainen tekee aloitteen suhteen viemisestä seksuaaliselle tasolle.
Pahikset vuorostaan ovat järjestään naisia systemaattisesti hyväksikäyttäviä ja usein väkivallastaan nauttivia koviksia. Miehiä, joille nainen on pelkkä hyväksikäytettävä lihakimpale tai ilkeän alistusvimman toteutuskappale. Heitä vaivaa täydellinen empatian puute toista sukupuolta kohtaan. Kirjojen jännite syntyy siitä, onnistuvatko sankarit kostamaan näille kusipäille.
Larsson alleviivaa pointtiaan marssittamalla esiin myös joukon poliiseja ja muita ’hyviksiä’, joiden seksuaaliset asenteet ovat – kuten yksi kirjan hahmoista toteaa – suoraan keskiajalta. Nämä hahmot on kuvattu kauttaaltaan epäsympaattisiksi ja heidän asenteilleen nauretaan: yksi ajattelee, että SM-seksin harjoittaminen naisystävän kanssa on selkeä todiste siitä, että tekijä on sarjamurhaaja. Toinen ahdistuu vahvoista naisista ja kääntää avuttomuutensa heidän edessään ylimielisyydeksi ja vihaksi. Kaiken kaikkiaan näiden hahmojen tehtävänä on ruumiillistaa ’vääriä’, vanhanaikaisia asenteita. Moderni mies (ja nainen) on avoin erilaisuudelle.
Yleisemmin kirjan tapa nostaa esiin ja käydä hyvinkin graafisesti lävitse erilaisia hyväksikäyttö- ja raiskaustapauksia palvelee tietynlaista normalisaation päämäärää. Nykyään nämä rikokset ovat useimmiten tabuja, joista vaietaan. Lisäksi niiden esiintuonti johtaa usein uhrin stigmatisaatioon. Monet pyrkivätkin lakaisemaan nämä rikokset maton alle vähättelyllä ja suoranaisella pakotetulla vaikenemisella. Tämän seurauksen valtaosa seksuaalirikoksista ja parisuhdeväkivallasta jää ilmoittamatta poliisille – ja tekijä voi rauhassa etsiä itselleen seuraavan uhrin. Mitä enemmän näistä liian yleisistä rikostyypeistä puhutaan, mitä enemmän ne tuodaan esille ja normalisoidaan, sitä pienempi kynnys ilmoittaa asiasta poliisille.
Kaiken lisäksi Lisbeth Salander on kaikkien hyväksikäytettyjen naisten kostofantasioiden ruumiillistuma. Pieni tyttö, joka pistää turpaa ja kovaa jokaiselle, joka pyrkii häntä loukkaamaan. Hän ei väistä ja vikise päällekäyvän miehen edessä. Vaan iskee takaisin karatepotkulla, pippurisumutteella, sähkölamauttimella tai jollakin vielä huomattavasti pahemmalla. Hän ”vihaa miehiä, jotka vihaavat naisia”, eikä epäröi sekuntiakaan käyttää väkivaltaa pitäkseen huolta, että kyseinen mies ei enää koskaan kohtele naista epäkunnioittavasti. Hän ei halua saattaa rikollista oikeuden eteen tuomittavaksi. Hän haluaa kostaa. Hänen esimerkkinsä voi olla voimauttava.
Yhteenvetona todettakoot, että kirjasarjalla on kolme seksuaalipoliittista viestiä:
1) Kaikenlainen seksuaalinen kanssakäyminen, joka tapahtuu kahden aikuisen välillä vapaaehtoisesti ja toista kunnioittaen, on hyväksyttävää.
2) Yhteiskunnassamme on aivan liikaa miehiä, jotka eivät osaa kunnioittaa naisia ja jotka käyttävät valta-asemaansa hyväkseen naisia alistaakseen. Tästä epäkohdasta ei saa vaieta.
3) Puhumalla ja tekemällä näkyväksi sukupuolittunutta väkivaltaa voimme normalisoida sitä ja tätä kautta laskea uhrien kynnystä ilmiantaa kaltoinkohteliansa.
