Category: Filska ja polska

Rakkaudellisen hoivayhteyden mikrohetket arjen lämmöllisinä erityisnostattajina

Rakkaus ei ole yksi vaan monta. En tarkoita tätä runollisessa vaan psykologisessa mielessä. On toki myös totta, että on yhtä monta rakkautta kuin on rakastajaa. Mutta psykologiassa tunnustetaan ainakin kolme erillistä asiaa, joita kaikkia arkikielessä usein kutsua rakkaudeksi.

Ensinnäkin on se ihastuksen synnyttämä hormoni-coctail, joka vetää vastarakastuneet yhteiseen taikapiiriinsä. Seuraa kavereita ärsyttävä vaihe, jossa tuoreella pariskunnalla on jatkuva tarve pussailla ja osoittaa hellyyttä toinen toisilleen kaikin mahdollisin sopivin ja sopimattomin tavoin. Pelkkä ajatus toisesta nostaa hymyn huulille ja rakkauden kohteen keho on kuin magneetti, jota kohti vastarakastunut jatkuvasti hakeutuu. Tämän vaiheen evolutiivisena päämääränä on kytkeä pariskunta yhteen ja saada heidät lisääntymään kuin kanit. Tämä on sitä rakkauden huumaa, josta elokuvat kertovat ja laulut laulavat.

Valitettavasti tämä rakkaus on ohimenevää. Ihastumisen aiheuttamat hormonaaliset muutokset hiipuvat pois suunnilleen puolentoista vuoden kohdalla.

Siksi tarvitaan toista rakkauden muotoa: Syvää sitoutumista toiseen ihmiseen. Sitoutuvainen rakkaus tarkoittaa sitä, että välitämme toisesta ihmisestä ja koemme että välillämme on syvä yhteys. Toisen hyvinvointi on meille tärkeää ja olemme valmiita tekemään isojakin uhrauksia läheisemme puolesta.

Tämä on huomattavasti avarampi rakkauden muoto. Ihastumisen hetkellä ihminen unohtaa helposti kaikki muut, kun huomio keskittyy vain uuteen rakkaaseen. Sitoutuminen rakkauden muotona ei ole yhtä poissulkevaa: Tässä mielessä voimme rakastaa ystäviämme, perheenjäseniämme ja muita meille läheisiä ihmisiä. Emmekä pelkästään ihmisiä. Voimme sitoutua syvällä tavalla myös erilaisiin ideaaleihin, arvoihin ja kollektiiveihin. Läpi historian ihmiset ovat olleet valmiita uhraamaan koko elämänsä jonkin korkeamman päämäärän puolesta: isänmaan, demokratian, tieteellisen tutkimuksen, taiteen tai muun polttavan intohimon kohteen vuoksi.

Professori Barbara Fredrickson esitti hiljattain, että on vielä kolmas rakkauden muoto: Lämmin yhteydenkokemisen mikrohetki, jonka jaat yhdessä toisen ihmisen kanssa. Tämä on rakkautta kaikkein paljaimmillaan. Ei lupauksia, ei sitoumuksia. Vain tämä jaettu hetki. Tämä rakkaus voi iskeä kohdallemme kaupan kassalla: Katseiden kohtaaminen, ohikiitävä hymynkare, matka jatkuu. Mutta molemmat osapuolet ovat astetta paremmalla tuulella, pieni inhimillisen lämmön tuulahdus on humahtanut heidän kehonsa lävitse.

Rakkaus 2.0. Näin Barbara Fredricksonin kuvaa tätä näkemystään rakkaudesta mikroyhteyden hetkenä. Se tulee jännittävän lähelle omassa väitöskirjassani lanseeraamaani hoivayhteyden käsitettä. Tutkin vanhainkodin hoitajien ja vanhusten välistä vuorovaikutusta keskittyen erityisesti kohtaamisen mikrohetkiin, joissa molemmat osapuolet – hoitaja ja hoidettava – ovat avoimia ja läsnä toinen toisilleen. He ikään kuin avautuvat sille yhteiselle, mikä heidän välilleen rakentuu, ja kokevat jakavansa hetken keskenään. Toisen huomioimisen, hetkessä läsnäolon, toiselle avautumisen ja jaetun tilan muodostumisen ohella hoivayhteyden hetkeä määrittävät tunteiden vahva virtaavuus sekä hoivatoimenpiteiden ja kiitollisuuden välinen vuorovaikutus.

Muistan kun seurasin tilannetta, jossa hoitaja syötti vanhusta, jonka kädet olivat jo niin heikossa kunnossa, että syöminen ei itse sujunut. Tilanne muistutti äitiä syöttämässä lastaan. He katsoivat toisiaan silmiin, hymyilivät, nauroivat ja olivat liikkeissään samassa tahdissa: Kehollisesti he ikään kuin peilasivat toistensa liikkeitä ja ilmeitä ja liikkuen yhteisessä rytmissä kuin kaksi tanssijaa. Ruokasalin hälyssä he olivat omassa kuplassaan, jossa olivat läsnä vain he kaksi. Toinen toisensa ihmisyyden tunnustaen ja hellyytensä osoittaen. Tämä oli hoivayhteyden hetki.

Sitten mennään huoneeseen. Ovi on kiinni, hoitaja ja vanhus ovat kahdestaan. Hauras 92-vuotias mummo. Hoitaja auttaa hänet läpi iltatoimien. Nostaa rullatuolista pöntölle. Auttaa hampaiden pesussa. Lopulta auttaa vanhuksen sänkyyn ja auttaa löytämään hyvän asennon. Peittelee hellästi, kyselee onko lakanat hyvin, onko peitto kohdallaan. Kun vanhus vakuuttaa kaiken olevan hyvin niin taputtaa vielä peittoa hellästi ja lähtee ovelle. Valoja sammuttaessa toivottaa hyvät yöt ja neito sängyssä vastaa lämpimästi: ”Hyvää yötä ja kiitoksia kaikesta hoidosta!” Ovi sulkeutuu.

Välillä nämä hetket kestivät vain muutaman sekunnin. Kun vanhainkodissa valmistauduttiin joulujuhliin, oli lopussa pieni odotuksen hetki: Kaikki oli valmista, joulukoristeet paikoillaan, vanhukset ja hoitajat omilla paikoillaan yhteistiloissa. Odotettiin vieraiden saapumista. Sillä hetkellä huomasin kuinka yhden hoitajan ja vastakkaisella puolella juhlatilaa olevan vanhuksen katseet kohtasivat. Hoitaja hymyili lempeästi ja heilautti kättään. Vanha rouva vastasi hymyllä ja lentosuukolla. Kohtaus kesti vain sekunnin pari, mutta siinä toteutuivat kaikki inhimillisen mikrohetken tuntomerkit ja olen varma, että molemmat osapuolet kokivat pienen kohottavan lämmön ja keskinäisen yhteytensä vahvistuneen.

Minä kutsun näitä hetkiä hoivayhteydeksi, Barbara Fredrickson kutsuu niitä rakkaudeksi. Sanoista viis, tällaiset hetket ovat osa arkipäiväämme. Tai ainakin parhaimmillaan ne voisivat olla osa arkipäiväämme. Kun olemme avoimia kohtaamaan toisen, kun muistamme tunnustaa toinen toisemme ihmisyyden pienellä katseella, avaudumme näin mahdollisuudelle kokea pieniä rakkauden mikrohetkiä joka päivä ja mitä erilaisimmissa vuorovaikutustilanteissa. Ne tarjoavat arkeemme pieniä nostahduksia ja inhimillisen lämmön tuulahduksia. Ne tekevät elämästämme rakkaudellisemman.

Jos antaisimme itsellemme ja toisillemme luvan kokea enemmän rakkauden mikrohetkiä, ei tämä pelkästään vahvistaisi omaa hyvinvointiamme ja rakkaudellisen elämänilon kokemustamme. Se lämmittäisi myös kanssaihmisiämme. Ja samalla rakentaisi keskinäisen luottamuksen ja välittämisen kulttuuria eli sitä sosiaalista liimaa, joka tekee meistä ihmisistä yhteisön. Eräässä mainiossa tutkimuksessa opiskelijat laitettiin etsimään kampukselta tiettyä vähän tunnettua rakennusta. Puolelta porukasta otettiin kännykät pois ennen tehtävän suorittamista. Jälkeenpäin kävi ilmi, että ilman puhelinta suunnistaneet tunsivat enemmän sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja luottivat enemmän kanssaihmisiin. Mikä oli syy tähän eroon? Se että puhelimen kanssa suunnistaneet eivät joutuneet kysymään neuvoa keneltäkään. Ilman puhelinta suunnistaneet turvautuivat paljon useammin muiden apuun ja näin saivat mahdollisuuden pieneen inhimilliseen kohtaamiseen tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja nämä kohtaamiset vahvistivat heidän luottamustaan ihmisyyteen.

Toisissa tutkimuksissa on havaittu, että pelkkä älypuhelinten läsnäolo esimerkiksi pöydällä huonontaa ihmisten välisen vuorovaikutuksen laatua. Tällaisen keskustelun jälkeen ihmiset kokivat vähemmän yhteyttä toisiinsa, vähemmän empaattista toisesta välittämistä ja keskustelunlaatukin oli heistä huonompi. Toisessa tutkimuksessa älypuhelinten läsnäolo vähensi vanhempien kokemaa yhteyttä omiin lapsiinsa kesäleirillä ja museossa. Viemällä huomiomme muualle älypuhelimet siis vievät huomiomme pois siitä ihmisestä, joka on vieressämme.

Älypuhelimet antavat käyttöömme ennennäkemättömiä mahdollisuuksia tehokkaaseen tiedonhakuun ja vuorovaikutukseen etäisyyksien ylitse. Samalla ne ovat kuitenkin uhka sille välittömälle vuorovaikutukselle, joka tapahtuu tässä ja nyt niiden ihmisten kanssa, jotka ovat lähelläsi. Ne syövät ajan ja huomion pois siltä ihmiseltä, joka voisi juuri tässä hetkessä tarjota sinulle arvokasta läsnäoloaan ja jonka kanssa voisit rakentaa inhimillisen kohtaamisen mikrohetken.

Älä siis kiellä rakkautta elämästäsi torjumalla ihmiset ympäriltäsi. Taistele rakkauden mikrohetkien puolesta. Pidä itsesi alttiina kohottavan inhimillisen kohtaamisen mahdollisuudelle juuri tässä ja nyt!

Julkaistu alunperin keväällä 2016 ilmestyneessä Ellun Kanojen Rakkaus – Mitä tapahtuu huomenna? – julkaisussa, johon 30 eri henkilöä kirjoitti lyhyet vapaamuotoiset tekstit rakkaudesta. Kirja on tilattavissa täältä.

Havahduin: Vakaat länsimaat voivat romahtaa ja Suomi joutua sotaan omana elinaikanani

Maailma johon synnyin oli optimistinen ja jatkuvasti kehittymässä parempaan suuntaan. Siinä missä Anni Sinnemäen sukupolven edustaja tiesi kahdeksanvuotiaana ”että maailma tuhoutuu kaksintaistelussa suurvaltojen”, minä seurasin seitsemänvuotiaana TV:stä kun Berliinin muuri murtui. Kohta valtaosa entisistä itäblokin maista otti valtavia harppauksia kohti demokratiaa, talouskasvua ja kansalaisoikeuksia. Yksittäisistä kriiseistä huolimatta kehitys oli muissakin maanosissa samansuuntainen. Vapauden, demokratian ja talouskasvun vahvistuminen oli niin itsestäänselvää, että Fukuyama kuuluisasti puhui jopa historian päätepisteestä.

