Category: Yleinen

Leikki on aikuisten työtä

Lapset leikkivät. Aikuiset tekevät työtä. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Näin meille usein opetetaan. Valitettavasti tämä opetus on vahingollista sekä hyvinvoinnillemme että myös työnteollemme.

Leikki on määritelmällisesti vapaaehtoista ja siten itsessään motivoivaa. Emme leiki jonkin leikistä erillisen päämäärän vuoksi. Vaan leikimme, koska leikkiminen on hauskaa, kiinnostavaa ja innostavaa. Leikki tuntuu hyvältä, ei siihen mitään sen kummempaa perustetta tarvita.

Samaan aikaan leikki on lasten työtä siinä mielessä, että leikkiminen on lapsen kehityksen kannalta aivan olennaisen tärkeää. Kiipeillessään, painiessaan ja potkiessaan palloa lapsi voimistuu ja oppii koordinoimaan kehoaan. Leikkiessään kotia tai kauppaa lapsi oppii vuorovaikutustaitojen lisäksi ottamaan erilaisia sosiaalisia rooleja ja katsomaan maailmaa toisesta perspektiivistä. Siksi meidän aikuisten on tärkeää antaa lapsille tilaa leikkiä. Erityisen tärkeää on ymmärtää, että liiat ohjatut harrastukset eivät ole lapsen kehitykselle hyväksi, koska erityisen arvokasta on mahdollisuus vapaaseen leikkiin, jossa lapset itse päättävät mitä tekevät ja millä säännöillä.

Keskeistä on, että leikissä leikki itsessään on oma päämääränsä ja kaikki hyvä, mitä se lapselle tuottaa, on lopulta vain sivutuote.

Työn ajatellaan usein olevan tämän vastakohta: jotakin, jota teemme vain, koska on pakko tehdä töitä hankkiakseen elantonsa. Joskus tilanne on näin ikävä ja työ pelkkä taakka. Mutta näin ei ole pakko olla. Monille työ itsessään tai ainakin osa työtehtävistä on innostavia ja itsessään motivoivia. Pohjimmiltaan kaikessa työssä on läsnä sekä innostavia elementtejä että tylsiä, mutta pakollisia elementtejä. Keskeinen kysymys on, miten lisätä edeltäviä ja vähentää jälkimmäisiä.

Nyt tulee keskeinen pointti: mitä enemmän työstä onnistuu tekemään leikinkaltaisen, sitä parempia tuloksia ihminen työssään saa.

Embed from Getty Images

Psykologiassa puhutaan sisäisestä ja ulkoisesta motivaatiosta: sisäinen motivaatio tarkoittaa nimenomaan sitä, että tehtävä itsessään innostaa ja kiinnostaa. Ja ulkoinen motivaatio sitä, että ainoa syy tehtävän tekemiseen on jokin tehtävän ulkopuolinen palkkio tai rangaistus. Tutkimukset osoittavat, että sisäinen motivaatio on vähemmän kuluttavaa, johtaa kokonaisvaltaisempaan vastuunottoon omasta työtehtävästä, parempiin oppimistuloksiin, luovempiin ratkaisuihin ja ylipäänsä parempaan ja laadukkaampaan lopputulokseen.

Mitä enemmän työelämässä automatisaation myötä siirrytään rutiinitehtävistä työtehtäviin, jotka vaativat luovuutta ja omaehtoista päättelyä, sitä tärkeämmäksi tulostekijäksi sisäinen motivaatio eli työn leikinkaltaisuus muodostuu. Siksi vain leikkivät työntekijät pärjäävät tulevaisuuden työelämässä.

Kun siis työ on enemmän leikinkaltaista ja itsessään innostavaa, on se mukavampaa itse työntekijälle. Mutta johtaa sivutuotteena parempaan lopputulokseen.

Ihminen on leikkivä eläin. Vähän niin kuin koira on leikkivä susi. Meidän kannattaa vaalia leikinomaisuutta elämässä kaikin tavoin. Ei vain siksi, että se johtaa parempiin tuloksiin niin lapsenkasvatuksessa kuin työpaikoillakin. Vaan siksi, että leikkiessämme toteutamme lopulta ihmisenä olemisen syvintä olemusta.

Julkaistu alunperin Koko Suomi leikkii -hankkeen sivuilla 1.3.2016. Sisäisestä motivaatiosta työelämässä olemme myös yhdessä Karoliina Jarenkon kanssa kirjoittaneet kirjan Draivi – Voiko Sisäistä motivaatiota johtaa?

Presidentti Niinistön puhe – Paranneltu versio

Presidentti Sauli Niinistön puhe valtiopäivillä nostatti kohun. Tuohtuneet viher-vasemmistolaiset tahot julistivat hänen hyökänneen ihmisoikeuksia vastaan. Näin Niinistö ei tehnyt. Hän sanoi toivovansa tiukempia säädöksiä, jotka ”silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista.” Niinistön puheen tarkoituksena oli ”tunnustaa tosiasiat.” Hän vaati, että EU ”ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville.”

Niinistön puhe oli kylmän realistinen ja ongelmana ei lopulta ollut se mitä Niinistö sanoi. Ongelmana oli se mitä hän jätti sanomatta. Niinistö ei tuominnut rasistista väkivaltaa ja polttopullohyökkäyksiä pakolaiskeskuksia vastaan. Hän ei sanonut ääneen, että eurooppalaista arvoperustaa uhkaavat nimenomaan pakolaisuhalla ratsastavat äärioikeistotahot. Hän ei puhunut turvapaikanhakijoista ihmisinä, ainoastaan ongelmana. Hän ei puhunut empatista, ihmisarvosta, auttamisesta tai siitä että Eurooppa ja Suomi ovat aiemmin selvinneet isommistakin ongelmista. Puhe oli kylmän realistinen, mutta ennenkaikkea kylmä.

Presidentillä oli kuulemma flunssa, kun hän kirjoitti puheensa. Annettakoot siis anteeksi. Tässä hengessä kirjoitin hänelle parannetun version puheesta, vastaisuuden varalle:

[Normaalikirjasimella presidentin oma puhe, kursiivilla omat lisäykseni. Poistin alusta ja lopusta maahanmuuttokysymykseen liittymättömiä lauseita.]

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Alkuvuonna olemme käyneet keskenämme mieleenpainuvaa julkista keskustelua. Osa toki tarpeellista varoittelua, kun ihmisiä on rikollisesti sanoin tai teoin loukattu. Mutta sen lisäksi olemme oppineet perusteellisesti haukkumaan toinen toisemme. On haukuttu miehet, on haukuttu naiset, on haukuttu suvaitsevaiset ja suvaitsemattomat, ja sitten hyväksi lopuksi poliisitkin; olemme perin itsemme haukkuneet.

Miksikö juuri nyt?  Siksi, että meillä on ongelmia. Viimeisin niistä on hallitsematon maahanmuuttoliike. Teemme pahan virheen, jos kuvittelemme, että se peittyy, kun olemme keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti, ja tehdä sitten niistä suurta numeroa ja nimittelyä. Ongelmat eivät näin poistu, tällä suunnataan ehkä huomio muualle, mutta ongelmat tästä vain lisääntyvät.

Tarvitsemme keskustelua, myös kriittistä sellaista. Myös maahanmuuttoon saa suhtautua kriittisesti. Mutta kuten maahanmuuttokriittiseksi itsensä lukeva Perussuomalaisten nuorten puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen on todennut, maahanmuuttajavihamielinen törkypuhe ja uhkailu tulee yksiselitteisesti tuomita.

Rasismia ja vihapuhetta me emme tarvitse. Väkivallalla ja raiskaamisella uhkailu ei kuulu Suomeen, se ei ole keskustelua. Se on rikollista toimintaa, joka pitäisi kitkeä pois riippumatta siitä onko kohteena maahanmuuttaja, maahanmuuttokriitikko, poliitikko tai toimittaja. Tässä suhteessa olisi todellakin tolkun aika, kuten kirjailija Paretskoi Iisalmen Sanomissa kirjoitti.

Muuttoliikkeen ongelma on syvä. Eurooppa, Suomi, länsimainen ajattelu ja arvomaailma – kaikki nämä ovat tulleet haastetuiksi. Avoimesta ihmisvihasta on tullut arkipäivää erityisesti verkossa.

Muutos on räikeä – vielä muutama vuosi sitten olimme viemässä arvojamme muualle, pidimme niitä aivan ylivertaisina, mutta nyt joudumme miettimään, kykenemmekö pitämään niistä itsekään kiinni.

Maahanmuuttovirta Eurooppaan, myös Suomen osalta, on paljolti kansainvaellusta, siis muuta kuin välitöntä hätää pakenevaa. Kaikkien arvioiden mukaan ihmisvirta on tänä vuonna kasvussa. Tämä haastaa koko läntisen demokratian kyvyn auttaa. Ja haastaa eurooppalaisuuden rakenteet.

Sekavassa tilanteessa tulijoidenkin tilanne saattaa vain paheta. Tiedossa on, että pakolaisia käytetään hyväksi. Olemme juuri kuulleet Euroopassa kadonneista 10 000 alaikäisestä. Pakolaisia riistävät ja rahastavat ihmissalakuljettajat, jotka harjoittavat valtaisaa laitonta liiketoimintaa, usein liikkeellä olevien hengen menettämisen uhallakin. On myös riski, että pakolaisia käytetään kyynisen valtapolitiikan välineinä.  

Kuulemme paljon puheita siitä, miten rajat pitää sulkea, tai ainakin rajoittaa tulijoiden määrää ja etenkin palauttaa takaisin heti kaikki ne, jotka pahaa tekevät. Ja moni on ihan samaa mieltä ja ihmettelee, miksei näin jo ole tehty. Siihen on selitys.

Tulen nyt lähemmäs keskeistä kysymystä. On tehty kansainvälisiä sopimuksia, EU-direktiivejä ja kansallisia lakeja, ja on ajateltu kauniisti ja oikein – että kaikkia hädässä olevia autetaan.

Käytännössä se toteutuu niin, että jokainen, joka osaa sanoa sanan ”asylum”, turvapaikka, pääsee sisään Eurooppaan ja Suomeen, sana tuottaa tavallaan subjektiivisen oikeuden ylittää raja. Vailla mitään oikeaa perustettakin saa täyden, vuosiakin kestävän tutkinnan, ja pystyy sen jälkeen välttämään pakkotoimia, elleivät turvapaikan edellytykset täytykään, ja siis jäämään sinne, minne väärin perustein tuli.

Sitten itse dilemmaan, joka liittyy syvästi arvomaailmaamme.

Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa. Populistiset maahanmuuttajakriittiset puolueet haastavat perinteisiä puolueita ympäri Eurooppaa. Osa niistä ei edusta sitä rauhan, keskinäisen välittämisen ja ihmisoikeuksien perinnettä, joka Euroopassa on arvokasta.

