Category: Filska ja polska

Suomi kansallisvaltion jälkeen

Mitä on suomalaisuus? Kysymys on juuri tänään ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. Suomi – kuten valtaosa muistakin Euroopan maista – on muuttunut yhä kansainvälisemmäksi. Helsingissä joka kahdeksannen äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi ja määrän odotetaan kasvavan seuraavina vuosikymmeninä tuntuvasti. Globalisaatio, rajojen yli liikkuva työvoima ja pakolaisvirrat tulevat rikastuttamaan suomalaista kulttuuri-, uskonto- ja kielikavalkadia – halusimme sitä tai emme. 2000-luvun maailma on kansainvälisesti verkottunut ja tästä kehityksestä poisjääminen ei ole mahdollista, jos haluamme pysyä demokraattisena hyvinvointivaltiona.

Osa suomalaisista on ottanut maahamme saapujat avosylin vastaan: hädänalaisten auttaminen on heille itsestäänselvyys ja kulttuurin rikastuminen pelkästään myönteinen asia. Mutta merkittävä vähemmistö kansalaisista suhtautuu maahanmuuttoon nuivasti. Vieraiden kulttuurien invaasio on heidän mielestään uhka suomalaiselle kulttuurille. Kohta joudumme luopumaan meille rakkaista asioista, esimerkiksi Suvivirren laulamisesta koulun kevätjuhlissa. Vakavammin: Osa maahanmuuttajista tulee maista, joissa esimerkiksi naisen asema on suomalaisesta näkökulmasta törkeän alistettu. Tällaista naisten alistamista emme halua Suomeen.

Mutta mikä on se suomalainen kulttuuri, jota haluamme puolustaa? Mitkä suomalaiset arvot ja tavat ovat puolustamisen arvoisia?

’Suomalaisuus’ ja ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on historiallisesti katsoen varsin tuore keksintö. Geneettisesti esimerkiksi länsisuomalaiset ovat kauempana itäsuomalaisista ’heimoveljistään’ kuin britit ovat pohjoissaksalaisista. Kun suomalaisuuden idea 1800-luvulla luotiin, oli ajatus suoraan kopioitu muualla Euroopassa vallinneesta kansallisuusaatteesta. Yksi kansa, yksi kieli, yksi valtakunta. Tämän ajatuksen pohjalta Saksan pienet ruhtinaskunnat yhdistettiin yhden keisarin alamaisiksi ja samaa ajatusta noudattaen ’kansakuntamme isät’ – eli lähinnä ruotsinkielisen eliitin edustajat -, maalasivat kuvan itsenäisyyttä kaipaavasta yhtenäisestä kansasta. Vuonna 1917 unelmasta tuli totta ja syntyi kansallisvaltio nimeltä Suomi. Kaksikielisenäkin se oli varsin puhdasoppinen esimerkki valtiosta, joka rakennettiin ajatukselle ’kansasta’, jota kieli ja kulttuuri yhdistää.

On kuitenkin toinenkin tapa luoda kansakunta: Se voidaan rakentaa myös yhteisen idean tai arvojen varaan.

Näkyvin esimerkki tästä on tietysti Yhdysvallat, maa joka rakennettiin idean varaan:

We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness. — That to secure these rights, Governments are instituted among Men, deriving their just powers from the consent of the governed.

Yhdysvaltalaisuus ei ole kiinni esi-isien kotimaasta, uskonnosta eikä nykyään myöskään ihonväristä. Yhdysvaltalaiseksi tullaan asuinpaikan, vakaumuksen ja tekojen kautta: Riittää että rakastaa nykyistä kotimaatansa. Tämä ei tee Yhdysvalloista yhtään vähemmän isänmaallista kuin perinteisistä kansallisvaltioista. Päinvastoin: jokainen urheiluottelu alkaa kansallislaululla ja jokainen koulupäivä uskollisuuden vannomisella Yhdysvaltain lipulle. Patrioottisuus on Yhdysvalloissa monin paikoin kyseenalaistamaton hyve ja haukkuminen epäisänmaalliseksi syvin mahdollinen loukkaus. On siis mahdollista olla vahvan isänmaallinen ja rakastaa kotimaatansa ilman, että kaikilla tarvitsisi olla yhteisiä esi-isiä ja samanvärisiä silmiä.

Kansallisuusaate oli oman aikansa lapsi ja teki paljon hyvää laajentaessaan ihmisten myötätunnon kehää omasta perhepiiristä ja kyläyhteisöstä kattamaan koko kansakunnan. Mutta nykyinen sekä liikennevälineiden että tietoverkkojen kautta verkottunut ihmiskunta on ajanut kansallisuusaatteen ohitse. Siksi Suomenkin on aika siirtyä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan. On aika luoda suomalaisuus uudelleen pohjautuen yhteiseen ideaan ja arvoihin.

Mutta mitkä ovat ne asiat suomalaisuudesta, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan?

Tähän minulla ei ole valmista vastausta. Ensisijaisesti haluan herättää henkiin kysymyksen yhteisistä suomalaisista arvoista. Koska siirtymä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan vaatii jaettua näkemystä siitä, mitkä ovat suomalaisuuden arvot ja ideaalit. Vastausta on lähdettävä rakentamaan yhdessä, kaikkia osapuolia kuunnellen.

Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että tärkein perintö, jonka esi-isämme meille jättivät, ei ole tietynvärinen iho. Paljon tärkeämpi perintö on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.” Yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, joka on tasa-arvoisempi, suvaitsempi, huolehtivampi ja kaikista kansalaisista välittävämpi kuin oikeastaan mikään muu maa maailmassa. Ei tietysti täydellinen – paljon on epäkohtia, joita korjata. Mutta mitä tulee mahdollisuuksien tasa-arvoon, naisten asemaan tai kansalaisten keskimääräiseen hyvinvointiin, ovat Pohjoismaat paras toistaiseksi rakennettu yhteiskuntajärjestelmä.

Tämä on se perintö, jota haluan puolustaa. Ja tämä on se perintö, jonka pohjalle haluan tulevaisuuden Suomen rakentaa. Suomi ja Pohjoismaat ovat pieniä maita, yhdessäkin vain yhden Aasialaisen suurkaupungin kokoisia. Mutta pienuudestaan huolimatta ne voivat olla majakka, joka näyttää suuntaa koko maailmalle siitä, miten rakennetaan demokraattinen, välittävä, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kansalaisille hyvinvointia synnyttävä yhteiskuntajärjestys. Tämä on se kansallisvaltion jälkeinen Suomi, jota haluan yhdessä lähteä rakentamaan. Nämä ovat niitä arvoja, joiden varaan haluan suomalaisuuden rakentaa.

Ja suomalaisena haluan nähdä kaikki, jotka maatamme rakastavat ja haluavat yhdessä tehdä työtä näiden arvojen puolesta.

Yhden lauseen ratkaisut kaikkiin elämän peruskysymyksiin

Alkavan syksyn kunniaksi päätin ratkaista kaikki elämän peruskysymykset. Nämä kaksikymmentäyhdeksän kysymystä ovat askarruttaneet ihmiskuntaa ammoisista ajoista asti. Tässä oikeat vastaukset:

Mikä on elämän tarkoitus?
Elämällä luonnonilmiönä ei ole mitään tarkoitusta.

Mikä tekee ihmiselämästä merkityksellisen?
Että tekee itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen toisille ihmisille.

Mitä ihminen elämässään tavoittelee?
Ruoan ja juoman kaltaisten fyysisten perustarpeiden lisäksi turvallisuutta, hyväksyntää, vapaaehtoisuutta, kyvykkyyttä, läheisyyttä ja hyväntekemistä.

Mitä on hyvä elämä?
Elämää, jossa ei kärsi puutteesta ja jossa pääsee toteuttamaan itseään ja löytää myönteisen yhteyden toisiin ihmisiin.

Mikä on oikein, mikä väärin?
Oikein on se mikä on lähtöisin myönteisistä, myötätunnon kaltaisista motiiveista, väärin on se mikä on lähtöisin kielteisistä, kateuden ja vihan kaltaisista motiiveista.

Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen?
Rakkaus laajasti ymmärrettynä.

Mitä on filosofia?
Systemaattista ihmettelyä.

Mitä on tiede?
Metodista maailman lainalaisuuksien tunnistamista.

Mitä on totuus?
Sana, jolla ihminen asettaa koko oman auktoriteettinsa takaamaan esitetyn asian oikeellisuuden.

Mitä voimme tietää varmasti?
Että kokemusten virta virtaa.

Mitä on?
Ainakin tämä kokemusten virta.

Kuka minä olen?
Kokemuksen virran kokija, jäsentäjä ja sen puitteissa toimija.

Miksi minä olen olemassa?
Se on elämäsi onnekkain sattuma.

Mitä on rakkaus?
Syvää yhteyden kokemusta itsen ja toisen välillä.

Mitä on onnellisuus?
Taipumusta kokea myönteisiä tunteita ja tunnekuntoisuutta selvitä kielteisistä asioista.

Mitä on kauneus?
Havainnoitsijan kokemus siitä, että esillä olevan asian laadulliset erityispiirteet koskettavat häntä.

Mitä on taide?
Pyrkimystä kommunikoida subjektiivinen totuus elämän ihmeellisyydestä.

Mitä on moraali?
Ihmisten yhteiselämän mahdollistava yhdistelmä laumaeläimen vaistoja ja kulttuurista opittuja käyttäytymismalleja.

Onko ihminen hyvä vai paha?
Ihmisellä on kyky sekä toisia huomioivaan että toisia huomioimattomaan toimintaan ja kasvuhistorialla on iso merkitys siihen kuinka vahvasti kumpikin taipumus aktivoituu.

Onko puhdasta pahuutta olemassa?
Ei ole.

Kumpi oli ensin, muna vai kana?
Muna.

Onko ihmisellä vapaa tahto?
Ei ole. Mutta meillä on kokemus vapaasta tahdosta.

Mitkä ovat ihmisen suurimmat eksistentialistiset uhat?
Kuolema, hylätyksi tuleminen ja oman elämän merkityksettömyys.

Onko kuoleman jälkeistä elämää?
Ei henkilökohtaisessa mielessä, mutta elämämme jättämä jälki jää elämään meidän jälkeemme.

Voinko koskaan löytää sellaista yhteyttä toiseen ihmiseen, jossa koen tulevani täysin ymmärretyksi?
Älyllisellä tasolla tämä ei onnistu. Mutta tunnetasolla se on mahdollista.

Miksi on jotakin sen sijaan että ei olisi mitään?
Se on mysteeri, joka ei koskaan ratkea.

Miksi maailmankaikkeudessa on elämää?
Sellaista sattuu, kun satunnaisille reaktioille annetaan otollisissa olosuhteissa tarpeeksi aikaa.

Miksi on joku joka kokee maailman, sen sijaan että maailma vain tapahtuisi?
En tiedä.

Miten elää hyvä elämä?
Tunne itsesi. Uskalla toteuttaa itseäsi. Vahvista yhteyttäsi toisiin ihmisiin. Tee merkityksellisiä asioita. Avaa silmäsi kauneudelle. Joku päivä kuolet. Tanssi nyt kun musiikki vielä soi.

Pyöräilijät vastaan autoilijat: Kumman joukoissa seisot?

Vuonna 1968 Jane Elliott, ala-asteenopettaja Iowasta, teki kyseenalaisen kokeen: Hän ilmoitti oppilaille, että tiede on osoittanut, että ruskeasilmäiset ihmiset ovat älykkäämpiä ja puhtaampia kuin sinisilmäiset. Siksi luokka jaettaisiin kahtia: Kaikille sinisilmäisille laitettiin ranneke, jotta he eivät varmasti menisi sekaisin parempien ruskeasilmäisten kanssa.

Tilanne riistäytyi käsistä nopeasti: Ruskeasilmäiset alkoivat syrjiä ja pilkata sinisilmäisiä. He vaativat itselleen etuoikeuksia, kun taas sinisilmäiset vetäytyivät kuoreensa. Aiemmat kaverussuhteet unohtuivat, kun ruskeasilmäiset olivat vain keskenään ja sinisilmäiset omissa porukoissaan. Silmien väri oli jakanut luokan kahteen keskenään vihamieliseen leiriin.