Itsestäänselvää ei ollut vain se, että maailma kehittyisi kohti hyvinvointia ja demokratiaa. Vielä varmempaa oli se, että Suomen kaltaiset länsimaat olisivat toimivia demokratioita* hamaan tulevaisuuteen asti.

Viime vuosina olen joutunut kivuliaasti luopumaan tästä uskosta. Optimistisesta perusluonteestani huolimatta en ole enää varma, että Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa pysyvät demokraattisina ja ettemme joudu sotaan.

Ensimmäinen isku tuli, kun Venäjä valloitti Krimin. Siinä konkretisoitui se paluu yksinvaltiuteen ja uhmakkaaseen aluevaltauspolitiikkaan, joka väliaikaisesti näytti päättyneen Neuvostoliiton hajottua. Silloin aloin ensi kertaa tosissani miettiä, että voisin elinaikanani tulla kutsutuksi rintamalle.

Ehkä jopa pahempi uhka kytee kuitenkin länsimaisten valtioiden sisällä. Demokratia on hauras järjestelmä, joka voi murentua kun tarpeeksi iso osa kansasta antaa tukensa järjestelmää kunnioittamattomalle kansankiihottajalle, joka sitten kaappaa koko järjestelmän itselleen. Turkki on juuri tällä hetkellä orastavan demokratiakehityksen jälkeen luisumassa kohti presidentti Erdoganin yksinvaltiutta, joka on muutamassa päivässä puhdistanut 60 000 työntekijää oikeuslaitoksista, armeijasta, poliisista, yliopistoista ja muista julkisen sektorin työpaikoista sekä ilmoittanut että poikkeustilan aikana Euroopan ihmisoikeussopimus ei päde. Pidätettyjen kidutukset ovatkin jo alkaneet. EU:n sisällä Unkari ja Puola ovat vuorostaan esimerkkejä siitä, että polku kohti toimivampaa demokratiaa ei ole varma. Yhtä hyvin talouskriisistä kärsivä kansa voi antaa johtajiensa viedä maataan askel askeleelta kohti perusoikeuksia kunnioittamatonta yksinvaltiutta.

Brexit ja Trump.

Nämä kaksi ovat silti ne pelottavimmat kehitykset. Ne todistavat, että myös vakiintuneet ja vauraat länsimaiset demokratiat ovat alttiita totuudesta piittaamattomalle, katkeruudesta ja vihasta kumpuavalle populismille. Trump on patologinen valehtelija, joka on toistuvasti jäänyt kiinni mitä räikeimmistä valheista, mutta joka silti jatkaa kampanjaansa, jossa pääosassa on kaikkien niiden vihaaminen, jotka eivät ole heteroseksuaalisia valkoihoisia amerikkalaisia miehiä. Brexit-kampanja vuorostaan rakentui ennakkoluuloille ja valheellisille lupauksille, joista osasta kampanjan johtohahmot sanoutuivat irti samana päivänä kun äänestys oli takana. On hälyttävää kuinka isot kansanjoukot on mahdollista saada liikkeelle ruokkimalla vihaa, katkeruutta ja ennakkoluuloja vääräksi osoitettavilla väitteillä.

Kaksi taustatekijää tekevät Trumpin, Brexitin ja vastaavat populistiliikkeet mahdollisiksi ja näin suosituiksi. Ensimmäinen liittyy talouteen. Vuodesta 2008 Suomi ja muut länsimaat ovat kärsineet pitkittyneestä taantumakaudesta. Lisäksi monessa maassa sitä edeltänytkään talouskasvu ei auttanut kouluttamatonta ja perinteisissä duunaritöissä työskentelevää väestöä. Tämä porukka kokee itsensä osattomaksi, hylätyksi ja heidän työhön perustuva itsekunnioituksensa on viety. Perinteiset puolueet ja yhteiskunnan muut auktoriteetit ovat menettäneet heidän luottamuksensa, koska eivät ole onnistuneet heitä auttamaan.

Toinen murros liittyy mediaan. Media neljäntenä valtiomahtina on pitkään toiminut portinvartijana, joka on päättänyt kenen mielipiteille annetaan tilaa ja ketä pidetään vakavastiotettavana toimijana. Lisäksi se on vahtinut valtaapitäviä paljastaen heidän valheensa ja väärinkäytöksensä. Yhdysvalloissa perinteinen media pyrki sivuuttamaan ja marginalisoimaan sekä Trumpin että Sandersin. Molempien menestys republikaanien ja demokraattien ehdokkaanvalintakisassa kertoi perinteisen median vallanmenetyksestä. Sosiaalisen median ja muiden kaverilta-kaverille kanavien kautta he pystyivät nousemaan esiin ja toinen jopa presidenttiehdokkaaksi asti.

Sosiaalisen median läpilyönti näytti aluksi tarjoavan upean väylän sananvapaudelle, jossa Arabikevään kaltaiset kansasta kumpuavat sosiaaliset liikkeet syrjäyttäisivät diktatuurit. Vaikka parhaimmillaan näin onkin, perinteisen median sivuuttaminen on johtanut myös ennenäkemättömään välinpitämättömyyteen faktoista ja totuudesta. Ihmiset jakavat samanmielisille vain omia ennakkoluulojaan pönkittävää materiaalia. Näin muodostuu kaikukammioita, joissa ulkomaalaisvihamielisyys ja muut alhaiset katkeruuden ja vihan ohjaamat liikkeet pääsevät roihuamaan. Luottamus perinteiseen mediaan, valtaapitäviin ja perinteisiin instituutioihin vähenee, kun ihmiset sukeltavat yhä syvemmälle vaihtoehtotodellisuuksien verkostoon.

Yhdysvalloissa ja Britanniassa puhutaankin totuuden jälkeisestä politiikasta, jossa poliitikot systemaattisesti esittävät valheita eivätkä lakkaa siinäkään vaiheessa, kun joku tutkiva journalisti osoittaa ne valheiksi. He tietävät että heidän oma kannattajakuntansa ei luota perinteiseen mediaan ja siksi ei auta, vaikka New York Timesin tai Washington Postin kaltaiset laatulehdet osoittaisivat uudelleen ja uudelleen kuinka Trump valehtelee esimerkiksi väittäessään muslimien juhlineen New Jerseyssä WTC:n kaksoistornien romahtaessa.

On siis iso joukko nykypolitiikkaan pettyneitä, jotka kokevat että heille kuulunut maailma on kadonnut. He ovat jääneet osattomiksi globalisaation hedelmistä ja elävät epävarmuudessa tai työttömyydessä. Tämä katkeruus ja ahdistus kanavoituu helposti vihamielisyydeksi. Trump ja muut populististit toimivat ukkosenjohdattimina, jotka antavat äänen näiden ihmisten vihalle ja katkeruudelle. Globalisaation, automatisaation ja finanssijärjestelmän kaltaisten hankalasti hahmotettavien prosessien sijaan populistit tarjoavat vihalle selkeän kohteen – ulkomaalaiset, EU, homot – ja lupaavat kaikkien ongelmien ratkeavan helposti: rakennetaan muuri Meksikon rajalle tai erotaan EU:sta niin kaikki on taas ”niin kuin ennen.” Vaikka oikeasti sitä kuvitteellista menneisyyden kultakautta ei koskaan ole ollut olemassakaan. Make America great again.

Emme ole enää kaukana siitä, että demokratia Britanniassa tai Yhdysvalloissa voisi romahtaa. Demokratia edellyttää kansalaisilta muutakin kuin äänestämistä. Riski siihen että valtaapitävä ylittää valtuutensa, estää opposition toiminnan ja alkaa sortaa kansalaisiaan on aina olemassa. Usein kansalaisoikeuksien polkeminen alkaa jonkin vähemmistön sortamisella, jonka monet kansalaiset saattavat hiljaa hyväksyä. Hitlerillä oli juutalaiset, Putinilla homot, Trumpilla muslimit. Brexit-äänestyksen tuloksen jälkeen viharikokset ulkomaalaisen näköisiä kohtaan lisääntyivät Britanniassa huomattavasti. Kun sorto lopulta osuu omalle kohdalle, on jo liian myöhäistä.

”Vakaissa demokratioissa ei riitä, että kansalaiset arvostavat demokratiaa, heidän täytyy olla valmiita tekemään uhrauksia puolustaessaan demokraattisia instituutioita potentiaalisia rikkomuksia vastaan”, kuten Stanfordin yliopiston valtio-opin professori Barry Weingast on asian tiivistänyt. Erityisen tärkeää on, että kansalaiset puolustavat demokraattisia instituutioita myös silloin, kun rikkomukset eivät koske suoraan heitä vaan kohdistuvat johonkin vähemmistöön tai kun he itse hyötyisivät jostakin rikkomuksesta. Tällöin punnitaan demokratian todellinen arvo.

Demokraattisen yhteiskunnan ennakkoehto on, että kansalaisista tarpeeksi iso osa arvostaa ja luottaa yhteiskuntajärjestelmään ja on valmis sitä puolustamaan. Jos näin ei ole, vapaa yhteiskunta ennemmin tai myöhemmin romahtaa, kun sopivat sattumat antavat vallan tarpeeksi röyhkeälle populistille.

Juuri nyt taloustaantuma ja median murros ovat rapauttaneet tätä kansalaisten kokemaa luottamusta niin pahasti, että demokratian romahdus on täysin mahdollista myös jossakin perinteisesti vakaana pidetyssä länsimaassa. Tätä minä pelkään. Olen perusluonteltani optimisti, mutta nyt on pakko myöntää, että se perusluottamus yhteiskuntien myönteiseen kehitykseen on koetuksella.

Voimme vielä pelastua, mutta se vaatii sitä että heräämme. Että ymmärrämme että demokratia ei ole itsestäänselvyys, vaan vaatii että puolustamme sitä. Medialla on tässä erityisen iso rooli. Samoin kaikilla sosiaalisen median mielipidevaikuttajilla. Tilaa ei tule antaa niille, jotka huutavat koviten tai antavat olemattomalla asiantuntemuksella kaikkein klikattavimpia provokatiivisia lausuntoja. Tilaa on annettava niille, joilla on oikeaa ymmärrystä käsillä olevasta asiasta ja kyky ilmaista mielipiteensä maltillisesti, eri tahoja ymmärtäen. Myös kasvatuksella ja koulujärjestelmällä on keskeinen rooli kriittisten kansalaisten kasvattamisessa, jotka osaavat erottaa perustellut mielipiteet populismilta.

Demokratia on vielä pelastettavissa, mutta se vaatii kolme seikkaa: 1) Että ymmärrämme, että demokratia on todella uhattuna. 2) Että analysoimme nykyisen uhan laadun ja mietimme millä strategialla sitä vastaan voi puolustautua. 3) Että alamme omalla toiminnallamme demokratiaa puolustamaan.

