Category: Yleinen

Runouden tarjoama pako suorittamisesta

Olen viime aikoina lukenut kotimaista uutta runoutta. En väitä ymmärtäväni runoudesta paljoakaan, enkä kai löydä sieltä niitä syvyyksiä, joihin jotkut tuntuvat pääsevän käsiksi. Viimeaikainen mieltymykseni runoihin on lähinnä ollut jonkinlainen antiteesi suorittamiselle. Sitä lukee työnsä puolesta niin valtavasti ja tällöin aina jotakin syytä varten. Ei pääse uppoamaan tekstin syvyyksiin; koko ajan metatasolla pohtii mikä on relevanttia artikkelini kannalta, mikä ei. Tämä suoritusmentaliteetti hiipii joskus myös romaani-lukemiseeni. Sitä tarkastaa kuinka monta sivua kirjassa on ja on tyytyväinen, kun ’pääsi tänään jo sivulle 230’.

Runous on kaiken tämän vastakohta, sitä ei voi suorittaa. Tärkeintä ei ole itse teksti, vaan se mitä tapahtuu sanojen välissä, omassa mielessä. Ja se mitä tapahtuu omassa mielessä on enimmäkseen sellaista, joka ei ole nimettävissä tai mitattavissa. Runous on hitaasti leviävä elämys. Se on häipyvä tunne, jota ei sanoihin saa kahlittua. En siis ehkä nauti niinkään runoista itsestään, kuin siitä pakohetkestä kiireettömään ja päämäärättömään lukemiseen, jota runot tarjoavat.

Kahdenlaista kepeyttä: Colliander ja Kundera

Kepeästi Kirjamessuilla kulkiessani sattui silmään, kas kas, kirjahyllyssä muutamassa ensin Collianderin, sitten Kunderan teos. Molemmat selkämykset kutittivat mielestä kuvan kepeydestä esiin. Mutta olivatpa erilaisia nämä kaksi kepeyttä, herrojen Colliander ja Kundera kokemukset niistä. Turistaanpa siis hetken niiden eroista, ehkä ymmärrämme elämästä jotakin enemmän, tai ehkä vain leikittelemme sanojen kanssa pienen palan jäljellä olevaa elämäämme pois.

Collianderin kepeys on eteerisen kaunista, kuin leppoisa luoto tyynenä kesäiltana. Toscanalaisessa katukahvilassa hän katselee lempeän hyväksyvästi maailman virtaa ympärillään. Tuoksut, ohikävelevät ihmiset, seinämuratissa kiipeävä kissa ja kaukaiselta kadulta kaikuvat kaupankäynnin äänet kaikki osallistuvat siihen suureen sinfoniaan, jonka elämä eteemme maalaa. Arjen pienten havaintojen takaa paistaa lämmin yhteys koko lähimaailmaan.

Kunderan kepeys on kuin pakkopaita. Se kuristaa sankaria, pintapuolisesta kepeydestä muodostuu ohut kuori, johon hän pakenee alati vaanivaa synkkää ja syvää tyhjyyttä. Sankari hukuttautuu arkeen jossa menestyminen on liian helppoa. Hän hallitsee sen trivialiteetit, voittaa omakseen sen tarjoamat nautinnot, järjestää elämänsä haluamakseen – ja on silti aivan tuuliajolla. Maailma on kevyt, helppo ja mukava paikka elää, ja juuri siksi niin tyhjä.

Mistä moinen kepeyksien kaksinaisuus? Tarkastellaan ensin Collianderin ja Kunderan yhteistä havaintoa maailmasta. Molempien kohdalla arkielämän pienet ympyrät ja projektit eivät riitä täyttämään heidän sydäntään. Molemmat näkevät arkisten huolten taakse. Ei sillä loppujen lopuksi ole niin väliä mitä se Lassen hymy tarkoitti, tuliko maksettua liikaa puserosta tai onko uusi Spinning-ohjaajani varmasti tarpeeksi motivoiva. Ei ole niin väliä onko CV:ni fontti ajan hengen mukainen tai nolaanko itseni olemalla täysin tietämätön siitä uudesta veikeäsaundisesta indieartistista. Porvarillisen elämän murheet eivät heitä hetkauta, he katselevat sivusta ihmismassoja, joilla on kyky elää koko elämänsä tuossa arkisten saavutusten verkossa rimpuillen.

Molemmat siis tanssivat keveästi arkisten ilojen ja murheiden yläpuolella. Erona on mitä he näkevät sen takana. Kunderaa painaa koko postmodernin ajan arvotyhjiön taakka. Nihilistinen, teknologisoitunut ja instrumentaalinen aikamme ei kykene Kunderan kohdalla tarjoamaan lohdullista näkymää elämän pyhyydestä. Hän näkee vain mustan tyhjiön, kaiken lopullisen merkityksettömyyden mörön. Se vainoaa kaikkia niitä, jotka uskaltavat katsoa aikansa näennäisyyksien lävitse. Näky on lohduton ja sen kohtaaminen sietämätöntä.