Ihmisessä asuu syvällä tapa jakaa maailma meihin ja muihin. Martin Luther King ammuttiin 4.4.1968. Elliot aloitti kokeensa 5.4.1968. Hän halusi auttaa oppilaitaan näkemään, miltä tuntuu olla syrjitty ulkonäkönsä vuoksi. Kun jaamme maailman ryhmiin, niin yksilöt katoavat. Pekka ei ole enää Pekka, vaan ’yksi sinisilmäisistä’. Ja sinisilmäiset ovat ’kaikki samanlaisia’.

Elliotin koe tuli mieleen, kun seuraa joidenkin autoilijoiden ja pyöräilijöiden välistä vihanpitoa. He ovat jakaneet maailman leireihin: On ’me autoilijat’ ja ’me pyöräilijät’. Ja kun maailma on näin jaettu, on auton ratissa helppo nähdä kaikki pyöräilijät yhtenä massana: ”Toissapäivänä se yksi pyöräilijä ajoi väärässä paikassa. Joten tänään kostan asian tuolle toiselle pyöräilijälle.”

Näin ajatteleva ihminen on yhtä tyhmä kuin ne teini-ikäiset tytöt Pukinmäessä, jotka pahoinpitelivät kymmenvuotiaan tummaihoisen pojan ja haukkuivat tätä raiskaajaksi. Kyseinen pikkupoika ei ollut millään lailla syyllinen siihen, että joku toinen mies jossakin muualla oli syyllistynyt raiskauksen. Samoin tänään aamuruuhkassa näkemäsi pyöräilijä ei ole syyllinen niihin sikailuihin, joita joku toinen pyöräiljä on joku toinen päivä tehnyt.

Eli eiköhän ole jo aika lopettaa tämä typerä autolijat vastaan pyöräilijät -asetelma. Me olemme kaikki ihmisiä. Ja aika monet meistä ovat sekä autolijoita että pyöräilijöitä. Jotkut autoilijat käyttäytyvät liikenteessä tyhmästi ja lainvastaisesti. Jotkut pyöräilijät käyttäytyvät liikenteessä tyhmästi ja lainvastaisesti. Molemmat ovat yksilöitä, eivätkä edusta ’kaikkia autoilijoita’ tai ’kaikkia pyöräilijöitä’.

Samalla on hyvä muistaa yksi olennainen ero voimasuhteissa: Suhteessa pyöräilijään auto on tappava ase.

Samalla tavalla leipäveitsi on tappava ase. Auto ja leipäveitsi ovat arkisia asioita, jotka löytyvät melkein joka perheeltä. Ja kumpikin on tehty aivan muuta käyttötarkoitusta varten. Mutta siinä vaiheessa kun se suunnataan toista ihmistä kohti, kyse on tappavasta aseesta. Jos sohit leipäveitsellä toista ihmistä, et voi puolustautua sillä, että et tiennyt iskujen voivan olevan tappavia. Samoin jos tahallasi kiilaat autolla toista ihmistä kohti, et voi puolustautua sillä, että et tiennyt tonnien painoisen metalliesineen voivan tappaa tämän ihmisen.

Jos tulevaisuudessa halutaan välttyä turhilta kuolemilta, on muutama asia mitä eri tahojen pitäisi tehdä:

Poliisi ja lainsäätäjä:
Tee uhkailusta rangaistavaa ja tutki tapaukset, joissa autoilija uhkailee pyöräilijää. Pyöräliiton toiminnanjohtaja Matti Koistinen kertoo Helsingin Sanomissa (16.8) etteivät ”ilmoitetut liikenteen vaarantamiset tunnu kiinnostavan poliisia edes silloin, kun uhrilla on tiedossa todistajia ja kypäräkameran tallenne tilanteesta.” Jos viranomaisten asenne ei muutu, vaan se suojelee uhkailijoita, niin he ovat välillisesti syyllisiä seuraaviin tahallisiin yliajoihin: Heidän välinpitämättömyytensä tarjoaa sikailijoille mahdollisuuden jatkaa hengenvaarallisia leikkejään, kunnes vahingossa osuu.

Verrataan asiaa aseen käyttöön: Päätän nakkikioskilla ’kouluttaa’ jonossa etuilijaa. Kaivan siis aseen esiin ja ammun muutaman varoituslaukauksen hänen päänsä yli. Eli uhkailen tappavalla voimalla, vaikka en yritäkään ampua kohti. Poliisi tutkii asian varmasti. Mutta jos autolla kiilaan tahallani liian läheltä pyöräilijää, niin uhkailen myös tappavalla voimalla, vaikka en yritäkään osua. Yhtä vakava asia. Ja ansaitsee siksi tulla tutkituksi ja rangaistuksi samalla vakavuudella.

Pyöräilijät:
Jos koette uhkailua, ilmoittakaa siitä poliisille ja pyöräilyjärjestöille. Uhkailun kulttuuri pitää saada loppumaan. Tukholmankadulla sattuneen kuolemantapauksen yhteydessä järkytyin kun kuulin kuinka monella muullakin on kerrottavanaan läheltä piti -tarinoita. Tahallista kiilaamista ja liian läheltä ajamista ei tule sallia. Se on saatava loppumaan.

Samalla on pyöräilijöitä, joilla on parannettavaa omassa liikennekäyttäytymisessään. Maanteillä voi paahtaa niin kovaa kuin jaksaa, mutta kun lähellä on kävelijöitä, kuten keskustassa usein, niin tilannenopeutta pitäisi osata vähentää, jotta ei tule törmäyksiä.

Autoilija:
Ehkä tärkein viestini on kuitenkin tämä: Jos keittää yli, niin huuda ja näytä keskisormea, mutta älä pelottele ajamalla liian lähelle. Joskus pyöräilijä toimii vääriin ja se voi suututtaa. Se ei oikeuta uhkailemaan tappamisella.

Kun vituttaa, niin avaa ikkuna ja huuda tälle ihmiselle. En sano tätä sen takia, että suosittelisin ihmisten solvaamista. Jos tapanasi on joutua liikenneraivon valtaan, niin parempi käyttää julkisia kulkuneuvoja tai hakeutua hoitoon. Mutta sanon tämän sen takia, että jos on pakko purkaa kiukkua, niin keskisormen näyttäminen on sata kertaa harmittomampi tapa tehdä se. Kun näytät keskisormea, niin pahimmassa tapauksessa pahoitat toisen mielen. Mutta kun ajat tahallasi liian läheltä, niin saatat tappaa toisen ihmisen ja pilata myös oman loppuelämäsi. On vittuilua ja on tappoyrityksiä. Muista että niillä on aika iso ero.

Onnettomasta onnen tavoittelusta aurinkoon – Kriittisen onnellisuuden tavoittelun työkalut

Valonöörit-kirjassani ja tässä blogissa olen esittänyt, että onnellisuutta ei kannata tavoitella. Tässä vastineessa Touko Kuusi kertoo miten onnellisuutta kannattaa tavoitella:

Frank Martela tyrmää blogikirjoituksessaan ja kirjassaan Valonöörit ihmisten onnellisuuden tavoittelun. Onnellisuus on merkityksellisen elämän sivutuote, ei päämäärä. Martela mainitsee esimerkin Cynthiasta. Cynthia on onneton onnellisuuden tavoittelija. Hän teki tarkat kriteerit ja pyrki löytämään kaikista onnellisimman asuinpaikan maastaan. Nyt Cynthia elää unelmien kotipaikassaan. Mutta hän on tyytymätön, koska hän tietää, että paikka ei ole täydellinen. Vaikka Cynthia yritti valita kaikista sijainneista parhaan, edes hänen paras paikkansa ei täyttänyt hänen kaikkia kriteereitään, koska sieltä puuttuu meri ja iso lentokenttä.

Minulla on vastakkaisia kokemuksia onnellisuuden tavoittelusta. Oivalsin onnellisuuden tavoittelun tärkeyden lukioaikana. Kävin läpi eksistentialistista kriisiä kunnes lukiopojan neuroverkoissa välähti. Minulle onnellisuus ei ole Cynthian tapaan jotain ulkoista maksimoitavaa, vaan se tapahtuu pään sisällä. Joskus huomaan, että stressi tai laiskuus ajaa minut epätoivoon. Mutta onnellisuuden olemuksen muistaminen katkaisee epätoivoni kuin sormia napsauttamalla. Tajuan, että koska onnellisuus tapahtuu lopulta vain pään sisällä, niin stressi tai laiskuus ei ole syy tai oikeutus tuntea onnettomuutta tai negatiivisia tunteita. Varsinkin, kun tiedän, että selviän haasteistani paremmin, jos tunnen itseni onnelliseksi.

Äärimmäinen onnellisuushaasteeni oli armeija. En kuulunut siellä taitavimpiin ja vietin puolen vuoteni jälkipuoliskon tuvassa, jossa puolet kavereistani lähti sairastuvalle ennen metsäleiriä ja toinen puolisko valitti honkien alla jatkuvasti surullista kohtaloaan. Minä en kuitenkaan onnellisuusajatteluni takia hajonnut ja pystyin viettämään aikani pääsääntöisesti hyvillä fiiliksillä. Itseni tekeminen onnelliseksi metsässä räntäsateessa auton ajaessa ojaan oli ennemmin sitä kiinnostavampi haaste, mitä vaikeampaa se oli.

Näyttää siis siltä, että onnellisuuden tavoittelu voi tehdä sekä onnettomaksi, että onnelliseksi. Siksi vastaus ei ole sokea onnellisuuden tavoittelu, mutta ei myöskään Martelan kehotus lopettaa onnellisuuden tavoittelu kokonaan. Vastaus on synteesi. Onnellisuutta voi tavoitella, jos sitä tavoittelee kriittisesti.

Miksi onnellisuutta kannattaa tavoitella kriittisesti?

Martela esittää neljä tutkimuksiin perustuvaa naulaa onnellisuuden tavoittelun arkkuun. Nämä ovat 1. onnen etsintä väärästä paikasta, 2. se, että onnen tavoitteleminen voi tehdä onnettomaksi, 3. onnellisuuden tavoittelun itsekeskeisyys ja 4. onnellisuuden kulttuurin vahingollisuus niille, jotka eivät ole onnellisia. Nämä ovat tutkimustietoon perustuvia vakavia ongelmia. Mutta samoin ovat todellisia onnellisuuden hyödyt ihmisille (jotka Martela myös myöntää). Ja samoin ovat todellisia positiiviseen psykologiaan perustuvien harjoitteiden hyödyt ihmisen onnellisuuteen. Meta-analyyseissa on havaittu, että onnelliset ihmiset elävät keskimäärin pidempään, positiiviset tunteet edistävät luovuutta ja että positiivisen psykologiaan perustuvat harjoitteet edistävät terveiden ihmisten hyvinvointia ja auttavat masennukseen. Tällaiset meta-analyysit ovat tieteen järeimpiä keinoja selvittää jokin asia. Ne ovat paljon yksittäisiä tutkimuksia luotettavampia, koska niissä pyritään käymään läpi kaikki aihetta käsittelevät tutkimukset.

Onnellisuuden sokean ylistämisen kritisointi voi olla hyvä asia positiivisen psykologian tieteellisyyden kannalta. Mutta onnellisuuden suoran tavoittelun kieltäminen poissulkee valtavan määrän kehittyvää tutkimustietoa ja keinoja, joilla ihmiset voisivat olla hyvinvoivempia elämässään ja selvitä paremmin masennuksesta ja negatiivisista sattumuksista. Parempi ratkaisu on muuttaa käsityksiä onnellisuudesta ja positiivisista tunteista niin, että onnellisuuden tavoittelemisen hyödyt säilyvät, mutta haitat katoavat. Seuraavaksi esitän 4 kriittisen onnellisuuden työkalua, joilla Martelan mainitsemat onnellisuuden tavoittelemisen ongelmat voidaan välttää. Viittaan Martelan esittämiin ongelmiin lyhyesti termein (1), (2), (3), (4). Onnellisuus on monitulkintainen termi ja siksi sitä on vaikea tutkia. Tekstissäni puhun onnellisuudesta positiivisen psykologian tutkimassa muodossa, eli tyypillisesti itse ilmoitettuna onnellisuutena, positiivisina tunteina, tai elämäntyytyväisyytenä.