Sen sijaan, että olisi kirjoittanut aiheesta akateemisia artikkeleita lehtiin, joita vain valmiiksi samanmieliset lukevat, Stieg Larsson päätti leipoa teesinsä sisään rikosromaaneihin. Tätä kautta hänen viestinsä leviää sellaiselle yleisölle, jolle tekee oikeasti hyvää kuulla tämä sanoma. Ehkä siis maailma Larssonin kirjojen ansiosta on astetta tasa-arvoisempi ja hyväksyvämpi. Ei siis ollenkaan huono agenda!
Huom: En ole nähnyt kirjoista tehtyjä elokuvia, joten en tiedä kuinka hyvin esittelemäni teema on siirtynyt niihin. Kirjoitukseni perustuu alkuperäisiin ruotsinkielisiin teoksiin ja niiden kahteen ensimmäiseen osaan: ’Män som hatar kvinnor’ ja ’Flickan som lekte med elden’.
Festariyhteys ja häkellyttävien kohtaamisten synkronoitu magia
Pentti ja Ville eivät tunne toisiaan. Pentti on suuri Tappara-fani. Ville on töissä Suomen iloisimmassa tilitoimistossa. Nämä ovat lähtökohdat. Vuoden aikana he tietämättään törmäävät toisiinsa neljä kertaa. Seuraukset ovat hyvin erilaiset.
Ensimmäinen kerta tapahtui Tammerkosken sillalla. Molemmat kiiruhtivat lounaalta takaisin töihin, kumpikin omiin suuntiinsa. Yhteentörmäys vältettiin, kun molemmat väistivät sujuvasti oikealle. Juuri niinkuin Suomessa on tapana. En ole edes varma, kohtasivatko katseet. Varmaa on kuitenkin se, että minuuttia myöhemmin kumpikaan ei kykenisi palauttamaan mieliin koko kohtausta.
Toisen kerran Pentti oli palaamassa voitokkaasta Tappara-matsista. Hän oli riehakkaalla tuulella ja pakkasyössä törisi vuvuzela. Ville oli palaamassa ravintolasta vaimonsa kanssa. Hän ei vastannut Pentin seurueen iloisiin kannatushuutoihin, vaan melkeinpä työnsi vaimoaan edellään kohti autoa. Pentin virneeseen vastasi Villen suorastaan närkästynyt ilme. ”Olipa nyrpeä pariskunta”, Pentti kommentoi kavereilleen vaivihkaa.
Kolmannella kerralla oli Villen vuoro olla iloinen. Tilikauden päättymisen jälkeinen stressi purettiin tuttuun tapaan karaokeravintola Killingissä. Reilussa laitamyötäisessä Ville oli ystävällinen kaikille, yrittipä heittää yläfemman kaikkien vastaantulijoiden kanssa matkalla yögrillille. Yksi vastaantulijoista oli Pentti. Hän oli puoli tuntia yrittänyt saada itselleen taksia päästäkseen kotiin. Kädet pysyivät tiukasti taskussa. Ville ei tätä torjumista edes huomannut, koska hänen kätensä heilui jo kutsuvasti seuraavan vastaantulijan edessä.
Neljäs kerta oli Provinssirockissa. Pentti oli kadottanut kaverinsa ja kännykkänsä, mutta se ei menoa haitannut. Hän heilui epäselvässä seurueessa leirintäalueen portilla. Ville vuorostaan oli matkalla teltalta Slayerin keikalle. Telttakaverit olivat menneet edeltä, ja Villen oli tarkoitus tavata heidät 20 metriä mixauskopista vasemmalle. Hetkellisestä päähänpistosta Ville alkoi kävellessään hoilata Pate Mustajärven nimeä. ”Pate on jumala, Pate panee parastaan, hei hei hei!” Siinä laulun sanat, jotka hän keksi ihan itse.