Useimpia, ellei lähes kaikkia, rajoitustoimia on epäilty kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaiseksi. Siitä seuraa, ettei voida tehdä sitä, mitä välttämättä monien mielestä pitäisi tehdä.

On väläytelty myös kansainvälisten pakolaissopimusten muuttamista. Se tie on hidas ja tuskin tuottaa ratkaisua akuuttiin tilanteeseen.

Kansainväliset säännökset ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Olen varma, että jos kansainvälisiä ja niihin perustuvia kansallisia säädöksiä tehtäisiin vasta nyt, niiden sisältö olisi olennaisesti tiukempi, mutta ne silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista ja auttaisivat hädässä olevia.

Ei siis ole hyviä vaihtoehtoja. Joudumme pohtimaan, suojellaanko eurooppalaisia arvoja ja ihmisiä ja todella hädässä olevia, vai suojataanko ahtaan tarkasti kansainvälisiä velvoitteita muista seuraamuksista välittämättä.

Meidän on nyt pakko hahmottaa, mihin pyrimme. Tavoitteena on tasapaino, joka olisi kaikilta näkökulmilta katsottuna vähintäänkin tyydyttävä, sitä parempaan emme mitenkään nyt yletä.

Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Toiseksi meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena. Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.

Eurooppa hakee edelleen tasapainon ratkaisua. Nyt monet hallitukset tekevät sitä omin päin, ja vain kohdaltaan tai uhitellakseen ja pelotellakseen. Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita. Siitähän noissa kansallisissa ehdotuksissa on enimmäkseen kyse.

Parasta on tunnustaa tosiasiat, ja parasta, että tunnustuksen antaa EU ja ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville. Ei ole myöskään maahantulijan etu, että hän omaa henkeään uhmaten ja kaikki säästönsä uhraten ylittää Välimeren vain saadakseen vuotta myöhemmin kielteisen turvapaikkapäätöksen ja paluulipun kotiin. Selkeä EU-tason linja pitäisi huolta, että tänne pyrkisi vain niitä, joilla on vakaat perusteet saada turvapaikka.

Konfliktien, kuten Syyrian sodan, päättäminen olisi sekin välttämätön osa ratkaisua. Tämä vaatii laajaa kansainvälistä yhteistyötä, jossa mekin toki teemme osamme. Nopean helpotuksen varaan ei kuitenkaan kannata laskea, kuten ei siihenkään, että tämä estäisi muista syistä liikkeellä olevia.

Ratkaisua on siis haettava Euroopan tasolla, jotta pakolaisvirrat saataisiin hallintaan. Samaan aikaan täällä kotimaassa luonamme on se joukko, joka on jo saapunut maahamme turvapaikkaa hakemaan. Osa heistä saa tämän turvapaikan – he ovat paenneet sellaisen sodan ja väkivallan keskeltä, josta vain harvalla suomalaisella on mitään kokemusta. Osa heistä tullaan palauttamaan. Viranomaiset selvittävät heidän tilanteensa ja tekevät sen pohjalta oikeudenmukaisen päätöksen.

Siihen asti he ovat meidän vierainamme ja meidän tehtävämme on kohdella heitä ihmisarvoisesti. Oikeuden ottaminen omiin käsiin ei kuulu suomalaiseen yhteiskuntaan. Vaikka maahanmuuttajatkin varmasti tekevät rikoksia, ei yhden rikosta voi koskaan kostaa toiselle. Se ei kuulu Eurooppalaiseen oikeusvaltioon. Olenkin huolestuneena lukenut polttopulloiskuista vastaanottokeskuksiin ja muista väkivallanteoista. Ne ovat järkyttäviä viharikoksia, joiden tekijät on saatettava vastuuseen.

Me suomalaiset olemme sisukas kansa. Me selvisimme katovuosista, Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä ja sotakorvauksista. Niihin verrattuna nykyiset kriisimme ovat pieni juttu. Me selviämme kyllä. Me selviämme kyllä, kunhan pidämme yhtä, kuten silloinkin. Tuho on edessämme vain jos jakaudumme keskenään vihamielisiin leireihin.

Kohdelkaamme toisiamme siis ihmisinä. Samoin kaikkia tänne tulevia. Toiset pakolaiset tulevat Irakista, toiset Syyriasta. Toisilla on iPhone, toisilla ei mitään. Toiset ovat korkeasti koulutettuja, toisilla ei ole koulutusta lainkaan. Mutta kaiken tämän takana he ovat ihmisiä. Samanlaisia kuin sinä ja minäkin. Kohdelkaamme heitä siis ihmisinä.

Vaikka osa tulijoista lähtee takaisin, kohtaamalla heidät ihmisinä voimme mekin saada paljon. Närpeksessä paikallinen talous kukoistaa – pitkälti sen ansiosta, että kasvihuoneisiin on löytynyt ahkeraa ja osaavaa työvoimaa Bosniasta ja Vietnamista tulleiden maahanmuuttajien joukosta. Siellä integraatio on onnistunut. Ja se on onnistunut klassisella reseptillä: vieraanvaraisuudella, työnteolla ja yhteistyöllä. Kirkkonummella vuorostaan 80-vuotias leskirouva Linnéa Mynttinen palkkasi irakilaisen turvapaikanhakijan Ali Kamilin avustajakseen ja molemmat nauttivat yhdessäolosta.

Me suomalaiset olemme kansainvälisesti katsoen hyväosainen kansa. Me voimme antaa näille ihmisille paljon. Mutta myös he voivat antaa meille paljon. Valtio kyllä huolehtii, että lakeja noudatetaan. Ihmisten tehtävänä on pitää huolta että ihmisyyttä kunnioitetaan.

Arvoisa puhemies, hyvät Suomen kansan edustajat,

Teiltä odotetaan ja vaaditaan nyt paljon. Turvallisuutta pitää vahvistaa, maahanmuutto on ongelma, talous ahdistaa; ja mitä muuta vielä voi tulla. Tulette olemaan, syvemmin kuin eduskunta vuosikymmeniin on ollut, perustuslaillisten perimmäisten kysymysten äärellä.  Työnne ei tule olemaan vailla tuskaa.

Onnittelen puhemiehistöä saamanne tuen johdosta sekä toivotan teille kaikille parhainta menestystä ja viisautta vaativassa työssänne.

Julistan vuoden 2016 valtiopäivät avatuiksi.

En usko että lisäyksissäni puheeseen on mitään sellaista, jota Niinistö ei allekirjoittaisi. Mutta jättämällä olennaisia asioita sanomatta hänen puheensa jäi yksipuoliseksi. Näiden lisäysten kautta Niinistö olisi paremmin onnistunut osoittamaan ymmärtävänsä eri kansanryhmien näkemyksiä ja tätä kautta olisi luonut yhteistä pohjaa keskustelulle. Tämä olisi ollut enemmän valtiomiehen ja arvojohtajan puhe. Tosiasiat tunnustava, mutta lähimmäisenrakkautta korostava. Eli tolkun puhetta.

Mitä opin ihmisyydestä SPSP-konferenssissa San Diegossa?

Jokaisen ihmisyydestä kiinnostuneen elämässä tulee vastaan eksistentialistinen hetki, jolloin tajuaa ettei ennen kuolemaansa ehdi lukemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka haluaisi lukea. Itse koin tämän vuosi sitten seisoessani taloyhtiömme kylmäkellarissa ja katsoessani isoa pinoa kirjojani, jotka olivat siellä kellarikomerossa odottaneet lukijaansa viimeiset kolme vuotta. Tiedostaessani kiinnostavien kirjojen loputtoman määrän, näin silmissäni kuinka lapsenlapseni tulevaisuudessa tyhjentävät asuntoani vieden antikvariaattiin ison kasan kirjoja, jotka odottivat liian pitkään sitä oikeaa hetkeä.

Ottaen huomioon kiinnostavan lukemiston ylenpalttisuuden, olen tällä hetkellä päätynyt seuraavanlaiseen lukemiseni koordinointiin: Työaikana en lue käytännössä mitään muuta kuin sellaisia artikkeleita ja kirjoja, jotka liittyvät suoraan juuri sillä hetkellä käsillä olevaan kirjoitustyöhöni. Tämä rajaus koskee usein myös asioita, joita luen arki-iltoina tai bussipysäkillä. Lomalla rajaus on käänteinen: Luen vain kirjoja, jotka eivät liity suoraan työhöni. Romaanien lisäksi esimerkiksi historiaa, yhteiskuntatieteitä tai talousjuttuja (mikä on tietysti oma perversionsa).

Näiden väliin jää kuitenkin yksi olennainen kategoria: Omaan alaani liittyvät tutkimukset, jotka eivät suoraan liity nykyisiin tutkimushankkeisiini. Tätä varten ovat konferenssit. Ne tarjoavat muutaman päivän intensiivisen syväsukelluksen tieteenalan kehityskulkuihin, nouseviin trendeihin, kiistakysymyksiin ja uusiin tuuliin.

Viime vuosina sosiaalipsykologiasta on kasvanut se tieteenala, jonka puitteissa pääosa tutkimuksestani tapahtuu. Ja sen osalta maailman paras konferenssi on Society for Personality and Social Psychologyn (SPSP) vuotuinen konferenssi, joka pidettiin pari päivää sitten San Diegossa.

Muutaman tuhannen ihmisen konferenssi kuhisi alan suurimpia nimiä kuten Dacher Keltner, Paul Bloom, Jonathan Haidt, Sonja Lyubomirsky, Barbara Fredrickson, Leda Cosmides ja Roy Baumeister, joista monet ovat suurellekin yleisölle tuttuja bestseller-kirjoistaan. Täällä heidät pystyi pysäyttämään käytävällä ja pyrinkin ottamaan kaiken ilon irti siitä, että omiin teorioihin ja ideoihin sai sparrausta alan johtavilta eksperteiltä. Sanon tämä osittain siksi, että toivoisin näkeväni siellä enemmän suomalaisia tulevina vuosina ja siksi yksi tämän kirjoituksen funktio on toimia mainospuheena tälle konferenssille, joka ainakin itselleni on jo toista kertaa vuoden älyllisen ilotulituksen kohokohta.

Tässäpä muutama keskeisen kiinnostava ajatus ihmisyydestä, jotka tänä vuonna tarttuivat matkaan:

Dacher Keltner (joka muuten toimi Inside Out -elokuvan tieteellisenä asiantuntijana) esitteli mainioita tutkimuksia tiettyjen perustunteiden universaalisuudesta. Pitkään on tiedetty, että tietyt kasvonilmeet tunnistetaan tietyiksi tunteiksi samalla tavalla niin Suomessa, Uruguayssa kuin Indonesian sademetsien metsästäjä-keräilijöiden joukossa. Kun Vanuatu-saaren asukas on iloinen, on hänen hymynsä samanlainen kuin pietarsaarelaisen hymy. Ainakin ilo, suru, viha, pelko, inho ja hämmästys ovat tässä mielessä universaaleja, jos uskomme Dacher Keltneriä ja hänen oppi-isäänsä Paul Ekmania.