* Demokratialla tarkoitan tässä vapaiden vaalien, sananvapauden, turvattujen kansalaisoikeuksien, perustuslain kunnoittamisen sekä toimivan ja puolueettoman oikeusjärjestelmän yhdistelmää. Aktiivisen kansalaisuuden merkityksestä demokratian ennakkoedellytyksenä olen kirjoittanut laajemmin Antti Kaihovaaran toimittamassa Jakolinjojen Suomi -teoksessa, joka on luettavissa verkossa.

Oodi Cristiano Ronaldolle

On suuria jalkapalloilijoita. Ja on suuria persoonia. Lionel Messi on valittu viisi kertaa maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi. Hänen kykynsä liikkua nopeassa vauhdissa pallo kuin jalkaan liimattuna on ilmiömäinen. Kentän ulkopuolella ”Kirpuksi” kutsuttu mies on mukavan oloinen, vähän hömelö, jopa lutuinen. Eli hajuton ja mauton. Hänen ainoa rikkomuksensakin maistuu pölyyntyneeltä paperilta: veropetos. Erityisesti hän on sopivan nöyrä protestanttiseen suomalaiseen makuun.

Cristiano Ronaldo on valittu kolme kertaa maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi. Hänen olemisensa tapa muistuttaa ihmisiä tästä joka sekunti. Hänen kuuluisa haara-asentonsa ennen vapaapotkuja. Hänen kykynsä löytää jatkuvasti uusia syitä ottaa paitansa pois esitelläkseen täydellisiä vatsalihaksiaan. Hänen viimeisen päälle oleva kampauksensa ja pukeutumisensa: Kehonsa kielellä hän kertoo sinulle olevansa sinua parempi. Hän on ylimielinen, itseään täynnä ja kiinnostunut vain omasta menestyksestään.

Ronaldo ei varmaan ole maailman mukavin ihminen. Mutta oliko Zeus mukava? Zeus tappoi isänsä, vietteli erinäisiä naisia eläinhahmossa ja teki monia moraalittomia tekoja. Mutta Zeus ei ollutkaan ihminen, Zeus oli jumala.

Ronaldo ei ole kristillinen nöyrä pyhimys, joka pesee pilkkaajiensa jalat. Hän on enemmän kotonaan Olympos-vuorella. Hän on antiikin Kreikan itsetietoinen, omaa ylivertaisuuttaan täynnä oleva jumalhahmo. Siksi häntä ei tule arvioida ihmisten standardien pohjalta. Ei jumalten tarvitse olla mukavia.

Katso Ronaldon kasvoja ohimenneen laukauksen jälkeen. Ne ovat täynnä draamaa. Jokainen menetetty maali on pieni kuolema, joka raastaa hänen kasvonsa tuskan ilmeeseen. Ronaldo on kuin antiikin Sisyfus, joka tuomittiin työntämään samaa kiveä ylös vuorenrinnettä yhä uudelleen ja uudelleen. Ronaldo on tuomittu tekemään jatkuvasti lisää maaleja ilman että hän koskaan on tyytyväinen saavutuksiinsa. Vaikka maaliennätys olisi jo rikottu, aina ovat jäljellä ne kaikki paikat, joista hän ei tehnyt maalia. Ja ne korventavat täydellisyyttä tavoittelevan urheilijan sisintä. Jokin demoni riivaa miestä, joku syvällä asuva riittämättömyyden tunne estää häntä ikinä olemasta tyytyväinen. Tämä demoni ajaa häntä eteenpäin ja sen demonin tuotokset voimme lukea hänen kasvoiltaan sekä voiton että tappion hetkellä.

Ronaldo on juuri sellainen urheilija, jota keskivartalolihavat suomalaiset penkkiurheilijat vihaavat. Hän on kaikkea sitä, mitä he eivät ole. Hyvännäköinen, itsevarma, menestynyt. Hänen tahdonvoimansa ja päättäväisyytensä ovat piinkovia. Hän ei menesty sattumalta, vaan siksi että tekee enemmän työtä menestyksensä eteen kuin kukaan toinen. Suomalainen penkkiurheilija ei halua että häntä muistutetaan siitä, kuinka kaukana hänen oma elämänsä on tähden elämästä. Ja koska Ronaldo ei koskaan kyllästy muistuttamasta ihmisiä siitä, että hän on maailman paras, on hän helppo kohde, jota voi yhdessä vihata ja pilkata.

Jalkapallo ei ole elämää, vaan jotakin paljon suurempaa. Siksi katsoessani jalkapalloa en halua nähdä pientä draamaa. Haluan nähdä suurta draamaa. Ja Cristiano Ronaldon kasvot, niistä kuvastuu klassinen olymposlainen draama.

Katso hänen täydellisiä vatsalihaksiaan. Katso hänen maagista pallotaituruuttaan. Katso hänen jatkuvasti vaihtuvia supermallityttöystäviään. Katso hänen pankkitiliään ja ennätyslistaansa. Ennen kaikkea katso hänen kasvojaan. Cristiano Ronaldo on jumala. Sinä olet ihminen.

Älä kadehdi jumalia.

– Turussa sunnuntaina 10.7 tunteja ennen EM-finaalia, CR7 mikrokuitubokserit jalassa

Taustaksi:

Ennen kuluneen kesän EM-kilpailuja minulla ei ollut mitään vahvoja tunteita Cristianoa kohtaan. Maajoukkuepuolella olen kannattanut Portugalia vuodesta 1996, joten sitä kautta tunsin tiettyä sympatiaa joukkueen tähteä kohtaan, toisaalta Barcelonan kannattajana Real Madridin tähti ei kiinnostanut.

Mutta heti kesän EM-kisojen ensimmäisen ottelun kohdalla kiinnostukseni heräsi. Havahduin siihen suorastaan yksimieliseen inhoon, jota tähti tuntui suomalaisissa herättävän. Jopa näennäisen neutraalit selostajat heittivät heti Ronaldon kaatuessa vitsiä filmaamisesta. Hidastuksesta sitten katsoin kuinka puolustajan rike oli täysin selvä. Sosiaalinen media sun muu täyttyi Ronaldoa halventavista kommenteista ja kun itse kirjoitin myönteisen statuksen hänen pelistään, se sai tasan 0 tykkäystä. Minulla on taipumus kiinnostua hahmoista, joita ihmiset tuntuvat yksimielisesti vihaavan. Siksi olen aiemmin kirjoittanut Arttu Wiskarista ja Cheekistä. Ja siksi Ronaldo alkoi kiehtoa: Mikä tässä miehessä on sellaista, joka kirvoittaa noin primitiiviset vihareaktiot raavailta miehiltä ja naisilta?

Ronaldon itsekorostus on kiistatonta. Hänen selfiensä ilman paitaa, hänen tapansa korostaa haastatteluissa sitä että on maailman paras, hänen ulkonäkökeskeisyytensä. On hyvä esimerkiksi tietää, että Ronaldo on palkannut stylistin, joka kerran kuussa käy päivittämässä miestä esittävän Madridissa sijaitsevan vahapatsaan hiustyylin vastaaamaan päivän tyyliä. Ja vaikka ajatus Ronaldoa esittävästä pronssipatsaasta miehen itsensä perustaman Ronaldo-museon edessä ei ilmeisesti tullut häneltä itseltään, rahat patsaan toteuttamiseen tulivat Ronaldon suunnalta.

Toisaalta, siinä missä Messi sai juuri 21 kuukauden ehdollisen vankeustuomion veronkierrosta, Ronaldo on tunnettu hyväntekeväisyydestään. Vuoden 2004 tsunamin jälkeen Ronaldo esimerkiksi matkusti Indonesian Acehiin kerätäkseen rahaa hyökyaallon uhreille. Vuonna 2012 hän vuorostaan huutokauppasi voittamansa Kultaisen kengän 1,5 miljoonalla eurolla ja antoi rahat koulujen perustamiseen Gazaan. Hän luovuttaa myös säännöllisesti verta ja osallistuu erilaisiin hyväntekeväisyyskampanjoihin. Hänet valittiinkin vuonna 2015 maailman eniten hyväntekeväisyyttä tekeväksi urheilijaksi.

Kiehtovia ristiriitaisuuksia. Lisäksi on mysteereitä, kuten hänen vuonna 2010 syntynyt poikansa (nimeltään tietysti Cristiano Jr.), jonka yksinhuoltaja Ronaldo on, ja jonka äidin identiteetistä kukaan ei vieläkään tiedä mitään.

Lopulta kuitenkin tärkeintä Ronaldossa on hänen päättäväisyytensä. Moni pikkupoika ja aikuinen pelaaja haluaa olla maailman paras. Mutta kukaan ei halua sitä yhtä paljon kuin Ronaldo. Kukaan ei ole tehnyt sen eteen yhtä systemaattista työtä. Se näkyy hänen kasvoillaan voiton ja etenkin tappion hetkillä. Mutta se näkyy myös hänen toiminnassaan (josta Iltalehden EM-kisaliite kertoi seuraavat tarinat). Siirryttyään 18-vuotiaana Manchester Unitediin hän marssi heti fysiikkavalmentaja Mike Cleggin puheille ilmoittaen: ”Minusta tulee maailman paras. Nyt tarvitsen sinun apuasi.” Apulaismanageri Mike Phelanille hän kertoi saman tavoitteen (vai faktan) ja antoi käskyn: ”Sinun täytyy antaa minulle joka päivä jotakin, että onnistun siinä.” Joka päivä hän sitten armottomasti vaati näiltä jotakin, joka auttaisi häntä kehittymään. Mike Clegg onkin todennut, että keskeinen tekijä joka erotti superlahjakkuudet Wayne Rooneyn ja Ronaldon toisistaan oli se disipliini, jota Ronaldo osoitti fyysistä harjoittelua kohtaan. ”Se teki Ronaldosta erityisen. Hän teki joka ikisen harjoitteen, jonka hänelle määräsin ja enemmän. Hän eli ja hengitti jalkapalloa 24/7 ja hänen omistautumisensa oli aivan uskomatonta.”

Ronaldo ei ole maailman paras sattumalta. Vaan koska on ollut valmis tekemään sen eteen töitä enemmän kuin kukaan muu. Annetaan siis ManU:n entisen puolustajan Gary Nevillen päättää tämä analyysi: ”Hän ei koskaan saavu tai lähde varmistamatta, että näyttää moitteettomalta tiukasti istuvassa Dolce & Gabbanan t-paidassaan. Jos pöyhkeilee tuolla tavalla, on syytä olla hyvä – ja hän on ilmiömäinen.”

Onneksi olkoon, olet päätoimittaja – Ota vastuu siitä mitä uutisia kaverisi lukevat

Sinä olet kavereidesi sosiaalisen median päätoimittaja. Aiemmin Helsingin Sanomien päätoimittajalla, Yleisradion uutistoimituksella ja muilla toimittajilla oli merkittävä valta päättää mitä uutisia ihmiset lukevat ja mistä uutisista keskustellaan. Nykyään leijonanosa uutisista nautitaan sosiaalisen median kautta. Näet ne uutiset mitä kaverisi sosiaalisessa mediassa jakavat. Ja koska kaverisi ovat tietynlaisia, he jakavat tietynlaisia uutisia. Vasemmistohenkiset jakavat vasemmistohenkisiä uutisia, oikeistohenkiset oikeistohenkisiä ja perussuomalaishenkiset perussuomalaishenkisiä uutisia. Tästä syntyvät ne kuplat, joista nykyään paljon puhutaan.