Pentti kääntyi katsomaan laulajaa ja heidän katseensa kohtasivat. ”Perkele, Tampere!”, Pentti sai mielenliikutukseltaan uraistua. Samassa hän jo yhtyi Villen lauluun. Kun Ville saavutti Pentin olinpisteen, oli heidän menonsa jo virittynyt sellaiselle asteelle, että Ville huudahti ”syleillään” ja hyökkäsi Pentin luokse. Kädet toistensa harteilla he alkoivat hoilata Ukkometsoa iskien jaloillaan rytmikkäästi mutaista tannerta. Jokin oli klikannut, ja siitä illasta – ja sen legendaarisista uroteoista, joista riittäisi kerrottavaa vielä lapsenlapsillekin – alkaisi elinikäinen ystävyys.
Kysymys kuuluu: Kumman syytä heidän kohtaamisensa oli? Perinteisen psykologian näkökulmasta tuntuisi tärkeältä selvittää, kumpi oli aloitteentekijä ja kumpi siihen vastaaja.
Todellinen syyllinen ei kuitenkaan ollut kumpikaan heistä. Vaan festari itse. Odotus juhlatunnelmasta viritti molemmat sellaiseen mielentilaan, jossa he olivat valmiita uudenlaisiin kohtaamisiin, he suorastaan odottivat sellaisia. Siksi tilanteen avautuessa he olivat jo valmiiksi avoimia sille, että se vie heidät mukanaan. He olivat osa systeemiä, jossa kohtaamiskynnys oli alhainen ja mahdollisuusulottuvuus tuntui jatkuvan yläilmoihin. Festari oli virta ja he lastuja sen lainehilla.
Jos olisimme saaneet vangittua videolle heidän kohtaamisensa kasvonilmeet ja katselisimme niitä hidastettuna, huomaisimme, että kasvon- ja kehonkielen mikrotasolla tapahtui niiden muutamien sekuntien aikana uskomaton määrä vastavuoroista ilmeiden synkronisaatiota. Tästä vauvatutkimuksessa paljon tutkitusta synkronisaatiosta syntyy se tunne siitä, että tässä ollaan samalla aaltopituudella – ikäänkuin värähdellään samalla taajuudella. Siitä vauva tietää, että äiti on läsnä hänen kanssaan. Ja siitä Pentille ja Villelle syntyi muutamassa sekunnissa niin vahva käsitys siitä, että toinen on ’hyvä tyyppi’. Yhteislaulu oli vain luonnollinen jatkumo sille, mitä oli jo sanattomasti tapahtunut heidän välillään.
Ihmisten välinen vuorovaikutus tapahtuu pitkälti sanojen ja tietoisuutemme ulkopuolella. Kasvoillamme välähtävät mikroilmeet ja kykymme lukea toisen mikroilmeitä johtavat siihen, että salamannopeasti meille muodostuu vahva mielikuva toisen mielentilasta. Samaan aikaan olemme huomaamattamme viestittäneet toiselle omat tunnetason tummat ja valoisat ailahduksemme.
Parhaimmillaan tämä tunnetason vuorovaikutus on, kun molemmille on vahva positiivinen odotus sen suunnasta ja halu antaa tilanteen viedä. Tällaisessa tilanteessa osapuolten myönteiset odotukset vahvistavat vastavuoroisesti toisiaan, syntyy avautuvan vuorovaikutuksen itseään ruokkiva spiraali, ja he tulevat työntäneeksi keskinäisen kohtaamisen paljon pidemmälle kuin mitä olisivat arvanneet mahdolliseksi vain minuutteja aikaisemmin.
Yhtäkkiä koet olevasi yhtä koko festivaalikansan kanssa. Tuo tuntematon karvainen mies on kuin paras kaverisi. Samoin tuo vihreähiuksinen tyttö. Olet ystävien ympäröimä, he suorastaan syleilevät sinua sanattoman mikroviestinnän välityksellä. Olet kokenut festariyhteyden.
"Haluatko henkselöityä?" "Joo! Mitä se on?" "Tätä."
Yrittäjyyttä asenteella – Eli miten saamme yritykset tuottamaan entistä enemmän hyvää?