Kriittisen onnellisuuden tavoittelun työkalut

1. Onneen tyytyminen onnellisuuden maksimoinnin sijasta

Voisi kuvitella että onnellisimpia olisivat ihmiset jotka eniten miettivät sitä, miten voisivat tulla kaikessa tekemisessään onnelliseksi. Martelan esittämä tutkimustieto osoittaa päinvastaista (1, 2). Tutkimuksissa ihmiset, joita pyydetään maksimoimaan tai seuraamaan onnellisuuttaan tietyn toiminnan aikana, esimerkiksi kuunnellessa miellyttävää musiikkia, tuntevat itsensä keskimäärin onnettomammiksi, kuin verrokkiryhmän jäsenet. Samasta syystä Cynthia epäonnistuu etsiessään parasta sijaintia kotipaikalleen.

Jos haluaa elää onnellisesti, ei kannata yrittää puristaa onnellisiin elämänhetkiin enempää onnellisuutta. Juhliessa ystävien kanssa tai katsoessa lempiohjelmaa ei kannata miettiä miten voisi olla tällä hetkellä vieläkin onnellisempi, vaan tyytyä riittävän hyvään hetkelliseen onneen.

Vaikka onnellisuuden tunteen maksimointi miellyttävissä tilanteissa ei kannata, kumpi on parempi yleisenä elämänasenteena: maksimointi vai tyytyminen riittävään? Pitäisikö pyrkiä aina valitsemaan paras vaihtoehto niin karkkihyllystä kuin deittipalstoilta vai tyytyä riittävän hyviin vaihtoehtoihin. Tässä tieteellinen evidenssi on vähän ristiriitaista (ks. lähteet ja selitys lopusta). Tutkimustieto vihjaa, että maksimoijat tekevät tyytyjiä keskiarvoisesti vähän parempia valintoja. Toisaalta maksimoijat tuntuisivat olevan keskimäärin epätyytyväisempiä valintoihinsa, koska jatkuva valintojen tekeminen ja parhaan vaihtoehdon etsiminen on raskasta. Valinnoissa, joissa tiedetään, että maksimoinnista saatava hyöty on pieni verrattuna tyytymiseen, kannattaa siis ehkä tyytyä, eli valita se riittävän hyvä vaihtoehto. Vaatteiden valinnassa ja työpowerpointin ulkoasussa ei parasta vaihtoehtoa kannata stressata, vaan tyytyä riittävän hyvään vaihtoehtoon.

2. Hyvien hetkien priorisointi

Valonööri Barbara Fredrickson on esittänyt, että onnettomuuteen johtavan onnellisuuden tavoittelun ongelma (1, 2) ratkeaa siirtymällä hetkellisen maksimoinnin sijasta positiivisuuden priorisointiin. Positiivisuuden priorisoinnissa ihminen jaksottaa päiviinsä toimintaa, joka luonnostaan nostattaa positiivisia tunteita. Sen sijaan että stressaisi joka hetki onnellisuudesta ja sen maksimoinnista, kannattaa varata aikaa esimerkiksi elokuvissa käynnille ja sosiaalisille suhteille tai muille asioille, jotka luovat kuin itsestään positiivisia tunteita. Fredrickson esittää alustavaa tutkimusnäyttöä väitteensä tueksi.

Onnellisten hetkien priorisointi on yhteensopivaa tutkimuksen kanssa, joka alustavasti osoittaa, että kokemusten ostaminen tuo enemmän onnellisuutta kuin tavaroiden ostaminen. Hyvien hetkien priorisointi ja onnellisuuteen tyytyminen voisivat myös vähentää ei-onnellisten ihmisten syyllisyyttä siitä, että eivät ole onnellisia (4). Kokonaisvaltainen onnellisuuden tavoittelu epäonnistuu helposti ja siitä muodostuu helposti taakka. Mutta ajan varaaminen pienille onnellistaville asioille ei samalla tavalla ahdista.

3. Itsekkäästä omasta onnesta yhteiseen onnellisuuden tavoitteluun

Kerroin tekstini alussa, kuinka oma onnellisuuteni syntyy pääni sisällä jotenkin riippumatta ympäristöstä ja toisista ihmisistä. Tutkimustiedon perusteella tällainen ajattelu voi johtaa onnettomuuteen, enkä siihen siksi kannusta. (3, 4). Tämä johtuu ajattelutavan yksilökeskeisyydestä.

Yksilökeskeisyys on länsimaisessa onnellisuus ajattelussa normi. Onnellisuuden tavoittelu on ensisijassa oman tien ja oman onnen löytämistä. Yksilökeskeinen onnellisuuden tavoittelu johtaa helposti onnettomuuteen. Tutkimuksissa onnellisuuden tavoittelusta muistuttaminen sai koehenkilöt toimimaan keskimäärin itsekkäämmin. Onnellisuuden tavoittelu voi myös johtaa yksinäisyyteen.

Voimakkaimmin yksilökeskeisyyden trendi tuntuu näkyvän Yhdysvalloissa. Amerikkalaisilla on nykyisin keskimäärin vain kaksi läheistä ystävää, kun vielä pari vuosikymmentä sitten niitä oli kolme. Tämä on erityisen huono juttu, koska tutkimusten mukaan hyvät sosiaaliset suhteet ovat vahvasti yhteydessä onnellisuuteemme.

Kriittinen onnellisuuden tavoittelu on yhteisen onnen tavoittelua ja kulttuurimme muuttamista tähän suuntaan. Kuten Martela tutkimuksiin nojaten kirjassaan esittää, emme ole yksin oman onnemme seppiä, vaan ennemmin suhdeloita, oman onnemme keskushyökkääjiä. Tutkimustieto vihjaa, että yhteistä onnea parantavat ratkaisevasti jokapäiväiset jaetut positiiviset tunteet, hymyt ja lohdutukset läheisten ja tuntemattomien kanssa. On viitteitä siitä, että parhaat tavat saavuttaa omaa onnellisuutta ovat itse asiassa tyypillisesti epäitsekkäitä. Tutkimuksessa lahjan hankkiminen toiselle ihmiselle toi enemmän onnellisuutta hankkijalle kuin saman rahan tuhlaaminen itseen.

4. Onnen tavoittelu sisäisen motivaation etsimisenä

Martelan keskeinen viesti on, että merkityksellisten ja sisäisesti motivoivien asioiden tavoittelu tekee meidät onnelliseksi ikään kuin sivutuotteena. Tämän voi kääntää myös toisinpäin. Jos tavoittelee onnellisuutta elämässään, sisäinen motivaatio on tärkeä, ellei välttämätön välituote tällä matkalla. Kun edelliset mainitsemani kriittisen onnellisuuden työkalut ovat rajoittuneempia tiettyihin tilanteisiin, sisäisen motivaation kehittäminen voi olla läsnä laajalti elämässä.

Sisäisesti motivoitunut ihminen haluaa tehdä tekemistä sen takia että kyseinen tekeminen tuntuu innostavalta, ei palkkion tai rangaistuksen takia. Sisäisesti motivoituneeseen elämään antaa ehkä parhaat avaimet Martelan korostama itseohjautuvuusteoria. Sen mukaan sisäinen motivaatiomme on vahvimmillaan, kun koemme ihmissuhteemme läheisiksi ja teemme vapaaehtoisesti asioita, joissa tunnemme itsemme osaaviksi. Sisäisen motivaation vahvistaminen tapahtuu näitä kolmea tekijää vahvistamalla (näistä lisää esimerkiksi Martelan kirjassa tai hänen vanhemmassa blogipostauksessaan).

Kannattaako onnellisuutta tavoitella ensisijaisena päämääränä?

Edellä esittämäni tutkimusnäyttö osoittaa mielestäni sen, että kriittinen onnellisuuden tavoittelu onnistuu isolla todennäköisyydellä ja tuottaa iloa ympärilleen. Vaikka onnellisuutta jumaloivassa kulttuurissamme on ongelmansa, ei onnellisuuden tavoittelua ole pakko kokonaan lopettaa. On kuitenkin epäselvää, mikä on hyvistä vaihtoehdoista paras: Martelan merkityksellisyyden etsintä vai kriittinen onnellisuuden tavoittelu. Tähän voisi ehkä soveltaa esitettyä onneen tyytymisen työkalua. Jos jompikumpi näistä kahdesta toimii itsellä ja tekee onnelliseksi, kannattaa tavoitella sitä ensisijaisesti. Tai sitten vain tavoittelee molempia samaan aikaan.

ToukoKuusi

Touko Kuusi on filosofian ja tekniikan ylioppilas. Häntä kiinnostaa ihmisten hyvinvointi ja se, miten siihen liittyvä ymmärrys ja tutkimustieto voi konkreettisesti parantaa maailmaa. Toukoa vetää puoleensa laaja-alainen pyrkimys kehittyä ihmisenä. Hän mittaa elämäänsä teknisin apuvälinein ja pyrkii kehittymään niin Helsingin lenkkipoluilla kuin rohkeudessa jutella tuntemattomille ihmisille. Lisää hänen juttujaan voi lukea blogista Myötätuulen tekijä

Lähteet ja huomiot:

Frank Martela, (2015), Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja. Gummerus.

Meta-analyysi eliniän odote ja onnellisuus:
Chida, Y., & Steptoe, A. (2008). Positive psychological well-being and mortality: a quantitative review of prospective observational studies. Psychosomatic medicine70(7), 741-756,

Meta-analyysi positiiviset tunteet ja luovuus
Davis, Mark A. ”Understanding the relationship between mood and creativity: A meta-analysis.” Organizational behavior and human decision processes 108.1 (2009): 25-38.

Meta-analyysit positiivisen psykologian interventioista:
Sin, N. L., & Lyubomirsky, S. (2009). Enhancing well‐being and alleviating depressive symptoms with positive psychology interventions: A practice‐friendly meta‐analysis. Journal of clinical psychology65(5), 467-487.,

Bolier, L., Haverman, M., Westerhof, G. J., Riper, H., Smit, F., & Bohlmeijer, E. (2013). Positive psychology interventions: a meta-analysis of randomized controlled studies. BMC public health13(1), 119.

Onnellisuuteen tyytyminen:

Maksimoinnin hyödyllisyyteen tai haitallisuuteen ei näytä löytyvän suoraa meta-analyysia tai systemaattista kirjallisuuskatsausta, josta saisi luotettavan hahmotuskuvan kokonaisuudesta. Wikipedian maximation (psychology) artikkelista saa vähän kokonaiskuvaa aiheeseen. Keskustelu maksimoinnin ympärillä on epäselvää, koska käytössä on erilaisia kyselymittareita, jotka mittaavat vähän eri asioita. Lisäksi sillä, millaisessa tilanteessa maksimointi tapahtuu tuntuu olevan merkittävä vaikutus. Esimerkiksi maksimointiin olennaisesti liittyvää valintatulvaa (choice overflow) läpikäyvässä meta-analyysissa ei havaittu keskimääräisesti valintaähkyn vaikuttavan sen koommin positiiviseen kuin negatiiviseenkaan suuntaan juuri todennäköisesti tästä syystä.

 Gruber, J., Mauss, I. B., & Tamir, M. (2011). A dark side of happiness? How, when, and why happiness is not always good. Perspectives on Psychological Science6(3), 222-233. 

Schwartz, Barry, et al. ”Maximizing versus satisficing: happiness is a matter of choice.” Journal of personality and social psychology 83.5 (2002): 1178.

http://www.psych-it.com.au/Psychlopedia/article.asp?id=184

http://en.wikipedia.org/wiki/Maximization_%28psychology%29#cite_note-weinhardt2012-14

Scheibehenne, Benjamin, Rainer Greifeneder, and Peter M. Todd. ”Can there ever be too many options? A meta‐analytic review of choice overload.” Journal of Consumer Research 37.3 (2010): 409-425.

Hyvien hetkien priorisointi:

Catalino, L. I., Algoe, S. B., & Fredrickson, B. L. (2014). Prioritizing positivity: An effective approach to pursuing happiness?. Emotion14(6), 1155.,

Dunn, E. W., Gilbert, D. T., & Wilson, T. D. (2011). If money doesn’t make you happy, then you probably aren’t spending it right. Journal of Consumer Psychology21(2), 115-125.

Yhteisen onnellisuuden tavoittelu:

Tan, H. B., & Forgas, J. P. (2010). When happiness makes us selfish, but sadness makes us fair: Affective influences on interpersonal strategies in the dictator game. Journal of Experimental Social Psychology, 46(3), 571–576.

Mauss, I. B., Savino, N. S., Anderson, C. L., Weisbuch, M., Tamir, M., & Laudenslager, M. L. (2012). The pursuit of happiness can be lonely. Emotion, 12(5), 908.