Sinulla on sosiaalisen median ansiosta valta päättää mitä uutisia kaverisi lukevat. Kun jaat uutisen somessa, tulet päättäneeksi minkälaisia asioita maailmasta kaverisi näkevät. Joka päivä tapahtuu tuhansia uutisen arvoisia asioita ja kirjoitetaan satoja lukemisen arvoisia kirjoituksia. Sinulla on valta päättää mitkä niistä kaverisi näkevät.

Koska sinulla on valta, on sinulla myös vastuu. Olen itse huomannut, että kun suutun jotakin artikkelia lukiessani, on jako-liipaisin herkässä. Kun poliitikko on valehdellut, käyttänyt valtaansa väärin tai muuten toiminut törkeästi, syntyy minulle primitiivinen tarve pilkata häntä julkisesti. Pilkkaaminen on kuitenkin halpaa, varsinkin kun samaan aikaan moni muu poliitikko puhuu järkeviä ja tekee vastuullisia aloitteita ja päätöksiä. Skandaalit myyvät ja siksi altistumme liikaa huonoille asioille ja liian vähän fiksuille ehdotuksille.

Siksi, Ylen Suomi-tekoja kampanjan hengessä, lupaan pyrkiä tietoisesti vähentämään artikkeleita, joita jaan suutuspäissäni. Hengitän syvään, odotan tunnin ja vasta sitten mietin onko uutinen jakamisen arvoinen. Samalla pyrin tietoisesti jakamaan enemmän sellaisia artikkeleita, joissa ihminen on tehnyt tai sanonut jotakin arvostettavaa. Vaatii enemmän rohkeutta jakaa artikkeli, josta on samaa mieltä, kuin pilkata jotakuta, jonka kanssa on eri mieltä. Mutta olen tämän kavereilleni velkaa, koska minulla on vastuu siitä, että he näkevät laadukkaita ja oikeasti merkittäviä uutisia.

Sinä olet kavereidesi sosiaalisen median päätoimittaja. Ota vastuu siitä mitä jaat – näin luot kavereillesi parempaa maailmaa.

Olin tänään Ylen Aamu-TV:ssä puhumassa Suomen tulevaisuudesta yhdessä Lauri Järvilehdon ja Sanna Ukkolan kanssa (katso video tästä). Siellä minulta kysyttiin Suomi-teostani ja puhuin tästä vastuustamme sen suhteen mitä uutisia kaverimme näkevät. Tässä sama vastaus kirjallisena ja vähän laajemmin perusteltuna.

Leikki on aikuisten työtä

Lapset leikkivät. Aikuiset tekevät työtä. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Näin meille usein opetetaan. Valitettavasti tämä opetus on vahingollista sekä hyvinvoinnillemme että myös työnteollemme.

Leikki on määritelmällisesti vapaaehtoista ja siten itsessään motivoivaa. Emme leiki jonkin leikistä erillisen päämäärän vuoksi. Vaan leikimme, koska leikkiminen on hauskaa, kiinnostavaa ja innostavaa. Leikki tuntuu hyvältä, ei siihen mitään sen kummempaa perustetta tarvita.

Samaan aikaan leikki on lasten työtä siinä mielessä, että leikkiminen on lapsen kehityksen kannalta aivan olennaisen tärkeää. Kiipeillessään, painiessaan ja potkiessaan palloa lapsi voimistuu ja oppii koordinoimaan kehoaan. Leikkiessään kotia tai kauppaa lapsi oppii vuorovaikutustaitojen lisäksi ottamaan erilaisia sosiaalisia rooleja ja katsomaan maailmaa toisesta perspektiivistä. Siksi meidän aikuisten on tärkeää antaa lapsille tilaa leikkiä. Erityisen tärkeää on ymmärtää, että liiat ohjatut harrastukset eivät ole lapsen kehitykselle hyväksi, koska erityisen arvokasta on mahdollisuus vapaaseen leikkiin, jossa lapset itse päättävät mitä tekevät ja millä säännöillä.

Keskeistä on, että leikissä leikki itsessään on oma päämääränsä ja kaikki hyvä, mitä se lapselle tuottaa, on lopulta vain sivutuote.

Työn ajatellaan usein olevan tämän vastakohta: jotakin, jota teemme vain, koska on pakko tehdä töitä hankkiakseen elantonsa. Joskus tilanne on näin ikävä ja työ pelkkä taakka. Mutta näin ei ole pakko olla. Monille työ itsessään tai ainakin osa työtehtävistä on innostavia ja itsessään motivoivia. Pohjimmiltaan kaikessa työssä on läsnä sekä innostavia elementtejä että tylsiä, mutta pakollisia elementtejä. Keskeinen kysymys on, miten lisätä edeltäviä ja vähentää jälkimmäisiä.

Nyt tulee keskeinen pointti: mitä enemmän työstä onnistuu tekemään leikinkaltaisen, sitä parempia tuloksia ihminen työssään saa.

Embed from Getty Images

Psykologiassa puhutaan sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta: sisäinen motivaatio tarkoittaa nimenomaan sitä, että tehtävä itsessään innostaa ja kiinnostaa. Ja ulkoinen motivaatio sitä, että ainoa syy tehtävän tekemiseen on jokin tehtävän ulkopuolinen palkkio tai rangaistus. Tutkimukset osoittavat, että sisäinen motivaatio on vähemmän kuluttavaa, johtaa kokonaisvaltaisempaan vastuunottoon omasta työtehtävästä, parempiin oppimistuloksiin, luovempiin ratkaisuihin ja ylipäänsä parempaan ja laadukkaampaan lopputulokseen.

Mitä enemmän työelämässä automatisaation myötä siirrytään rutiinitehtävistä työtehtäviin, jotka vaativat luovuutta ja omaehtoista päättelyä, sitä tärkeämmäksi tulostekijäksi sisäinen motivaatio eli työn leikinkaltaisuus muodostuu. Siksi vain leikkivät työntekijät pärjäävät tulevaisuuden työelämässä.

Kun siis työ on enemmän leikinkaltaista ja itsessään innostavaa, on se mukavampaa itse työntekijälle. Mutta johtaa sivutuotteena parempaan lopputulokseen.

Ihminen on leikkivä eläin. Vähän niin kuin koira on leikkivä susi. Meidän kannattaa vaalia leikinomaisuutta elämässä kaikin tavoin. Ei vain siksi, että se johtaa parempiin tuloksiin niin lapsenkasvatuksessa kuin työpaikoillakin. Vaan siksi, että leikkiessämme toteutamme lopulta ihmisenä olemisen syvintä olemusta.

Julkaistu alunperin Koko Suomi leikkii -hankkeen sivuilla 1.3.2016. Sisäisestä motivaatiosta työelämässä olemme myös yhdessä Karoliina Jarenkon kanssa kirjoittaneet kirjan Draivi – Voiko Sisäistä motivaatiota johtaa?

Presidentti Niinistön puhe – Paranneltu versio

Presidentti Sauli Niinistön puhe valtiopäivillä nostatti kohun. Tuohtuneet viher-vasemmistolaiset tahot julistivat hänen hyökänneen ihmisoikeuksia vastaan. Näin Niinistö ei tehnyt. Hän sanoi toivovansa tiukempia säädöksiä, jotka ”silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista.” Niinistön puheen tarkoituksena oli ”tunnustaa tosiasiat.” Hän vaati, että EU ”ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville.”

Niinistön puhe oli kylmän realistinen ja ongelmana ei lopulta ollut se mitä Niinistö sanoi. Ongelmana oli se mitä hän jätti sanomatta. Niinistö ei tuominnut rasistista väkivaltaa ja polttopullohyökkäyksiä pakolaiskeskuksia vastaan. Hän ei sanonut ääneen, että eurooppalaista arvoperustaa uhkaavat nimenomaan pakolaisuhalla ratsastavat äärioikeistotahot. Hän ei puhunut turvapaikanhakijoista ihmisinä, ainoastaan ongelmana. Hän ei puhunut empatista, ihmisarvosta, auttamisesta tai siitä että Eurooppa ja Suomi ovat aiemmin selvinneet isommistakin ongelmista. Puhe oli kylmän realistinen, mutta ennenkaikkea kylmä.

Presidentillä oli kuulemma flunssa, kun hän kirjoitti puheensa. Annettakoot siis anteeksi. Tässä hengessä kirjoitin hänelle parannetun version puheesta, vastaisuuden varalle:

[Normaalikirjasimella presidentin oma puhe, kursiivilla omat lisäykseni. Poistin alusta ja lopusta maahanmuuttokysymykseen liittymättömiä lauseita.]

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Alkuvuonna olemme käyneet keskenämme mieleenpainuvaa julkista keskustelua. Osa toki tarpeellista varoittelua, kun ihmisiä on rikollisesti sanoin tai teoin loukattu. Mutta sen lisäksi olemme oppineet perusteellisesti haukkumaan toinen toisemme. On haukuttu miehet, on haukuttu naiset, on haukuttu suvaitsevaiset ja suvaitsemattomat, ja sitten hyväksi lopuksi poliisitkin; olemme perin itsemme haukkuneet.

Miksikö juuri nyt?  Siksi, että meillä on ongelmia. Viimeisin niistä on hallitsematon maahanmuuttoliike. Teemme pahan virheen, jos kuvittelemme, että se peittyy, kun olemme keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti, ja tehdä sitten niistä suurta numeroa ja nimittelyä. Ongelmat eivät näin poistu, tällä suunnataan ehkä huomio muualle, mutta ongelmat tästä vain lisääntyvät.

Tarvitsemme keskustelua, myös kriittistä sellaista. Myös maahanmuuttoon saa suhtautua kriittisesti. Mutta kuten maahanmuuttokriittiseksi itsensä lukeva Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on todennut, maahanmuuttajavihamielinen törkypuhe ja uhkailu tulee yksiselitteisesti tuomita.

Rasismia ja vihapuhetta me emme tarvitse. Väkivallalla ja raiskaamisella uhkailu ei kuulu Suomeen, se ei ole keskustelua. Se on rikollista toimintaa, joka pitäisi kitkeä pois riippumatta siitä onko kohteena maahanmuuttaja, maahanmuuttokriitikko, poliitikko tai toimittaja. Tässä suhteessa olisi todellakin tolkun aika, kuten kirjailija Paretskoi Iisalmen Sanomissa kirjoitti.

Muuttoliikkeen ongelma on syvä. Eurooppa, Suomi, länsimainen ajattelu ja arvomaailma – kaikki nämä ovat tulleet haastetuiksi. Avoimesta ihmisvihasta on tullut arkipäivää erityisesti verkossa.

Muutos on räikeä – vielä muutama vuosi sitten olimme viemässä arvojamme muualle, pidimme niitä aivan ylivertaisina, mutta nyt joudumme miettimään, kykenemmekö pitämään niistä itsekään kiinni.

Maahanmuuttovirta Eurooppaan, myös Suomen osalta, on paljolti kansainvaellusta, siis muuta kuin välitöntä hätää pakenevaa. Kaikkien arvioiden mukaan ihmisvirta on tänä vuonna kasvussa. Tämä haastaa koko läntisen demokratian kyvyn auttaa. Ja haastaa eurooppalaisuuden rakenteet.