Yritystoiminnassa on Suomen toivo. Peruskalliomme alle tai päälle ei kätkeydy maailman havittelemia raaka-aineita. Perushyödykkeiden tuotannossa emme voi kilpailla niiden maiden kanssa, joiden keskimääräisellä kuukausipalkalla ei saisi yhtä ostoskärryä täyteen Alepassa. Ainoa tulevaisuuden vientivalttimme voi löytyä uusien oivallusten luomisesta ja kaupallistamisesta. Siitä, että olemme askeleen edellä tuotekehityksessä. Uskon, että tulevaisuudessa tässä yhtälössä yhä isompaa roolia esittävät start-up -yritykset.
Hatunnosto siis kaikille yrittäjille. Yritystoiminta luo työpaikkoja. Se luo tuonnin mahdollistavaa vientiä. Eikä pidä väheksyä sen vaikutuksia kansakunnan henkiseen ilmapiiriin: se luo tunnetta eteenpäinmenosta, pystyvyydestä, innostuksesta, uuden luomisesta. Uskon näiden henkisten seikkojen olevan lopulta vähintään yhtä merkittäviä kuin noiden materiaalisempienkin.
Yritykset tuottavat siis välineellisen hyödyn eli rahan lisäksi myös paljon aidosti hyviä asioita. Samalla kuitenkin ne aiheuttavat myös inhimillistä kärsimystä. Erityisesti monet liian isoiksi ja anonyymeiksi kasvaneet suuryritykset irtisanovat ihmisiä vaikka se ei olisi välttämätöntä, liikkuvat luonnon hyväksikäytössä harmaalla alueella ja vähät välittävät halpatuotantomaissa tapahtuvan alihankintansa eettisyydestä. Me tarvitsemme yrityksiä ja niiden tuottamaa hyvinvointia. Kysymys kuuluukin, miten saamme ne tuottamaan entistä enemmän hyvää ilman pahoja sivuvaikutuksia?
Kaksi keskeistä keinoa nousee esiin: Laki ja asenne. Keppi ja porkkana. Aloitetaan ensimmäisestä, vaikka toivoni lepää toisessa.
Klassinen vastaus yritysten ylilyönteihin on lainsäädäntö. Tupakkatuotteiden mainoskiellot, ympäristösäädökset, minimipalkat. Tämä on se perusta. Otetaanpa kuitenkin käsittelyyn viime aikoina paljon puhuttanut ongelma: mainosten ja mallimaailman epärealistiset kauneusihanteet ja se kaikki inhimillinen kärsimys, mitä se nuorten tyttöjen elämään syömishäiriöiden, hauraan itsetunnon ja masennuksen muodossa aiheuttaa. Inhottava juttu, mutta ei kai sille oikein mitään voi tehdä? Vapaassa maailmassa mallit saavat näyttää miltä haluavat.
Mutta kun asialle itse asiassa voi tehdä jotakin. Briteissä ja Ranskassa on käyty laajoja keskusteluja siitä, miten kuvankäsittelyn avulla epärealistisen hoikiksi ja hyvännäköisiksi maalatut mainoskuvat voitaisiin kieltää. Israel otti askeleen pidemmälle ja kielsi sellaisten muotikuvien käytön, joissa mallin painoindeksi on alle 18.5 tai joissa malli näyttää tällaiselta. Jos yritykset tuottavat pahoinvointia, on valtion tehtävä säätää lakeja, jotka kieltävät tämän. Vaikka lakeja voitaisiin kiertää, lähettävät ne selkeän viestin siitä, mikä on yhteiskunnassamme sallittua ja mikä ei.
Lakiteknisin keinoin voidaan siis puuttua inhimillistä haittaa aiheuttaviin tuotteisiin. Mutta usein yritysten tuottama pahonvointi liittyy työntekijöiden ja muiden sidosryhmien huonoon kohteluun. Tässäkin laki voi jossakin määrin auttaa, mutta useimmiten tärkeämpi tekijä on työnantajien asenne työntekijöitään kohtaan. Kyse on siitä, välittävätkö he työntekijöistään aidosti vai vain juhlapuheissa.