Mutta aina ei tarvitse edes kasvoja tunteiden tunnistamiseen. Keltner kertoi tutkimuksesta, jossa ihminen seisoi silmät sidottuna odottamassa, että toinen koskettaisi häntä. Koskettajan tehtävä oli kommunikoida jokin tietty tunne pelkän kosketuksen välityksellä. Ja tämä toimi: Vastaanottajat arvasivat yli puolessa tapauksista oliko kyse ilosta, surusta, vihasta, pelosta, inhosta, rakkaudesta, kiitollisuudesta vai myötätunnosta. Toisessa tutkimuksessa ihmisten välissä oli seinä, jossa olevasta aukosta mahtui vain käsi lävitse. Tehtävänä oli pelkästään toisen kättä koskettamalla kommunikoida tiettyjä tunteita. Tämäkin riitti: Kosketettu arvasi yli puolessa tapauksessa mistä tunteesta oli kyse.

Toisessa tutkimuksessa käytössä oli näkö- ja tuntoaistin sijasta kuulo. Mieti miltä kuulostaa, kun ihminen on huvittunut tai myötätuntoinen. Sinun käyttämäsi ääni ja bhutanilaisten käyttämä ääni ovat tässäkin yllättävän samat. Kun tutkijat soittivat samoja ääninäytteitä ihmisille yhdessätoista eri maassa Uudesta Seelannista Pakistaniin, ei ihmisillä ollut vaikeata tunnistaa mikä ääni kertoi huvittuneisuudesta (nauru), mikä myötätunnosta (”aww”), mikä voitonriemusta (”wo-hoo!”). Näiden ja muiden tutkimusten perusteella Keltner esitti, että ihmisellä olisi kymmenen perustavaa positiivista tunnetta:

  • Huvittuneisuus
  • Kunnioittava ihailu (Awe englanniksi, en heti keksi parempaa suomennosta)
  • Tyytyväisyys
  • Halukkuus
  • Innostus
  • Kiitollisuus
  • Kiinnostus
  • Rakkaus
  • Ylpeys
  • Myötätunto

Ehkä konferenssin odotetuin debatti koski moraalin perusluonnetta. Jonathan Haidt kollegoineen on viimeiset kymmenen vuotta kehitellyt Moral Foundations Theory:a, jonka mukaan eri kulttuurien pintapuolisesti erilaiset moraalijärjestelmät rakentuvat viiden evolutiivisesti kehittyneen ihmisluonnon peruspiirteen varaan:

  • Kärsimyksen välttäminen
  • Reiluus
  • Lojaalisuus sisäryhmää kohtaan
  • Auktoriteetti
  • Puhtaus/inho

Moraalit voivat siis olla erilaisia, mutta eivät ihan mitä tahansa. Kun moraalisäännöt ankkuroidaan joidenkin näiden peruspilareiden varaan, tuntuu se ihmisistä intuitiivisesti paljon uskottavammalta.

Kurt Gray tutkimusryhmineen lähti muutama vuosi sitten rohkeasti haastamaan tätä teoriaa: Grayn mukaan kaikki moraali palautuu lopulta siihen että yksi henkilö tekee toiselle jotakin pahaa. Tältä pohjalta hän on kerännyt vakuuttavaa aineistoa siitä, että pintapuolisesti erilaiset moraaliarvostelmamme tuntuvat aina perustuvan siihen, että koemme että jollekin on aiheutettu kärsimystä.

Molemmat miehet esittivät samalla lavalla omat näkökantansa ja mikä toisen argumenteissa on pielessä. Molemmat olivat myös varsin vakuuttavia, vaikkakin erimielisiä. Lopullinen synteesi jäi kuulijan (ja viimeisenä puhuneen David Pizarron) harteille.

Itse näkisin, että Haidtin peruspilareista vahvin todistusaineisto on kärsimyksen välttämisen ja reiluuden takana. Niiden osalta löytyy vino pino tutkimusta, jotka osoittavat a) että teemme paljon asioita niiden vuoksi, ja b) miksi on ollut evolutiivisesti hyödyllistä, että meille on kehittynyt nämä taipumukset. Nämä ovat myös ne kaksi pilaria, jotka ovat pitkälti yhteensopivia Grayn näkemyksen kanssa ja joiden moraalisuuden osalta vallitsee ihmisten keskuudessa suurin yksimielisyys. Sen sijaan näkisin lojaalisuuden sisäryhmää kohtaan, auktoriteetin ja inhon ei-moraalisina taipumuksina, joita eri kulttuurit ovat hyödyntäneet luodessaan kulttuurisia sääntöjärjestelmiään. Haluatko että ihmiset eivät söisi koiria tai eivät harrastaisi seksiä naapuriheimolaisten kanssa?Jos saat heidät tuntemaan inhoa ja vastenmielisyyttä, olet lähellä onnistumista. Oletko hierarkian huipulla? Moralisoi tämä hierarkia ihmisten mielissä, niin auktoriteettiasi ei niin helposti kyseenalaisteta. Uskon siis että moraali palautuu pitkälti toisten kärsimysten vähentämiseen ja reiluuteen – mutta kulttuurit pystyvät tarvittaessa laajentamaan moraalin alaa moneen muuhunkin asiaan.

Toinen suuren luokan debatti koski ihmisen tahdonvoimaa. Roy Baumeister tutkimusryhmineen on lukuisissa tutkimuksissa osoittanut, että yhteen tehtävään käytetty tahdonvoima on poissa toisesta tehtävästä: Kun vastustat kiusausta syödä suklaakeksejä, et jaksa puristaa käsipuristinta yhtä kauan kuin toinen tyyppi, joka sai antaa periksi suklaakeksien houkutukselle. Ajatus tahdonvoimasta lihaksena, joka väsyy käytössä, eli vahvana psykologiassa kunnes vuonna 2010 Veronica Job, Carol Dweck ja Gregory Walton iskivät pöytään mullistavan tutkimuksen: Eri ihmisillä on erilaisia uskomuksia koskien tahdonvoimaa: Toiset uskovat sen kuluvan käytössä, toiset eivät usko. Ja kun he laittoivat ihmiset tekemään peräkkäisiä tehtäviä, niin tahdonvoima kului vain siltä porukalta, joka uskoi tahdonvoiman kuluvan. Kyse ei siis ollutkaan lihaksesta, vaan enemmänkin omista uskomuksistamme.

Nyt Baumeister ja Walton kävivät vuorotellen lavalla kertomassa mikä on tämän hetken tilanne tässä vastakkainasettelussa. Vaikuttaa siltä että molemmat ovat oikeassa: Tahdonvoima kuluu käytössä, mutta luovutamme helpommin, mitä enemmän uskomme sen kuluvan käytössä. Molempia perspektiivejä yhdistävässä tutkimuksessa havaittiin, että kun väsymys on vähäistä, niin uskomukset ratkaisevat: Rautaiseen tahdonvoimaan uskovat jaksavat paremmin. Mutta kun tehtävä aiheuttaa kovaa uupumusta ei uskomuksilla enää ole väliä: Kaikki suoriutuvat seuraavasta tehtävästä huonommin.

Eli tahdonvoimamme väsyy käytössä ja tämä on fysikaalinen fakta, joka liittyy osittain verensokeriaineenvaihduntaamme. Mutta missä kohtaa väsymystä luovutamme: Se on asennekysymys. Tahdonvoiman väsyminen on siis samanlaista kuin fyysinen lihasten väsymys: Jotkut luovuttavat heti kun tuntuu pikkuisenkin raskaalta. Toiset puskevat itsensä aivan loppuun saakka. Ja ne jotka eivät pikku väsymisestä välitä, vaan uskovat jaksamiseensa, pärjäävät elämässä paremmin ja ovat onnellisempia.

Näin se ymmärrys ihmisyydestä kasvaa, pieni pala kerrallaan!

Tässä vielä bonuksena muutamia pienempiä havaintoja matkan varrelta:

  • Yksinäisyys tappaa. Huonot sosiaaliset suhteet aiheuttavat yhtä paljon kuolleisuutta kuin säännöllinen 15 tupakan päiväannos.
  • Seksin määrä parisuhteessa on yhteydessä hyvinvointiin ja tyytyväisyyteen parisuhteessa. Enemmän on parempi, mutta yksi kerta viikossa riittää: Sitä tiheämpi seksitahti ei enää lisää hyvinvointia. Ei siitä tosin haittaakaan ole.
  • Baseballissa menestyksen ja huippupelaajien välinen suhde on lineaarinen: Mitä enemmän huippupelaajia, sitä paremmin joukkue pärjää. Koripallossa sama pätee vain tiettyyn pisteeseen asti: Liikaa huippupelaajia samassa joukkueessa johtaa kukkotappeluihin ja joukkue menestyy huonommin. Jalkapallokielellä: Yhteen joukkueeseen mahtuu vain yksi Zlatan.
  • Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka uskoivat onnellisuuden olevan staattinen asia olivat onnettomampia kuin ihmiset, jotka uskoivat ihmisen onnellisuuden voivan muuttua.
  • Hyvinvointiuskomuksillamme on väliä. Ihmiset, jotka arvostavat aikaa enemmän kuin rahaa, ovat keskimäärin onnellisempia kuin rahaa enemmän arvostavat.
  • Ihmiset, jotka kokevat että heillä on elämässään tarkoitus, elävät pidempään.

Terrorismi, maahanmuutto ja rasismi – Euroopan kolmas integraatiohaaste

Pariisin terrori-iskut olivat shokeeraava hyökkäys koko Eurooppaa vastaan. Saksan liittokansleri Angela Merkel puki niiden jälkeen sanoiksi yhtenäisen Euroopan viestin: ”Me, saksalaiset ystävänne, itkemme kanssanne. Osallistumme kanssanne taisteluun.”

Tämä itsestäänselvä yhteisrintamaan asettuminen on merkittävää, koska Saksa ja Ranska olivat vuosisatoja toistensa kansalaisten pahimpia tappajia. Keskinäisten sotien ketjua ei katkaissut agressio, vaan integraatio: Euroopan unioni ja sitä edeltänyt ECSC luotiin alunperin ensisijaisesti varmistamaan rauha Saksan, Ranskan ja muiden Euroopan valtioiden välille. EU sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2012, koska viimeiset 60 vuotta se on onnistunut takaamaan rauhan, demokratian ja ihmisoikeudet jäsenmailleen.