Brashears, Matthew E. ”Small networks and high isolation? A reexamination of American discussion networks.” Social Networks 33.4 (2011): 331-341.

Argyle, Michael. ”18 Causes and Correlates of Happiness.” Well-being: The foundations of hedonic psychology 353 (2003).

Kok, Bethany E., et al. ”How positive emotions build physical health perceived positive social connections account for the upward spiral between positive emotions and vagal tone.” Psychological Science 24.7 (2013): 1123-1132.

Aknin, L. B., Dunn, E. W., & Norton, M. I. (2012). Happiness runs in a circular motion: Evidence for a positive feedback loop between prosocial spending and happiness. Journal of Happiness Studies13, 347-355.

Buchanan, K. E., & Bardi, A. (2010). Acts of kindness and acts of novelty affect life satisfaction. The Journal of social psychology150(3), 235-237.

Elätkö elämääsi niukkuuden vai runsauden logiikan kautta?

Asuessani Malminkadulla Helsingissä erehdyin kerran osallistumaan taloyhtiön kokoukseen. Yksi käsiteltävä asia oli sisäpihalla olevan liikehuoneiston muuttaminen asunnoksi. Miksipä ei, ajattelin itse.

Olin kuitenkin vähemmistössä.

Eräs hienojen ihmisten vaatteisiin pukeutunut rouva vastusti aloitetta kiivaasti. Syy: Jos kiinteistö muutettaisiin asunnoksi, voisi siihen muuttaa ulkomaalaisia asukkaita, mikä laskisi hänen oman asuntonsa arvoa. Olen hillitty herrasmies, mutta siinä tilanteessa minun oli vaikea pidätellä itseäni. Miten yksi ja sama argumentti voi olla samaan aikaan:

  • Rasistinen. Rouva teki selväksi että hän ei halua naapurikseen mitään ulkomaalaisia.
  • Itsekäs. Rouva oli sitä mieltä, että hänen oman asuntonsa arvon mahdollinen lasku on tärkeämpi asia kuin se, että kellä tahansa on ihonväriin katsomatta oikeus ostaa itselleen asunto.
  • Typerä. Taloyhtiössä oli viitisenkymmentä muutakin asuntoa. Jokaiseen niistä voi muuttaa ulkomaalainen. Miksi tämä yksi lisäasunto muuttaisi asioita millään tavalla.

Jälkeenpäin mietin mikä tätä naishenkilöä vaivasi. Asustaan ja asuinpaikastaan päätellen hän todennäköisesti kuului yhteiskuntamme hyväosaisiin. Hänellä olisi siis pitänyt olla kaikki hyvin. Mutta silti jokin valtava resurssipaniikki oli ottanut hänestä vallan. Hän tuntui elävän maailmassa joka on uhkia täynnä. Jokainen muutos lähiympäristössä oli potentiaalinen uhka, joten kaikkea muutosta vastaan piti taistella hysteerisellä vimmalla.

Kollegani ja ystäväni Markus Neuvonen kutsuu resurssipaniikiksi sitä tilaa, jossa ihminen katsoo maailmaa niukkuuden ja pelon näkökulmasta. Sen vastakohta on resurssiturva. Toisella tavalla ilmaistuna on kaksi perustavaa tapaa hahmottaa maailma: niukkuuden logiikka ja yltäkylläisyyden logiikka. Niukkuuden kautta maailmaa hahmottava ihminen näkee uhkia kaikkialla. Elämä on taistelua, joten kaikki mikä on jollakulla muulla on minulta pois. Niukkuuden logiikka vangitsee ihmisen ulkoiseen motivaatioon. Selviytymiseni on vaarassa ja sen vuoksi koko elimistöni on hälytystilassa.

Tällainen niukkuudessa eläminen on stressaavaa ja tekee ihmisestä helposti itsekeskeisen, omaa napaa tuijottavan valittajan. Kaikki ovat minua vastaan, muutos on pahasta ja siksi hyökkään kärttyisänä ketä tahansa vastaan, joka uhkaa nykytilaa.

<img alt="Actress-fear-and-panic.jpg" src="http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/d/dd/Actress-fear-and-panic.jpg/512px-Actress-fear-and-panic.jpg"

Resurssiturva on tila, jossa ihminen kokee että elämän perusasiat ovat turvattuja. Perusturvallisuuden tunne ruokkii runsauden logiikkaa, jossa on varaa katsoa maailmaa myönteisestä näkökulmasta: Mitä lisäarvoa voisin maailmaan luoda nyt kun ei tarvitse kaikkea energiaa tuhlata epätoivoiseen selviytymiskamppailuun? Runsauden logiikka on siis sisäisen motivaation logiikkaa.

Kumman logiikan kautta me maailmaa katsomme? Toki tosiasioilla on tähän vaikutuksensa. Nälkäkuoleman uhatessa voi olla ihan järkevää katsoa maailmaa resurssipaniikin näkökulmasta. Mutta aika paljon asenteemme tuntuu olevan näistä tosiasioista riippumattomia. Toiset ovat jumissa niukkuuden logiikassa, mikään määrä materiaalista hyvinvointia ei muuta heidän perustavaa ahdistustaan. Tuntuu että heidän kohdallaan pelon ja ahdistuksen määrä on vakio, vain ahdistuksen syy vaihtuu.

Toiset ihmiset taas kykenevät löytämään runsauden logiikan elämäänsä, vaikka ulkoisesti heillä olisi hyvinkin vähän. Erityismaininnan tässä yhteydessä ansaitsevat munkit ja muut askeetit, jotka tietoisesti jättäytyvät pois materialistisesta oravanpyörästä toteuttaakseen elämässään runsauden logiikkaa. Viemällä itsensä tilaan, jossa heillä on mahdollisimman vähän resursseja, joiden menetystä voisi pelätä, he itse asiassa vievät itsensä kauemmaksi resurssipaniikista.

Kroonisen resurssipaniikin syitä lienee usein hyvä etsiä lapsuudesta. Jos ihminen on elänyt lapsuutensa jatkuvassa puutteessa, vaikuttaa tämä hänen toimintaansa usein myös sen jälkeen, kun varsinainen puute on taaksejäänyttä elämää. Sodan ja säännöstelyn aikana kasvaneet isoisämme ja -äitimme saattavat vielä tänäkin päivänä säästä jokaisen muovipussin ja paperiliittimen – varmuuden vuoksi. Ja täysin riippumatta siitä, onko heillä pankkitilillään kansaneläke vai kaksitoista miljoonaa. Heille on lapsuudesta jäänyt päälle puutteesta kumpuava ahdistus, jota Markus Neuvonen kutsuu resurssitinnitukseksi.

“[Ostaessani ensimmäisen Lexus-auton] tunsin kuinka köyhyyden haju ja häpeä poistui minusta ja se oli upeaa. Surullista tässä on se, että sitä häpeää ei voi koskaan karistaa täysin pois, vaikka ansaitsisi kuinka paljon rahaa.”
–Rap-artisti Jay-Z, jonka varallisuuden arvioidaan olevan noin 560 miljoonaa dollaria

Fyysisten resurssien puutos ei kuitenkaan liene se pahin resurssitinnituksen muoto. Pahimmassa asemassa ovat ne ihmiset, jotka lapsuudessaan eivät ole saaneet tarvittavaa läheisyyttä ja hyväksyntää itselleen läheisiltä ihmisiltä. He saattavat käyttää koko elämänsä paikatakseen tätä perustavaa koloa hyväksynnän tarpeessaan. Ja usein he paikkaavat tätä koloa sellaisella toiminnalla, joka itse asiassa ei sitä paikkaa.

He saattavat pyrkiä yhteiskunnassa yhä arvostetuumpaan asemaan kuvitellen, että jos he ovat tarpeeksi korkealla hierarkiassa, heidät vihdoin hyväksytään. Valitettavasti kokemus siitä, että on rakastettu sellaisena kuin on, ei ole kiinni yhteiskunnallisesta asemasta. He siis tekevät hiki hatussa töitä, mutta lopulta heidän työnsä ei edes tarjoa sitä, mitä he pohjimmiltaan etsivät: Pyyteetöntä rakkautta.

Jari Sarasvuo on sanonut, että iso osa menestyvistä ihmisistä paikkaa jotakin haavaa. Se selittää sen lähes maanisen tekemisen vimman, joilla jotkut ihmiset elämäänsä elävät. Usein tämä haava littyyy juuri lapsuuden läheisiin ihmissuhteisiin. Ja silloin lääke ei löydy haalimalla itselleen lisää maallista kunniaa ja mainetta. Se löytyy oppimalla rakastamaan itseään sellaisena kuin on.

Tämä kirjoitus on ote kirjastani Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirja, jossa kerrotaan miten elää taitavasti.

Abbot of Watkungtaphao in Phu Soidao Waterfall.jpg

Umpiosuomalaisten kutistuva kupla ja Suomen monikulttuurisempi tulevaisuus

Arvot nousivat tuoreissa Eduskuntavaaleissa talouden ohella yhdeksi pääteemaksi. Erityisesti Perussuomalaisten ja Vihreiden välille rakennettiin vastakkainasettelua, jossa toiset edustivat maaseutua ja perinteisiä arvoja kun taas toiset kaupunkeja ja kansainvälisyyttä. Vaalien jälkeen sitten ihmeteltiin tulosta puolin ja toisin. Huomattiin että monet meistä elävät kuplassa, jossa kaikki ympärillä olevat ajattelevat samalla tavalla kuin me itse. Ja siksi yllätymme, kun osa ihmisistä ajatteleekin asioista eri tavalla.

On tärkeää tulla tietoiseksi omasta kuplastaan. Mutta tehdäänpä muutama asia selväksi:

1. Perussuomalaisten edustamien arvojen kannatus Suomessa vähenee, ei lisäänny.

On totta, että neljä vuotta sitten Perussuomalaiset onnistuivat tarjoamaan kanavan unohdetulle kansanosalle ja niinpä vaaleissa syntyi jytky. Muut puolueet eivät onnistuneet puhuttelemaan esimerkiksi EUhun ja maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia perusmiehiä ja -naisia. Nykypuolueisiin tyytymättömiä oli erityisesti talouden rakennemuutoksesta kärsivillä paikkakunnilla, joissa työpaikat ovat kiven alla. Tämän tyhjiön nousi täyttämään Timo Soinin johtama puolue. Kuten jo silloin totesin, tämä oli demokratian kannalta hyvä asia, koska on tärkeää että mahdollisimman monelle kansalaiselle löytyy puolue, joka edustaa heitä.

Mutta nyt kun Perussuomalaiset menettivät kannatuksestaan 36 021 ääntä, niin on yllättävää kuinka heitä tunnutaan edelleen kohdeltavan vaalivoittajina ja kansan äänenä. On totta, että moni ennusti heidän kannatuksensa romahtava, joten jonkinlainen torjuntavoitto saavutettiin.

Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että Perussuomalaisten edustamien arvojen kannatus Suomessa laskee tasaisesti. Otetaanpa esimerkiksi tasa-arvoinen avioliittolaki. Kun Perussuomalaiset kiivaasti sitä vastustavat, eivät he suinkaan edusta Suomen kansaa. He itse asiassa edustavat jatkuvasti pienenevän vähemmistön kantaa. Kun vielä 1970-luvun alussa homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, 1980-luvun alussa sairaus ja 2000-luvun alkaessa tasa-arvoinen avioliitto enemmistölle mahdoton ajatus, on nykyään yli kaksi kolmasosaa kansasta lain takana. Ja kannatus on suurinta nuorison keskuudessa eli kannatus tulee tulevaisuudessa entisestään nousemaan. Alle joka viides suomalainen (17,7 %) antoi vaaleissa tukensa Perussuomalaisten edustamille arvoille. Tämä määrä tulee tulevaisuudessa vähenemään, kun kaikkein konservatiivisin väestö vähenee luonnollisen poistuman kautta.