Vanhempana herrasmiehenä Colliander on herkempi maailman mieltä ylentäville piirteille. Arkipäiväisyyksien verhon takaa paljastuu suorastaan hengellinen näky maailmasta. Ehkä jokin uskonnollisten visioiden kaiku värisee vielä hänen kehossaan ja saa ulkoisenkin maailman näyttäytymään kauniina pienistä yksityiskohdistaan lähtien. Maailman eri osat – pienimmistä tapahtumista suurimpiin – punoutuvat yhteen kuin sävelet sinfoniassa muodostaen yhtenäisen ja kauniin kudoksen, jonka läpi yksilön kelpaa virrata.

Kun ote arjesta kirpoaa, kun liiallinen keveys valtaa mielen ja jalat eivät enää osu maahan, on siis tarjolla kaksi suuntaa, mihin arkipäiväisyyksistä voi irrottautua. Alas, kohti tyhjyyttä ja nihilismiä. Tai ylös, kohti kauneutta ja kaiken merkityksellistä yhteyttä. Kumpaan suuntaan liian teräväkatseinen yksilö lähtee liukumaan, lienee paljon ympäristön tarjoamien aatteellisten suuntaviivojen määräämää. Ylös yhteyteen on vaikea kiivetä yksin, mutta myös alassyöksy on yhteisön arvokriisin oire.

Ihmiskunnan rakastaminen etäältä

Maailmalla matkatessa olen toistuvasti joutunut välittömän ja pyyteettömän ystävällisyyden kohteeksi. Milloin tarjotaan kokonainen ateria matkamiehelle, milloin pistetään jälkiruoka kaupan päälle, joskus on tarjottu jopa yösija vierashuoneessa. Turistin olemukseni nähdessään ihmiset ovat ilahtuneena rientäneet kyselemään kuulumisia ja nähneet kovasti vaivaa, jotta minulla olisi asiat mahdollisimman hyvin. Toki olen kohdannut paljon ystävällisesti esiintyviä, mutta ketunhäntää kainalossaan piilottelevia kauppamiehiä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ilman peitettyjä tarkoituksia toimivia aidosti ystävällisiä ihmisiä osuu matkoilla yllättävän usein vastaan. Tällaisen kohtelun vastaanottaminen lämmittää sydäntä.

Itse en ole ulkomaalaisia turisteja Helsingissä nähdessäni rientänyt heitä suomalaiseen kulttuurin tutustuttamaan. Kysyttäessä olen toki neuvonut turisteja parhaan kykyni mukaan oikeaan suuntaan, mutta siihen ystävällisyyden osoitukseni ovat jääneet. En ole spontaanisti pysähtynyt kysymään, tarvitsetteko apua tai lähtenyt opastamaan turistijoukkoa. En ole kokannut heille ateriaa kodissani tai tarjonnut paikallisia erikoisuuksia ravintolassa. Karman tasapaino on siis omalla kohdallani auttamattoman epätasapainossa.

Itselleni selitän asiaa niin, että ihmiset antavat panoksensa ihmiskunnalle eri tavoin. Toisilla on kyky syleillä lähiympäristöään, tuottaa hyvyyttä välittömissä kontakteissaan toisiin ihmisiin, myös ventovieraisiin. Toiset – kuten minä – ovat enemmän ihmiskuntaa etäältä rakastavaa tyyppiä. Tutkijana toimimalla pyrin antamaan oman vaatimattoman panokseni siihen suuren luokan ymmärrykseen, jonka avulla kykenemme kollektiivisesti tekemään maailmasta paremman. Vaikka kaltaiseni eivät olisi niin taitavia lähietäisyyden hyväntekemisessä, korvaamme tämän ihmiskunnalle pyrkimällä parantamaan sitä laajemmalla tasolla. Tämä on siis selitykseni, johon uskon joinakin päivinä enemmän, toisina vähemmän.

Mikä sitten olisi paras tapa parantaa maailmaa? Kokonaisvaltainen makrotason muutostoiminta paremman ihmiskunnan puolesta vai mikrotason lähikontakteissa tapahtuva hyväntahtoisuus kanssaihmisiä kohtaan? Edellistä voi puolustaa ajattelemalla, että mikrotason toiminta on pitkälti makrotason rakenteiden determinoivaa, joten lopulta mikrotasolla mahdolliset hyväntekemisen muodot riippuvat pitkälti makrotason valinnoista. Mikään määrä nykyrakenteissa mahdollisia hyväntekemisen muotoja ei siis korvaa sitä potentiaalia parempaan maailmaan, jota rakenteiden muutoksella voitaisiin saavuttaa. Jälkimmäistä voidaan taas puolustaa sillä, että ylemmän tason ilmiöt ovat alarakenteiden dynaamisen vuorovaikutuksen tulosta. Spontaanit hyväntekemiset aikaansaavat eräänlaisen ’anna hyvän kiertää’ – kehän, joka osaltaan aikaansaa hyvyyden kulttuuria, joka heijastuu lopulta ihmiskunnan kaikkeen vuorovaikutukseen. Yksittäiset hyväätekevät ihmiset ympäri maailmaa onnistuvat kerrannaisvaikutusten kautta muuttamaan koko maailman paremmaksi paikaksi elää.