Euroopan unionin olemassaolon ajan suurin uhka Euroopan yhtenäisyydelle onkin tullut valtioiden sisältä. Tappavaa terrorismia ovat poliittisten ääriliikkeiden lisäksi harjoittaneet erityisesti separatistit. Esimerkiksi Pohjois-Irlannin itsenäisyyttä ajanut IRA tappoi 1980-luvulla kymmeniä ihmisiä pommi-iskuillaan ja baskimaan itsenäisyyttä ajanut ETA on terrori-iskuillaan tappanut yli 800 ihmistä Espanjassa. Tätä nykyä molemmat järjestöt ovat lopettaneet väkivaltaisuudet ja harva baski tai Pohjois-Irlannin katolilainen hyväksyisi terroritekoja. He ovat saaneet äänensä kuuluviin poliittisia kanavia pitkin eivätkä koe enää samaa syrjintää kuin muutama vuosikymmen takaperin. Jälleen integraatio teki tehtävänsä.

Nyt Eurooppa on kohdannut uuden terrorismin aallon, jossa tekijöinä toimivat ääri-islamilaiset radikaalit. Daesh (joka haluisi tulla kutsutuksi Isikseksi) kohdisti iskunsa niille alueille Pariisissa, joissa integraatio on onnistunut kaikkein parhaiten: jalkapallokentälle ja kymmenennen kaupunginosan ravintola-alueelle, jossa kaikenväriset ja -taustaiset nuoret pitävät yhdessä hauskaa. Daeshin kyynisenä tavoitteena on estää integraatio, koska mitä syrjitympiä muslimit ovat Euroopassa, sitä helpompi heitä on rekrytoida Daeshin taistoon.

Euroopan toiseksi tappavimmassa terrori-iskussa 2010-luvulla kohteena olivat myös integraation kannattajat: Norjassa vuonna 2011 Breivik tappoi 8 ihmistä pommi-iskussa ja 69 työväenpuolueen nuorta ampumalla. Breivikillä ja Daeshilla on sama tavoite: integraation estäminen ja Euroopan suistaminen kristittyjen ja muslimien väliseen sisällissotaan.

Suomessa ei ole mitään laajamittaisia terroritekoja vielä nähty, mutta molemmat ääriryhmät ovat vahvistuneet: Suomesta on lähtenyt yli 60 nuorta Isis-alueelle ja parikymmentä on sieltä myös palannut. Äärikantasuomalaiset ovat vuorostaan suoltaneet tappouhkauksia eri tahoille ja syyllistyneet ainakin puukotuksiin, polttopulloiskuihin ja aseella uhkailuun.

Miten meidän tulisi vastata näiden kahden ääriryhmän terrorismiin?

Pahin virhe olisi vastata vihaan vihalla. Jos ääriryhmän väkivallan vuoksi syyllistämme ja syrjimme viattomia kanssaihmisiä, ajaudumme vain syvemmälle koston kierteeseen. Me emme halua ääri-islamistien ja äärikantasuomalaisten välistä taistelua omalla maaperällämme. Nämä ääriryhmät tarvitsevat toisiaan. Mitä törkeämpään väkivaltaan toinen osapuoli syyllistyy, sitä oikeutetummalta oma väkivalta tuntuu. Ja tästä ääriryhmien välisestä väkivallasta kärsii koko se maltillinen enemmistö, jota valtaosa Euroopan kristityistä, ateisteista, muslimeista sun muista ihmisistä edustaa.

Ei myöskään ole olemassa mitään sellaista vaihtoehtoa, jossa esimerkiksi kaikki muslimit karkotettaisiin Euroopasta. Pariisin iskun kaikki tunnetut tekijät olivat EU-kansalaisia ja monet olivat syntyneet Euroopassa. He eivät ole muualta tulleita taistelijoita, vaan integraation epäonnistumisen tuotteita: syrjäytyneitä nuoria, joiden viha kumpusi siitä, että heitä kohdellaan alempiarvoisina eikä tulevaisuus luvannut heille mitään hyvää. Tämä on se kierre, joka pitää katkaista.

Eurooppa on koti yli 20 miljoonalle muslimille. Joka kahdeksastoista Eurooppalainen on muslimi ja iso osa heistä on syntynyt täällä. Siksi heitä ei voi lähettää ”takaisin kotiin” tai suorittaa muunlaista etnistä puhdistusta, josta jotkut äärioikeistotahot haaveilevat. Muslimit ovat osa Eurooppaa. Samalla tavalla kuin kristityt tai ateistit ovat osa Eurooppaa. Siksi meidän on ratkaistava tilanne täällä Euroopassa. Isolla osalla ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajista menee hyvin, mutta liian moni on syrjäytynyt kaupunginosiin, joissa he elävät eristyksissä valtaväestöstä ja joissa työttömyys ja näköalattomuus rehottavat.

Tämä on Euroopan kolmas integraatiohaaste.

Miten rakennamme Euroopasta paikan, jossa rauhaa rakastava ja työtä pelkäämätön ihminen voi elää hyvää elämää riippumatta hänen uskonnostaan, ihonväristään, seksuaalisesta suuntautumisestaan tai muista merkityksettömistä sivuseikoista?

Tarvitsemme päättäväisiä toimia terroristeja ja riidanhaastajia vastaan – sekä ääri-islamisteja että äärikantasuomalaisia. Väkivalta, uhkailu ja vihanlietsonta on kitkettävä pois tehokkaasti. Me emme tarvitse yhtään ainoata viatonta uhria: emme kristittyä, emme muslimia emmekä ketään, joka joutuu kuolemaan vain sen takia, että sattuu käymään tietyssä konsertissa, sattuu olemaan tietyn uskonnon edustaja tai sattuu olemaan ihonväriltään tietynlainen. Se mikä Euroopassa on arvokasta – se mikä Suomessa on arvokasta – on, että olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, jossa kaikkien ihmisten ihmisoikeuksia pyritään kunnioittamaan ja jossa jokaiselle pyritään takaamaan tasa-arvoinen mahdollisuus elää elämäänsä haluamallamme tavalla.

Tämä on taistelu Eurooppalaisten arvojen puolesta: vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta. Toisella puolella ovat ääri-islamistit ja äärioikeistolaiset, joiden keskinäinen väkivalta pyrkii syöksemään Euroopan sisällissotaan. Toisella puolella olemme me tavalliset rauhaa rakastavat ihmiset. Ja me olemme enemmistö sekä kantasuomalaisten että maahanmuuttajien joukossa. Siksi meidän on nyt pidettävä ääntä ihmisarvon, myötätunnon ja rauhaisan yhteiselon puolesta.

Tämä on Euroopan kohtalonkysymys. On aika integroitua rauhan puolesta. Se on ainoa tapa pitää huolta, että Eurooppa on ihmisarvoinen yhteiskunta myös 20 vuoden päästä.

Ihmisiä ei johdeta excelillä – Ei edes tulevaisuudessa

Työn tulevaisuus on jo täällä. Se ei vain ole kovin tasaisesti jakautunut. 2000-luvulla Suomesta on arvioiden mukaan kadonnut 200 000 teollisuustyöpaikkaa. Uudet työpaikat ja talouskasvu syntyvät lähinnä tietotyö- ja palvelualoilla, joissa pärjääminen edellyttää työntekijöiltä luovuutta, ihmissuhdetaitoja ja jatkuvan kehittämisen asennetta.

Näillä dynaamisilla, nopeasti kehittyvillä aloilla proaktiivinen asenne ja luovuus eivät ole pelkästään menestystekijöitä. Ne ovat elinehtoja, jos tavoitteena on pärjääminen globaaleiksi muuttuneilla markkinoilla. Tämän ovat lopulta havainneet myös uusiutumiskykyiset perinteisen teollisuuden yritykset, jotka ovat nostaneet työntekijöiden osallistamisen ja kunnioituksen innovaatioprosessinsa ytimeen. Siksi suomalaisten yritysten tuleva menestys vaatii murrosta tavassamme ajatella työtä.

Samaan aikaan yritysten toimintaympäristöjen dynaamisuus on lisääntynyt. Neuvostoliitolle paperia pystyi myymään viisivuotissuunnitelmien pohjalta. Tällaisella paikalleen pysähtyneellä toimialalla voi pärjätä hierarkkisella, keskusjohtoisella, tiukan standardisoidulla toimintalogiikalla. Mutta nopeasti muuttuvilla aloilla tällainen ylhäältä johdettu organisaatio on auttamatta liian jäykkä ja muuntautumiskyvytön. Näillä aloilla parhaiten pärjäävät ketterät ja itseohjautuvien tiimien varaan rakennetut organisaatiot. Tällaiset orgaanisen elinvoimaiset yritykset edellyttävät työntekijöiltä vahvaa itseohjautuvuutta ja oma-aloitteellista asennetta omaan työhön. Eli sisäistä motivaatiota.

Kasvualoilla on käynnissä siirtymä poispäin hierarkisista ja autoritaarisista organisaatioista kohti dynaamisia ja ketterän itseohjautuvia ja verkottuneita yhteisöjä. Ja tällöin siirrymme välttämättä kohti sisäisesti motivoivaa työelämää.

Sisäinen motivaatio tarkoittaa sitä, että työntekijät aidosti syttyvät tehtävistään ja haluavat itse tehdä parhaansa niiden eteen. Sen vastakohta on ulkoinen motivaatio, jossa ihminen ei ole kiinnostunut itse tekemisestä, vaan motivaatio syntyy jostakin itse tekemisen ulkopuolisesta kepistä tai porkkanasta. Sisäisessä motivaatiossa tekeminen itsessään tuntuu niin kiinnostavalta, nautittavalta tai arvokkaalta, että ihminen palaa halusta sitä tehdä.

Tietyt työympäristöt mahdollistavat sisäisen motivaation, toiset tuhoavat ihmisen luontaisen innostuksen.

Statushierarkiat, kyttääminen, käskyttäminen, mikromanagerointi, luottamuspula ja informaation pimittäminen ovat tehokkaita tapoja tuhota sisäinen motivaatio. Sisäisen motivaation johtaminen lähtee liikkeelle siitä, että uskoo ja luottaa työntekijöihin. Antaa heille tilaa tehdä työnsä itse hyväksi katsomallaan tavalla ottaen enemmän sparraavan valmentajan kuin käskyttävän kontrolloijan roolin.