”Myönnän ihan avoimesti, että 50 vuoden päästä suomalaiset eivät ehkä ymmärrä, miten puolet eduskunnasta on voinut vastustaa tätä. Kuten me emme ymmärrä, miten sata vuotta sitten naisilla ei ollut äänioikeutta.”
– Tasa-arvoista avioliittolakia vastaan äänestänyt Ben Zyskowicz, joka uskoo jäävänsä äänestyksessä historian väärälle puolelle

2. Kaikkia tulee pyrkiä ymmärtämään, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä

Itse olen sitä mieltä, että jokainen Eduskunta tarvitsee yhden Teuvo Hakkaraisen. On mainiota, että pönöttävien pukumiesten ja jakkupukunaisten keskellä toilailee kansan mies, joka ottaa reilummalla kädellä silloin kun siltä tuntuu ja sanoo suoraan sen mitä ajattelee. En siis voi muuta kuin pitää kansanedustaja Hakkaraisesta. Ja vaalikampanjan aikana Hakkaraisen auton matkamittariin kertyi 20 000 kilometriä. Eli ei hän ihan sattumalta tullut uudelleenvalituksi, vaan teki ihan oikeasti töitä sen eteen.

Kaikki me elämme omassa kulttuurisessa kuplassamme, jossa pukeudutaan ja ajatellaan tietyllä tavalla. Niin Punavuoressa kuin Pielavedelläkin. Siksi ketään ei tule halveksua tai ylenkatsoa vain sen takia, että hän ei käyttäydy samalla tavalla kuin Punavuoren punavihreät punaviinin juojat. Ei ole olemassa väärää pukeutumistyyliä, väärää musiikkimakua tai vääriä lomakohteita. Jokainen ansaitsee tulla ymmärretyksi ja kohdatuksi sinä ihmisenä kuin hän on.

Mutta kaikkia Teuvo Hakkaraisen mielipiteitä en hyväksy. Ehdottoman törkeätä on hänen tapansa puhua maahanmuuttajista ’beduiineina’, ’poppaukkoina’ ja muilla tietoisen loukkaavilla nimityksillä. Maahanmuuttoon saa suhtautua kriittisesti ja siitä tulee voida keskustella, mutta kansanedustajan pitäisi pystyä tekemään se asiallisesti.

Maahanmuuttoon liittyy ongelmia. Ranskassa ja muissa Euroopan maissa tapahtunut ghettoutuminen ei ole kenenkään etu, ei maahanmuuttajien tai heidän jälkeläistensä eikä kantaväestön. Ja Suomessakin Afrikasta ja Lähi-Idästä muuttaneiden kymmenen kertaa kantaväestöä suurempi raiskausrikostaso kertoo, että meilläkään maahanmuuttajien integraatio ei ole kaikilta osin onnistunutta. Kun tilastot kertovat tällaisia tosiseikkoja, voidaan niihin – Ulla Apelsinin sanoin – suhtautua kolmella tavalla:

1. Leikitään, ettei oikeasti näin ole

2. Aletaan syrjiä kaikkia ulkomaalaisia

3. Mietitään, mitä voitaisiin tehdä

Ykköstapa on pään pistämistä pensaaseen. Tosiasiat pitää tunnustaa ja kipeistäkin asioista on voitava puhua. Kakkostapa tuottaa viattomia uhreja. Suomessa asuu noin 30 000 afrikkalaistaustaista ihmistä, joista 99,9 % ei ole koskaan syyllistynyt raiskaukseen.

Siksi kolmostapa on se ainoa oikea tapa edetä. Sitä edusti esimerkiksi Ujuni Ahmed, joka Helsingin Sanomissa pohti mitä Somaliyhteisö voisi asialle tehdä. Ongelmista tulee voida puhua, jotta voimme tulevaisuudessa paremmin rakentaa maahanmuuton malleja, joissa integraatio onnistuu paremmin.

Mutta Hakkaraisen kaltaiset hahmot enemmänkin haittaavat kuin hyödyttävät tätä keskustelua. Monet tahot, jotka haluaisivat esittää asiallista ja perusteltua kritiikkiä ja parannusehdotuksia valitsevat olla hiljaa, koska eivät halua löytää itseään samasta leiristä kiihkomielisten maahanmuuttokriitikoiden kanssa.

Rasistit erityisesti ovat osa ongelmaa, eivät osa ratkaisua. Syrjäytyminen tuottaa rikollisuutta. Ja rasistiset asenteet vaikeuttavat maahanmuuttajien työnsaantia ja integroitumista osaksi yhteiskuntaa. Siksi jokainen rasisti teoillaan ja asenteillaan pahentaa tilannetta.

3. Monikulttuuriset arvot edustavat moraalin kehitystä, umpiosuomalaiset arvot taas väistyvää moraalia

Kansanedustaja Olli Immosen mukaan olemme siirtyneet ”vasemmistohegemoniaan”, joka tähtää ”länsimaisen yhtenäiskulttuurin ja kulttuuriperinnön tuhoamiseen”, jotta tilalle voitaisiin perustaa vasemmistolainen yhteiskuntajärjestelmä. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tätä päämäärää palvelemaan synnytettiin ”niin kutsuttu punavihreys”, johon kuuluu muun muassa ”feminismi, pasifismi, globalismi, kiihkomielinen vähemmistöjen etujen ajaminen sekä massamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistäminen.”

Tämä ”monikulttuurisuuspropaganda” on onnistunut valtaamaan yliopistot, tiedotusvälineet ja oikeuslaitokset. Esimerkkinä Immonen nostaa Yleisradion laissa säädetyn velvoitteen ”edistää monikulttuurisuutta.” Ja viime aikoina vasemmistohegemonia on Immosen mukaan vallannut myös konservatiivisina oikeistolaispuolueina aiemmin tunnetut Kokoomuksen ja Keskustan.

Immoselta on jäänyt huomaamatta, että kyse ei ole salaliitosta vaan kulttuurien luonnollisesta kehityksestä. On varmasti totta, että tietyt toimittajat ja tietyt kulttuurivaikuttajat edustavat tiettyjä arvoja. Mutta näin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Eri ihmiset edustavat eri arvoja ja pyrkivät edistämään niitä yhteiskunnassa. Ja omassa ajassame monikulttuurisuus on yksi sellainen arvo, jonka allekirjoittaa yhä useampi suomalainen. Jos tosiaan sekä vasemmistopuolueet SDP ja Vasemmisto että oikeistolaiset Kokoomus ja Keskusta – Vihreistä ja RKP:stä puhumattakaan – edustavat tätä monikulttuurisuushegemoniaa, niin siinä tapauksessa sen puolesta äänesti tuoreissa vaaleissa 76,3 % Suomen kansasta. Aikamoinen salaliitto.

Lopulta monikulttuurisuus on samanlainen ilmiö kuin isänmaallisuus 1800-luvulla. Ajatus yhdestä ”Suomen kansasta” ja puolustamisen arvoisesta ”isänmaasta” ei ole mikään itsestäänselvyys. Se on kansallisuusaatteen tulos. Tätä propagandaa ajoivat Suomessa esimerkiksi Runeberg, Snellman, Lönnrot ja muut kansakuntamme isähahmot. Kun siis Runeberg saarnaa ylioppilaille vuonna 1876, että ”isänmaanrakkaus on se tunne, jonka tulee kannattaa ja jalostuttaa jokaista ihmisen pyrintöä” ei hän julista ikuista totuutta, vaan varsin uutta tapaa ajatella.

Kansakuntamme isähahmojen pyrkimyksensä oli laajentaa ihmisten solidaarisuutta. Kun aiemmin oltiin nurkkakuntaisesti kiinnostuneita vain oman pitäjän asioista, loivat nämä visionäärit ajatuksen yhdestä Suomen kansasta. He siis onnistuneesti laajensivat myötätunnon kehäämme koskemaan lähipitäjän asukkaiden sijasta kaikkia suomalaisia.

Tämä oli moraalista edistystä sillä moraali edistyy silloin, kun se mahdollistaa isomman ihmisjoukon yhteiselämän ja vahvistaa keskinäistä välittämistä. Samasta syystä myös nykyinen monikulttuurisuus edustaa moraalista edistystä. Kun vielä 1980-luvulla nuori saattoi saada turpaansa pelkästään sen takia, että oli kihara tukka, on ihmisillä nykyään mahdollisuus olla paljon useammalla tavalla omannäköisiään ja elää elämäänsä omalla tavallaan. Tämä on moraalista edistystä.

Perussuomalaisten kansanedustaja Jari Lindström kertoo Helsingin Sanomissa, ”että hän joutui edellisenä päivänä väittelyyn rasismista somalialaisen taksinkuljettajan kanssa. Se päättyi tosin hyvin. ’Hän tekee kahta työtä ja maksaa verot, ja sanoin, että hän on tervetullut Suomeen.’”

Itse ehdotankin, että pidetään isänmaanrakkaudesta sen myönteiset piirteet: Halu rakentaa yhteistä kotimaatamme paremmaksi ja keskinäinen välittäminen. Mutta jätetään pois erilaisuuden pelko ja vihamielisyys niitä kohtaan, jotka eivät elä samalla tavalla kuin itse. Ollaan ylpeästi uusisänmaallisia, kuten aiemmin olen esittänyt:

”Suomalaiseksi ei synnytä. Mielestäni suomalainen on kuka tahansa, joka on valmis tekemään työtä yhteisen Suomen eteen. Ollaksesi suomalainen täytyy sinun välittää suomalaisten hyvinvoinnista, kokea vastuuta yhteisestä kotimaastamme ja olla valmis tekemään työtä sen eteen omien kykyjesi puitteissa. Jos täytät nämä ehdot, olet sydämeltäsi suomalainen, riippumatta äidinkielestä, Suomessa viettämäsi ajan pituudesta, ihonväristä tai muista merkityksettömistä pikkuseikoista. Uusisänmaallisuus puolustaa suomalaisuutta, jonka ytimessä on vastuu kanssaihmisistä ja vakaa halu rakentaa Suomea, jossa kaikki voivat hyvin.”

Miten valonööri auttaisi Nepalin maanjäristyksen uhreja?

Pahin maanjäristys yli kahdeksaankymmeneen vuoteen iski Nepaliin ja aiheutti valtaisaa materiaalista ja inhimillistä tuhoa. Tällä hetkellä kuolleita on raportoitu olevan vähintään 5000, mahdollisesti paljon enemmänkin. Lisäksi infrastruktuurin hajoaminen tarkoittaa sitä, että nälänhätä ja taudit tulevat vaatimaan vielä paljon uhreja. Uhriluvut ovat isoja, mutta jokaisen niistä takana on ihminen jolla oli perhe ja tulevaisuus, joka nyt pyyhkiytyi pois. Tai on vaarassa pyyhkiytyä pois, ellemme tee jotakin.

Näiden uutisten edessä sitä tuntee itsensä voimattomaksi. Hätä on suuri toisella puolella maailmaa. Mutta mitä minä voin tehdä? Uutislinkkien jakaminen Facebookissa tuntuu jotenkin turhalta.

Yksi vaihtoehto olisi tietysti pakata laukut ja lähteä paikan päälle auttamaan. Mutta hyväntahtoiset mutta osaamattomat vapaaehtoiset aiheuttavat todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä paikan päällä. Eli jos ei ole jotakin erityistaitoa, josta oikeasti on hyötyä, niin kannattaa pysyä poissa jaloista. En esimerkiksi usko, että nepalilaiset hirveästi hyötyisivät omista erityistaidoistani eli tieteellisestä kirjoittamisesta ja motivaatioluennoista.

Rehellisyyden nimissä, vaikka minulla olisi esimerkiksi kenttälääkärin koulutus, niin en siltikään todennäköisesti olisi ostamassa lentolippuja. Kunnioitan toki suuresti niitä ihmisiä, jotka tekevät tämän valinnan: Rientävät auttamaan eniten tarvitsevia vaikka toiselle puolelle maapalloa. He ovat totisesti Valonöörejä isolla V:llä. Kuten muistamme, valonööri on ihminen, jolla on sekä ylevät päämäärät että taito saavuttaa nämä tavoitteensa. Hätää kärsivien auttaminen on arvokas päämäärä. Ja he jotka siitä tekevät itselleen päätyön ovat kunnioituksemme arvoisia: He pelastavat ihmishenkiä.

Mutta voisiko täältä koto-Suomesta käsin olla jonkinlainen pikku-valonööri pienellä v:llä?

Vähin mitä voi tehdä on lahjoittaa rahaa jollekin hyväntekeväisyysjärjestölle, joka toimii paikan päällä ihmisiä auttamassa. Näin pystyy välillisesti vaikuttamaan siihen, että hätää kärsivät saavat tarvitsemaansa apua.