Asiaan ei tietystikään ole oikeata vastausta, molempia hyväntekemisen muotoja tarvitaan. Sosiaalisina laumaeläiminä me ihmiset luonnostamme toimimme hyväntekijöinä oman laumamme suhteen. Perhettämme, ystäviämme, organisaatiotamme – tai mikä kenellekin yksilölle oman lauman muodostaa – kohtaan olemme pyyteettömän ystävällisiä, valmiita tekemään palveluita ilman laskelmointia omista eduista. Tällainen toiminta on ihmisenä olemisen perusluonne, vaikkakin valitettavasti nykyinen individualistinen kulttuuri pyrkii kitkemään ihmisistä pois tätä aitoa lähimmäisistä välittämistä. Juuri luin yltiöindividualismiin sairastuneiden omaisten reaktiosta, kun heille oli kerrottu heidän äitinsä olevan kuoleman porteilla. Lääkärin mukaan omaiset sanoivat ”et heil ei nyt ois aikaa, ku he ovat vuosilomalla, et eikö sitä voi lykätä, heijän äitinsä vois kuolla sit ku he tulee takaisin töihin.” Raakaa on myös lukea joidenkin vanhempien kykenemättömyydestä suhtautua omiin lapsiinsa ilman omaan etuun liittyviä laskelmia. Jotta maailma olisi hyvä paikka ihmisen elää, olisi tämä salakavalasti kasvava ääri-individualistinen lahko saatava aisoihinsa. Ihminen tulisi palauttaa luontaiseen lähiyhteisön hyväntekijän elämäntapaansa.

Omistaan huolenpito on ensiarvoisen tärkeää, mutta parempaa huomista lupaavat kuitenkin erityisesti nämä oman lauman ylittävät ystävällisyyden osoitukset. Niissä paistaa läpi se mahdollisuus, minkä yltäkylläinen maailmamme parhaimmillaan voi tarjota. Kun henkiinjäämistaistelu ei ole päivittäistä, voisivat ihmiset parhaimmillaan huomata sen hyvän olon, jota antaminen tarjoaa. Eloonjäämiskamppailu on pakottanut ihmisen erottamaan maailman omiin ja muihin, pakottanut tukahduttamaan kaiken empatian jälkimmäisiä kohtaan. Erityisesti länsimaissa yhä isompi osa populaatiota on kuitenkin vapautunut eloonjäämiskamppailun ikeestä ja voi rakentaa elämänsä muiden asioiden varaan. Sosiaalisesta statuksesta kilpailemisen sijasta toisille hyväntekeminen voisi olla tulevaisuuden elämänihanteen sisältöä.

En nyt löydä tähän kirjoitukseen mitään selkeää punaista lankaa, joten parasta lopettaa tähän. Lähinnä halusin jakaa vaikuttumiseni niistä ystävällisyyksistä, joita olen vuosien varrella kohdannut niin koto-Suomessa kuin kaukomaissakin. Ja kuten ylevöittävät kokemukset parhaimmillaan, ne johtivat minut ajattelemaan sekä sitä, miten itse voisin olla parempi ihminen että sitä, miten maailmaa ylipäänsä voisi parantaa. Nämä langanpätkät eivät oikein yhdistyneet, mutta jos ei muuta, niin kirjoitus nyt kuitenkin ainakin pitää maailmanparantamisen teemaa esillä. Seuraavaksi ei tarvitse muuta kuin alkaa puheen lisäksi toimia.

Kunnianhimon kanavat

Joukossamme elää ihmistyyppi, joka on kohtuullisen yleinen ja saa huomattavan paljon aikaan. He rakastavat haasteita, he etsivät sen korkeimman aidan ja tarmokkaasti punnertavat itsensä sen ylitse. Heidän elämänsä keskeinen eteenpäinvievä voima on tämä tahto suorittaa, halu mennä eteenpäin, saada aikaiseksi. Keskeinen kysymys yhteiskuntamme kannalta on, minkälaisia kanavia meillä on tarjota tällaisen kunnianhimon toteuttamiseksi?

Heti aluksi on tehtävä selväksi, että en ole tällaisen kunnianhimon puolella tai sitä vastaan. Se, että jollakin on valtava suorittamisen tarve, ei tee hänestä hyvää tai pahaa ihmistä. Myöskään tällaisen kunnianhimon puute ei tee ihmisestä huonoa tai hyvää ihmistä. Kunnianhimo voi kohdistua lasten pelastamiseen poliolta tai keskitysleirien tehostamiseen, postimerkkien keräilyyn tai skeittitemppuihin. Kunnianhimo itsessään on siis arvoneutraali asia; sen kohde on se, joka voi olla hyvä tai paha asia.