Usein kuulee toistettavan, että yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Ei ole. Yksittäisen yrityksen tarkoitus on tasan se, minkä ihmiset päättävät sen tarkoituksen olevan. Jotkut päättävät perustaa yrityksen tehdäkseen intohimoisesta harrastuksestaan työn. Jotkut kouluttaakseen maailman lapsia. Jotkut puhtaasta rahanhimosta. Kaikki he tekevät valinnan. On yrityksen johdon vastuulla päättää, mikä yrityksen tarkoitus on. He myös kantavat vastuun siitä, mitä hyviä tai huonoja asioita tavoitteen seuraamisesta seuraa.
Väite siitä, että yrityksen tarkoitus on voiton tuottaminen on siis lopulta vain yritys väistää se vastuu, joka yrityksen johdolla yrityksen päätöksistä on. Potkittuaan parisataa ihmistä pois saa varmaan yöllä paremmin unta, kun toistaa kuin itämaista mantraa: ”Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa. Yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa.” Päätös saattoi olla vaikea, mutta vastuu pitää kantaa. Olisikin jo aika heittää voiton maksimoinnin ideologia samaan romukoppaan olkatoppausten, neonvärien ja muiden kahdeksankymmentäluvun ylilyöntien kanssa.
Onneksi nuori start-up -sukupolvi eroaa tässäkin yksisilmäisemmistä edeltäjistään. Nuoriso vaatii työltään yhä enemmän muitakin arvoja kuin pelkkää toimeentuloa. Halutaan tehdä työtä, jolla on jotakin positiivista merkitystä. Tämä näkyy suoraan monien tuoreiden yritystulokkaiden kulttuurissa. Jotkut rakentavat koko yrityksensä vastaamaan johonkin sosiaaliseen tarpeeseen: Yhteiskunnallinen yrittäjyys, jossa muut kuin rahan ansaitseminen on nostettu eksplisiittisesti päämääräksi, on nousussa. Toiset rakentavat yrityskulttuurinsa niin, että työntekijä on kuningas ja ympärillä olevilla ihmisillä on väliä. He haluavat pitää huolen, että yritys tuottaa voiton lisäksi myös hyvinvointia.
Ei siis ole mitään pahaa siinä, että yritys tuottaa voittoa, kasvaa ja työllistää ihmisiä. Kaikki nämä ovat hyvinvointimme kannalta hyviä, suorastaan välttämättömiä asioita. Jos joku haluaa maksaa intohimosi hedelmästä miljardin, niin kyllä sille saa vähän nauraakin! Tappiollinen yritys kuolee pois, joten vähintään nollatulokseen on pitkällä tähtäimellä päästävä.
Hengissäpysymisen ja voittojen maksimoimisen väliin jää kuitenkin usein iso alue operoida enemmän tai vähemmän vastuullisesti. Olennaista on, mitä valintoja yritysjohto tällä alueella tekee. Palveleeko heidän jokapäiväinen yli kahdeksantuntinen uhrinsa vain liikevoiton epäjumalia. Vai onko heidän työllään sen lisäksi myös jotakin aidosti positiivista sisältöä?
Yrittäjyys on vapautta tehdä asiat omalla tavallaan. Se on haaste, johon soisin monien tarttuvan – sekä sen sisäisten hyötyjen että kansantaloudellisten hyötyjen vuoksi. Mutta se on myös vastuuta omista päätöksistään. Sekä taloudellista että moraalista vastuuta. Hyvinvointimme rakentuu niiden yritysten varaan, jotka pystyvät molemmissa tuottamaan hyvän tuloksen!
Yritysten oikeus olemassaoloon – eli kaskiviljelijöiden oikeus Savon korpimaihin
Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.
Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.
Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.
Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.
Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.
Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.
Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.
En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.
Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.
* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.Miksi yrityksiä on olemassa? Mitä tarkoitusta ne palvelevat? Edellinen kirjoitukseni aiheesta huolettomasti kipinöivine sanankäänteineen on sytyttänyt monia väärinkäsitysten roihuja, joten sammutetaanpa niistä muutama tarinan avulla.