Mutta lahjoittamisenkin voi tehdä fiksusti tai vähemmän fiksusti. Yhdysvalloissa on viime vuosina vahvistunut ilmiö, jossa avustusjärjestöjä pyritään monitoroimaan ja arvottamaan sen perusteella, kuinka tehokkaasti ne onnistuvat auttamaan niitä tahoja, joita ne pyrkivät auttamaan. Esimerkiksi filosofi Peter Singerin perustama ’The Life You Can Save’ tarjoaa vaikutuslaskurin, jonka avulla voit laskea mitä vaikutuksia tietty rahasumma tietyn järjestön kautta saa aikaiseksi. Haluatko että sadalla eurollasi tarjotaan 419 ihmiselle vitamiinipitoisempaa ruokaa vai suojataan 136 lasta loistaudilta? Charity Navigator vuorostaan arvottaa avustusjärjestöjä usealla kriteerillä ja antaa niille sen pohjalta tähtiä, joiden avulla voit keskittää apusi tehokkaaksi todettuihin järjestöihin. [Edit:] Suomessa Effective Altruism Finland pyrkii edistämään tätä tehokasta hyväntekemistä.

On monia hyvää tarkoittavia järjestöjä, joiden tarkoitusperät ovat arvokkaat, mutta joiden toiminta ei tuota kovinkaan paljoa tuloksia. Avustusjärjestöjen vaikutuksen monitorointi mahdollistaa ”luovan tuhon” avustusjärjestöjen keskuudessa. Ne järjestöt, jotka osoittautuvat tehokkaiksi, saavat lisää resursseja toteuttaa missiotaan. Ja vähemmän tehokkaat kuihtuvat pois. Tämä on kaikkien etu. Näin avustukseen lahjoitetulla rahalla ei osteta vain hyvää omaatuntoa itselle, vaan autetaan tehokkaasti apua tarvitsevia.

Mitä tulee Nepaliin, niin rahat kannattaa lahjoittaa sellaiselle järjestölle, joka on vahvasti läsnä paikan päällä. [Edit:] GiveWell-järjestö antaa hyvät ohjeet siitä, miten katastrofitilanteessa kannattaa apu suunnata. He suosittelevat erityisesti kahta järjestöä, jotka todistettavasti käyttävät rahat katastrofiapuun ja joilla on olemassaolevat toimintamallit tälle auttamiselle:
* Lääkärit ilman rajoja
* Punainen Risti

Itse panostan rahani jälkimmäiseen, koska se tarjoaa mahdollisuuden lahjoittaa rahaa suoraan Nepalin auttamiseksi. Ja koska se useimmissa katastrofitilanteissa on se järjestö, joka koordinoi avustustyötä ja jolla on näin ollen päävastuu auttamisesta. Siksi uskon, että Punaiselle Ristille lahjoitetut rahat varmimmin auttavat apua tarvitsevia Nepalilaisia.

[Edit: Alla on lisää potentiaalisia järjestöjä, jotka listasin tämän postauksen alkuperäisessä versiossa, kun en ollut tehnyt vielä lopullista valintaani.]

Charity Navigator on julkaissut listan järjestöistä, joilla on Nepalin maanjäristystä koskeva erityisohjelma ja jotka ovat saaneet kolme tai neljä tähteä heidän arviossaan. Sieltä löytyy tuttuja nimiä kuten Unicef, Oxfam ja Care, mutta myös monia Suomessa tuntemattomia järjestöjä.

Suomessa toimivasta järjestöistä ainakin seuraavat tarjoavat mahdollisuuden lahjoittaa rahaa Nepalin maanjäristyksen uhrien auttamiseksi (suluissa Charity Navigatorin tähdet):
* Unicef: Jano-kampanjassa kerätään rahaa nepalilaisten ja syyrialaisten lasten auttamiseksi. Rahat käytetään puhtaan veden, rokotteiden, hygienatarvikkeiden ja hätäapuravinnon tarjoamiseksi. (****)
* Pelastakaa Lapset: Hätäapupaketit sisältävät vettä, hygieniatarvikkeita, keittiötarvikkeita ja sään suojia. (****)
* Punainen Risti: Rahat käytetään humanitaariseen apuun: kenttäsairaaloihin ja muuhun hätäapuun. (***)
* Plan Suomi Lasten hätäapua (***)
* World Vision Hätäapua ja majoitusta lapsille ja perheille. (**)
* Kirkon ulkomaanapu: Toimittaa paikan päälle väliakaisia asumuksia, kotitalous- ja hygieniatarvikkeita sekä puhdasta vettä.

Järjestön yleisen tehokkuuden lisäksi olisi tärkeätä tietää kuinka vahvasti kyseinen järjestö on läsnä Nepalissa. Paljonko paikan päällä on jo henkilökuntaa ja vapaaehtoisia? Mitä varusteita, kalustoa ja muuta infrastruktuuria heillä on maassa valmiiksi? Nepalissa vahvasti läsnäoleva järjestö pystyy auttamaan paljon tehokkaammin kuin järjestö, joka vasta nyt kokoaa ihmisiä Nepaliin lähetettäväksi. Valitettavasti tästä on vaikea saada tietoa. Omilla sivuillaan järjestöt kertovat tiedon murusia: Punaisen Ristin ”vapaaehtoiset pelastavat ihmishenkiä Nepalissa juuri nyt”, kun taas Plan ”on valmiudessa lähettämään tuhoaluelle avustustyöntekijöitä.” Pelastakaa Lapset vuorostaan ilmoittaa toimineensa Nepalissa vuodesta 1976 ja heidän ”avustusryhmät ovat Nepalissa paikan päällä koordinoimassa avustustoimia.” Haluaisin itse lahjoittaa järjestölle, jolla on olemassaoleva infrastruktuuri, paikalliset olosuhteet tuntevaa henkilökuntaa ja selkeä toimintasuunnitelma Nepalin uhrien auttamiseksi. Mutta tältä pohjalta on vaikea sanoa, mikä näistä järjestöistä on tässä paras. [Edit: GiveWell suosittelee tosiaan tältä osin ainakin Punaista Ristiä ja Lääkäreitä ilman rajoja.] Silti, tässä olisi tutkivalle journalistille tilausta!

Lopulta: Tärkeintä on että auttaa edes jotenkin. Jos ahdistut pitkän listan edessä ja valinta lamaannuttaa, niin laita vain seteli Unicefin tai Punaisen Ristin keräyslippaaseen heti kun sellaisen näet. Ne ovat isoja, hyvinorganisoituja ja luotettavia järjestöjä. Rahasi saa varmasti aikaan hyvää!

Kolme kysymystä Eduskuntavaalien tuloksesta

Vaalit on käyty ja tulokset on saatu. Osa juhli menestystä, osa kärsi tappioista. Itseäni ilahdutti useamman arvostamani yksittäisen ehdokkaan läpimeno. Samalla minua jäi askarruttamaan kolme tulosten herättämää isompaa kysymystä:

1) Onko pääkaupunkiseudun ja muun maan välille kasvanut ylittämätön kuilu?

Helsingissä Vihreät (5 paikkaa) oli selvästi suurempi kuin Perussuomalaiset (3 paikkaa) ja pääkaupunkiseudulla kolme suurinta puoluetta olivat Kokoomus (168 000 ääntä), Vihreät (99 000) ja SDP (95 000), kun muun Suomen selkeä ykkönen, Keskusta jäi 48 000 ääneen ja Perussuomalaisetkin 83 000 ääneen. Kärjistäen siis voisi sanoa, että Keskustaa ja Perussuomalaisia äänestettiin Kehä III:sen ulkopuolella, kun taas erityisesti Vihreitä, mutta myös Kokoomusta ja SDP:tä äänestettiin sen sisäpuolella.

Monet Helsinkiläiset Facebook-kaverini hämmästelevät miten tällainen ”käsittämätön” vaalitulos syntyi. Siinä maailmassa, missä he elävät, on aivan mahdotonta ymmärtää, miksi joku äänestäisi Perussuomalaisia. Veikkaisin, että monen maakuntien miehen on aivan yhtä vaikea ymmärtää miten joku voi äänestää Vihreitä.

Onko niin että todellisuus ja elämänpiiri Helsingissä on eriytynyt muusta Suomesta niin, että emme enää pysty käsittämään toisiamme? Ja onko meille muodostunut kaksi maaseutupuoluetta (Kesk & PS) ja yksi selkeä pääkaupunkiseutupuolue (Vihreät) ja kaksi enenevässä määrin kaupungistuvaa puoluetta (Kok & SDP)? Tästä haluisin lukea jonkun perusteellisen analyysin.

Tosin asetelma ei ole pelkästään pääkaupunkiseutu vastaan muu maa, vaan enemmänkin isot kaupungit vastaan muu maa. Pirkanmaalla Vihreät saivat kaksi paikkaa ja Perussuomalaiset neljä, mutta Vihreiden äänistä (28 500) valtaosa tuli Tampereelta (19 000), kun taas Perussuomalaisten äänistä (49 500) valtaosa tuli Tampereen ulkopuolelta (31 000).

Onko kaupunkien ja maaseudun eriytyminen siis tosiasia? Ja onko kyse yleisestä jälkiteolliseen aikaan liittyvästä taloudellisen toimeliaisuuden keskittymisestä suuriin yliopistokaupunkeihin?

Kerro minulle jos tiedät!

2) Onko aika ajanut vasemmiston ohitse?

90-luvun kolmissa eduskuntavaaleissa SDP sai keskimäärin 54 paikkaa ja Vasemmistoliitto 20 paikkaa. Yhteensä 74 paikkaa. Sen jälkeen alkoi alamäki, joka näissä vaaleissa kärjistyi kannatuksen romahdukseksi.

Nyt vaaleissa tuli SDP:lle vain 34 paikkaa ja Vasemmistoliitolle 12 paikkaa. Yhteensä siis 46 paikkaa. Vasemmiston kannatuksesta on siis parissa vuosikymmenessä haihtunut pois yli kolmasosa. Kyse ei voi olla vain yksittäisistä linjauksista, puheenjohtajista tai onko oltu hallituksessa vai oppositiossa. Kyllä jotakin perustavanlaatuisempaa on tapahtunut, mutta mitä?

Onko niin, että perinteinen duunari-identiteetti on kadonnut pois ja sitä kautta näiden puolueiden peruskannattajakunta? Onko puolueiden perinteiset tavoitteet saavutettu ja eivätkö puolueet ole onnistuneet keksimään uutta visiota toiminnalleen? Vai onko siirtymä globaalimpaan talousjärjestelmään vienyt pois sen kansallisen liikkumatilan, joiden avulla vasemmistolaista politiikkaa pystyttiin tekemään?

Jään odottamaan asiantuntevaa mielipidettäsi.

3) Soini hiihtää, Soini kalastaa, mutta miten käy Soinilta hallitustyö?

Neljän vuoden takaisen jytkyn jälkeen moni povasi sen olleen yhden kerran protesti-ilmiö, joka sulaisi olemattomiin neljässä vuodessa. Toisin kävi. Puolue onnistui pitämään lähes saman kannatuksen ja näin vakiinnuttamaan asemaansa yhtenä neljästä suuresta puolueesta.

Oppositiossa Perussuomalaisten oli hyvä jatkaa protestilinjaansa ilman vastuuta sanomisistaan. Näin he eivät pettäneet lupaustaan äänestäjilleen. Nyt lienee kaikille selvää, että Perussuomalaiset ovat seuraavassa hallituksessa. Sen jälkeen Soini ja muut Perussuomalaiset ministerit joutuvat perustelemaan hallituksen päätöksiä julkisuudessa kannattajilleen – myös monia sellaisia, joita vastaan osa kannattajista protestoi. He joutuvat sitoutumaan olemaan monen asian puolesta, kun oppositiossa oli helppoa olla yleisesti asioita vastaan. Kaksi kysymystä herää: Miten käy puolueen kannatukselle tässä vaiheessa? Ja miten luonnistuu Perussuomalaisten edustajilta hallitustyön vaatima ryhmäkuri? Näemmekö kenties pitkästä aikaa hallituksen, joka hajoaa kesken kauden?

Tällaisia kysymyksiä pohdin tänään. Ja olisin kiitollinen, jos sinä osaisit antaa niihin vastauksen!