Olennaisempaa on, että tällaisten kunnianhimoisten ihmisten kohdalla itse suorittamisen halu tuntuu olevan sisäsyntyistä, polttavaa tarmoa päästä aikaansaamaan. Tämä tarmo etsii sitten kanavaa, jossa päästä toteuttamaan itseään ja antamaan itsestään kaiken. Kun atomipommin keksijäjoukolta kysyttiin asian moraalisia ulottuvuuksia, kävi ilmi, että moni oli pohtinut tätä asiaa. Mutta se älyllinen haaste ja tutkimuksen huipulla olemisen mahdollisuus oli ylivoimaisen houkuttelevaa monille, joten he yksinkertaisesti eivät voineet kieltäytyä haasteesta. Koska tämänkaltaiset henkilöt saavat niin paljon aikaan, on sillä koko yhteiskunnan tasolla suuri merkitys, mihin he päätyvät voimainkoetuksensa kohdistamaan. Siksi meidän tulisi kiinnittää huomiota siihen, minkälaisia itsensä toteuttamisen kanavia me yhteiskuntana tänä päivänä tarjoamme näille tarmonpesille.

Se että yhteiskuntamme on kykenemätön tarjoamaan mitään yleviä päämääriä, joita kohti kilvoitella, on johtanut ilmiöön jota kutsuttakoon
toimitusjohtaja-tragediaksi
, koska kyseinen termi maistuu suussa paremmalta kuin
investointipankkiiri-tragedia
, vaikka jälkimmäinen kuvaa ihmistyyppiä paremmin. Eli käsissämme on valtavalla kunnianhimolla varustettuja kavereita, jotka kaiken lisäksi ovat varsin kyvykkäitä. Ainoa kunnianhimon kanavoinnin suuntaa löytyy taloudellisesta menestyksestä, kilpailusta siitä kuka kerää isoimman kasan euroja. Tämä on se kanava, jota mainosrahoitteinen yhteiskuntamme syöttää alitajuntaamme niin televisioissa kuin kadunvarsillakin. Eikä kohteena edes ole raha itsessään, vaan sen tuoma status.
Itseäni
siteeraten: Esimerkkinä tällaisesta ihmiskohtalosta on Jari Sarasvuo, joka jossakin haastattelussa totesi, että häntä ei kiinnosta raha itsessään, mutta että se on ainoa mittari, jolla mitata kuinka menestynyt olet, joten sitä on kerättävä mahdollisimman paljon.

Käy tavallaan sääliksi kun tällaisia ihmisiä näkee, ajattelee että jonkun pitäisi pystyä tarjoamaan heille arvokkaampia päämääriä. Mutta menestyksen pakko vie mennessään ja tuottaa omaa epäilemätöntä nautintoaan. Vaikea on kuitenkin olla pohtimatta kuinka paljon kokonaisvaltaisemmin tällaiset ihmiset olisivat onnellisia, jos heillä olisi vahva tunne menestyksensä hyvää tuottavasta luonteesta. Jos he esimerkiksi olisivat kanavoineet halunsa menestyä kehitysmaiden lasten kouluttamiseen ja kasvavan tilinauhan sijasta voisivat katsoa kasvavaa sukupolvea ja tietää, että heidän tarmonsa ansiosta näiden lasten tulevaisuus on valoisampi. Harmittaa, kun tietää että erilaisen kulttuurisen ehdollistumisen kautta meillä voisi olla tarmokkaiden ihmisten joukko, jotka kilvoittelisivat paljon arvokkaampien päämäärien puolesta kuin silkasta rahantekemisen ilosta.

Osa tarmonpesistä totta kai löytää tämänkinkaltaiset kanavat menestyksellisyytensä pelikentiksi ja saavat huomattavan määrän hyvää aikaiseksi. Heidän joukostaan Nobelin rauhanpalkinnon saajat valitaan. Ongelmana on, että tällaiset vaihtoehtoiset kanavat ovat jostakin syystä marginaalissa, kun menestyksen valtaväylälle näyttää mahtuvan vain kylmä taloudellisen menestyksen polku. Jostakin syystä se on se polku, joka on yhteiskuntamme syvärakenteisiin iskostunut. Aina ei uskoakseni näin ole ollut, vaan vielä viitisenkymmentä vuotta sitten oli suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen vakavastiotettava haastaja kunnianhimon kanavien keskinäisessä mittelössä. Mistä löydämme uudelle vuosituhannelle sen polun, joka kykenee haastamaan rahantakomisen laajalla rintamalla ja nousemaan valtavirtaiseksi menestyksen kanavaksi? Luonnonsuojelusta, uusyhteisöllisyydestä, yhteiseurooppalaisuudesta, henkisen hyvinvoinnin rakentamisesta, globaalista vastuusta? Ja strategisesti ehkä vielä kiinnostavampi kysymys: Mitkä ovat ne rakenteet, joihin tällaisten kanavien suosio on sidottu?