Haastattelimme Karoliina Jarenkon kanssa Draivi-kirjaamme varten 38 yritysjohtajaa ja työntekijää Suomen kiinnostavimmista yrityksistä, mitä tulee sisäisen motivaation johtamiseen. Kaikissa haastattelissamme organisaatioissa korostui muutama avaintekijä:

• Hierarkiattomuus: Johtajat kohtelivat työntekijöitään vertaisinaan, kuuntelivat aidosti heidän mielipiteitään ja kunnioittivat heidän asiantuntemustaan.
• Radikaali avoimuus: Kaikki informaatio talousluvuista lähtien on kaikkien saatavilla, jotta ihmisillä on mahdollisuus tehdä kokonaisuuden kannalta järkeviä päätöksiä.
• Yhteinen ja yhdessä rakennettu näkemys yrityksen suunnasta ja toiminnan keskeisistä arvoista. Ja näiden arvojen näkyminen myös yrityksen arjessa.
• Kaikenlaisen byrokratian ja kontrollijärjestelmien purkaminen. Jokaisella työntekijällä oli vapaus tehdä suuriakin toimintaansa koskevia päätöksiä ja hankintoja tarvitsematta kysyä lupaa keneltäkään.
• Keskinäinen välittäminen, vahva yhteishenki ja arvonannon ja kiittämisen kulttuuri, joka syntyy siitä, että ihmiset ovat toisilleen ja johdolle muutakin kuin tuotantovälineitä. Sisäisesti motivoituneet organisaatiot olivat siis paitsi innovatiivisia ja tehokkaita, myös vahvan inhimillisiä.

Sisäisen motivaation johtaminen on tänään kilpailuetu, mutta kymmenen vuoden päästä se on elinehto kaikilla luovuutta, innovaatioita ja uusiutumiskykyä vaativilla toimialoilla. Pidä siis huolta, että oma yrityksesi on vallankumouksen etujoukoissa!

DraiviSiMo_Kuvakirjasta

Miten johtaa sisäistä motivaatiota? Vastaus löytyy juuri julkaistusta kirjasta Draivi – Voiko sisäistä motivaatiota johtaa? (Talentum 2015), jonka kirjoitimme yhdessä Karoliina Jarengon kanssa. Kirja yhdistää motivaatiotutkimuksen viimeisimmät virtaukset konkreettisiin case-tutkimuksiin suomalaisesta yritysmaailmasta. Ääneen pääsevät uuden työelämän edelläkävijäorganisaatiot, kuten Fondia, Futurice, Outotec, Pipelife, Reaktor, Supercell ja Vincit.

Kirjamme tehtävänä on muuttaa ihmiskuvasi, ja samalla käsityksesi johtajuudesta. Ja antaa samalla sinulle myös työkalut, joilla rakentaa sisäistä motivaatiota tukeva tulevaisuuden organisaatio. Kirja siis kertoo, mitä draivi käytännössä on ja miten se synnytetään.

Valtio on mafia ja sinä maksat suojelurahaa: Onko verotus varastamista?

Entinen kansanedustaja Mikael Jungner sai aikaan myrskyn twitter-lasissa väittäessään, että ”Verokeskustelussa on hyvä muistaa että verotus on toiselta ottamista yksipuolisella päätöksellä. Verotus on pohjimmiltaan varastamista.” Näinhän se näyttäisi olevan: Minulla on omaisuutta ja sitten tulee iso paha valtio, joka ilmoittaa että tietty prosentti siitä kuuluu heille. Jos kieltäydyn, niin viime kädessä valtio turvautuu väkivaltaan ja poliisi vie minut raudoissa vankilaan. Tässä mielessä valtio ei eroa mafiasta: Se pakottaa minut maksamaan suojelurahaa. Jos en maksa, niin sillä on keinot ja aseet, joilla se pakottaa minut tottelemaan.

Mutta hetkinen. Onko asia todella näin yksinkertainen?

Jungnerin vertauksessa on yksi perustava virhe. Hän kuvittelee, että minun oikeuteni omaisuuteen olisi jokin itsestäänselvyys. Että olisi jotenkin taivaalta tipahtanut kiistämätön fakta, että jokaisella ihmisellä on oikeus omaisuuteensa. Jungnerin mukaan omistusoikeus on ihmisoikeus ja jopa jonkinlainen ”luonnonoikeus”.

Jungner elää haavemaailmassa, jossa kuvitellaan, että ihmisoikeudet ovat läsnä maailman rakenteissa. Eivät ole. Maailma, jossa ei ole ihmisiä, on maailma jossa ei ole oikeuksia. Maailmassa toteutuvat vain ne oikeudet, joita ihmiset ovat päättäneet kunnioittaa. Siksi mikä tahansa oikeus muuttuu todelliseksi vasta sillä hetkellä, kun on joku taho, joka on valmis sitä puolustamaan ja näin tekemään siitä totta.

Ainoa ’luonnonoikeus’ on vahvimman oikeus. Jos sinulla on armeija ja minulla vain paljaat käteni, sinä voit pakottaa minut tekemään asioita, voit ottaa omaisuuteni ja viime kädessä vaikka tappaa minut. Vahvempi määrää ja heikompi voi vain kitistä ja alistua. Näin se valitettavasti on. Eikä se siitä muuksi muutu, vaikka kuinka soittaisi John Lennonin Imaginea. Historiassa vahvempi on aina alistanut heikompaa: aateliset maanviljelijöitä, tilanomistajat torppareita, venäläisvalloittajat suomalaisia.

Jos haluan että minulla ylipäänsä on jotakin oikeuksia, tarvitsen riittävän vahvan toimijan, joka vapaaehtoisesti ylläpitää näitä oikeuksia ja näin suojelee minua oikeuksien rikkojilta. Ja juuri tämän moderni demokraattinen valtio tekee. Oikeuslaitoksen, poliisilaitoksen, armeijan ja muiden instituutioiden avulla se pyrkii takaamaan, että minulla on tietyt ihmisoikeudet, että omaisuuttani ei varasteta ja että saan välttämättömät terveydenhuolto-, koulutus- ja muut palvelut. Siksi olen koko nykyisen elämäntapani velkaa valtiolle. Valtiottomaan arkeen voi tutustua Somalian ja Syyrian kaltaisissa kriisipesäkkeissä. Siellä voi kokeilla mitä valtioton vahvimman oikeuden mukainen eläminen vaatii.

Siksi on absurdia puhua veroista varkautena. Lähes jokaisen suomalaisen nykyinen omaisuus on yhteiskunnan mahdollistamaa: Yhteiskunta on antanut sen koulutuksen, jonka avulla ihmisestä on kasvanut se ihminen, joka hän on. Yhteiskunta on pankkilaitoksien, sopimusten noudattamisen ja muiden instituutioiden avulla tehnyt mahdolliseksi modernin liiketoiminnan. Yhteiskunta on poliisin ja armeijan avulla taannut, että ihminen ei joudu suojelemaan omaisuuttaan kierteleviä rosvolaumoja vastaan. Ilman yhteiskuntaa suomalaisilla olisi murto-osa nykyisestä omaisuudestaan ja mahdollisuuksistaan.

Yhteiskunnan ylläpitäminen vaatii resursseja ja verotus on aika universaalisti todettu mielekkääksi tavaksi kerätä näitä resursseja. On eri kysymys kuinka paljon kenenkin yhteiskunnan jäsenen tulisi maksaa siitä että saa nauttia yhteiskuntajärjestyksen tuomasta turvasta. Paras toistaiseksi keksitty tapa päättää verorasituksen suuruudesta lienee demokratia. Verojen nykyisestä suuruudesta saa olla eri mieltä. Niistä valittamalla pääsee osalliseksi siihen sananvapauden takaamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa verojen suuruudesta päätetään. Mutta ilman veroja ei olisi yhteiskuntaa. Ja ilman yhteiskuntaa ei sitä elämää, jota sinä olet saanut elää. Yhteiskunta ei takaa vain tiettyjä terveydenhuollon kaltaisia erillispalveluja, joista voisi maksaa käyttömaksuja. Se takaa yhteiskuntarauhan. Ja se on itsessään mittaamattoman arvokasta.

Siksi meillä on kaksi vaihtoehtoa:

Voimme haikeina soittaa John Lennonin Imaginea ja haaveilla maailmasta, jossa kaikki ovat ystäviä keskenään, valtiota ei tarvita ja ihmisoikeudet ylläpitävät itse itseään. Siinä maailmassa voimme sitten Jungnerin tavoin syyttää verotusta varkaudesta.

Vaihtoehtoisesti voimme myöntää tosiseikat: elämme maailmassa jossa vahvempi voittaa heikomman. Siksi parasta on, että väkivaltamonopoli on sellaisella instituutiolla, jonka valta perustuu demokratiaan. Se ei ole täydellinen järjestelmä, mutta paras toistaiseksi keksitty järjestelmä. Voimme kritisoida nykyjärjestelmää ja kehittää sitä eteenpäin. Mutta samalla olemme koko elämämme kyseiselle järjestelmälle velkaa. Ja sitä velkaa on ihan itsensäkin vuoksi järkevää maksaa vuosittain takaisin.

P.S. Sama asia Twitteriin tiivistettynä: ”Ilman valtiota ei ole ihmisoikeuksia, ei omaisuudensuojaa. Verovaroin valtio tekee omistamisen mahdolliseksi. Eli ei varkaus.”

Edit:Tekstin pohjalta käytyjen keskusteluiden pohjalta kaksi lisäpointtia:
1. Kun lukee yhteiskunnan rakenteiden kehityksen historiaa käsitteleviä kirjoja kuten Christian Welzelin Freedom Rising tai Daron Acemoglu & James Robinsonin Why Nations Fail, – jälkimmäisestä olen kirjoittanut analyysin aiemmin – niin sitä häkeltyy siitä kuinka etuoikeutettuja me demokraattisten yhteiskuntien kansalaiset olemme. Maailmanhistoria on pitkälti alistamisen historiaa. Yksinvaltias, ruhtinas, aatelisto, tehtaanjohtaja, kolonialisti ja muut tahot ovat läpi historian aina alistaneet ja riistäneet kansaa. Historiallisesti katsoen ajatus kansalaisoikeuksista tai ihmisoikeuksista on nuori keksintö, joka on tullut todelliseksi laajassa mitassa vasta lähivuosisatoina. Mahdollisuus valittaa veroista julkisesti ilman pelkoa mielivaltaisesta rangaistuksesta on sekin suhteellisen harvinaista. Valtio on mafia, mutta historiallisesti katsoen se ei ole koskaan aiemmin tarjonnut läheskään näin paljoa vastinetta suojelurahoille: Sekä oikeuksia että resursseja.

2. Mafiavertausta jatkaakseni: Yhteiskuntien oikeutta rajoittaa ihmisten elämää on läpi vuosisatojen perusteltu erilaisilla versioilla ’yhteiskuntasopimuksesta’. Yksi standardivasta-argumentti on, että ’en minä ole mitään sopimusta allekirjoittanut.’ Ja näinhän se on. Yhteiskunta teki sinulle tarjouksen, josta et voinut kieltäytyä. Sopimus astui voimaan heti syntymäsi jälkeen, kun sait kansalaisuutesi. Yhteiskunta tarjosi sinulle ilmaisen koulutuksen, ilmaisen terveydenhuollon, neuvolajärjestelmän, vanhemmillesi lapsilisää. Ja viime kädessä turvallisen kasvuympäristön, jossa et joutunut jatkuvasti pelkäämään joutuvasi väkivallan uhriksi (toki tästä on poikkeuksia, mutta pääsääntöisesti väkivallan uhka on marginaalinen verrattuna historian tarjoamiin vaihtoehtoihin). Eli siinä vaiheessa, kun tulit täysi-ikäiseksi ja voisit allekirjoittaa sopimuksen, olit jo korviasi myöten veloissa ja jouduit kiittämään yhteiskuntaa lähes kaikesta, tilastollisesti katsoen monessa tapauksessa myös hengestäsi.