Menkäämme mielikuvitusmatkalle 1700-luvun Suomeen*. Ruotsin kuningas katsoo, että valtakunnan kokonaisetua palvelisi, jos Savon syrjäiset metsäseudut saataisiin asutetuksi. Hän päättää rohkaista ihmisiä kaskeamaan noita syrjäisiä korpimaita antamalla kaskipelloille täyden verovapauden. Onpa tarjolla jopa ’härkä ja kuokka’ -starttipakettejakin. Moni köyhä jyväjemmari näkee tässä mahdollisuuden näyttää, että näillä kourilla kyllä muuttuu isompikin suo pelloksi ja aloittaa rohkean vaelluksen ikihonkien keskelle.
Suomen talvi on ankara ja pitkä, kaskettu pelto routainen ja kivinen. Otsa hiessä on näiden korpisankarien leipänsä ansaittava. Monen jälkikasvusta jää jäljelle vain pieni risti pellonreunalle, kun pettuleivän heikentämä pieni tähtisilmä ei kestä kevääseen asti. Elämä on ankara ja lyhyt. Silti metsää kaatuu ja korpimaisemassa voi nähdä yhä useamman savukiehkuran nousevan metsätupain korsteeneista. Se on voitto pienelle ihmiselle, mutta myös valtakunnan kokonaisedulle.
Ajat kuitenkin muuttuvat ja viisikymmentä vuotta myöhemmin Thoreaunsa lukenut luonnonsuojelun varhaisherännäinen uusi kuningas tiedostaa, että enää massiivinen metsänkaato ei palvele kenenkään etua. Holtittomasti jatkuessaan se voi jopa johtaa vakavaan nälänhätään tulevaisuudessa. Hän päättääkin muuttaa yhteiskuntansa kannustinrakennetta ja poistaa kaskiviljelijöiden veroedun.
Tätä ei korpikansa hevillä sulata. Verovapaus on viisikymmentä vuotta jatkuttuaan mielletty kaskiviljelijän perusoikeudeksi. Vaikka kaskiviljelijät ovat saaneet nauttia monista verovaroin kustannetuista eduista kuten kylärauhaa valvovasta nimismiehestä, rajat turvaavista sotilaista sekä lääninherran rakennuttamista teistä ja sairastuvista – kansakoulusta puhumattakaan – eivät nämä kovan työn tekijät voi ymmärtää kuninkaan kiittämättömyyttä. Hehän ovat niitä, jotka pitävät tätä yhteiskuntaa yllä. Heidän selkänahastaan on revitty se leipä, jota kunnan virkamieskin niin mielellään ostaa.
Ihmisten mielissä etu on muuttunut perusoikeudeksi. Siitä on tullut yhtä perustava osa maailmanjärjestystä kuin Newtonin vastikään esittämistä luonnonlaeista. Verovapaudesta on tullut korpikansan pyhä lehmä, jonka itsestäänselvyyteen ei saa koskea. Kuitenkin se on ollut olemassa vasta reilun sukupolven verran.
Eräs filosofian tehtävä on genealogia, nykyisten itsestäänselvyyksien purkaminen osoittamalla ne historialliset jännitteet ja vaihtoehdot, joiden yhteisprosessista nykyinen malli on muodostunut. Tähän pyrin viime kirjoituksellani. Pyrin muistuttamaan, että vaikka yrittäjyys on kovaa työtä, niin se on silti seurausta siitä, että valtio on lainsäädännöllisillä toimenpiteillä luonut sille otolliset puitteet.
En siis pyrkinyt mitenkään kieltämään yritystoiminnan arvoa. Kuten Charles Taylor häntä haastatellessani totesi ”markkinat ovat korvaamattomia”, niille ei ole olemassa mitään uskottavaa vaihtoehtoa. Mutta Taylorin tavoin uskon myös, että ”jos niiden annetaan toimia täysin vapaasti, ovat ne valtaisia tuhovoimia.” Siksi tehtävänä ei ole markkinoiden lakkauttaminen, vaan sen miettiminen millä säännöillä ne saadaan tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää kaikille.