Sekavassa tilanteessa tulijoidenkin tilanne saattaa vain paheta. Tiedossa on, että pakolaisia käytetään hyväksi. Olemme juuri kuulleet Euroopassa kadonneista 10 000 alaikäisestä. Pakolaisia riistävät ja rahastavat ihmissalakuljettajat, jotka harjoittavat valtaisaa laitonta liiketoimintaa, usein liikkeellä olevien hengen menettämisen uhallakin. On myös riski, että pakolaisia käytetään kyynisen valtapolitiikan välineinä.  

Kuulemme paljon puheita siitä, miten rajat pitää sulkea, tai ainakin rajoittaa tulijoiden määrää ja etenkin palauttaa takaisin heti kaikki ne, jotka pahaa tekevät. Ja moni on ihan samaa mieltä ja ihmettelee, miksei näin jo ole tehty. Siihen on selitys.

Tulen nyt lähemmäs keskeistä kysymystä. On tehty kansainvälisiä sopimuksia, EU-direktiivejä ja kansallisia lakeja, ja on ajateltu kauniisti ja oikein – että kaikkia hädässä olevia autetaan.

Käytännössä se toteutuu niin, että jokainen, joka osaa sanoa sanan ”asylum”, turvapaikka, pääsee sisään Eurooppaan ja Suomeen, sana tuottaa tavallaan subjektiivisen oikeuden ylittää raja. Vailla mitään oikeaa perustettakin saa täyden, vuosiakin kestävän tutkinnan, ja pystyy sen jälkeen välttämään pakkotoimia, elleivät turvapaikan edellytykset täytykään, ja siis jäämään sinne, minne väärin perustein tuli.

Sitten itse dilemmaan, joka liittyy syvästi arvomaailmaamme.

Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa. Populistiset maahanmuuttajakriittiset puolueet haastavat perinteisiä puolueita ympäri Eurooppaa. Osa niistä ei edusta sitä rauhan, keskinäisen välittämisen ja ihmisoikeuksien perinnettä, joka Euroopassa on arvokasta.

Useimpia, ellei lähes kaikkia, rajoitustoimia on epäilty kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaiseksi. Siitä seuraa, ettei voida tehdä sitä, mitä välttämättä monien mielestä pitäisi tehdä.

On väläytelty myös kansainvälisten pakolaissopimusten muuttamista. Se tie on hidas ja tuskin tuottaa ratkaisua akuuttiin tilanteeseen.

Kansainväliset säännökset ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Olen varma, että jos kansainvälisiä ja niihin perustuvia kansallisia säädöksiä tehtäisiin vasta nyt, niiden sisältö olisi olennaisesti tiukempi, mutta ne silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista ja auttaisivat hädässä olevia.

Ei siis ole hyviä vaihtoehtoja. Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä.

Meidän on nyt pakko hahmottaa, mihin pyrimme. Tavoitteena on tasapaino, joka olisi kaikilta näkökulmilta katsottuna vähintäänkin tyydyttävä, sitä parempaan emme mitenkään nyt yletä.

Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Toiseksi meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena. Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.

Eurooppa hakee edelleen tasapainon ratkaisua. Nyt monet hallitukset tekevät sitä omin päin, ja vain kohdaltaan tai uhitellakseen ja pelotellakseen. Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita. Siitähän noissa kansallisissa ehdotuksissa on enimmäkseen kyse.

Parasta on tunnustaa tosiasiat, ja parasta, että tunnustuksen antaa EU ja ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville. Ei ole myöskään maahantulijan etu, että hän omaa henkeään uhmaten ja kaikki säästönsä uhraten ylittää Välimeren vain saadakseen vuotta myöhemmin kielteisen turvapaikkapäätöksen ja paluulipun kotiin. Selkeä EU-tason linja pitäisi huolta, että tänne pyrkisi vain niitä, joilla on vakaat perusteet saada turvapaikka.

Konfliktien, kuten Syyrian sodan, päättäminen olisi sekin välttämätön osa ratkaisua. Tämä vaatii laajaa kansainvälistä yhteistyötä, jossa mekin toki teemme osamme. Nopean helpotuksen varaan ei kuitenkaan kannata laskea, kuten ei siihenkään, että tämä estäisi muista syistä liikkeellä olevia.

Ratkaisua on siis haettava Euroopan tasolla, jotta pakolaisvirrat saataisiin hallintaan. Samaan aikaan täällä kotimaassa luonamme on se joukko, joka on jo saapunut maahamme turvapaikkaa hakemaan. Osa heistä saa tämän turvapaikan – he ovat paenneet sellaisen sodan ja väkivallan keskeltä, josta vain harvalla suomalaisella on mitään kokemusta. Osa heistä tullaan palauttamaan. Viranomaiset selvittävät heidän tilanteensa ja tekevät sen pohjalta oikeudenmukaisen päätöksen.

Siihen asti he ovat meidän vierainamme ja meidän tehtävämme on kohdella heitä ihmisarvoisesti. Oikeuden ottaminen omiin käsiin ei kuulu suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka maahanmuuttajatkin varmasti tekevät rikoksia, ei yhden rikosta voi koskaan kostaa toiselle. Se ei kuulu Eurooppalaiseen oikeusvaltioon. Olenkin huolestuneena lukenut polttopulloiskuista vastaanottokeskuksiin ja muista väkivallanteoista. Ne ovat järkyttäviä viharikoksia, joiden tekijät on saatettava vastuuseen.

Me suomalaiset olemme sisukas kansa. Me selvisimme katovuosista, Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä ja sotakorvauksista. Niihin verrattuna nykyiset kriisimme ovat pieni juttu. Me selviämme kyllä. Me selviämme kyllä, kunhan pidämme yhtä, kuten silloinkin. Tuho on edessämme vain jos jakaudumme keskenään vihamielisiin leireihin.

Kohdelkaamme toisiamme siis ihmisinä. Samoin kaikkia tänne tulevia. Toiset pakolaiset tulevat Irakista, toiset Syyriasta. Toisilla on iPhone, toisilla ei mitään. Toiset ovat korkeasti koulutettuja, toisilla ei ole koulutusta lainkaan. Mutta kaiken tämän takana he ovat ihmisiä. Samanlaisia kuin sinä ja minäkin. Kohdelkaamme heitä siis ihmisinä.

Vaikka osa tulijoista lähtee takaisin, kohtaamalla heidät ihmisinä voimme mekin saada paljon. Närpeksessä paikallinen talous kukoistaa – pitkälti sen ansiosta, että kasvihuoneisiin on löytynyt ahkeraa ja osaavaa työvoimaa Bosniasta ja Vietnamista tulleiden maahanmuuttajien joukosta. Siellä integraatio on onnistunut. Ja se on onnistunut klassisella reseptillä: vieraanvaraisuudella, työnteolla ja yhteistyöllä. Kirkkonummella vuorostaan 80-vuotias leskirouva Linnéa Mynttinen palkkasi irakilaisen turvapaikanhakijan Ali Kamilin avustajakseen ja molemmat nauttivat yhdessäolosta.

Me suomalaiset olemme kansainvälisesti katsoen hyväosainen kansa. Me voimme antaa näille ihmisille paljon. Mutta myös he voivat antaa meille paljon. Valtio kyllä huolehtii, että lakeja noudatetaan. Ihmisten tehtävänä on pitää huolta että ihmisyyttä kunnioitetaan.

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Teiltä odotetaan ja vaaditaan nyt paljon. Turvallisuutta pitää vahvistaa, maahanmuutto on ongelma, talous ahdistaa; ja mitä muuta vielä voi tulla. Tulette olemaan, syvemmin kuin eduskunta vuosikymmeniin on ollut, perustuslaillisten perimmäisten kysymysten äärellä.  Työnne ei tule olemaan vailla tuskaa.

Onnittelen puhemiehistöä saamanne tuen johdosta sekä toivotan teille kaikille parhainta menestystä ja viisautta vaativassa työssänne.

Julistan vuoden 2016 valtiopäivät avatuiksi.

En usko että lisäyksissäni puheeseen on mitään sellaista, jota Niinistö ei allekirjoittaisi. Mutta jättämällä olennaisia asioita sanomatta hänen puheensa jäi yksipuoliseksi. Näiden lisäysten kautta Niinistö olisi paremmin onnistunut osoittamaan ymmärtävänsä eri kansanryhmien näkemyksiä ja tätä kautta olisi luonut yhteistä pohjaa keskustelulle. Tämä olisi ollut enemmän valtiomiehen ja arvojohtajan puhe. Tosiasiat tunnustava, mutta lähimmäisenrakkautta korostava. Eli tolkun puhetta.

Mitä opin ihmisyydestä SPSP-konferenssissa San Diegossa?

Jokaisen ihmisyydestä kiinnostuneen elämässä tulee vastaan eksistentialistinen hetki, jolloin tajuaa ettei ennen kuolemaansa ehdi lukemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisi lukea. Itse koin tämän vuosi sitten seisoessani taloyhtiömme kylmäkellarissa ja katsoessani isoa pinoa kirjojani, jotka olivat siellä kellarikomerossa odottaneet lukijaansa viimeiset kolme vuotta. Tiedostaessani kiinnostavien kirjojen loputtoman määrän, näin silmissäni kuinka lapsenlapseni tulevaisuudessa tyhjentävät asuntoani vieden antikvariaattiin ison kasan kirjoja, jotka odottivat liian pitkään sitä oikeaa hetkeä.

Ottaen huomioon kiinnostavan lukemiston ylenpalttisuuden, olen tällä hetkellä päätynyt seuraavanlaiseen lukemiseni koordinointiin: Työaikana en lue käytännössä mitään muuta kuin sellaisia artikkeleita ja kirjoja, jotka liittyvät suoraan juuri sillä hetkellä käsillä olevaan kirjoitustyöhöni. Tämä rajaus koskee usein myös asioita, joita luen arki-iltoina tai bussipysäkillä. Lomalla rajaus on käänteinen: Luen vain kirjoja, jotka eivät liity suoraan työhöni. Romaanien lisäksi esimerkiksi historiaa, yhteiskuntatieteitä tai talousjuttuja (mikä on tietysti oma perversionsa).

Näiden väliin jää kuitenkin yksi olennainen kategoria: Omaan alaani liittyvät tutkimukset, jotka eivät suoraan liity nykyisiin tutkimushankkeisiini. Tätä varten ovat konferenssit. Ne tarjoavat muutaman päivän intensiivisen syväsukelluksen tieteenalan kehityskulkuihin, nouseviin trendeihin, kiistakysymyksiin ja uusiin tuuliin.

Viime vuosina sosiaalipsykologiasta on kasvanut se tieteenala, jonka puitteissa pääosa tutkimuksestani tapahtuu. Ja sen osalta maailman paras konferenssi on Society for Personality and Social Psychologyn (SPSP) vuotuinen konferenssi, joka pidettiin pari päivää sitten San Diegossa.

Muutaman tuhannen ihmisen konferenssi kuhisi alan suurimpia nimiä kuten Dacher Keltner, Paul Bloom, Jonathan Haidt, Sonja Lyubomirsky, Barbara Fredrickson, Leda Cosmides ja Roy Baumeister, joista monet ovat suurellekin yleisölle tuttuja bestseller-kirjoistaan. Täällä heidät pystyi pysäyttämään käytävällä ja pyrinkin ottamaan kaiken ilon irti siitä, että omiin teorioihin ja ideoihin sai sparrausta alan johtavilta eksperteiltä. Sanon tämä osittain siksi, että toivoisin näkeväni siellä enemmän suomalaisia tulevina vuosina ja siksi yksi tämän kirjoituksen funktio on toimia mainospuheena tälle konferenssille, joka ainakin itselleni on jo toista kertaa vuoden älyllisen ilotulituksen kohokohta.