Suomi kansallisvaltion jälkeen

Mitä on suomalaisuus? Kysymys on juuri tänään ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. Suomi – kuten valtaosa muistakin Euroopan maista – on muuttunut yhä kansainvälisemmäksi. Helsingissä joka kahdeksannen äidinkieli on jokin muu kuin suomi tai ruotsi ja määrän odotetaan kasvavan seuraavina vuosikymmeninä tuntuvasti. Globalisaatio, rajojen yli liikkuva työvoima ja pakolaisvirrat tulevat rikastuttamaan suomalaista kulttuuri-, uskonto- ja kielikavalkadia – halusimme sitä tai emme. 2000-luvun maailma on kansainvälisesti verkottunut ja tästä kehityksestä poisjääminen ei ole mahdollista, jos haluamme pysyä demokraattisena hyvinvointivaltiona.

Osa suomalaisista on ottanut maahamme saapujat avosylin vastaan: hädänalaisten auttaminen on heille itsestäänselvyys ja kulttuurin rikastuminen pelkästään myönteinen asia. Mutta merkittävä vähemmistö kansalaisista suhtautuu maahanmuuttoon nuivasti. Vieraiden kulttuurien invaasio on heidän mielestään uhka suomalaiselle kulttuurille. Kohta joudumme luopumaan meille rakkaista asioista, esimerkiksi Suvivirren laulamisesta koulun kevätjuhlissa. Vakavammin: Osa maahanmuuttajista tulee maista, joissa esimerkiksi naisen asema on suomalaisesta näkökulmasta törkeän alistettu. Tällaista naisten alistamista emme halua Suomeen.

Mutta mikä on se suomalainen kulttuuri, jota haluamme puolustaa? Mitkä suomalaiset arvot ja tavat ovat puolustamisen arvoisia?

’Suomalaisuus’ ja ajatus yhtenäisestä kansakunnasta on historiallisesti katsoen varsin tuore keksintö. Geneettisesti esimerkiksi länsisuomalaiset ovat kauempana itäsuomalaisista ’heimoveljistään’ kuin britit ovat pohjoissaksalaisista. Kun suomalaisuuden idea 1800-luvulla luotiin, oli ajatus suoraan kopioitu muualla Euroopassa vallinneesta kansallisuusaatteesta. Yksi kansa, yksi kieli, yksi valtakunta. Tämän ajatuksen pohjalta Saksan pienet ruhtinaskunnat yhdistettiin yhden keisarin alamaisiksi ja samaa ajatusta noudattaen ’kansakuntamme isät’ – eli lähinnä ruotsinkielisen eliitin edustajat -, maalasivat kuvan itsenäisyyttä kaipaavasta yhtenäisestä kansasta. Vuonna 1917 unelmasta tuli totta ja syntyi kansallisvaltio nimeltä Suomi. Kaksikielisenäkin se oli varsin puhdasoppinen esimerkki valtiosta, joka rakennettiin ajatukselle ’kansasta’, jota kieli ja kulttuuri yhdistää.

On kuitenkin toinenkin tapa luoda kansakunta: Se voidaan rakentaa myös yhteisen idean tai arvojen varaan.

Näkyvin esimerkki tästä on tietysti Yhdysvallat, maa joka rakennettiin idean varaan:

We hold these truths to be self-evident, that all men are created equal, that they are endowed by their Creator with certain unalienable Rights, that among these are Life, Liberty and the pursuit of Happiness. — That to secure these rights, Governments are instituted among Men, deriving their just powers from the consent of the governed.

Yhdysvaltalaisuus ei ole kiinni esi-isien kotimaasta, uskonnosta eikä nykyään myöskään ihonväristä. Yhdysvaltalaiseksi tullaan asuinpaikan, vakaumuksen ja tekojen kautta: Riittää että rakastaa nykyistä kotimaatansa. Tämä ei tee Yhdysvalloista yhtään vähemmän isänmaallista kuin perinteisistä kansallisvaltioista. Päinvastoin: jokainen urheiluottelu alkaa kansallislaululla ja jokainen koulupäivä uskollisuuden vannomisella Yhdysvaltain lipulle. Patrioottisuus on Yhdysvalloissa monin paikoin kyseenalaistamaton hyve ja haukkuminen epäisänmaalliseksi syvin mahdollinen loukkaus. On siis mahdollista olla vahvan isänmaallinen ja rakastaa kotimaatansa ilman, että kaikilla tarvitsisi olla yhteisiä esi-isiä ja samanvärisiä silmiä.

Kansallisuusaate oli oman aikansa lapsi ja teki paljon hyvää laajentaessaan ihmisten myötätunnon kehää omasta perhepiiristä ja kyläyhteisöstä kattamaan koko kansakunnan. Mutta nykyinen sekä liikennevälineiden että tietoverkkojen kautta verkottunut ihmiskunta on ajanut kansallisuusaatteen ohitse. Siksi Suomenkin on aika siirtyä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan. On aika luoda suomalaisuus uudelleen pohjautuen yhteiseen ideaan ja arvoihin.

Mutta mitkä ovat ne asiat suomalaisuudesta, joiden puolesta olemme valmiita taistelemaan?

Tähän minulla ei ole valmista vastausta. Ensisijaisesti haluan herättää henkiin kysymyksen yhteisistä suomalaisista arvoista. Koska siirtymä kansallisvaltion jälkeiseen aikaan vaatii jaettua näkemystä siitä, mitkä ovat suomalaisuuden arvot ja ideaalit. Vastausta on lähdettävä rakentamaan yhdessä, kaikkia osapuolia kuunnellen.

Yleisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että tärkein perintö, jonka esi-isämme meille jättivät, ei ole tietynvärinen iho. Paljon tärkeämpi perintö on – Väinö Linnan sanoin – ”yhteiskunnallisen organisaation ja ajattelun muodot” eli se pohja, ”jolle on rakennettu kulttuurimme ja yhteiskunnalliset laitoksemme.” Yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa olemme onnistuneet rakentamaan yhteiskunnan, joka on tasa-arvoisempi, suvaitsempi, huolehtivampi ja kaikista kansalaisista välittävämpi kuin oikeastaan mikään muu maa maailmassa. Ei tietysti täydellinen – paljon on epäkohtia, joita korjata. Mutta mitä tulee mahdollisuuksien tasa-arvoon, naisten asemaan tai kansalaisten keskimääräiseen hyvinvointiin, ovat Pohjoismaat paras toistaiseksi rakennettu yhteiskuntajärjestelmä.

Tämä on se perintö, jota haluan puolustaa. Ja tämä on se perintö, jonka pohjalle haluan tulevaisuuden Suomen rakentaa. Suomi ja Pohjoismaat ovat pieniä maita, yhdessäkin vain yhden Aasialaisen suurkaupungin kokoisia. Mutta pienuudestaan huolimatta ne voivat olla majakka, joka näyttää suuntaa koko maailmalle siitä, miten rakennetaan demokraattinen, välittävä, oikeudenmukainen, tasa-arvoinen ja kansalaisille hyvinvointia synnyttävä yhteiskuntajärjestys. Tämä on se kansallisvaltion jälkeinen Suomi, jota haluan yhdessä lähteä rakentamaan. Nämä ovat niitä arvoja, joiden varaan haluan suomalaisuuden rakentaa.

Ja suomalaisena haluan nähdä kaikki, jotka maatamme rakastavat ja haluavat yhdessä tehdä työtä näiden arvojen puolesta.

Yhden lauseen ratkaisut kaikkiin elämän peruskysymyksiin

Alkavan syksyn kunniaksi päätin ratkaista kaikki elämän peruskysymykset. Nämä kaksikymmentäyhdeksän kysymystä ovat askarruttaneet ihmiskuntaa ammoisista ajoista asti. Tässä oikeat vastaukset:

Mikä on elämän tarkoitus?
Elämällä luonnonilmiönä ei ole mitään tarkoitusta.

Mikä tekee ihmiselämästä merkityksellisen?
Että tekee itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen toisille ihmisille.

Mitä ihminen elämässään tavoittelee?
Ruoan ja juoman kaltaisten fyysisten perustarpeiden lisäksi turvallisuutta, hyväksyntää, vapaaehtoisuutta, kyvykkyyttä, läheisyyttä ja hyväntekemistä.

Mitä on hyvä elämä?
Elämää, jossa ei kärsi puutteesta ja jossa pääsee toteuttamaan itseään ja löytää myönteisen yhteyden toisiin ihmisiin.

Mikä on oikein, mikä väärin?
Oikein on se mikä on lähtöisin myönteisistä, myötätunnon kaltaisista motiiveista, väärin on se mikä on lähtöisin kielteisistä, kateuden ja vihan kaltaisista motiiveista.

Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen?
Rakkaus laajasti ymmärrettynä.

Mitä on filosofia?
Systemaattista ihmettelyä.

Mitä on tiede?
Metodista maailman lainalaisuuksien tunnistamista.

Mitä on totuus?
Sana, jolla ihminen asettaa koko oman auktoriteettinsa takaamaan esitetyn asian oikeellisuuden.

Mitä voimme tietää varmasti?
Että kokemusten virta virtaa.

Mitä on?
Ainakin tämä kokemusten virta.

Kuka minä olen?
Kokemuksen virran kokija, jäsentäjä ja sen puitteissa toimija.

Miksi minä olen olemassa?
Se on elämäsi onnekkain sattuma.

Mitä on rakkaus?
Syvää yhteyden kokemusta itsen ja toisen välillä.

Mitä on onnellisuus?
Taipumusta kokea myönteisiä tunteita ja tunnekuntoisuutta selvitä kielteisistä asioista.

Mitä on kauneus?
Havainnoitsijan kokemus siitä, että esillä olevan asian laadulliset erityispiirteet koskettavat häntä.

Mitä on taide?
Pyrkimystä kommunikoida subjektiivinen totuus elämän ihmeellisyydestä.

Mitä on moraali?
Ihmisten yhteiselämän mahdollistava yhdistelmä laumaeläimen vaistoja ja kulttuurista opittuja käyttäytymismalleja.

Onko ihminen hyvä vai paha?
Ihmisellä on kyky sekä toisia huomioivaan että toisia huomioimattomaan toimintaan ja kasvuhistorialla on iso merkitys siihen kuinka vahvasti kumpikin taipumus aktivoituu.