Espoon kaupunki: Älä kilpailuta jos et osaa

Vaikka kansainvälisesti olenkin varsin ylpeä Koto-Suomemme yhteiskunnasta, on suomalaisessa yhteiskuntajärjestelmässä monia isompia ja pienempiä epäkohtia. Pitäisi välttää liiallista napinaa niistä, mutta tänään veri kuohahti Hesaria lukiessani. Osoittaa suorastaan mielipuolista virkamiestyhmyyttä, että Espoo arpoo vanhusten palvelukodin palveluiden uuden järjestäjän. Yksi sitaatti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa: ”Olisin mieluusti suonut, että nykyinen palveluntuottaja olisi jatkanut. Olemme olleet heidän palveluihinsa tyytyväisiä, ja tietenkin se olisi ollut asukkaiden kannalta parempi, mutta kilpailutuksen pelisäännöt eivät mahdollista tätä.” (vanhusten palvelujen johtaja Jaakko Valvanne, HS 2.9.) Espoon tai muiden kaupunkien ei pitäisi ulkoistaa mitään palvelujaan, ennen kuin oppisivat kilpailuttamaan edes siedettävän järkevästi ja inhimillisesti.

Kuntien palveluiden kilpailuttamisen tarkoituksena on parantaa kunnan tarjoamia palveluita. Ajatuksena on, että kun yksityiset tahot kilpailevat samoista urakoista, on niillä suurempi paine kehittää palveluitaan ja tehostaa kustannuksiaan kuin jos jokin kunnallinen virasto hoitaisi palvelut. Tämä logiikka varmaankin toimii joissakin tapauksissa ja aidosti johtaa kuntalaisten palvelunkäyttäjien hyvinvoinnin lisääntymiseen. Joissakin tapauksissa – kuten katsastusalalla – markkinamekanismi taasen johtaa siihen, että kaikki palvelun asiakkaat selvästi kärsivät muutoksesta.

En kuitenkaan nyt ota kantaa siihen, pitäisikö hoivapalveluja ylipäänsä kilpailuttaa. Kysymys on siitä, että jos kilpailutetaan, on se tehtävä edes jollakin tavalla järkevästi. Yksi kilpailijoista on hoivakodin palveluja tällä hetkellä hoitava taho, jonka toimiin Espoon kaupunki on ollut täysin tyytyväinen, kuten Valvannen lausunnosta kävi ilmi. Ensinnäkin voidaan siis kysyä miksi ihmeessä asia kilpailutetaan uudelleen, kun edellisestä kilpailutuksesta on vasta muutama vuosi. Hyvien käytäntöjen muodostuminen alalla kuin alalla vie usein viidestä seitsemään vuoteen, joten näin tiheä palveluntarjoajan vaihto ei palvele kenenkään etuja, kaikkein vähiten hoivakodissa olevien vanhusten. Mutta ”perusperiaate on se, että hyviä kokemuksia vanhasta tuottajasta ei saa laittaa tarjouskilpailun ratkaisijaksi”, toteaa Espoon strateginen hankintatoiminnan johtaja Timo Martelius (HS 2.9). Tämä siis tilanteessa, jossa Espoon kaupunki myöntää, että ”tietysti se olisi ollut asukkaiden kannalta parempi.”

Toiseksi koko kilpailutuslaki on ensinnäkin täysin järjetön ja toiseksi täysin epäinhimillinen. Lain mukaan hankintayksikkö voi ”kokonaistaloudellista edullisuutta” arvioidessaan ottaa huomioon myös ”asianomaisen yleisön tarpeisiin liittyviä taloudellisia ja laadullisia perusteita sekä ympäristövaatimusten täyttämiseen liittyviä perusteita, jos tällaiset perusteet ovat mitattavissa ja liittyvät hankinnan kohteeseen” (Laki julkisista hankinnoista 62

Ihmisen julmuus ja kansanmurhien estäminen

Ihmisen pahuus on kaivertanut mieltäni viime aikoina. Erityisesti olen pohtinut niitä mekanismeja, jotka synnyttävät kansanmurhan. Mitä tarvitaan, että ihmisjoukko kykenee armoa tuntematta ja järkyttävää julmuutta osoittaen tappamaan systemaattisesti toista ihmisjoukkoa? Näinkin synkkien asioiden pohtimiseen on epäilemättä syynä kolme kesäloman eteen tuomaa historian mustaa hetkeä: käynti Auschwitzissa, pyöriminen entisen Jugoslavian alueella sekä lomaromaanina lukemani Täällä Pohjantähden alla. Ja kiitos kysymästä, kesälomani oli muilta osiltaan varsin aurinkoinen ja mukava eikä ollenkaan niin synkkämielinen kuin tämän kysymyksen ajoittaisesta pohtimisesta voisi päätellä.

Ihmisen pahuus ja julmuus on tietysti ikuisuuskysymys, jota on selitetty siitä lähtien kun ihminen oppi kohtaloaan kyselemään. Myöskin kaikki mainitut kansanmurhat

Presidentin valtaa tulisi lisätä Suomessa

Valta turmelee. Tämän perustotuuden vuoksi on demokraattisten yhteiskuntien peruspilarina Ranskan vallankumouksesta lähtien ollut vallan jakaminen useammalle taholle. Jakamalla valta esimerkiksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan on pyritty takaamaan se, että yksi ryhmittymä ei saa liikaa valtaa, josta humaltua. Suomessakin on paljon puitu kokemus siitä, mitä tapahtuu, kun valta keskittyy liikaa yksiin käsiin. Harva kuitenkaan on huomannut, kuinka sama uhka on jälleen alkanut nostamaan päätään.