Tässäpä muutama keskeisen kiinnostava ajatus ihmisyydestä, jotka tänä vuonna tarttuivat matkaan:

Dacher Keltner (joka muuten toimi Inside Out -elokuvan tieteellisenä asiantuntijana) esitteli mainioita tutkimuksia tiettyjen perustunteiden universaalisuudesta. Pitkään on tiedetty, että tietyt kasvonilmeet tunnistetaan tietyiksi tunteiksi samalla tavalla niin Suomessa, Uruguayssa kuin Indonesian sademetsien metsästäjä-keräilijöiden joukossa. Kun Vanuatu-saaren asukas on iloinen, on hänen hymynsä samanlainen kuin pietarsaarelaisen hymy. Ainakin ilo, suru, viha, pelko, inho ja hämmästys ovat tässä mielessä universaaleja, jos uskomme Dacher Keltneriä ja hänen oppi-isäänsä Paul Ekmania.

Mutta aina ei tarvitse edes kasvoja tunteiden tunnistamiseen. Keltner kertoi tutkimuksesta, jossa ihminen seisoi silmät sidottuna odottamassa, että toinen koskettaisi häntä. Koskettajan tehtävä oli kommunikoida jokin tietty tunne pelkän kosketuksen välityksellä. Ja tämä toimi: Vastaanottajat arvasivat yli puolessa tapauksista oliko kyse ilosta, surusta, vihasta, pelosta, inhosta, rakkaudesta, kiitollisuudesta vai myötätunnosta. Toisessa tutkimuksessa ihmisten välissä oli seinä, jossa olevasta aukosta mahtui vain käsi lävitse. Tehtävänä oli pelkästään toisen kättä koskettamalla kommunikoida tiettyjä tunteita. Tämäkin riitti: Kosketettu arvasi yli puolessa tapauksessa mistä tunteesta oli kyse.

Toisessa tutkimuksessa käytössä oli näkö- ja tuntoaistin sijasta kuulo. Mieti miltä kuulostaa, kun ihminen on huvittunut tai myötätuntoinen. Sinun käyttämäsi ääni ja bhutanilaisten käyttämä ääni ovat tässäkin yllättävän samat. Kun tutkijat soittivat samoja ääninäytteitä ihmisille yhdessätoista eri maassa Uudesta Seelannista Pakistaniin, ei ihmisillä ollut vaikeata tunnistaa mikä ääni kertoi huvittuneisuudesta (nauru), mikä myötätunnosta (”aww”), mikä voitonriemusta (”wo-hoo!”). Näiden ja muiden tutkimusten perusteella Keltner esitti, että ihmisellä olisi kymmenen perustavaa positiivista tunnetta:

  • Huvittuneisuus
  • Kunnioittava ihailu (Awe englanniksi, en heti keksi parempaa suomennosta)
  • Tyytyväisyys
  • Halukkuus
  • Innostus
  • Kiitollisuus
  • Kiinnostus
  • Rakkaus
  • Ylpeys
  • Myötätunto

Ehkä konferenssin odotetuin debatti koski moraalin perusluonnetta. Jonathan Haidt kollegoineen on viimeiset kymmenen vuotta kehitellyt Moral Foundations Theory:a, jonka mukaan eri kulttuurien pintapuolisesti erilaiset moraalijärjestelmät rakentuvat viiden evolutiivisesti kehittyneen ihmisluonnon peruspiirteen varaan:

  • Kärsimyksen välttäminen
  • Reiluus
  • Lojaalisuus sisäryhmää kohtaan
  • Auktoriteetti
  • Puhtaus/inho

Moraalit voivat siis olla erilaisia, mutta eivät ihan mitä tahansa. Kun moraalisäännöt ankkuroidaan joidenkin näiden peruspilareiden varaan, tuntuu se ihmisistä intuitiivisesti paljon uskottavammalta.

Kurt Gray tutkimusryhmineen lähti muutama vuosi sitten rohkeasti haastamaan tätä teoriaa: Grayn mukaan kaikki moraali palautuu lopulta siihen että yksi henkilö tekee toiselle jotakin pahaa. Tältä pohjalta hän on kerännyt vakuuttavaa aineistoa siitä, että pintapuolisesti erilaiset moraaliarvostelmamme tuntuvat aina perustuvan siihen, että koemme että jollekin on aiheutettu kärsimystä.

Molemmat miehet esittivät samalla lavalla omat näkökantansa ja mikä toisen argumenteissa on pielessä. Molemmat olivat myös varsin vakuuttavia, vaikkakin erimielisiä. Lopullinen synteesi jäi kuulijan (ja viimeisenä puhuneen David Pizarron) harteille.

Itse näkisin, että Haidtin peruspilareista vahvin todistusaineisto on kärsimyksen välttämisen ja reiluuden takana. Niiden osalta löytyy vino pino tutkimusta, jotka osoittavat a) että teemme paljon asioita niiden vuoksi, ja b) miksi on ollut evolutiivisesti hyödyllistä, että meille on kehittynyt nämä taipumukset. Nämä ovat myös ne kaksi pilaria, jotka ovat pitkälti yhteensopivia Grayn näkemyksen kanssa ja joiden moraalisuuden osalta vallitsee ihmisten keskuudessa suurin yksimielisyys. Sen sijaan näkisin lojaalisuuden sisäryhmää kohtaan, auktoriteetin ja inhon ei-moraalisina taipumuksina, joita eri kulttuurit ovat hyödyntäneet luodessaan kulttuurisia sääntöjärjestelmiään. Haluatko että ihmiset eivät söisi koiria tai eivät harrastaisi seksiä naapuriheimolaisten kanssa?Jos saat heidät tuntemaan inhoa ja vastenmielisyyttä, olet lähellä onnistumista. Oletko hierarkian huipulla? Moralisoi tämä hierarkia ihmisten mielissä, niin auktoriteettiasi ei niin helposti kyseenalaisteta. Uskon siis että moraali palautuu pitkälti toisten kärsimysten vähentämiseen ja reiluuteen – mutta kulttuurit pystyvät tarvittaessa laajentamaan moraalin alaa moneen muuhunkin asiaan.

Toinen suuren luokan debatti koski ihmisen tahdonvoimaa. Roy Baumeister tutkimusryhmineen on lukuisissa tutkimuksissa osoittanut, että yhteen tehtävään käytetty tahdonvoima on poissa toisesta tehtävästä: Kun vastustat kiusausta syödä suklaakeksejä, et jaksa puristaa käsipuristinta yhtä kauan kuin toinen tyyppi, joka sai antaa periksi suklaakeksien houkutukselle. Ajatus tahdonvoimasta lihaksena, joka väsyy käytössä, eli vahvana psykologiassa kunnes vuonna 2010 Veronica Job, Carol Dweck ja Gregory Walton iskivät pöytään mullistavan tutkimuksen: Eri ihmisillä on erilaisia uskomuksia koskien tahdonvoimaa: Toiset uskovat sen kuluvan käytössä, toiset eivät usko. Ja kun he laittoivat ihmiset tekemään peräkkäisiä tehtäviä, niin tahdonvoima kului vain siltä porukalta, joka uskoi tahdonvoiman kuluvan. Kyse ei siis ollutkaan lihaksesta, vaan enemmänkin omista uskomuksistamme.

Nyt Baumeister ja Walton kävivät vuorotellen lavalla kertomassa mikä on tämän hetken tilanne tässä vastakkainasettelussa. Vaikuttaa siltä että molemmat ovat oikeassa: Tahdonvoima kuluu käytössä, mutta luovutamme helpommin, mitä enemmän uskomme sen kuluvan käytössä. Molempia perspektiivejä yhdistävässä tutkimuksessa havaittiin, että kun väsymys on vähäistä, niin uskomukset ratkaisevat: Rautaiseen tahdonvoimaan uskovat jaksavat paremmin. Mutta kun tehtävä aiheuttaa kovaa uupumusta ei uskomuksilla enää ole väliä: Kaikki suoriutuvat seuraavasta tehtävästä huonommin.

Eli tahdonvoimamme väsyy käytössä ja tämä on fysikaalinen fakta, joka liittyy osittain verensokeriaineenvaihduntaamme. Mutta missä kohtaa väsymystä luovutamme: Se on asennekysymys. Tahdonvoiman väsyminen on siis samanlaista kuin fyysinen lihasten väsymys: Jotkut luovuttavat heti kun tuntuu pikkuisenkin raskaalta. Toiset puskevat itsensä aivan loppuun saakka. Ja ne jotka eivät pikku väsymisestä välitä, vaan uskovat jaksamiseensa, pärjäävät elämässä paremmin ja ovat onnellisempia.

Näin se ymmärrys ihmisyydestä kasvaa, pieni pala kerrallaan!

Tässä vielä bonuksena muutamia pienempiä havaintoja matkan varrelta:

  • Yksinäisyys tappaa. Huonot sosiaaliset suhteet aiheuttavat yhtä paljon kuolleisuutta kuin säännöllinen 15 tupakan päiväannos.
  • Seksin määrä parisuhteessa on yhteydessä hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen parisuhteessa. Enemmän on parempi, mutta yksi kerta viikossa riittää: Sitä tiheämpi seksitahti ei enää lisää hyvinvointia. Ei siitä tosin haittaakaan ole.
  • Baseballissa menestyksen ja huippupelaajien välinen suhde on lineaarinen: Mitä enemmän huippupelaajia, sitä paremmin joukkue pärjää. Koripallossa sama pätee vain tiettyyn pisteeseen asti: Liikaa huippupelaajia samassa joukkueessa johtaa kukkotappeluihin ja joukkue menestyy huonommin. Jalkapallokielellä: Yhteen joukkueeseen mahtuu vain yksi Zlatan.
  • Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka uskoivat onnellisuuden olevan staattinen asia olivat onnettomampia kuin ihmiset, jotka uskoivat ihmisen onnellisuuden voivan muuttua.
  • Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka arvostavat aikaa enemmän kuin rahaa, ovat keskimäärin onnellisempia kuin rahaa enemmän arvostavat.
  • Ihmiset, jotka kokevat että heillä on elämässään tarkoitus, elävät pidempään.

Terrorismi, maahanmuutto ja rasismi – Euroopan kolmas integraatiohaaste

Pariisin terrori-iskut olivat shokeeraava hyökkäys koko Eurooppaa vastaan. Saksan liittokansleri Angela Merkel puki niiden jälkeen sanoiksi yhtenäisen Euroopan viestin: ”Me, saksalaiset ystävänne, itkemme kanssanne. Osallistumme kanssanne taisteluun.”

Tämä itsestäänselvä yhteisrintamaan asettuminen on merkittävää, koska Saksa ja Ranska olivat vuosisatoja toistensa kansalaisten pahimpia tappajia. Keskinäisten sotien ketjua ei katkaissut agressio, vaan integraatio: Euroopan unioni ja sitä edeltänyt ECSC luotiin alunperin ensisijaisesti varmistamaan rauha Saksan, Ranskan ja muiden Euroopan valtioiden välille. EU sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012, koska viimeiset 60 vuotta se on onnistunut takaamaan rauhan, demokratian ja ihmisoikeudet jäsenmailleen.