Onko puhdasta pahuutta olemassa?
Ei ole.

Kumpi oli ensin, muna vai kana?
Muna.

Onko ihmisellä vapaa tahto?
Ei ole. Mutta meillä on kokemus vapaasta tahdosta.

Mitkä ovat ihmisen suurimmat eksistentialistiset uhat?
Kuolema, hylätyksi tuleminen ja oman elämän merkityksettömyys.

Onko kuoleman jälkeistä elämää?
Ei henkilökohtaisessa mielessä, mutta elämämme jättämä jälki jää elämään meidän jälkeemme.

Voinko koskaan löytää sellaista yhteyttä toiseen ihmiseen, jossa koen tulevani täysin ymmärretyksi?
Älyllisellä tasolla tämä ei onnistu. Mutta tunnetasolla se on mahdollista.

Miksi on jotakin sen sijaan että ei olisi mitään?
Se on mysteeri, joka ei koskaan ratkea.

Miksi maailmankaikkeudessa on elämää?
Sellaista sattuu, kun satunnaisille reaktioille annetaan otollisissa olosuhteissa tarpeeksi aikaa.

Miksi on joku joka kokee maailman, sen sijaan että maailma vain tapahtuisi?
En tiedä.

Miten elää hyvä elämä?
Tunne itsesi. Uskalla toteuttaa itseäsi. Vahvista yhteyttäsi toisiin ihmisiin. Tee merkityksellisiä asioita. Avaa silmäsi kauneudelle. Joku päivä kuolet. Tanssi nyt kun musiikki vielä soi.

Pyöräilijät vastaan autoilijat: Kumman joukoissa seisot?

Vuonna 1968 Jane Elliott, ala-asteenopettaja Iowasta, teki kyseenalaisen kokeen: Hän ilmoitti oppilaille, että tiede on osoittanut, että ruskeasilmäiset ihmiset ovat älykkäämpiä ja puhtaampia kuin sinisilmäiset. Siksi luokka jaettaisiin kahtia: Kaikille sinisilmäisille laitettiin ranneke, jotta he eivät varmasti menisi sekaisin parempien ruskeasilmäisten kanssa.

Tilanne riistäytyi käsistä nopeasti: Ruskeasilmäiset alkoivat syrjiä ja pilkata sinisilmäisiä. He vaativat itselleen etuoikeuksia, kun taas sinisilmäiset vetäytyivät kuoreensa. Aiemmat kaverussuhteet unohtuivat, kun ruskeasilmäiset olivat vain keskenään ja sinisilmäiset omissa porukoissaan. Silmien väri oli jakanut luokan kahteen keskenään vihamieliseen leiriin.

Ihmisessä asuu syvällä tapa jakaa maailma meihin ja muihin. Martin Luther King ammuttiin 4.4.1968. Elliot aloitti kokeensa 5.4.1968. Hän halusi auttaa oppilaitaan näkemään, miltä tuntuu olla syrjitty ulkonäkönsä vuoksi. Kun jaamme maailman ryhmiin, niin yksilöt katoavat. Pekka ei ole enää Pekka, vaan ’yksi sinisilmäisistä’. Ja sinisilmäiset ovat ’kaikki samanlaisia’.

Elliotin koe tuli mieleen, kun seuraa joidenkin autoilijoiden ja pyöräilijöiden välistä vihanpitoa. He ovat jakaneet maailman leireihin: On ’me autoilijat’ ja ’me pyöräilijät’. Ja kun maailma on näin jaettu, on auton ratissa helppo nähdä kaikki pyöräilijät yhtenä massana: ”Toissapäivänä se yksi pyöräilijä ajoi väärässä paikassa. Joten tänään kostan asian tuolle toiselle pyöräilijälle.”

Näin ajatteleva ihminen on yhtä tyhmä kuin ne teini-ikäiset tytöt Pukinmäessä, jotka pahoinpitelivät kymmenvuotiaan tummaihoisen pojan ja haukkuivat tätä raiskaajaksi. Kyseinen pikkupoika ei ollut millään lailla syyllinen siihen, että joku toinen mies jossakin muualla oli syyllistynyt raiskauksen. Samoin tänään aamuruuhkassa näkemäsi pyöräilijä ei ole syyllinen niihin sikailuihin, joita joku toinen pyöräiljä on joku toinen päivä tehnyt.

Eli eiköhän ole jo aika lopettaa tämä typerä autolijat vastaan pyöräilijät -asetelma. Me olemme kaikki ihmisiä. Ja aika monet meistä ovat sekä autolijoita että pyöräilijöitä. Jotkut autoilijat käyttäytyvät liikenteessä tyhmästi ja lainvastaisesti. Jotkut pyöräilijät käyttäytyvät liikenteessä tyhmästi ja lainvastaisesti. Molemmat ovat yksilöitä, eivätkä edusta ’kaikkia autoilijoita’ tai ’kaikkia pyöräilijöitä’.

Samalla on hyvä muistaa yksi olennainen ero voimasuhteissa: Suhteessa pyöräilijään auto on tappava ase.

Samalla tavalla leipäveitsi on tappava ase. Auto ja leipäveitsi ovat arkisia asioita, jotka löytyvät melkein joka perheeltä. Ja kumpikin on tehty aivan muuta käyttötarkoitusta varten. Mutta siinä vaiheessa kun se suunnataan toista ihmistä kohti, kyse on tappavasta aseesta. Jos sohit leipäveitsellä toista ihmistä, et voi puolustautua sillä, että et tiennyt iskujen voivan olevan tappavia. Samoin jos tahallasi kiilaat autolla toista ihmistä kohti, et voi puolustautua sillä, että et tiennyt tonnien painoisen metalliesineen voivan tappaa tämän ihmisen.

Jos tulevaisuudessa halutaan välttyä turhilta kuolemilta, on muutama asia mitä eri tahojen pitäisi tehdä:

Poliisi ja lainsäätäjä:
Tee uhkailusta rangaistavaa ja tutki tapaukset, joissa autoilija uhkailee pyöräilijää. Pyöräliiton toiminnanjohtaja Matti Koistinen kertoo Helsingin Sanomissa (16.8) etteivät ”ilmoitetut liikenteen vaarantamiset tunnu kiinnostavan poliisia edes silloin, kun uhrilla on tiedossa todistajia ja kypäräkameran tallenne tilanteesta.” Jos viranomaisten asenne ei muutu, vaan se suojelee uhkailijoita, niin he ovat välillisesti syyllisiä seuraaviin tahallisiin yliajoihin: Heidän välinpitämättömyytensä tarjoaa sikailijoille mahdollisuuden jatkaa hengenvaarallisia leikkejään, kunnes vahingossa osuu.

Verrataan asiaa aseen käyttöön: Päätän nakkikioskilla ’kouluttaa’ jonossa etuilijaa. Kaivan siis aseen esiin ja ammun muutaman varoituslaukauksen hänen päänsä yli. Eli uhkailen tappavalla voimalla, vaikka en yritäkään ampua kohti. Poliisi tutkii asian varmasti. Mutta jos autolla kiilaan tahallani liian läheltä pyöräilijää, niin uhkailen myös tappavalla voimalla, vaikka en yritäkään osua. Yhtä vakava asia. Ja ansaitsee siksi tulla tutkituksi ja rangaistuksi samalla vakavuudella.

Pyöräilijät:
Jos koette uhkailua, ilmoittakaa siitä poliisille ja pyöräilyjärjestöille. Uhkailun kulttuuri pitää saada loppumaan. Tukholmankadulla sattuneen kuolemantapauksen yhteydessä järkytyin kun kuulin kuinka monella muullakin on kerrottavanaan läheltä piti -tarinoita. Tahallista kiilaamista ja liian läheltä ajamista ei tule sallia. Se on saatava loppumaan.

Samalla on pyöräilijöitä, joilla on parannettavaa omassa liikennekäyttäytymisessään. Maanteillä voi paahtaa niin kovaa kuin jaksaa, mutta kun lähellä on kävelijöitä, kuten keskustassa usein, niin tilannenopeutta pitäisi osata vähentää, jotta ei tule törmäyksiä.

Autoilija:
Ehkä tärkein viestini on kuitenkin tämä: Jos keittää yli, niin huuda ja näytä keskisormea, mutta älä pelottele ajamalla liian lähelle. Joskus pyöräilijä toimii vääriin ja se voi suututtaa. Se ei oikeuta uhkailemaan tappamisella.

Kun vituttaa, niin avaa ikkuna ja huuda tälle ihmiselle. En sano tätä sen takia, että suosittelisin ihmisten solvaamista. Jos tapanasi on joutua liikenneraivon valtaan, niin parempi käyttää julkisia kulkuneuvoja tai hakeutua hoitoon. Mutta sanon tämän sen takia, että jos on pakko purkaa kiukkua, niin keskisormen näyttäminen on sata kertaa harmittomampi tapa tehdä se. Kun näytät keskisormea, niin pahimmassa tapauksessa pahoitat toisen mielen. Mutta kun ajat tahallasi liian läheltä, niin saatat tappaa toisen ihmisen ja pilata myös oman loppuelämäsi. On vittuilua ja on tappoyrityksiä. Muista että niillä on aika iso ero.

Buurtzorg ja itseohjautuvan työn vallankumous: Miten tarjota halvempaa, iloisempaa ja laadukkaampaa hoitoa?

Mitä jos kotihoito järjestettäisiin kokonaan uudestaan? Mitä jos se tehtäisiin 35 prosenttia halvemmalla? Mutta samalla niin että työntekijät ovat valtavan innostuneita työstään. Ja asiakkaiden elämänlaatu paranee ja heidän fyysinen terveytensä on parempi. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Tämä on se vallankumous jota Buurtzorg parhaillaan tekee Hollannissa.

Buurtzorg perustettiin vuonna 2007 Hollannissa yhden nelihenkisen tiimin voimin. Sen jälkeen se onkin ollut Hollannin nopeimmin kasvava organisaatio, jossa vuonna 2015 työskenteli jo 9500 hoitajaa ja jonka liikevaihto on kasvanut noin 300 miljoonaan euroon. Samalla se on vallannut jo 70% koko kotihoitomarkkinasta Hollannissa.

Organisaation ydinajatuksena on itseohjautuvuus ja hoitajien vapaus tehdä työnsä haluamallaan tavalla. Itse asiassa Buurtzorg on niin itseohjautuva, että tässä lähes kymmenentuhannen ihmisen organisaatiossa ei ole lainkaan johtajia ja ylipäänsä vain 45 ihmistä työskentelee toimistolla. Muuten toiminta järjestyy noin kahdentoista hengen itseohjautuvien tiimien ympärille. Tusina hoitajia vastaa tietyn alueen hoidosta ja tekee itse kaikki päätökset liittyen työn koordinaatioon, rahankäyttöön, asiakashankintaan ja muuhun työn suunnitteluun. He saavat tarvittaessa tukea valmentajilta ja toisilta tiimeiltä, mutta valta ja vastuu kaikista päätöksistä on heidän omansa. Kellään ei ole valtaa käskeä heitä tekemään mitään.