Hallituksella on nykyään liikaa valtaa. Erityisesti sillä on liikaa valtaa päättää omista asioistaan. Kun pääministeri syyllistyy totuuden pimittämiseen, olisi demokratian kannalta ehdottomasti parasta, että hän kantaisi teoistaan poliittisen vastuun ja eroaisi. Muuten kansalaisten usko politiikkaan rapautuu, jolloin heikkenevien äänestyslukujen ja yleisen kiinnostuksen vähetessä politiikka muuttuu yhä enemmän harvainvallaksi. Kun hallitus itse kuitenkin tuntuu olevan ainoa taho, joka tämän päätöksen voi tehdä, on suuri vaara, että he takertuvat valtaansa yleisestä moraalitajusta välittämättä.

Hallitus on viime aikoina kahminut valtaa monen muun tahon kustannuksella. Niin sanotun Lex Nokian tapauksessa hallitus sääti lain välittämättä lakiasiantuntijoiden näkemyksistä, joissa koko laki tuomittiin perustuslain vastaiseksi. Läpi vaalikauden istuvien enemmistöhallitusten aikakautena eduskunta vuorostaan muuttuu enenevässä määrin pelkäksi hallituksen tekemien päätösten kumileimasimeksi. Hallitus siis laajentaa reviiriään suhteessa vallan kolmijaon muihin osapuoliin.

Pahinta on kuitenkin Vanhasen vahvasti ajama hallituksen päätöksenteon salaamiskulttuuri. Se on vallansiirto kansalta, medialta ja kansalaisjärjestöiltä hallitukselle. Kun keskeneräisistä päätöksistä ei kerrota ja hallituksen sisäiset ristiriidat pyritään pitämään piilossa, ei kriittisellä medialla, kansalaisilla tai kansalaisjärjestöillä ole aikaa esittää vastalauseitaan tai organisoida vastakampanjoita. Hallitus ehtii runnoa ikävätkin päätökset lävitse, ennen kuin kohu niistä ehtii nousta. Kun vielä häivytetään tiedosta kuka hallituksen sisällä on asiaa kannattanut ja kuka vastustanut – päätöksistä tehdään kasvottomat – estetään kansalaisten mahdollisuus edes vaalien välityksellä osoittaa tyytymättömyyttään. Päätöksenteon läpinäkyvyys on yksi aidon demokratian edellytyksistä. Ei siis ihme, että protestipuolueiden äänimäärä on vahvassa nousussa Suomessa.

Kun valta keskittyy liikaa yhdelle taholle, tarvitaan sille vastavoima. Onneksi Suomella on yksi instituutio, joka nauttii valtaisaa kansansuosiota ja jolla on kaikki edellytykset toimia hallitusvallan tasapainottajana: Suomen presidentti. Erityisesti hallitusta ja eduskuntaa itseään suoraan koskevissa päätöksissä, kuten kansanedustajien palkoissa ja avustajissa, puoluetuissa tai vaalitukien läpinäkyvyydessä, olisi presidentillä oltava viimeinen sana. Näistä päättettäessä hallitus on aivan liikaa ’pukki kaalimaan vartijana’, kuten vanha suomalainen sananlasku toteaa, ja eduskunnan kyvyttömyys tehdä vaalirahoituksesta avointa todistaa. Presidentin valtaa pitäisikin mielestäni vahvistaa suhteessa hallitukseen.

Hallitus ei kuitenkaan ole kaavaillut presidentin vallan lisäämistä, vaan pyrkii jatkamaan 80-luvulla aloitettua presidentin vallan systemaattista heikentämistä. Kekkosen haamu leijailee vieläkin valtaapitäviemme päiden ympärillä, vaikka presidentin valta nykyiselläänkin on jo kuihtunut lähes pelkästään seremonialliseksi. Olisi jo aika nähdä, että suurin uhka Suomen nykydemokratialle ei ole liian vahva presidentti, vaan liian vahva pääministeri. Jos eduskunta ja hallitus olisivat moraalisesti suoraselkäisiä ja pyrkisivät kunnioittamaan demokratian ideaalia, olisi heidän pyrittävä vahvistamaan presidentin valtaa. Toivon, että olemme valinneet itsellemme niin valistuneen valtijaan, että hän myös ymmärtää, milloin hänellä on liikaa valtaa.

Ihmisen kehollisuudesta

Edellisen kerran koin kehollisuuteni voimakkaasti muutama viikko takaperin, kun saunoin parin kaverin kanssa. Ei puhuttu paljoa, jäi aikaa tunnustella omaa oloa. Löylyissä löysin kehollisuuteni, saunassaolon tuntu oli vahva. Tunne jatkui myös suihkussa, tunsin jotenkin todella elävästi suihkun vaikutuksen ihollani. Olin harvinaisen läsnä kehossani. Tunsin mitä siellä tapahtuu.