Euroopan unionin olemassaolon ajan suurin uhka Euroopan yhtenäisyydelle onkin tullut valtioiden sisältä. Tappavaa terrorismia ovat poliittisten ääriliikkeiden lisäksi harjoittaneet erityisesti separatistit. Esimerkiksi Pohjois-Irlannin itsenäisyyttä ajanut IRA tappoi 1980-luvulla kymmeniä ihmisiä pommi-iskuillaan ja baskimaan itsenäisyyttä ajanut ETA on terrori-iskuillaan tappanut yli 800 ihmistä Espanjassa. Tätä nykyä molemmat järjestöt ovat lopettaneet väkivaltaisuudet ja harva baski tai Pohjois-Irlannin katolilainen hyväksyisi terroritekoja. He ovat saaneet äänensä kuuluviin poliittisia kanavia pitkin eivätkä koe enää samaa syrjintää kuin muutama vuosikymmen takaperin. Jälleen integraatio teki tehtävänsä.

Nyt Eurooppa on kohdannut uuden terrorismin aallon, jossa tekijöinä toimivat ääri-islamilaiset radikaalit. Daesh (joka haluisi tulla kutsutuksi Isikseksi) kohdisti iskunsa niille alueille Pariisissa, joissa integraatio on onnistunut kaikkein parhaiten: jalkapallokentälle ja kymmenennen kaupunginosan ravintola-alueelle, jossa kaikenväriset ja -taustaiset nuoret pitävät yhdessä hauskaa. Daeshin kyynisenä tavoitteena on estää integraatio, koska mitä syrjitympiä muslimit ovat Euroopassa, sitä helpompi heitä on rekrytoida Daeshin taistoon.

Euroopan toiseksi tappavimmassa terrori-iskussa 2010-luvulla kohteena olivat myös integraation kannattajat: Norjassa vuonna 2011 Breivik tappoi 8 ihmistä pommi-iskussa ja 69 työväenpuolueen nuorta ampumalla. Breivikillä ja Daeshilla on sama tavoite: integraation estäminen ja Euroopan suistaminen kristittyjen ja muslimien väliseen sisällissotaan.

Suomessa ei ole mitään laajamittaisia terroritekoja vielä nähty, mutta molemmat ääriryhmät ovat vahvistuneet: Suomesta on lähtenyt yli 60 nuorta Isis-alueelle ja parikymmentä on sieltä myös palannut. Äärikantasuomalaiset ovat vuorostaan suoltaneet tappouhkauksia eri tahoille ja syyllistyneet ainakin puukotuksiin, polttopulloiskuihin ja aseella uhkailuun.

Miten meidän tulisi vastata näiden kahden ääriryhmän terrorismiin?

Pahin virhe olisi vastata vihaan vihalla. Jos ääriryhmän väkivallan vuoksi syyllistämme ja syrjimme viattomia kanssaihmisiä, ajaudumme vain syvemmälle koston kierteeseen. Me emme halua ääri-islamistien ja äärikantasuomalaisten välistä taistelua omalla maaperällämme. Nämä ääriryhmät tarvitsevat toisiaan. Mitä törkeämpään väkivaltaan toinen osapuoli syyllistyy, sitä oikeutetummalta oma väkivalta tuntuu. Ja tästä ääriryhmien välisestä väkivallasta kärsii koko se maltillinen enemmistö, jota valtaosa Euroopan kristityistä, ateisteista, muslimeista sun muista ihmisistä edustaa.

Ei myöskään ole olemassa mitään sellaista vaihtoehtoa, jossa esimerkiksi kaikki muslimit karkotettaisiin Euroopasta. Pariisin iskun kaikki tunnetut tekijät olivat EU-kansalaisia ja monet olivat syntyneet Euroopassa. He eivät ole muualta tulleita taistelijoita, vaan integraation epäonnistumisen tuotteita: syrjäytyneitä nuoria, joiden viha kumpusi siitä, että heitä kohdellaan alempiarvoisina eikä tulevaisuus luvannut heille mitään hyvää. Tämä on se kierre, joka pitää katkaista.

Eurooppa on koti yli 20 miljoonalle muslimille. Joka kahdeksastoista Eurooppalainen on muslimi ja iso osa heistä on syntynyt täällä. Siksi heitä ei voi lähettää ”takaisin kotiin” tai suorittaa muunlaista etnistä puhdistusta, josta jotkut äärioikeistotahot haaveilevat. Muslimit ovat osa Eurooppaa. Samalla tavalla kuin kristityt tai ateistit ovat osa Eurooppaa. Siksi meidän on ratkaistava tilanne täällä Euroopassa. Isolla osalla ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajista menee hyvin, mutta liian moni on syrjäytynyt kaupunginosiin, joissa he elävät eristyksissä valtaväestöstä ja joissa työttömyys ja näköalattomuus rehottavat.

Tämä on Euroopan kolmas integraatiohaaste.

Miten rakennamme Euroopasta paikan, jossa rauhaa rakastava ja työtä pelkäämätön ihminen voi elää hyvää elämää riippumatta hänen uskonnostaan, ihonväristään, seksuaalisesta suuntautumisestaan tai muista merkityksettömistä sivuseikoista?

Tarvitsemme päättäväisiä toimia terroristeja ja riidanhaastajia vastaan – sekä ääri-islamisteja että äärikantasuomalaisia. Väkivalta, uhkailu ja vihanlietsonta on kitkettävä pois tehokkaasti. Me emme tarvitse yhtään ainoata viatonta uhria: emme kristittyä, emme muslimia emmekä ketään, joka joutuu kuolemaan vain sen takia, että sattuu käymään tietyssä konsertissa, sattuu olemaan tietyn uskonnon edustaja tai sattuu olemaan ihonväriltään tietynlainen. Se mikä Euroopassa on arvokasta – se mikä Suomessa on arvokasta – on, että olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, jossa kaikkien ihmisten ihmisoikeuksia pyritään kunnioittamaan ja jossa jokaiselle pyritään takaamaan tasa-arvoinen mahdollisuus elää elämäänsä haluamallamme tavalla.

Tämä on taistelu Eurooppalaisten arvojen puolesta: vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Toisella puolella ovat ääri-islamistit ja äärioikeistolaiset, joiden keskinäinen väkivalta pyrkii syöksemään Euroopan sisällissotaan. Toisella puolella olemme me tavalliset rauhaa rakastavat ihmiset. Ja me olemme enemmistö sekä kantasuomalaisten että maahanmuuttajien joukossa. Siksi meidän on nyt pidettävä ääntä ihmisarvon, myötätunnon ja rauhaisan yhteiselon puolesta.

Tämä on Euroopan kohtalonkysymys. On aika integroitua rauhan puolesta. Se on ainoa tapa pitää huolta, että Eurooppa on ihmisarvoinen yhteiskunta myös 20 vuoden päästä.

Ihmisiä ei johdeta excelillä – Ei edes tulevaisuudessa

Työn tulevaisuus on jo täällä. Se ei vain ole kovin tasaisesti jakautunut. 2000-luvulla Suomesta on arvioiden mukaan kadonnut 200 000 teollisuustyöpaikkaa. Uudet työpaikat ja talouskasvu syntyvät lähinnä tietotyö- ja palvelualoilla, joissa pärjääminen edellyttää työntekijöiltä luovuutta, ihmissuhdetaitoja ja jatkuvan kehittämisen asennetta.

Näillä dynaamisilla, nopeasti kehittyvillä aloilla proaktiivinen asenne ja luovuus eivät ole pelkästään menestystekijöitä. Ne ovat elinehtoja, jos tavoitteena on pärjääminen globaaleiksi muuttuneilla markkinoilla. Tämän ovat lopulta havainneet myös uusiutumiskykyiset perinteisen teollisuuden yritykset, jotka ovat nostaneet työntekijöiden osallistamisen ja kunnioituksen innovaatioprosessinsa ytimeen. Siksi suomalaisten yritysten tuleva menestys vaatii murrosta tavassamme ajatella työtä.

Samaan aikaan yritysten toimintaympäristöjen dynaamisuus on lisääntynyt. Neuvostoliitolle paperia pystyi myymään viisivuotissuunnitelmien pohjalta. Tällaisella paikalleen pysähtyneellä toimialalla voi pärjätä hierarkkisella, keskusjohtoisella, tiukan standardisoidulla toimintalogiikalla. Mutta nopeasti muuttuvilla aloilla tällainen ylhäältä johdettu organisaatio on auttamatta liian jäykkä ja muuntautumiskyvytön. Näillä aloilla parhaiten pärjäävät ketterät ja itseohjautuvien tiimien varaan rakennetut organisaatiot. Tällaiset orgaanisen elinvoimaiset yritykset edellyttävät työntekijöiltä vahvaa itseohjautuvuutta ja oma-aloitteellista asennetta omaan työhön. Eli sisäistä motivaatiota.

Kasvualoilla on käynnissä siirtymä poispäin hierarkisista ja autoritaarisista organisaatioista kohti dynaamisia ja ketterän itseohjautuvia ja verkottuneita yhteisöjä. Ja tällöin siirrymme välttämättä kohti sisäisesti motivoivaa työelämää.

Sisäinen motivaatio tarkoittaa sitä, että työntekijät aidosti syttyvät tehtävistään ja haluavat itse tehdä parhaansa niiden eteen. Sen vastakohta on ulkoinen motivaatio, jossa ihminen ei ole kiinnostunut itse tekemisestä, vaan motivaatio syntyy jostakin itse tekemisen ulkopuolisesta kepistä tai porkkanasta. Sisäisessä motivaatiossa tekeminen itsessään tuntuu niin kiinnostavalta, nautittavalta tai arvokkaalta, että ihminen palaa halusta sitä tehdä.

Tietyt työympäristöt mahdollistavat sisäisen motivaation, toiset tuhoavat ihmisen luontaisen innostuksen.

Statushierarkiat, kyttääminen, käskyttäminen, mikromanagerointi, luottamuspula ja informaation pimittäminen ovat tehokkaita tapoja tuhota sisäinen motivaatio. Sisäisen motivaation johtaminen lähtee liikkeelle siitä, että uskoo ja luottaa työntekijöihin. Antaa heille tilaa tehdä työnsä itse hyväksi katsomallaan tavalla ottaen enemmän sparraavan valmentajan kuin käskyttävän kontrolloijan roolin.