Hoitajat selvästi arvostavat mahdollisuutta itsenäiseen työskentelyyn. Se näkyy selvästi siinä innossa, jolla työntekijät ovat siirtyneet toisista organisaatioista Burtzoorgin mahdollistaen sen räjähdysmäisen kasvun. Ja näkyy se myös siinä, että Burtzoorg on valittu Hollannin parhaaksi työpaikaksi vuosina 2011, 2012 ja 2014. Mutta hoitajien lisäksi myös potilaat arvostavat: Kun asiakastyytyväisyyden keskiarvo kotihoidossa Hollannissa on muuten 7,3, on se Buurtzorgissa 9,1, mikä on korkein keskiarvo kaikkien maan hoito-organisaatioiden keskuudessa. Samalla hoito on tehokkaampaa kuin muualla. Asiakkaat ovat hoidossa keskimäärin lyhyemmän ajan ja hoito keskittyy enemmän ennaltaehkäisyyn. Tämän seurauksena Ernst & Young laski, että hoitokustannukset ovat 35 prosenttia pienemmät kuin muilla saman alan organisaatioilla. Hollannin kokoisessa maassa tämä tarkoittaa noin 2 miljardin euron potentiaalisia säästöjä, jos kaikki kotihoito järjestettäisiin kuten Buurtzorgissa.


Mitä jos Suomessakin kotihoito järjestettäisiin kuin Buurtzorgissa?

Tällöin pitää ymmärtää, miksi Buurtzorg toimii niin hyvin kuin se toimii. Organisaatiofilosofian ytimessä on usko ihmiseen: Siihen että jokainen hoitaja todella haluaa tehdä työnsä hyvin. Että he ovat motivoituneita antamaan hyvää hoitoa asiakkaille. Kun tämä usko on vahva, voi johtaja päästää irti: Antaa itsenäisten tiimien tehdä päätöksiä ilman, että hän pystyy kontrolloimaan tai hallitsemaan tilannetta. Ilman byrokratiaa, ilman keskijohtoa. Buurtzorg vaatii siis johtajalta paljon: Hänen pitää pystyä luottamaan alaisiinsa. Hänen pitää uskaltaa päästää irti.

Samalla malli vaatii myös työntekijöiltä paljon. Vapaus on suuri, mutta niin on myös vastuu. Kun teet itse kaikki työtäsi koskevat päätökset, olet myös itse vastuussa niiden tuloksesta. Et voi uhriutua ja syyttää toimimattomista asioista muita. Jos jokin on pielessä, valittamisen sijasta sinun täytyy tehdä asialle jotakin. Hoitajien on perustyönsä lisäksi hallittava kokonaisuutta ja tehtävä taloudellisia ja muita päätöksiä. Kaikki hoitajat eivät tähän sopeudu. He ovat mieluummin osa organisaatiota, jossa muut tekevät päätökset. Työskentely itseohjautuvassa tiimissä vaatii proaktiivista asennetta: Henkilön pitää olla kiinnostunut kehittämään itseään ja työpaikkaansa. Hänen on haluttava ottaa vastuu omasta toiminnastaan. Muuten hän ei pärjää eikä viihdy tällaisessa paikassa.

Mutta ei Buurtzorg ole vain oikeista ihmisistä ja asenteista kiinni. Itseorganisaatio vaatii – paradoksaalisesti – toimivat rakenteet. Vaikka työaikojen kyttääminen, kellokortit, lupien hankkiminen jokaiseen ostokseen ja päätökseen ja vastaava turha byrokratia on helppo tapa tappaa itseohjautuvuus, on toisia rakenteellisia seikkoja, jotka mahdollistavat sen. Keskeisiä rakenteellisia seikkoja ovat ainakin seuraavat:

* Informaation läpinäkyvyys: Jotta jokainen tiimi voi tehdä kokonaisuuden kannalta järkeviä päätöksiä, täytyy heidän olla tietoinen kokonaisuudesta. Itseorganisoituvissa organisaatioissa kaikki informaatio on lähtökohtaisesti avointa. Kaikilla työntekijöillä on halutessaan pääsy reaaliaikaisiin tietoihin organisaation talouteen ja muihin tekijöihin liittyen. Näin he tietävät missä mennään ja kykenevät ottamaan kokonaisuuden huomioon päätöksenteossaan.

* Toimivat tukirakenteet: Välillä tiimit kohtaavat tilanteita, joita he eivät osaa ratkaista. Tällöin ei tarvita esimiestä tekemään päätöstä heidän puolestaan, vaan tukirakenteet joiden avulla he voivat tehdä päätöksen itse. Buurtzorgissa on joukko valmentajia, joilta voi hakea tukea erilaisiin kysymyksiin. Sen lisäksi yrityksen sisäinen keskustelupalsta on loistava paikka, jossa kysyä kysymyksiä ja saada vastauksia toisilta tiimeiltä. Kaikkea ei tarvitse eikä voi tietää itse. Mutta toimiva itseohjautuva organisaatio vaatii, että jokainen työntekijä tietää mistä kanavasta tarvittaessa saa apua. Päätöksiä ei tehdä toisen puolesta, mutta hänelle tarjotaan tarvittava tuki tehdä järkevä päätös itse.

* Orgaaninen yrityksen kokonaiskehitys: Kun jollakin yksittäisellä tiimillä Buurtzorgissa on hyvä idea, he voivat saada parikymmentä tuhatta euroa, jonka avulla sitä kokeilla. Jos idea toimii, niin se pikkuhiljaa aletaan omaksua myös muissa tiimeissä. Innovaatiot tapahtuvat siis enimmäkseen tiimeissä ja parhaat leviävät koko organisaatioon. Sen sijaan että johto pakottaisi kaikki ottamaan käyttöön tietyn käytännön, kuten keskusjohtoisissa yrityksissä on tapana. Tähän liittyy myös, että kun toimitusjohtaja Jos de Blokilla on idea, hän kirjoittaa siitä organisaation sisäiseen blogiin. Iltaan mennessä useampi tuhat hoitajaa on lukenut kirjoituksen ja kommentoinut sitä. Tämän pohjalta Jos de Blok voi sitten muokata ideaansa siihen suuntaan, johon ihmiset haluavat sitä viedä. Kokonaisuutta ei siis ohjata keskusjohtoisesti, vaan mahdollisimman orgaanisesti. Suorastaan evolutiivisesti – hyvät ideat leviävät tiimistä toiseen ja huonot ideat kuolevat pois.

* Painopiste rekrytoinnissa: Itseohjautuvuus vaatii työntekijältä paljon. Sekä osaamisen että asenteen osalta. Hänen pitää haluta kehittää ja kehittyä. Hänen täytyy osata hommansa, jotta kykenee tekemään ne itsenäisesti. Ja hänen on kyettävä toimimaan ryhmässä ilman että esimiestä tarvitaan jatkuvasti erotuomariksi. Siksi itseohjautuvat organisaatiot panostavat rekrytointiin: On pidettävä huolta, etteivät mädät omenat pääse myrkyttämään tiimejä. Siksi yksi osa rekrytointiprosessia on useimmiten se, että ylhäältäohjatun rekrytoinnin sijasta tiimi pääsee itse tapaamaan potentiaalisen työntekijän ja päättämään itse haluavaisitko he työskennellä kyseisen henkilön kanssa.

* Toimivat konfliktinratkaisuprosessit: Kun ei ole muodollista johtajaa toimimassa erotuomarina, on tiimien kyettävä ratkaisemaan konfliktinsa itsenäisesti. Siksi useimmissa itseohjautuvissa organisaatioissa on omaksuttu jokin konfliktinhallintamalli. Usein näissä malleissa ideana on antaa osapuolille mahdollisuus ilmaista asiansa keskeytyksettä, toistaa mitä toinen on sanonut ja oppia katsomaan asiaa toisen näkökulmasta. Jos konflikti ei tälläkään ratkea, ovat osapuolet velvollisia hakemaan ulkopuolisen sovittelijan.

* Yhteinen missio: Kun ihmiset toimivat itsenäisesti, on olennaista että jokainen haluaa mennä samaan suuntaan. Siksi on oltava jokin ihmisiä energisoiva ja yhdistävä pyrkimys, jonka kaikki työntekijät jakavat.

Buurtzorg edustaa tulevaisuutta. Uskon että tulemme jatkossa näkemään itseohjautuvien organisaatioiden nousun monella muullakin alalla kuin hoitoalalla. Suomessa esimerkiksi Reaktorin, Futuricen ja Vincitin kaltaiset ohjelmistotalot toimivat ilman hierarkiaa ja itseohjautuvien tiimien varassa. Ja lisää on tulossa. Palveluasumisen puolella Debora on juuri aloittanut pilottiprojektin Lahdessa, joka perustuu Buurtzorgin malliin. On muutama syy miksi elämme itseohjautuvien organisaatioiden nousukautta:

1. Siirtymä jälkiteolliseen aikakauteen: Globalisaatio ja automatisaatio tarkoittavat, että Suomen kaltaisessa maassa lisäarvo syntyy luovuuden ja inhimillisyyden kautta. Kaikki työ, joka ei sisällä jompaa kumpaa näistä komponenteista, tulee pikkuhiljaa katoamaan. Ja luovassa työssä ihmisten innostus ja sisäinen motivaatio ovat avaintekijöitä. Ei riitä, että vain johtoporras innovoi, koko organisaation täytyy pyrkiä kehittämään toimintaansa. Hierarkisessa organisaatiossa tämä on aina vähän väkinäistä. Itseohjautuvassa organisaatiossa se tulee luontevasti.

2. Tietoverkot mahdollistavat uudenlaiset organisaatiomallit: Tuhansien ihmisten organisaation hallitseminen ja informaationkulku ilman väliportaita ei olisi mahdollista ilman nykyistä IT-teknologiaa. Yrityksen sisäiset keskustelupalstat, blogit ja muut järjestelmät mahdollistavat informaation nopean kulun läpi organisaation. Sen avulla jokaisella tiimillä voi olla riittävästi tietoa siitä mitä tapahtuu – ja riittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa siihen mitä tapahtuu.

Eli summa summarum: Itseohjautuvat organisaatiot tulevat kohta sinunkin toimialallesi. Oletko sinä valmis?

Kirjoitus perustuu tänään, 4.8. Hankenilla järjestettyyn Future of Work -seminaariin, jossa Buurtzorgin toimitusjohtaja Jos de Blok kertoi organisaatiostaan.