Meidän ei siis pidä erehtyä luulemaan nykyisen lainsäädännön mahdollistamaa yritystoimintaa itsestäänselvyydeksi tai jonkinlaiseksi ihmisen perusoikeudeksi. Meidän on muistettava, että se on luotu, koska se on katsottu kokonaisetua hyödyttäväksi. Ajat muuttuvat ja tällöin myös yrityslainsäädännön on muututtava. Ihmisten kokonaisetu on päämäärä ja yhteiskunnan näkökulmasta yritystoiminta on tätä päämäärä palveleva työkalu. Yritystoiminta on kuin tuli keskiaikaisessa kaupungissa. Välttämätön ja oikein käytettynä erittäin aikaansaava voima. Mutta liian vapaaksi päästessään se polttaa paljon hyvää.
* Tämä on fiktiivinen tarina, jota käytetään tässä vertauskuvana. Tavoitteena ei siis ole millään lailla mikään todenmukainen kuvaus historian kulusta.
Oletko miettinyt, miksi yhteiskuntamme on salllinut yritysten olemassaolon?
Koska viimeksi pohdit, pitäisikö lainsäädäntömme sallia nykyisenkaltaisen yritystoiminnan? Et ole tainnut asiaa hirveästi miettiä? On itsestäänselvää, että yhteiskunnassamme toimii joukko itsekkääseen voitontavoitteluun keskittyviä organisaatioita. Nykyiset itsestäänselvyydet ovat kuitenkin useimmiten pitkän historiallisen prosessin tuotoksia. Tehdäänpä siis pikainen ruumiinavaus yritystoiminnan historiaan. Voimme ehkä oppia, miten ajatella yritystoiminnasta toisin.
Avain nykyiseen yritystoimintaan löytyy osakeyhtiölain pykälästä 2: ”Osakkeenomistajat eivät vastaa henkilökohtaisesti yhtiön velvoitteista.” Osakeyhtiö on valtion suoma erityisoikeus, jossa yksilöille annetaan mahdollisuus kerätä vapaasti toimintansa voitot itselleen ilman että on henkilökohtaisesti vastuussa tappioista. Kun oma pää ei ole pölkyllä, uskaltaa ottaa suurempia riskejä, ja yhteiskunnat ovat katsoneet tämän toiminnan palvelevan yhteiskunnan kokonaisetua pitkällä aikavälillä.
Aina ei ole ollut näin. Taloudellista toimintaa on sivistyneissä yhteiskunnissa ollut jo vuosituhansia ja Kroisoksen ajoista lähtien (~550 ekr.) kultaraha on toiminut vaihdon välineenä. Valtaosan historiasta omistus ja kaupankäynti oli kuitenkin kasvollista ja vastuu henkilökohtainen. Jokin kiinalainen tai venetsialainen suku saattoi olla rikas ja mahtava, mutta vallankäyttäjä – suvun päämies – oli viime kädessä vastuullinen kaikesta kauppaimperiuminsa toimista. Itä-intian kauppakomppanian ja Stora Kopparberg -kaivosyhtiön kaltaiset suuria investointeja vaativat hankkeet olivat poikkeuksia, joiden omistustapa muistutti enemmän nykyisenkaltaista. Niitä oli kuitenkin 1800-luvulle asti vain kourallinen ja ne toimivat tavallisesti jonkinlaisella kuninkaan poikkeusluvalla.
Pidäkkeettömän kapitalismin luvattu maa Yhdysvallat on hyvä esimerkki kuvaamaan, mitä viimeisen reilun sadan vuoden aikana on tapahtunut. Brittien asettamista kauppamonopoleista vapautuminen oli yksi itsenäistymisen (vuonna 1776) keskeisistä motivaattoreista ja ’founding fathers’ olivatkin hyvin tarkkoja yritystoiminnan säätelystä. Yrityksille annettiin vain määräaikainen toimilupa, ja yritysten mahdollisuuksia lainata rahaa, omistaa maata ja joskus jopa voitontekoa rajoitettiin. Yritys sai myös tehdä vain sitä aktiviteettia, johon sillä oli lupa. Lainsäätäjillä oli yksipuolinen oikeus purkaa tai muuttaa toimilupaa. Rajoitusten rikkomisesta tai toimiluvan päättymisestä seurasi, että yritys lakkautettiin. Lupia myönnettiin lähinnä vain yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuten siltojen rakentamiseen. Yritystoiminta oli siis tiukasti kontrolloitua.