Haastattelimme Karoliina Jarenkon kanssa Draivi-kirjaamme varten 38 yritysjohtajaa ja työntekijää Suomen kiinnostavimmista yrityksistä, mitä tulee sisäisen motivaation johtamiseen. Kaikissa haastattelissamme organisaatioissa korostui muutama avaintekijä:

• Hierarkiattomuus: Johtajat kohtelivat työntekijöitään vertaisinaan, kuuntelivat aidosti heidän mielipiteitään ja kunnioittivat heidän asiantuntemustaan.
• Radikaali avoimuus: Kaikki informaatio talousluvuista lähtien on kaikkien saatavilla, jotta ihmisillä on mahdollisuus tehdä kokonaisuuden kannalta järkeviä päätöksiä.
• Yhteinen ja yhdessä rakennettu näkemys yrityksen suunnasta ja toiminnan keskeisistä arvoista. Ja näiden arvojen näkyminen myös yrityksen arjessa.
• Kaikenlaisen byrokratian ja kontrollijärjestelmien purkaminen. Jokaisella työntekijällä oli vapaus tehdä suuriakin toimintaansa koskevia päätöksiä ja hankintoja tarvitsematta kysyä lupaa keneltäkään.
• Keskinäinen välittäminen, vahva yhteishenki ja arvonannon ja kiittämisen kulttuuri, joka syntyy siitä, että ihmiset ovat toisilleen ja johdolle muutakin kuin tuotantovälineitä. Sisäisesti motivoituneet organisaatiot olivat siis paitsi innovatiivisia ja tehokkaita, myös vahvan inhimillisiä.

Sisäisen motivaation johtaminen on tänään kilpailuetu, mutta kymmenen vuoden päästä se on elinehto kaikilla luovuutta, innovaatioita ja uusiutumiskykyä vaativilla toimialoilla. Pidä siis huolta, että oma yrityksesi on vallankumouksen etujoukoissa!

DraiviSiMo_Kuvakirjasta

Miten johtaa sisäistä motivaatiota? Vastaus löytyy juuri julkaistusta kirjasta Draivi – Voiko sisäistä motivaatiota johtaa? (Talentum 2015), jonka kirjoitimme yhdessä Karoliina Jarengon kanssa. Kirja yhdistää motivaatiotutkimuksen viimeisimmät virtaukset konkreettisiin case-tutkimuksiin suomalaisesta yritysmaailmasta. Ääneen pääsevät uuden työelämän edelläkävijäorganisaatiot, kuten Fondia, Futurice, Outotec, Pipelife, Reaktor, Supercell ja Vincit.

Kirjamme tehtävänä on muuttaa ihmiskuvasi, ja samalla käsityksesi johtajuudesta. Ja antaa samalla sinulle myös työkalut, joilla rakentaa sisäistä motivaatiota tukeva tulevaisuuden organisaatio. Kirja siis kertoo, mitä draivi käytännössä on ja miten se synnytetään.

Valtio on mafia ja sinä maksat suojelurahaa: Onko verotus varastamista?

Entinen kansanedustaja Mikael Jungner sai aikaan myrskyn twitter-lasissa väittäessään, että ”Verokeskustelussa on hyvä muistaa että verotus on toiselta ottamista yksipuolisella päätöksellä. Verotus on pohjimmiltaan varastamista.” Näinhän se näyttäisi olevan: Minulla on omaisuutta ja sitten tulee iso paha valtio, joka ilmoittaa että tietty prosentti siitä kuuluu heille. Jos kieltäydyn, niin viime kädessä valtio turvautuu väkivaltaan ja poliisi vie minut raudoissa vankilaan. Tässä mielessä valtio ei eroa mafiasta: Se pakottaa minut maksamaan suojelurahaa. Jos en maksa, niin sillä on keinot ja aseet, joilla se pakottaa minut tottelemaan.

Mutta hetkinen. Onko asia todella näin yksinkertainen?

Jungnerin vertauksessa on yksi perustava virhe. Hän kuvittelee, että minun oikeuteni omaisuuteen olisi jokin itsestäänselvyys. Että olisi jotenkin taivaalta tipahtanut kiistämätön fakta, että jokaisella ihmisellä on oikeus omaisuuteensa. Jungnerin mukaan omistusoikeus on ihmisoikeus ja jopa jonkinlainen ”luonnonoikeus”.

Jungner elää haavemaailmassa, jossa kuvitellaan, että ihmisoikeudet ovat läsnä maailman rakenteissa. Eivät ole. Maailma, jossa ei ole ihmisiä, on maailma jossa ei ole oikeuksia. Maailmassa toteutuvat vain ne oikeudet, joita ihmiset ovat päättäneet kunnioittaa. Siksi mikä tahansa oikeus muuttuu todelliseksi vasta sillä hetkellä, kun on joku taho, joka on valmis sitä puolustamaan ja näin tekemään siitä totta.

Ainoa ’luonnonoikeus’ on vahvimman oikeus. Jos sinulla on armeija ja minulla vain paljaat käteni, sinä voit pakottaa minut tekemään asioita, voit ottaa omaisuuteni ja viime kädessä vaikka tappaa minut. Vahvempi määrää ja heikompi voi vain kitistä ja alistua. Näin se valitettavasti on. Eikä se siitä muuksi muutu, vaikka kuinka soittaisi John Lennonin Imaginea. Historiassa vahvempi on aina alistanut heikompaa: aateliset maanviljelijöitä, tilanomistajat torppareita, venäläisvalloittajat suomalaisia.

Jos haluan että minulla ylipäänsä on jotakin oikeuksia, tarvitsen riittävän vahvan toimijan, joka vapaaehtoisesti ylläpitää näitä oikeuksia ja näin suojelee minua oikeuksien rikkojilta. Ja juuri tämän moderni demokraattinen valtio tekee. Oikeuslaitoksen, poliisilaitoksen, armeijan ja muiden instituutioiden avulla se pyrkii takaamaan, että minulla on tietyt ihmisoikeudet, että omaisuuttani ei varasteta ja että saan välttämättömät terveydenhuolto-, koulutus- ja muut palvelut. Siksi olen koko nykyisen elämäntapani velkaa valtiolle. Valtiottomaan arkeen voi tutustua Somalian ja Syyrian kaltaisissa kriisipesäkkeissä. Siellä voi kokeilla mitä valtioton vahvimman oikeuden mukainen eläminen vaatii.

Siksi on absurdia puhua veroista varkautena. Lähes jokaisen suomalaisen nykyinen omaisuus on yhteiskunnan mahdollistamaa: Yhteiskunta on antanut sen koulutuksen, jonka avulla ihmisestä on kasvanut se ihminen, joka hän on. Yhteiskunta on pankkilaitoksien, sopimusten noudattamisen ja muiden instituutioiden avulla tehnyt mahdolliseksi modernin liiketoiminnan. Yhteiskunta on poliisin ja armeijan avulla taannut, että ihminen ei joudu suojelemaan omaisuuttaan kierteleviä rosvolaumoja vastaan. Ilman yhteiskuntaa suomalaisilla olisi murto-osa nykyisestä omaisuudestaan ja mahdollisuuksistaan.

Yhteiskunnan ylläpitäminen vaatii resursseja ja verotus on aika universaalisti todettu mielekkääksi tavaksi kerätä näitä resursseja. On eri kysymys kuinka paljon kenenkin yhteiskunnan jäsenen tulisi maksaa siitä että saa nauttia yhteiskuntajärjestyksen tuomasta turvasta. Paras toistaiseksi keksitty tapa päättää verorasituksen suuruudesta lienee demokratia. Verojen nykyisestä suuruudesta saa olla eri mieltä. Niistä valittamalla pääsee osalliseksi siihen sananvapauden takaamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa verojen suuruudesta päätetään. Mutta ilman veroja ei olisi yhteiskuntaa. Ja ilman yhteiskuntaa ei sitä elämää, jota sinä olet saanut elää. Yhteiskunta ei takaa vain tiettyjä terveydenhuollon kaltaisia erillispalveluja, joista voisi maksaa käyttömaksuja. Se takaa yhteiskuntarauhan. Ja se on itsessään mittaamattoman arvokasta.

Siksi meillä on kaksi vaihtoehtoa:

Voimme haikeina soittaa John Lennonin Imaginea ja haaveilla maailmasta, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään, valtiota ei tarvita ja ihmisoikeudet ylläpitävät itse itseään. Siinä maailmassa voimme sitten Jungnerin tavoin syyttää verotusta varkaudesta.

Vaihtoehtoisesti voimme myöntää tosiseikat: elämme maailmassa jossa vahvempi voittaa heikomman. Siksi parasta on, että väkivaltamonopoli on sellaisella instituutiolla, jonka valta perustuu demokratiaan. Se ei ole täydellinen järjestelmä, mutta paras toistaiseksi keksitty järjestelmä. Voimme kritisoida nykyjärjestelmää ja kehittää sitä eteenpäin. Mutta samalla olemme koko elämämme kyseiselle järjestelmälle velkaa. Ja sitä velkaa on ihan itsensäkin vuoksi järkevää maksaa vuosittain takaisin.

P.S. Sama asia Twitteriin tiivistettynä: ”Ilman valtiota ei ole ihmisoikeuksia, ei omaisuudensuojaa. Verovaroin valtio tekee omistamisen mahdolliseksi. Eli ei varkaus.”

Edit:Tekstin pohjalta käytyjen keskusteluiden pohjalta kaksi lisäpointtia:
1. Kun lukee yhteiskunnan rakenteiden kehityksen historiaa käsitteleviä kirjoja kuten Christian Welzelin Freedom Rising tai Daron Acemoglu & James Robinsonin Why Nations Fail, – jälkimmäisestä olen kirjoittanut analyysin aiemmin – niin sitä häkeltyy siitä kuinka etuoikeutettuja me demokraattisten yhteiskuntien kansalaiset olemme. Maailmanhistoria on pitkälti alistamisen historiaa. Yksinvaltias, ruhtinas, aatelisto, tehtaanjohtaja, kolonialisti ja muut tahot ovat läpi historian aina alistaneet ja riistäneet kansaa. Historiallisesti katsoen ajatus kansalaisoikeuksista tai ihmisoikeuksista on nuori keksintö, joka on tullut todelliseksi laajassa mitassa vasta lähivuosisatoina. Mahdollisuus valittaa veroista julkisesti ilman pelkoa mielivaltaisesta rangaistuksesta on sekin suhteellisen harvinaista. Valtio on mafia, mutta historiallisesti katsoen se ei ole koskaan aiemmin tarjonnut läheskään näin paljoa vastinetta suojelurahoille: Sekä oikeuksia että resursseja.

2. Mafiavertausta jatkaakseni: Yhteiskuntien oikeutta rajoittaa ihmisten elämää on läpi vuosisatojen perusteltu erilaisilla versioilla ’yhteiskuntasopimuksesta’. Yksi standardivasta-argumentti on, että ’en minä ole mitään sopimusta allekirjoittanut.’ Ja näinhän se on. Yhteiskunta teki sinulle tarjouksen, josta et voinut kieltäytyä. Sopimus astui voimaan heti syntymäsi jälkeen, kun sait kansalaisuutesi. Yhteiskunta tarjosi sinulle ilmaisen koulutuksen, ilmaisen terveydenhuollon, neuvolajärjestelmän, vanhemmillesi lapsilisää. Ja viime kädessä turvallisen kasvuympäristön, jossa et joutunut jatkuvasti pelkäämään joutuvasi väkivallan uhriksi (toki tästä on poikkeuksia, mutta pääsääntöisesti väkivallan uhka on marginaalinen verrattuna historian tarjoamiin vaihtoehtoihin). Eli siinä vaiheessa, kun tulit täysi-ikäiseksi ja voisit allekirjoittaa sopimuksen, olit jo korviasi myöten veloissa ja jouduit kiittämään yhteiskuntaa lähes kaikesta, tilastollisesti katsoen monessa tapauksessa myös hengestäsi.