Buddha-periaate ja Jeesuksen laki – Eli miten valitset ehdokkaan eduskuntavaaleissa

Vaalit lähestyvät, mutta miten valita hyvä ehdokas? Ensinnäkin on syytä ottaa huomioon tietyt perusasiat:

  1. 1) Äänestä. Erityisesti jos olet nuori. Ihmiset keksivät kaikenlaisia syitä olla äänestämättä. Mutta Hannu Oskalan sanoin: ”Älä mussuta paskaa. Äänestä.”
  2. 2) Valitse ensin puolue, vasta sitten ehdokas. Suomalaisessa vaalijärjestelmässä äänet lasketaan niin, että äänesi menee ensisijassa puolueelle ja vasta toissijaisesti ehdokkaalle. Siksi puolueen valinta on tärkeämpi kuin ehdokkaan valinta. Kuten Veikko Eranti asian kiteyttää: ”Valitse siis puolue ensin, sillä niin sinun äänesikin lasketaan.”
  3. 3) Valitse ehdokas, jonka arvot ovat samanlaiset kuin omasi. Vaalikonetta tehdessäni huomaan, että siellä on monia kysymyksiä, joiden osalta oma asiantuntemukseni ei riitä perustellun vastauksen antamiseen. Siksi äänestän ehdokasta, jolla on samanlaiset arvot kuin itselläni. Tällöin voin luottaa, että hän perehtyy asiaan ja äänestää niin kuin minä äänestäisin, jos ehtisin samalla lailla asiaan perehtymään.
  4. 4) Valitse aikaansaava asiantuntija. On ehdokkaita, joilla on oikeat arvot, mutta jotka tuntevat asiat niin huonosti että heidän hyvää tarkoittavat ehdotuksensa itse asiassa vain pahentavat tilannetta. Siksi on olennaista äänestää ihmistä, joka myös tietää mitä tekee ja miten hyviä asioita edistetään.

Näiden itsestäänselvyyksien lisäksi on kuitenkin kaksi keskeistä mutta vähemmän tunnettua periaatetta, jotka ansaitsevat tulla perustellummin avatuksi:

Jeesuksen laki

”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä sisaruksistani, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:45)

Tämä Jeesuksen laki on yksi keskeinen metodi, jolla itse haen sopivaa edustajaa. Suomessa on aivan liikaa poliitikkoja, joiden pääasiallinen agenda on oman ryhmänsä etujen ajaminen. On niitä, jotka ajavat eliitin ja teollisuusyritysten etuja kaikkien muiden kustannuksella. On niitä, jotka ajavat sokeasti pienituloisten etuja kokonaisuuden kustannuksella. On maaseudun äänitorvia ja kaupunkilaisten puolustajia. Ja sitten on niitä, jotka toimivat tiettyjen liian vahvojen järjestöjen – SAKn, EKn tai MTKn – papukaijoina toistaen automaattisesti kaiken mitä heitä tukenut etujärjestö käskee heidän sanoa. Kaikkia yhdistää ajatus siitä, että meillä on asiat erityisen huonosti ja meitä pitää tukea muiden kustannuksella.

Yksisilmäinen oman edun ajaminen on ensinnäkin epäoikeudenmukaista. Kokonaisedun sijasta yksi ryhmä nostetaan muiden yläpuolelle.

Toiseksi eturyhmien keskinäinen kiistely on tehotonta ja johtaa pahimmillaan poliittisen järjestelmän halvautumiseen. Se johtaa myös huonoihin kompromisseihin, jotka ovat kaikkien osapuolten kannalta huonoja. Jos kaikki pyrkisivät yhteiseen etuun, niin lopulta jokainen taho voittaisi.

Siksi minä en kaipaa ketään ajamaan omaa henkilökohtaista etuani. Mulla menee ihan hyvin, kiitos vain. Siksi etsin sellaisen ehdokkaan, joka ei aja oman viiteryhmänsä etuja, vaan niiden etuja, joilla menee kaikista huonoimmin. Suomessa on ihmisiä, joilla on asiat oikeasti huonosti. Ja heidät helposti unohdetaan, koska he harvoin äänestävät. Minä haluan itselleni ehdokkaan, joka on valmis taistelemaan näiden ihmisten puolesta. Haluan ehdokkaan, jonka sydän on tarpeeksi avara, jotta sinne mahtuu myös halu auttaa sellaisia ryhmiä, joiden jäsen hän ei itse ole.

Äänestä siis ehdokasta, joka puolustaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Niin Jeesuskin tekisi.

Akseli Gallen-Kallela [Public domain], via Wikimedia Commons

Buddha-periaate

Buddhalaisessa etiikassa ei tunneta sitä hyvän ja pahan jyrkkää kahtiajakoa, johon me länsimaalaiset liian usein sorrumme. Sen sijaan puhutaan taitavista ja taitamattomista teoista. Taitavat teot kumpuavat taitavista motiiveista ja johtavat hyviin lopputuloksiin. Taitamattomat teot taasen ovat taitamattomien motiivien tuotosta, ja johtavat huonoihin seurauksiin. Tästä Buddha-periaatteesta olen kirjoittanut aiemmin, mutta tässä tiivistelmä siitä mitä se tarkoittaa politiikassa:

Taitamattomat motiivit ovat negatiivisia tunteita, kuten viha, katkeruus, ylimielisyys tai kateus. Jos ehdokkaasi motivoituu näistä asioista, älä missään tapauksessa äänestä häntä. Viha ja katkeruus eivät koskaan ratkaise mitään, vaan synnyttävät vain pahan noidankehän, jossa yhden viha ruokkii toista. Jos ehdokastasi motivoi viha ulkomaalaisia kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokastasi motivoi katkeruus rikkaita kohtaan, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi halveksuu laiskoja ja saamattomia ihmisiä, älä äänestä häntä. Jos ehdokkaasi nauraa ylimielisesti ihmisille, jotka pukeutuvat tuulipukuun, älä äänestä häntä. Niin yksinkertaista se on.

Taitavat motiivit ovat vuorostaan myönteisiä motiiveja: myötätunto, halu tehdä hyvää, oikeudenmukaisuus. Nämä motiivit synnyttävät hyviä tekoja. Etsi siis ehdokkaita, jotka ovat politiikassa mukana, koska haluavat tehdä hyvää. Heillä on kapasiteettia katsoa tilannetta vihan kaventamaa perspektiiviä laajemmin ja sitä kautta tehdä parempia päätöksiä. Heidän toimintansa ei kasvata epäluulon ja vihan kierrettä, vaan rakentaa parempaa maailmaa.

Yksinkertainen tapa erottaa taitavat ja taitamattomat motiivit toisistaan on katsoa, toimiiko ehdokas ensisijassa tiettyjen asioiden puolesta vai tiettyjä asioita vastaan. Jos ihminen puhuu enemmän siitä mitä vastustaa kuin siitä mitä puolustaa, niin hän on politiikassa vääristä syistä. Älä äänestä häntä.

Älä siis valitse eduskuntaan maailmasta katkeroitunutta tai ihmisvihaajaa. Valitse sinne maailmanparantaja. Niin Buddhakin tekisi.

Elvytetäänkö vai leikataanko? – Borgin ja Vartiaisen teesit talouskasvulle

Pääsiäisloman kunniaksi luin Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen kohuraportin Strategia Suomelle. Usein taloustieteellistä argumentaatiota värittää vahva tarkoitushakuisuus, jossa tilastot, vertailuvuodet ja argumentit valitaan tukemaan etukäteen päätettyä mielipidettä. Tästä raportista sai rehellisemmän vaikutelman: Tehdyt ehdotukset pyrittiin perustelemaan ja epä-älylliset kärjistykset loistivat poissaolollaan. Ja enimmäkseen ehdotukset tuntuivat esitettyjen faktojen pohjalta järkeviltä. Tässä siis tiivistelmä raportin keskeisistä talouspoliittisista teeseistä.

Huom: Oma asiantuntijuuteni ei riitä kyseenalaistamaan käytettyjä tilastoja, faktoja tai taustaoletuksia, joten jos niissä on jotakin kyseenalaista, niin mielelläni luen asiallista kritiikkiä aiheesta.

Talouden kolme erillistä kriisiä

Suomen taloudessa on käynnissä kolme enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyvää kriisiä:

1. Ensinnäkin on koko Eurooppaa ja erityisesti euromaita koskeva pitkittynyt taloustaantuma, joka joissakin maissa täyttää jo laman tunnusmerkit. Kun siis tarkastellaan Suomen taloutta, on syytä ottaa huomioon tämä eurooppalainen konteksti, joka rajoittaa Suomessa tehtävien toimenpiteiden kuten elvytyksen vaikuttavuutta. Suomen tavaraviennistä 60% menee EU:n jäsenvaltioihin, jonka vuoksi Euroopan kriisi on myös meidän kriisimme, vaikka esimerkiksi Saksa ja Ruotsi osoittavat, että yleisen kriisin keskellä joillakin valtioilla voi mennä taloudellisesti paremmin.

2. Toinen kriisi koskee Suomen julkisen talouden rahoitusta. Valtion menot ovat tällä hetkellä suuremmat kuin tulot ja eroa joudutaan kattamaan velkarahalla. Vuoden 2008 jälkeen valtion velka on kasvanut noin 60 miljardista eurosta yli 90 miljardiin. Borg ja Vartiainen ovat sitä mieltä, että kyse ei ole vain taantumasta johtuvasta suhdannekriisistä, vaan taustalla on myös rakenteellinen ongelma: Vuodesta 2009 lähtien työikäisten suomalaisten määrä on alkanut supistua suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle (ks. raportin kuvio 9 alla). Huoltosuhde – lasten ja vanhusten määrä suhteessa työikäisiin – heikkenee seuraavina vuosina jyrkemmin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. ”Julkisen talouden kestävyysongelma johtuu suurimmaksi osaksi voimakkaasta ikärakennemuutoksesta.”

Tilannetta pahentaa entisestään se, että Suomen työllisyysaste on matalampi kuin muissa Pohjoismaissa. Borgin ja Vartiaisen mukaan tämä kuilu on suorastaan ”huutava.” Ja siksi heidän mielestään olisi välttämätöntä tehdä uudistuksia, jotka nostavat työllisyysasteen samalle tasolle esimerkiksi Ruotsin kanssa:
”Suomen julkisen talouden kestävyysvaje itse asiassa jokseenkin katoaisi, jos työvoimaan osallistumisen aste nousisi pohjoismaiselle keskiarvotasolle.”

3. Kolmas kriisi koskee yritystemme kilpailukykyä. Vaikka Suomella on Borgin ja Vartiaisen mukaan ”yleisesti hyvin toimiva markkinatalous ja kansainvälistä arvostusta nauttiva innovaatiojärjestelmä” ja olemme maailman kärkeä erilaisissa kilpailukykyä mittaavissa tarkasteluissa, Suomen vienti ei vedä ja tuottavuuden kasvu on pysähtynyt. Oireellista on, että juuri nyt kun tarvittaisiin kipeästi innovaatioita ja kasvua tukevia investointeja, suomalaiset suuryritykset jakavat sen sijaan ennätysmäärän rahaa ulos osinkoina. Kuten Helsingin Sanomat asian kiteytti, ”ilmiö kertoo siitä, että yhtiöillä ei ole investointisuunnitelmia.”

Tältä osin Borg ja Vartiainen kiinnittävät huomionsa siihen, että Suomessa työn kustannukset eli palkat ovat nousseet vuonna 2007 alkaneen talouskriisin jälkeen huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Saksan ja Ruotsin palkat. Jos lähtökohdaksi otetaan vuoden 2000 tilanne, niin Suomessa kustannustaso on kasvanut noin 25 % enemmän kuin Saksassa ja 10 % enemmän kuin Ruotsissa.

Hivenen outoa tässä kohden raporttia oli se, että Borg ja Vartiainen esittävät pelkästään yksikkötyökustannusten muutoksiin liittyviä lukuja, mutta eivät mainitse lainkaan absoluuttisia lukuja. Kun varsinaisia yksikkötyökustannuksia katsoo, niin huomataan, että vaikka työkustannuksemme ovatkin EUn kalleimmasta päästä, niin suomalainen työ (32 €/h) on kuitenkin keskimäärin halvempaa kuin esimerkiksi Ruotsissa (37 €/h) ja Tanskassa (40 €/h). Kun kysyin tästä Vartiaiselta suoraan (yleisötilaisuudessa, jossa hän oli puhujana), hän sanoi että raportissa keskitytään muutoksen tarkasteluun siitä syystä, että perinteisesti Suomen tuottavuus on ollut huonompi kuin esimerkiksi Ruotsin ja Saksan. Siksi meidän palkkojenkin on pitänyt olla huonommat. Ja nyt olemme palkankorotuksilla menettäneet tämän kilpailuedun.