Muistan myös kuinka päivänä muutamana ostin kaupasta luomumaitoa, luomuviiliä, angostuuratonnikalaa (ei-uhanalaista ja vesistöä vahingoittamatta kalastettua) ja muutenkin ns. eettisiä ruokia. Maksoivat vähän enemmän, mutta kaupasta ulos kävellessä oli jotenkin keveä olo. Kyse ei ollut vain metaforasta, vaan tämä tunne oli vahvasti fyysinen. Raajani ja koko kehoni yksinkertaisesti tuntuivat kepeämmiltä, olin kuin tanssija.

Elämäni vahvimpia kehollisuuden tuntuja koin vuorostani aikanaan japanilaisessa onsenissa, kuumassa kylvyssä. Vietin muutaman tunnin kuumassa luonnonlähteessä välillä meren aalloissa vilvoitellen. Tunnelma oli seesteinen, aika oli pysähtynyt ja peruskallio, jonka kolossa lähde sijaitsi, oli vankka. Valtamerten maininkien tasainen vöyry rantakallioita vasten soi taustalla. Vedessä maatessa tunsin kuinka kehoni oli läsnä viimeistä solua myöten. Olin yksin ja kokonaisuudessaan kokemus oli yksi hengellisimmistä elämyksistä, joita olen tuntenut.

Arjessa usein unohdamme tämän ihmisyydessä läsnäolevan kehollisuuden. Olemme yhteydessä ja koemme maailman kehomme kautta. Ihmisenä oleminen on pohjimmiltaan kehollisena olentona olemista. Minuutemme ja kokemusmaailmamme on kietoutunut kehomme ympärille, siitä nousten. Abstraktitkin ajatuksemme rakentuvat lopulta kehollisten kokemustemme päälle ja kehomme on niissä usein enemmän läsnä kuin ymmärrämmekään.*

Ihmiset kuitenkin näkevät minuutensa liikaa pelkkänä mielenä. He samaistavat itsensä tavoitteisiinsa ja projekteihinsa. Tällöin kehosta tulee pelkkä instrumentti. Se on irrallinen väline mielemme muodostamien tavoitteiden saavuttamisessa. Tiettyjen tavoitteiden saavutuksessa se voi olla etu, toisten tavoittelussa haitta, mutta joka tapauksessa se on jotakin ulkoista todelliseen itseyteemme nähden.

Kun vieraannumme näin omasta kehostamme kadotamme myös luontevan suhteemme siihen. Siitä tulee yksi osa kulutushysteriaa, haluamme aina vain parempaa ja parempaa. Samoin kuin himoitsemme uutta autoa, farkkuja, surffilautaa tai asuntoa, samoin himoitsemme hienompaa kehoa itsellemme. Valitettavasti kehoa ei pysty yhtä helposti rahalla ostamaan kuin itsestämme irrallisempia tuotteita. Yritystä kyllä riittää meikkivoiteista plastiikkakirurgiaan. Tätä mahdotonta juoksukilpailua kohti ihanteellista kehoa mainosmiehet sitten surutta käyttävät hyväkseen ja myyvät ihmisten kodit täyteen erilaista kosmetiikkaa, ihmevoiteita sun muita, kaikki vain jotta saisimme täydellisemmän kehon.

Mainosten, naistenlehtien, musiikkivideoiden ja amerikkalaisten tv-sarjojen yhteisellä aivopesulla luodaan normi virheettömästä kehosta ja tähän malliin kehostaan vieraantuneiden yksilöiden olisi mahduttava. Kun tämä osoittautuu mahdottomaksi, seuraa valtavat määrät ahdistusta, masennusta ja pahaa oloa.

Yksi tie ulos noidankehästä olisi omaan kehollisuuteen sukeltaminen. Sen huomaaminen, että keho ei ole vain minua ympäröivä vääränlainen lihakimpale, vaan osa sitä, mitä minä olen. Harva haaveilee täydellisestä mielestä, mutta moni haaveilee täydellisestä kropasta*. Miksi? Osittain siksi, että virheineenkin mielemme on se, mitä me olemme. Se on se minä, johon samaistumme.

Palatkaamme siis takaisin kehoihimme. Tunnustelkaamme niitä, olkaamme yhtä niiden kanssa. Kuunnelkaamme niitä, olkaamme hereillä omaan kehomme tuntoon. Olivat ne minkälaisia tahansa, ne ovat olemisemme ydintä. Niistä olemassaolomme ja tuntomme kumpuavat, niistä nousee se elävä ja tunteva minä, jota olemme. Pyrkimyksenä olkoon läsnäoleva kehosuhde!

Hyperironia aikamme älymystön sairaskertomuksena

Välähdyksenomainen ymmärrys aikamme intelligentsian tilasta hypähti silmilleni teoksesta ’The Simpsons and Philosophy’. Yhdessä käsitteessä kiteytyi se, miten älymystö on tehnyt itsestään merkityksettömien – vaikkakin lutuisen syvämietteisten – mitättömyyksien lauman. Siinä paljastui syy sille, miksi Eurooppa liukuu kohti onnellisuuden edellytyksiä tuhoavaa uusliberalismia. Termi oli hyperironia. Voisi jopa väittää, että elämme jonkinlaista hyperironian aikakautta, niin läpitunkeva tämä ilmiö on aikamme älymystön keskuudessa.