Teollistuminen, Yhdysvaltojen sisällissota 1800-luvun lopulla ja rikastuneiden teollisuuspamppujen sekaantuminen politiikkaan muuttivat kaiken tämän. Yritykset alettiin nähdä yhteiskunnallisina työkaluina, joiden keskinäinen kilpailu ajaa teknologista kehitystä eteenpäin ja näin tuottaa valtaa ja hyvinvointia yhteiskunnalle. Yritysten toimintaa alettiin vapauttaa yhä enemmän säännöstelystä. Tämä johti eriarvoistumisen kasvuun (joidenkin tutkimusten mukaan parhaimmillaan 1% Yhdysvaltojen perheistä omisti 59% omaisuudesta), joka johti lakkoihin, kapina-aaltoihin, väkivaltaisiin yhteenottoihin ja ammattiyhdistysten vahvistumiseen. Viimeistään vuoden 1929 talousromahdus ja Toinen maailmansota pakotti muuttamaan kurssia ja yritystoimintaa ja eriarvoistumista pyrittiin jälleen hillitsemään yrityslakeja tiukentamalla ja progressiivisella verotuksella. Kehitys kulkikin pitkään toiseen suuntaan, kohti vahvempaa valtiota ja tasa-arvoisempaa tulonjakoa. Keskiluokan elämänlaatu parani ja hyvinvointi oli yhä useamman käsissä.
Viimeiset vuosikymmenet ollaan jälleen menty toiseen suuntaan, kohti yritystoiminnan ja erityisesti finanssisektorin yhä vähäisempää sääntelyä. Viimeistään Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kapitalismin katsottiin ’voittaneen’ ja talouden vapauttaminen alettiin nähdä ainoana mahdollisena kehityssuuntana. Jotkut puolustavat tätä kehitystä, jotkut kritisoivat sitä, mutta molemmat katsovat, että se on väistämätön osa tämänhetkistä todellisuutta.
Mitä opimme tästä suurin linjoin piirretystä historiallisesta katsauksesta? Lähinnä sen, että nykyisenkaltainen ajatus yrityksestä itsenäisenä toimijana, jolla on itsestäänselvä olemassaolon oikeus, on historiallisesti varsin uusi ajatus. Viidenkymmenen vuoden päästä käsityksemme yrityksien oikeuksista ja velvollisuuksista voi olla jotain aivan muuta.
Lopulta yritystoiminta on valtion myöntämä etuoikeus: oikeus tehdä voittoa pelkäämättä tappiota. Sen olemassaolon oikeutus on siinä, että valtio katsoo toisiaan vastaan kilpailevien yritysten tuottavan enemmän kokonaishyötyä kuin haittaa. Valtion tehtävä on tällöin säännellä yritystoimintaa siten, että sen hyödyt ovat mahdollisimman paljon suuremmat kuin sen haitat. On ideologista tyhmyyttä uskoa, että mitä enemmän kilpailua vapautetaan, sitä enemmän yritystoiminta hyödyttää yhteiskuntaa. Toiminnan liika vapauttaminen johtaa eriarvoistumisen räjähdysmäiseen kasvuun, joka ei ole yhteiskunnan kokonaisedun mukaista. Yhtä ideologista tyhmyyttä on uskoa, että tukahduttamalla yritystoiminta sääntelyn avulla kokonaan saavutettaisiin jotakin hyödyllistä. Sopivasti kanavoitu kilpailu tuottaa parempia tuloksia kuin sokea sääntely.
Yritystoiminta on hyvä renki, mutta huono isäntä. Olennainen kysymys on, miten meidän tulisi sitä säännellä, jotta sen synnyttämä raadollinen kilpailu parhaiten palvelisi meidän kaikkien hyvinvointia ja aiheuttaisi mahdollisimman vähän pahoinvointia. Jos yritykset eivät tuota hyvinvointia, ei niillä ole olemassaolon oikeutusta ja yhteiskunnan tulee ne lakkauttaa. Pragmaattinen politiikka on pyrkimystä säädellä yritystoimintaa siten, että se väkisinkin johtaa hyvinvoinnin kasvuun.
Frank Martela 