Elvytetäänkö vai leikataanko?

Kysymykseen siitä, tulisiko elvyttää vai leikata, raportti tarjoaa monisyisemmän vastauksen kuin yksisilmäiset leikkauskiimailijat ja elvytysintoilijat. Erityisesti leikkauspolitiikan kannattajia löytyy niin Valtionvarainministeriöstä kuin kaikkien pääpuolueiden puheenjohtajistakin. Osa näkee valtion velan jonkinlaisena moraalisena peikkona, jota vain kuuluu vastustaa. Toiset taas vetoavat valtion heikentyvään huoltosuhteeseen, jonka takia valtiontalouden pitkän tähtäimen tasapaino edellyttää leikkauksia.

Vastakkainen leiri näkee, että leikkaukset nykyisessä tilanteessa vain pahentaisivat valtiontalouden alijäämää, koska ne heikentäisivät kokonaiskysyntää ja sitä kautta talouskasvua entisestään. Leikkaukset siis saattaisivat pahentaa sitä ongelmaa, jota ne pyrkivät korjaamaan. Lisäksi nyt kun korot ovat nollissa, niin olisi täydellinen aika tehdä julkisia investointeja. Siksi esimerkiksi professori Pertti Haaparanta on laskenut, että ”elvytys on paitsi tehokasta myös itsensä rahoittavaa”, koska sen synnyttämät pitkän tähtäimen talouskasvua tukevat vaikutukset lisäävät verotuloja ja alentavat sosiaalimenoja.

Borg ja Vartiainen – joista jälkimmäinen on useasti tunnustautunut vahvan keynesiläiseksi – myöntävät, että pelkän suhdannekriisin hoidossa elvytys olisi järkevää. Siksi Yhdysvallat tai Ruotsi, joissa maahanmuuton ansiosta työvoiman tarjonta kasvaa, voivat melko turvallisin mielin elvyttää. Mutta Suomi ei huoltosuhteen heikentymisen vuoksi voi luottaa siihen, että tuleva kasvu kattaisi elvytyksessä syntyvän velan. Jos nyt elvytettäisiin, jouduttaisiin parin vuoden päästä tekemään vielä tiukempia talouskasvua pysäyttäviä säästöjä.

He eivät siis suosittele laajamittaista elvytystä nykyhetkessä, vaan finanssipolitiikan maltillista kiristämistä. Mutta heidän mielestään olennaista ei ole elvytetäänkö vai kiristetäänkö, vaan että tietyt työn tarjontaa lisäävät rakenteelliset uudistukset toteutetaan Suomessa. Jos nämä rakenteelliset uudistukset viedään läpi, niin silloin tulevaisuudennäkymämme ei ole niin synkkä. Ja silloin voisi tulla kysymykseen jopa lievästi ekspansiivinen finanssipolitiikka.

Borg ja Vartiaisen raportin päätavoite onkin tarjota sellaisia rakenteellisia uudistuksia, joiden toteutuessa meidän ei tarvitsisi leikata julkista sektoria. Kuten Vartiainen on moneen otteeseen tähdentänyt, tavoitteena on pelastaa suomalainen hyvinvointivaltio rahoituskriisiltä.

Mutta miten?

Mitä Borg ja Vartiainen ehdottavat?

Huoltosuhteen heikkenemisen vuoksi Borg ja Vartiainen näkevät rakenteelliset uudistukset välttämättöminä: ”Jos julkisen talouden ongelmia – jotka pohjimmiltaan liittyvät väestön ikääntymiseen – koetetaan hoitaa ainoastaan leikkauksin ja veronkorotuksin, julkinen talous ei koskaan vahvistu kestävällä tavalla.” Heidän ratkaisunsa keskittyvät kahteen rakenteelliseen uudistukseen:

1. Palkanmuodostusreformi
Borg ja Vartiainen ovat sitä mieltä, että yksi Suomen viennin ongelmista ovat tuottavuuskasvuun nähden liian nopeasti nousset palkat. Siksi ratkaisuna on vastuullisempi palkanmuodostusmalli: Suomalaisten palkkojen on noustava hitaammin kuin kilpailijamaiden, jotta työn suhteellinen hinta täällä halpenisi. Kirjoittajat ehdottavat, että työehtosopimuksissa sovitut korotukset eivät saisi nousta yli 0,5 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Lisäksi vientiteollisuuden korotuksista voisi tehdä palkka-ankkurin, jonka yli muiden sektoreiden korotukset eivät saisi mennä. Näin on toimittu Ruotsissa hyvin tuloksin. He kannattavat myös siirtymistä yleiskorotuksista paikallisiin ja yksilöllisempiin palkkaneuvotteluihin.

Markka-aikaan devalvaatiolla pidettiin huolta, että vientisektorin palkat pysyivät kilpailukykyisinä. Euron myötä Suomella ei ole käytössä tätä mekanismia. Siksi palkkojen liika kohoaminen pitää onnistua estämään työmarkkinaosapuolien vastuullisella toiminnalla.

2. Työn tarjonnan lisääminen

Huoltosuhteen heikkenemisen ja muita Pohjoismaita matalamman työllisyysasteen (ks raportin kuvio 10 yllä) vuoksi Suomessa on ”elintärkeää” tehdä muutoksia, jotka lisäävät työn tarjontaa. Borg ja Vartiainen ehdottavat tältä osin (1) ensinnäkin eläkeputken lakkauttamista. Eläkeputkessa 60-vuotta täyttäneet voivat saada ansiosidonnaisen päivärahakautensa pidennettyä varsinaiseen eläkkeeseen saakka. Kirjoittajat toteavat, että ”putki on epätarkoituksenmukainen jäänne aikakaudelta, jolloin päättäjät uskoivat, että varhaiseen eläköitymiseen kannustamalla onnistuttaisiiin myös pienentämään työttömyysastetta.”

Toiseksi (2) hedelmällisessä iässä olevien naisten työvoimaosuutta tulisi kasvattaa esimerkiksi pienentämällä työnantajien vanhempainvapaan aikaista palkanmaksuvastuuta, maksamalla kotihoidon tukea myös työssä käyville ja muilla tavoin muuttamalla etuuksia suuntaan, joka sallii työn ja vanhemmuuden paremman yhteensovittamisen. Kolmanneksi (3) kirjoittajat ehdottavat vuorotteluvapaan lakkauttamista ja vapautuvien resurssien käyttämistä ikääntyneiden työpaikan vaihdon helpottamiseksi.

Neljänneksi (4) ehdotetaan maahanmuuton tarveharkinnan lakkauttamista. Muutenkin ulkomaalaisten rekrytoinnista tulisi tehdä mahdollisimman helppoa ja sujuvaa. Työllisyyden kasvu muissa Pohjoismaissa on nykyään valtaosin maahanmuuton ansiota. Samaan aikaan kun Suomessa työikäisten määrä pienenee, niin Ruotsissa se kasvaa: ”Ruotsin tilastoviraston SCB:n (Statistiska Centralbyrån) tarkastelu osoittaa, että työllisyys kasvoi 81 000 henkilöllä marraskuusta 2013 marraskuuhun 2014 ja ulkomailla syntyneet muodostivat 66 000 tästä kasvusta.” Suomella on kaikki edellytykset olla houkutteleva paikka perustaa yritys ja tulla töihin, mutta liian hidas byrokratia voi toimia esteenä ulkomaisten rekrytoinnissa.

Mitä raportissa ei ehdoteta?

On hyvä myös tarkastella sitä mitä raportissa ei ehdoteta.

1. Raportissa ei ehdoteta että kestävyysvaje katettaisiin veronkorotuksilla
Kaikki pääpuolueet julkaisevat kilvan miljardiluokan leikkauslistojaan. Professori Markus Jäntti ihmettelee, miksi kukaan ei puhu veronkorotuksista, koska yksi keskeinen syy nykyisen budjetin alijäämään ovat tehdyt veronkevennykset:
”Ansiotulojen veroja on kevennetty Paavo Lipposen (sd) hallituksista eli vuodesta 1996 lähtien yhteensä yli 14 miljardilla eurolla. Määrä on kaksi kertaa niin suuri kuin seitsemän miljardin euron kestävyysvaje.”
Yksi tapa ratkaista kestävyysvaje olisi siis peruuttaa osa noista veronkevennyksistä. Leikkauksia kannatetaan, vaikka niiden kannattajatkin myöntävät leikkausten heikentävän talouskasvua seuraavat pari vuotta. Miksi sitten ei kannatettaisi veronkorotuksia?

2. Raportissa ei ehdoteta tuloverojen, pääomaverojen, yritysverojen tai muiden verojen alentamista.
Toisin kuin tietyt oikeistolaiset tahot, joille verotuksen laskeminen on ratkaisu riippumatta ongelmasta, Borg ja Vartiainen eivät raportissaan ehdota minkään veron laskemista keinona synnyttää talouskasvua. Heidän pyrkimyksenään on hyvinvointivaltion rahoituspohjan turvaaminen. Siksi ratkaisuja etsitään rakenteellisista ratkaisuista.

3. Raportti ei anna työkaluja parantaa työn tuottavuutta
Työn tuottavuuden kasvattaminen olisi mainiota niin suomalaisyritysten kilpailukyvyn kuin kestävyysvajeenkin kannalta. Tästä kirjoitimme Jukka Luoman kanssa hiljattain Talouselämässä. Borg ja Vartiainenkin näkevät tämän kolmantena strategisena kehityskohteena, johon tulisi panostaa. Mutta valitettavasti he joutuvat myöntämään, että tältä osin ei ole tarjolla mitään ”kovin selviä tai yksiselitteisiä ’reseptejä.’”

Ongelmana on, että rakenteiden puolesta kaiken pitäisi olla kunnossa:
”Yritysten perustamisen matalat esteet, tehokas julkishallinto, erittäin hyvin toimiva koulutusjärjestelmä, suuret panostukset tutkimukseen ja kehitykseen, vahvasti juurtunut positiivinen asenne teknologian kehitykseen, yhteiskunnan pitkälle mennyt digitalisointi ja hyvin toimiva infrastruktuuri ovat Suomen vahvuuksia.”
Siksi ei ole mitään matalalla roikkuvia hedelmiä poimittavana. Mutta hyvistä rakenteista huolimatta, ”tuottavuus on viime aikoina noussut Suomessa hitaammin kuin muissa maissa.”

Suomea vaivaa kilpailukykyparadoksi kuten asian Jukka Luoman kanssa kiteytimme: Bisnestä tukeva infrastruktuurimme on yksi maailman parhaista, mutta jostakin syystä tämä potentia ei realisoidu yritysten menestykseksi. Tämän paradoksin ratkaisu on Suomen talouden tuhannen taalan kysymys: Miten saamme tuottavuuden kasvamaan lähemmäksi sitä potentiaa, joka Suomella rakenteidensa puolesta tulisi olla? Tai kuten Sixten Korkman asian muotoilee: ”Loppujen lopuksi keskeisin kysymys kuuluu: koska ja miten Suomen yrityssektori kääntyy kasvuun? Kukaan ei ole esittänyt hyvää vastausta tähän kysymykseen.”

Tähän kysymykseen Borg ja Vartiainen eivät tarjoa mitään hyvää vastausta. Heidän puolustuksekseen on todettava, että eipä siihen ole hyvää vastausta tarjonnut kukaan muukaan.

Tämän kirjoituksen päämääränä on lisätä ymmärrystä niistä polttavista talouspoliittisista kysymyksistä, jotka ovat Suomessa juuri nyt ajankohtaisia. Borg ja Vartiainen ovat raportissaan esittäneet kohtuullisen vakuuttavan analyysin tilanteesta ja siksi se on hyvä pohja, josta lähteä liikkeelle. Mutta itselläni ei ole riittävää asiantuntemusta kritisoida heidän näkemyksiään kovinkaan syvällä tasolla. En esimerkiksi tiedä onko professori Haaparannan laskelmien hystereesikerroin realistinen vai liian optimistinen, kuten Vartiainen arvelee. Siksi kuulen mielelläni asiallista kritiikkiä ja vaihtoehtoisia ratkaisuja aiheeseen. Paino sanalla asiallista. Eli:
1) Mikä Borgin ja Vartiaisen tilanneanalyysissä on pielessä?
2) Mitkä olisivat parempia ratkaisuja tässä taloustilanteessa?