Hyperironialla tarkoitetaan postmodernia ajattelun tilaa, jossa kaikkiin ismeihin ja ajatuspositioihin suhtaudutaan samalla etäisyyttä ottavalla huumorilla. Hyperironikko on ironinen, itsetietoinen, itseään kyseenalaistava, eikä usko mihinkään. Mikään ei ole pilkan yläpuolella. Ateismin poterosta nauretaan lempeästi uskovaisille, mutta jos joku pyrkii argumentoimaan ateismin tyhjyydestä, ollaan heti valmiita myöntämään tämä ja nauramaan ateismin turhanpäiväisyydelle elämän suurissa kysymyksissä. Koti, uskonto, isänmaa, rauha, rakkaus tai anarkia. Kaikki yhtä tyhjiä aatteita. Ylipäänsä kaikkiin niihin, jotka ovat sitoutuneita johonkin suhtaudutaan isällisen ymmärtäväisesti, ironinen virne naamalla: ”kyllä sinä vielä kasvat, poikaseni.”

Huumoristaan huolimatta tämä asenne on tietysti puhtaan kyyninen. Hyperironikko on kuin penkkiurheilija, joka pilkkaa jokaista Suomen lätkämaajoukkueen pelaajaa taitamattomaksi neidiksi, huolimatta siitä että oman urheilumenestyksen huipentuma oli ala-asteen kuudennen luokan pussijuoksun pronssisija. Hyperironikko on postmodernismin tuote. Missään ei ole mitään mieltä, missään ei ole mitään järkeä. Älykölle ei jää muuta tehtävää kuin osoittaa olevansa muiden mielipiteiden yläpuolella. Niinpä vaarallisen älykäs hyperironikkomme pistää päänsä pensaaseen ja sieltä käsin nauraa kaikille, jotka uskaltavat olla jotakin mieltä tai – herra varjele – uskaltavat tehdä jotakin.

Hyperironian tragedia on siinä, että se estää muutoksen mahdollisuuden. Hyperironikko näkee maansa vajoavan uusliberalismin ahdinkoon, mutta ei pyri mitenkään tätä estämään. Samanmielisten seurassa hän piiskaa älyn terävällä ruoskallaan tyhmää kansaa, joka saa mitä ansaitsee. Ongelmana on, että hän käyttää tätä samaa älyn säiläänsä myös jokaisen vaihtoehtoisen vision esittävän persoonan lannistamiseen. Hyperironinen kulttuuri tukahduttaa positiivisten avauksien mahdollisuuden. Kaikenmaailman pekkahimaset, jotka uskaltavat laittaa itsensä likoon, tuomitaan jo tästä itsensä likoon laittamisesta, omaan ideaaliinsa uskomisesta, eikä mitään sisällöllistä keskustelua ideaalin oikeudesta tai vääryydestä edes tarvita. Hyperironia johtaa lopulta älyllisen kulttuurin pysähtyneisyyteen, sen antautumiseen virran vietäväksi. Hyperironian kautta älymystö kastroi itsensä kykenemättömäksi siittämään uusia ideaaleita, uusia ismejä mihin uskoa. Tässä aatteellisessa tyhjiössä on ihmiskunnan sitten hyvä vajota kohti itsekkyyden ja yksilöllisyyden palvonnan kulttuuria, mainosmiesten luomaan oravanpyörään.

Ihmiset eivät tarvitse enempää ironiaa. Ihmiset tarvitsevat jotakin positiivista mihin uskoa. Maailma ei muutu siitä, että sitä ironisoidaan samalla kun ajelehditaan sen vietävänä. Älymystön vastuu on olla muutoksen airut, uusia ajattelutapoja ja ideaaleja synnyttävä ja vanhoja rajoja rikkova tulipesä. Jos ei uskalla ankkuroitua mihinkään, on kaikesta älyllisestä kapasiteetistaan huolimatta tehnyt itsensä merkityksettömäksi. Tarvitsemme älymystöä, joka uskaltaa ottaa kantaa, olla jotakin mieltä. Älymystöä joka uskaltaa kiivetä postmodernin epävarmuuden ja relativismin päälle ja huutaa sieltä, että vaikka olen tyhjän päällä, seison silti vakaasti näkemykseni takana!

Jokainen yksilö joka ei julkisesti taistele yhteisönsä ideologiaa vastaan, tulee hiljaisella hyväksynnällään uusintamaan ja vahvistamaan kyseistä ideologiaa. Tämän vuoksi jokainen yksilö on vastuussa siitä yhteisöstä, jota ei pyri muuttamaan. Tämä vastuu on erityisen suuri juuri älymystön edustajilla, koska heille on yhteisö tarjonnut työkalut, joilla ajatuksellista muutosta olisi mahdollista alkaa rakentamaan. Näiden työkalujen käyttäminen hyperironiseen lamaannuttamiseen on jopa pahempaa kuin niiden käyttämättä jättäminen. Älymystön on aika ymmärtää vastuunsa, kääriä hihansa ja uskaltaa ottaa kantaa.